SEITSEMÄS LUKU.
Ei aina niin.
Nyt tuli elämä Kanniaisella peräti rajattomaksi. Työttömyys, huolettomuus, kestaaminen, juominen, kulkeminen, hoijottaminen ja pöyhkeileminen olivat nyt lautamiehen varsinaiset ja alituiset työt. Kaikki oikeat ihmiset kammoivat nyt jo Kanniaisen elämää, eivätkä käyneet talossa vieraina, mutta sen enemmän nähtiin kumminkin Kanniaisella vieraita. Valvoherra oli talossa pöntiönä, ja kaikki juopot ja roistot, läheltä ja kaukaa, saivat Kanniaiselle tehdä pesänsä. Viinaa kannettiin kylästä, kun talosta loppui ja juotiin viikkokausia yhteen pyllyyn. Parku, pauke, sadatus, tora, riita, väliin tappelut, oli melkein joka-aikaisena soitantona Kanniaisella. Juopot ylistelivät ehtimiseen lautamiehen rikkautta, viisautta, loistavuutta, mahtavuutta ja tuota tekivät he saadaksensa paremmin suuhunsa. Tuo imarteleminen ei mennytkään hukkaan, sillä se teki kovin hyvää isännän kunnian ahneille korville ja kehumisen vaikutukset olivat semmoiset, että kaikki oli heille talossa altisna. Kauan oli lautamies jo halunnut saada kunniaa; sitä oli hän saanut ja sai vieläkin, mutta ei hän osannu pitää väliä, keiltä tuo kunnia olisi oikeastaan saatava ja millä tavalla. Ja totta on, ett'eivät hänen nykyiset kunnioittajansa suinkaan suuresti lisänneet hänen kunniaansa.
Itsestänsähän on arvattava, että lasten kasvatus Kanniaisella jäi nytkin tuommoisen elämän vallitessa aivan takapajulle. Lapset, joita oli useita, elivät ja olivat oman mielivaltansa mukaan, niinkuin heikko tou'on taimi huonosti ruokotussa ja rikkaruohoisessa maassa. Ei kukaan heitä ohjannut mihinkään hyvään, eikä varannut mistään pahasta. Jokapäiväinen turmiollinen elämä talossa oli lapsille ainainen koulu. Joka juopon suuhun olivat he katsoa töllöttämässä ja kuuntelemassa heidän rivoja, siveyttömiä, epärehellisiä ja jumalattomia puheitansa, ja tuo vaikutti lapsiin kovin vahingollisesti. Aikaisin jo oppivat he valhettelemaan, kiroilemaan, vertaisiansa pettämään, muita ihmisiä katsomaan ylön, tottelemattomuuteen, laiskuuteen ja lukemattomiin muihin paheisin ja isä vaan nauroi, kuinka nuot "kakarat ovat viisaita".
Äiti? — Niin, niin, äidistä ei ole tullut puhutuksi paljon mitään. Rikkaan Kanniaisen nuori emäntä, loistavan lautamiehen vaimo ja noiden vallattomien lasten äiti, hän on kohta mennyt ihminen. Hän on aikaa jo elämän kokemuksesta tullut tietämään, ett'ei rikkaus ole suurin onni ihmisellä tässä maailmassa. Kova on tuo kokemus ollut emännälle, sillä ennen aikojaan on se katkaissut hänen elinvoimansa. Hän on monta unetonta yötä valvonut miehensä tähden. Hän on saanut vihiä miehensä molemmista rikoksista: hän on kauhistunut niitä, vaikk'ei ole tohtinut virkata niistä mitään. Hiin on rukoillut miestänsä — rukoillut, pyytänyt kyyneleet silmissä, rukoillut itsensä ja lastensa tähden, rukoillut häntä kierrellen, parantamaan elämänsä. Hän rukoili miestänsä pitämään huolta lasten kasvattamisesta ja koetti maalata hänelle sitä vaaraa, joka heitä tulevaisuudessa kohtaa, jos he tuota jälkeä kasvavat — niin hän rukoili itsellensä valtaa — omain lastensa ylitse, jota ei hän ollut miehensä tähden tähän asti saanut; noin rukoili, toivoi, odotti ja kärsi perheen äiti, mutta mitä auttoivat kaikki hänen rukouksensa ja huolensa. — Selkäänsä sai hän useasti rukoustensa edestä, ja lasten kasvatuksessa sai hän sen ohjeen, että hänestäkin on tullut mies, vaikk'ei häntä ole lapsena piesty eikä lahdattu.
Nähdessään ja käsittäessään raukenevan kaikki pyrintönsä ja toivonsa tyhjiin, nähdessänsä mikä kohtalo lähimmässä tulevaisuudessa jo odotti hänen miestänsä ja lapsiansa, tuommoisen elämän ja kasvatuksen hedelmänä, raukesivat heikon ja paljon kärsineen äidin voimat, ja mykkänä, murheellisena odotti hän ikävällä sitä hetkeä, jolloin kuolema tulisi ja pelastaisi hänet enempää näkemästä.
Tuommoinen elämänlaatu oli Kanniaisella ollut jo monta vuotta ja se ei voinut hyvään loppua. Nuot lautamiehen hyvät tavat ja hänen mielestään niin kunnialliset menot, olivat hänen tietämättään ja huomaamattaan yksissä neuvoin vähennelleet häneltä loppumattomiksi luultuja tavaroita ja kylässä tiettiin kuiskaella, että Kanniaisen lautamies on vähitellen urkkinut pois ympäristöllä olevat saatavansa.
Kanniaisella oli elämä ollut kauan aikoja hiljaisempaa, eikä kaukaan aikaan oltu talossa nähty Valvoherraa eikä muita renttuja, ja kylässä ihmeteltiin tuota elämän muutosta.
Eräänä iltana käski lautamies poikansa, Juhon, joka nyt oli jo kohta täydessä miehen ijässä, tykönsä ja sanoi hänelle:
"Tiedätkö sinä missä Valvoherra asuu?"
"Tiedän", vastasi poika.
"Hyvä! Pane hevonen aisoihin, aja hänen asunnolleen ja pyydä hänen tulemaan heti luokseni, minulla on hänelle tärkeä asia", sanoi lautamies pojallensa.
Poika totteli.
Lautamies jäi pojan mentyä yksin huoneesen. Hän käveli edestakaisin huoneen lattialla ja mutisi itseksensä: "kummallista! Paljon oli minulla rahoja, mutta paljon on niitä mennytkin; mahdottoman paljon saattaa ihminen tuhlata, mutta ehkä tässä joku keino auttaa — ovathan ne ennen auttaneet; häntä minä tarvitsen nytkin, hän on minua ennenkin auttanut ja auttaa varmaan nytkin — ei tässä vielä hätää". Lautamies ei ollut huomannut, että talon piika-tyttö oli tullut huoneesen, juuri silloin kun poika lähti isänsä asialle, sillä hän seisoi ovipielen ja takan kulmauksessa, jossa oli jokseenkin varjokas paikka.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi lautamies, jotenkin kiivaasti, kun huomasi tytön.
"Minulla on asiaa", sanoi tyttö.
"Minä puhuin tai oikeimmin ajattelin ääneeni, kuulitko ja ymmärsitkö mitä puhuin?"
"Kuulin kyllä teidän jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt siitä yhtäkään sanaa", sanoi tyttö kierrellen, vaikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki.
"No, hyvä! Mikä on asiasi?"
"Emäntä laitti minun teiltä kysymään, mihin poika Juho meni hevosella", sanoi tyttö.
"Se ei ole semmoinen asia, jonka välttämättömästi pitäisi emännän tietoon tulla. Sano emännälle, ett'ei poika Juhon matkan tähden kukaan maalta merelle joudu ja sen vastauksen kanssa saat mennä!" sanoi isäntä.
Emäntä makasi voimattomana vuoteella. Sieltäkin loi hän vakoilevia silmäyksiä miehensä ja lastensa elämään, sillä hän toivoi vieläkin, toivoi heidän elämänsä parannusta. Kun poika Juho oli lähtenyt hevosella pois kotoa, oli huolehtiva perheen äiti aavistanut taas jotakin turmiollista hanketta, ja sentähden oli hän laittanut piika-tytön mieheltänsä kysymään, mihin pojan retki piti. Tyttö toi emännälle lautamiehen vastauksen, jonka kuultuansa emäntä sanoi huo'aten: "senhän minä tiesinkin; eihän sieltä sen parempaa tule".
Valvoherran majapaikka ei ollut kovin kaukana Kanniaiselta. Poika Juho tulikin myöhään kotio samana iltana, tuo toivottu ja ikävöitty vieras mukanansa. Heti kartanolle päästyä, hyppäsi eli oikeimmin kömpi Valvoherra ylös lautamiehen omasta, karhun nahkaisilla peitteillä peitetystä ajo-reestä. Hän mennä kolusi suoraan lautamiehen kamariin, sillä olipa se ennestäänkin hänelle tuttu paikka.
"Ahaa! Täälläpä sinä, veli, istut, vaaleana ja kalpeana juuri kuin olisit pitänyt oikein pitkän paaston ja syönyt pari puolikkoa hapantakaalia etikan kanssa. Hiisikö sinun on noin nolostuttanut ja kalvistuttanut? En koskaan ennen ole sinua nähnyt tuommoisena! 'Hei, hopsaljaa, olutta on kannussa vaan ei kaljaa', hoihkasit sinä ennen jo kaukaa minun nähdessäsi ja nyt sinä istut vesissä silmin ja näivettyneenä kuin hohkaantunut nauris-paistikainen", sanoi ja puhui Valvoherra kamariin tultuansa.
