YHDEKSÄS LUKU.
Sukuhunsa suopetäjä.
Ennen olemme jo nähneet Kanniaisen Laurin tytärten joutuneen naimisiin. Olemme myös jo silmäilleet, minkälaisen kasvatuksen he olivat saaneet. He olivat terveet ja hyötyisät ihmiset ja tulivat tavallisessa luonnon järjestyksessä äideiksi. Vanha sananlasku sanoo: "minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa" ja niinpä kävi näidenkin äitein. He olivat itse kasvaneet mielivaltansa mukaan, kaikessa hillitsemättömässä elämässä, isänsä puoltamina, tottelemattomina heitä nuhtelevaa äitiänsä kohtaan, ja tottelemattomina kasvoivat nyt heidänkin lapsensa.
Täytyy surulla tunnustaa, että huonoa jälkeä tekivät Vanhanviran sisaret lastensa kasvatuksessa, sillä heissä vallitsi samat mielipiteet kuin ennen Kanniaisella. Niinkuin ennen olemme nähneet, eivät heidän miehensäkään olleet käsittäneet elämän onnellisuutta muulta kun varallisuuden kannalta, jonka vuoksi he pian kaikessa muussakin sulasivat mielipiteissänsä vaimoinsa kanssa yhteen.
Ensi aikoina naimisensa jälkeen olivat Kanniaisen vävyt hyvässä sovussa vaimoinsa kanssa, sillä he toivoivat isoja perinnöitä vaimoinsa isän kuoleman jälkeen. Mutta kun tuon perinnön saamisen kävi niinkuin tiedämme, tulivat he nyrpeiksi ja kylmiksi vaimoillensa, ja alkoivat heitä sättiä köyhyydellä ja millä vaan osasivat. Vaimot taas, kasvaneena pahojen sisujensa täydessä vallassa, eivät osanneet lempeydellä ja vienolla surumielisyydellänsä — noilla vaimojen suurimmilla ja vaikuttavimmilla lahjoilla — lepyttää ja hillitä miestensä vääriä mielipiteitä ja sättimisiä, ei, vaan he panivat kiukun kiukkua vastaan ja antoivat "sanan sanasta ja kaksi parhaasta", niinkuin sananlasku sanoo.
Kauan ei tuo miesten ja vaimoin keskinäinen väli pysynyt paljaalla tieteellisellä kannalla, ennenkuin he rupesivat käytännöllisellä tavalla väitöksiään toteen näyttämään. Tappelu ja melu oli nyt heidän välillänsä jokapäiväisenä työnä ja silloin olivat tukat pöläkässä. Eivätpä nuot heikommat astiat näyttäneet tuossa taistelussaan kovinkaan heikoilta, sillä monasti tapahtui niinkin, että he verestivät miehensä kasvot vielä sittenkin, vaikka olivat jo kovasti selkäänsä saaneet.
Merkillinen ilmaus tässä sisarusten elämän laadussa oli se seikka, että heidän molempien kotitapansa olivat samankaltaiset kuin purtu nielty, ei paremmat eikä pahemmat toisiansa; se lienee siitä tullut, että "sukuhunsa on suopetäjä".
Kumpi sisaruksista saikin vaan selkäänsä, oli hän kohta valmis menemään armaan sisarensa luokse, jossa sitten kilvalla koetettiin miehiänsä haukkua, ja viimeiseltä tuo heidän mielityönsä liikutti heidän sydämiänsä niin, että he lopulla molemmin purskahtivat katkeraan itkuun.
Miehet taas eivät katsoneet vaimojansa muuna kuin kauheana ristinänsä ja vaivanansa ja tulivatpa he oikein murheellisiksi mielissään, kun he saivat niin köyhät ja pahankuriset akat. He rupesivat viinalla lieventelemään tuota ajallisen elämänsä surua ja ristiä. Silloin kuin he olivat juovuspäissään, kokivat he käytännössä oikein hartaasti toteen näyttää, että mies on vaimon pää, ja saivatpa vaimot silloin usein töppöstellä melkein alasti talvisina aikoinakin käpälämäkeen, jolloin he tavallisesti saivat yönsä viettää lammas-navetoissa, lehmien parissa ja mikä missäkin.
Miehet tavallisesti jäivät silloin, niinkuin tappelussa voittaneet kukot, pöyhistelemään muka voitostansa ja vielä paukkaamaan ja möykkäämään jälkisoinnuksi onnellisesti päättyneelle tappelulleen merkiksi, että he ovat herrat kotonansa ja että heidän vaimoinsa pitää heidän tahtonsa ala annettu oleman. Mutta eipä miehet olleet vielä ennättäneet kämpiä vuoteiltaan seuraavana aamuna, kun jo heidän kotiristinsä palasivat hajallansa olevilla ja revityillä hapsilla, veriset naarmut ja siniset kuhmut kasvoissa, pilkkuja, laattoja ja mustelmia käsivarsissa ja selässä — miehiensä tykö. Ja noita illallisia saaliitansa olivat he nyt oikein innokkaat esittelemään miehillensä itkun, parun, kirkumisen, sättimisen ja haukkumisen kanssa ja näkivätpä miehet silloin, ett'ei heidän voittonsa ja herruutensa ollut kovin pitkällinen.
Tuommoinen oli sisarusten koti-elämä ja tuommoisina olivat isät ja äidit jokapäiväisinä esikuvina lapsillensa.
Vaikka aviopuolisot olivat noin riitaiset keskenäisessä elämässään, olivat he kumminkin yksimieliset puoltaessaan lastensa rikoksia. Niitä ei ollut asia yhdenkään ihmisen ilmoittaa, ei lapsille itselleen, isälle ja äidille sitäkin vähemmin, sillä siitä nousi kohta ankara sanakiista ja haukkumiset. Otamme nyt erinänsä tarkastettavaksi vanhemman sisaren kodin tapoja siinä asiassa.
Miniällä, jonka nimi oli Kaija, oli kaksi poikaa, joista toisen nimi oli Israel ja häntä kutsuttiin lyhennettynä "Issu'ksi"; toisen pojan nimi oli Leonhard, jota kutsuttiin "Nartiksi". Kaijan miehen vanhemmat elivät ja he molemmat olivat vielä täysissä voimissa. Vanhukset olivat niitä ihmisiä, jotka olivat oppineet vaatimaan kuuliaisuutta lapsiltansa. Tosin eivät hekään olleet lapsiinsa kuuliaisuutta istuttanut helleydellä, mutta sitä ankarammin ruoskalla ja kepillä. Oli miten oli, mutta hyvä ei ollut heidän lastensa silloin tiristä, kun heidän puhevuoronsa oli, ja kun lasten tuli osoittaa kuuliaisuutta. Sen vuoksi pitivät vanhukset kovin kummana poikansa ja miniänsä lapsien tottelemattomuutta ja suulautta, ja kummastelivat, että heidän niin annetaan olla.
Eräänä kertana tapahtui niin, että Issu rupesi kieputtamaan keitto-pataa vipu-koukussa.
"Älä kieputa, poika, sitä pataa, pudotat sen vielä ja särjet", kielteli ukko.
Poika ei ollut kuulevinaankaan, kieputti yhä vaan.
"Kuulitko, poika! Älä särje sitä pataa", toisti ukko kiivaasti.
Poika katsoa muljautti kiivaasti ukkoa silmiin, mutta ei totellut; yhä hän kieputti vaan ja — pauskis — pata putosi lattialle ja siinä se nyt oli — tuhansina pirstaleina.
Ukko kiivastui tuosta pojan uppiniskaisuudesta niin, että hän sivalsi kepakon ja lyödä navautti sillä poikaa housuille. Poika painoi heti käsiselkänsä koskettuun paikkaan ja päästi kauhean porun. Samassa hyppäsi hän heti vanhemmilleen sanomaan, jotka eivät silloin sattuneet olemaan saapuvilla. Tulisissa tauloissaan syöksähtivät isä ja äiti ukon kimppuun ja nytkös ukko raiska oli pöläkässä.
"Mitä sinä, sen tuhannen kallas, minun sikiöistäni tahdot?" tiuskasi äiti uhalla heti huoneesen tultuaan.
"Hän särki padan, eikä totellut, vaikka ma kielsin häntä useat kerrat", puolusteli ukko itseään.
"Vaikka hän olisi särkenyt tusinan patoja, niin en salli Teidän pieksevän lapsiani", säesti isä.
"Lapsenne ovat jo niin huonolla jäljellä, että, jos ette rupea heistä vaaria pitämään hyvä ei heitä peri. Eivät he vääjää enään teitä eikä muita, ja ihmiset eivät saa heiltä silmiänsä auki", sanoi ukko tuimasti.
"Älä tuossa, kotka, pakkaudu saarnaamaan, kyllä me itse vastaamme lastemme kurituksesta ja tulevaisuudesta", sanoi äiti tiuskuen.
"Hym!" hyngähti vanhus ja sitten hän vaikeni.
Ukon päällekantaja — Issu poika, oli myös saapuvilla tuon keskustelun aikana. Hän porasi tavasta vielä nytkin ja painoi käsiseljällään sitä paikkaa, johon ukon keppi oli koskenut. Mutta tuo hauska keskustelu ukon, isän ja äidin välillä, joka vielä päälliseksi koski hänen omaa asiaansa, saatti pojan aina tavasta vaikenemaan ja silloin hän katsoi vuoroon isän ja äidin, vuoroon ukon silmiin, mutta ukkoa silmiin katsoessaan muutti hän muotonsa; ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "älä huoli! Kyllä minä vielä muistan".
Tuonlaisella kasvatus-tavalla paatui lasten sydän kovaksi ja häijyksi vanhuksia kohtaan, ja sen erän perästä eivät he pitäneet heitä koiraa parempina; se tuotti vanhuksille paljon harmia ja mielikarvautta heidän vanhoilla päivillänsä.
Kun pojat kasvoivat vähän isommiksi, varttuivat he päivä päivältä rajummiksi niissä tavoissa, joissa heitä oli opetettu.
Samassa kartanossa, jossa hekin asuivat, asui toisenkin talon asukkaat, vaikka eri rakennuksessa. Kummallakin talolla oli vesi-paikka vähän ulohtaalla, jonkatähden kummankin talon piti vesi talouden tarpeeksi vetää kelkalla. Kun toisen talon asukkaat vetivät vettä, olivat aina Issu ja Nartti vahdissa porrasten päässä, ja he kaasivat usein vesi-saavin siihen. Tuosta närkästyivät eräänä kertana veden vetäjät niin, että he ottivat pojat kiinni ja tukkivat heidän housunsa, takkinsa, liivinsä ja kaikki paikat niin täyteen mätälunta, ett'eivät he päässeet enempää liikkumaan kuin lumi-ukot.
Kun kolttosen tekijät menivät pois, rupesivat pojat täydellä kurkulla huutaa molottamaan, hyvin tietäen siten saavansa pikaista ja tehokasta apua vanhemmiltansa.
