He istuivat keskellä salia, liikkumattomina, selät suorina, niin suorina, että näytti miltei siltä, kuin he olisivat tahtoneet eristäytyä kaikista muista.

»Niin», sanoi Joán, »siellä he istuvat».

Ja vähän ajan kuluttua:

»Heillä on kalastajien kasvot.»

»Kalastajienko?»

»Tulin sitä ajatelleeksi syödessämme. Näin kerran muutamia kalastajia Adrianmeren rannalla. Heillä oli samanlainen ilme ja samanlaiset laihat kasvot…»

Hän oli vaiti tuokion. Sitten hän sanoi, silmissään ilme aivan kuin olisi nähnyt tuon ihanan meren:

»Adrianmeren rannalla on niin kaunista.»

»Onko?»

Molempien äänessä oli sama sointu, ja Joán sanoi:

»On niin monta ihanaa paikkaa, jotka teidän pitäisi saada nähdä.»

Gerda oli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi ja hymyili hymyä, joka ei oikein tahtonut totella:

»Mutta minulla on monta kuvaa Venetsiasta.»

»Te pidätte niin paljon kuvista», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja käänsi kasvonsa hänen puoleensa, »sillä kuvat ovat niin hiljaisia».

»Niin ovat.»

Mutta Gerda-neiti katseli saliin, ja jälleen puhuessaan eteläjyllantilaisista hän sanoi — aivan kuin olisi tahtonut pyytää anteeksi heidän jäykkyyttään keskellä toisten iloa:

»Mutta hehän pitävät eniten tanskalaisesta musiikista.»

»Voi niin, minunkin olisi pitänyt soittaa jotakin tanskalaista.»

»Niin, niin», sanoi Gerda, ja hänen kasvonsa loistivat. »Osaatteko?»

Erik huusi heidän takanaan:

»Joán.»

»Mitä», sanoi Joán ja kääntyi hätkähtäen.

»Mitä nyt seuraa?» sanoi Erik, kädessään lasi.

»Niin, nyt seuraa jotakin», sanoi Joán nauraen. »Maljasi», huusi hän näyttämölle. »Haacke, antakaa mennä. Chopinia, antakaa mennä.»

»Mutta silloin meidän on lähdettävä», sanoi Gerda.

»Ei, päinvastoin», sanoi Joán ja riensi hoitamaan pulloja ja laseja.
»Haacke kyllä ymmärtää asian.»

Hän järjesteli kaikki, lasit ja pullot, ja viskasi äkkiä rouva Raabelin hyasintit keskelle jäähdytintä.

»Kas noin», sanoi kauppias Johansen, joka äkkiä myhähti omituista, hiljaista naurua, ikäänkuin olisi nauranut kaksinverroin sydämessään. »Se oli niille parhaaksi.»

»Haacke, peli käyntiin!» huusi Joán. »Mutta missä on rouva Jespersen?»

He nauroivat kaikki, samalla kuin kreivi Erik vihelsi kuiskaamalla tähystysreikään:

»Rouva Jespersen, rouva Jespersen!»

Ja herra Haacke oli alkanut soittaa.

»Rouva Jespersen!»

»Hss», sanoi Gerda.

Ovi avautui, ja rouva Jespersen kuiskasi heille, hyvin selvästi, niinkuin teatterissa on tapana:

»Mitä minun pitää tehdä?»

»Sulkea ovi», kuiskasi Erik samaan tapaan.

»Ja ottaa lasi», sanoi Joán.

Rouva Jespersen hiipi esiin.

»Hss», sanoi Erik, ja he nauroivat taas, aivan kuin olisivat koettaneet tukahduttaa nauruaan nenäliinoihinsa.

Rouva Jespersen löysi tuolin.

»Maljanne», kuiskasi Joán, ja he joivat.

Herra Haacke soitti pari voimakasta akordia.

»Se on jokin poloneesi», sanoi rouva Jespersen.

»Niin on», sanoi Joán ja huipensi huuliaan.

»Ja te olette kuullut sen jo ennen», kuiskasi rouva Jespersen.

»Niin olen», kuiskasi Joán vastaan.

He kuiskailivat kuin koululapset tunnilla, opettajan valmistaessa seuraavaa läksyä. Kun herra Haacke soitti kovimmin, vihelsi kreivi Erik hiljaa säestykseksi.

»Hss, hän saattaa kuulla», sanoi Gerda.

»Hän ei kuule muuta kuin itseään», kuiskasi Holstein vastaan.