"Mies toinenkin, vaikka lujakin, ei jaksaisi minun nykyisessä tilassani olla iloinen", sanoi lautamies.
"Mikä, hiton nimessä, sinua sitten vaivaa?" kysyi Valvoherra.
"Voisitko minua auttaa? sinä hiton henki, puna-harjainen käärme", sanoi lautamies omantunnon tuskissaan.
"He-he-he-hee! Kunniani kautta! Minä voin auttaa ketä tahdon ja olenhan sinua ennenkin auttanut, miksi en nyt auttaisi, vaikka oletkin tänään vähän närkkäällä tuulella; se tulee kait, arvaan ma, jostakin raskaasta kiusauksesta, mutta siitä sinut pian päästän. Mutta pullo ensin tänne, sillä kurkkuni on kuiva ja janoinen kuin korvennettu kiukaan harja", sanoi ja lohdutteli Valvoherra alakuloista lautamiestä.
"Tuo tyttö saisi poistua", sanoi lautamies, katsahtaen oven suussa olevaa piikatyttöä, jonka emäntä oli taas laittanut katsomaan, kuka tullut vieras oli.
"Oikein, oikein! Hi, hi hi hi! Me emme tarvitse narttuja seurassamme, sillä harvoin he ennustavat hyvää miehisten miesten toimille, hi, hi hi hi! Kuulithan tyttö-hupakko, mitä lautamies sanoi, tottelepas ja mene kiireesti pois, kanojasi ja porsaitasi ruokkimaan ja koiran koppelia siivoamaan; semmoinen työ on parhaiksi semmoisille nassikoille kuin sinäkin olet, eikä tyhjä nuuskiminen ja urkkiminen miesten toimista ja puuhista. Koreasti nyt ulos vaan", lirisi Valvoherra tytölle.
Tyttö seisoi vielä ovipielessä.
"Hyvän nimeni kautta! Eipä sinua, veli, liikuta enään mikään, ei janoni eikä avuliaisuuteni. Sinä et ole kuulevanasikaan minun pyyntöäni etkä tietävinäsikään janostani mitään, vaikka jo kerran olen tahtonut pulloa; tuskin sinulla onkaan minkäänlaista suun avausta, pelkään ma", sanoi Valvoherra lautamiehelle.
"No vieköön hiisi sinun koko pura-silmän ja punatukan, tuommoisia arvellessasi. Milloin olet meiltä kuivinsuin ja selvinpäin lähtenyt? Kontallasi olet aina kömpinyt kuin kaksivuotias karhun pentu ja märkänä olet päältäkin päin ollut melkein yhtä paljon kuin sisältäkin. Nytkään eivät puutu pullot sinun varaltasi, sen takaan, eikä sinulla tee kukaan ihminen mitään muutoin, jos et saa janoovaa vatsaasi siemastuksi täyteen kuin puhallettua rakkoa", sanoi lautamies Valvoherralle.
"Hi, hi hi! Onpa sinussa vielä entistä Kanniaisen lautamiestä. Lystikäs mies kuin peijakas, vaikka tänään vähän hidas. Vedäpäs pullo näkösälle, mies!" liverteli Valvoherra, kun kuuli hyvät ajat olevan tulossa.
Lautamies avasi kaappinsa ja veti sieltä esiin täysinäisen pullon. Sitten sanoi hän piika-tytölle: "mene tiehesi siitä töllöttämästä ja tottele!"
Tyttö meni ja lautamies otti avaimen pois suulta ja pani oven lukkoon.
Sinä yönä ei sammunut valkea lautamiehen kamarista. Mitä siellä tehtiin, ei tiedetty, mutta väliin kuultiin sieltä iloista naurua, mutta enimmiten oli kamarissa haudan hiljaisuus. Kauas päivään asti oli lautamiehen kamarin ovi lukossa ja kun se viimein avattiin, oli siellä viheliäinen näkö nähtävänä. Valvoherra oli oksentanut lattian ja sängyn hulveisilleen ja tuossa liiassa hekumansa nesteessä oli hän rypenyt itsensä ylt'ympäri. Pörröisenä kuin karhun penikka, kiiluvine silmineen ja punaisine partoineen, joka paikasta oksennukseen tahraantuneena, näytti hän paremmin siivottomalta elukalta kuin järjelliseltä ihmiseltä; hän oli siis saanut yön kuluessa kylläksensä illalla niin haluttua mielijuomaansa. Lautamies ei ollut tosin oksentanut, mutta raskas oli hänenkin päänsä ja pörröinen tukkansa.
Sen siaan kuin piika-tyttöä oli illalla kitistetty pois kamarista, kutsuttiin hän nyt sinne. Lautamies antoi hänelle käskyn, että hänen tulee siivota kamari, Valvoherran vaatteet ja vuode. Tytön täytyi totella, vaikka sydäntä ellosteli ja nostatti.
"Korjaa nyt, piikani, vaatteeni ja sänky hyväksi, niin minä annan sinulle juomarahaa", örisi Valvoherra tytölle.
"Illalla sanoitte minun olevan omiani koirien ja sikojen hoitajaksi; kuka olisi saattanut uskoa teidän olevan niin profeetallisen, sillä olenhan nyt oikeassa työssäni", sanoi tyttö kekseliäästi.
"Kas saakeli, kuinka nenäkäs jo noin nuorena! Sinusta tulisi kelpo kasvatuksella oiva ihminen. Koe nyt vaan puhdistaa, niin saat juomarahaa", sanoi Valvoherra hänelle.
"Minä luulen teidän itse tarvitsevan rahanne juodaksenne", sanoi tyttö ja koki nenä tukittuna siivota paikkoja.
"Huutiton! Etkö ai'o antaa rauhaa minun vieraalleni?" ärähti lautamies äreästi tytölle.
"Tuommoiselle vieraalle!" mutisi tyttö puoliääneen.
"Mitä sanoit?" kysyi lautamies tiukasti.
"En juuri mitään", sanoi tyttö ja teki iljettävää työtänsä.
Se päivä meni lautamieheltä ja Valvoherralta sairastaessa ja kohmeloa parannellessa, sillä huimasti olivat he ryyppyjä ottaneet viime yönä. Tuota tekosairautta kokivat he parannella tuolla vaarallisella lääkkeellä — uusien ryyppyjen ottamisella, jolla lääkitys-keinolla useimmiten on se paha vika, ett'ei siinä tahdo arvata kohtuutta, sillä kohtuus siinä kohdassa on hyvin kaitainen; kumminkaan eivät he juoneet itseänsä nyt siaksi, mutta kuitenkin jotenkin hyvään hujakkaan.
Kanniaisella ruvettiin nyt laittamaan pitempää kaupunki-matkaa, aina läänin pääkaupunkiin saakka, johon lautamies aikoi itse lähteä. Huolellisena kuuli huolellinen ja sairastava emäntä tuon uutisen. Hän kutsutti miehensä kamariinsa jossa seuraava kanssapuhe syntyi heidän välillänsä:
"Mitä tahdot minusta?" kysyi lautamies kylmästi, huoneesen tultuansa.
"Käsketin sinun tänne; sanotaan sinun lähtevän kaupunkiin?"
"Niin olen aikonut".
"Mitä, Jumalan tähden, sinä sinne taas menet?"
"Sinun ei tarvitse niin tarkkaan tietää minun asioistani".
"Minä aavistan, että jotakin on taas tekeillä, koska tuo ilkiö on ollut meillä yötä".
"Kuka ilkiö?"
"Valvoherra".
"Et sinä tiedä mitä puhut; hän on parhaita miehiä maan päällä".
"Saattaa niin olla sinun ja monen muun mielestä, mutta minä en häntä jaksa kärsiä".
"Mutta oletpa häntä kumminkin useasti kärsinyt".
"Pakosta, kauheasta pakosta olen sitä tehnyt".
"Sanoit taas olevan jotakin tekeillä, milloinkas myös?"
"Onko se tosi — minä rukoilen sinua: älä suutu minuun, vaan sano suora totuus — onko se tosi, että olet — voi, älä suutu! että olet setä Juho vainajan kuolema-hetkellä varastanut hänen rahansa ja että olet väärillä kuiteilla anastanut sisariesi perinnön? Voi, voi! Jumalan viha makaa päällämme, rakas mieheni".
"Kirottu mitä puhut! Mistä olet semmoisia tietoja saanut?"
"Voi, älä sinä kiroa minua. Minä en tarkoita muuta kuin hyvää sinulle ja perheellemme".
"Mistä olet nuot kirotut tietosi saanut, mistä, pirun nimessä, mistä?"
"Maailmalta, salaisina kuiskeina", sanoi sairas vaimo surullisesti, tuskin kuultavasti.
"Ja noita maailman hulluja juoruja uskot sinä!"
"Minä en mielelläni uskoisi niitä, mutta mieleni on niin kummallinen. Lastemme tila huolettaa kovin minua. Synnillisessä ja irstaassa elämän humussa kasvavat he pahemmiksi luontokappaleita. Ei ole sitä, joka heitä kerrankaan ohjaisi oikeaan; heikko, huono äiti ei saa eikä tohdi, isä ei tahdo ja niin he saavat vallattomina rientää turmiotansa kohden. Voi surkeus!" Ja hellä äiti purskahti haikeaan itkuun.
"Tyhjä saarna, porina ja turina. Minä kyllä olen siksi mies ja tunnen lakia ja oikeuksia ja muitakin asioita niin paljon, että tiedän, miten elää tulee, enkä tarvitse neuvoikseni akkojen kontturasaarnoja ja sillä hyvä", sanoi lautamies kiivastuneena sairaalle vaimollensa.