Voi taivasten tekijä, kun heidän äitinsä kuuli tuon sydänkäpystensä porun ja kirkunan. Tuiskuna syöksi hän esille, mutta hänen ensimäinen työnsä oli pelastaa pienokaisensa tuosta pahasta pälkähästä. Mutta sen jälkeen tulikin veden vetäjien eli oikeammin poikien housujen täyttäjien vuoro kuulla oikeat ape-marjat, sillä huolellinen äiti ei heittänyt niin vähällä pienokaistensa solvaisemista. Hajalla hapsin ja kiiluvin silmin töytäsi hän toisen talon tupaan, uunin hiili-hanko kädessä, jolla hän alkoi hosua ja hutkia asianomaisia, samalla kirkuen, noituen ja huutaen minkä vaan jaksoi, olipa koko talon väki hädässä hänen kanssaan ja viimein täytyi hänet miesvoimalla panna ulos.
Eräänä kertana oli Issu-viikari kähminyt toisen talon hohtimet: niiden varret oli hän sitten kuumentanut tulikuumiksi ja sitten tarjosi hän ne toisen talon Liisu nimiselle tytölle, isälleen vietäväksi. Tyttö parka ei arvannut petosta välttää, vaan otti hohtimet vastaan. Mutta samassa tuokiossa säntäsi Issu puristamaan tytön käsiä, ett'ei hän saanut kuumia hohtimia käsistään pois. Ennenkun ihmisiä oli ehtinyt apuun, olivat tyttö raiskan kädet palaneet pahan päiväiseksi. Tytön äiti pölyytti Issua tukasta oikein kelpolailla tuon ilkityön tähden. Issu sydääntyi tuosta kovasti ja lähti poruten huoneesta ulos. Sieltä oli hän hakenut pärehalon itselleen aseeksi ja sen kanssa palasi hän pimeään porstuaan, vahtaamaan tytön äitiä tulevaksi ulos. Vihdoin hän tulikin ja Issu alkoi pärehalollaan häntä huimia niin paljon kun vaan ennätti. Se oli kostoa tukasta puistamisesta. Se temppu ei kuitenkaan pitkälle onnistunut, sillä tytön äiti väänsi pärehalon pois pojan kädestä ja pölyytti häntä toisen kerran tukasta paljoa kovemmasti. Poika rupesi taas poruamaan ja niin poruten meni hän kotiansa, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin äiti oli taas pauhaamassa poikansa puolesta ja pitämässä jumalatointa elämää.
Olipa siinä likitienoilla asumassa eräs mökkyri, jolla oli Jaakko niminen poika: häntä kutsuttiin Haka-Jaakoksi, sillä mökin nimi oli Hakala. Tuo poika oli siivo poika ja niin vankka ja roteva ikäisekseen, ett'ei hänen vertaansa ollut ikitienoilla. Issu ja Nartti, tappelun ja riidan haluisia kun olivat, kävivät joka tilaisuudessa Haka-Jaakon päälle. Hän väisteli vihollisiansa minkä voi, mutta Issu ja Nartti vainosivat häntä kaikkialla. Eräänä kertana olivat nuot pienet vainolliset menneet vahtiin Jaakkoa erään metsäpolun varrelle, jota myöden he tiesivät hänen tulevan. Niinkuin tiikerit hyökkäsivät viholliset piilostansa huolettomana kulkevan pojan kimppuun, sillä he tahtoivat kaikin mokomin löylyyttää ja nöyryyttää tuon köyhän, mutta vankan naapurinsa. Ankara ottelu ja temmellys syntyi nyt noiden kolmen poikasen välillä — ankara ainakin taistelijain ikään, kokoon ja väkeen katsoen. Haka-Jaakko oli nyt pakoitettu puolustamaan itseänsä, sillä hän ei päässyt puuhun eikä pitkään heidän kynsistänsä. Kauan oli taistelun onni tietämättömissä, kummalle puolelle se kallistuisi, mutta viimein sai Haka-Jaakko voiton ja hän löylytti Issua ja Narttia oikein kelpolailla. Nyt näkivät veljekset, ett'eivät he voi sitä tietä nöyryyttää tuota jäykkää vastustajaansa; täytyi keksiä muita keinoja.
Oli niityn aikana useampia sade-päiviä, jonka tähden ei Issun ja Nartin talon väki menneetkään eräänä semmoisena päivänä niitylle, vaan panivat sen päivän aitaa, kuusi-vitsasten kanssa. Huomenna, tuli pouta ja väki meni taas niitylle, mutta Issu ja Nartti ottivat kirveen, menivät ja hakkasivat kaikki vitsakset poikki eilen pannusta aidasta. — Kun väki palasi niityltä, havaitsivat he joka syllän olevan hakattuna maahan. Tulissaan tauloissaan tuli Issun ja Nartin isä kotia ja tahtoi kiivaasti tietää kuka aidan on hakannut.
"Haka-Jaakko lurjanteli tässä tänä päivänä kirveen kanssa", olivat veljekset kohta valmiit sanomaan.
Isä suuttui tuosta silmittömäksi Haka-Jaakolle ja rupesi vaanimaan, saadaksensa häntä piestä.
Ennenkuin hän sai pojan käsiinsä, oli hänelle toteen näytetty, että aidan olivat hakanneet juuri hänen omat poikansa. Mutta isä ei ottanut tutkiakseen asiaa siltä kannalta, eikä uskoakseen semmoisia kuulumisia, vaan hän uskoi enemmän vilpillisiä poikiansa; hän luuli vaan, että ihmiset vihaavat heidän hyviä lapsiaan ilman syyttä, ja noille totuuden sanojille sanoi hän: "aina teillä kaikilla on aita matalin minun lasteni päälle".
Kerran sai kun saikin hän Haka-Jaakko raiskan käsiinsä ja poikiensa nähden pieksi hän, aivan viattoman pojan lähes vaivaiseksi, mutta Issu ja Nartti terjuivat vieressä ja huusivat: "kas niin, menestä vielä meidän aitaa hakkaamaan".
Tuommoisia tepposia tekivät Issu ja Nartti jo noin nuorina ja monta muuta kolttosta tekivät he, joita kaikkia kertoellessa kävisi asia liian pitkäksi. Sentähden olkoon edellisessä jo näytteeksi, minkälaisen kasvatuksen he saivat.
Vielä mainittakoon se, että elämän tavat ja lasten kasvatuksen muoto oli molempien sisaruksien kodeissa niin yhdenkaltaiset, ett'ei nuoremman sisaren kodista ole mitään erinäistä kerrottavaa, sillä vanhemman sisaren elämän laatu ja hänen lastensa elämän alku, antaa hänenkin elämästään täydellisen kuvan. Semmoinen summa on vaan heidän silloisesta elämästään, että heitä miehineen pidettiin kaikkien riitasien parikuntien esikuvina, ja että heidän lapsiaan nyt jo pidettiin koko kylän kauhistuksena ja Issua rupesivat kyläläiset kutsumaan "Kissuksi" ja Narttia "Artiksi", kummankin tappelu-halun tähden. — Mutta ryhtykäämme tarkastelemaan mitä hedelmiä tuommoinen kasvatus ja tuommoinen elämän aamu tulee kantamaan poikien vastaisessa elämässä.
Kun nuot sisarusten pojat kasvoivat isommiksi, hakivat he kaltaisiaan seurakumppaneita ja semmoisia löysivätkin he — enonsa pojissa, Kanniaisen Jussissa ja Antissa. Niin pian kuin he kynnelle kykenivät, hakivat he alati toisiensa seuraa ja pian sulivat heidän käsityksensä ja mielipiteensä yhteen. He tulivat toisillensa niin välttämättömiksi, ett'eivät he voineet toisittansa toimeen tulla; kuinkas muutoin, sillä "mukaistaanhan mullikin puskee".
Pienistä poikasista pitäen oleskelivat sisaren pojat usein enolassa ja mitä heidän opetuksestansa kotona puuttui — pahuuteen, se täydennettiin ja kehkeennytettiin vähitellen enon ja hänen poikiensa elämän koulussa oikein käytännöllisellä tavalla. Sisaren pojat olivat aivan yhden ikäiset enon poikien kanssa ja yhden vertaiset olivat he myös opissa ja elämässä. Yht'aikaa oppivat he enon poikien kanssa tottelemattomiksi vanhemmilleen ja muille ihmisille, yht'aikaa viekkaiksi valhettelioiksi ja tekemään kaikenlaisia konnan koukkuja. Yht'aikaa oppivat he kiroilemaan, vannomaan ja — tappelemaan ja mikä vielä surkeampi: juomaan ja varastelemaan, ja noiden nepainten väli oli ystävyyden väli, oli erottamaton.
Kunniaa, loistoa näkivät nuot nuoret miehet elämänsä alussa osanansa olevan ja muissa ihmisissä näkivät he kovin heikon vastapainon omalle korkeudellensa. Tuosta tuli heihin se suunnattoman korskea ylpeys, joka heissä oli jo aivan nuorina silmään pistävästi inhottavana nähtävänä.
Tosin oli tuo nepainten vahva ystävyys saanut pahan kolahduksen silloin, kun tiedoksi tuli, ett'eivät sisaret saakkaan perinnöitä kantaa Kanniaiselta. Mutta ei tuo pieni riesa kauaksi kestänyt, sillä heillä oli yhteiset asiat, yhteiset pyrinnöt ja riennot, yhteiset työt ja toimet, yhteinen päämäärä ja tarkoitus — niin, miks'ei heidän sopinut olla ystävyyksinä? Vanhanviran onnen aurinko tosin laskeentui ja lakkasi loimoamasta, mutta mitäpä siitä, olivathan nepaimet jo niin oppineita ja kokeneita miehiä, että he voivat omin päinsä toimeen tulla.
Heidän sydämiinsä kylvetyn siemenen olemme jo havainneet hyvästi jos hyvästi itäneen, orastaneen ja kasvaneen, nyt jo alkavat hedelmät näkyä. Issu oli jo siksi ijäkäs ja muistava silloin, kun hän vaariltaan sai tuon kepin nauvahduksen padan särkemisen tähden, ett'ei se voinut hänen mielestänsä haihtua. Mustana koston pyyntönä pysyi tuo kepin lyömä tuon huonosti kasvatetun lapsen sydämessä; sitätehden kun hänen ruumiillinen kokonsa ja voimansa karttui, sitätehden paisui myös hänen musta koston pyyntönsäkin. Sentähden kantoi Issu ukolle alati yrmeää mieltä ja yrmeästi hän kohteli vanhusta joka päivä. Pojan vanhemmat eivät koskaan kieltäneet vanhusta ylenkatsomasta ja antamasta hänelle pahoja, ylenkatseellisia ja hävyttömiä sanoja; useinpa he vaan nauroivat ja sanoivat: "voi kuinka tuo poika on — viisas!" Kun Issu tuli isommaksi, alkoi hän tulla usein juovuspäissään kotia. Silloin sai ukko-raiska kuulla hävyttömältä herjausta, mutta lopulta sai hän ruveta varomaan päätänsä. Ukko koki usein puhua vanhemmille pojan vallattomasta ja hävyttömästä käytöksestä kohtaansa ja hän pyysi heidän poikaa kurissa pitämään ja hälväisemään, mutta tavallisesti vastasivat he: "eihän nuot ole teiltä vielä kertaakaan silmää vieneet, jaksaahan nuot kärsiä ja minkäpä me heille teemme!"
"Hym!" nurmahti silloin ukko ja meni surumielin pois.
Kun Issu oli jo aikamies, tuli hän taas eräänä kertana päissään kotiin.