»Se on totta», ja Joán nyökäytti päätään kuin koulupoika ja töyttäsi yht'äkkiä rouva Raabelin hyasintteja, niin että ne hypähtivät jäädytyssammiossa.

»Niin, ne ovat suurenmoiset», sanoi kauppias ja nauroi kuten äskenkin.
Häntä huvitti yhä rouva Raabelin nolo kukkaslahja.

»Kas niin», sanoi Erik.

Poloneesi oli lopussa.

»Nyt tulee valssi», sanoi Joán, kuiskaillen edelleen, vaikka kukaan ei soittanut.

»Niin tulee», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään.

»Sillä hän ei muuta ohjelmaa», sanoi rouva Jespersen kumartuen eteenpäin.

»Ei», sanoi Joán nauraen.

Valssi alkoi, ja he kuuntelivat tuokion.

»Katsokaa häntä, katsokaa», sanoi Erik, joka oli noussut puolittain ja tarkasteli herra Haackea, jonka sormet kiitivät koskettimilla.

He nousivat kaikki puolittain ja katselivat sormi taituria.

»Nyt minä jumaliste tahdon nähdä rouva Raabelin», sanoi kreivi Holstein hiipien tähystysreiän ääreen.

»Rouva Jespersen», kuiskasi hän, »rouva Jespersen», ja hän kohotti harteitaan mielihyvästä tirkistellessään reiästä rouva Raabelia.

Rouva Jesperseninkin täytyi mennä, ja he nauroivat molemmat, äänettömästi, niin että selät hytkyivät.

Kauppias Johansen oli mennyt aivan näyttämön reunaan ja katseli soittajan hyppeleviä sormia.

Sitten Joán kohotti lasinsa Gerda-neitiä kohti.

»Nyt kiitän — johtokuntaa», sanoi hän nopeasti.

Ja äkkiä kalpeana kasvoiltaan, yhtä kalpeana kuin Gerda, lisäsi hän:

»Kaikesta.»

Valssi oli loppunut.

»Taivasten tekijä, miten pirunmoisesti hän soittaa», sanoi Holstein.

Mutta salissa taputettiin käsiä.

Sisällä huoneessa olivat kaikki jälleen istuutuneet.

»Mutta viimeisen numeron hän osaa», sanoi Joán.

»Onko sekin Chopinia?» kysyi Erik.

»On, masurkka.» He kuiskailivat jälleen.

Hans Haacke oli kumartanut, pyyhkinyt kasvonsa ja alkanut.

»Tuota minä olen soittanut», sanoi Erik oikaisten puolittain selkänsä, »ennen maailmassa».

»Niin», sanoi Joán.

»Mutta mitä pirua — mitä se on?»

Erik oli kumartunut eteenpäin ja kuiskasi aivan hiljaa, samalla kuin hänen silmiinsä tuli sellainen ilme kuin metsästäjällä, joka vainuaa saalista.

»Mitä se on, Joán?»

Hans Haacke soitti kuin jotakin pilkkoisen pimeätä, samalla kuin hän korosti erästä aivan pientä johtoaihetta, niin omituista ja aavemaista, kuin kuolleet olisivat hiipineet esiin ja tanssineet hänen masurkkaansa.

Kaikki kuuntelivat.

»Niin, eikö ole ihmeellistä», kuiskasi Joán, eikä hänkään tahtonut jättää ainoatakaan säveltä kuulematta.

»Kuka on opettanut sen hänelle?» kuiskasi Holstein Joánille kuunnellen pelkkänä korvana.

»Hän itse», nyökäytti Joán.

Tuo pieni johtoaihe toistui kuuluvampana. Gerda-neiti oli pannut kätensä rouva Jespersenin olkapäälle.

»Niin, eikö se ole ihmeellistä», sanoi Joán.

»Että hän, joka on niin tavallinen…»

»Millainen?» sanoi Erik, joka äkkiä alkoi tuntea mielenkiintoa Haackea kohtaan.

»Hän, joka on syntynyt Brüxissä ja rakastaa erästä Brüxin tyttöä ja vain ajattelee brüxiläistä rakastettuaan ja soittaa jo seitsemättä vuotta kokoon morsiuskapioitaan.»

»Saattaako taiteilija olla niin uskollinen?» kuiskasi rouva Jespersen
Joánille, joka vastasi:

»Ne, jotka eniten liikkuvat paikasta toiseen, ovat kenties uskollisimpia.»

Johtoaihe toistui viimeistä kertaa. Gerda-neiti oli avannut silmänsä.

Masurkka oli loppunut.

Esirippu nousi ja laski. Kaikki menivät näyttämölle herra Haacken luo.

