Isäin pahat teot lasten päällä

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

Isäin pahat teot lasten päällä.

Kirjoittanut
P. Päivärinta.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Adolf Allardt 1887.

ENSIMÄINEN LUKU.

Entisyys ja nykyisyys.

Maamme eräässä pitäjässä on eräs vankka talonpojan talo. Se sijaitsee ison järven rannalla, luonnon ihanalla paikalla. Vuorattu ja keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen vinkkelipytinki seisoi kauniisti ja loivasti järveen päin viettävällä mäen rinteellä. Toisella puolen pihaa oli toinen pienempi pytinki, sekin kaksikerroksinen, vuorattu ja maalattu. Molemmat pytingit olivat ulkoa ja sisältä hyvässä kunnossa, samoin muutkin taloon kuuluvat huoneet. Kanniainen on talon nimi.

Vanhoista ajoista asti oli talo ollut varakas, jolla ajalla talon asukkaat olivat polvesta polveen käsissänsä pitäneet pitäjän kunnia- ja luottamusvirkoja. Niin kaukaa kuin voitiin muistaa olivat he tunnetut rehellisiksi, ymmärtäviksi ja kunniallisiksi ihmisiksi; siitäpä tuo luottamus, kunnioitus ja ehkäpä varallisuuskin.

Siitä on kulunut aikaa yli viidenkymmenen vuoden, josta tämä kertomus alkaa. Silloin oli talossa kaksi veljestä; Juho oli vanhemman ja Lauri nuorimman veljen nimi. Molemmat veljekset olivat naineita miehiä. Juholla ei ollut yhtään lasta, mutta Lauri oli onnellisempi siinä suhteessa, sillä hän oli avioliitossa saanut yhden pojan ja useita tyttäriä. Tuo poika oli vanhin lapsista ja sedän kunniaksi sai hän nimekseen Juho. Hänestä siis tuli Juho Laurin poika ja hän se on, joka tulee olemaan kertomuksen pää-esineenä.

Veljekset olivat hyvässä sovinnossa keskenänsä, sillä heissä asui vielä kauvan talossa vallinnut hurskaus, siltä ainakin näytti. Talo asuttiin nytkin hyvin toimellisesti kaiken puolesta. Ja kun talo oli hyvissä pohjavaroissa, niin oli tuloja monelta taholta: hyvästi hoidettu talous antoi hyviä tuloksia ja lainoissa olevat rahat toivat vuosittain korkoa, joiden vuoksi varallisuus talossa nytkin karttui karttumistaan. Talouden tarvetten yli jääneet rahat jaettiin aina vuoden lopussa rehellisesti veljesten välillä, oikein tilin jälkeen, minkä Lauri teki, sillä hän oli kaiken talouden hoitaja, vaikka oli nuorempi Juhoa. Noista noin karttuneista vuosituloista teki kumpanenkin veli eri kassansa. Juhon ei tarvinnut koskaan kuluttaa vuosisäästöjänsä, sillä olihan hänellä kaikki elämän tarpeet saatava varakkaasta kodistansa. Kun ei hänellä ollut lapsia, ei hänen tarvinuut heidänkään tähtensä mitään kuluttaa, vaan sai panna kaikki säästöön, mitä oli osaksensa saanut. Hän ei lainannut koskaan erikoisia rahojaan, vaan säilytti niitä eräässä kaapissa ylimmäisen kerroksen kamarissa, missä hän säilytti muitakin tavaroitansa, vaikka hän muutoin itse asui saman rakennuksen alimmaisessa kerroksessa. Pienempi pytinki olikin yksin-omaisesti hänen ja vaimonsa hallussa, missä he asuivat erillänsä talon muun väen elämästä ja touhusta; sinne tuotiin heille valmiina ruoka ja juoma sekä muut elämän tarpeet.

Toisin oli Laurin elämän laita. Hänellä oli lapsia ja lapsethan kuluttavat niin paljon. Hän ei siis voinutkaan kaikkia erityisiä vuositulojansa panna säästöön, vaan hänen täytyi kuluttaa niitä yhteen ja toiseen tarpeesen. Vaikkeivät hänenkään erikoiset varansa menneet kaikki yksityisiin tarpeisin, ei hän kuitenkaan voinut salaiselta kateudelta katsella vanhimman veljensä täysin säästyneitä ja melkoiseksi kasaantuneita vuosisäästöjä. Hän olisi ne niin mielellään suonut joutuvan omiin, ja niin vihdoin perillistensä käsiin. Hän kyllä älysi veljensä kuoleman jälkeen niin käyvän, mutta hän älysi myös, että Juhon vaimo perii niistä osansa, vaikkei veli tekisikään jälkisäädöstä, missä tapauksessa hän perisi kaikki. Tuo ajatus kiusasi Lauria yötä ja päivää, niinkuin painajainen. Kauan salasi hän tuota mielipidettään, mutta se varttui ja vahvistui yhä kiinteämmäksi ja viimein ei hän voinut sitä salata vaimoltaan ja pojaltaan; poika olikin jo siinä ijässä, että hän käsitti täydellisesti asian. Laurin vaimo ei hyväksynyt tuota miehensä mielipidettä. Hän koki alusta alkain tukahduttaa sitä, sillä hänen terävä, kristillismielinen älynsä kohta huomasi, että miehensä sydämeen oli päässyt tunkeumaan väärä rikkauden suru.

Molemmat veljekset olivat paikkakunnassa nytkin arvossa pidettäviä miehiä, ja heillä molemmilla oli yhteiskunnallisia luottamusvirkoja. He olivat siivo-luontoisia miehiä jokaista, niin köyhää kuin rikastakin kohtaan. Koko talon väki kävi ahkerasti kirkossa, ja hyvä sopu vallitsi koko talon väen kesken — kuinkas muutoin.

Kenties oli heissä liikaakin siivoluontoisuutta, ainakin Laurin suhteen, sillä lapset saivat kasvaa mielivaltansa mukaan, aivan niin kuin heidän itse halutti. Väärä elämän katsantotapa, väärä elämän huoli oli ensin juurtunut isän sydämeen; sitähän istutti tietämättään lapsienkin mielipiteisiin, ja siemen lankesi hyvään maahan, sillä onhan ihmisen aivoitus paha hamasta lapsuudesta. Kaikkien parhaiten kuitenkin näytti poika käyttävän hyväkseen tuota höllyyttä, sillä jo aikaisin alkoi hänelle ilmestyä pahoja ja rivoja tapoja. Laurin vaimo oli kristillinen ja siveä ihminen. Hän varasi aina lapsiansa, eikä antanut heidän pieniäkään rikoksiansa sivu mennä muistuttamatta ja nuhtelematta heitä niistä. Mutta sitäpä ei Lauri kärsinytkään. Lastensa kuulten sätti ja ja nurkui hän vaimonsa käytöstä lapsiansa kohtaan ja puolusti pieniä rikoksellisia äitinsä nuhteita ja muistutuksia vastaan. Erittäinkin poikaansa, tuota ainoaa talon perillistä, viljeli hän niinkuin silmäteräänpä äitin nuhteilta ja varaamisilta, ja peitteli hänen rikoksiansa niin paljon kuin suinkin voi. Tämä tuli siitä, että hän rakasti tuota ainoaa poikaansa kaikella luonnollisella isän rakkaudella, ja sentähden ei hän sallinut kenenkään, ei edes hänen äitinsäkään, tekevän pojalle millään tavalla minkäänlaista mielipahaa. Äiti näki suurella sydämen-surulla, kuinka vahingollisesti isän käytöstapa vaikuttaa lapsiin. Hän koki usein kahdenkesken siitä miehellensä puhella, mutta ei se mitään vaikuttanut, sillä Laurin katsantotapa pysyi vaan semmoisena. Tämän tähden itki äiti monta itkua. Kuitenkaan ei tuo heidän keskinäinen ristiriitaisuutensa tullut kenenkään tietoon, sillä äiti kantoi mykkänä kuormaansa ja talon elämä näytti olevan entisellään.

Laurin lapset eivät olleetkaan mitään erinomaisen pahoja ja rivoja. He olivat hiljaisia ja siivoja, kun vaan saivat päänsä nauttia ja tehdä välistä semmoistakin, mikä ei ollut oikein. Mutta kun vaan niistä heitä muistutettiin ja kiellettiin huomattiin aivan pian, mitä isän puolustaminen oli vaikuttanut: silloin tulivat he hävyttömiksi suupaltoiksi ja pitivät vääriä tekojansa oikeina.

Kaikista noista lasten vähäpätöisistä rivouksista huolimatta, elettiin talossa edelleenkin rauhallista ja sovinnollista elämää. Semmoisenaan riensi aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta, se vaan, että Laurin lasten, erittäinkin pojan elämä, kävi yhä rivommaksi ja sietämättömämmäksi. Tämmöisen hiljaisen edistymisen ohella kului aika niin, että poika Juho oli kohta parinkymmenen vuoden vanha. Mutta viimeiseltä oli hän jo useat kerrat julkisesti juovuksissa ja osallisena useassa tappelussa. Kuiskittiinpa kerran, että hän olisi ollut vaeltamassakin, mutta sen kuultuansa nosti Lauri poikansa puolesta semmoisen metelin, että kiittivät ihmiset, kun saivat olla hiljaa.

Vanhat veljekset olivat jo ikäpuolia, sillä naimiseen mennessään olivat he yli tavallisen naima-ijän. Setä Juho oli tullut kivuloiseksi. Hän ei käynyt missään työssä, sillä ei hän siihen kyennyt. Hän eleli ja oleili vaan toisella puolen kartanoa olevassa pienemmän pytingin kamarissa, kuten parhaiten taisi. Hänestä pidettiin kaiken puolin hyvä huoli ja kaikki elämän tarpeet kannettiin hänelle sinne. Kaikki osoittivat setä Juholle kunnioitusta, yksin poika Juhokin. Mutta sairaloinen setä ei kärsinyt häntä. Kylmiä ja tönkeitä sanoja antoi hän vastaukseksi, jos poika Juho milloin yritteli hänelle jotakin puhumaan, usein antoi sairas selvin sanoin tiedoksi, että hän saisi mennä. Tämä ei kuitenkaan estänyt sairaan hyvää hoitamista kaikin puolin. Hänelle laitettiin vaimonsa avuksi erityinen hoitaja ja hänen elämänsä koetettiin tehdä niin puutteettomaksi ja mukavaksi kuin suinkin mahdollista oli.

