Olli rupesi aina mahdottomaksi tässä tilassaan. Tosin hän ei kauan kestänyt, vaan typertyi pian tajuttomaksi vuoteelle. Mutta mielialan hän oli kumminkin ennättänyt saada alakuloiseksi. Ei virinnyt entinen hehku. He eivät päässeet enää entisyyteen eikä tulevaisuuteen. Ja vaikka he joivat paljon, ei siitä enää tullut muuta kuin hälinää. He alkoivat tulla pisteliäiksi toisilleen, ja yksi ja toinen heidän kurjan nykyelämänsä asioista vedettiin puheen alaiseksi.—Ja Heikkikin, joka ei ollut juonut juuri mitään ja oli tähän asti saanut olla ihan rauhassa, alkoi vähitellen tulla heidän arvostelunsa kohteeksi. Heillä oli kaikenlaista muistuttamista Heikkiä vastaan, tämä kun muka vetäytyi heidän seurastaan. Heikki oli vieraantunut heistä. Heikki oli pyrkinyt pois heidän joukostaan "yhteiskunnallisten" piireihin—ja muuta sellaista he panivat hänen syykseen.
Se jakso heidän juomingistaan oli Heikistä aina vaikein. Olivathan he oikeassa! Hän ei voinut katsoa heitä silmiin. Kaikki hänen tutkintonsa, hänen pyrintönsä, koko hänen elämänsä näytti samassa yhdeltä ainoalta heitä vastaan tehdyltä rikokselta. Hän seisoi ikäänkuin valapattona heidän edessään. Hän selvänä ja he juovuksissa kiiluvine silmineen ja tulehtuneine poskineen.
Mutta tällä kertaa oli Heikillä käytettävänään valtti, jota he eivät aavistaneetkaan.
Hän pyysi heitä täyttämään lasinsa, täytti omansa ja nousi seisaalleen.
—Hyvät herrat, minun täytyy tässä juoda erään vainajan malja. En ole tahtonut sitä ennen tehdä, koska olisin siten ehkä häirinnyt iloista mielialaa,—koska asetan toveruuden korkeammalle kaikkea muuta. Kun nyt on niin myöhä, että kohta kumminkin eroaisimme, en voi enää salata sitä sanomaa, jonka sain meidän istuessamme korttipöydän ääreen,—sanomaa siitä, että isäni on haudassa.——Hänen maljansa, hyvät herrat.
He selvisivät ällistyessään Heikin sanoja. He jäivät seisomaan kuin kivettyneinä hänen ympärilleen. Mutta Kalle kävi lasiinsa ja huusi:
—Vielä elää vanha Heikki!—Suo anteeksi, että sanon sinulle pari sanaa ennenkuin lähdemme. Hyvät herrat! Hän on pelannut korttia ja nauranut meidän kanssamme——vaikka on tiennyt——Heikki, sinä olet mies!— sinä olet mies!——
Kalle olisi vielä jatkanut.
—Vait, Kalle,—keskeytti hänet Pekka—älä jatka enää! Sinä et voi sanoa paremmin kuin olet sanonut: Heikki, sinä olet mies! Ssh—ssh! Vait kaikki! Poistukaamme——Ssh—ssh!——
He joivat kaikki pohjaan lasinsa, puristivat sitten äänettöminä vuorotellen Heikin kättä, vetivät varovasti Ollin vuoteesta ja puoleksi taluttamalla, puoleksi kantamalla häntä kolistivat sanaakaan haiskahtamatta tiehensä.
Heikki seurasi tylysti heitä katseellaan.
Sitten hän alkoi siivota heidän jätteitään. Kokosi hajalle heitetyt sikarinpätkät ja pahimmat tuhkaläjät. Nosteli lasisirpaleet lattialta, järjesti tuolit paikoilleen ja korjasi pullot pöydältä.
Hän teki tuon kaiken vain voidakseen vielä olla ajattelematta sitä, mitä hänen kohta piti ruveta ajattelemaan.
Mutta vihdoin' hän pysähtyi, ja ajatus pääsi valloilleen.