"Älä nyt suutu minuun, rakas Juho! Minä rukoilen sinua: älä lähde kaupunkiin!"
"No mutta herran tähden miks'en?"
"Se ei ole hyvä matka, sillä minusta tuntuu niin kummalliselta; en minä tiedä mitä se on, mutta niin se on".
"Ja mikä on oikeana syynä pelkoosi? puhu suusi puhtaaksi!"
"Kaupunkiin lähtösi on yhteydessä tuon ilkiön täällä olon kanssa, jonkatähden luulen teillä olevan jotakin vehkeitä, jotka eivät suinkaan ennusta mitään hyvää; semmoinen on luuloni ja siitä pelkoni. Ilman tuota sydämeni vaivaa, luulen, ett'en elä enään kauan ja soisinpa sinun olevan kuolema-hetkelläni vuoteeni vieressä".
"Sinä puhut niinkuin keitetystä lampaan päästä. En suinkaan minä voi sinua kuolemasta estää, vaikka kymmenenä seisoisin alituisesti vuoteesi vieressä. Etkä sinä ymmärrä minun asioitani enempää kuin sika tuuli myllystä: minun tässä tulee huoli kaikista pitää", sanoi lautamies vaimollensa ja lähti kylmänä, ynseänä ja vihoissaan sairaan vaimonsa luota pois.
Emäntä purskahti kauheaan itkuun miehensä mentyä. Kauan, kauan ja kovasti oli pehmitetty hänen sydäntänsä, ja se oli heltynyt lähes katkeamiseen asti, mutta nyt oli se lyöty murskaksi. Hän oli kauan toivonut miehensä elämän paranevan ja siinä samassa lastensa. Joka sopivassa tilaisuudessa, kun hän vaan luuli tohtivansa, oli hän kokenut varoittaa miestänsä palajamaan pois vilpilliseltä ja synnilliseltä tieltä, mutta useasti oli hän saanut korvillensa tuosta rakkauden työstään. Usein sai hänen ruumiinsa silloin haavoja ja sinimarjoja, mutta hänen sydämensä sai myös samassa haavoja, joita suuresti lisäsi isän puolustamain rikollisten lastensa pilkka ja ylönkatse. Hän tunsi, ett'eivät hänen hetkensä enään olleet lukemattomat ja hän luuli voivansa järkäyttää miehensä kivikovaa sydäntä kuolin-vuoteellansa, mutta pettyi siinä niinkuin ennenkin. Entinen elämän kova koulu oli jo laskenut hänet vuoteelle ja edessään näki hän nyt välttämättömiin kovan kohtalon miehellensä ja lapsillensa, hedelmänä väärästä ja jumalattomasta elämästä ja huonosta lasten kasvatuksesta. — Oliko kumma, jos murhe kovin rasitti riutuvaa äitiä?
Kaupunkiin lähti vaan lautamies vielä saman päivän illalla. Valvoherra lähti myös hänen kanssaan pois talosta, sillä hänen majapaikkansa oli lautamiehen matkustettavan tien varrella. Komea hevonen pantiin heidän eteensä ja komea oli reki, karhun nahkaisine peitteineen ja alustoineen. Kulkusien soidessa ja aisakellon huikeasti vinkuessa, ajoivat he illan hämyssä ulos Kanniaisen mahtavasta kartanosta, mutta kotia jäi huolestunut, sairastava vaimo.
Onnellisen matkan päästä tuli lautamies onnellisesti kaupunkiin; seuratkaamme häntä sillä retkellä. Mutta me emme voi katsoa hänen sydämeensä, jos emme saa tietää hänen asiaansa kaupunkiin. No niin. Kanniaisen lautamies oli nyt raha-metsässä, rahan haussa, komea velkakirja lakkarissa. No, mutta oliko häneltä sitten jo kaikki omat niin runsaat ja niin monikertaan saadut varansa, taikka tarvitsiko hän vaan satunnaista lainaa? Ei se ollut jälkimäistä, vaan edellistä laatua se lainan haku. Kaikki olivat nyt lautamieheltä rahat ja hän tarvitsi nyt toisia saada turmeltuneen elämänsä ja luullun kunniansa ylläpitämiseksi. Niinhän se käypi useinkin tässä maailmassa. Maailma oli aivan ihan samalla kannalla ja samoin päin kuin ennenkin ja Herran aurinko paistoi aivan samalta paikalta kuin ennenkin, ja kuitenkin olivat Kanniaisen Juholta nyt rahat kaikki.
Kaupungissa oli eräs varakas kauppamies, joka usein luotettaville perustuksille lainasi rahoja, semminkin hyödyllisiin yrityksiin: hänen tykönsä kääntyi lautamies tarpeessaan. Kun sovelias aika tuli, meni lautamies hänen tykönsä ja esitteli hänelle asiansa.
"Paljonko te tarvitsisitte?" kysyi kauppamies.
"Puolitoista tuhatta ruplaa, tuon joutavan pienen summan vaan", sanoi lautamies punastellen. "Onpa tuossa sentään summaa, eipä summa ole mielestäni perin joutava, mutta tahdonpa miettiä asiaa; onko teillä velkakirja?" sanoi kauppamies.
"O-on", sanoi lautamies ja rupesi pitkäveteisesti sitä kaivamaan taskustansa.
Kauppamies piti kauvan kättänsä koholla, odottaen tuota hitaasti lähtevää velkakirjaa. Kun hän viimeinkin sai sen käteensä, silmäili hän sitä. Hänen mustat, tuuheat ja kaarevat kulmakarvansa rypistyivät yhteen myttyyn, katsellessaan velkakirjaa ja koko hänen muotonsa synkistyi, mutta lautamiehen kasvot punastuivat. Kova oli velkakirja, sillä velan ottajana oli allekirjoittanut koko maakunnassa kuuluisaksi tullut ja rikas Kanniaisen lautamies ja takuumiehinä oli varakkaaksi tunnettu, toisessa kaupungissa asuva sorvari, ja sen likitienoolla oleva mahdottoman rikas provasti.
"Miks'eivät takuumiehet antaneet itse teille rahoja lainaksi?" kysyi kauppamies lautamieheltä, ja katsoi häntä tuikeasti ja terävästi silmiin.
"Heillä ei sattunut itsellänsä olemaan rahoja käsillä", vastasi lautamies hymyillen ja punastellen.
"Sitä on minun melkein mahdoton uskoa, mutta miks'eivät he panneet sinettiänsä alle?" kysyi taas kauppamies.
"He eivät sattuneet kotiinsa".
"Missäs he olivat silloin kuin takuunsa kirjoittivat?"
"He olivat matkalla meidän pitäjäässä".
"Soo!" sanoi kauppamies ja katsoi tarkasti lautamiestä silmiin.
Lautamies huokasi keveän huokauksen ja sioitti itsensä vähän toiseen asemaan; nähtävästi oli joku sisällinen tunne ahdistanut häntä, joka tuosta kauppamiehen "soo" sanasta lieveni.
"Tunnetteko paikkakunnassanne erästä miestä, jota kutsutaan
Valvoherraksi?" kysyi kauppamies äkkiä.
"Minäkö? En minä häntä tunne, enkä ole nähnyt koko miestä koskaan", sanoi lautamies säpsähtäen ja hätäyksissään.
"Sepä olisi kummallista, niin kuuluisaa miestä! Minä ajattelen asiaa tämän yön seutuna; huomenna saatte vastauksen. Missä teillä on kortteeri?"
Lautamies selitti missä hän on "sisällä".
"Nyt saatte mennä", sanoi kauppamies ja lautamies meni pois jotenkin sekavalla mielellä, sillä hän oli pyörällä kauppamiehen kummallisten kysymysten vuoksi; velkakirjan heitti hän kauppamiehen haltuun, odottamaan rahoja.
Lautamies tuli maja-paikkaansa ja riisui itsensä hiasilleen. Kun hän oli syönyt evästänsä, haki hän matka-repustansa pitkä vartisen merenvaha piippunsa, pisti siihen kartuusitupakkaa, sytytti sen pitkällä pärevalkeella, ja istui sitten mukavaan nojaan sohvan kannelle, polttelemaan tuota mahti-piippuansa, joka hänellä oli aina mukana. Kun piippu oli juhlallisesti pohjaan poltettu, haki hän esille konjakki pullon ja hyvän paakun sokeria, sitten pyysi hän majatalon emännältä lämmintä vettä ja laseja ja samassa majatalon isäntää olemaan hyvän ja tekemään seuraa hänelle. Emäntä toi sekä vettä että lasit ja pian höyrysi punertava ja voimakas toti-lasi kummankin miehen nenän alla.
Niin teki lautamies majatalossaan ja mahdotonhan olisi hänen, kuuluisan ja rikkaan vieraan ollut olla ilman tuota välttämätöntä sivistysjuomaa ja tarjoamatta sitä majatalonsa isännälle, jos hänen oli mieli arvokkaan miehen nimeä kantaa.
Kun tuolla pienellä seuralla oli toiset lasit puoli tekeissä menossa, astui huoneesen kolme poliisimiestä.
"Pitääkö tässä majaa eräs lautamies Juho Kanniainen?" kysyi eräs heistä, joka näytti päälliköltä.
"Tekö olette Kanniaisen lautamies?" kysyi poliisipäällikkö.
"Minä se olen, teidän mieliksenne", sanoi lautamies, mutta hänen huulensa vapisivat.
"Oikeuden nimessä vangitsemme teidät", sanoi poliisipäällikkö.
"Minun?!"
"Juuri teidät".
"Ja kenen käskystä, jos saan luvan kysyä?" sanoi lautamies vapisten niin, että housun lahkeet läpättivät.