Eräänä kertana tuli Lauri sairaan ja riutuneen veljensä kamariin. Sairas oli siellä yksinään, sillä Lauri oli semmoisen hetken valinnut. Sairas makasi vuoteessansa riutuneen ja kuluneen näköisenä, ja hengitti tiheään ja raskaasti. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään, mutta Juho loi Lauriin kolkkoja kysyväisiä silmäyksiä.

"Sinä näytät huononevan aika ajalta", sanoi Lauri viimein, katkaisten äänettömyyden.

"Niin minä teen", vastasi Juho lyhyesti, kolkosti ja kylmästi.

"Minun luullakseni ei mahda loppusi enään olla kaukana", pitkitti Lauri.

"Ei mahda — siitähän tuntuu voimat alkavat vähetä".

"Mieleeni on juolahtanut eräs asia; jaksaisitko sitä kuunnella?"

"Eräs asia! Mikä se olisi?!"

"Sinulla on paljon rahoja koossa".

"Onhan noita joita kuita tuhatmääriä; entä sitten?" sanoi sairas ja katsoi Lauria kolkosti ja kysyvästi silmiin.

"Sinä näyt kohta jättävän tämän maallisen majan; sinä et tarvitse silloin enään rahoja: testamenttaa rahasi kirjallisesti minulle!" esitteli Lauri.

"Semmoistako asiaa sinulla olikin? Mutta sitä en tee koskaan", sanoi sairas jäykästi.

"Jos et minulle sitä saata tehdä, niin anna rahasi pojalleni!?" pitkitti
Lauri.

"En kenellekään ja pojallesi kaikkein vähemmän", sanoi sairas kolkosti.

"No, miksikä niin? Hänhän on ainoa talon perillinen ja ainoa sukumme kunnia", sanoi Lauri, hämmästyneenä sairaan veljensä jäykästä puheesta.

"Sukumme kunnia! — Sanotko, Lauri, niin? Sukumme häpeä hän on nytkin jo, mitä sitten vasta. Minä aavistan pojastasi pahaa ja hän on kerran perinpohjin häväisevä sukumme mainehikkaan kunnian", sanoi setä Julio ennustavaisesti.

"Mistä syystä sinä semmoisia ennustat?" kysyi Lauri.

"Sinä olet lapsesi kasvattanut löyhästi", sanoi setä Juho.

"Niin! Kyllä sinun on hyvä niin sanoa, jolla ei ole lapsia, etkä tiedä vanhimman rakkaudesta mitään".

"Väärä vanhimman rakkaus on sinulla ollut. Minä olen aikaa havainnut, minkä kaltainen sinun vanhimman rakkautesi on. Sinä olet julkisesti puolustanut lastesi pieniä pahoja tekoja ja se käytöksesi on vaikuttanut lapsissasi sen, että he ovat saaneet väärät käsitteet, väärät mielipiteet ihmisen elämän velvollisuuksista ihmisenä ja kansalaisena. Se on kyllä tosi, ett'ei itselläni ole ollut lapsia, mutta minä olen kerran itse ollut lapsena ja hyvin kyllä muistan mitenkä meitä kasvatettiin. Eivät meidän vanhempamme antaneet pieniä eikä isoja rikoksiamme mennä muistuttamatta, nuhtelematta eikä rankaisemattakaan, jos niin tarvittiin, eikä heiltä sentään puuttunut hellää ja lapsiansa rakastavaa vanhimman sydäntä; se oli oikeaa vanhimman rakkautta, jota sinä väärällä tavalla koetat itsellesi anastaa. Niin kauvas kuin sukumme historiaan voimme taaksepäin tunkea, näemme esivanhemmissamme asuneen kristillisen mielen, jonka valossa he ovat polvesta polveen kasvattaneet lapsiansa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Sinä olet suvussamme ensimäinen löysä lasten kasvattaja ja minä pelkään pahaa, sillä hedelmät alkavat jo näkyä", puhkesi setä Juho puhumaan.

"No mutta eiväthän, herrantähden, nuot minun lapseni ole tehneet mitään erinomaisempia pahoja töitä", puolusteli Lauri.

"Tosi sekin, ett'eivät he ole vielä mitään semmoista tehneet, jonkatähden olisivat joutuneet kruunun käsiin, mutta pojastasi alkaa jo kuulua pahoja huhuja ja Jumala sen tietää, kuinka pian se siksi tulee. Heillä on tusinoittain päivässä pieniä rikoksia ja epärehellisyyksiä, jotka kaikki jäävät nuhtelematta ja rankaisematta, jonkatähden he nyt jo pitävät väärän asian ja teon oikeana ja jos he jossakin noudattavat ihmisyyttä, pitävät he sen ulkonaisena pakollisena velvollisuutena, mutta sisällinen vakuutus heissä sanoo, että se on väärää", sanoi setä Juho.

"Sinä olet, veljeni, tänään erinomaisella kärtytuulella!" sanoi Lauri, ikäänkuin lepyttääksensä mielestänsä tällä kerralla tuimaa veljeänsä.

"Minä en ole kärtytuulella; tuo asia on kauvan painanut minua ja nyt olen sen sanonut; se vaan oli totuutta, jota nyt olet kuullut, mutta jonka sinä näyt otaksuvan joksikin muuksi", sanoi setä Juho.

"Niin, mutta jos et sinä anna rahojasi minulle, etkä pojalleni, niin ne joutuvat suvusta pois, vieraan käsiin", sanoi Lauri, ikäänkuin unhottaen tuon ikävän veljensä nuhdesaarnan ja päästäksensä taas käsiksi sydämensä hartaimpaan asiaan, nimittäin setä Juhon — rahoihin.

"Kenenkä vieraan käsiin?" kysyi setä Juho.

"Niinkuin tiedät, ei vaimollasi ole mitään osaa meidän talon kiinteistössä, mutta rahasi saattaisivat joutua kaikki, kuolemasi jälkeen, hänelle ja hän saattaisi ne kaikki hutiloiden ympäri maailmaa. Siinä tapauksessa joutuisivat rahat pois suvusta; paras on, että annat rahasi minulle, taikka pojalleni, vaimosi kyllä saa elääksensä talosta kuolinpäiväänsä asti".

"Minun vaimoniko on vieras?! Minä en pidäkkään vaimoani vieraana, niinkuin sinä ehkä teet", sanoi setä Juho.

"No mutta, Juho! Olemmehan koko ikämme olleet hyvässä sovussa keskenämme, kuinka sinä nyt saatat olla noin riitaisa?" sanoi Lauri, joka ei vielä ollut heittänyt toivoaan.

"Niin olemmekin olleet ja sen olemme tehneet tavallisesta ihmisvelvollisuudesta ja sovintomme on ollut meille itsellemme ja muille ihmisille hyödyksi. Mutta en olisi sinusta, Lauri, semmoista uskonut, että minun pitää kuolemaisillani ollessani sinulta ostaa, eli toisin sanoen, sinulle maksaa tuo veljellinen rakkautesi ja vielä niin kalliilla hinnalla kuin rakkaan vaimoni mieron tielle saattamisella! Häpeä, Lauri! Sinun vehkeesi ovat häpeälliset ja synnilliset. Mihinkään toisen etuja loukkaavaan toimeen en minä rupea. Minä toivoisin, että jättäisit minun nyt rauhaan!" sanoi setä Juho, nähtävästi väsyneenä ja kauhistuneena veljensä iljettävistä vehkeistä.

Lauri lähti nyt toivotonna pois setä Juhon kamarista. Ensi aikoina tuon keskustelun jälkeen, näytti hän alakuloiselta ja tuon alakuloisuuden synnytti varmaanki pettynyt toivo. Hän tiesi veljellään olevan puhtaita rahoja useampia tuhansia; niitä oli hän toivonut omaksensa ja se toivo — väärä halu — oli saastuttanut hänen sielunsa. Nuot veljensä omistamat rahat olivat säästöjä yhteisistä tuloista ja senvuoksi tuntuivat ne Laurista aivan omilta rahoiltansa. Jos kohtakaan ei tuo setä Juhon vaimo ollut osallinen heidän kiinteistöönsä, oli hän kuitenkin perillinen kaikkeen miehensä irtaimistoon, kolmannelta osalta, ja saattoihan jäykkä veli antaa testamentin kautta omansakin vaimollensa, ja se tunto ja tieto vaivasi kovin Lauria.

Lauri ei kuitenkaan näyttänyt tuon keskustelun jälkeen tylymmältä eikä kylmemmältä veljelleen kuin ennenkään, sillä hänellä oli jäljellä kuitenki vielä sukunsa siivous ja hän katsoi häpeäksi riitauta kipeän veljensä kanssa. Ei Lauri myös kertaakaan puhunut kenellekään heidän välillänsä tapahtuneesta keskustelusta, eikä tavaran himostaan veljeltänsä; lieneekö hän sitten noista asioista puhunut oman perheensä kanssa? Varma vaan on, että poika Juho tuli tuon keskustelun jälkeen kylmäksi, tylyksi ja hävyttömäksi setä Juholle ja hänen vaimollensa.

Setä Juho tuli nyt oikein sairaaksi ja silmin nähtävä oli, ettei hänen loppunsa ollut kaukana. Sairasta hoidettiin hyvästi jos, hyvästi, eikä valkea sammunut koskaan öillä hänen sairashuoneestansa. Sairaan vaimo ja eräs piika valvoivat vuoroon yöt päivät hänen vuoteensa vieressä. Näyttipä siltä, kuin Laurikin olisi unhottanut veljensä rahat, sillä hänkin kävi usein katsomassa sairasta ja niillä kerroilla ei hän kertaakaan sanallakaan maininnut niistä mitään. Lieneekö sairaan viimeiset puheet vaikuttaneet sen, taikka kammoiko hän kuolemaa noin silmien edessä ollessa?