Heikin olisi tehnyt mieli viskautua maahan ja itkeä hurjasti.—
Mutta hän oli käynyt niin kömpelöksi itkussa. Kun hän istui ja peitti pään käsiinsä, vavahti hänen äänensä vain oudosti pari kertaa—eikä hän tuntenut sitä omakseen.—Ei,—hän ei voinut, ei osannut enää itkeä!
Heikki otti kirjeen jälleen esille ja istui lukemaan sitä toiseen kertaan.
Siinä ei ollut ainoastaan isän kuolemasta ja hautauksesta. Sen kirjoittaja oli Juho Kustaanpoika, joka sanoi itseänsä Vuorelan uudeksi isännäksi. Kömpelöllä käsialallaan, tuskin ymmärrettävästi hän siinä koetti kertoa isäntä-vainajan ja hänen välisestä kaupasta, joka tehtiin Heikki-maisterin lähdettyä. Vainaja oli myynyt perintötalon hänelle semmoisilla ehdoilla, että saisi nauttia elinkautista syytinkiä talosta ja että määrätty kauppasumma suoritettaisiin hänen pojalleen Heikille.
Sitten oli kirjeessä pitkä luettelo jo maksetuista rahoista ja sen summan suuruus, joka Heikin vielä olisi ollut saatava.—Mutta kun nyt vanha Vuorela on kuollut, on paljon asioita ja laskuja, jotka kaipaisivat selvitystä. Eikä niitä muuten selville saisikaan, paitsi jos Heikki-maisteri itse tahtoisi käydä Vuorelassa.
Kaikki tämä oli Heikistä enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Mutta sitten oli kirjeen lopussa kohta, jonka hän vasta nyt huomasi ja joka saattoi merkitä Heikille kaikkea kaikessa: samalla kömpelöllä Juhon käsialalla seisoi siinä terveiset—Liisalta.
Mitä on Liisa Juholle? lämähti Heikkiin ajatus.
Ja vastaus oli selvää selvempi. Liisa on Juhon vaimo!
Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki viisaasti ajateltu ja tehty!
Ja Heikki oli kuin lamautunut.
Mitenkä Liisa taisi!—
Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen—semmoisena kuin tämä seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen, alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen miettimässä—ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee.
Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut. Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja.
Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä tahtoa——
Hän on ehkä sydämessään kärsinyt?
Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa—hautuumaalla. Vanha Vuorelan perintötalo—ruokakelloineen ja kaivonvipuineen—niin, ja yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla—se ei ollut enää Heikin koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä—se on vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat lapsuudenmuistot, ei mitään muuta!
Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa!
Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut —ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat,—ei yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä! Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä.
Mutta mikä sitten on ollut hänen elämänsä tarkoitus? Miksi hän oli aina ollut valmis arvottomana heittämään luotansa sen osan, jonka oli luullut jo saavuttaneensa? Miksi oli hänessä syttynyt silloin entistä valtavammat liekit, jotka loimottivat aina yhä uusia aloja kohden? Olisiko Jumala tahallaan sytyttänyt semmoisen tulen ihmissydämeen vain saadakseen hänet alituiseen kuumeentapaiseen ponnisteluun?
Mutta jos ihmistyö on Jumalalle niin tarpeellinen, miksi oli Heikin elämä näin muodostunut? Miksi Antti oli silloin ylioppilastalon ravintolassa pitänyt tuon puheen, joka syöksi hänet maalle vasten hänen kaikkia toivojansa? Miksi toverit tulivat sitten sinne maan sydämeen, johon hän jo oli luullut ikuisiksi hautautuneensa,—tulivat ja vastustamattomalla voimalla veivät hänet taas sieltä? Järjetön sattumako olisi yläpuolella Jumalan tarkoituksia? Silloin ei Jumalaa olisi. Ei. Jos Jumala on olemassa, niin ei ole hänelle tarpeen ihmistyö, vaan ihminen. Sentähden hän on antanut ihmiselle vapauden.
Mutta juuri tämä vapaus saattoi tuntua kolkoimmalta. Oli kuin Jumala olisi luopuen viereltä sanonut: saat tehdä tekosi yksin ja yksin saat niitten seurauksista vastata!