"Kattilat ja sangat ja itse pata — p-le-kin", kirkasi hän heti tupaan tullessaan ja töytäsi ukkoa, jonka seurauksesta ukko rymähti kumoon.
"Ole hyvä ihminen siivolla!" sanoi ukko ja kömpi ylös.
"Nauskis, sanoi keppi, kun kävi pojan housuille", sanoi Issu ja samassa hän lyödä läimäytti kasvoille juuri ylös päässyttä vanhusta. Vanha mies ei voinut kestää tuota nuoren miehen viinasta raivostunutta iskua; hän horjahtui — ei hän kaatui kuin ranka kumoon, silmä kävi tuolin nurkkaan ja nyt oli ukolta mennyt — silmä. Kauhea haava tuli myös hänen kulmaansa, josta veri rupesi virtana vuotamaan. Vanhus pyörtyi saadun kovan kolahduksen vuoksi ja Issun vanhemmat itkivät nyt suden kolloa, mutta nuot kyyneleet olivat krokotiilin kyyneliä, sillä pojan työt olivat hedelmiä heidän omasta varhaisesta ja ainaisesta kylvöstänsä. Issu ei ollut kaikesta tuosta millänsäkään; hän hyppeli, noitui ja maikkasi vaan ja sanoi: "hei! tässä poika on, tämä ei pelkää, vaikka tulisi viisi; tässä oikein kruunun ja Viaporin korea on".
Vihdoin saatiin vanhus virkoamaan ja hänen haavansa sidotuksi muiden ihmisien avulla, mutta kauan sai vanhus kärsiä kauheita tuskia haavansa ja silmänsä tähden. Usein ukko-rukka itki tuskissaan ja sanoi: "voi, voi! nythän se on silmä minulta mennyt; lieneekö sekin heidän mielestänsä tapahtunut liiaksi hiljaa".
Noin varttuivat Vanhanviran sisarten pojat heille lapsuudesta pitäen opetetussa elämän kaavassa aina uljaammiksi, ja pian olivat he paikkakunnassa kaiken pahuuden, ilkeyden, jumalattomuuden, saastaisuuden ja riettauden esikuvina.
Parin vuoden perästä tuon surullisen tapauksen jälkeen, jolloin ukko menetti silmänsä, oli Issu joutunut jo niin korkeaan määrään, että hän seisoi kaakin vieressä rautakaulassa, sovittamassa oikeuden antamaa tuomiotansa kalliin hevosen varkaudesta, ja sen kärsittyään annettiin hänelle samassa kaakissa neljäkymmentä paria raippoja selkään. Tuo tapahtui samoina aikoina kuin Kanniaisen Jussikin seisoi samankaltaisen rangaistuksen, niinkuin ennestään jo tiedämme. — No niin. Olivathan nuot nepaimet käyneet yhtäläistä koulua, ja yhtäläiset olivat heidän käsitys-voimansa omaamaan koulunsa opetuksia, sen selvästi todistaa sekä Issun että Jussin ensimäinen tutkinto tuon koulun opista, jonka he kumpikin niin loistavasti ja niin suurilla tahi korkeilla arvolauseilla, melkein yksin ajoin suorittivat; siis kumpikaan heistä ei ollut toistansa korkeampi, vähempi tahi suurempi.
Nepaimet alkoivat tulla nyt oikein oiva-mestareiksi. Heillä oli jo muitakin seurakumppaneita ja oppilaisia, ei vaan omat nepaimensa ja koulumestarein oppi rupesi juurtumaan muidenkin paikkakunnan nuorukaisten sydämiin. Hedelmät rupesivat aivan pian näkymään tuosta uudesta ja vapaasta opista, joka alkuaan oli perustettu hellään ja varaamattomaan lasten kasvatukseen heidän rikkoessaankin, ja suvun kunnian ylläpitämiseen. Juoppous, irstaisuus, haureus, tappelukset, puukottamiset, murhat ja varkaudet alkoivat pitäjäässä tulla nyt niin yleisiksi ja jokapäiväisiksi, että se paikkakunta ennen pitkää tuli kaikkien oikeain ihmisten kauhuksi ja kammoksi ja pahuudestaan mainioiksi koko maassamme. Kaikilla roistoilla olikin nyt hyvät turvapaikat Kauniaisen Jussin ja hänen täteinsä poikien tykönä, sillä he olivat ottaneet kotonansa semmoisen ylivallan, ett'eivät heidän vanhempansa tohtineet heille puhua mitään, vaikka nyt jo olisivat sitä tahtoneet tehdä, sillä he itsekin jo huomasivat lapsiensa olevan väärällä tiellä, olevan semmoisia, jommoisia eivät he heidän olisi suoneet olevan, olevan ihmiskunnan ja itsensä pahennuksena ja kauhuna; mutta vitsa ei ollut enään väännettävissä.
Läheltä ja kaukaa tulvaili nyt kaikenkaltaisia epärehellisiä ihmisiä paikkakuntaan, nepainten hyvän suojeluksen vuoksi ja niiden kautta paikkakuntaan tullut väen lisäys ei suinkaan parantanut sen asukasten sisällistä tilaa.
KYMMENES LUKU.
Hedelmät.
Kukaan kuolevainen ei voi kertoa sitä viheliäisyyttä, surkeutta ja jumalattomuutta, minkä tuo Kanniaisen Laurin liian hellitelty ja varomaton lasten kasvatus ja heidän rikoksiensa hyväksyminen paikkakuntaan toi. Hänen poikansa, Vanhavirka, oli nyt jo saanut selkäänsä ja parast'aikaa oli hän Viaporissa kärsimässä kymmenvuotista rangaistustansa. Hänen poikansa poika oli saanut seisoa häpeällisimmän rangaistuksen ja saanut selkäänsä korkeimman määrän raippoja. Hänen tyttärensä olivat huonosti kasvatettuina joutuneet äideiksi, jonkatähden he kehnosti toimittivat kalleimman elämänsä velvollisuuden, lastensa kasvatuksen, niinkuin olemme jo edellä nähneet. He hoitivat huonosti niitä pikkuisia taimia, jotka Jumala oli heille uskonut, sillä he istuttivat pienoisiin sen myrkyllisen siemenen, jonka he itse jo pieninä ollessaan olivat isältään entisessä kodissaan omiin sydämiinsä imeneet: liian höllän kasvatuksen vaan, liian suuren vapauden vaan. Tuota perus-aatetta seurasivat he sitten lastensa isommiksikin tultua, aina siihen asti, kun he näkivät, minkälaisia hedelmiä tuommoinen kasvatus matkaan saattaa, että se, nimittäin, tuottaa aineellista vahinkoa, ruumiillista kipeää ja kunnian siaan häpeää, mutta sielusta ei tullut kysymystäkään; tuon kaiken havaittuansa, olisivat he suoneet asiain toisinkin olevan, mutta se tunto tuli heille liian myöhään. Kerran pahaa siementä saatuansa, tulivat Vanhavirka sisarinensa paljoa huonommiksi lasten kasvattajiksi kuin heidän isänsä, Lauri, olikaan ja ihmispetojen isäksi ja äideiksi tulivat he.
Edellä on jo mainittu, kuinka noilla nepaimilla oli oppilaisia ja tosi on, ett'ei niitä ollut vähä, ja noiden opettajien oppi levisi kuin ruttotauti paikkakunnan nuorisohon; eipä ihmekään, sillä paha on niin kärkäs istumaan kiinni ihmissydämeen. Kanniaisella nyt vasta elämä "rennoksi" muuttui, vaikk'ei se hääviä ollut Vanhanvirankaan aikana. Siellä tanssittiin harva päivä, juotiin ja tapeltiin, pauhattiin ja meuhuttiin. Noihin oli hyvä tilaisuus tulla kokoon sekä opettajain että oppilasten, tuumittelemaan tulevista varastuksista ja muista tuhotöistä. Silloin kun ei noita iloja eli riemuja ollut Kanniaisella, olivat ne tädin poikien luona ja sopihan sinne tulla lystiä pitämään ja neuvottelemaan yhtä luottavasti kuin Kanniaisellekin, sillä olivathan niiden talojen vallitsevat henkilöt kyllin oppineita ja koeteltuja ihmisiä.
Seuraukset tuosta kaikesta alkoi pian tulla laajemmalta näkösälle. Tavallista useammin kuului nyt ympäristöllä varkauksia, tappeluksia, pahoja haavoja ja murhia. Matkustajat eivät olleet enään turvassa kulkiessaan tuon kammottavan pitäjän läpi. Usein tulivat he taipaleilla ryöstetyiksi ja raastetuiksi puti puhtaiksi ja jos he rohkenivat vastustaa tuota heidän mielestänsä niin luvatonta anastamista, tulivat he tavallisesti piestyiksi liki henkeä. Ulkopitäjäläisillekin tuli tuosta semmoinen kammo, ett'eivät he uskaltaneet matkustaa paikkakunnan kautta, muutoin kuin isoissa partioissa, kovasti varustettuina kaikenlaatuisilla puolustus-aseilla, niinkuin seipäillä, kangilla, puukoilla, kirveillä j. n. e. Usein syntyi sittenkin oikein ryskä-tappelu matkustajain ja kylän asukkaiden välillä, ja siinäkös seipäät suhahtelivat, kanget kalahtelivat, puukot välähtelivät ja kirveet kimaltelivat. Siinä porua ja pauhua, huutoa ja meuhua, kirkunaa ja karjuntaa, oihkaa ja ähkää; siinä hypeltiin, sadatettiin, lyötiin, lykättiin, kaaduttiin ja noustiin, voitettiin ja tapattiin, ja tuosta ankarasta temmellyksestä syntynyt melu kuului usein useampain virstojen päähän. Tappelun lakattua oli tappelukentällä kummallinen näkö. Hevoset juoksentelivat valjaitta, pelästyneinä sinne tänne tappelukentällä, sillä aisat, luokat y. m., olivat lopen tarvittu tappelu-aseiksi ja muutoinkin vastustus-puolue koetti saada vihollisien hevosia pois valjaista, siten estääksensä heitä pakoon pääsemästä, jos — niinkuin toivottiin — sotaonni kääntyisi heille epä-edulliseksi. Rikkeimiä ajokaluja: rekiä, häkkejä, katkotuita köysiä, aisoja, luokkia, länkiä, päitsiä, mäkivöitä ja särjetyitä sekä sinne tänne viskotuita kuormia oli sikin sokin ympäri tappelukenttää, sillä ei tuota sota-onnelle niin edullista hevosten riisumistyötä tehty juuri niin laupealla kädellä. Siellä täällä kömpi mies suurella vaivalla ylös, sillä he olivat saaneet pahoja ruhjevammoja tuossa mieli-työssään. Mikä oli saanut päähänsä pahoja, isoja haavoja, jotka yhdessä kovan veren-juoksun kanssa vaikuttivat sen, että tuo pää tuntui niin hirveän raskaalta, ett'ei sitä voinut nostaa maasta ylös. Miltä oli mennyt käsivarsi, miltä sääri, miltä olkavitsa tai joku kylkiluu poikki ja nuot vammat pahuukset tekivät semmoista kiusaa ja vaivaa, ett'eivät kyenneet omin avuinsa ylös nousemaan, vaan toisien vielä pystyssä olevien täytyi heitä nostaa ja rekeen vääntää, ja tuo heille tehty apu tuotti lisää kipua ja tuskaa. Useasti noissa taisteluissa pääsivät matkustajat voitolle, sillä he olivat enimmästi lukuisammat, mutta kävipä joskus niinkin, että he joutuivat tappiolle ja silloin ei heillä ollut syytä kehua kauppaansa. Hirviöt eivät silloin säästäneet mitään, vaan he haaskasivat ja raiskasivat kaikki mitä haaskattavissa oli. Semmoisissa tapauksissa eivät matkustajat saaneet useinkaan omaisuudestansa mitään takaisin; hyväpä oli että saivat puolikuolleeksi pyntätyn henkensä pitää, mutta tapahtuipa joskus niinkin, että joku matkustaja menetti senkin.
