Oi, on, on — —
ALBERT
Mistä sinä sen tiedät?
LEILA (Innostuneesti):
Hyvä Jumala, olenhan minäkin joskus luonut!
ALBERT (Nauraa):
Kas nyt, sanoinhan sen, antaudu nyt vaan, olet ansassa!
LEILA (Nauraa):
No niin, viime yönä minä sen kirjoitin!
ALBERT
Minä värisen uteliaisuudesta!
LEILA
Se on runo, sen nimi on — Isä!
ALBERT
Mutta miksi niin surullinen aihe, sillä sinä voit kirjoittaa isästä vaan surullista? (Äänettömyys.)
LEILA
Jaa, mutta ehkä se onkin rukous!
ALBERT
Mutta miksi sen nimi on — Isä?
LEILA
Se aihe on kauvan sielussa soinut, se tahtoi vihdoinkin tulla esille, se on jatkoa, siihen äitivainajani alkamaan!
ALBERT
Luetko sen minulle?
LEILA
En!
ALBERT
No, mutta Leila! (Tarttuu häntä käteen.)
LEILA
Saat sen itse lukea! (Etsii sitä nuottisalkustaan: ) Kas tässä, lue, ole niin hyvä!
ALBERT
Saanko minä lukea sen omassa huoneessani?
LEILA
Kuten tahdot! (Albert poistuu.)
18 kohtaus.
Leila ja Fiina.
FIINA (Tulee juosten ja hälyten):
Neiti, neiti, missähän mahtaa olla se herran portföljy — voi, voi on kiire, se mies odottaa siellä kyökissä, sanoi, että on kiire, sillä Hänen Ylhäisyytensä — —
LEILA (Ankarasti):
Hyi, Fiinapa nyt on pahanilman lintu, no tuossahan se on tuolilla, voi, voi sitä setääkin kuinka hän nyt voi unohtaa salkkunsa, no joutuin! (Fiina menee.)
19 kohtaus.
Leila yksin (ovelta Fiinan jälkeen.)
LEILA
Kyllä Fiinakin on ajattelematon, meluaa ja huhtoo kuin olisi tuli irti, mitätön asia! (Nousee kävelemään, äänettömyys.)
20 kohtaus.
Albert ja Leila.
ALBERT (Tulee paperiliuska kädessään):
Leila, pieni Leila, se on mainio, se on ihana, syvä — — Leila, siitä tulee vielä aaria, tai ballaadi, tai sonetti taikkapa aluksi melodraama! Joudu Leila pian lausumaan, minä improvisoin pianolla, se teki minuun niin valtavan vaikutuksen — se on rukous!
LEILA
Eihän toki, en minä!
ALBERT
Älä nyt Jumalan tähden estele, se soi sielussani, sinun täytyy — soitan niin että voit pausseiksi vuorotellen laskea 6, 4 tahi 2 tahtia!
LEILA
Mutta ensiksi minä tahdon lämpimämmän valaistuksen, tämä on niin koleata, vasta sitten minä voin sen lausua — —
ALBERT (Keskeyttäen, kiihtyneemmin):
Sama se, yhdentekevää, vaikkapa pimeässä, no, mutta joudu nyt Leila pieni!
LEILA (Sytyttää flyygelin vieressä seisovan punakaihtimisen sähkölampun ja sammuttaa kruunun):
No nyt olen valmis! (Albert alkaa soittaa ja Leila lausuu):
Isä, lapsiasi suoja
turvan, kodin, hoivan tuoja,
meitä helmassasi kanna,
meille lohdutusta anna! —
Isä, lastes turva yössä,
vitso meitä synnin työssä,
mutta kiroistasi säästä
vihas salamoista päästä!
Isä, rakkautes tähden
älä vitso kaikkein nähden,
iske yössä, iske salaa
haava rintaan, joka palaa!
Isä, lapsiasi suoja
turvan, kodin, hoivan tuoja
emme pyydä sulta lisää,
siunaamme vaan omaa isää!
Säestys on ollut aluksi salaperäisen harvatahtista ja uskonnollinen sävyltään, keskiosassa se kohoaa kiihkoisaan forttissimoon ja joluu viime värsyyn päästäessä utuisena pianissimona, väreilevät akordit kuvaavat rauhallista aaltoliikettä; — äkkiä ponnahtaa Albert seisomaan, tarttuu Leilaa vyötäisille ja suutelee häntä kiihkeästi.
ALBERT (Kuiskaten):
Rakastan, Leila, rakastan sinua!
LEILA (Heittäytyy Albertin syliin):
Oi Aape! (Äänettömyys.)
ALBERT
Sydämeni hehkuu punavaloa niinkuin tuo lamppu isäni kodissa! (Taluttaa
Leilan sohvaan.)
LEILA
Oi rakas Aape, rakas Aape, miksi mainitset sanan isä elämäni onnellisimpana hetkenä, se sana tuo aina mieleeni elämäni tuskan!
ALBERT (Suudellen kättä):
Oi anteeksi, anteeksi, — Jumala, kuinka minä olen kömpelö hänellekin, jota rakastan, rakas ei puhuta, sillä sanat välittävät huonosti tunteita, kuunnellaan vaan kahden sielun sointuvinta soittoa! (Suutelee.)
LEILA (Kuiskaten.) Aape!
ALBERT
Leila, mikä arpi on sinulla otsallasi, minä suutelen sitä!
LEILA (Kiljahtaa):
Hyvä Jumala se koski!
ALBERT
Rakas, rakas — mikä, Jumalan tähden!
LEILA (Tyynemmin):
Se arpi!
ALBERT
Mistä olet sen saanut? (Leila vaikenee):
Eikö sitä voi minullekkaan kertoa?
LEILA (Kuiskaten):
Voi!
ALBERT (Hellästi):
En ole utelias, mutta, jos voit niin —
LEILA (Keskeyttäen):
Se on sinulle tuskallista kuulla!
ALBERT
Ei, sillä elämähän on vain joko onnea tai tuskaa, ja useimmiten ne toisiinsa yhtyneinä!