Miksi juuri nyt, kun Heikki ehkä olisi ollut valmis jättämään kaikki kunnianhimoiset pyyteensä, kaikki turhat tavoittelunsa,—kun hän olisi ollut valmis tyytymään taas tuohon kaikkeen pienimpään, vähäpätöisimpään rakkauteen, siihen, jota yksinäinen koti siellä hiljaisuudessa saattoi tarjota,—miksi juuri nyt sulkeutui hänen edestänsä tämäkin tie? Miksi hänellä nyt oli käsissään tämä kirje, joka kertoi hänelle, että hän oli isätön ja että Liisa ei voinut enää koskaan tulla hänen omakseen? Miksi hän juuri nyt sai niin katkerasti tuntea, ettei ollut ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi häntä ymmärtänyt ja tahtonut syliinsä sulkea, että hän oli yksin, sanomattoman yksin!
Ei, ei, niin yksin ei Heikki voinut olla. Se oli ammottavan tyhjä, peloittava yksinäisyys!
Hänen täytyi vielä saada nähdä Liisa. Liisa oli ainoa ihmissielu, joka tunsi hänet. Liisan läheisyydessä ei ollut yksinäistä.—Ettäkö Liisa on naimisissa! Mitä se merkitsee sielujen keskinäisessä elämässä!
Mutta kun Heikki vihdoin kavahti ajatuksistaan, vuotivat kyyneleet virtanaan hänen silmistänsä, vapaasti, niinkuin ennen lapsuudensurujen kohdatessa—keventäen ja lohduttaen.——
IX.
Lumet olivat sulaneet ja kesä täydessä voimassaan, kun Heikki oli matkalla vanhaan kotitaloonsa.
Hän oli jo melkein suorittanut pitkän hevosmatkansa. Oli vielä yksi kievaritalo, sitten Niemelän talo ja sitten se tuttu tie Niemelästä kotiin.
Kievariin tultuansa hän tapasi Niemelän isännän jonkun muun seurassa matkalla poispäin. He eivät tunteneet häntä ensin, vaan katselivat pitkään ja urkkivasti.
—Täkäläisiä minä olen, sanoi Heikki,—olen Vuorela-vainajan poika.
Niemelä ällistyi.
—Vai Heikki-maisteri olette—minä juuri tässä tunnustelin—no, vanhaako kotitaloa nyt tulette katsomaan? Jaa, jaa, niin ne ajat muuttuvat, varttokaas nyt, johan siitä on—kuinka kauan onkaan, kun täältä läksitte? Niin, niin, Vuorela haudattiin tässä pääsiäisen aikaan—vai kuinka se oli, herra opettaja? kysyi hän tuntemattomalta herralta.—Jassoo, suokaa anteeksi, enhän ole esittänytkään: herra maisteri Vuorela—herra kansakoulunopettaja Kiiski—meidän uusi kansakoulunopettajamme.
—Herra maisteri matkustaa asioissa? kysyi opettaja.
—Niin, on muutamia tilejä vastaanotettava, sanoi Heikki, ja häntä inhotti hänen oma äänensä.—Te olette vasta muuttanut tänne?
—Aivan vast'ikään, tällä lukuvuodella. Mutta sen verran kuin näin ensi silmäyksellä voin päättää, miellyttää minua tämä väestö täällä. Ne ovat kaikki sitkeitä vanhoillaan-olijoita, mutta aikaa lisäten saadaan kankeinkin puu taipumaan. Sanalla sanoen: luulen, että tästä kyllä saadaan kalu ja hyvä kalu. Meidän pahin vihollisemme ei ole enää vanhoillisuus. Ei. Se on Amerikka.
—Kuinka, ovatko jo täälläkin ruvenneet sinne lähtemään?
—Suuressa määrin. Kun vain vähänkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, ei silloin enää kotikontu kelpaa. Ja joka ei Amerikkaan lähde, niin lähtee muuten kotoa, kaupunkeihin, työansioille tai muuten herrastelemaan.—Siksihän ne vanhat niin vihaavat kansakouluja!