Tietysti olivat nuot nepaimet aina paraina miehinä, jopa oikeen johtajinakin tappeluissa ja muissa ilkitöissä. Ei ollut niitä häitä, jossa eivät he olisi nurkkareina olleet, häiriötä ja pahennusta aikaan saattamassa; jos missä he olivat, ei silloin ollut ihmisillä mitään hyvää odotettavana. Tanssi-ja kuuliais-paikoissa oli heillä aina tappelu välttämättömänä tehtävänä, ja sitävarten olivat he varustettuna kirveillä ja monenkaltaisilla aseilla. Loppusointu tavallisesti tuommoisissa tilaisuuksissa oli se, että tanssi- tai kuuliais-talojen ovet, akkunat, muurit, jopa huonekalutkin olivat lopen tuhansina pirstaleina. Hääpaikoissa he tavallisesti taas repivät tai muutoin häväsivät morsiamen kruunun, sotkivat ja kaatelivat ruo'at, tekivät vahinkoa ihmisien hevosille ja ajokaluille. Täytyipä paikkakunnassa vihdoin kokonaan hävittää nuot kansallis-kemut aivan noitten riivattujen junkkarien tähden.
Itsestänsä on arvattava, ett'ei tuommoisen elämän vallitessa työn teosta tullut mitään, joka kumminkin on välttämätön elämän ehto maata viljelevälle kansalle. Siitä aivan helposti johtui, että maat rupesivat antamaan huonompia satoja, ja sen likeisempänä seuraajana olivat: köyhyys ja puutokset. Ja ne, joiden maanviljelyksen noin oli käynyt, olivat niin monet, että tuo takaperäisyys koski koko paikkakuntaan. Tuon taloudellisen vajavuuden täyttämiseksi täytyi heidän keksiä uusia keinoja ja sen he olivatkin jo löytäneet, nimittäin — varkauden. Tuota uutta ja heidän mielestään oivallista elinkeinoaan kokivat he edistää kaikilla keinoilla. Parvittain miehiä kulki kyläläisiä markkinoista markkinoille ja heidän jälkensä kuului, missä ikänä he vaan liikkuivatkin.
Markkinapaikoissa oli tuo seura kaikissa asioissaan yksimielinen. Kaikilla keinoin kokivat he pettää ihmisiä. He varastivat, ostivat ja möivät, ja missä ei pettäminen ja salaa ottaminen menestynyt, käytettiin siinä ryöväämistä, kun tilaisuus sen vaan salli. Kaupassa he kokivat pettää sillä tavoin, että toiset olivat ostamassa jotakin ja tarjoilemassa pilkkahintaa kalulle. Siihen tulivat toiset veijarit syrjästä outoinakin miehinä, ja rupesivat kyselemään mitä kalulla on hintana ja mitä siitä tarjotaan. Asiasta kahden puolen selvän saatuaan, rupesivat he kohtikurkkua nauraa hohottamaan, kuinka muka tuo ostaja on tuhma, kun tarjoaa kaksinkertaista hintaa tuommoisesta mitättömästä kalusta, jota he muka eivät viitsisi tieltä korjata. Moni yksinkertainen ihminen takertui noiden konnien koukkuun ja sai jälestä päin katua tuhmuuttansa; kävipä usein niinkin, että tuonlainen kalunsa myöjä näki aivan oudon miehen jonkun tunnin päästä myövän hänen vasta myötyä kaluansa kaksin- ja usein monin-kertaisiin hintoihin; sydäntä silloin kyllä karvasteli, mutta mitäpä se enään auttoi.
"No miks'ei noita kaikkia konnia annettu lain rautaisen kouran puristeltaviksi ja kuritettaviksi?" kysyy kai lukija. Kyllä olisi ollut niin tehtävä, vaan sepä ei käynytkään laatuun niin helposti kuin outo luulisi.
Pahuus oli jo paikkakunnassa levinnyt niin yleiseksi, ettei julkisempiakaan asioita saatu toteen, todistajien puutteessa, vaikka katsojia oli rikosten tapahtuessa väliin useampiakin, he vaan valansa päälle puhua helistivät, ett'eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet. Silloin jo, kun Kanniaisen Jussi kärsi edellä kerrotun rangaistuksensa hevosten varkaudesta, oli tuon "komppaljuunin" oppi niin levinnyt ja juurtunut kansaan, ett'eivät kruunun kahleetkaan riittäneet kaikille pahantekiöille ja sen takia joutuikin Vanhavirka poikansa kanssa silloin yritykseen yksissä kahleissa olemaan.
Ne taas, joilla oli halua totuutta esiin tuomaan ja puolustamaan, olivat alituisessa hengen vaarassa. Sentähden eivät he tahtoneet heitä ilmi antaa, sillä roistot vainosivat kaikkialla ja kaikilla keinoin niitä, jotka heitä jollakin tavoin hätyyttivät ja oikeuteen saattivat. Siitä seurasi aivan helposti se, ett'eivät vahingon kärsineet uskaltaneet ilmi antaa noiden roistojen tekoja ja ilkitöitä. Ja oikeat ihmisetpä ne olivatkin juuri noiden läpi turmeltuneiden roistojen tähtäämisien ja koston alaisina, kun eivät he yhtyneet heidän jumalattomiin vehkeisiinsä ja julmuuksiinsa ja vieläpä väliin kokivat heitä saattaa rangaistuksen alaisiksikin; toisilleen nuot veinarit antoivat kyllä kelpo rauhan, sillä "vaivainen lintuhan se on, joka pesänsä sotkee".
Mainittakoon muutamia esimerkkejä noiden oikeuden hylkääjien koston tuumista.
Kanniaisen Jussi rupesi kosimaan erään varakkaan talon ainoaa, kaunista ja siveää tytärtä. Kaunis oli kosiakin Jumalan luoman puolesta, kylän uljain ja komein poika, mutta hänen kunniansa oli silloin jo tahraantunut. Häpeällisesti oli hän käyttänyt itsensä senkin jälkeen, eikä se suinkaan pyyhkinyt pois hänen entistä tahraansa. Kaikki nuot tekivät yhteensä sen, ett'ei Jussin kauneuskaan vaikuttanut tytön mielessä mitään, joka niin monen neidin on sokeaksi ja onnettomaksi saattanut, ja tuon vaikuttamattomuuden seuraukset olivat semmoiset, että tyttö antoi Jussille oikein komeat rukkaset. Jussi ei pitänyt tuota totenakaan ja piiritti yhä vaan tyttöä. Kun tyttö ei päässyt hänestä muutoin erillensä, ilmoitti hän asian isällensä, joka oli tunnettu kylän vahvimmaksi mieheksi. Tytön isä piti suorana hävyttömyytenä tuommoisen miehen kosimista ja antoi Jussi-raiskalle semmoisen kyydin, ett'ei hän ollut äskeen mokomampaa saanut. Tuo oli Jussin mielestä anteeksi antamaton loukkaus niin hyvää miestä kohtaan kuin hän muka mielestänsä oli. Pitkiä aikoja ei kulunut tuon tapauksen jälkeen, kun kositun neidin kotoa paloi iso luuva rakennus eloineen päivineen. Jonkun ajan takaa leikattiin usealta saman talon raavaalta kaulat poikki navetassa. — Eikö tuo ollut hirveää? Selvään nyt jo arvattiin, että entinen armas sulhanen, kumppaniensa kanssa, oli nuot turmat tehnyt. Nyt ei talossa enään tohdittu muutoin elää ja olla, kuin täytyi laittaa useita miehiä vahtiin, jotka yökaudet kiertelivät taloa, varustettuina aseilla. Vahdeilla oli muun muassa pyssyt, joilla he tavan takaa ampua paukuttelivat, ikäänkuin antaaksensa ilkiöille tietää, ett'ei sinne ollut hyvä tulla.
Kauan aikaa oltiin talossa noin varusalla, mutta mitään erinomaisempaa ei näkynyt eikä kuulunut: tuntuipa siltä kuin tuo koko vahtiminen olisi ollut aivan turhaa työtä ja sen ajatuksen takia rupesivat vahdit veltostumaan. Eräs heistä ei kuitenkaan antanut ennakkoluulojen itseänsä pettää, sillä hän tunsi perinpohjin ilkiöiden kavaluuden; hän vahtasi vaan silloinkin, kun toiset vahdit veltostuivat ja pötkivät levolle.
Eräänä myrskyisenä, pimeänä yönä istui tuo valpas vahti tuvan akkunan luona pöydänpäässä ja tirkisteli sekä kuunteli, näkyisikö ja kuuluisiko ulkoa mitään epäselvää; toiset vahdit olivat silloinkin panneet maata ja vetelivät hartaasti tuota kaikilta niin haluttua unta. Myrsky pauhasi ulkona ja synnytti monenlaisia epäselviä ääniä ja kolahduksia, mutta noiden seasta oli valpas vahti kuulevinaan jonkun lyhyen väliajan takaa jotakin säännöllistä karnutusta. Tuota piti hän jonakin epäluulon alaisena, jonkatähden hän hiipi hiljaa porstuaan, avasi varovasti porstuan oven raolleen ja tirkisteli ja kuunteli siitä. Tuon tarkastelun kautta tuli hän huomaamaan, että tallin lukkoa sahattiin irti, sillä kaikki huoneet täytyi pitää lukossa näinä vaarallisina aikoina, jos mieli oli jotakin saada säilytetyksi. Heti tuon huomattuansa, kiirehti vahti tupaan ja herätti hiljaisesti toiset nukkuvat vahdit. Kun he toipuivat, selitti vaaran keksinyt hätäpikaa heille, mitä hän luuli olevan tekeillä. He varustausivat heti ja hiipivät hiljaa porstuaan; isännälle myös annettiin sana hiljaisuudessa ja hän myös tuli porstuaan. Isännän kehoituksesta päätettiin olla niin kauan hiljaa kuin he pääsisivät talliin; sieltä olisi heitä muka helppo kiinni ottaa. Helposti kuulivat he nyt, kuinka soukan puukko-sahan karskahdukset hitaasti, mutta varmasti jouduttivat lukon irtaumista. Jo irtausikin se, ovi aukeni narahtain, ja selvään kuultiin, että useampia miehiä luiskahti talliin. Mutta samassa tuokiossa törmäsivät vahdit tallin ovelle, isäntä edellä.