LEILA (Tummalla äänellä):
Minä olin silloin 4 ja puoli vuotta nuorempi kuin nyt olen, asuin vanhempieni kanssa siinä pesutuvan takaisessa huoneessa, josta olen sinulle kertonut, sama huone, jossa äitini kuoli! — Oli ilta, äitini makasi vuoteellaan kalman kylmät helmet otsallaan. Isä raukka tuli sinäkin iltana juovuksissa kotiin sen Virsellin kanssa, ja vaikka äiti oli niin heikko tahtoi isä olutta, ja sitten ne joivat kaiken iltaa. — — Juopuneiden keskustelu oli jo kohonnut kovaäänisyydessä huippuunsa ja taas laskeunut entiseen matalaan uomaansa, Virselli makasi lattialla ja kuorsasi, — isäni istui yksin ja — joi! — Minä istuin pallilla lähellä äidin vuodetta ja torkuin väsymyksestä. Äkkiä kuulin isän huutavan: »Täällä on kuuma kuin helvetissä!» Heräsin täydellisesti, sillä jokin kova esine löi otsaani, ja musta, lämmin vaate peitti pääni. Isäni oli riisunut takkinsa ja heittänyt sen minua kohti. Minä nousin ja ripustin sen tuolin selustalle, mutta samassa huomasin, että kuuma, punainen veri valui pitkin poskeani valkoiselle esiliinalleni, minä aloin itkeä peljästyksestä ja — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Mikä siihen kävi?
LEILA (Painolla):
Suuri, rautainen tamminaula, joka oli isän takin taskussa!
ALBERT
Hän aikoi murhata sinut!
LEILA
Ei, Aape, älä sano niin, rakas ei niin, sinä et tiedä — hän teki sen vahingossa, tietämättänsä! — Albert — ajattele, äitini heräsi kuumeisesta unestaan ja näki minun vuotavan verta, hän sulki äkkiä silmänsä, risti kätensä ja minä kuulin, että hän rukoili!
ALBERT
Rakas!
LEILA
Minä olen paljon kärsinyt, sentähden minun silmissäni on syksyn jääkaihi! (Albert suutelee.)
ALBERT
Rakas, rakas, minä olen tasoittava sydämmessäsi surujen syvät uurteet, minä rakastan sinua Leila, kuuletko sinä, eikö rakkaus ole elämän punaisin kukka, eikö rakkaus ole sielun sointuvin sävel, minä suutelen säröiset sydämesi kielet ehjiksi! (Suutelee.) Minä säestän kahden sielun sointuvinta lemmenlaulua! (Taluttaa Leilan flyygelin luo, istuutuu sen eteen, Leila istuu Albertin polvella ja kietoo kädet hänen kaulaansa, Albert soittaa surullista, onnensekaista, väräjöivää elegiaa, Leila kuuntelee silmät ummessa.)
21 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Ryntää meluten sisälle):
Jessus, neiti hyvä — ai (peräytyy) neiti täällä on kyökissä yksi!
LEILA (Kiljasee ja ponnahtaa seisomaan):
Yksi mikä?
FIINA
Yksi juopunut hampuusi, joka sanoo, että hän on —
LEILA (Keskeyttäen):
Mitä hän on?
FIINA
Hän on neidin isä!
LEILA (Kiljasee):
Isä! (ja vaipuu pyörtyneenä Albertin syliin; Albert kantaa hänet sohvaan.)
ALBERT
Fiina hyvä, vettä, vettä, pian!
FIINA (Tuo lasin):
Tässä, voi, voi, tämä on kauheata! (Valelee itkien neidin ohimoita.)
ALBERT (Polkee kiihtyneenä lattiaa):
Fiina, aja se roisto heti ulos, heti, heti, — — heti! (Fiina menee.)
22 kohtaus.
Edelliset ja Valtonen.
VALTONEN (On juovuksissa, ryysyinen, kädessään sikaarilaatikko, jossa on rihkamaa ja jonka reunoilla, riippuu kellonvitjoja):
Ilman sitä, ai, jäi kuinka koree huone, ilman sitä!
ALBERT (Raivoten):
Ulos roisto, ulos!
LEILA (Tointuen):
Se on hän, se on Albert, ei, ei niin — — se on — — — minun — — i — − säni!
VALTONEN
Ilman sitä, aivan oikein, oikeassa paikassa, täällähän se minun likkani on, johon minä mielistyin! (Hikkaa.)
ALBERT (Kiivaana):
Minä vien hänet ulos!
LEILA
Ei rakas, ei — — hän on minun isäni!
VALTONEN (Hikkaa ja hoipertelee):
Ilman sitä!
LEILA ( Rukoilevasti):
Jätä meidät hetkeksi kahden kesken!
ALBERT
Et sinä kestä!
LEILA
Kyllä, kyllä, mene nyt rakas!
ALBERT
Huuda minua, jos hän tekee sinulle pahaa!
LEILA (Katkerasti):
Pahaa, voiko minulle enään tehdä pahempaa kuin särkeä elämäni onnellisimman hetken, sitäpaitsi hänhän on minun isäni! (Nousee reippaasti.) Minun isäni! (Albert menee.)
23 kohtaus.
Leila ja Valtonen.
LEILA (Kylmästi):
Isä on tullut minua tapaamaan, isä on hyvä ja istuu!
VALTONEN
Ilman sitä, fiiniähän täällä on kuin herraskaisissa, taitaa fröökynäkin jo olla herraskainen, (hikkaa) maalarin likka!
LEILA (Hellemmin):
Isä hyvä, istukaa nyt, te olette niin sairas ja väsynyt!
VALTONEN
Ilman sitä, mööpelit kuluu!
LEILA (Kylmästi):
Isällä oli kait asiaa, koska isä tuli katsomaan!
VALTONEN
Jaa, ilman sitä, ostaaks fröökinä vähän kalsonkin — nappia, sais tuttavan kaupalla! (Hikkaa.)
LEILA (Nyyhkyttäen):
Älkää nyt, rakas isä, olko ilkeä, puhukaa nyt mitä te tahdotte, minä autan voimieni mukaan! — Isä!
VALTONEN (Purskahtaa itkuun, istuutuu):
Ilman sitä, minun vaan tuli ikävä ainokaista likkaani, ilman sitä — — minä vaan tahdoin nähdä omaa pientä Leilaani, minä olen niin yksin maailmassa, siellä rannassa on niin kylmä, siellä niin tuulee!
LEILA (Itkien ja silittäen isänsä partaa):
Pieni, onneton isäni, itkekää, itkekää onnettomuuttanne, rukoilkaa Jumalan apua noustaksenne, teidän onneton Leilanne on rukoileva puolestanne!