Setä Juho huononi huononemistaan ja läheni loppuansa. Vuorokauden aika katsottiin häntä loppuvaksi ja koko talon väki seisoi myötäänsä hänen sairasvuoteensa vieressä melkein liikkumatta. Kuoleva sairas oli täydellä järjellä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän puhui harvaan ja heikosti, mutta hänen sanansa olivat painavia. Kättä vienosti puristaen, puhui hän vielä siinäkin Laurille ja pyysi hänen ottamaan vaaria lastensa kasvatuksesta. Kaikki läsnä-olevat tulivat liikutetuiksi kuolevan viimeisistä puheista ja Laurinkin silmissä havaittiin kyyneleet. Eihän se kummaa olekaan, jos ihmissydän heltyy tuona painavana hetkenä, jolloin niin tärkeä matka on aloitettava, jolloin ihminen lähtee töistänsä palkkaa saamaan ja nauttimaan, ja jolloin hän lähtee sille tielle, jolle kaikki viimein lähtevät ja jolta ei yksikään vielä ole koskaan palannut. — — Useinkin nuot kuolinvuoteen vieressä heltyneet sydämet kovettuvat yhtä pian kuin ne heltyvätkin: kun tapaus unohtuu, unohtuvat tunteetkin ja maailman meno, humu ja touhu saa vallan sydämessä.

Olikohan nuot Laurin kyyneleet sen laatuisia, että ne olivat pysyväiset sydämessä? Ajattelikohan hän tuossa veljensä kuolinvuoteen vieressä todellakin ottaa vaaria lastensa kasvatuksesta, semminkin kun kuoleva veljensä sitä vielä viimeisillänsäkin niin hartaasti pyysi? Nekin kysymykset jätämme tulevien tapausten vastattavaksi.

TOINEN LUKU.

Ensimäinen rikos.

No niin. Edellä mainitsimme, että koko talon väki oli vuorokauden ajan setä Juhon kuolinvuoteen vieressä. Siihen lauseesen tuli vähän vikaa, sillä asia ei ollut aivan niin. Kyllähän he näyttivät ottavan osaa kuolevan kuolon kamppaukseen, jotka siinä pysyivät, mutta eräs talon henkilö näytti tuolla tärkeällä ajalla aivan päinvastaiselta, se oli — poika Juho. Hän ei käynyt juuri monasti setä Juhon kuolin huoneessa, mutta silloin kun hän sen teki, seisahtui hän oven suuhun muiden taa, kiilisteli ja pilkisteli setänsä kuolinvuodetta kohden, ja sitten pujahti hän taas ulos. Kolme kertaa teki hän tuon temppunsa sinä vuorokautena ja muut kummastelivat mielessään poika Juhon käytöstä. Viimeisen kerran kun hän tuli tuohon murhe-huoneesen, oli sairas loppumaisillaan. Hänen silmänsä olivat jo himmenneet, mutta hengellänsä hän vielä puhui. Hän näytti tahtovan nytkin jotakin sanoa ja kun pantiin korva likelle sairaan suuta, kuultiin hänen kuiskaavan: "onko poika Juho täällä?" Se oli setä Juhon oma vaimo, joka oli tuota sairaan kuiskausta kuunnellut. Hän oikasi itsensä suoraksi, kääntyi oven suussa seisovaa poika Juhoa kohden ja sanoi: "setäsi kysyy sinua", mutta poika, tuon kuultuaan, pyörähti heti ulos, eikä tullut sinne enään ollenkaan. Sairaan vaimo kallistui nyt hiljaa sairaan puoleen ja sanoi varovasti: "poika Juho oli täällä, vaan hän meni ulos, kun kuuli häntä kaivattavan."

"Se oli paha merkki", kuiskutti sairas, "sitä miestä ei hyvä peri; Ju-ma-la-ni!" Ne olivat hänen viimeiset sanansa — elämä oli hänen jättänyt, mutta poika Juhoa ei ollut katsomassa setänsä ijankaikkisuuteen muuttoa! Missäs hän oli? Sen saamme edempänä tietää.

Mitäpä siinä oli, kuollut se oli, joka kuollut oli, eikä hän enään eläväksi tullut.

Väki hajausi nyt pois kuolleen ympäriltä ja itse kukin meni omaan huoneesensa. Kaikki näyttivät olevan raskaalla mielellä, mikä heillä sitten milläki lienee ollut syynä — eikö niin tuore kuoleman tapaus? No niin sen kaiketi luulisi.

Laurikin vetäysi toiseen pytinkiin ja meni omaan kamariinsa, hänen vaimonsa myös. Lauri istui tuolille ja oli siinä vaiti ja hyvin alakuloisena. Nyt tuli poika Juhoki kamariin. Hän ei ollut yhtään surullisen näköisenä, paremmin vaan iloisena. Lauri istui vaan yhä äänetönnä, eivätkä toisetkaan puhuneet mitään ja siitä syntyi pitkä äänettömyys.

"Ämmä-raato perii nyt kaikki setä Juhon rahat", sanoi Lauri yht'äkkiä, katkaisten äänettömyyden ja tuosta lauseesta tulemme tietämään, mikä oli Laurin nykyisen surun suurin syy.

Laurin vaimo säpsähti.

Poika Juhon kasvot loistivat; ne oikein säteilivät; hänellä mahtoi olla joku erinomainen sisällinen ilo.

"Ei ole hätääkään, isä. Setä Juhon rahat ovat hyvässä tallessa; ne eivät tule koskaan enään ämmän käsiin", sanoi poika Juho, ilosta loistavin kasvoin.

Laurikin nyt säpsähti ja Laurin vaimo vielä enemmän. Siinä oli kaksi säpsähtäjää yhdestä ja samasta asiasta, mutta oliko heidän säpsähdykseensä saman kaltainen syy? Ei, ei ollut, sillä toinen säpsähti sen vuoksi, kun luuli olevan tekeillä jonkun hirmuisen rikoksen, ja toinen sentähden, kun luuli hankittavan jotakin erinomaisen oikeaa ja hyvää. — Niin erinkaltaiset saattavat ihmisien mielipiteet olla yhdestä ja samasta asiasta, aina sen mukaan kuinka kunkin sisällinen ihminen on kehittynyt.

"Minä en ymmärrä sinua, poika, selitä tarkemmin!" sanoi Lauri, hypäten ylös istualtaan.

"Se on pian tehty. Sill'aikaa kun setä teki loppuansa, menin minä hänen aarrekamariinsa, ylikerroksessa ja väänsin rahat poveeni", sanoi poika Juho, vähääkään hämyilemättä.

"No miten sinä pääsit niin lujasti lukittuun kaappiin?" kysyi isä pojaltaan, nähtävästi ja ja täydellisessä voittoriemussaan!

"Minäpä olenkin jo varoselta pitänyt varani. Kauvan olen tehnyt tuohon juonikkaasen lukkoon avainta, mutta vihdoin se onnistui. Sillä minä avasin ja lukitsin kaapin juuri kuin omalla avaimellaan", sanoi poika ylistellen sankari-tekoaan.

"Mutta jos vain joku näki sinun siinä työssä, silloin olet hukassa", sanoi Lauri pelkääväisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi saanut uuden murheen poikansa rikoksen ilmi tulemisesta.

"Siitä saatte, isä, olla aivan huoletta. Minä katsoin sen ajan, ett'ei silloin kukaan joutunut kurkistelemaan mitä sedän aarrekamarissa tapahtui; siitä olen varma, ett'ei asiasta ole tietoa kenelläkään muilla kuin minulla ja nyt teillä ja äidillä", sanoi poika luottavasti.

"Lempo vieköön! Sinä olet toimellinen poika, sen takaan", sanoi isä, hypäten poikaansa syliksi ja syleillen häntä, ja Lauri tuli nyt niin iloiseksi, ettei häntä oltu koskaan niin iloisena nähty.

Kun Laurin vaimo kuuli isän ja pojan rikokselliset keskustelut, vapisi hän niinkuin haavan lehti. Kun he olivat keskustelunsa lopettaneet, purskahti hän katkeraan itkuun.

"Tuo äiti on niin arvonen!" sanoi poika, mutta Lauri ei puhunut mitään. He eivät häirinneet kristillisen perheen äidin itkua, sillä he kumpikin tiesivät, mistä pohjasta nuot kyyneleet vuotivat.

Kun Laurin vaimo tyyntyi niin paljon, että hän voi puhua, sanoi hän: "Voi onnettomia ihmisiä, mitä te olette tehneet, josta vielä päälliseksi noin iloitsette! Poika on tehnyt hirveämmän rikoksen, mitä ihminen ikänä tehdä saattaa — varastanut kuoleman hetkellä, ja isä iloitsee poikansa pahasta teosta ja vahvistaa hänen rikoksensa oikeaksi! Luuletteko että Jumala jättää tekonne rankaisematta?"

"Eihän tämä ole mikään varkaus", sanoi Lauri.

"Mikäs sitten?"

"Talostahan nuot tavarat ovat tulleet, joutavathan ne taloon jäädäkin", puolusteli Lauri.

"Talosta ne tosin ovat kotoisin, mutta ne ovat oikeudella tulleet toisen miehen omaksi ja sentähden ei pojan teko ole sen parempi kuin hirveä varkaus, puolustakaa sitä miltä kannalta tahansa. Ja sinä rakas Laurini, olet varkaan kasvattaja, puolustaja ja suojelia, et parempi etkä pahempi! Minä rukoilen teitä: viekää rahat takaisin, ennenkun niistä saa kukaan mitään tietoa!" puheli murheellinen äiti.

"Sitä emme tee, emme koskaan. Sinä et ymmärrä asioita, joiden avulla omaisuus talossa pysytetään, ja miten suvun kunniaa kannatetaan", sanoi Lauri.

"Ymmärrän minä sen verran asioita, että varkaus on varkaus, mutta suvun kunnia ei pysy pystyssä — rikoksilla. Suvulla on ollut kyllä kunniaa tähän asti, mutta tuo kunnia on rehellisyyden hedelmä, joka tähän asti on suvussa vallinnut, mutta nyt näyttää rehellisyys loppuneen, ja kuinka kunnian kanssa käypi, sen on tulevaisuus osoittava", pitkitti äiti.

"Kyllä kaiketi tuo äiti on semmoinen hupakko, että hän huutaa koko tapauksen ympäri kylää", sanoi poika, isänsä puolustuksesta rohjenneena, sillä hän oli joutunut vähän hämille äitinsä puheesta.

"Lempo vieköön, sitä hän ei saa tehdä. Tätä asiaa ei tiedä kukaan muu kuin me kolmen. Jos asia tulee tiedoksi hiljan tahi hitain, niin se ei ole keneltäkään muulta ilmi tullut kuin häneltä", sanoi Lauri jäykästi.