"Ahas, junkkarit! Satuittepa", sanoi isäntä, tormaten talliin ja pimeän päässä tarttuen kauluksiin kiinni ensimäistä miestä, joka hänen käsiinsä sattui; toiset olivat aseilla varustettuina jääneet ovea vartioimaan.
Samassa tuokiossa välähti puukko yön tuiki heikossa valossa, ja isännän miestä pitävä käsivarsi oli samassa silmänräpäyksessä luuta myöden — poikki. Silloin töyttäsi tallista kolme miestä ovea kohden; ovella seisovat vahdit horjahtuivat oven reijältä, sillä eivät he osanneet aavistaa niin voimakasta ja äkkinäistä hyökkäystä ja noiden vahtien lävitse syöksähtivät ilkiöt päätänsä myöden kartanolle.
Se, jota isäntä kiinni piteli, oli viimeinen, joka ulos tormasi ja hänelle ennätti eräs ovella seisova vahti antaa kirvespohjalla lanteille oikein aika kolahduksen. Tuon saatuaan hän vauhtinsa turvissa vielä mennä hyökkäsi kappaleen matkaa kartanolle, mutta sitten hän kaatui eikä päässyt paikalta pökähtämään. Toiset veijarit näkivät paikalla, mitenkä heidän toverinsa kävi; he juoksivat kiireesti kova-onnisen kumppaninsa luo, kaappasivat hänet syliinsä ja veivät kiireesti nurkan takana odottavan hevosensa rekeen; sitten lähtivät he täyttä vauhtia ajaa karistamaan, ja niin he veivät vamman saaneen toverinsa kiireesti pois, ennenkuin hän ennätettiin kiinni saada.
Ilkiöt eivät ennättäneet hevosille tehdä väkivaltaa, joka heillä tarkoituksena oli, mutta eivät vahditkaan voineet heitä kiinni saada, niinkuin toivottu oli. Mutta saatiinpa kuitenkin tietoon, eräs noista ilkiöistä, sillä talon tyttären onnistumaton kosia — Kanniaisen Jussi — makasi monta viikkoa kirvespohjasta lanteillensa saatua kolahdusta.
Isännän käsi parani terveeksi lääkärin hoidolla ja hän laitti kaksinkertaiset vahdit taloonsa ja vahtimista käytettiin nyt suuremmalla valppaudella kuin tähän asti, jonkatähden eivät roistot uskaltaneet enään hätyyttää sitä taloa.
Olisipa luullut nuot kosimisen koston tuumat loppuneen jo siihen, mutta niin ei käynyt. Kysymyksessä oleva tytär naitiin jonkun ajan kuluttua erääsen varakkaasen ja siivoon taloon. Onnellisena aloitti nuori parikunta elämänsä aamun. Vapaina roistojen pelvostakin, eivät he osanneet aavistaakaan mitään kostoa ilkiöiltä, sillä he olivat asumassa siksi kaukana tuosta pahamaineisesta paikkakunnasta, hyvien kylänmiestensä keskellä. Ensi vuotena, kun miniä oli asumassa rauhaisassa kodissa, nukkui talon perhe levollista untansa eräänä pimeänä lokakuun yönä. Silloin lyötiin yhdellä rämäyksellä talon akkunat, kehyksineen päivineen palasiksi, ja kiviä alkoi sataa akkunoista sisälle niin paljon kuin ennätti; usea sisällä olija sai haavoja ja kuhmuja. Kylläpähän sen arvaa, minkälaiseen hämmästykseen huoneessa olijat joutuivat tuommoisen julman yöllisen päälle-karkauksen vuoksi. Lapset parkuivat, vaimot voivottivat ja pakenivat lastensa kanssa mihin turvapaikkaan mihin pääsi. Eipä ollut juuri paljoa paremmasti talon miestenkään laita, sillä he kovin hämmästyivät tuommoisesta oudosta ja hirveästä rynnäköstä ja hyppäsivät alastomina vuoteiltansa nurkkiin seisomaan, jossa he vapisivat kuin haavan lehti. Viimein toipuivat he kumminkin hämmästyksestänsä ja sieppasivat seinältä luoti-pyssynsä joilla he alkoivat ampua akkunoista summassa yön pimeyteen, sillä kaikki talon miehet olivat metsästäjiä.
Hirveä oli tuo näky pimeänä syksyisenä yönä. Lapset ja vaimot parkuivat, miesten ampuessa särjetyistä ikkunoista. Pyssyjen paukahdellessa leimahteli tuli ja valaisi kolkkoa, pimeää yötä; seiniin paukahtelevat kivet, jotka eivät sattuneet akkunain reikiin, lisäsivät vielä melua; näyttipä tuo ikäänkuin pienen linnoituksen valloitukselta, jota urhoollisesti puollustettiin. — Tuo roistojen rynnäkkö maseni osaksi kumminkin heti kun miehet rupesivat ampumaan, mutta olipa tuohon toinenkin vaikuttava syy: talon navetta-kartano oli näet ilmitulessa. Roistot olivat sen sytyttäneet ennen rynnäkköänsä. Palosta nouseva savu, huuto, parku, pyssyjen paukaukset ja kaikesta tuosta nouseva melu oli herättänyt kylän väen ja hengen kiireissä riensi nyt ihmisiä hätään ja tuon havaittuaan pötkivät hirviöt kiireesti käpälämäkeen. Hädintuskin saatiin ihmisien avulla eläimet pelastetuiksi, mutta huoneet paloivat aivan poroksi. Niin olivat sekä ihmiset että eläimet suojattomina talven lähestyessä aivan pahan-ilkisen ihmisen vuoksi.
Talon tyköä löydettiin eräs lakki, joka tunnettiin Kanniaisen Jussin omaksi ja siittä arveltiin tuho hänen tekemäkseen ja olevan vielä hyljätyn kosijan kostoa. — Hyi! — Ja niin se olikin, sillä Kanniaisen Jussi veljineen ja nepaimineen ynnä muiden hyvien ystäviensä kanssa oli menossa taas markkinoille, ja syrjä-asianaan tekivät he tuon koston työnsä.
Nepaimet haastettiin oikeuteen asian-omaisina ja kaikki muut vieraiksi miehiksi, joita oli parikymmentä miestä, mutta yksikään heistä ei ollut muka kuullut eikä nähnyt mitään, eikä siis tietänyt koko asiasta niin mitään. — Ja narrit pääsivät vapaiksi syytöksestä.
Eräs isäntä pani Issun syytökseen varkaudesta. Ennenkuin asia oli oikeuden edessä tutkittavanakaan, tapahtui tuon rohkean päällekantajan talossa jo useampia murhapolton yrityksiä. Todistusten puutteessa ei asia tullut valkeuteen, sillä todistajat kaikki kuuluivat samaan pyhään liittoon, johon syytettykin kuului. Olisipa noin onnistuneen käräjä-asian jälkeen luullut koston-pyynnin jääneen siihen, mutta niin ei käynyt tässäkään. Monen onnistumattoman kokeen perästä paloi murhapolton kautta päällekantajan talo aivan puti puhtaaksi.
Eräs talon isäntä kävi etsimässä varastettuja kalujaan Issun ja Nartin kotona. Näitä ei hän löytänyt, mutta kallishintaisen hevosen hän kyllä löysi ensi-aamuna hevoshaastaan — hirtettynä.
Tuommoinen oli elämän laatu, ja yhteiskunnallinen turvallisuus paikkakunnassa, semmoinen oli oikeuden tunto. Oliko sitten kumma, jos laki ei saanut heille voimaansa osoittaa? Oliko kumma, jos ne harvat, oikeat ihmiset, jotka paikkakunnassa löytyivät, eivät enään viimeiseltä uskaltaneet heitä yrittääkään ilmiantaa? Eipä ollenkaan ja sen takia pääsi turmelus aina syvemmälle juurtumaan paikkakunnassa.
YHDESTOISTA LUKU.
Katsahdus suvun kunniaan.
Niin. Suvun kunniaa oli Kanniaisen Lauri lähtenyt kannattamaan ja turvaamaan. Hänen sielunsa oli siksi pimeä, että hän luuli tuon kunnian riippuvan rikkaudesta. Puhtaasta, rehellisestä omastatunnosta ei hän tietänyt mitään, ja sentähden ei hän kammonut lastensa sydämiin istuttaa vääriä, vilpillisiä mielipiteitä. Me olemme jo osaksi nähneet, minkälaisia hedelmiä, minkälaista kunniaa tuo varomaton lasten kasvatus toi sekä itse suvulle että paikkakunnalle, ja kuinka oli kolmannessa polvessa jo kasvanut suureksi, mutta me emme vielä tiedä minkälainen tuon kunnian loppu oli. Katselkaamme siis sitä.
Kun ihminen paatuu ja piruttuu semmoiseksi, ett'ei hänellä ole enään mitään pyhää, kun hän antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa kanssa pahojen himojensa orjaksi, palvelemaan syntiä joka jäsenellään, niin näyttääpä usein siltä kuin ei löytyisikään enään totuutta koko maassakaan; näyttääpä siltä kuin Jumala ei etsiskeleisikään isäin pahoja tekoja Häntä pelkäämättömien lasten päälle; näyttääpä siltä kuin pahuus saisi kukoistaa ijankaikkisesti, mutta niin ei ole. Jumala on pitkämielinen, sentähden kokee hän kaivaa ja lannoittaa vääräksi kasvaneen puun juuria ja sitten Hän odottaa, toivoo hedelmiä. Vasta sitten kun Hän on nähnyt kaikki kaivamisensa, lannoittamisensa, odottamisensa ja toivomisensa turhaksi, vasta sitten antaa Hän vanhurskaan vihansa langeta paatumuksen tuomion alle langetetun ylitse ja silloin ei enään pahuus menesty.
Kauan menestyi hirvein rikoksellisuus tässäkin kysymyksessä olevassa paikkakunnassa. Kauan välttivät paatuneet pahantekiät lain rankaisevaa kättä joukkonsa laajuuden nojalla, puuttuvan oikeuden tunnon vuoksi ja hirmuisen pelottelemisiensa tähden; kuitenkaan ei se heille menestynyt ikäkauttansa, sillä pää tulee viimein vetävälle.
Kanniaisen nuorten miesten isä oli Viaporissa sovittamassa rikostansa, tuosta ei ottaneet pojat ojentuaksensa, ei parantuaksensa, vaan monta kertaa hurjempaa ja rikoksellisempaa elämää viettivät he kuin heidän isänsä oli koskaan viettänyt — mitenkäpäs muutoin, sillä eipä heille oltu parempaa opetettukaan. Vanhanviran nuorempi poika, Antti, sai kohta isänsä Viaporiin lähdön jälkeen, juuri kun hän oli ripille päässyt, selkäänsä kahdeksantoista paria raippoja varkaudesta. Tuo ei ollut kyllä korkein määrä, mutta kumminkin jo hyvä alku kunnian leikkaamiseen niin nuorelle miehelle. Tuokin annos tapahtui sillä aikakaudella, jolloin heihin vielä voitiin ja uskallettiin käydä käsiksi.