VALTONEN (Yhä itkien ja hikottaen):
Ilman sitä, Leila tyttöni, sinuun minä mielistyin! (Hikkaa.) Minä en ole tahtonut olla sinulle paha en — — ilman sitä, minä vaan niin rakastan sinua, rakastan omaa ainokaista lastani!
LEILA (Lankee polvilleen maahan ja syleilee ja suutelee isäänsä):
Isä! — — (Äänettömyys.)
VALTONEN
Sinusta tulee ihminen, hyvä ihminen, parempi kuin minä olen — — parempi; — ilman sitä! (Itkee tyrskien.)
LEILA
Isä, rakas isä, jättäkää huono elämänne, nouskaa, kyllä Jumala auttaa!
VALTONEN (Nousee):
Ilman sitä, — »nyt sinä Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään»,—ilman sitä! (Hoipertelee.) Hyvästi Leila, hyvästi ainoa lapseni, — — annappas vanhalle isällesi viisimarkkaa — ilman sitä!
LEILA (Etsii itkien rahaa kukkarostaan):
Tässä, kas tässä, rakas isä —, raha ei meitä voi nostaa, Jumala nostaa!
VALTONEN
Ilman sitä, — — nyt voi taas maata Botsmannin-kadun yömajassa ja saa potin oltta murheeseen, ilman sitä!
LEILA (Epätoivoisena, kurottaen käsiään isänsä jälkeen): Isä, rakas isä, teillä ei ole enään kotia, käskekää, lausukaa toivomus, niin minä tulen luoksenne ja hoidan kotia, sillä me kuulumme yhteen!
VALTONEN (Vakuutuksella):
Ilman sitä, tul' vaan, mutta minä tahdon minun vapauteni! (Itkee.)
LEILA
Tietysti, rakas isä, vapaus hyvään, mutta huonosta teidän täytyisi koettaa luopua!
VALTONEN
Se on minun asiani! (Hikkaa.)
LEILA (Rukoillen):
Oi, rakas, kallis, pieni isä, luvatkaa!
VALTONEN
Tulin Leilaani kattomaan, en rippisaarnaa kuulemaan, — ilman sitä!
(Poistuu hitaasti.)
LEILA (Hänen jälkeensä):
Isä — —, isä — — isä! (Itkee.)
24 kohtaus.
Leila ja Albert.
ALBERT
Hän siis meni!
LEILA (Itkien):
Jumalani, kuinka kurjaa, kurjaa! (Miltei huutaen):
Oi, vihlovaa Jumala, (nousee) oletko sinä olemassa? (Repii hiuksiaan.)
ALBERT (Kuiskaten):
Leila!
LEILA
Oi isäni, isäni — sinä menit, vaikka me kuulumme yhteen, sinä rakastat minua, elämäni väreilevimmällä hetkellä sinä minua rakkaudessasi etsit — oi punainen uneni katosi, minä näin elämäni tuskan! (Itkee rajusti.)
ALBERT
Voi Leila rauhoitu! (Silittelee hänen hiuksiaan.)
LEILA (Kävellen kiihkeästi):
Oi, minun punainen unelmani vielä palaa takaisin, sillä lempeni on vielä kehdossaan, mutta sinun onnesi, isä, ei palaa koskaan — ei koskaan — koskaan! (Pysähtyy äkkiä: ) Miksi näytti elämä suurimman onnenhetkellä suurimman onnettomuuden, (kävelee väristen ja pysähtyy) niin siksi, että onni on särkyvä kupla!
ALBERT
Leila!
LEILA
Niin!
ALBERT
Hän meni Minä en mennyt!
LEILA
Niin!
ALBERT
Särkyikö jotain?
LEILA (Nyyhkyttäen):
Särkyi! (Juoksee Albertin kaulaan): Mutta rakkaus sittenkin elää!
(Esirippu.)
IV NÄYTÖS.
NÄYTTÄMÖ:
Auditoriosali yliopistossa. Salissa on kateederi oikealla, seinällä, penkkiä kuulijoita varten ja tuoleja. Kolme suurta akkunaa peräseinällä, akkunoiden välissä seinällä kuvia, jotka esittävät Forum romanumia y.m. anttiikin aikuisia paikkoja. Vasemmalla seinällä ovi, joka vie voimakkaasti valaistuun solennitettisaliin, samalla seinällä ovi, joka vie korridooriin, oven vieressä vaatenaulakko, vielä on huoneessa pienipöytä vesikaraffineen; on ilta, sähkölamput palavat.
1 kohtaus.
Ulla ja Fiina.
ULLA (Tulee puettuna suureen kappaan, Fiina kantaa musiikkisalkkua ja pientä käärettä):
Fiina panee nuo nyt tolle tuolille ja auttaa minun päältäni!
FIINA
Heti frouva! (Auttaa Ullan päältä ja ripustaa kapan naulakkoon. Ulla on puettuna, mustaan yksinkertaiseen silkkipukuun, päässä on hänellä musta pitsibaretti.)
ULLA
Fiina avaa ton paketin, ettäs saan peilin, minun tarvittee hiukan itteeni ställätä! Mutta mitäs se kello on? (Katselee kelloaan: ) Herra ääretön — jo 20 vailla kahdeksan, pian se Leilakin tulee —, voi, voi, jos se nyt vaan menis hyvin!
FIINA (Avaten käärettä):
Kyllä se menee frouva hyvin!
ULLA (Äreästi):
Vait flikka, sinä et ymmärrä mitään, et niin mitään, kattokkin, että sen paketin avaaminen menee hyvin, — no pian se peili, mulla on kiire!
FIINA (Ojentaa peiliä):
Tässä, hyvä frouva!
ULLA (Siepaten sen):
No menes nyt sinne Aleksanterinkadun puoliselle ovelle vahtamaan ja kattokkin, että olet nopsa auttamaan fröökynää kun hän vaunulla tulee! (Fiina menee.)
2 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Voi, voi, kuinka minua pelottaa, se Leila paha on ollut taas niin ihmeen närvöösi, Herra ääretön, kuinka se osas taas viime yönä porata niin, että minä jo luulin siltä äänen painuvan, sillä on hiukan kranttu kurkku, vaikkakin kova ääni, mutta on sitä vahvemmatkin äänet sortuneet, — Herra ihme (peilailee) eikö se jo tule, voi, voi se tulee viime tingassa ja tulee sitten niin närvöösiksi! (Menee peräovelle ja kurkistaa siitä saliin: ) Oo — hoh, johan sali on vallan puolellaan väkeä, saa nähdä, niin muutaman minuutin perästä se on vallan täys, — Herra ihme, sitä flikkaa!