"Käskymme olemme saaneet viskaalilta", sanoi poliisipäällikkö.
"No mutta herran tähden! mistä syystä tämä tulee?" hätäili lautamies.
"Siitä vastatkoon viskaali", selitti poliisipäällikkö.
"Hym!" hyngähti lautamies.
"Meidän täytyy tehdä tehtävämme; seuraatteko meitä hyvällä?" kysyi poliisipäällikkö.
"En hyvällä enkä pahalla", sanoi lautamies.
"Varmaankin toisella tai toisella tavalla; lain koura on perään antamaton", intteli poliisipäällikkö.
"Minä olen lain mies itsekin ja tiedän mitä maksaa vangita viaton mies; pois täältä menkää ja paikalla!" uhkaili lautamies.
"Siitä vastatkoon viskaali, niinkuin jo sanoin; me teemme tehtävämme, emmekä katso persoonan muotoa, syyllisyyttä tahi syyttömyyttä, ne välit selvittää laillinen tutkinto", selitti poliisipäällikkö.
"No mutta herran tähden…", sopersi lautamies.
"Ei mitään mutkia eikä metkuja; aiotteko seurata meitä hyvällä?" sanoi poliisipäällikkö jäykästi.
"No, no, malttakaahan nyt hetkinen. Juodaan lasi totia mieheen, koska se on tässä aivan valmiina", sanoi lautamies hädissään poliisimiehille.
"Ei yhtään lasia, eikä mitään viivytyksiä. Hän juonittelee; Pihtari, tuo raudat esille!" sanoi poliisipäällikkö likellä seisovalle toiselle poliisimiehelle.
"No, koska, te olette niin kiinteöitä vaatimuksissanne, niin minä lähden hyvällä; ei tarvita rautoja, minä lähden hyvällä, mutta tämän saatte vielä katkerasti maksan, maksaa luita ja ytimiä myöden", sanoi lautamies ja rupesi kokoilemaan kalujansa.
"Niistä ei teidän tarvitse pitää mitään huolta, sillä reppunne otamme samalla takavarikkoon kuin miehenkin. Pankaa päällenne vaan kiireesti ja mars!" sanoi poliisipäällikkö.
"Voi hyvä Jumala! Kaikissa näissä ollaan", sanoi lautamies ja puki vavisten kiireesti vaatteita ylleen.
""Niin on, kissa, asiat", sanoi Möykkälän Matti, kun hän löi kissan hännästä lattiaan puolikuolleeksi — mars!" sanoi poliisipäällikkö, pilkaten siten lautamiehen nähtävää hätää.
Sitten he lähtivät. Poliisipäällikkö seurasi lautamiestä aivan kannaksilla, ja toiset poliisimiehet kävelivät hänen sivullansa kahta puolta niin liki, että syrjästä katsoja luuli heidän pitelevän lautamiestä rinnuksista kiinni. Semmoisessa asemassa telläsivät he pitkin kaupungin katua vankihuonetta kohden, ja sinne päästyänsä tyrkkäsivät he lautamiehen pimeään, kolkkaan, kosteaan tyrmään. Sitten löivät he kiinni raskaasti raudoitetun oven, ja kitinällä ja narinalla meni kolea, moni keinoinen lukko kiinni poliisimiesten vääntäessä. Sinne ypö yksin jäi rikas, uljas ja mainehikas lautamies, viettämään ikävää yötänsä ja miettimään arveluttavaa tilaansa. Majataloon jäi häneltä höyryävä, viettelevä toti ja majatalonsa väki, joille hän oli kokenut näyttäytyä niin ylevältä, mahtavalta ja suurelta kuin suinkin mahdollista — töllistelemään ja ihmettelemään jäivät he suuren ja mahtavan vieraansa niin perinpohjaista ja äkkinäistä alennusta.
Tuo varakas kauppamies, jolta lautamies meni saamaan rahoja lainaksi, oli iso asioitsija. Kotkan silmillä iski hän katseensa kaikkiin hänelle tulleisin asiakirjoihin. Pitkällinen kokemus ja alkutoimissaan useat, väärennyksien kautta tapahtuneet vahingot, olivat teroittaneet hänen näkönsä niin tarkaksi, että hän tunsi jokaisen asioitsian käsikirjoituksen niin tarkkaan kuin omansakin, nim. niiden, joiden kanssa hän vaan kerrankaan ennen oli kirjeenvaihdossa ollut. Siihen vielä lisäksi tuli se kummallinen ja lautamiehelle eduton seikka, että lautamiehen tuomassa velkakirjassa olevat takuumiehet olivat molemmat kauppamiehelle sukua, toinen vävy ja toinen lanko. He sattuivat molemmin olemaan kaupungissa ja oitis tiedusteli kauppamies heiltä kuinka asia oikeastaan oli. He kielsivät kovasti koskaan matkustaneensa lautamiehen kotipitäjäässä, sitä vähemmin hänelle taanneensa. Sitä he vaan ihmettelivät, kuinka oli voitu niin mestarillisesti jäljitellä heidän käsikirjoitustansa. Tämän kuultuansa hän vähääkään epäilemättä pyysi viskaalilta lautamiehen vangitsemista, joka tapahtuikin, niinkuin olemme jo nähneet.
Siihen aikaan ei ollut sähkölennättimiä, eikä rautateitä, joiden avulla olisi saatu pikainen tieto asianomaisille, sentähden laitti kauppamies erään poliisipalvelian haastamaan molemmat velkakirjassa olevat vieraat miehet ja kirjoittajan todistajiksi, kaupungin neuvohuoneessa määrättynä päivänä tapahtuvaan asian tutkintoon.
Määrätty päivä tuli ja kutsutut vieraat miehet olivat saapuneet paikalle. Poliisimiehet saattivat kunnian lautamiehen oikeuden tutkittavaksi, ja viskaali oli kannustaja.
"Oletko sinä tällä velkakirjalla yrittänyt saada rahaa lainaksi?" kysyi oikeuden esimies lautamieheltä, näyttäen hänelle velkakirjaa.
"En minä ymmärrä koko kysymyksessä olevasta velkakirjasta mitään, enkä tiedä koko asiasta sen enempää", sanoi lautamies.
"Sinä siis kiellät koko asian?"
"Kiellän".
Vieraat miehet kuulusteltiin. Molemmat takuumiehet todistivat, ett'eivät he ole koskaan tuon takauksen alle kirjoittaneet. Velkakirjan kirjoittajaksi ja toiseksi todistajaksi kirjoitettu todisti, ett'ei hän ikänä ole tuota velkakirjaa kirjoittanut, vaikka — ihme kyllä! — kirjoitus on ihan hänen käsikirjoituksensa näköistä; toinen todistaja todisti myös, ett'ei hän ole koskaan ollut todistajana tuota velkakirjaa tehdessä. Kauppamies todisti juuri tämän oikeuden edessä seisovan Kanniaisen lautamiehen tulleen häneltä tällä kysymyksessä olevalla kirjalla eräänä iltana rahaa pyytämään lainaksi.
"Asia on selvä: sinä olet tehnyt ruman väärennyksen, sinulla on rikos-veli samassa asiassa, tunnusta se!" sanoi oikeuden esimies vapisevalle lautamiehelle.
"En".
"Etkö tunnusta?"
"En".
"Mutta se saattaisi tuoda ilmi lievittäviä asianhaaroja sinulle itsellesi".
"Vaikka tunnustukseni toisi minulle taivaan autuuden, en sittenkään tunnustaisi", sanoi lautamies jäykästi.
"Taivas ei lienekään sinulle juuri isosta arvosta", mumisi esimies ja kirjoitti pöytäkirjaa.
Asia oli selvä. Oikeus tuomitsi väärennyksestä lautamiehelle neljäkymmentä taalaria sakkoa ja kunniansa menettäneeksi. Siinähän se meni lautamiehen virkakin — sepä nyt on tietty.
Lautamiehen kotipitäjäästä oli tahdottu hänen papinkirjansa oikeuteen. Sen kautta oli levinnyt huhuja pitäjääsen, että Kanniaisen lautamies on kaupungissa joutunut kiinni. Kun tuo huhu joutui Kanniaisen setä Juho-vainajan lesken korville, mutisi hän: "olkaasta vaiti! Jokohan aika rupeaa jotakin näyttämään?" Pahempaa teki tuo huhu lautamiehen sairastavalle vaimolle. Kun hän sen kuuli, huudahti hän sydäntä särkevällä äänellä: "voi Jesus! Enkö minä samaa aavistanut", ja hän tuli siitä hetkestä pitäen paljon entistänsä heikommaksi.
Kylässä tultiin nyt tuiki uteliaiksi lautamiehen asian suhteen. Joka kaupunki- ja matkamieheltä kyseltiin lautamiehen kuulumisia, ja pian saatiin tietoon, että hän on menettänyt kunniansa ja virkansa, vieläpä saanut sakkoakin. Kun se sanoma ehti riutuneen lautamiehen vaimon korviin, parahti hän pari kertaa, juuri kuin sydäntä olisi häneltä poikki leikattu, ja sen erän perästä ei hän puhunut yhtäkään sanaa; puolen vuorokauden kuluttua oli hän — ruumiina — hengetönnä. Sammunut oli suitseva kynttilä, katkennut oli kärsivä sydän, turhaksi oli käynyt pettynyt toivo; niin oli käynyt sen sielun, sen sydämen, sen toivon ja niin käypi monasti maailmassa.