—Mutta pahinta kaikesta, jatkoi opettaja,—on se, että papisto alkaa yhä enemmän kallistua heidän puolellensa. Minulla oli kunnia keskustella v.t. rovastimme kanssa. Kysymys oli kansanopistopuuhista. Hän sanoi peittelemättä, ettei hän ole sen asian ystävä. "Heistä tulee puoliherroja", sanoi hän. Mutta kun ne saavat semmoisen tuen, niin ei sitten mene mikään asia. Ne ovat sitkeitä, sanon minä, sitkeitä valistuksen vastustajia täällä, sitkeämpiä en ole missään nähnyt!
Muissakin kohdin oli opettaja hyvin ankara tätä kuntaa kohtaan. Ihmiset olivat täällä taikauskoisia ja valmiita luottamaan sokeaan kohtaloon. Eivät välittäneet yleisestä terveydenhoidosta, ja suorastaan sitä vastustivatkin, jos se vain kustannuksia kysyi. Niinpä he vastustivat kiven kovaan kunnan lääkärin asettamista tänne, vaikka kaikki tiesivät, että saastainen tauti oli päässyt arveluttavassa määrässä leviämään ja teki tuhojansa parhaimman nuorison keskuudessa.
—Mutta kaikki tämä se vielä pannaan oikealle tolalle. Lääkäri on tänne hankittava ja uusia kansakouluja perustettava, niin—ja kansanopisto myös! sanoi opettaja räpyttäen tarmokkaita harmaita silmiänsä ja nykäisten kaljua päätänsä. Hän näytti olevan varma kuin pikku Bismarck siitä, että kerran kävisi kaikki tässä maassa kuin komennon mukaan, koko kansa olisi terveydenhoidon ja sivistyksen ryhdikkäitä pikku sotilaita.
Vanha Niemeläkin hymyili hänen innostustaan, samalla ikäänkuin pyytääkseen anteeksi opettajan puolesta, joka ei ollut vielä kaikista täkäläisistä asioista perillä eikä siis tiennyt ketä hänen moitteensa koskivat.
Niemelällä oli kiire. Hän istui yksi-istuimisiin kääseihinsä ja kansakoulunopettaja nousi takaistuimelle. Kievarin isäntä hyöri mahtavan isännän ympärillä sovitellen nahkamanttelia hänen jalkojensa ylle.
Heikki oli tahtonut tietää, miten talo vaurastui nyt Juhon käsissä.
—Jaa, jaa, nauroi Niemelä kääseistä.—Se oli itsepäinen mies, luvalla sanoen, se vanha Vuorela-vainaa. Olisihan hän saanut talolleen rahakkaan ostajan, joka olisi vaikka puhtaan summan hänen käsiinsä jättänyt. Mutta eivät semmoiset kelvanneet. Otti isännäksi köyhän körttiläis-Kustaan pojan, joka oli vuorelaisten sukua. Oli vain sanonut, että "talo vasikkansa juottakoon", meinaten teitä, luvalla sanoen—ha-ha-ha. No, en tahdo sanoa mitään, onhan Juho kova raatamaan. Mutta meinaan, että se on maasta nostettava summakin suuri. Voivat kesken väsyä, kun näetten vanhan isännän toivon mukaan eivät saisi taloa velasta kiinnittää. Olihan se Juho kuulemma jo kysellyt lainaa isännän kuoltua.
Ja hyvästit jätettyään he ajoivat pois.
—Siitä tulee meidän valtiopäivämies, tietääkös majisteri. Niissä asioissa taitaa ajellakin!—kuiskasi kievarinisäntä heidän mennessään sisälle.
Mutta Heikki ei kuullut häntä.
Miksi Heikki ei ollut uskaltanut kysyä mitään Liisasta!
Kysyisikö nyt tältä kievarilta?
Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa muotoa kysymykselle.
Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta.
He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi heitä.
Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela, kaukaa vielä, mutta ihan selvästi.
Tuossa on se kuusikkomäki!
Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa määkien.
Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös.
—Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi pojalta.
—Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen
Vuorela-vainaan kasvattityttären.
He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo—
Vuorela,—sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu!
Heikki antoi ohjakset pois.
Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään—melkein viholliselta—
Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto.
Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua?
Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta,— häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle.—
Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten.
Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle.
Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki outoa.
Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä Heikkiä suurilla sinisillä silmillään.
Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama.
Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa.
—Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on?
Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan.
Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä kättelemään.
Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen. Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa. Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat, jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi.