3 kohtaus.
Ulla ja Emblundska.
EMBLUNDSKA (Kurkistaa vasemmanpuolisesta ovesta sisään):
Ai, jai, saanko tulla sisään, Ullahan on täällä vallan yksin?
ULLA (Ystävällisesti):
Kas Liina, Herra ihme, sehän hauskaa, tule vaan, mutta kuules Liina, kyllä sun sitten täytyy mennä, kun Leila tulee, ettei se kävis närvöösiksi!
EMBLUNDSKA
Juu, juu, minä vaan tulin kattoon mimmoinen se Leilan kleninki on!
ULLA
Jaa, Leila ei ole vielä tullut, minä jo olen oikein levoton!
EMBLUNDSKA
Miksi niin?
ULLA
No, Herra ihme, se myöhästyy ja sitten se fieskaa koko konsertin!
EMBLUNDSKA
Eikä fieskaa, johan sillä on tottumusta!
ULLA
Niin, onhan se totta, siellähän se Mynssenissä lauloi hienoissa herrasväissä ja olihan sillä omakin konserttinsa, ja lehdet kiitti vallan ihmeesti, mitenkäs se taas olikaan kun se Mynssenin soittolehti sanoo — — juu: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija, ääni on vahva ja taipuisa, forttepianot olivat utuiset, äsh, ei se nyt juuri niin ollut, — — juu, pianissimot olivat utuiset, laululinnuista rikas Suomi on taas lähettänyt kuultavaksemme yhden parhaimmista laulajistaan ja — —
EMBLUNDSKA (Keskeyttäen):
Rakas Ulla, älä nyt viitti, johan minäkin kohta osaan ulkoa tuon värsyn!
ULLA (Nenäkkäästi):
Osaa, osaa, mutta et ainakaan tämän illan ohjelmaa osaa ulkoa, minä sen olen kuullut senkin seitsemän kertaa!
EMBLUNDSKA (Pisteliäästi):
Sitäpä varten minä ostinkin pilotin, että edes kerran kuulisin, vaikka olisi se Leila voinut antaa yhden friipiletin vanhalle tuttavalleenkin!
ULLA
No, no, ensin suvulle ja sitten tuttaville!
EMBLUNDSKA
No, eipä se suku nyt ole niin häävi ja ääretön!
4 kohtaus.
Edelliset ja Fiina.
FIINA (Kiireellä):
Nyt neiti tuli, nyt se tuli!
ULLA (Emblundskalle):
Mene nyt, ettei se tule närvöösiksi!
EMBLUNDSKA
Kyllähän minä, mutta, jos hiukan sais nähdä sitä leninkiä läheltä!
ULLA (Armolllisesti):
No, sama se, katto vaan, mutta älä kajoo!
5 kohtaus.
Edelliset, Albert ja Leila.
LEILA (Tulee puettuna komeaan oopperakappaan Albertin seuraamana):
Voi onko se pikku täti jo tänne ehtinyt, aina sama hyvä täti! (Huomaa Emblundskan: ) Iltaa, rouva Emblund, hauskaa tavata, joko Nanna on tullut kotia ulkomailta?
EMBLUNDSKA (Niiaa):
Kiitos kyllä, kiitos hyvin! (Niiaa):
Ai kun koree kapp — — (Ulla varoittaa sormellaan.)
ALBERT (Auttaa Leilan päältä ja antaa kapan Fiinalle, joka ripustaa sen naulaan; Leila on komeassa, Valkosessa dekolleteratussa konserttipuvussa):
Kas niin!
EMBLUNDSKA (Lyö käsiä yhteen):
Jessu ku' fiini, ai, jai! (Aikoo koskea, mutta Ulla varoittaa, ja näyttää salaa sormella ovea, Emblundska poistuu pälyen jälkeensä.)
6 kohtaus.
Leila, Albert, Ulla ja Fiina.
LEILA
Jos Fiina nostais vähän tuota kiharaa tuolla niskassa, — kiitos, ja pitäs vähän peiliä, tuo on tuosta vähän pahasti! (Fiina auttaa.)
ALBERT (Selaillen nuottia salkussa):
Leila, pelkäätkö sinä?
LEILA (Nauraa hermostuneesti):
Mitäpä minä pelkään, kun sinä rakas säestät!
ALBERT (Eräät nuotit kädessään):
Kuule Leila, muista nyt, että siinä ensimmäisen osan viime numerossa, siinä aariassa minä ennen nousua säestän hiukan ritardando vaikkei nuoteissa oikeastaan niin ole, mutta kuten olen sanonut minun käsitykseni on se, että tremolot siten sen jälkeen tulevat vaikuttavimmiksi!
LEILA (Yhä järjestäen itseään):
Juu, juu, — mutta muista Aape, jos minä sattuisin sen unohtamaan, niin muistakkin, että olet tarkkaavainen ja säestät minun kanssani samassa tempossa!
ALBERT
Luvataan!
ULLA (On istunut levottomana kaiken aikaa ja usein yrittänyt puhua väliin):
No, vihdoinkin, onkos nyt kaikki temput selvillä?
LEILA (Ystävällisesti):
On täti pieni, on! — Mutta eikö täti mene jo salonkiin? (Fiinalle: ) Ai, Fiina katsoo vähän tuosta oven raosta, huomaa vaan raosta, miltä sali näyttää!
FIINA (Ovella):
Herranen aika, se on aivan täys, naama naaman vieressä!
ULLA
Sh Hikka, ei sovi sanoa naama kunniallisten ihmisten kasvoista, kissalla on naama, ihmisellä on kasvot, kasvot, muistakakkin se! (Oven yläpuolella oleva sähkökello alkaa päristä, Ulla säpsähtää ja töllistelee tyhmän näköisenä.)
ALBERT
Nyt on siis kello tasan kahdeksan, taikka neljänneksen yli (katsoo kelloaan) kahdeksan, ei vielä kiirettä!
ULLA
Mikäs ovikello se on?
ALBERT (Nauraa):
Se on normaalikello, äiti, se soi joka koko tunti ja aina neljänneksen yli eli akadeemisen kvartin jälkeen!
ULLA
Se on ikävä kello! (Albert ja Leila nauravat.) Kuka sen lyönnit ehtii laskea?
ALBERT (Leilalle):
Voitko hyvin?
LEILA
Voin, kuten näet!