Kun setä Juho-vainajan leski sai kuulla todellisesti, kuinka lautamiehen oli kaupungissa käynyt, sanoi hän: "aika on jo näyttänyt, totuus on voittanut". — Lautamiehen vaimon tilaa oli hän kauan surrut ja säälinyt, mutta hänen kuolemaansa piti hän vainajan pelastuksena, ett'ei hänen tarvitseisi enempää nähdä, sillä hän aavisti, ett'ei tämä kaikki vielä ole kuin "alkutanssia", niinkuin hän usein sanoi. Setä Juhon leski oli nyt jo sangen vanha ihminen ja hänkin kääntyi pian tautivuoteelle. Kauan eivät kestäneet hänen riutuneet voimansa taistella kuolon rautaisia kouria vastaan, ennenkuin hän heitti henkensä ja kallisti päänsä lepoon, mutta hänellä oli vääryyttä, kärsineenäkin oma leipänsä kuolemaansa asti. Näyttipä siltä kuin Jumala olisi sallinut hänen niin kauan elää kuin "aika näytti".
Lautamies ei vetänyt asiaansa ylempiin oikeuksiin. Hän oli lautamiehenä olonsa aikana tullut jo sen verran tuntemaan lakia, ett'ei asia niin raskaassa rikoksessa ja niin tukevilla todistuksilla niissä suinkaan parane, vaan pikemmin pahenee. Hän siis tyytyi tuomioonsa.
Köyhänä, rahoja saamatonna, entisenkin muassaan olevan omaisuutensa menettäneenä ja kunniansa tuhlanneena palasi Kanniaisen Juho vihdoin kotiansa. Hänellä ei ollut niin paljoa omaisuutta muassaan, että olisi voinut ostaa ruokaa nälkäisen vatsansa täytteeksi, vaan hänen täytyi anella välillä. Eikä hän ollutkaan enää liika komea kerjäläiseksikään, näin oli hänen maailman ranta neuvonut kaikin puolin. Oudoissa ihmisissä salasi hän huolellisesti nimensä, mutta tultuansa tuttujen ihmisien pariin, itki hän hartaasti, kuinka hän aivan syyttömästi ja vääräin todistusten nojalla oli niin hirmuisesti saanut kärsiä.
Noin viheliäisenä tuli, muinoin niin mahtava Kanniaisen lautamies nyt kotiansa. Ei hän näyttänyt pitävän mitään lukua vaimonsa kuolemasta; lieneepä se hänelle ollut mieluistakin, sillä olihan hän nyt poissa kurisemasta, kärisemästä ja morkkaamasta häntä ja hänen kelpo lapsiansa. Tosin suri Juho nyt, mutta ei hän surrut kuollutta vaimoansa eikä mennyttä rikoksellista elämäänsä, ei tehtyjä rikoksiansa, ei huonoa ja jumalatonta lastensa kasvatusta, ei, vaan hän suri mennyttä tavaraansa, mennyttä kunniaansa; niitä hän suri. — Ensi aikoina kotia tulonsa jälkeen kuultiin hänen usein jonkun veisun tapaisesti yksinänsä jollottelevan:
"Täällä minun täytyy oleskell', ja käveskell',
Häpeän ja kunnian välill".
No niin. Taisipa tuossa nyt tosiaankin olla jonkunlaista häpeän ja kunnian väliä, mutta ei niiden välillä ollut niin suurta rajaa kuin Juho itse luuli, sillä aikaa oli hän jo menettänyt suurimman osan kunniastaan oikeain ihmisten silmissä; hän oli menettänyt vaan viimeisen hitusen kunniastansa, vaikka hän luuli sitä tähän saakka itsellänsä niin runsaasti olleen.
Juho oli pari kertaa jo ennen saanut vääryydellä paljon rahaa itsellensä. Sentähden kai hän luuli, että kavala vääryys menestyy häneltä aina yhtä onnellisesti kun ennenkin, mutta — ei aina niin.
KAHDEKSAS LUKU.
Täysi mitta.
Nyt vasta elämä Kanniaisella vallattomaksi ja rajattomaksi tuli. Kaikki roistot ympäri maailmaa saivat siinä nyt mukavan ja suotuisan majapaikan. Heillä oli rajaton vapaus, sillä talossa ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka vähänkään olisi hillinnyt talon väkeä ja alituisten, epärehellisten vierasten jumalatonta ja hillimätöntä elämää. Poissa oli nyt emäntäkin, ainoa koko talossa, joka heitä tähän saakka oli hieman orjallisina pitänyt. Alinomainen juopuneitten pauhu, sadattelemiset, epärehelliset ja riettaat puheet, olivat jokapäiväisenä Kanniaisen nuoren väen kouluna juuri heidän aikaisiksi ihmisiksi tultuaan. Isä kyllä juovuspäissään usein vuodatti kyyneleitä, ja kollotti: "täällä minun täytyy oleskell' ja käveskell'" virttänsä, mutta eipä tuo hartaus tainnut paljon pehmittää hänen lastensa eikä vierastensa sydämiä.
Olen unohtanut mainita, että ihmiset rupesivat tuota ennen niin mahtavaa Kanniaisen lautamiestä kutsumaan "Vanhaksi viraksi", siitä saakka kuin hän menetti lautamiehen viran. Sillä nimellä täytyy meidänkin häntä kutsua kertomuksen loppuun asti, koska ei häntä muulla nimellä täst'edes paikkakunnassa tunnettu.
Niin. Olipa Kanniaisella nyt elämä semmoista, että kaikki oikeat ihmiset kauhistuivat ja kammoksuivat sitä. Tuossa melussa ja mäikkinässä riensi aika eteenpäin, ja Vanhavirka oli unhottanut tuon ainoankin murhe-pahasensa. Kylillä ruvettiin puhumaan kaikenlaisia rivoja töitä Vanhanviran molempien poikien, Juhon ja Antin päähän, muiden muassa semmoisiakin salaisia kuiskeita, että he olisivat olleet varastamassa siellä ja siellä. He osasivat ja kykenivät jo tyhjentämään ryyppynsä niinkuin "kelpo miehet", kuten he itse sanoivat, ja joka tappelussa olivat he ensimäisinä miehinä, puukon kanssa heilumassa.
Jonkun ajan kuluttua tuli Vanhalleviralle oikein hyvät päivät. Likellä Kanniaisen taloa, jossakin syrjäisessä niittyladossa, oli iso ankkuri puusta tehtyjen jalkojen päällä. Se oli sioitettu jalkoineen keskelle lattiaa ja oli täynnä oivallisinta viiniä. Pulskea hana törötti astian toisessa päässä, ja niin antelias, ett'ei tarvinnut muuta kuin kierasta tappia, niin alkoi jo tulla jorrotella tuoppiin vaahtoava punainen viini. Sen ääressä tääräsi ja hääläsi Vanhavirka poikinensa ensimäisinä miehinä ja ryyppyjä otettiin ahkerasti. Vaikka paikka olikin niin syrjäinen, osasi sinne kuitenkin tulla vieraita läheltä ja kaukaa, tuttuja ja tuntemattomia, sillä "kussa raato on, sinne kotkat kokoontuvat".
Koko tuon meluavan ja inhottavan joukon työnä oli nyt vaan juominen. Kuitenkin pidettiin taloudellisistakin asioista niin paljon huolta, että joten kuten tolkullaan olevat kantoivat kylästä paloviinaa lisäksi, ett'eivät kantavarat niin pian loppuisi ja että se paremmin tepsisi. Ken heistä kykeni vähänkin jaloilleen, oli hän aina ottamassa viinaa ja tarjoili sitä toisille huonommasti voiville tovereilleenkin.
Kummalliselta ja inhottavalta näytti tuo seura. Mikä makasi seposten seljällään tiedottomana, syltä suorana ja tukka pörröllään kuin kosken takkuinen kivi. Kuka oli kömpinyt ryntäillensä, jossa asemassa hän hartaasti, oikeinpa sydämen pohjasta pusersi ylön-antamista. Mikä taas oli saanut tehdyksi jo tuon vaivaloisen työn ja päässyt lepoon, jossa hän uupuneena ja väsyneenä ankarasta ponnistuksesta makasi raukeana ja päästä jalkoihin asti tahraantuneena vaivojensa hedelmään. Jotkut heistä toikkeroitsivat vielä pystyssä, mutta he horjuivat ja hoipertelivat sinne tänne, tavasta kompastuen lattialla makaaviin, ja kaatua rötkähdellen ylenkuppuraisiaan heidän päällensä juuri kuin märät vasikat. Ken vaan kykeni, koetti halvaantuneella ja kangistuneella kielellänsä tehdä suonenvedon tapaisia ponnistuksia, saadaksensa kokoon kaikenlaisia jumalattomia ja iljettäviä sanoja ja lauseita.
Se oli kevätkesä, jolloin noita kuuluisia kestejä pidettiin. Kaiketi olivat he tuon syrjäisen paikan valinneet juomapaikakseen sentähden, että he saisivat kenenkään huomaamatta tehdä mielityötänsä, ja siten salataksensa jotakin ehkä vielä pahempaa. Kumpaakaan tarkoitustansa eivät he kuitenkaan voittaneet, sillä heidän metelinsä kuului tuotakin tuokemmaksi, ja pian oli se tietona ympäri kylää.
Melkein samaan aikaan kuin Kanniaisen niittyladossa noin iloisia pitoja pidettiin, levisi tieto, että naapuri pitäjän kirkosta on varastettu iso viini-ankkuri ja muuta kirkon omaisuutta. Nimismiehenkin tietoon oli tämä asia tullut, samaten nuot merkilliset kestit Kanniaisen niittyladossa.
Useampia vuorokausia oli jo mellastettu viini-astian ympärillä. Se oli jo ehtinyt melkein kuivaksi, samaten muutkin kylältä kannetut paloviinavarat. Tämän huomattuaan rupesivat pitovieraat harventamaan annoksia tahi oikeammin otoksiansa, ja siitä selvästä syystä olivat kestin pitäjät osaksi jo selvenneet.