Vaimo-raukka tiesi jo vanhastaan, mitä hänen miehensä tuommoinen puhe merkitsi. Hän vaikeni, vaikeni ijäksi koko asiasta, mutta hänen sydämensä itki. Mykkänä kantoi hän nyt raskasta salaisuuttansa, mutta sen koommin ei hänen nähty nauttivan ainoatakaan iloista hetkeä; oma miehensä, oma poikansa olivat häneltä ryöstäneet sydämen rauhan — ainiaaksi!

Setä Juhon leski ei pitänyt mitään lukua tavaroistansa, sillä hänellä oli nyt paljon surua kannettavana, rakkaan miehensä kuoleman tähden. Hän ei ollutkaan mikään saituri, joka olisi tavarainsa päällä maannut ja niiden katselemisella saanut kaiken muun haihtumaan. Sen vuoksi pysyi asia salassa setä Juhon kalunkirjoitukseen asti, jota toimitusta ei kauvaksi lykättykään.

Setä Juhon maallisia jäännöksiä ruvettiin nyt hankkimaan maan poveen. Peijaisiin käskettiin mahdoton paljous väkeä, sillä arvokkaasti tahtoivat he maahan saattaa yhden arvokkaimmista sukunsa jäsenistä. Saattoväki kokoontui pitäjän kirkkomaalle ja hautaaminen tapahtui tavallisilla menoilla. Ei kukaan koko lukuisasta saattojoukosta itkenyt niin hartaasti kuin Lauri ja — poika Juho. Uskoivatko ihmiset heidän surunsa oikeaksi? Uskoivat, sillä ihminen ei näe toisen sisälle etemmäksi kuin hampaisin asti. Ihmiset kuiskivatkin toisilleen: "katsokaa, kuinka syvästi setä Juhon kuolema on koskenut Lauriin ja poika Juhoon!" Laurin vaimo kuuli tuon kuiskeen; hän säpsähti ja tuijotti kuiskaajiin kummallisesti ja silmänsä kiilsivät niin oudosti, kuin sisällinen tuli olisi niiden lävitse kiilunut. Hänen silmissään ei ollut yhtään kyyneltä; hän oli kuin kivettynyt. Mitä tunsi hän nyt? Eiköhän miehensä ja poikansa todellisen surun syytä?

Haudalta tultiin taloon ja syömiset ja juomiset alkoivat. Poika Juho näytti erinomaisen suru- ja raskas-mieliseltä, eikä Laurikaan näyttänyt iloiselta. Vieraat puhuivat paljon talon rikkaudesta, suvun mainehikkaasta kunniasta ja vainajan hyvistä avuista. Vaikka Lauri poikineen oli noin kovin suruissaan, kuulivat he kuitenkin teko-murheensa lävitse tuon heille niin mieluisen soitannon — rikkauksiensa ja kunniansa kehumiset, ja se kutkutti heidän tuntoansa.

"Kovinpa on poika Juhoon ottanut setänsä kuolema, koska hän on noin kovin murheellinen", sanoi joku vieraista.

"Niin. Poika-rukka suree kovin setänsä kuolemaa. Hän rakastikin poikaa sanomattomasti ja poika häntä, sillä sedällä oli paljon hyviä neuvoja antaa pojalle", sanoi Lauri.

Samassa kuului kipeä kiljahdus ja kaikki kääntyivät sinne päin, josta kiljahdus kuului. — Laurin vaimo makasi tunnottomana lattialla. Hän oli kuullut vieraan väärän osan-oton poikansa väärään suruun, oli kuullut miehensä valheelliset ja väärät selitykset pojan surusta, sekä sedän ja pojan keskinäisestä rakkaudesta. Hän tiesi millinen tuo rakkaus oli kummankin puolisesti ollut. Setä oli kyllä poikaa viimeiseltä usein varannut ja nuhdellut vääryydestä, mutta poika oli häntä kohdellut hävyttömästi. Isä oli puoltanut pojan vääryyksiä ja pojan hävytöntä käytöstä setäänsä kohden ja setä oli viimeiseltä ruvennut aavistamaan pahaa ja varaamaan isää, ottamaan vaaria poikansa kasvatuksesta; tuosta oli poika sydäntynyt sedälleen vielä enemmän.

Sedällä kyllä oli ollut pojalle antaa paljon hyviä neuvoja, niitä ei poika ottanut vastaan, mutta sedän rahat, ne hän varastamalla otti vastaan, setänsä kuolin-hetkellä. Nuot tiedot yhteensä ja kuullessansa, kuinka valheellisella tavalla he tuota teko-murhettansa koettivat luuloitella ja uskotella ihmisille todelliseksi rakkaudeksi vainajaa kohtaan, nehän ne tekivät niin kipeää rehellisen perheen-äidin sydämelle, että hän pyörtyi. Pyörtyneenä kannettiin hän kamariinsa ja laskettiin vuoteellensa; tovin virvoittamisen perästä toipui hän kuitenkin, mutta jäi sairaaksi.

"Tuo vaimoni saa tavasta äkkiä niin ankaran pään-kivistyksen, että hän pyörtyy; vierasten ei pidä koko tapauksesta olla millänsäkään", sanoi Lauri, vaikkei hänen vaimonsa ollut kertaakaan ennen pyörtynyt.

Muuta ei ole koko peijais-jutusta enään kerrottavaa kuin että peijaiset loppuivat isoilla syömingeillä ja loistavalla, lukuisalla vieras-joukolla, isän ja pojan raskaalla surulla tahi oikeammin ilolla sekä äidin todellisella ja monenkertaisella sydämenkivulla. Niin loppuivat hautajaiset ja vieraat menivät kotiansa.

Jonkun viikon kuluttua peijaisista, toimitettiin setä Juhon jälkeen kalunkirjoitusta, jota toimittamaan oli kutsuttu nimismies. Setä Juhon leski toi esille laillisesti tehdyn keskuus-testamentin, jossa oli jälkeen jäänyt puoliso määrätty kaiken jääneen omaisuuden haltiaksi elin-ajakseen; molempien kuoltua perisivät kummankin puoliset sukulaiset osansa jälkeen, mitä jäljelle jäisi kummankin kuoltua.

"Tuo testamentti ei pidä, minä riitelen sen kumoon", sanoi Lauri ulkokullaisesti, kun nimismies oli testamentin lukemisen päättänyt.

"Joo, kyllä tämä pitää, kun se vaan laillisesti valvotaan, sillä testamentti on tehty, niinkuin se tehdäkin pitää", sanoi nimismies.

Nimismies jatkoi toimitusta eteenpäin. Nyt tuli kysymys talon saamisista. Lauri ilmoitti ett'ei vainajalla ole erikoisia eikä yhteisiä saamisia.

Setä Juhon leski sanoi: "onhan talossa paljonkin saamisia".

"Ne eivät kuulu tähän; mitä talossa on saamisia, ne ovat minun erikoinen omaisuuteni". sanoi Lauri.

Nimismies vaati talon velkakirjat nähdäkseen. Lauri toi esille paksun tukun velkakirjoja. Nimismies silmäeli niitä ja vaaleni. Koko paikkakunnassa hyvin kyllä tiedettiin, että talossa oli paljon rahoja lainoissa ja että ne olivat lainatut molempien veljesten nimessä; niistä saadut kasvut tiedettiin myös jaetun veljesten välillä joka vuoden lopussa. Nyt ei noissa velkakirjoissa näkynyt ainoatakaan setä Juhon nimeä, ne olivat kaikki tehdyt — Laurin nimeen. Tuo seikka se oli, joka sai nimismiehen vaalenemaan. Lauri oli, setä Juhon kuoltua, kulkenut kaikkien talon velkamiesten luona ja muutattanut velkakirjat omaan nimeensä.

"Eikö vainajalla ole ollenkaan saamisia?" kysyi nimismies ja katsoi Lauria tuimasti silmiin, sillä hän tiesi selvästi, että tässä oli tehty iso vääryys.

"Ei ollenkaan", vastasi Lauri kylmästi.

"Kuinka tämä asia on ymmärrettävä? Tunnettu asiahan se on, että talossa on paljon saamisia ja ne yhteisiä", sanoi nimismies.

"Meillä on olleet raha-asiat aivan erillään; kumpikin on hoitanut omat asiansa ja vainaja ei lainannut rahojansa, ne ovat lesken hallussa" selitti Lauri.

"Minusta näyttää siltä, ett'eivät asiat ole oikeassa, mutta minä tällä kerralla en voi siihen mitään, mutta ehkäpä asiat vasta selkenevät", sanoi nimismies.

Lauri sioitti itsensä jalan sian verran toiseen paikkaan ja hengähti tavallista raskaammin. Hän oli ollut vähän levotonna; luultavasti pelkäsi hän joutuvansa kiinni tuossa väärässä tavaran anastamisessa, mutta kun hän näki asiain menevän toivottua rataa, hälveni häneltä tuo vähäinen pelko ja hän rauhoittui taas täydelliseen omantunnon lepoon.

Nyt tuli kysymys vainajan omistamista valmiista rahoista.

"Vainajan vaimopa sen tiennee, kuinka paljon heillä on erikoisia rahoja", sanoi Lauri ja siirtyi taas askeleen toiseen paikkaan, mutta samassa vaaleni ja punastui hän; luultavasti joku sisällinen ääni, joku tunne vaikutti hänessä tuon veren muuntelemisen.

"Minä en tiedä minkä verran lienee valmiita rahoja; sitten vainajan kuoleman en ole heitä muistanutkaan; minä menen noutamaan rahat tänne", sanoi vainajan leski ja hän lähti.

Laurin vaimo päästi valittavan äänen mutta Lauri loi synkän katseen häneen: tuon nähtyään vetäysi vaimo kiireesti kamariinsa.

Poika Juho seisoi niin levollisena ja kylmänä, kuin kaikki asiat olisivat oikealla kannalla. Hän oli huomannut tuon äitinsä äänen ja tietänyt mistä pohjasta se lähti, mutta hän oli myös huomannut isänsä synkän ja kolkon silmäyksen äidillensä, ja tuo silmäys teki poika Juhon noin kylmäveriseksi. Tuo silmäys oli murtanut toisen sydämen, mutta toisen sydämen oli se vahvistanut, rauhoittanut: niin erinkaltaiset saattavat ihmissydämet olla.

Setä Juhon leski tuli nyt huoneesen. Hän oli vaalea kuin palttina ja hänen polvensa tuskin kannattivat häntä. Hänen huulensa vapisivat ja hän näytti tahtovan jotakin puhua, mutta sanat eivät lähteneet liikkeelle.