ALBERT (Ojentaa nuotteja):
Katsoppas vielä hiukan noita ensimmäisen aarian alkutahteja, älä vaan nosta alussa, sillä salin ollessa täynnä ihmisiä on akustiikka aivan toinen kuin tänään aamupäivällä harjotuksessa!
LEILA (Pitelee nuotteja ja hyräilee):
Sen minkä minä kirjoitin sen minä kirjoitin!
ALBERT
Bravoo! (Taputtaa käsiään.)
7 kohtaus.
Edelliset ja eräs pieni tyttö
TYTTÖ (Kädessään kukkavihko):
Onko neiti Leila Valtonen täällä?
LEILA (Iloisesti):
On, pikku enkeli, on — Aape, anna vähän juomarahaa tälle keijulle!
(Albert antaa.)
TYTTÖ (Niiaa):
Kiitoksia, hyvä herra! (Poistuu Fiinan kanssa.)
8 kohtaus.
Leila, Albert ja Ulla.
LEILA
No kiitos nyt rakas, kuinka kauniita, kiitos Aape! (Suutelee Albertia otsalle.)
ALBERT
No onneksi olkoon, vaan nyt on lähdettävä! (Ottaa nuotit.) Marsh mamma salonkiin toista tietä! (Leilalle):
Rohkeutta Leila! (Menevät peräovesta.)
9 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Herra ääretön, kun minua pelottaa, en minä vaan mene sisälle, en, se voi Leilaa vaan närveerata, voi, voi, kun nyt alku vaan olis hyvä, niin kyllä kaikki olis hyvin. (Kuuntelee: ) Kas nyt ne klaputtavat, no ei se nyt vallan kovalta kuulu! (Nousee: ) Jos menis vähän kuulemaan!
10 kohtaus.
Ulla ja Pahlman.
PAHLMAN (Tulee vasemmanpuolisesta ovesta puettuna redingottiin):
Täälläkös sinä, minä kun kattelin salissa sinne meittin paikoille, muttei sinua näkynyt, samassa se Leila tulla lopsahti sisään, ja ihmiset rupes räpyttämään käsiään, no enhän minä mitenkään enään iljennyt siinä seistä töllistellä, vaan juoksin tänne!
ULLA
Se olikin parasta pappa, kyllähän me ne laulut jo osataan ja parasta on, ettei sukulaiset istu siinä aivan nokan alla, se kuuluu niin piinaavan!
PAHLMAN
No niin, voihan se olla totta, ja ollaanhan me kuin omaiset!
ULLA
Sepä se!
PAHLMAN
Oliko tyttö peloissaan?
ULLA
Ja vielä mun mitä, kun Aape kysy, niin se vaan nauraa kikatteli!
PAHLMAN
Sillä tytöllä on jo tottumusta, vaikkakin se täällä Helsingissä nyt esiintyykin ensikerran kaksivuotisen opintomatkansa jälkeen! (Nauraa.)
ULLA
Tyst ny', se kuuluu saliin!
PAHLMAN
Eikä kuulu, ei me nyt kirkossa olla, — luuletko, että tämä ilta tuottaa meille kunniaa?
ULLA
Herra ääretön, kaikkia se kysyy — tietysti, kuinkas se Mynssenin soittolehti sano: heti ensi laulusta huomasi, että esiintyjä on tosi taiteilija — —
PAHLMAN (Keskeyttäen):
Ptruu, akka — riittää, riittää, tuon minäkin osaan, mutta mitä luulet meikäläisten arvostelijain sanovan?
ULLA (Nenäkkäästi):
Jaa se on heittin asiansa!
PAHLMAN (Nauraa):
No, no, Ulla, älä ny' pillastu kun olet juhlapuvussakin! (Nauraa, sähkökello pärisee, Pahlman ei ole huomaavinaankaan sitä.)
ULLA
Tiedäks mikä toi on?
PAHLMAN (Välinpitämättömästi):
Normaali kellon yhteydessä oleva sähkökello!
ULLA (Nolona):
Ja mitäs se löi?
PAHLMAN
Akadeemisen kvartin yli kahdeksan!
ULLA (Nöyränä.) Kyllä pappa on viisas!
PAHLMAN
Ulla!
ULLA
Noh!
PAHLMAN (Matalalla äänellä):
Tiedätkö, minä näin tuolla koritoorissa yhden kreksun, joka oli aivan juovuksissa, se puheli kaikkien ihmisten kanssa, minä luulen, että se oli — —
ULLA (Keskeyttäen):
Herra ihme, kuka?
PAHLMAN
Että se oli Leilan oikea pappa!
ULLA
Voi, voi, jos se oli niin, älä vaan sano sitä Leilalle, silloin se tulee närvöösiksi!
PAHLMAN
No, enhän minä edes tiedä oliko se, mutta kun se puheli sen frouva
Emblundin Nannan kanssa.
ULLA
Jassoo, kyllä se oli, voi, voi sitä ukko rähjää! Vois se nyt kanssa joskus jättää sen tytön rauhaan!
PAHLMAN
Vait ny'! (Kuuntelee: ) Nyt ne siellä räpyttävät!
ULLA
Ehkä se meni hyvin, voi kuinka hauskaa!
PAHLMAN
Meni kuinka meni, mutta minä olen niin levoton, en itsekkään tiedä mikä mua riivaa!
ULLA
Aij, jai Aadolf — onkos se sinun vattas taas hullusti, unohditko sinä villapaidan?
PAHLMAN
Äsh, mitä sinä paidoista ja vattasta huolit, se nyt on sydämmessä se levottomuus, ymmärrätkö!
ULLA
En, se on vattassa!
PAHLMAN (Polkee lattiaa ja ampasee kävelemään):
Vait akka!
ULLA
Jassoo, pappa aikoo laittaa täällä konsertin, vai tiatteriako sinä tahdot pelattavan? (Lyö kämmeniään yhteen):
Ohoh, en itkis tässä huoneessa vaikka mikä olis, en, en —
PAHLMAN (Nauraa):
No mutta, kylläpä sinäkin olet hermostunut, pilasta pillastut! (Nauraa.)
ULLA (Tyynemmin):
No mitäs, kiusaat! (Kuuntelee: ) Nyt ne taas siellä klappaavat!
PAHLMAN (Taputtaa Ullaa olalle):
Mamma, mennäänkös me sitten nuorten kanssa ulos syömään ehtoollista, mitä?