Noiden tietojen johdosta lähti nimismies liikkeelle, ja eräänä päivänä tulla pölähti hän rättärin kanssa tuon vierasvaraisen niittyladon eteen. He astuivat suorastansa latoon, ja kaikki siellä olijat hämmästyivät noiden suomattomien vierasten äkkinäisestä ilmestymisestä.
"Täälläpä on kaunis seura koolla", sanoi nimismies.
"Mihin herra vallesmanni nyt on kulkemassa?" kysyi Vanhavirka, toikkeroiden nimismiestä lähemmäksi.
"Kuljen virkamatkoillani. Kenen on tuo viini-ankkuri tuossa lattialla?" sanoi nimismies, päätänsäkään kääntämättä lakki kourassa edessään seisovaa Vanhaavirkaa kohden.
"Mitä varten te sitä tahdotte tietää?" kysyi Vanhavirka.
"Minä kysyn vaan: kenen on tuo astia, ja kuka on sen tänne kuljettanut?" uteli nimismies.
"Ankkuri ja sen sisusta ovat minun, minä olen sen viime viikolla itse tuonut kaupungista: mitäs tahdotte?" sanoi Vanhavirka vähän ylvästellen ja voittoriemulla.
"Naapuripitäjän kirkosta on kadonnut juuri tämänkaltainen nassakka, eikä ole yhtään takaamista, ett'ei tämä ole se sama. Lain nimessä otan minä sen takavarikkoon sisältöineen päivineen", sanoi nimismies.
"Te ette saa koskea minun omaisuuteeni, minä kiellän sen", sanoi
Vanhavirka.
"Vai niin! Sinun kiellostasi emme huoli mitään, mutta sanoppas, mies, miltä kauppiaalta olet tuon astian täysilleen ostanut?" sanoi nimismies kiivastuneena.
Vanhavirka sommerteli hädissään sitä ja tätä. Vihdoin hän suurella varmuudella ja pontevuudella koki selittää, keneltä hän on astian ja viinin ostanut. Siitä huolimatta otti nimismies astian haltuunsa, mittasi jäljellä olevan viinin; sitä ei ollut enään kuin puolitoista kannua.
Sitten kääntyi hän Vanhanviran puoleen ja sanoi: "Minä olen pari kertaa jo ennen käynyt sinun luonasi, ja kummallakin kerralla ovat asiat olleet kummalliset, mutta vähitellen rupeavat asiat selvenemään. Varmana asiana nyt jo pidän sen, että sinä olet se, joka setäsi kuolemahetkellä varastit hänen rahansa. Väärillä kuiteilla anastit sittemmin sisariesi perinnön. Ne temput onnistuivat sinulle, mutta vääryydellä saadut rahat ovat sinulta menneet ja kaupanpäälle vielä omasikin. Tämän kaiken uskallan nyt jo sanoa vasten silmiäsi, sillä oletpa jo kerran käynyt käpyyn konnan koukuistasi. Tästä ankkurista saat myös oikeuden edessä tehdä selityksen, mistä sen olet saanut, ja haastan sinut nyt oikeuteen lain nimessä. — Ja teidät muut hyvät kestivieraat haastan minä myös samoihin kemuihin, antamaan asialle jotakin selkoa, ja vastaamaan näistä liian hyvistä päivistänne".
Sitten kirjoitti nimismies kirjaansa kaikki nuot nykyjänsä nolot kestivieraat, loi heihin kiinteän ja yleisen katseen ja lähti pois.
Siihen jäi Vanhavirka poikinensa ja vierainensa ällistyneenä haukottelemaan ja töllistelemään. Mutta kappaleen ajan päästä selvisivät he hämmästyksistänsä, ja nytkös heillä oli sitä ja tätä sanottavana puolustukseksensa, hyvin pontevaa ja vaikuttavaa tietysti. Tovin päästä olivat he mielestänsä kaikin paljon paremmalla puolella kuin nimismies.
Virkansa puolesta kuulusteli nimismies kaupungissa: onko Vanhavirka sieltä ostanut täyden viini-ankkurin. Sieltä sai hän semmoiset ja varmat tiedot, että Vanhavirka oli pari kuukautta takaperin kaupungista ostanut viiniä ainoastaan viiden kannun, ja senkin vienyt lasipulloissa kotiansa. Sittemmin ei oltu häntä kaupungissa nähty.
Tämän johdosta antoi nimismies tiedon sen pitäjän johtaville hengille, jonka kirkosta oli varustettu. Nämät tulivat heti tarkastelemaan ankkuria ja tunsivat heti sen samaksi astiaksi, joka heidän kirkosta oli varustettu. — Tästä sai Vanhavirka oitis eri haasteen.
* * * * *
Edellä mainittiin jo Vanhanviran pojasta, Juhosta; nyt täytyy meidän sitä taas vähän jatkaa, koska se on asian kanssa yhteydessä. Hän oli jo ennättänyt jotenkin pitkälle isänsä opettamissa tavoissa. Eräänä kertana oli hän pieksänyt isänsä pahanpäiväiseksi. Kauan aikaa poti Vanhavirka poikansa antamista haavoista, kuhmuista ja vammoista. Olipa Vanhanviran vanhimmalla pojalla jo muitakin urostekoja. Niinkauan kuin talossa oli jotakin saatavissa, varasteli hän mitä käsiinsä sai, kantoi ne kylille ja möi niitä mistä hinnasta milloinkin, tahi vaihetteli suorastaan viinaan, kostutellaksensa kovin janoovaa kurkkuansa, joka jo jaksoi ja halusi juoda kaikki hänen oikein ja väärin saadut tavaransa. Pian tuli kotisaanti kovin niukaksi, sillä varat talossa vähenivät sitätehden kuin hänen janonsa eneni: ilman sitä oli talon varoja kuluttamassa monta muuta kättä, lisäämässä ei yhtäkään. Niinkuin jo ennen on mainittu, kuului usein kylältä huhuja, että Vanhanviran "Jussi" on ollut osallisena kylässä usein tapahtuvissa varkauksissa, mutta ei niitä voitu toteen näyttää.
Vanhanviran Jussi kävi usein markkinoilla ja olipa silloin ihmisien kesken puheena Jussin niilläkin retkillä varastelleen. Mitenkähän lienee ollutkin, mutta markkinain väli-ajat oli Jussi rikkaana, sillä hänellä oli alkupäästä rahoja oikein kosolta ja useampia taskukelloja, mutta kauaksi tuota hyvyyttä ei riittänyt, ennenkuin ne olivat puti puhtaaksi juodut.
Jussi meni taas markkinoille tuon viini-juhlan ja käräjäin välillä. Siellä hän ryhtyi uusiin ja päteviin keinoihin. Hän varasti sukkelasti eräästä tallista hevosen, ja möi sen samoilla markkinoilla jollekin ostajalle. Hänellä oli takavarikossa useampia lakkeja ja muita päällysvaatteita, joita hän muutteli tarpeen mukaan; kun hän möi varastetun hevosen, muutti hän kohta salaa toiset vaattet yllensä. Asia luonnistui sanomattoman hyvin ja rahoja oli Jussin lakkarissa nätti summa. Kun oli alku tehty noin hyvällä menestyksellä, kiihoitti häntä hyvä saalis toimimaan nyt oikein miehen lailla; hän meni siis ja varasti toisen hevosen; möi senkin, muutti vaatteensa, ja nyt oli kahden hevosen hinta lakkarissa.
Varastettuja hevosia haettiin oikein poliisin avulla. Varkaita ajettiin takaa jokaista kaupungista lähtevää tietä, mutta missään ei oltu nähty senlaisien hevosien kuljettajia. Äkkiarvaamatta tavattiin sattumalta toinen varastetuista hevosista kaupungissa. Onneksi sattui sen ostajalla olemaan vieraat miehet, kun hän hevosen osti. Sekä ostajan että vierasten miesten silmiin oli pistänyt hevosen myöjän vasemmassa poskessa oleva iso arpi. Tuon arven oli Vanhanviran Jussi saanut eräässä tappelussa vastustajansa veitsestä ja sitä kantoi hän hautaansa asti.
Ruvettiin nyt poliisein kanssa koettamaan saada itse varasta kiinni. Mentiin suorastaan siihen kaupungin osaan, jossa majaili sen pitäjän markkinamiehiä, josta Vanhanviran Jussi oli kotoisin, sillä he olivat yleiseen jo pahassa huudossa. Sattumalta menivät etsijät siihen taloon, missä Jussikin piti majaa. Heti huoneesen tultua selitti poliisi mitä on tapahtunut, ja mitä heillä on asiana. Silloin oli jo niin myöhäinen ilta, että kaikki markkinamiehet olivat majapaikassaan. Kaikki rupesivat kummailemaan ja kauhistelemaan tehtyä tekoa, ja poliisein asiaa. Jokainen majamies antoi itsensä mielellään tarkastaa, niinpä Vanhanviran Jussikin.
"Ei täällä ole sitä miestä, joka minulle möi hevosen, sen tunnen helposti näiden majamiesten vaatteista; parasta on meidän lähteä muualta etsittäväämme etsimään", sanoi varastetun hevosen ostaja.
Varkaan hakiat alkoivat kävellä ovea kohden pois mennäkseen. Erään poliisin kädessä oli lyhty, jonka hän oli kotoansa ottanut mukaansa, sillä nyt oli sangen pimeä. Heidän mennessä majamiesten sivu, valaisi lyhdystä lähtevä valo markkinamiesten kasvoja. Eräs hevoskaupassa ollut vierasmies sattui samassa tuokiossa luomaan silmänsä heihin.