"Mikäs mummoa nyt vaivaa?" kysäsi nimismies, sillä hän oli heti huomannut lesken hämmennyksen. Kaikki kääntyivät nyt häneen päin.

"Mikä tädille nyt on tullut?" sanoi poika Juho levollisena.

"Herra Jumala! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Lauri, "tuokaa kylmää vettä!" hätäili hän ja oli valmis ensimäisenä antamaan ulkokultaista apuansa tuolle hänen pahan tekonsa tähden hätääntyneelle leskelle.

"Sanokaa Jumalan tähden, mikä teille on tullut!" uteli Lauri, hieroen kylmällä vedellä hänen aiveniansa ja otsaansa. Kaikki hätäilivät ja kummeksivat tuota outoa kohtausta.

Tovin noin hämmästyksissä oltuansa, toipui leski viimein.

"Valmiita rahoja ei ole yhtään, ne on kaikki — varastettu, sitte vainajan kuoleman", sanoi leski, vieläkin vapisevana.

"Varastettu!" sanoi nimismies ja katsoi hämmennyksissä olevaa leskeä.

"Sitä en usko, kukapa olisi voinut niin rohkea olla?" sanoi Lauri.

"Mutta kuitenkin on asia aivan tosi", sanoi leski.

"Kuinka varas olisi voinut ensinnäkin päästä kamariin ja saada sitten niin lujasti lukitun kaapin auki?" sanoi Lauri.

"Näkyypä se voineen tapahtua. Varkailla on ollut oma avaimensa, jolla hän on kulkenut kuin omassa kaapissansa."

"Jos ette usko, niin lähtekää katsomaan!" kehoitti leski.

Kaikki lähtivät — Lauri ja poika Juhokin.

Perille päästyä havaitsi jokainen aivan pian lesken puheen todeksi. Huonetten ovissa ei ollut yhtään väkivallan merkkiä eikä kaapissakaan. Sen lukko oli eheä, mutta laatikoissa oli kaikki esineet viskattu sikin sokin ja mullistettu kaikki sekaisin. Kun leski tunnettiin ankaraksi järjestyksen ihmiseksi, älysi usea läsnä-olija, että vieras on kaapilla käynyt ja vienyt rahat.

"Jopa se on ollut rohkea veitikka!" ehätti poika Juho sanomaan, ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä muiden mielipiteisiin ja tunnustaa varkauden tapahtuneen, ollen samassa niin yhtäkaikkisen ja kylmän näköinen koko asian suhteen, kuin ei se olisi ensinkään häntä liikuttanut.

"Kaikista merkeistä näyttää, ett'ei varas ole ollut outo", sanoi nimismies.

"Niin minustakin näyttää, ja melkeinpä luulen tietäväni kuka varas on", sanoi Lauri.

"No kuka vaan?" kysyi leski.

"Varas ei ole kukaan muu kuin sinä itse. Sinä olet korjannut rahat pois, peläten niiden joutuvan yhteiseen jakoon", sanoi Lauri kylmästi.

Leski vaaleni. Hän tiesi tunnossaan, että tuo raaka syytös oli viskattu aivan syyttömästi häntä vastaan.

"Se syytös on väärä, hirveän väärä", sanoi leski, toinnuttuaan hämmästyksestään.

"Siltä minustakin tuntuu", sanoi nimismies. "Mikä pakko hänen olisi ollut omia rahojansa salaa pois viedä ja tuolla tavalla kaappiansa myllätä?" sanoi nimismies.

Sitten lähdettiin pois tuosta ilkiön hävittämästä paikasta, jatkamaan kalunkirjoitusta.

"Minusta näyttää siltä kuin leski jäisi aivan lumelle suin. Häneltä on erikoinen omaisuus varastettu, hänellä ei ole saamisia, hänellä ei ole muuta kuin vähäinen osa irtaimeen! Tämä on kummallista ja selittämätöntä", arveli nimismies.

"Minulta on ryöstetty vielä paljon jalompaa ja kalliinpaa, kuin maallinen tavara onkaan; minulta on ryöstetty — kunnia, minua on soimattu varkaaksi, jota en olisi uskonut saavani kuulla lankoni Laurin suusta", sanoi leski värisevin äänin.

"Niin. Se oli minustakin liian rohkea ja törkeä syytös!" sanoi nimismies.

"No en ininä häntä nyt niin todesta sanonut, minä arvelin vaan", sanoi
Lauri.

"Arvelun nojalla ei pidä koskaan toista ihmistä syyttää niin törkeästi. Lauri, Lauri! Sinä ehkä tietäisit tämän solmun selittämiseksi sanoa jotakin muutakin kuin paljaita arveluita, mutta nyt ne ovat salatut ja minä vaikenen", sanoi leski särkynein äänin. Nimismies katsoi kiinteästi Lauriin, joka tuli levottoman näköiseksi, lesken noita puhuessa.

"No ei tässä siis tule leskelle mitään, ei edes eläkettäkään, hänen täytynee lähteä pois talosta yhtä tyhjin käsin kuin minunkin. Kummallista! — Sekava solmu, mutta ehkä tämä kerran selviää!" sanoi nimismies.

"Noo — jos kohtakaan leskelle ei jää omaisuutta, niin en häntä kumminkaan aja pois talosta; hän jääköön taloon ja syököön talon pöydältä kuolemaansa asti. — Mutta missähän poika Juho on, pitäisi hänenkin mieltänsä kuulustella asiassa; hän se tulee talouden hoitajaksi tästä lähtien", sanoi Lauri.

Kutsuttuna tuli Juho huoneesen.

"Setäsi leskelle ei jää mitään omaisuutta; saamisia ei hänellä ole ja rahat ovat varastetut niinkuin tiedät. Hänen tulisi tyhjin käsin lähteä pois talosta, mutta minä olen luvannut antaa hänen olla meillä kuolemaansa asti ja syödä talon pöydältä; mitä siinä siihen sanot?" puhui Lauri poikansa tultua.

Poika Juho otti juhlallisen, arvokkaan ja tunnollisen muodon ja aseman päällensä. Hän heittäysi totiseksi, nosti silmänsä kattoa kohden ja räpäytteli niitä harvakseen, ikäänkuin itkua tehdäkseen; näyttipä siltä kuin itku olisi tukeuttanut sanat hänen kurkkuunsa, sillä ei hiin puhunut isoon aikaan, mitään.

"Minäkö estäisin tädin meillä olemista? Setä-vainaja ja täti ovat olleet minulle niin hyvät. Ennen antaisin oikean käteni, kuin päästäisin tätini kotoa pois", sanoi poika teeskennellyllä jalomielisyydellä.

"Kyllähän minä sen arvasinkin, ett'ei poika tahdo tätiänsä kotoa pois, vaikk'ei hän toivo mitään tädiltä saavansa; pojalla on hellä ja jalomielinen sydän", sanoi Lauri.

"Kyllähän te olette kylliksi jalomieliset, vääryydellä puoleenne käärimään muiden ihmisien omaisuutta! Kukaan muu ei ole tehnyt tuota varkauttakaan kuin te itse, jota nyt kaikin tavoin koette peitellä", mutisi leski puoli-ääneen, sillä hän tunnossaan tiesi asian oikean laidan, vaikk'ei voinut saada sitä valkeuteen.

"Mitä te sanoitte?" kysyi Lauri, kuultuansa lesken hiljaisen mutinan.

"En juuri paljon mitään", sanoi leski ja meni raskaalla mielellä pois.

Siihen se toimitus loppui ja itsekukin meni kotiansa. Lauri ja poika Juho olivat täydellisesti onnistuneet väärässä ja synnillisessä työssään. Turvattoman lesken laillinen omaisuus oli nyt saatu hirveimmällä tavalla anastetuksi ja tuota rikostansa kokivat he peittää valheellisella teko-hurskaudella! Tuo onnistuikin ja he tunsivat siitä sisällistä iloa, he iloitsivat — vääryydestä. Väliin oli heillä jotakin pelkoa asian ilmi tulemisesta, sillä siltä kannalta katsoen tunsivat he sen vääryydeksi, mutta muutoin ihan luonnolliseksi ja oikeutetuksi asiaksi. Nyt heidän oli niin hyvä ja mieluisa olla ja elämä oli niin keveää. Mitäpä siitä, jos eräs leski olikin riistetty puti puhtaaksi ja jos hänen elämänsä oli tehty aivan heidän mielivallastansa riippuvaksi, hyväksi tai huonoksi. Mitäpä siitä, jos Laurin vaimon, Laurin pojan äidin sydän olikin tullut kauheasti haavoitetuksi, sillä suvun kunnia oli tullut turvatuksi tuhansilla ja sen kunnian rinnalla, jonka raha tuottaa, ei noiden kahden ihmisen kärsimykset ole mistään arvosta. Mitäpä siitä, jos nuot kaksi henkeä tietävätkin, millä tavalla suvun rikkautta on lisätty, sillä toinen ei tohdi puhua asiasta mitään ja toinen ei saa asiaa toteen, jospa vaikka tahtoisikin, ja sen vuoksi täytyy hänen olla hiljaa kuin myyrän.

Noin oli Laurikin harkinnut asian oikeaksi. Hän oli ensimäinen suvun jäsenistä, joka oli väärän tavaranhimon antanut sokaista sielunsa, ja tuo seikka turmeli hänen sävyisän ja miehekkään luontonsa niin, ett'ei hän nähnyt sitä vaaraa, johon hän vaimonsa syöksi, eikä sitä suurta turmelusta, minkä hän istutti lapsensa sydämeen, joka sittemmin tuotti niin katkeria hedelmiä niin monelle ihmislapselle ja niin monta surua, tuskaa, kärsimystä ja ahdistusta lukuisalle ihmisjoukolle, ja niin suurta häpeää ihmiskunnalle.

KOLMAS LUKU.

Vielä menee.