Terve hän näytti olevan ja kaukana kaikista suruharsoista——
Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras!
Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua ylläpitänyt.
—Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa.—Äsken se juuri tässä.—Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla,—ja hän juoksi ulos. Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin kanssa.
Ja he tulivat molemmat hetken kuluttua sisälle, Juho vähän hämillään, ujostellen.
Juho oli suunnattoman suuri ja roteva siinä työvaatteissaan. Päätänsä hänen piti kumartaa ovesta sisälle tullakseen.
—Tämmöinenhän tämä on mun Juhoni, sanoi Liisa nauraen ja lykäten esille Juhoa, joka vain sitä enemmän hämmentyi.
Mutta kun Heikki sai hänet vihdoin puheillensa, suli hänen kömpelyytensä vähitellen ja hän alkoi naurahdella ja jutella vapaasti.
Heikki kiintyi heti hänen suuriin kasvoihinsa. Silmien sinisessä syvyydessä asui puoleensavetävä, sanomaton hyväntahtoisuus, ja koko kasvoista henki luonnon leppeys, vapaa, pettämätön rauhallisuus, joka antoi värinsä koko hänen olemukselleen, niin että olo hänen vieressään tuntui turvalliselta.
Hän meni Heikin kanssa sitten kotipeltoja katselemaan. Ja he puhuivat kulkiessaan niistä asioista. Juho piti Heikin asettamia kauppasumman suorittamisen ehtoja itsellensä edullisina. Hän tuntui saavan ikäänkuin uutta voimaa ja uskallusta ja sanoi ehkä voivansa siten velkaantumistakin välttää.
Juho valitteli vain väkeänsä. Paljon olivat asiat muuttuneet siitä, kun maisteri täältä lähti. Ja niin kauan kuin talossa vielä oli ollut maisterin aikaisia, ei ollutkaan mitään valittamista. Mutta sitten oli Manu kuollut, Iisakki muuttanut naineena miehenä omaan mökkiinsä ja muut siirtyneet mikä minnekin. Uutta väkeä ei tahtonut kelvollista saada. Jos kauempaa saikin jonkun paremman, niin pian oli hänkin samanlainen. Sillä täällä turmeli ruukki kaikki. Ja ruukkia vain suurenneltiin ja miehiä sinne vain lisäiltiin. Olivat laittaneet paperitehtaan, joka kohta pantaisiin käyntiin.
—Mutta Rönni ja Kalle, missä he ovat? kysyi Heikki.
Molemmat ovat ruukin palveluksessa. He olivat ruvenneet ensin maistelemaan, sitten olivat alkaneet ikävöidä ja sortuivat vihdoin sinne ruukin iloihin.
—Entäs Jaska?—kysyi Heikki arastellen. Sillä Jaska oli ollut hänen lempiystävänsä.
Juho viivytteli vastaustaan.
Jaska oli sairaana eikä paljon työhön pystynyt. Häntä oli pidetty viime vuodesta saakka kunnan vaivaisena.
Kun he palasivat viljelyksiä katsomasta, oli Liisa siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle. Itse hän vielä nosteli viimeiset leivät uunista.
Se pieni sinisilmä poika, joka oli ollut pihalla, oli nyt sisällä. Se oli heidän lapsensa. Sillä oli Juhon lempeät kasvot.
—No mikäs sinun nimes on? kysyi Heikki ottaen lapsen polvelleen ja silittäen sen valkoista kiharaista päätä.
—Sano nyt nimes, sano pois! kehoittivat Juho ja Liisa.
—Heitti,—virkkoi lapsi.
—Sano: Heikki—Heikki Vuorelainen, sano niin!
—He-itti Vuorelainen.
Heikki punastui ja koetti turhaan sitä peittää. Oli niinkuin hän ja Liisa olisivat tämän tapauksen kautta katsahtaneet toisiansa silmästä silmään ja sydämestä sydämeen.
Ja niinkuin myöntääkseen Liisalle kaikki yhdellä kertaa ja yhdellä sanalla Heikki sanoi:
—No tätä lasta ette ainakaan kouluun lähetä! Mutta Liisa naurahti.
—Kuinka niin? Kyllä se kouluun lähetetään.