"Seis!" huudahti hän yht'äkkiä. "Tarkastetaanpas vielä näitä miehiä!"
"Mitä mietit?" kysyi poliisi.
"Näinpä tuossa joukossa eräät oudot, tahi oikeammin sanoen, tutut kasvot", sanoi mies.
"Ei meillä ole nyt aikaa kaikkien tuttuja puhuttelemaan", sanoi poliisimies.
"Ei, mutta minä tarkoitan juuri niitä kasvoja, joita haemme", sanoi mies vakavasti.
"Mitä puhut?" sanoi petetty hevosen ostaja.
"Sanon kun sanonkin: tarkastellaanpas vielä tämän talon nykyiset vieraat. Minä luulin lyhdyn valossa nähneeni arpiposkisen miehen", sanoi mies päättävästi.
Asia alkoi kuulua toden mukaiselta ja uusi tarkastelu alkoi.
Nuot puheet kuultuansa, paitsi Vanhanviran Jussi kiireesti muiden taa, mutta tuo hänet havainnut mies seurasi häntä kotkan silmillä.
"Tätä miestä minä tarkoitan", sanoi mies, tarttuen hänen rinnuksiinsa ja laahaten häntä muiden takaa valkean näköön.
"Ei saakeli! Hän ei ole se mies, jolta minä hevosen ostin; hän ei ole saman näköinen ensinkään; heitäpäs mies irti ja pyydä häneltä anteeksi pieni, mutta harmillinen erehdyksesi", sanoi hevosen ostaja.
"En minä häntä niin vähällä laske. Otetaanpas hänen päästään pois tämä toinen lakki, jonka hän näkyy kaupan jälkeen päähänsä tupanneen, ja katselkaa sitten tarkemmin hänen kasvojansa; sitten vasta saatte hänen vapaaksi julistaa, jos tahdotte", sanoi mies, kuotasten lakin Jussin päästä pois.
"Jumalisten! Hän on totisesti sama konna, joka minulle hevosen möi, vaikk'en olisi häntä ilman sinutta, veli kulta, tuntenut. Hän on, näemmä, sitten kauppamme muuttanut pukunsa ihan toisenlaiseksi. Minä pyydän teidät hänet vangitsemaan", sanoi hevosen ostaja, kääntyen poliisein puoleen.
Poliisit täyttivät heti käskyn ja Vanhanviran Jussilla ei ollut mitään muuta sanomista kuin että hän nyt ihka syyttömästi pantiin kiinni.
Paikalla pidetyssä poliisitutkinnossa tuli sitovia asianhaaroja ilmi. Usea markkinamies oli Jussin nähnyt useamman kaltaisessa pukimessa markkina aikana. Eräs heistä oli nähnyt hänen useasti tulevan ulos talossa olevan tallin parvelta, jolloin hän aina oli ollut erilaisissa vaatteissa; sentähden hän oli ruvennut häntä epäluulolla katselemaan. Mentiin tarkastelemaan tallin parvea ja sieltä löydettiin usea vaatekerta, jotka tunnettiin olleeksi Jussin päällä. Häneltä ei löydetty yhtään niitä rahoja, joita hän oli hevosesta saanut, mutta kun ruvettiin tarkastamaan noita hänen varavaatteitansa, löydettiin sieltä enemmänkin kuin ne rahat, mitkä hän oli varastetulla hevosella saanut; noista vara-vaatteista löydettiin myös se puku, joka hänellä oli päällä silloin kuin hän hevosen möi. Asia oli selvääkin selvempi ja poliisi korjasi Jussin koreasti talteensa.
Huhu tuosta merkillisestä tapauksesta levisi pian ympäri kaupunkia ja toivon säde lensi toisenkin hevosensa kadottaneen miehen mieleen. Oitis lähti hän nyt hevostansa kaupungista haeskelemaan ja ihme kumma! pianpa hän sen löysikin, mutta ei ostajalta eikä varkaalta. Ruvettiinpa tuosta arvelemaan ehkä olisi tämänkin asian kanssa käynyt samalla tavalla kuin edellisenkin. Mentiin tuosta asiaa tarkastelemaan vankilaan ja katso! Vanhanviran Jussi tunnettiin heti senkin hevosen myöjäksi.
Tutkinto tapahtui piakkoin kaupungin neuvohuoneessa ja molemmat asiat olivat niin selvät, että oikeus tuomitsi Vanhanviran Jussille neljäkymmentä paria raippoja ja kaksi tuntia seisomaan rautakaulassa.
Merkillinen kohta tässä tapauksessa on se, että hänen entinen pahuutensa oli nykyisen rikoksensa ilmisaattajana. Sillä tuskinpa olisi hänen varkauttansa ilmi saatu ilman tuota arvetta hänen poskessaan, sillä hän oli petoksensa ajatellut ja rakentanut niin kavalasti, että häntä olisi ollut mahdoton tuntea.
Vanhavirka oli poikansa haastattanut kihlakunnan oikeuteen isänsä pieksemisestä. Sentähden lähetettiin hän kiireesti parast'aikaa pidettäviin kihlakunnan käräjiin, johon isä oli jo tullut vastaamaan kirkon varkaudesta.
Nyt tuli Vanhalleviralle kaunista ja uljasta seuraa — oma poikansa ja niin loistavilla matkapasseilla, jotka hänen mukanaan tulivat kaupungista. Olipa poika nyt jo neljänkymmenen mies, vaikka hän oli vielä niin nuori; kuinka korkealle hän voisikaan nousta ennen elämänsä ehtoota?
Isän asia tuli ensinnä tutkittavaksi. Kaikki asianhaarat todistivat Vanhanviran omistaman ankkurin olevan saman, joka kirkosta oli varastettu. Hänen osoittamansa kauppamiehet todistivat, ett'eivät he ole koskaan nivoneet Vanhalleviralle tuota astiaa eikä sen täyttä viiniä. Asia kävi Vanhalleviralle eduttomaksi ja oikeus tuomitsi hänelle asianhaarain mukaan neljäkymmentä selkään ja kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneesen, vaikk'ei varastetun arvo noussutkaan sataan taalteriin.
Toisenlaisessa asemassa ja toisenlaisena miehenä oli nyt Vanhavirka käräjissä kuin koskaan ennen. Toistakymmentä vuotta oli hän nähty käräjäpaikassa uljaana, rikkaana ja loistavana lautamiehenä, jonkalaisena hän oli usein ottanut osaa pahantekiäin rangaistus-tuomioihin. Nyt hän oli itse saman oikeuden edessä, ennen jo rangaistuna ja nykyään tuomittuna rumasta rikoksesta. Ennen hän oli kunniasta loistavana, nyt häpeästä tukehtumaisillansa ja mikä oli tehnyt tuon kauhean muutoksen? Huono kasvatus, se seikka, että hänen isänsä oli hyväksynyt hänen ensimäiset rikoksensa, ett'ei isä ollut ojentanut häntä oikeuden ja totuuden tielle, että isä oli puoltanut poikansa rikoksia hänen äitinsä edessä, joka olisi sydämestään tahtonut poikansa kasvattaa kurituksessa ja herran nuhteessa — nehän ne olivat syyt, jotka tuon hirveän muutoksen olivat aikaan saaneet Vanhanviran elämässä. —
Pojan asia tuli nyt esille. Päteviä todistuksia puuttui, jonkatähden oikeus vapautti Jussin isänsä pieksemisen kanteesta, mutta olipa hänellä jo kylläksi ennen saatua, vaikka laillaan vielä saamatonta.
Molemmat vangit — isä ja poika — vietiin nyt vangin vartian luoksi vartioittaviksi. Hänellä oli niin vähän käsi- ja jalka-rautoja, etteivät ne riittäneet kaikkien käräjäkunnan rikollisien kiinni-pitimiksi, sillä nyt oli niin paljon rumista rikoksista vangittavia, ett'eivät ihmiset koskaan olleet nähneet eivätkä kuulleet siinä käräjäkunnassa niin paljon vankeja. Ruvettiin tuumimaan, että täytyy panna kaksi vankia yksiin rautoihin, toinen oikeasta ja toinen vasemmasta jalasta ja Vanhavirka poikineen katsottiin sopivimmaksi pariksi. Tuumasta tekoon, ja pian oli isä ja poika yksissä ja samoissa kahleissa. — Kaunis pari!
Kumpikin heistä oli hankkinut itsellensä surun lievikettä — viinaa, sillä eipä puuttunut niitäkään, jotka niin mielellänsä tuossa tilassa murheellisia lohduttavat, vaikka tuo laupeuden työ on kovasti kielletty. Kumpikin heistä oli hyvästi hutikassa, kun heitä kytkettiin yksiin kahleisin. Oitis rupesivat he pitämään pahaa elämää ja riitelemään toisiensa kanssa. Vanginvartia koki heitä hillitä ja kieltää minkä voi, mutta se ei vaikuttanut mitään. Hän uhkasi mennä nimismiehelle sanomaan, turha sekin, sillä he yltyivät vaan jumalattomassa elämässään, ja vihdoin he rupesivat — tappelemaan. Tietääpä tuon, minkälaiseksi tuo taistelu tuli, kun molemmat olivat kiinni yksissä raudoissa. He kaatuivat aivan pian yhdessä nipussa lattialle, jossa he kierivät ympäri kolisten, temmeltäessään. Poika ei nyt vuovannut pieksemään isäänsä, piti vaan itseänsä puollustus-asemassa; se oli isä, joka nyt rankaisi poikaansa, mutta tuo rangaistus oli liian hiljaista, liian sopimattomassa paikassa tehtyä, jonkatähden ei siitä liene suurta elämän parannusta vuotanut. Kaikki läsnäolevat saivat pyöriä ja häälätä heidän välissään, ett'ei isä olisi saanut ruhtoa poikaansa palaisiksi. Poika ei sen vuoksi uskaltanut muokata isäänsä, kun oli niin paljon vieraita miehiä saapuvilla, sillä hän oli juuri nykyään oppinut sen, kuinka hyvä asia olisi, kun ei olisi vieraita miehiä läsnä rikosta tehdessä.