Noin oli setä Juhon elämä päättynyt ja hänen maalliset tavaransa olivat haihtuneet kuin savu tuuleen. Hänen vaimonsa oli joutunut armoilla elämään, vaikka hän olisi oikeastaan ollut puolen omistaja tuolle rikkaalle ja vankalle talolle. Raskaalla mielellä ja mykkänä kantoi leski tuota alennettua ja sorrettua tilaansa ja usein kasti hän kyyneleillä palansa, jota hänelle oltiin armosta antavinaan. Kälynsä, Laurin vaimo, koki häntä lohduttaa minkä voi, mutta ei hän henkensä haastolla tohtinut ilmoittaa mitä hän tiesi. Vaikkei hän kantanut tervettä päivää sen koommin, kun hän sai tietää miehensä ja poikansa teon, koki hän kuitenkin ottaa osaa kälynsä murheelliseen ja sorrettuun tilaan. Usein he istuivat kahdenkesken ja vuodattivat kyyneliä. Laurin vaimo tiesi kyllä kälynsä surun syyt, mutta leski ei tiennyt minkä tähden Laurin vaimo oli niin raskas- ja suru-mielinen. Hän ei tiennyt, että lapsikas äiti suri lastensa tilaa, suri poikansa raskasta rikosta, suri lastensa tulevaisuutta. Vaikk'ei Lauri ollut koskaan vaimollensa erinomaisen paha, oli vaimon kuitenkin ehdottomasti totteleminen miestänsä, sen leski hyvin kyllä tiesi; hän luuli taas jonkun kovan kohdan olleen Laurin ja hänen vaimonsa välillä, jota ei kälynsä voinut ilmoittaa, ja siitä luuli leski saaneen hänen niin raskaan mielen. Eikä tuo luulo väärä ollutkaan, mutta sen oikeaa syytä ei hän osannut aavistaakaan.

Muu talon väki eli tavallista rataansa. Lauri oli iloinen ja toimelias, niinkuin ison ja rikkaan talon isäntä ainakin. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla ja näyttipä siltä kuin hän olisi tullut setä Juhon kuoltua kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Poika Juho kasvoi ja muodostui isoksi mieheksi, samoin hänen sisarensa kasvoivat aika ihmisiksi. He elivät ja olivat nytkin niinkuin itse tahtoivat, eikä murehtivan äidin neuvot ja kyyneleet olleet heille mistään arvosta, sillä olihan heidän puolellansa — isä!

Kun murheellinen äiti sattui kahdenkesken lastensa kanssa, koki hän silloin varata heitä pahuudesta ja puhua heille Jumalan pelvosta ja ihmisten hävystä, mutta ilman vaikutuksetta, sillä mitä auttoi se, jos toinen rakensi, kun toinen repi rakennukset. Jos hän sattui poikansa tapaamaan kahdenkesken, puhui hän hänelle aina siitä hirveästä rikoksesta, jolla hän jo niin nuorena oli saastuttanut sydämensä ja jonka teolla hän oli saattanut semmoisen raskaan tunnon-vaivan vanhalle äidillensä. Hän rukoili kyynel silmissä poikaansa, että hän sovittaisi rikoksensa ja että hän vieroittaisi semmoiset rikastumisen halut pois mielestänsä, jotka kumminkin saattavat ihmisen surkeaan perikatoon.

"Kumma kuinka tuo äiti on arvonen! Enhän minä tiedä väärin tehneeni", sanoi poika tavallisesti semmoisissa tiloissa, ja tuommoiset vastaukset ne vasta oikein lisäsivät kiviä äitinsä jo muutoinkin raskaasen kuormaan.

Poika ei ollutkaan pahempi kuin useat muutkaan paikkakunnan pojat. Hänen rikoksestaan ei ollut ihmisillä pienintäkään tietoa, mutta että hän oli rikkaan talon perillinen, sen kyllä kaikki tiesivät. Jos hän ryyppi joskus itsensä juovuksiin, jos hän juoksikin kylässä ja tanssipaikoissa, jos hän joskus sekausikin korttipeleihin, niin oli hänellä hyviäkin puolia: hän oli joskus niitä tekemättäkin ja hän kävi joskus kirkossakin, mutta painavin syy noiden hänen pienten virheittensä kuittaamiseen oli hänen tietty rikkautensa. Noiden avujen varjossa hävisivät hänen "nuoruuden huikentelemisensa" — niinkuin hänen virheitänsä kutsuttiin — aivan tuntumattomiin, ja kunniaa, arvoa, mainetta saavutti hän aina enemmän ja enemmän, sillä kyllähän nuot pienet "koirankurit" loppuvat, kun mies tuosta vähän vanhenee, ja semmoistahan se tahtoo olla melkein kaikkien nuorten miesten laita ja miehiäpä heistä on tullut. Tuolla tavalla arvostelivat ja mittailivat ihmiset poika Juhon ulkonaista ja sisällistä ihmistä. Muuten oli poika umpimielinen ja salavehkeinen, ett'ei juuri kukaan saanut selvää, mitä hänen sisällänsä oikeastaan liikkui.

Noin elettiin talossa eteenpäin. Kaikki talon toimet näyttivät menestyvän, ja maine ja kunnia kasvoi vaan sekä isälle että pojalle. Laurin vaimo ja vainajan leski eivät vaan näkyneet menestyvän, sillä he kuihtuivat yhtä-rintaa ja näkyivät lähenevän loppuansa.

Poika Juho oli nyt jo liki kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän ei malttanut ennen naida, sillä hän tahtoi kauvan hekumoida kunniansa, maineensa ja rikkautensa hurmaavassa loistossa. Hänelle teki niin hyvää, kun ihmiset kilvan pyrkivät häntä mielistelemään ja imartelemaan. Tuohon oli ihmisillä monenkaltainen syy: poika oli nyt jo osaksi tuon rikkaan ja mahtavan talon haltia, ja pitkiä aikoja ei kulune ennenkuin hän saa kaiken hallituksen käsiinsä. Pitkinä, menneinä aikoina olivat ihmiset oppineet saamaan apua tuosta mahtavasta talosta, jos kohtakin kallista ja useinkin moninkertaista kasvua vastaan, sillä Lauri oli vasten talon entistä tapaa muuttunut nyt kauheaksi koronkiskuriksi. Mutta apuna he yhtäkaikki pitivät sen, kun he saivat hätänsä silmään talosta mikä mitäkin. Milloin he saivat vero-rahoilleen lisää ja täyttöä, milloin siemenen apua, milloin syömisen jatkoa, että uutiseen päästiin, milloin taas karjan rehun puutteessa jonkun vähän heiniä, olkia, ruumenia j. n. e. Sopihan tuommoisen talon tulevaa isäntää jo ennakolta mielistellä, kesutella ja pyrkiä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa.

Toisilla ihmisillä oli taas toisenlaisia syitä tuon rikkaan ja mahtavan pojan ystävyyteen pyrkiä. Jotka olivat kasvattaneet kaunottaria ja saaneet heidät jo aika-ihmisiksi, katsoivat tuohon maan mahtavaan nuoreen mieheen, tai oikeammin tuon nuoren miehen tulevaan taloon. Mutta olihan tuo nuori mies ikäänkuin liekkona tuohon vinkkeli-pytinkiseen ja kaksikerroksiseen taloon ja samassa monikerroksisiin rikkauksiin, ja kaiken tuon tähden oli hyvin sopivaa ja välttämätöntä päästä tuon onnen avaimen kanssa välittömään yhteyteen ja ystävyyteen, niin pian ja aikaisin kuin suinkin mahdollista.

Tuon johdosta tulivat kaikki isät, äidit ja tädit niin herttaisiksi ja lempeiksi hallussaan oleville nuorille naimattomille neidoille, että heidän olisi luullut muuttuneen äkkiä pelkäksi hunajaksi. Kankea- ja harva-puheiset, neitoja omistavat isä-Matit, Paavot ja Jaakot, ja mitäpä he vielä lienevätkin olleet, tulivat oikeen kauno-puheliaiksi ja melkeimpä runollisiksi, kun he pääsivät kaunokaisillensa, vaikkapa vaan viittailemalla ja arvoitusten kaltaisesti puhelemaan tuosta suuresta toivotusta onnesta. Silloin nuot muutoin niin jöröt ukot koettivat oikein hymyillä, jota ihmettä ei oltu nähty moneen herran aikaan.

Äidit taas kokivat kukin puolestansa kuvailla mielessään sydän-käpystänsä niin kauniiksi, solevaksi, sävysäksi ja siveäksi, ett'ei hänen vertaansa löydy missään, ja itse kukin puolestansa ajatteli kaunokaistansa tuon mahtavan pojan kainaloiseksi kanaksi. Tuon pienen viattoman kateuden tähden ilmestyi pitäjääsen monenkaltaisia pieniä juoruja. Yksi ja toinen äiti tiesi kuiskata jollekin tädille tai äidille jotakin siitä ja siitä tytöstä, joka ei ollut mitään erin-omaisen hyvää, vaan paremmin jotakin pahaa ja sopimatonta, jonka vuoksi ei hänen mielestään sekään, eikä sekään sopisi ensinkään tuon rikkaan pojan kumppaniksi. Noita pikku tietojaan ja viattomia sortojaan puhuivat äidit hyvin varovasti, samassa muistuttaen toiselle äidille tai tädille, jolle hän juuri noita tärkeitä salaisuuksia ilmoitti, ettei hän suinkaan tahdo kenenkään kunniaa loukata, eikä kenenkään arvoa alentaa, vaan kun asia on niin totinen tosi, niin hän nyt sen sanoo parhaalle ystävälleen, vaan ei kenellekään muille, samassa hyvin hartaasti muistuttaen, ett'ei tätä tärkeää salaisuutta saisi suinkaan kenellekään ilmoittaa. Sehän nyt on tietty. Mutta toiset äidit tai tädit kertoivat heti saadut uutisensa ystävällensä ja niin asia oli pian tietona ympäri kylää! Ja useinpa kävi niin, että tuo vaarantava uutinen oli lopen puheen alkuun panian kaunottaren kannettavana.