ULLA
Jaa, saa nyt nähdä!
PAHLMAN (Nauraa):
Mennään nyt, mamma, vaan kerranhan on Leilalla konsertti!
ULLA
Herra ihme, oleks pöhkö, ei suinkaan se siihen lopeta, ei!
PAHLMAN (Nauraa):
Tietysti minä meinaan, että vaan kerran sillä on ensimmäinen konserttinsa täällä!
ULLA
Jaa, — — kattos se on toista!
PAHLMAN
Mennäänks mamma? (Äänettömyys.)
ULLA (Miettiväisesti):
Jaa, — jos sinä lupaat, ettes juo kun pari totia!
PAHLMAN (Nauraa):
No, mitäs niistä pienistä nyt!
ULLA (Tiukasti):
Ei, juuri niistä nyt on sovittava, muuten sinä häpäset minut ja ittes!
PAHLMAN (Kiihkeästi):
Koska minä olen sinua hävässyt, häh?
ULLA
Kas, kas — — en vaan minä yksin ole närvöösi, hihkut kuin olisi nahassas potti konjakkia.
PAHLMAN (Nauraa):
No, enhän minä, no me siis mennään!
ULLA
No, olkoon sitten!
11 kohtaus.
Edelliset, Leila ja Aape.
PAHLMAN (Kun perä-ovi avautuu, kuuluu voimakkaita kättentaputuksia,
Leila tulee iloisena Albertin saattamana):
Kas, tuossahan tulee laululintuseni! (Nauraa.)
LEILA (Iloisesti):
Niin, setä, tässä se tulee, nyt minä olen laulanut itseni lämpimäksi!
ULLA (Tarjoaa shalettia):
Aij, jai ota nyt toi liina harteillesi, ettet vilustu! (Leila ja Albert vaihtavat hymyilevän katseen.)
ALBERT
No, miltäs tuntuu, Leila! Se loppu meni oikein brilljant!
LEILA (Veikeästi):
No, ei se suotta ollutkaan minun bravuuriaariani!
ALBERT (Kuunnellen):
Ei, kyllä sinun nyt täytyy mennä kiittämään! (Avaa oven, kuuluu suosionosoituksia, Leila menee.)
12 kohtaus.
Ella, Pahlman ja Albert.
PAHLMAN
No, laulaako se Leila tänään hyvin? (Nauraa.)
ALBERT
Niinkuin enkeli!
ULLA (Viisastellen):
No, niinkuin ei enkeleitäkin olis hyvä- ja huonoäänisiä!
13 kohtaus.
Edelliset ja Leila.
LEILA (Tulee iloisena):
Ne ovat niin ystävällisiä, jaa aivan varmaan kiitollisempia kuin
Mynchenissä!
ALBERT (Innostuneesti):
Niin minustakin!
LEILA
Ensin kun minä astuin sisään notkahtelivat polveni ja minä kumarsin tietysti kömpelösti, sitten löysi katseeni salin perältä erään suurmiehemme kuvapatsaan. —
PAHLMAN (Keskeyttäen):
Se on Snellmanin kuva!
LEILA
Johonka minä katselin koko ajan kun lauloin, se näytti niin rauhalliselta ja kuuntelevalta!
ALBERT
Niinkö, ajatteles minä olin heti kun olin istuutunut vaan silmää, korvaa ja sormia, sillä minä tahdoin säestää con amore!
LEILA (Lyöden Albertia olalle):
Ja kyllä sinä säestitkin rakkaudella! (Kuuluu kolkutusta.)
ALBERT
Sisään! —
14 kohtaus.
Edelliset ja Savander.
SAVANDER (Frakissa ja kukkavihko kädessään):
Saako tulla!
LEILA (Hiukan horjahtaen):
Aah, — Te!
SAVANDER (Ojentaen kukkavihkoa):
Pyydän nöyrimmästi, kunnioittavimmin saada lausua Teille sen sanomalehden, jonka musiikkiarvostelija minä olen, toimittajien puolesta onnentoivotuksemme! (Ojentaa kukkavihkoa, Leila peräytyy.) Huomisessa lehdessämme olette neiti lukeva hymnin kritiikin paikalla, olkaa hyvä!
LEILA (Kylmästi, purren huuliaan):
Albert hyvä, pane se tuolle tuolille!
SAVANDER (Hämmästyneenä):
Minä vakuutan neiti, että kritiikin sijalla on oleva hymni Teille!
LEILA (Pirullisesti):
Vai niin, Te kirjoitatte nykyään runoja?
SAVANDER
En, muuten kuin toisinaan kun tulee inspiratsiooni kuten tänä iltana lupaa tulevan!
LEILA
Onnittelen syntymättömän hymninne johdosta! (Kääntyy selin ja kulkee kateederia kohti.)
ALBERT (Lyhyesti):
Kiitoksia!
SAVANDER (Kumarrellen):
Ainoastaan ansion mukaan, hyvästi! (Menee.)
15 kohtaus.
Ulla. Pahlman, Leila ja Albert.
LEILA (Nousee kateederiin):
Hyvä, että meni, sillä minä aijoin nousta tälle viisauksien istuimelle ja julistaa kritiikkeri Savanderille, että hän luultavasti, jos Dante olisi tietänyt hänen syntinsä, tullaan helvetissä paistamaan pronssisessa viulun kopassa, ikuisella pianon säestyksellä, ja liemenä on oleva kaikkien konsertinantajien suolaiset kyyneleet, (innostuen) suolaiset, kirpelät, polttavat, tuliset — —
ALBERT (Keskeyttäen):
Vaiti, rakas Leila, miksi sinä nyt kiihdytät itseäsi, älä nyt viitsi!
LEILA (Nauraa ja viittoo käsillään):
Vaiti, sillä professori Miinos lukee tuomionsa! (Nauraa aivan hillittömästi ja vaipuu kateederin penkille istumaan.)
ALBERT
No, oletpa sinä hermostunut! Leila so, kas tässä vettä, juo nyt, so älä nyt viitsi!
LEILA (Nauraa):
En minä nyt vielä vettä tarvitse!
ULLA
Leila, so, älä nyt, ääni menee pilalle!
PAHLMAN (Ankarasti):
So, so tyst ny'!
ALBERT (Katsoen kelloa):
Leila, Leila, on aika mennä sisälle! No rauhoitu nyt! (Leila nousee, lopettaa naurunsa ja järjestää pukuaan, Ulla pitää peiliä.)