Noin loistavasti aloitti Antti elämänsä aamun ja noin loistavasti osoitti hän työllä ja totuudella, mitä hänessä oli vaikuttanut ne opetukset, joita hän oli rippikoulussa saanut. Siellä tietysti ei hänelle pahaa opetettu — hyvää siellä opetettiin, mutta hyvä ei enään pystynyt häneen, sillä aikoja ennen oli hänen sydämeensä istutettu paha turmeluksen siemen ja tuo siemen oli siellä jo niin juurtunut ja kasvanut, ett'ei hyvä voinut siellä sijaansa saada.
Poika Antilla oli kumminkin vielä jäljellä hiukka vanhemman rakkautta, sillä hän kävi asian-tehden katsomassa isäänsä Viaporissa, jolloin hän vei rangaistusta kärsivälle isällensä ruokaa ja rahaa minkä voi kokoon saada. Oikeat ihmiset pitivät tuota hyvänä merkkinä ja toivoivat Antin vielä vakaantuvaa mieheksi. Kun Kanniaisen Jussi, Antin vanhempi veli, tuon kuuli, selitti hän veljensä vanhemman rakkauden omituisella tavalla.
"Ei Antilla ollut asiana isänsä tervehtiminen, eikä ikävä häneen, vaan hän kävi Viaporissa katsomassa itselleen — talonpaikkaa", sanoi hän.
Kumpikahan puoli noissa ennustajissa oli oikeassa? Kenties Jussi tunsi veljensä sisällisen ihmisen paremmin kuin muut ihmiset. Niin, kenties. — — —
Eräänä kertana lähtivät taas nepaimet kumppaniensa kanssa eräille markkinoille — kuinkas muutoin. Oltiin jo poissa kotipitäjäästä, kaukana vieraassa paikkakunnassa. Yö läheni ja nuot oivalliset markkinamiehet valitsivat itselleen yöpaikaksi erään kylän. Nuoria, iloisia olivat nuot markkinamiehet ja saman näköisiä katsella kuin muutkin ihmiset; vieläpä kauneempiakin kun moni muu, ja kyläläiset eivät osanneet aavistaakaan mitään pahaa noista iloisista markkinavieraistansa.
Eihän muuta. Markkinavieraat laativat heti tanssit majataloonsa, sillä eihän muutoin ilo ilolle tuntunut. Kylän pelimanni haettiin paikalle ja viinaa hankittiin sekä hänen että omiksi tarpeeksi. Kylän nuori väki kokousi äkkiä noihin kemuihin ja pian oli tuvan lattia täynnä iloisia pareja. Erinomainen ystävyys vallitsi kyläläisien ja vierasten välillä ja edelliset oikein kunnioittivat noita iloisia ja vierasvaraisia vieraitansa. Siinä sitten tanssittiin, jotta vesi päältä lähti ja hiki otsalta valui.
Keskellä "silmää" pistäysi Vanhanviran Jussi ulos, pyyhkien valkosella nenäliinalla, jonka hän oli kylän parhaalta neidiltä lainaksi saanut, runsaasti valuvaa hikeä pois otsaltansa. Silmä ei ollut vielä loppunut, kun hän palasi takaisin tanssi tupaan, mutta silloin hän jo voi kuiskata Issun korvaan:
"Täällä te turhaan näette vaivaa palavissa päin, mutta minulla on toki jo jotakin tallessa".
No, mitäpä oli sitten Jussilla tallella? Vaikk'ei hän sen enempää aikaa ollut poissa tanssituvasta, oli hän jo kumminkin ennättänyt käydä muurista irti repimässä talon ison, vaskisen muurikattilan. Tuon oli hän polkenut luttuun ja kuopannut rekeensä; tuon työn tähden se oli, kun Kanniaisen Jussi tuli niin tyytyväiseksi ja hyvälle omalletunnolle.
Kylän nuoriso ja vieraat pitkittivät vaan tanssiansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraatkaan eivät kiirehtineet sen enempää lähtöänsä, sillä nyt oli jo niin myöhäinen aika, ett'ei kukaan enään näin hiljan tarvinnut valkeaa kodan muurissa; siitä tuo rauha ja hätäilemättömyys vierailla. Viimein lähti kylän nuoriso pois ja vieraat panivat maata. Kauan eivät he kumminkaan maanneet, ennenkuin he löivät hevosensa aisoihin ja lähtivät ajamaan edessään olevaa pitkää talotonta taivalta.
Melkein heti kun vieraat lähtivät, nousi talon karja-piika ylös. Hän puki päällensä ja meni kiireesti virittämään kodan pesään valkeaa, mutta voi hirmua! Muurikin oli revitty rikki ja kattilaa ei ollut olemassakaan. Piika kiiruhti heti asian ilmoittamaan muulle talon väelle. Heti huomattiin mitä tietä kattila oli talosta pois juossut. Pari roimaa hevosta valjastettiin heti, ja rekihin siepattiin kylän reippaita nuoria miehiä ja siitä nyt lähdettiin veijareita takaa ajamaan. Puoli taipaleessa saavuttivat takaa-ajajat jo illalliset vieraansa ja vaativat heidät seisahtumaan syynäi varten. Veijarit kieltäysivät siitä ja matkustivat vaan eteenpäin. Takaa-ajajat yrittivät väkivallalla tekemään sitä, jota eivät hyvällä saaneet toimeen. Mutta pian huomasivat he sen keinon turhaksi, sillä koko rosvo-joukko alkoi käydä heidän päällensä ja takaa-ajajat saivat kiittää onneansa, että pääsivät eheinä pois heidän kynsistänsä. Takaa-ajajat valitsivat nyt toisen keinon: he seurasivat ullonkanteella roistoja, aina ensimäiseen kylään asti. Kylään tultua alkoi takaa-ajajain joukko kasvaa ehtimiseen, sillä kaikille ihmisille, joita vaan näkivät, selittivät he lyhyesti asiansa, ja kun he asian kuulivat, liittyivät he takaa-ajajain joukkoon. Kylän tiheämmäksi tultua sai tuo matkaava, iso armeija kylän väen liikkeelle heidän edellänsäkin; niille huusivat takaa-ajajat, että he ottaisivat menijät kiinni, ja pian oli takaa-ajettaville tie pystyssä. Lurjukset eivät ruvenneet enään tappelulla itseänsä puolustamaan, sillä he näkivät sen aivan turhaksi noin isoa joukkoa vastaan, semminkin selkeällä päivällä.
"Kyllä kaiketi meidät saatte syynätä vähemmälläkin, mutta mikä häntä nyt keskellä tietä rupeaa mokomaan työhön; ajetaan likimäiseen taloon", esitteli Kanniaisen Jussi rehevästi.
Kaikki suostuivat ehdotukseen ja niin ajettiin ensimäisen varakkaan talon kartanolle, mutta Jussi ajoi hevosensa liki navetta-pihaa.
Siinä sitten syynättiin yhden ja toisen rekeä, mutta mitään ei löytynyt. Noin puolitekeissä oli syyni, kun Vanhanviran Jussi sanoi: "Kovin paljon on kokoontunut suuteita rekeeni, niitä täytyy kantaa tunkiolle" ja samassa hän kohmusi vankan sylin heiniä reestään ja lähti viemään niitä. Lähellä seisova mies sattui ikäänkuin tapaturmassa kirvespohjalla kopasemaan tuohon hänen sivutsensa vietävään suude-syliin. Kopsis! kirvespohja rämähti suoraan heinä-sylin sisällä olevaan, luttuun poljettuun kattilaan ja heinä-syli kattiloilleen putosi maahan, kattila päällimmäksi. Siihen seisahti kantajakin ja syynääjät huudahtivat: "kah, siellähän se meidän kattila onkin, mutta runneltuna".
"Mistä olet tämän rekeesi saanut?" kysyi kattilan omistaja ja katsoi
Jussia tuimasti silmiin.
"Mikä p—le lienee tuon minun rekeeni tietämättäni työntänyt, minä itse en ole sitä pannut", sanoi Jussi hätäyksissään.
"Sen selittäköön oikeus, kuka kattilan sinun rekeesi on pannut", sanoi kattilan omistaja ja vanui Jussin kauluksiin kiinni.
"Jos vaan panette minut kiinni, niin sen saatte vielä katkerasti katua", sanoi Jussi uhkaavasti.
"Sepähän nähdään", sanoi mies ja alkoi nuorittaa häntä saapuville tuoduilla köysillä.
"Mikä on nimesi mies?" kysyi hän Jussilta, kun oli saanut hänen sidotuksi.
"Nimeni on Matti Vekarainen, Savosta", vastasi Jussi.
"Ei vainenkaan, hän on Vanhanviran Jussi, jos olette ennen kuulleet hänestä mainittavan", sanoi eräs juuri kartanolle saapunut kulku-akka.
"Oletko varma siitä?" kysyi moni ääni yht'aikaa vaimolta.
"Hänet tunnen yhtä tarkkaan kuin oman miehenikin", sanoi vaimo luottavasti.
"No peeveli! Sittenhän olemme saaneet paremman linnun kiinni kuin luulimmekaan. Lisää nuoria tänne! Hän ei taida olla juuri niin hyvä häkissä pysymään. Vai sitä komppaljuunia tämä joukko onkin. Olkaa hyvät ja painakaa muut tielle ja pian, jos ette tahdo kaikin tulla kiinni pannuiksi", sanoi sitten sitoja toisillekin samassa kun hän vielä toistamiseen siteli arvokasta saalistansa, josta kansa oli kuullut niin paljon pahaa. "Kas niin! Luulempa että pysyt koreasti kiinni tutkintoon asti", lisäsi hän sitten ja heitti Jussin siihen.
Jussin toverit vannoivat sielunsa ja Jumalan kautta, ett'eivät he ole tietäneet mitään koko asiasta — sepä nyt on tietty — ja toimittivat itseänsä aikakyytiä matkalle.
Jussi-parka vietiin heti nimismiehelle, joka hänet kahlehti lujaan jos lujaan, ja lähetti sitten läänin vankilaan, odottamaan laillista tutkintoa huonosti onnistuneelle asiallensa.
Kun tutkinto tuli, oli asia niin selvä ja todistukset niin pätevät, että pitemmittä mutkitta oikeus tuomitsi hänelle taas neljäkymmentä paria raippoja ja kaksi vuotta kruunun pakkotyötä. Hän tyytyi tuomioonsa ja lähti heti täyttämään hänelle määrättyä rangaistustansa, että pikemmin pääsisi irti, harjoittamaan entistä rikoksellista ja jumalatonta elämäänsä.
Kun hänelle tuomittu rangaistus-aika oli loppunut, tuli hän taas takaisin kotipitäjääsensä. Pian havaittiin, ett'ei hän ollut tuolla oppi-ajallansa yhtään parannut, vaan päinvastoin paatunut entistäkin pahemmaksi, sillä yhä raa'emmaksi, hurjemmaksi, rikoksellisemmaksi ja jumalattomammaksi kävi elämä pitäjäässä. Mutta yhä ankarammiksi ja kiinteämmiksi kävivät myös oikeat ihmiset heitä vastaan. Pitääksensä yleistä turvallisuutta vähänkään voimassa, laittivat he kylään poliisin, jotka vuorottaisin monissamiehin kulkivat öisin aseilla varustettuina ympäri kyliä, tarkastamassa roistojen tuhoja ja ilkitöitä ja moni vekara tarttui heidän koukkuunsa. Päivin he myös ottivat niin paljon vaaria ja tietoja heidän umpikuljuisista vehkeistänsä kuin vaan voivat, ja se oli suureksi avuksi useinkin heidän öillisille toimillensa. Kauan ei Vanhanviran Jussikaan saanut nauttia tuota kahden vuoden kruunun työllä ansaittua vapauttansa, sillä parin vuoden päästä irti pääsönsä jälkeen joutui hän noiden kylän poliisien kautta itse työssä kiinni murtovarkaudesta.