Muuten kokivat äidit valvoa sydänkäpystensä koristusten, kaunistusten, s. o. vaatteus-asioita, ett'ei hänen lintuisensa tulisi olemaan suinkaan mitään vailla, joka vähänkään somentaisi, sorentaisi ja kaunistaisi hänen lemmikkiänsä näin tärkeällä ajalla. Isät joutuivat nyt pahempaan kuin pulaan vaimonsa ja tyttäriensä yhteisten mankumisten ja ponnistusten tähden. Milloin oli tytär uusia kenkiä vailla, sillä entiset olivat kuluneet rikki tanssi-salien lattioilla. Milloin oli uusi ja sopivampi huivi tai muodinmukaisempi läninki saatava, sillä mahdotontahan oli hänen Leenunsa, Priitunsa tai Kaisunsa tulla toimeen ja näyttäytyä muiden nuorien seuroissa noin vanhan-aikaisilla ja kuluneilla vaatteilla. Tuota mielityötään tekivät äiti ja tytär useinkin niin suurella pontevuudella, että isät saivat pinnistää kaikki säästäväisyytensä artikkelit liikkeelle, jos mieli oli heiltä puoltansa pitää. Isät olivatkin koettaneet ensimältä myöntää niin paljon kuin mahdollista, tuon tärkeän asian auttamiseksi, noin otollisella ajalla ja noin otollisen asian auttamiseksi, mutta tuo hyökkäys, liittoontuneilla voimilla, uudistettiin niin usein, että isäin täytyikin panna viimein vastaan. Mutta silloinkos äiti ja tytär rupesivat väkisinkin kyyneliä puristelemaan ja viimein he hoilahtivat täyttä kurkkua itkeä lojottomaan, ja niin kovaa Mikkoa ja Mattia ei löytynyt, jonka sydän ei olisi heltynyt tuossa helteessä ja joka ei olisi myöntynyt.

Kaikilla tädeillä oli nyt kultainen aika. Heillä oli nyt yllin kyllin vaikutusalaa, niin kertomista ja kuljettamista paikasta paikkaan. Itse kullakin heillä oli oma ehdokkaansa valmiina tuohon kultaiseen onnelaan tulemaan ja itse kukin täti piti oman kokelaansa ainoana mahdollisena tuota onnea saamaan. Tädit kulkivat varovasti ympäri kyliä, joissa he viekkaudellaan pian pääsivät neitojen äitien kanssa hyviksi tutuiksi. Pian ruvettiin kahdenpuolin toisilleen kertoelemaan päivän polttavimmasta kysymyksestä, nim. tuosta tulevasta onnettaresta, joka voittaisi tuon mahtavan pojan sydämen. Tavallisesti kävi niin, että täti ensinnä laski nuottansa apajalle ja kun hän sitä varovasti tovin lappeli, niin — voi ihmettä — tuon ikäänkuin arpomisen kautta apajalle heitetyn nuotan perässä ei ollut kukaan muu kuin juuri saman emännän tytär, jonka kanssa täti juuri niin hartaasti ja sydämellisesti haastoi. Nytkös vasta kielet oikein valloillensa pääsivät, ja ennenkuin tuon arpomisen perästä tulelle pantu kahvipannu oli kypseksi kiehunut ja selkeäksi laskeutunut olivat kummankin puoliset salaisuudet molemmin puolin tiettynä. Ja kun täti viimeinkin lähti, oli hän runsaasti palkittuna leipä-möykyillä lampaan-kintuilla, villa-hyppysillä tai muulla vaatteen-avulla, mutta suurin saaliinsa kumminkin oli ne salaisuudet, jotka hän sai tietoonsa tuolta hellältä ja tytärtään niin paljon rakastavalta äidiltä.

Kylän neitoset puolestaan olivat niin pyörällä tuona sekamelskeen aikana, ett'eivät he tienneet mitä tehdä ja ajatella. Kukin heistä kohdastansa koetti itsensä tehdä niin miellyttävän ja suloisen näköiseksi kuin suinkin mahdollista. Yleisissä nuorison kokouksissa koetti kukin olla niin keveän, notkean ja hilpeän näköinen, ja sekin koetti hymyillä, jonka ei oltu koskaan ennen nähty sitä tekevän. He kokivat olla oikein kokka- ja leikki-puhujia ja kukin vuovasi sanoa ja lausua jotakin niin merkillistä, viisasta ja painavaa, että se olisi voittanut suosion ja vetänyt huomion puoleensa ja saanut seuran iloiselle tuulelle. Itsekullakin neidillä oli työtä vaatteuksestaan ja kukin koetti siinä suhteessa saada aikaan niin uutta ja muodinmukaista, kuin mahdollista oli. Jos he toisillaan näkivät jotakin uutta ja kuosinmukaista, niin hänkös sai seisoa tuntikaudet toisien uteliasten neitien edessä, jotka kilvan kyselivät, kuinka tuo noin soma ja mukava kuosi on syntynyt, ja mitenkä tuo ja tuo vaate on kudottu, joka on niin kaunista ja sievää. Nuot uteliaat eivät tyytyneetkään paljaaseen katselemiseen ja utelemiseen, vaan he tahtoivat oikein käsin pidellä ja koetella tuota somaa ja mallikasta vaatetta ja pukua, ja tuo koetteleminen oli niin ankaraa ja pitkällistä, että tuon onnellisen vaatteet olivat tulla vanhoiksi jo samana päivänä, jona ne olivat ensikerran päällä. Kaikki neidot olivat hyviä ystäviä keskenänsä, nauroivat toisillensa, halailivat toisiansa ja istuivat toistensa kanssa sylitysten, mutta kullakin heistä oli erikoinen ystävänsä, erikoisia asioita varten, ja tuo erikoinen ystävä oli yleisenkin ilon aikana kullekin kalliimpi, kuin yleinen ilo ja hupi. Sentähden halusi kukin päästä tuon erikoisen ystävänsä pakeille, ja kun se vaan voi tapahtua, silloin ei yleinen ilo miltään maistunut. Kun nuot erikoiset ystävät pääsivät kahden kesken, muuttui heidän ilonsa puoli suruksi ja haikeita huokauksia alettiin vaihtaa. He rupesivat toisillensa kertomaan, kuinka sekin ja sekin tyttö oli typerä ja kuinka sekin oli huonosti pukeunut, kuinka joku oli pahasti puhellut ja juuri — "sinusta ja minusta", kuinka sekin oli niin typerä, että luuli itsensä parhaaksi neidoksi koko kylässä, vaikk'ei ole paljon minkään väärtti. Mutta tuosta rikkaan talon pojasta ei kumpikaan maininnut niin sanaakaan, vaikka hän oli kummankin mielitietty ja joka oli heissä juuri tuon surullisen rauhattomuuden matkaan saattanut.

Näin oli tuon rikkaan talon ainoa poika pannut pyörälle koko kylän sekä nuoret että vanhat ihmiset, ja tuon tiesi, tunsi ja näki poika Juho täydellisesti ja tuo paisutti hänen mielensä ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan, ja kutkutti hänen kunnianhimoansa ihmisien turhamielisyydellä.

Oli kylässä kuitenkin eräs neiti, joka ei tullut hurmatuksi poika Juhon rikkauden ja loiston kiillosta. Hän oli erään pienen talon tytär, seitsemän sisaruksen joukosta, ja Elsa oli hänen nimensä. Hän yksin pysyi rauhallisena ja tyynenä koko niin paljon liikuttavan asian suhteen, eikä hänessä näkynyt mitään muutosta, ei vaatetten eikä mielenlaadun suhteen. Hän oli siveästi ja hurskaasti kasvatettu tyttö, sillä hänen vanhempansa olivat hurskaita ihmisiä; muuten oli Elsa kauniimpia ja sievimpiä pitäjään tyttöjä. Elsan vanhemmat olivat hyviä tuttuja setä Juho-vainajan ja hänen vaimonsa kanssa, ja setä Juhon kuoleman jälkeen kävi leski usein vanhojen tuttujensa tykönä.

Kylässä oli tapana neitien kokoontua pitkinä talvisina iltoina jonkun neidin kotia, johon kukin toi käsityötä tullessaan; toisena iltana kokoonnuttiin toisen, kolmantena kolmannen tykö j. n. e. Niissä he istuivat korkeaan puhteesen, tehden iloisesti käsitöitään, ja yhtä iloisesti rähisten niitä näitä. Semmoisia puhde-iltamia kutsuttiin "kökäksi". Noista kökistä oli paljon hyötyä, sillä se synnytti neideissä sekä valppautta että kätevyyttä. Kukaan ei joutanut siellä torkkumaan ja itsekunkin työ tuli siellä arvostelluksi. Tyttöjen kökkään eivät pojat saaneet koskaan tulla, sillä vanhat ihmiset eivät sitä sallineet kahdesta syystä. Jos pojat olisivat saaneet tavakseen kulkea tyttöjen kökissä, niin he olisivat joutuneet pois koti-ruhmon ja höyläpenkin äärestä ja niin vierauneet omasta työstään, ja tyttöjenkään käsitöiden teosta ei olisi tullut mitään.

Eräänä iltana oli taas kylän tytöillä kökkä ja Elsakin oli siellä. Puheltiin ja rähistiin sitä ja tätä. Kauvan ei kuitenkaan viipynyt ennenkuin puhe kääntyi tuohon rikkaasen poikaan, sillä se oli kiihkeä asia.

"Saa nähdä kuka Kanniaiselle tulee emännäksi", sanoi eräs neiti joukosta.

"Olisiko tuo sitten mikään erinomainen onni?" kysyi Elsa rohkeasti.

"Missä olisi suurempi onni tarjona jollekulle tytölle? Semmoisen talon emännäksi!" sanoi joku neiti joukosta.

"Talo ja rikkaus ei ole aina ihmisen suurin onni", sanoi Elsa.

"Elsa tulee Kanniaiseen emännäksi, kuuleehan sen", virkkoi muuan.

"Kas minä en hänestä huolisi, vaikka paikalla tulisi kosimaan," sanoi
Elsa lujasti.

"Voi, voi, Elsa, mitä sinä puhut".

"Niin minä puhun".

"Ja minkä tähden?"

"Sitä ei ole minun pakko tarkemmin selittää."

Tuo ja tuonvertanen puhe teki kökkääjissä niin syvän vaikutuksen, että heidän iloinen puheensa ja melunsa taukosi hetkeksi siihen; näyttipä siltä kuin he olisivat tulleet vihamielisiksi toisilleen. Ensikerran eläissään olivat he kuulleet lausuttavan halveksivaisia sanoja mahtavasta Kanniaisen poika Juhosta, ja tuo oli heistä niin outoa, käsittämätöntä, harmillista ja vieläpä uhkarohkeaakin. Se kökkä ei tullut oikein hauskaksi, sillä itsekukin oli saanut äkki-arvaamatta jotakin uutta miettimistä. Koetettiin teko-keinoilla saada entistä iloisuutta vireille, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa, ja tavallista aikaisemmin erkausivat kökkärit jotenkin hajamielisinä.