LEILA
No, nyt taas mennään! (Nauraa. Albert- ja Leila menevät.)
16 kohtaus.
Ulla, Pahlman, Emblundska ja Nanna.
EMBLUNDSKA
Jo se tuli taas sisään, jeess kun ne leipoo, meitin sinatuurska kuiskas tyttönsä korvaan hun sunker mykky praa, minä kuulin sen ohi mennessäni!
ULLA (Mahtavasti):
Kyllä mee se tiedetään sanomattakin. (Huomaa Nannan, jolla on orvokkikimppu kädessään.) Jassoo, Nanna, ehtoota, kuinka fiini ja kauniita kukkasia!
NANNA
Leilallehan minä ne aijoin!
ULLA (Hyvillään):
Se oli fiinisti ajateltu, se niin ilostuu niistä, äsken se juuri sai noi siltä Savanderi roistolta, mutta tietysti se pillastui!
EMBLUNDSKA
Vai kehtas se sika?
ULLA
Niin, sanos muuta, kehtas ja lupas kehua, phyt!
PAHLMAN
Vait, ei niin kovaa!
EMBLUNDSKA
Ja Pahlman antoi sen sian, en minä paremmin osaa sanoa, olla täällä, vaikka on vahtimestari!
ULLA (Ivaten):
Tietysti, se meittin pappa on aina ilman miestä!
PAHLMAN (Kiivaasti):
Vai niin, mutta minä en olekkaan mikään vahtimestari kapakan ovella, joka heittää ihmisiä niskasta kadulle, en totisesti en, minä olen sinaatin ensimmäinen vahtimestari, jaa!
EMBLUNDSKA
Mutta olis sitä sittenkin sopinut heittää!
PAHLMAN
Jassoo, jos heittämistä kaipaatte, niin teidät minä ensimmäiseksi heitän ulos! (Kiihtyen):
Mutta mitäs hittoa teillä onkaan täällä tehtävää, jumalavita, ulos senkin vanha harppu, mitä te täältä haette — —
ULLA (Keskeyttäen):
So, shsh, pappa, etkö näe että Nannalla on — —
PAHLMAN
Jaa, se ei kuulu tähän, mutta mitä hittoa tuo lohikäärme täältä hakee.
EMBLUNDSKA (Täydessä kiukussa):
Vai lohikäärme, mitäkö tekee. (Lyö käsiään yhteen ja rehentelee: ) Juu, lohikäärme tuli kertomaan, että myrkky on myrkkyä. −
PAHLMAN (Miltei huutaen):
Parasta pitää myrkyt maksassaan!
EMBLUNDSKA (Kirkuen):
Jassoo, mutta nytpä se ei pysy, kerron kiusallakin vaikkein aikonut,
Leilalle kerron oitis, kun se tulee — —
ULLA (Koettaen rauhoittaa):
Herra ihme, se kuuluu sisään, mutta Jumalan tähden, mitä sinä Liina meinaat!
EMBLUNDSKA (Nenäkkäästi):
Ei mitään, myrkkyä vaan!
PAHLMAN (Rauhoittuneempana ja uteliaana):
No, mitäs se myrkky nyt olis, antaas spruutata vaan!
EMBLUNDSKA (Kiukussa yhä):
Jassoo, ei se nyt teitä tapa, mutta sille teittin fiinille fröökinälle se sopii oikein hyvin!
ULLA (Istuen):
Herra ääretön, mitä sinä Liina meinaat!
EMBLUNDSKA
Ei mitään, ei niin mitään, odotan vaan Leilaa!
NANNA (Joka on kaiken aikaa ollut hermostunut ja kuunnellut korva salin ovessa):
Mamma ei nyt huuda, se kuuluu salonkiin!
EMBLUNDSKA
Kuulukoon vaikka — —, minä puhun! Puhun! (Lyö käsiään yhteen.)
PAHLMAN (Rauhallisesti istuutuen):
No puhukaa sitten!
EMBLUNDSKA
No, — Leilan oma pappa haki Leilaa!
ULLA
Jessus!
PAHLMAN (Nousee):
Se on estettävä!
EMBLUNDSKA
No mihinkäs nyt? (Rauhallisesti):
Se istuu salissa!
ULLA
Voi, voi, ettei Leila vaan sitä näkis, se tulee närvöösiksi!
EMBLUNDSKA (Sävyisästi):
Ei siitä pelkoa se istuu sen komean kultatoolin takana, joka on vähän ton tapanen. (Näyttää kateederia):
Ei Leila sieltä voi huomata!
ULLA
Jumalan kiitos, mutta rakas Liina, ethän sinä aijo pilata tytön konserttia, ethän!
EMBLUNDSKA (Sävyisästi):
No, eihän se ollut alun pitäenkään meininki, minun vaan piti tulla siitä sinulle kertomaan, mutta kun herra Pahlman osas niin minut puhaltaa ylös semmoiseen ploosinkiin!
PAHLMAN
Anteeksi nyt, rouva Emblund, mutta kun sitä niin osaa hermostua. — Jos nyt kaikki vaan menis hyvin ohi!
ULLA
Jaa, jaa, suokoon Jumala!
NANNA
Onko Leila hermostunut!
ULLA
Herra ääretön — on!
NANNA
Pahastikin!
ULLA
No kyllä vaan!
PAHLMAN
Tyst! Nyt ne taas räpyttävät!
17 kohtaus.
Edelliset, Leila ja Albert.
LEILA (Tulee, aploodeja):
Oh, hoh, kun tuli kuuma, siellä oli niin kuuma, että minä pelkäsin pyörtyväni!
ALBERT
No, no, älä nyt rakas liiottele!
LEILA
Kauvankos sinä taas olit Pariisissa?
NANNA
Kahdeksantoista kuukautta!
LEILA
Ai, kyllä minä olin kauvemmin Mynchenissä, kuinkas se nyt olikaan Aape?
ULLA JA ALBERT (Yhtaikaa): 23 kuukautta!
LEILA
Niin!
ALBERT
Mutta mene nyt kiittämään, eivät ne anna rauhaa! (Leila menee.)
18 kohtaus.
ALBERT
No Leila!
LEILA
Jaa rakkaani!
ALBERT
Nyt tulee se konsertin paras numero, kuule Leila, laula vaan aluksi harvaan ja tummasti, hyvin tummasti, se vaikuttaa silloin enemmän uskonnolliselta!