Heitä ei saanut asettumaan mikään voima. Sentähden juoksi vanginvartia hätäpikaa ilmoittamassa nimismiehelle; hän tuli paikalla, pamppu kourassa, sinne.
"Tekö ette täällä pidä siivoa edessänne?" ärjäsi nimismies huoneesen tultuansa.
Tuon nähtyänsä ja kuultuansa, lakkasivat he tappelemasta ja kömpivät lattialta ylös ja rupesivat taas haukkumaan ja sättimään toisiansa.
"Pankaa vatsallenne tuohon lattialle!" komensi nimismies.
"Miksi!" kysyi Vanhavirka, vähän hämillään.
"Sittepähän nähdään", sanoi nimismies.
He tottelivat vastahakoisesti, tietämättä kumminkaan mitä tuo oikeastaan merkitsisi; luultavasti luulivat he osaksi, että nimismies ottaa raudat heidän jaloistaan pois.
"Mies kummankin niskan ja samoin jalkojen päälle!" komensi taas nimismies ja pian oli käsky täytetty. Nimismies alkoi nyt pampullaan mätkiä kumpaakin selkään. Tovin aikaa olivat he hiljaa, vuoraten siten äkäisyydellänsä kunniaa. Mutta kun nimismies yhä vaan hutki, äykähti Vanhavirka viimein: "aih, s—na! Kipeästihän se käypi".
"Sitähän minä juuri vuovaankin, että osaisitte siivolla olla", sanoi nimismies ja lujenti lyöntiään.
Koettivat he vielä tovin olla äkäisinä mutta viimein he hoilahtivat huutamaan ja rukoilemaan täydeltä kurkkua, Nimismies heitti lyönnin pois ja kysyi, jos he nyt lupaavat olla siivolla. Vihan-kyyneleet silmissä lupasivat he olla rauhassa ja ja nimismies lähti pois.
Tuskin lienee nimismies päässyt kotiansa, niin alkoivat he taas jyräköidä ja riidellä. Ei siinä auttanut suolat ei jauhot, vaan heidät piti päästää irti yksistä kahleista ja raudoittaa kumpikin erikseen. Vankien joukossa oli kaksi mustalaista, he kytkettiin yksiin kahleisin, ja he sopivat vallan hyvin kantamaan yhteistä ijestä, mutta ei isä ja poika.
Vanhavirka poikineen tyytyi oikeuden päätöksiin; Jussi erittäinkin sen vuoksi, kun hänen isällänsä oli matka tiedossa, jonkatähden hänen tuli jouduttaa itsensä isännäksi Kanniaiselle.
Tuli huominen päivä, jolloin isä ja poika olivat päättäneet kärsiä rangaistuksensa. Ilma oli sangen kaunis: aurinko nousi kirkkaana ja lempeän näköisenä. Oli niin tyyni, että huokauskin kuului useamman sadan sylen päähän. Tieto tuosta merkillisestä Vanhanviran ja hänen poikansa alennuksesta eli — puuhun ylennyksestä, oli levinnyt kauas ympäristöön ja jokainen tahtoi tuota näytelmää olla katsomassa. Sen takia kokoontui mahdoton väen paljous paikalle. Uteliaina odottivat ihmiset tuota surullista näytelmää. Monenlaisia keskusteluja kuului odottavain ihmisien kesken asiasta. Mikä ylisteli ja kunnioitti jo varalta sitä urheutta ja raakamielisyyttä, jota he kenties tulevat osoittamaan rangaistustaan kärsiessään: mikä taas tuntui pitävän melkein sulana vääryytenä sitä, kun heidän täytyy kärsiä, toiset taas säälittelivät Vanhanviran Jussin niin kovaa, äkkinäistä ja ankaraa kunnian alennusta. Tuolla huonetten sisäpuolella oli taas Vanhallaviralla ja hänen pojallansa niin paljon ystäviä ja suosioita, että tuskinpa suurimmallakaan ihmiskunnan hyväntekiällä on enempää ollut suosioita ja palvelijoita. Kilvalla he pyrkivät tekemään kunniaa ja palvelusta kohta kärsiville vangeille, ei senvuoksi, että he olisivat tahtoneet heitä saattaa parannuksen ja katumuksen tielle, vaan sentähden kuin heidän sisällinen ihmisensä oli sopusoinnussa vankien sisällisen tilan kanssa. He olivat niin innokkaita rakkauden ja laupeuden työssään, että läpikätten olivat he vangit juottaa juovuksiin, vaikka kyllä koetettiin heitä tarkasti vartioida.
Semmoinen oli asema, kun hälinä ja liike syntyi ulkona odottavan väen sekaan. Vanhanviran Jussi tuli nyt rangaistuspaikalle, nimismiehen ja oikeuden palveliain seuraamana. Rautojen kolina ja kalske raikui kamalasti tyyneessä aamuilmassa. Jussi kiinnitettiin nyt kaakkiin ja määrätty paino pantiin rautaa hänen kaulaansa, ja nyt hän rupesi siinä seisomaan tuomittua kahta tuntiansa. Kansa sohisi ja hälysi sitä ja tätä, josta nousi jonkinmoinen melu, jonka takia ei voinut mitään yleistä puhetta kuulla.
"Olkaasta hiljaa!" kuului yht'äkkiä korkea ja kimakka ääni tovin ajan päästä, ja kun tarkastettiin keneltä tuo pyyntö olisi lähtenyt, havaittiin sen lähteneen Vanhanviran Jussin suusta.
Kaikki vaikenivat.
Kun vanki huomasi, että kaikki olivat hiljaa, nosti hän päänsä pystyyn, jossa asemassa hän näytti kuuntelevan jotakin hyvin tarkasti. Kysyttiin häneltä vihdoin, mitä hän kuuntelee? "Minä kuuntelen, jos kuuluisi hevosien kelloja", sanoi hän pilkallisesti. Melkein kaikki ihmiset remahtivat nauramaan, niin mieluinen oli heille tuo heidän mielestään niin viisas ja urhoollinen sukkeluus.
"Paatunut konna! hän ei ole viimeistä kertaa tuossa", mutisi silloin eräs vanha äijä puoliääneen, mutta tuon lauseensa vuoksi sai hän niin paljon vihaisia katseita, että hän katsoi parhaaksi siirtyä siitä paikasta pois.
Sitten alettiin Jussille toimia raippoja. Raippojen läjähdykset, kansan kohina ja rangaistavan ähkymiset, solahtivat kauas lempeään ja tyyneen aamu-ilmaan, ikäänkuin todistuksina ihmisien pahuudesta, Luojan hyvyyttä ja lempeyttä vastaan.
Kun raippojen lyönti oli noin puolitiessä, sanoi rangaistava yht'äkkiä: "minä olisin oikeastaan ansainnut sata paria, mutta oikeus vähensi minun saataviani kokonaisella kuudella kymmenellä, eikö vallesmannin sopisi minua armahtaa sen verran, että antaisitte minulle kaikki saatavani — sata paria?"
Yleinen naurun hohahdus palkitsi tuon paatuneen kompan.
Kappaleet sinkoilivat lyötävän seljästä, mutta hän ei huutanut, puri vaan hampaansa yhteen, että karske kuului tuotakin tuonnemmaksi ja päästyään kerskasi hän, ett'eivätpä saaneet hänestä "lukkaria".
Niin. Hän oli rikoksellisella elämällään menettänyt inhimillisen kunniansa, hänen piti saada kunnian — äkäisyydellänsä ja tunnustaa täytyy että hän sitä saikin, eikä aivan vähäiseltä joukolta.
Moni katseli säälillä tuota kaunista ja Jumalan luoman puolesta kaikin puolin uljasta, solevaa ja miellyttävän näköistä nuorukaista, joka jo noin nuorena oli seisomassa ankarinta pahantekiän rangaistusta ja niin paatuneella sydämellä. Moni katselia teki silloin kysymyksen sydämessään: jos tuokin olisi saanut lapsuudessaan oikean kasvatuksen, mitä olisikaan hän voinut, kunniallisena kansalaisena tehdä hyötyä yhteiskunnalle ja isänmaalle? Tuo kysymys sydämessä, käänsi moni katselia kammolla päänsä pois tuosta surullisesta näytelmästä, saamatta kumminkaan selvää vastausta kysymyksellensä, mutta siitä he tulivat kumminkin vakuutetuiksi, ett'ei hän ainakaan olisi nyt tuossa asemassa.
Kun poika oli kärsinyt rangaistuksensa, tuotiin — isä.
Siinä ei ole muuta kertomista kuin että Vanhavirka huusi, porasi ja rukoili koko lyönti-ajan, niin että ilma kajahteli, mutta ei se mitään auttanut, sillä laki teki tehtävänsä.
Rangaistuksensa kärsittyään pääsi poika vapaaksi, mutta isä vietiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, sovittamaan viimeistä osaa tuomiostaan.
Heitämme nyt tällä kerralla isän ja pojan siihen ja käymme katsomaan tapauksia sivu-suvussa, mutta kumminkin tapaamme vielä Vanhanviran poikineen ennen kertomuksemme loppua.