Monta päivää ei viipynyt, ennenkuin tuo Elsan kökkä-puhe oli Kanniaisen Juholla tietona. Neideilläkin — kauniilla sukupuolella — on se ruma vika, ett'eivät he ole kielimisestä vapaat, varsinkin kuin joku oma etu on kysymyksessä. Joku noista kökkä-tytöistä oli katsonut soveliaaksi ja ehkäpä edulliseksikin kertoa Kanniaisen Juholle Elsan uppiniskaiset puheet, joihin hän höysteeksi pani omiansa lisäksi.

Tuo otti Kanniaisen Juhoon kipeästi. Kukaan nuorisosta ei ollut vielä koskaan rohjennut hänestä lausua muuta kuin hyvää ja olivat he kaikin kokeneet hänen ystävyyttänsä ja suosiotansa saavuttaa, ja nyt tuo köyhä tyttö-lunttu rohkenee hänestä lausua halveksivaisia sanoja. Tuo kaikki oli enempi kuin hän jaksoi kantaa ja hän aikoi kovasti Elsalle kostaa.

Ensi pyhä-iltana oli kylän nuorisolla tanssit. Kanniaisen Juho ja Elsa olivat myös siellä, sepä nyt on tietty. Suuri, komea sali oli tanssi-huoneena. Kun tanssi alkoi, otti Kanniaisen Juho Elsan tanssi-kumppanikseen ja vei hänen ensimäisenä permannolle. Kun hän oli jonkun kerran hänen kanssaan pyörähtänyt, heitti Juho Elsan äkkiä irti ja sanoi:

"Kunniani kautta! Eipä iso mahtava taida olla niinkään ylpeä kuin luulisi, koska olisi mahtunut tanssimaan näinkin huonoin kanssa; muutoin en sinua tahdo ollenkaan, minä kostin vaan".

Elsa punastui. Hän älysi paikalla mistä tuo oli tullut. Hän muisti silloiset kökkä-puheensa ja harmistui kovin, kun neitienkin joukossa oli kieliöitä, joista hän oli tähän asti uskonut paljasta hyvää. Hän ei ollut kielijä itse ja sentähden ei hän uskonut muistakaan semmoista; muutoin ei Elsa katunut ollenkaan mitä hän oli tullut Kanniaisen Juhosta sanoneeksi.

"Enpä minä olekaan sinulle kaupankaluksi", sanoi Elsa ujosti.

"Jumal'auta! Jos niin olisikin, niin sinulla olisi silloin kelpaamatonta kaupankalua", sanoi Kanniaisen Juho pöyhkeästi.

Monenlaisia vaikutuksia teki tuo Kanniaisen Juhon pilkan-teko kuulioihin. Mikä punehtui harmista, mikä vihasta, sillä Elsasta pitivät kaikki paljon, hänen siveytensä ja sievyytensä tähden. Harvat olivat ne, joille tuo pilkan teko olisi iloa tuottanut, mutta oli niitäkin kuitenkin joku. Varsinkin erään tytön kasvoissa nähtiin loistava voittoriemu, mutta sillä ilmasi hän itsensä kielijäksi ja koko nuoriso rupesi halveksumaan häntä. — Nuoriso olisi tahtonut arvossa pitää sekä Kanniaisen Juhon että Elsan, mutta he eivät odottaneet Juholta tuommoista käytöstä siveää tyttöä kohtaan, jonkatähden koko pila enemmän vähensi kuin toi kunniaa Juholle nuorison silmissä.

Kanniaisen Juho oli kyhännyt kokoon jonkunlaisen laulun-renkutuksen, jonka tarkoituksena oli perinpohjin häväistä, polkea ja kukistaa tuo itsestään paljon pitävä Elsa. Nyt otti Kanniaisen Juho hyvin rehtevän aseman isolla aukealla paikalla tanssi-salin lattialla. Hän pani molemmat kätensä puuskaan ja toisen jalkansa etupotkaan. Siinä asemassa rupesi hän laulaa rallattamaan renkutustansa, samassa jalallaan polkea rompottaen kovasti lattiaan. Laulun ensimäinen värsy kuului:

      "Elsa-herran hame on kuin
      Yhden-veitsen tuppi,
      Elsa itse ihmiseksi
      Juuri niinkuin pukki.
      Mamselli on mahtava ja…"

"Nytkö olen mamselli ja ensin olin herra? Ihmeellisen äkkinäinen muutos!" keskeytti hänet Elsa.

"Niin mutta herrana sinä, kerjäläinen, itseäsi pidät, vaikk'et ole minkään väärtti", sanoi Kanniaisen Juho.

"En suinkaan niin tuhma ole, sillä olenhan nainen ja herrat ovat miehiä", intteli Elsa.

"Oli mitä oli, mutta:

      Elsa-herran hame on kuin
      Yhden-veitsen tuppi…"

"Kuules Juho! Minulla on oma tekemäni hame ylläni, ja ei minun eikä muiden ole tarvinnut sitä koskaan hävetä", keskeytti häntä taas Elsa.

"Niin, mutta se on kuin yhden-veitsen tuppi".

"Ei suinkaan, koska se on aivan samaa mallia kuin muidenkin neitien", sanoi Elsa.

Sitten astui Juho aivan Elsan nenän alle, otti lakin pois päästään, kumarsi ja sanoi: "hyvää päivää Elsa-mamselli! Miltäs tuntuu?"

"Tuo nyt ei tunnu vähän päästä miltään", sanoi Elsa yhtäkaikkisesti.

Koko tuon rikkaan ja kunniastaan aran pojan tavattoman käytöksen ajan oli eräs solakka, sinisilmäinen, vaalea-tukkainen poika vuoroon vaalennut, vuoroon punastunut. Luultavasti oli jotakin tapahtunut, joka ei ollut hänelle mieleen, tahi likeisesti koski häntä itseänsä ja kenties jommasta kummasta syystä tuli hänen punastumisensa ja vaalenemisensa.

Nyt otti Kanniaisen Juho entisen rollottavan asemansa ja alkoi:

      "Mamselli on mahtava ja
      Suuri häll' on suukin,
      Leuka pitkä, nokka paksu…"

"No kunniani kautta! Sinun täytyy antaa Elsalle rauha! Äläpäs tämä nyt toki, jolta ei ihmiset saa enään silmiänsä auki. Elsa on kovin paljon parempi ja kauniimpi sinua; hän on liian hyvä sinun raa'an ivasi esineeksi. Vaikk'ei sinun kostosi tuumat kuulu kumpaankaan laitaan, paljastaahan vaan oman tyhmyytesi, mutta on tuota ilkeä kumminkin kuulla", sanoi äsken mainittu vaalea-tukkainen nuorukainen, hypäten seisoalleen, ja siten keskeytti hän Juhon renkutuksen.

"Kuka niin on sinulle sanonut?" kysyi Kanniaisen Juho, vihasta kiiluvin silmin.

"Kaikki meistä, joilla on vähänkään kunnian ja rehellisyyden tuntoa", sanoi vastustaja.

"Nähdäänpä! Köyhä sinä olet itsesikin, saatikka sitten muiden puolesta "pulmahin" virkaa pitämään", sanoi Juho ja käveli vastustajaansa kohden, nyrkki pystyssä.

"Minäkö köyhä? Sen sinä valehtelet. Meillä on kodissa kaikkina aikoina ollut elämän tarpeet omasta ta'asta, emmekä ole kuuna herran valkeana tarvinneet sinulta eikä sinun kodistasi saada pennin apua, eikä meidän ole koskaan tarvinnut kourakaupalla omaisuudellemme lisää hankkia", sanoi uhattu.

"Kourakaupalla!? Mitä se sana tietää?" sanoi Juho ja laski nyrkkinsä alas; samassa hän vaaleni nähtävästi.

"Sen merkityksen sinä mahdat itse parhaiten tietää", sanoi hänen vastustajansa umpikuljuisesti.

"Sinä tarvitset saada kalloosi, mokoma lurjus", sanoi Kanniaisen Juho ja törmäsi vastustajansa päälle, mutta samassa töyttäsi pari rivakkaa poikaa häneen käsiksi ja viedä nujuuttivat hänen aika kyytiä ulos, sysäsivät hänen porrasten päähän, palasivat huoneesen ja panivat oven lukkoon. Sinne jäi tuo mahtava ja rikas Kanniaisen Juho hammasta puremaan, nyrkkiänsä puristelemaan ja uhkaamaan.

Elsa pillahti nyt itkemään. Hän oli koettanut olla luja, silloin kun hän oli itse hävyttömyyttä vastapäätä. Hän tunsi itsensä syyttömästi loukatuksi ja sorretuksi ja siinä hän voi kyllä kestää, mutta hän tunsi myös itsensä puolustetuksi ja sitä hän ei voinut kestää, se särki hänen sydämensä.

Toiset kokivat häntä lohduttaa minkä voivat ja pyysivät, ett'ei hän olisi millänsäkään noin mitättömistä puheista ja parjauksista, sillä jokainen muka hyvin kyllä tiesi miten asiat oikeastaan olivat.

"En minä hänen pilkkansa tähden itke, mutta minun on niin paha tahi hyvä mieleni; en minä itsekään oikeen tiedä mitenkä se on", sanoi Elsa itkunsa seasta.

Pelimanni kehoitettiin sompastaan päästämään oikein iloinen polska, että saataisiin iloisessa tanssissa nuot surumielet haihtumaan, ja pelimanni alkoikin koko mahdillaan sysätä iloista kansallis-polskaa, ja niin tanssi aloitettiin uudestaan. Mutta jos kuinkakin olisi koetettu, ilo ei vaan nyt ilolle tuntunut, kaikkien mieli oli apea ja alakuloinen, sillä niihin oli painunut jotakin outoa, joka siellä painoi.

Kun tuo teko-ilo ei luonnistunut, kuiskasi tuo Elsaa puollustava poika jotakin pelimannin korvaan ja hän rupesi paikalla sysäämään "Porin marssia" ja koko nuoriso ymmärsi mitä tuo merkitsi. Kynsi kansi lähti nyt pois tansseista, ja niin ne tanssit loppuivat.

Asian selkeydeksi olkoon mainittu, että Elsa ja hänen puoltajansa kuulutettiin avioliittoon seuraavana sunnuntaina, eikä kummaltakaan tullut koskaan syytä katua kauppaansa ja he olivat elämänsä ajan koko paikkakunnassa kunnioitettuja ihmisiä.