»Mitenkä te oikein otatte sen?» huudahti Holstein ja istuutui pianon ääreen. »Se on suurenmoinen… mutta kuinka se oli?»

Ja Erik alkoi soittaa samalla kuin Haacke seisoi hänen vieressään.

»Näinkö? Vai miten?»

Erik jatkoi soittoaan.

Toiset juttelivat. Rouva Jespersen seisoi esiripussa olevan reiän ääressä.

Gerda-neiti astui hitaasti esiin, tuijottaen soittokoneeseen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi Joán ja taivutti äkkiä päänsä hänen olkansa yli.

Gerda-neiti pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi äänellä, joka oli kuin lapsen:

»En tiedä. Minusta kaikki on kuin unennäköä.»

»Mikä?» kysyi Joán.

»Kaikki», sanoi Gerda ja hymyili yht'äkkiä katsoen häntä suoraan silmiin.

Mutta rouva Jespersen oli kääntynyt pois reiän äärestä.

»Mutta Gerda», huusi hän, »mitä meidän olisi tehtävä noille eteläjyllantilaisille?»

»Niin, rouva Jespersen», sanoi Joán kohottaen päänsä (ja kaikki nauroivat, sillä hän ei osannut sanoa »Jespersen»). »Nyt me soitamme eteläjyllantilaisille.»

»Erik», lisäsi hän, »nyt me jatkamme».

»Jatkamme? Ketkä?» sanoi Erik yhä soittaen.

»Sinä ja minä», sanoi Joán.

»Mitä sitten?» sanoi Holstein.

»Niin», huudahti Gerda, joka oli ymmärtänyt.

»Me soitamme, sinä ja minä.»

»Oletko hullu», sanoi Erik ja pudotti kätensä koskettimilta.

»Ei, ei», sanoi Joán, »me soitamme vain vanhoja lauluja — aivan kuin täysihoitolassa, aivan kuin herra Dupierren luona».

»Sehän olisi suurenmoista», sanoi Johansen, »se olisi vasta jotakin, kaikille».

»Mutta enhän minä osaa, jumaliste», sanoi Erik, jonka kädet olivat vallan hikiset.

»Osaatte kyllä», sanoi rouva Jespersen.

Joán alkoi järjestää: he aloittaisivat sillä ja ottaisivat sitten sen.

Joán näppäili kieliä, ja Erik oli istuutunut.

»Mitä puheenjohtaja sanoo?» sanoi hän onnettomalla äänellä.

Mutta Gerda seisoi soittokoneen ääressä ja nauroi:

»Hän kiittää hovijahtimestaria.»

»Voi Herra varjelkoon. — Mutta silloin meidän on otettava asia vakavasti», sanoi hän, koko ruumis hien vallassa, ja sittenkin hänen teki mieli.

»No tule sitten», sanoi hän, ja hän ja Joán sopivat järjestyksestä ja eri numeroista.

Toiset juttelivat.

»Suu kiinni», huusi Erik.

»Niin», sanoi rouva Jespersen.

Sävelet kaikuivat.

»Mutta kuka sen ilmoittaa?» sanoi Erik kesken kaikkea.

»Ilmoittaa?» kysyi rouva Jespersen.

»Niin, yleisölle», murahti Erik, »sehän on ilmoitettava».

»Se on totta», sanoi kauppias.

»Tietysti Raabel», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, se sopii tohtorille», sanoi kauppias.

Ja hän meni pikkuovelle ja huusi saliin: »Herra Raabel, herra Raabel», melkein niinkuin olisi kutsunut kauppapalvelijaansa.

Tohtori pyörähti sisään.

»Se on suuren maailman taidetta», sanoi hän, »suuren maailman taidetta, ja sen edessä täytyy kumartua».

»Niin», sanoi Johansen. »Nuo tahtovat puhua kanssanne», sanoi hän ja viittasi lavalle.

Tohtori tulla pyrähti ylös.

»Niin, vaimoni palaa», sanoi hän, »palaa halusta kiittää. — Niin, on kai typerää sanoa, on kai typerää sanoa», jatkoi hän, kääntyneenä Joánin puoleen. »Mutta se on suuren maailman taidetta. Sen edessä kumartuu.»

Joán vastasi:

»Me soitamme muutamia kansanlauluja, hovijahtimestari ja minä», sanoi hän, »ja pyytäisimme teitä ilmoittamaan yleisölle».

»Hovijahtimestariko?»

»Niin», sanoi Erik yhtä surkeasti kuin ennenkin.