Ja tuli ja otti lapsen syliinsä ja alkoi puhua sille sen huulia sormillaan nipistellen:
—Pannaanhan lapsi kouluun,—sinnehän se lähetetään Helsinkiin lukukouluun,—mitä se lapsi sanoo, pannaanko, lähetetäänkö?—Voi sinua, Heikki hepukkani, sinä tupukkani, sinä typykkäni…
Kutkutteli, nauratteli vähän ja laski menemään.
Heikki ei voinut uskoa muuta kuin että Liisa puhui leikillään niin.
Mutta sitten sanoi Juho samaa. Hän sanoi vielä, että niin oli ollut vanhan Vuorelankin tahto.
—Ja eikös se Manu-vainaakin ennen kuolemaansa neuvonut, että "siihen justiin samaan Helsingin kouluun", sanoi Liisa leipomauunin luota.
Eikä Heikki voinut kylläksi kummastella.—
Vasta hänen päästyään yksikseen tämä asia hänelle vähitellen selvisi.
He olivat laittaneet yösijan Heikille hänen ullakkokamariinsa. Kun hän illalla tuli sinne, oli lattia pesty ja katajia sinnekin ripoteltu. Hänen vanha pöytänsä oli vielä paikoillaan ja seinähylly ja vaatekaappi. Mutta ei mitään ollut kaapissa, ei hyllyllä eikä pöydällä. Pöytälaatikossa oli muutamia kirjoitettuja paperiarkkeja ja joitakin käytettyjä imupaperipaloja, kaikki koottu järjestykseen. Niissä näytti olevan hänen käsialaansa, joka oli silloin vielä kehittymätön, ja imupaperitkin hän muisti omikseen. He olivat luulleet kaiken tuon tarpeelliseksi ja säilyttäneet vuosikausia, vaikka Heikki oli ne juuri tarpeettomina jättänyt.
Yhdessä noista paperiarkeista oli lause, jonka Heikki erityisesti muisti. Hän oli sen kirjoittanut tärkeänä elämänkokemuksena; oli kauan hakenut sopivaa muotoa sille ja vihdoin saanut suurella vaivalla kokoon kömpelön, melkein lapsekkaan lauseen:
—Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on tieto siitä, että on tarpeellinen—
Semmoinen oli ollut hänen elämänkokemuksensa silloin, se kokemus, joka oli ollut riippumaton kaikesta ulkovaikutuksesta, syntynyt omassa sydämessä, täällä maalla äärettömässä hiljaisuudessa.
Hän itse oli tuon lauseen kirjoittanut ja kumminkin tuntui kuin olisi hänen korvaansa sen nyt kuiskannut joku ihan toinen olento,—lapsekas, mutta paljoa lähempänä totuutta oleva kuin hän itse.
Mikä syvä merkitys oli tuolla ajatuksella hänen elämässään!
Oliko hän ollut onnellinen koskaan muulloin kuin täällä maalla?
Tehdä itsensä tarpeelliseksi!—Semmoisella mielellä hän ei ollut koskaan tehnyt työtä muulloin kuin juuri täällä maalla. Sillä siellä suuressa maailmassa, jossa ei ollut nykyhetkeä, siellä oli kaikkea toimintaa johtanut tulevaisuuden kuvan kangastus.
Ja oliko hän täällä maalla ollut tarpeellinen?
Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet "Heikki-maisterin aikoja" jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana!
Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin "justiin siihen samaan Helsingin kouluun".
Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa.
Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä.
—Se sinisilmä lapsi, ainukainen,—valkoisine kiharoineen!
Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan mullassa.—
Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön lauseen elämästä ja onnesta.——
Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi, vähäpätöiseksi niinkuin silloin!
Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja talli ja ruokakello,—että ne ovat ihan tuossa seinän takana—ja että ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän aamulla tuke ulos—
Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä.
Hänen täytyy lähteä täältä, ja kohta hän on taas siellä kolkossa, kylmässä maailmassa, yksin, ihan yksin.
* * * * *
Kun Heikki aamulla heräsi, paistoi päivä iloisesti hänen huoneensa seinälle—aivan niinkuin ennenkin.
Hän nousi nopeasti ylös, sillä hän aikoi lähteä niin pian kuin mahdollista.