Jussin syntirekisteri oli jo niin iso, että hän kolmannen kerran sai selkäänsä neljäkymmentä paria raippoja ja kymmenen vuotta kruunun pakkotyötä, ja nyt hän oli jo isänsä edellä rikoksissa ja rangaistuksissa.
Vanhavirka palasi juuri kotiansa Viaporista, kun poikaa alettiin toimia sinne vietäväksi. Isä meni poikaansa katsomaan vankien kulettajalle, juuri kun puikaa lähdettiin viemään samaan kolkkaan ja pitkälliseen vankeuteen, josta hän itse juuri oli päässyt. Kokonaista kymmenen vuotta oli kulunut, jolla ajalla eivät kumpikaan olleet toisiansa nähneet. Kuihtunut, harmaantunut oli isä tuolla kolkossa, kovassa kruunun työssä. Kolkostuneet, piruttuneet olivat pojankin kasvot, sillä monet kovat rangaistukset, hurja ja rikollinen elämä olivat tylystäneet ja tuimistaneet hänen katseensa, joka viattomana ollessaan oli niin lempeä ja suloinen kuin parin tähtösen vilkkuva kiilu aamutaivaan rannalla lempeällä talvi-ilmalla. Myrskyä, ukkosta, pelkoa, kauhua — paatumusta, osoittivat nyt ne villit katseet, joita kovasti kahlehdittu vanki loi ympärilleen; olisipa luullut toisen maalarin käyneen siveltimellään pilaamassa tuota Luojan alkuperäistä työtä ja niinpä oli käynytkin. Hän oli vangin kasvoihin uurtanut nuot syvät, kolkot ja säännöttömät va'ot, jotka hänet tekivät niin inhottavan ja villin näköiseksi.
Laskiessaan raakoja kokka-puheita ja katsellen villisti ympärillään olevaa uteliasta väkijoukkoa, sattui vanki näkemään isänsä. Tulta säkenöitsivät hänen silmänsä ja hänen suunsa vetäysi ilkeään ja pirulliseen ilve-hymyyn.
"Ahaa! Tulkaapas lähemmäksi, kulta isäni. Te olette ennenkin antaneet minulle hyviä neuvoja ja opetuksia ja varmaan voitte niitä nytkin antaa. Poika on nyt jo hyvällä varalla isän veroinen, opissa, elämässä ja vieläpä palkan saamisessakin. Tehän juuri tulette, luulen ma, meidän yhteisestä kotitalosta, johon poika juuri nyt lähtee yhtä uljaalla matkapassilla kuin tekin, isä. Te mahdatte tietää, oliko siellä hyvin viinaa ja koreita tyttöjä; jos niin on, niin sitten siellä kyllä tulee toimeen. Siellä kai pitää kynnet pitää lyhempinä, ett'eivät ne takerru joka hevosen marhamintaan, taskukellon peräsimiin, kukkaron nauhoihin ja aitan avaimiin, vai kuinka, isä? Kyllä minä olen koettanut elää niin paljon kuin olen voinut oppinne jälkeen, mutta ei se ole niin onnistunut kuin teiltä, sillä minulla ei ole ollut Valvoherraa kumppanina — älkää nyt noin ujostelko, isä, yhteisethän meillä asiat ovat, vai kuinka?"
Noin Vanhanviran Jussi puhutteli isäänsä kymmenen vuoden päästä. Isä ei voinut hälkyilemättä kestää poikansa puheen ja villien silmäyksien edessä, vaan hän koki vetääntyä muiden taa piiloon, mutta poika piti hänet niin ankarasti silmällä, ett'ei hän päässyt lymyämään koko puheen ajalla; lieneekö tuo silmällä pitäminen ollut sitä, josta Lutherus sanoo neljännen käskyn selityksessään: "ja pidämme heitä meidän silmäimme edessä?"
Vangin puhe teki kuulijoissa eri vaikutuksen, aina sen mukaan minkälainen kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli. Suurin osa purskahti imelästi nauramaan; ne olivat niitä, jotka vangin puheen pitivät oikeana, viisaana puheena, sillä heidän mielipiteensä olivat enemmän tai vähemmän sopusoinnussa hänen mielipiteittensä ja tekojensa kanssa. Vähempi osa pysyi mykkänä koko vangin puheen ajan, ja he näyttivät kauhistuvan jokaista hänen sanaansa. He katselivat usein toisiansa kysyvästi silmiin, ikäänkuin olisivat kysyneet: eikö tuo ole hirveää ja pirullista? Eräs vanha harmaapää ukko avasi suunsa ja rupesi puhumaan:
"Eikö tämä ole hirveää ja jumalatonta?" alkoi hän. "Mistä on tämä hirveä rikoksellisuus, tämä saasta ja jumalattomuus pitäjääsemme tullut? Tuntuupa siltä kuin ilmakin olisi saastutettu ja Herran käsi raskaasti painaa meitä. Muistan ajan, jolloin ei pitäjässämme kuulunut yhtään rikosta ja rauha, rakkaus vallitsi silloin ihmisien kesken. Jumalan pelko asui silloin ihmisien sydämissä, ja se teki kaikki nöyriksi toisia kanssa-ihmisiäkin kohtaan. Lyhyessä ajassa on elämä pitäjässämme muuttunut pahojen henkien elämän kaltaiseksi, sillä muuta nyt ei enään kuulukaan, muusta ei nyt enään ole puhettakaan kuin rikoksista, murhista, murhapoltoista, murtoja muista varkauksista, juomisista, vankituksista ja rangaistuksista. Mistä tämä kaikki on tullut? kysyn vieläkin. — Kanniaiselta alkoi se saasta vuotaa. Väärällä tavaran himolla, setä Juhon rahojen varastamisella, varomattomalla lasten kasvatuksella, väärillä, petollisilla kirjoilla alkoi se ja Jumala sen tietää mihinkä se päättyy, sillä pahuus ja jumalattomuus paisuu nyt jo yli reunojensa, loppua eikä kumminkaan kuulu kustaan; se on hirveää ajatellakin. Rikokset pidetään nyt jo kunnia-asiana ja rikoksistaan vangittu poika puhuu rangaistulle isällensä levollisena niin hirveitä asioita ja sanoja, että kaikki harmaat karvani nousevat pystyyn, ja tuommoiset puheet saavat suosijoita — nauravia suosijoita!! — Jumala meitä armahtakoon!"
Sen sanottuaan lähti ukko hitain askelin kävelemään ulos. Ei yksikään voinut tuohon kunnian vanhuksen puheesen virkata ainoatakaan iva- ja pilkka-sanaa, vaan kaikki olivat lyötyinä, ja Vanhavirkakin ja vangittu poikansa seisoivat pää rinnoilla ja katsoa tuijottivat alakuloisina lattiaan. Miksikähän tuo ukon puhe teki niin syvän vaikutuksen kaikkein hurjimmissakin kuulioissa? Siksi että se oli huutavan ääni korvessa, jonkalaista ei oltu kaukaan aikaan kuultu. Ukko havaittiin olevan Elsan isän.
Pitemmittä mutkitta taljattiin Vanhanviran Jussi raskaine rautoineen rattaille ja mykkänä, synkkänä alkoi hän vieriä hitaasti kolkkoa rangaistus-paikkaansa kohden; yhtä mykkänä hajausi myös väki pois vankien kuljettajan talosta. —
Tuo ennen niin loistoisa ja mainehikas Kanniainen oli nyt perinpohjin hävinnyt talo. Eipä olisi kukaan enään tuntenutkaan sitä Kanniaiseksi, jos ei entinen paikka ja kammottava nimi olisi sitä mieleen johdattaneet. Maa oli myöty vähitellen suurien rahasakkojen, kulujen ja tuomittujen takamaksujen maksuiksi ja muiden isojen velkojen maksuiksi. Ostajat olivat osinkojensa mukaan vähitellen vedättäneet pois huoneet tuosta niin komeasta kartanosta. Ainoastaan talon entinen kota oli jäänyt paikalle sen vähäisen maan kipeneen kanssa, joka vielä oli jäljellä, kun Vanhavirka palasi Viaporista. Tuon kodan olivat pojat, Jussi ja Antti, varustaneet tulisialla ja muutoinkin asuttavaksi, sill'aikaa, kun heidän isänsä oli vielä rangaistustansa kärsimässä. Tuossa kota-tuvassaan asui nyt Vanhavirka poikansa Antin kanssa, ja he joivat mitä vaan hengestä irti oli. Niin autiona ja kolkkona oli nyt muinoin niin uljas Kanniaisen talo, yksinäisellä paikallaan, kuin autio puuton kallio-saari jäätyneen järven keskellä. Kolkkona, kammottavana esimerkkinä törötti yksinään kota-tupa tuossa ja kun tyyneenä, selkeänä talvisena aamuna savu kohousi pystysuorana korkealle ilmoihin kota-tuvan tornista, niin tuntuipa silloin siltä kuin se olisi suoristansa tullut kirouksen pätsistä.
Kun isä ja poika olivat jonkun ajan kahden viettäneet synnillistä elämää juomisessa ja varkaudessa, tuossa kolkossa yksinäisessä asunnossaan, ajoi eräs mies eräänä pyhä-iltana kota-tuvan eteen vähäsen, hevosen loimilla peitetyn kuorman kanssa. Mitä oli noiden peitetten alla? Siellä oli miehen — ruumis! Yksin oli Vanhavirka nyt kota-tuvassaan majaa pitämässä, sillä Antti oli jo aamulla lähtenyt kylälle, tavallisella laillaan pyhäpäivän pyhittämiseen juomisella ja tappelulla. Tuolta retkeltään tuli hän nyt kotiansa hevosella, ei ajajana, vaan tuona vähäisenä peitettynä kuormana, jonka olemme jo nähneet.
Vanhavirka kuuli kota-tupaansa, että hevosella ajettiin sen eteen. Hän astui kiireesti ulos, katsomaan tullutta.
"Näkyikö siellä meidän Anttia?" kysyi hän hätäisesti reen vieressä seisovalta mieheltä, jonka hän tunsi.
"Näkyipä tuo", sanoi mies ja sivalsi peitteet pois komian kuormansa päältä.
Yltä päältä verisen ruumiin kalveat kasvot tulivat silloin näkyviin ja
Vanhavirka tunsi niissä poikansa kalvistuneet kasvot.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hätäisesti ja astui askeleen takaperin.
"Tapahtumat näette edessänne olevassa poikanne verisessä ruumiissa. Aamulla aikaisin kokousi koko roisto-joukko kirkon kylään. He hankkivat tavallisuuden mukaan viinaa ja joivat itsensä juovuksiin. Issulla ja Antilla oli riita keskenänsä jostakin asiasta, sen jälkeen mitä muut ymmärsivät, varastetun yhteisen omaisuuden väärästä ja epärehellisestä ja'osta. Heille tuli tappelu ja ennenkuin ennätti aavistaakaan, paiskasi Issu puukon Antin sydämeen umpipäähän, josta iskusta hän kaatui paikalle hengettömänä. Siitä oli kumminkin hyvä, että siinä meni kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä", sanoi mies ja nosti ruumiin koto-tuvan lattialle.