»Mutta sehän on suurenmoista» — tohtori oli aivan hämmästynyt ja alkoi painella paidanrintamuksensa maalattuja nappeja — »olen aivan samaa mieltä… ja se juuri kuului tehtäviini ylioppilasyhdistyksessä».

»Mutta mitä — mitä hovijahtimestari tahtoo minun sanovan?» virkkoi tohtori, saavuttaen täyden tasapainonsa kahden viime sanan kohdalla.

»Valmistaa skandaalia», sanoi kreivi Erik, joka lakkaamatta löi sointuja, samalla kuin Joán soitti, hillitysti.

Tohtori nauroi kuin hauskalle pilalle ja sanoi, aivan eläytyneenä omaan osaansa:

»Siis tanskalaisia kansanlauluja?»

»Kaikenlaisia», sanoi Joán. »Mutta lopetamme tanskalaisilla.»

»Siis kansanlauluja… pianon säestyksellä.» Tohtori puhui, aivan kuin olisi merkinnyt muistiin puheen pääkohtia.

»Niin, minä olen valmis», sanoi hän, ja viitaten kädellään, aivan kuin seuranäyttämön johtaja, sanoi hän: »Näyttämö tyhjäksi.»

»Jumaliste, tuo mies sai minut tolalta», sanoi Erik ja nousi flyygelin äärestä.

»Näyttämö tyhjäksi», sanoi rouva Jespersen ja juoksi taustalle, jossa
Gerda kulki edestakaisin.

»Mitä, hyräiletkö sinä?» kysyi hän vallan ihmeissään.

»Mitä, hyräilinkö?» sanoi Gerda pudistaen päätään.

Mutta Joánille, joka seisoi näyttämölaitteiden keskessä, hän sanoi säteilevin kasvoin, samalla kuin esirippu nousi:

»Nyt olemme muuttaneet koko ohjelman.»

»Niin», sanoi Joán ja katsoi hänen loistavia kasvojaan, kerraten Gerdan viimeiset sanat, aivan kuin olisi sanonut neidolle jotakin vallan toista:

»Koko ohjelman.»

»Mitä pirua tuo mies oikein sanoo?» sanoi Erik, joka mitteli taiteilijahuonetta pitkin ja poikki ja jonka askelet tuska oli tehnyt vallan keveiksi.

Herra tohtori Raabel piti puheen, johon hän punoi paikkakunnan ja Musiikkiyhdistyksen kiitokset. Mutta kun hän mainitsi hovijahtimestarin, herra kreivi Erik Holsteinin, kuului salissa leveä ja äänekäs:

»No jumaliste, se mies vasta on suurenmoinen.» Tämän sanoi kelloseppä.
Rouva Raabel oli noussut tuoliltaan.

Johansen seisoi näyttämölaitteiden takana — oikea käsi oli hänellä taskussa — ja katseli herra tohtoria, kunnes esirippu laski.

»Kas niin, herra hovijahtimestari, nyt te olette kiikissä», sanoi rouva
Jespersen.

Salista kuului surinaa, aivan kuin kuuttakymmentä seitsemää mehiläiskekoa olisi ärsytetty.

»Tule, Erik», sanoi Joán, »niin otamme lasin».

»Ei, nyt ei kai minulla ole varaa tärvellä lahjojani», sanoi Erik, joka ei tietänyt, seisoiko hän jaloillaan vai eikö.

»Hyvästi», sanoi Joán Gerda-neidille ja otti tätä kiinteästi kädestä.

»Hyvästi.»

»Kas niin, Erik», sanoi Joán, »alamme siis Hanan laululla».

»Tahdon istua tuolla», sanoi Erik ja riensi soittokoneen ääreen.

Olisi voinut kuulla höyhenen putoavan ilmassa, esiripun noustessa.

Mutta Joán alkoi heti. Hellävaroen kaikui Hanan laulu salissa, viulunäänien kantamana, ja Erik Holsteinista tuntui, että hänen sormensa kävivät pehmeämmiksi koskettimilla. Ja sitten tuli Josefin laulu, Talli-Josefin, ja sen jälkeen herra Christopuloksen hauraat melodiat, aivan niinkuin ne kerran olivat sointuneet hämärissä, ja viininkorjuulaulu, viininkorjuulaulu mäen rinteeltä, missä hänen äitinsä oli tapa istua, aivan viiniköynnösten alla, tuijottaen yli virran:

Sana vain luopi rintaan hurman. Sana vain, mulle toi se turman. Sana vain.

Viulu lauloi aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä hento ääni:

Sana vain itkemähän saapi. Sana vain…

Herra Hans Haacke oli noussut nojatuolistaan.