LEILA (surunvoittoisesti):
Koetan — koetan — Nanna, onko sinulla neulaa?
NANNA
On, kas tässä!
LEILA
Tahdotko sinä kiinnittää nuo orvokit sydämeni kohdalle! (Nanna kiinnittää ne keskelle rintaa.)
ULLA
Herra ihme, eihän sydän siinä ole, vasemmalla puolellahan se, kas tässä! (Näyttää omaa rintaansa.)
ALBERT (Veitikkamaisesti):
Aij, jai, sitä pikku mammaa, on kerran ollut rakastunut eikä tiedä missä sydän on, sehän on keskellä rintaa, hiukan vasemmalle kallellaan!
ULLA (Vakavasti):
Eipäs, se ei ole totta, tuossahan se lyö!
ALBERT
Se on suuri verisuoni, joka siinä hakkaa!
LEILA (Nauraen):
Sama se missä se pieni sydän raukka on, pääasia on se, että se on olemassa ja on terve!
PAHLMAN
Niin samaa minäkin. (Nauraa.) Tässä hiljan luin lehdestä, että se eräällä akalla oli vattassa! (Nauraa. Kaikki yhtyvät.)
LEILA
Siellä sen paikka olisikin, tuntisi ehkä silloin vähemmän!
ULLA
Kyllä Aadolf tietää, että vattakin tuntee! (Kaikki nauravat.)
ALBERT (Katsoo kelloa):
Ei, mutta nyt on taas aika lähteä!
KAIKKI
Onnea, onnea vaan viime osalle! (Leila ja Albert menevät.)
19 kohtaus.
Pahlman, Ulla, Emblundska ja Nanna.
EMBLUNDSKA
Ei, kyllä minäkin nyt menen kuulemaan!
NANNA
Ja minä!
PAHLMAN
Mitäs, jos minäkin vähän kurkistaisin, miltä se sali näyttää!
ULLA
Jaa, menkää te vaan, minä en uskalla, enkä jaksa, minä jään tänne!
(Haukottelee, menevät.)
20 kohtaus.
Ulla yksin.
ULLA
Mutta montakohan pukettia ja kranssia se on mahtanut saada, tietysti ne ovat siellä forttepianon päällä, mitenkäs ne näkisi (Menee ovelle ja kurkistaa avaimen reijästä: ) Tos on yksi liljapuketti, Herra ääretön, kun ne ovat kauniit, ne pannaan salissa siihen ekyptiläiseen kukkapottaan. Herra ihme, kun niitä on paljon — äsh, kun siitä vetää, ei uskalla enään katsoa, saa vielä naarannapin silmäänsä! (Tulee takaisin: ) Jumalan kiitos, kohta tämä jännitys on ohi, kyllä me papan kanssa ollaan ansaittu hyvä illallinen! (Istuu.) Kyllä minunkin pitää ottaa klasi portviiniä, minäkin olen niin heikko, höh, höh. (Haukottelee: ) Kyllä konsertit sentään ovat ikäviä, jaa taikka hauskojakin, jos istuu sisällä, mutta enhän minä jaksa aina kuunnella sitä samaa jollottamista ja rämpytystä! (Haukottelee, on äänettömyys, äkkiä kuuluu kimakka heikko kiljahdus.)
21 kohtaus.
Ulla, Albert ja Leila.
ALBERT (Tulee kiireisesti kantaen Leilan, joka on pyörtynyt, kalpea):
Mamma, Jumalan tähden, vettä!
ULLA
Herra ihme, mikä nyt tuli, voi, voi, no missä se pappakin on, oi, oi!
(Salista kuuluu sorinaa ja melua. Albert tempaa oven kiinni ja valelee
Leilan ohimoita.)
ALBERT
Oi, Herra Jumala, se oli kauheinta mitä koskaan olen elänyt!
ULLA (Kiihkolla):
Mitä, mitä — voi, sano mitä?
22 kohtaus.
Edelliset ja Pahlman.
PAHLMAN (Vasemmasta ovesta pidellen päätään):
Oo, oo, hyvä Jumala, kuinka kauheata, kauheata, raakaa, voi — —
ULLA
Miten, voi, voi mitä?
LEILA (Herää, heikosti):
Isä — — i—sä!
ULLA
Menikö se laulu — »Isä» huonosti?
PAHLMAN JA ALBERT (Yhtaikaa):
Ei — — meni!
ULLA
Oletteko pois järjiltä, kertokaa!
23 kohtaus.
Edelliset, Emblundska ja Nanna
EMBLUNDSKA (Itkien):
Voi taivas, se oli petomaista!
NANNA (Istuutuu, itkee):
Ennen kuulumatonta!
ULLA
Lauloko se niin huonosti?
ALBERT
Nanna hyvä, hae Fiina ja käske noutaa lääkäriä! (Nanna menee itkien.)
Oi Leilani, pieni Leilani! (Valelee vedellä.)
ULLA
Kertokaa nyt. Jumalan nimessä. Aadolf, etkö sinä enään osaa puhua — —
Liina, missä sinun kielesi on, voi, voi, voi — —
ALBERT (Tulee Ullan eteen):
Rouva Emblund, hoitakaa te Leilaa hetkinen! — Rakas mamma, se oli näin! Se oli niin kauheata, ajatelkaas, konsertti oli jo niinkuin voiton puolella, minä istuin ja soitin parhaani mukaan, se oli se laulu — Isä — mamma muistaa se Leilan ja minun laulu, oi kuinka Leila lauloi sen ihanasti värsy värsyltä —, yleisö oli aivan hiljaa, se kuunteli henkeään pidätellen, sitten tultiin siihen vienoon paikkaan siihen suloiseen värsyyn, jossa lauletaan:
Isä rakkautes tähden.
älä vitso kaikkein nähden
iske yössä, iske salaa
rintaan haava, joka palaa!
oli niin utuisen vienoa, niin suloista, minä aivan värisin liikutuksesta ja onnesta, sillä Leila lauloi niin hyvin, mutta — —
ULLA (Kiihkolla):
Mutta!
ALBERT
Silloin nousi rehtorin kateederin takaa eräs juopunut, risoissa oleva mies ja huusi yleisölle hiljaisuuden vallitessa: »Ilman sitä, se on kumminkin minun rakas likkani, johonka minä mielistyin!» Leila kirkasi — »isä» ja kaatui pyörtyneenä minun syliini!
ULLA
Kauheata, ääretöntä! (Itkee.)