"Sekö nyt vielä?" sanoi Vanhavirka ja purskahti itkuun.
"Niin, nyt alkaa olla töillänne täysi mitta. Oman sukunne, sisarenne pojan työtä on tämä ja Issu vaan kerskuu muun muassa maksaneensa — äitinsä perintöä", sanoi mies ja lähti pois.
Siinä oli Kanniaisen Antin loppu. Ei hänen veljensä, Jussin, ennustavat sanat käyneetkään toteen? Ei Antin talonpaikka ollutkaan Viaporissa, niinkuin Jussi oli ennustanut; kolkompi, synkeämpi — kauheampi oli se kammitsa, johon Antti nyt joutui, kuin Viapori on koskaan ollut. Antin vankeudesta ei päässytkään ulos vuosituomiolla, ei kymmenessä vuodessa, ei sadassa — voi! ei koskaan, ei koskaan. Ei mitään parannuksen aikaa, ei mitään armoa, ei mitään toivoa — kauheata!
Niin, Antin isähän itki. Mitä hän itki? Hän itki sitä, että hänen poikansa oli tapettu. Hän tunsi itsensä nyt niin yksinäiseksi ja turvattomaksi. Hänellä ei ollut nyt enään yhtään, joka hänelle olisi hankkinut ja kantanut — viinaa ja varastellut hänelle elintarpeita kurjan henkensä ylläpitämiseksi — sitä hän itki.
Nyt olemme jo osaksi tutustuneet rintaperillisien, etevän suvun kunniaan; katselkaamme vähän syrjäperillisienkien, sisaren poikienkin kunniaa.
Vanhanviran sisaren poika joutui paikalla kiinni nepaimensa, Antin, murhasta. Asia oli niin selvä, että hän sai kovimman rangaistuksen, nimittäin neljäkymmentä paria raippoja ja elin-ajakseen pakkotyötä Siperian vuorikaivannoissa. Niin hän meni ja se hänen juoksunsa ja pyrintönsä pää ja pohja oli; se oli hänen — kunniansa.
Olemme jo ennen nähneet, kuinka Vanhanviran Jussi joutui kiinni, kattilan varkaudesta, markkina-matkallaan. Toiset veijarit menivät kuitenkin markkinoille, vaikka Jussin niin kävi. Siellä he pitivät tavallista menoaan: joivat, varastivat ja — ryöväsivät, kun niin sattui. Kaikissa heidän vehkeissään oli Vanhanviran Jussi ennen päämiehenä ollut, mutta kun hänen noin hullusti kävi, valitsivat veijarit hänen nepaimensa, Nartin, yksimielisesti johtajakseen. Uljaasti toimitti Nartti hänelle uskotun luottamusviran. Kaikki menestyi hyvin ja niin kavalasti, ett'ei pienintäkään epäluuloa syntynyt heitä vastaan. He kokosivat runsaan saaliin, ja palasivat iloiten ja riemuiten kotiansa. Samoilla markkinoilla ryövättiin tiellä eräs varakas pappi, ja piestiin vähiin henkiin. Papilla oli paljon rahoja muassaan ja muutakin arvokasta kalua, muun muassa kultakello kalliine perineen. Tieto tuosta rumasta ja hirveästä rikoksesta levisi nopeasti joka paikkaan ja pahantekijöitä koetettiin kaikilla keinoilla saada ilmi ja kiinni, mutta turhaan; mitään ei kuulunut ei näkynyt ja varastetut rahat ja kalut katosivat kuin nukkuneen rukous.
Pahantekijäin ilmisaaminen jäi siihen, eikä kukaan enään piitannut koko asiasta huita haita. Mutta hallitus ei heittänytkään asiaa niin vähällä, sillä rikos oli kovin hirveää laatua.
Oli kulunut tapauksesta aikaa noin pari vuotta. Silloin sai paikkakunnan nimismies käskyn kuvernööriltä, syynätä kaikki ne henkilöt ja heidän asuntonsa, joiden tiettiin olleen niillä markkinoilla, joilla papin ryöstö tapahtui. Tämä tapahtui ehkä siinä toivossa, että siten saataisiin jotakin selkoa pahantekijöistä. Tuo käsky tuli sen vuoksi, että pitäjän paha maine oli ehtinyt jo hallituksen korviinkin. Heti käskyn saatuansa ryhtyi nimismies työhön, ja Nartin koti oli se, jota tuo syyni ensimäiseksi kohtasi. Nartti oli nainut mies ja koki vielä asua remuta isänsä maalla, vaikka se oli jo hyvin riepakolla. Kun nimismies tuli taloon, oli Nartti poissa kotoa.
"Hyvää päivää! onko Nartti kotona?" sanoi nimismies huoneesen tultuansa.
"Mitä hänestä tahdotte?" kysyi Nartin vaimo tuimasti.
"Onko Nartti pari vuotta takaperin ollut J—n markkinoilla?"
"Mitäs sitten?"
"Älä mutkittele, akka, vastaa vaan suoraan minun kysymykseeni; onko miehesi kotona?"
"Hän ei ole kotona".
"Toinen kysymys?"
"Jos se on teille mieliksi, niin muistelen hänen siellä olleen".
"Sen tiesin kyllä sinun todistamattasikin, ja me syynäämme nyt talonne joka nurkan".
"Ja mitä varten?"
"Jos jotakin löytäisimme; tuo nurkassa oleva arkku ensiksi käsiin; arkku auki!"
"Kenen luvalla tulette häiritsemään meidän rauhaamme?"
"Emme suinkaan sinun luvallasi, se on tietty; pitemmittä juonitta arkku auki!"
"Sitä ette tarvitse ettekä saa syynätä", sanoi akka, rynttäsi arkun päälle ja vanui sylin siihen kiinni.
Nimismiehen apumiehet kiskoivat akan irti arkusta ja mursivat arkun auki. Toiset pitivät kiinni akkaa, joka huusi, parkui ja kiemuroitsi; toiset syynäsivät arkun sisustaa. Arkku ei juuri paljon sisältänyt, mutta kuitenkin syynimiehille jotakin hyvin tärkeää, sillä sieltä löytyi eräs kultakello, joka nimimerkeistä tunnettiin papilta ryöstetyksi kelloksi.
"Mistä miehesi on tämän kellon saanut?" kysyi nimismies, näyttäen akalle arkusta löydettyä kelloa.
"Se on Nartin kello, ette saa siihen koskea", tirskui akka. Hänkin oli epärehellinen ihminen, sillä "kyllä vakka kantensa valitsee".
"Vai niin! Mutta mepä emme aiokaan sinun luvistasi pitää minkäänlaista lukua", sanoi nimismies, pisti kellon lakkariinsa ja niin lähtivät syynimiehet pois.
Jo samana iltana istui Nartti koreasti kiinni, vahvasti raudoitettuna.
Tuon kellon asiat olivat kummallista laatua. Martti oli sen saanut osaksensa markkinoilta varasteltua kalua jaettaissa asianomaisien kesken. Niin tarkasti ja varovasti elivät he kaiken varastetun kalun kanssa, että hän oli pari vuotta säilyttänyt tuota kelloa, jonkun vanhan kivinavettalöksän seinässä olevassa sopivassa kiven kolossa. Nyt hän oli ruvennut pelkäämään pilalle menevän koko kellon. Juuri syynipäivän aamuna, kotoa pois lähtiessään, oli hän, tuon pelvon vaikuttamana, tuonut kellon kamariinsa ja kätkenyt sen arkkuunsa, josta se oitis joutui syynimiesten käsiin. Kaikella varovaisuudellaan ei hän siis voinut välttää sallimuksen pettämätöntä kättä.
Nimismies pitkitti syyniään ja toisen Vanhanviran sisaren kahdelta pojalta löytyi myös papilta ryöstetyitä kaluja, ja he myös pistettiin kohta kiinni. Suvun ulkopuolellakin löydettiin yhdeltä ja toiselta epäluulon alaiselta sitä ja tätä papilta ryöstettyä tavaraa, joista hekin joutuivat kitimiin.
Todellakin siis olivat nuot roistot tuonkin hirveän rikoksen tekijöitä. He eivät liene jakaneet saalistansa tasaisiin osihin miehiä myöden, vaan sen mukaan kuinka suuri osa ja miehuus kullakin oli ryöstäessä ja varastaessa. Tuosta osinkojen epätasaisuudesta lienee Issullekin ja Vanhanviran Antille tullut riita, joka päättyi murhalla ja josta Issu oli jo huilannut Siperiaan.
Asia tuli tietysti oikeuden käsiin. Nartti ja molemmat nepaimet sekä kaikki ne, joilta löydettiin papilta ryöstetyitä kaluja, saivat neljäkymmentä selkäänsä ja sen saatuansa vietiin he koko elin-ajakseen kruunun pakkotyöhön, sovittamaan hirveää rikostansa. Semmoinen oli heidän kunniansa.
Nyt ei ollut enään jäljellä tuosta väärällä tavalla kunniaan korotetusta suvusta muuta kuin Vanhavirka. Hän se oli, jonka kunniaa, jonka tulevaisuutta oli koetettu tehdä oikein loistavaksi ja mainehikkaaksi väärällä tavalla anastetulla tämän maailman mammonalla. Hän se oli, jonka sydämeen jo nuorena oli istutettu se periaate, että ihmisen suurin onni tässä maailmassa on rikkaus, saipa häntä sitten mitä vielä saikin. Hän se oli suvussa, joka ensikerran omin luvin ojensi kätensä anastamaan, jonkun oikeuden muodolla, toisen miehen omaisuutta ja jonka teon hänen isänsä niinkuin sinetillä lukiten todisti oikeaksi, suvun kunnian ja maineen turvaamisen nimellä. Hän se oli ensimäinen suvussa, joka mielivaltansa mukaan sai kasvaa kristillisettä kasvatuksetta isänsä puolelta, sai kasvaa kurituksetta ja Herran nuhteetta, sai kasvaa oman turmeltuneen sydämensä himoissa ja haluissa. Niissä sai hän mielin määrin juurtua ja varttua, ja nyt olivat hedelmät jo näkösällä. Yksin oli hän nyt suvustansa jäljellä niinkuin jäkäläpäinen kanto, kulovalkean hävittämällä karulla kankahalla, josta kaikki hävittävä tuli on kaiken kasvullisuuden, kaiken tuoreuden, kaiken elon hävittänyt, niin ett'ei siinä muuta näy kuin joku savuava, joku kytevä kekäle, jonkatähden seutu näyttää niin kolkolta, mustalta, kaamialta ja vihan ylikäyneeltä. Semmoiselta näytti Vanhanviran kota-tupakin autiolla Kanniaisen talon paikalla. Semmoiselta näytti tuvan ainoa asukaskin — Vanhavirka — harmaantuneine hiuksineen ja kuivettuneine ja kyyristyneine ruumiineen; näyttipä siltä kuin hänen olisi sallittu jäämään Jumalan vihan koston kammottavaksi muistomerkiksi. —