Kun hän avasi ikkunan, tuulahti sieltä sisälle miellyttävän raikas ilma. Ja se kaikki muistutti ihan sanomattomasti entisestä. Ja säpitkin olivat ihan samalla tavalla pantavat auringonpaisteesta lämminneiden ikkunanpielien hakasiin.
Se kaikki tahtoi väkisin herättää entisen kotirakkauden. Sitä piti väkisin vastustaa. Sillä valtaan päässeenä se olisi tuntunut äärettömän katkeralta, sillä eihän se ollut enää mitään kotia, mitä täällä oli.
Mutta aurinko paistoi iloisesti, ihan kuin olisi tahtonut sittenkin antaa uutta uskallusta ja elämäntoivoa. Ja vaikk'ei enää ollut oikeutta tätä kotia rakastaa, niin se tuntui kumminkin näyttävän luotansa ikäänkuin tietä eteenpäin. Olihan Heikillä muka muutakin rakastettavaa. Mitä?—Esimerkiksi ne Helsingin toverit, joihin hänellä oli sellainen vaikutusvalta. Pekka uskollisine silmineen ja Kalle aatteineen. Ja Olli-raukka raittiuslupauksineen!—Ja sitten Fannykin, jonka hän oli tylysti työntänyt luotaan.
Rakastaa Fannyä?—Oli niinkuin tämä olisi ollut ihan uusi kysymys, joka ei ollut koskaan ennen hänen päässään liikahtanutkaan. Ja Fannykin näin ajateltuna näytti ihan uudelta ihmiseltä. Hän oli eläessään tavoitellut Fannyn rakkautta, mutta hän ei ollut itse rakastanut. Hän tuskin tunsi Fannyä, tuota hyvää, avomielisyyteen valmista Fannyä!
Ja oliko hän rakastanut mitään muutakaan maailmassa? Oliko hän tehnyt yhtäkään vapaaehtoista tekoa toisten hyväksi siitä syystä että rakasti? Oliko hän tehnyt kaikki tekonsa vain siksi, että muut rakastaisivat häntä?
Oliko hän rakastanut tätä kotiakaan, joka oli saanut panna viimeiset voimansa häntä ylläpitääkseen?
Ja ennen lähtöänsä Heikki nouti mustepullon ja kynän ja otti esille Juhon antamat talonpaperit kirjoittaakseen niihin kuitit pienemmästä osasta kauppasummaa, jonka hän oli jo saanut.
Ne kirjoitettuansa hän sitten kirjoitti tyhjälle paikalle niitten alle:
Juho Kustaanpojan ja hänen vaimonsa Liisan hyväksi luovun minä täten siitä kauppasummasta, joka minulle ylläolevan kauppakirjan mukaan vielä olisi tuleva, samoin kuin kaikista muista oikeuksistani Vuorelan perintötaloon.
Hän lisäsi päivämäärän ja nimensä.
Ja niin ei hänellä enää ollut omaisuutta.
Hän kääräisi paperit jälleen kokoon ja sitoi nauhan niitten ympärille niinkuin niissä oli ollutkin.
Juholle ja Liisalle hän ei sanoisi mitään lahjoituksestaan. He aukaisevat nuo paperit ehkä vasta pitkän ajan perästä siitä kun hän on lähtenyt. Ja heidän ilonsa on oleva suuri, kun he näkevät, että he väsymättömällä työllään ovatkin koonneet itsellensä ja että heidän on mahdollista lähettää Heikkinsä opin teille.
Mutta mistä on se syvä riemu, joka juuri nyt kaikkialta virtaa hänen omaan sydämeensä?
Taas niinkuin tuhannet viulut alkaisivat korkeimmasta diskantista—
Yhdistymätön kaksinaisuus katoaa sydämestä, ja siellä syntyy uusi yksi.
Hänhän tässä taas on, hän itse, semmoisena, miksi Jumala oli hänet alkujaan ajatellut.
Ja vuosikausia näköä haitannut sumuharso siirtyy hiljalleen silmien edestä.
Kadoksissa ollut nykyisyys aukeaa jälleen näkyviin, uhkuvaa eloa tuoden.
Kaikki selvenee—kaikki esineet kirkastuvat, tuo permanto tuttuine rakoineen ja Liisan katajat tuossa—koko huone, koko ympäristö! Se on taas niinkuin ennenkin hänen kotonsa, tämä kaikki! Se antaa hänelle taas oikeuden. Se tuntee hänet entiseksi Heikikseen.
Ja ulkona tuntee piha ja vanha talli ja ruokakello. Niinkuin hän ei olisikaan koskaan ollut erossa niistä. Ne ovat antaneet anteeksi ja unohtaneet pitkän väliajan. Ne riemuitsevat vain hänen paluustaan!
Ja kun hän sitten ojentaa Liisalle kättä hyvästiksi, kun hän antaa suljetun paperikäärön takaisin Juholle ja salaten kyyneleitään kumartuu suutelemaan pientä Heikkiä,—silloin hänen sydämessään tuntuu kuin hän olisi alkanut täyttää jotakin taivaisiin antamaansa pyhää lupausta.
Sillä mäellä, josta viimeisen kerran näkyy kotoinen Vuorela, pysähtyy hevonen hengähtääkseen.
Viimeisen kerran Heikki sieltä katsahtaa kotitaloa, ja taas muistuu hänen mieleensä elävänä se sinisilmä lapsi.
Kunpa voisi muuttua hengeksi, joka aina valvoisi hänen pienen päänsä ääressä, seuraisi hänen kasvamistaan, pysyisi luopumatta hänen vieressään, kun hän lähtee pois maailmalle! Ettei hänestä mikään pääsisi tempaamaan irti tietoa ja tuntoa siitä, mistä hän on kotoisin! Että hän ottaisi maailmalta korkeimman hienouden, minkä se voi tarjota, ja veisi sen niille, jotka ovat hänet lähettäneet! Ja oppisi ymmärtämään, kuinka syvästi he kaipaavat häntä, kuinka he tarvitsevat häntä, kuinka hartaasti he uskovat valoon ja sivistykseen semmoisena kuin hänen hienostunut henkensä sen voi heille antaa! Ja alusta alkaen rakastaisi heitä niinkuin Heikin sydän nyt heitä rakastaa!
Niin jää vihdoin koti näkyvistä.
Seudut muuttuvat oudommiksi, tuttuisuus niistä katoaa vähitellen kokonaan.
Ja muistonako vain seuraa sydämessä kotoinen tunne?
Ei, ei!
Se näyttää taas luotansa tietä eteenpäin, nyt selvemmin ja voimakkaammin kuin ennen.
Mutta itse se tahtoo olla vain tien alkuna. Sen kieli on kotoisen leppeä, kun se hiljaa neuvoen tuntuu puhuvan sydämeen: Minun luonani sinä teit ensimmäisen tekosi siitä, että rakastit. Ja minulta sinä sait takaisin riemun sydämeesi. Katso ympärillesi. Ymmärrä ja rakasta kaikkea tuota, mikä näyttää sinusta vieraalta, niinkuin ymmärsit ja rakastit minua! Tuolla vilkuttaa jokin talo punaista kylkeänsä, tuolla toinen,—kolmas vielä kauempana; ja eikö tuossa ole talo, jolla on ihan samanlainen ruokakellonkatos ja kaivonvipu, ja tuossa aivan kuin kotipelto, ja samahan kiurukin sieltä nousee liverrellen korkeuksiin. Tee sama tekosi uudestaan! Uhraa se mitä sinulla vielä on uhrattavaa! Sinulla on sitä paljon: on nuoruutesi, on työsi, on voimasi, on koko elämäsi!
Ja todellakin! Kotoinen tunne leviää leviämistään. Ennen vierailta näyttäneet talot se nyt kietoo lämpöönsä; tuntemattomat ihmiset, jotka pelloillansa työskentelevät, muuttuvat omaisiksi. Tuossa on kuin isä kyntäisi suoraa vakoansa piipunnystyrä hampaissa ja vakaana, vastoinkäymisistä huolimatta valmiina odottamaan vaikka tuhat vuotta ajattelisi itsekseen: vielä se minun Heikkini kerran palajaa!
Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön,—työhön niille, jotka häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta, mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa,—tälle armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle.
Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan. Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta. Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin puhaltanut oman henkemme humun.