Mutta viulu lauloi yhä voimakkaammin, ja kesken hymniä »Maa on niin kaunis» raikui orsówalainen marssi — äkisti, kuin uhitellen. Aivan kuin kovat kannat, jotka iskivät kiviin, kaikuivat sävelet kaikessa armottomuudessaan, kunnes »Der er et yndigt land» hiipi hiljaa esiin — kuin kirkkomaan rauha.

Erik seurasi viulua, viipyen. Hänen silmänsä olivat käyneet syvänsinisiksi kuin herra Dupierren aikoina.

Mutta Marseljeesi kaikui, ja hillitysti, aivan kuin kodinkaipuuta tulkiten, lauloivat täyteläiset kielet kuin kertoen jotakin muistoa:

Lemmin, muistan kuni juhlaa isää, emoa, satuyötä, joka tuhlaa maalle unensa, satuyötä, joka tuhlaa, tuhlaa maalle sulounensa.

Erik oli kääntänyt kasvonsa, samalla kuin hänen kätensä seurasivat säveltä pianolla. Hän ja Joán hymyilivät toisilleen.

Mutta yht'äkkiä, viitattuaan Erikille, että tämä taukoaisi, Joán kietoi
Godardin »Berceusen» äskeisiin säveliin, ja viulu lauloi yksin.

Salissa oli hiljaista.

Oli kuin äänetön, pelonsekainen onni varovaisesti olisi kantautunut esiin, avannut silmänsä, katsonut ympärilleen ja kysynyt, oliko se valveilla vai uneksiko se. Ja se löysi itsensä ja tiesi, että onni oli olemassa ja sulki jälleen silmänsä — onnesta.

Joán oli kohottanut kasvonsa.

Nyt hän painoi ne alas.

Tuolla istui hän…

He eivät tietäneet, että sama hymy valaisi heidän molempien kasvoja.

Mutta samassa Erik yhtyi soittoon, ja käyrä lauloi laulua »Aage ritarista».

    Ja kihlas kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen,

kaikui kuin riemuiten viulun kieliltä.

Se toistui uudelleen ja uudelleen, aivan kuin kummuten soittokoneen syvyyksistä. Ja yhä, aivan kuin särkymäisillään ja murtumaisillaan, lauloi viulu:

Niin kihlas kauniin Elsen…

kunnes Joán keskeytti laulun, ja vakavana kuin virsi, mutta kuin kiitosvirsi, kaikui salissa:

Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin, kielessäs äidin äänen kaiun kannat, se syämellein on soitto suloisin. Sa ranta raikkahin, miss' joikuu joutsen illoin, vihanta maa, sä syämen sytät silloin, sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

Joán oli kohottanut päänsä, ja ujházylaiset silmät olivat aivan avoimet:

Siellä voinevat kaikki tulla onnellisiksi.

Kaikki onnellisiksi.

Luoda onni ja isänmaa.

Vihanta maa, sä syämen sytät silloin, sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

… Erik oli noussut, mutta Joán tarttui hänen käteensä…

Salista ei kuulunut vain suosionosoituksia, siellä huudettiin ja kiljuttiin, yhtenä myllerryksenä.

»Nyt sinä soitit tanskaksi», sanoi Erik puristaen Joánin kättä.

»Soitinko?»

Ja esirippu laski ja nousi.

Tuolla kulki kaupanhoitaja Gerdan takana…

Esirippu nousi jälleen.

»Kuka hän on?» kysyi Joán, samalla kuin kumarsi yleisölle.

»Kuka?»

»Kaupanhoitaja…»

»Hänkö… hän on kaupanhoitaja», vastasi Erik.

Ja esirippu laski, mutta sen täytyi jälleen nousta. Oli kuin he olisivat huutaneet vain huutamisen itsensä vuoksi, ja he paukuttivat kohotettuja käsiään. Mutta äkkiä, keskellä salia, kiipesi kelloseppä penkille — kahden piti häntä auttaa —ja hälinän ja huutojen täyttämässä ilmassa kaikui hänen äänensä kuin torvi:

»Ja sitten, eläköön puheenjohtaja!»

»Voi ei», pääsi Gerdalta, ihan ääneen, ja hän painui aivan isänsä selän turviin.

Mutta Erik nauroi.

»Niin, eläköön puheenjohtaja», huusi hän heiluttaen kättään, ja Joán yhtyi:

»Eläköön puheenjohtaja! Eläköön!» huusi hän yli koko salin. Kaikki nousivat ja heiluttivat hattu jaan:

»Eläköön hän!»

Joán huusi sen vielä kerran.

Mutta kelloseppä, joka seisoi penkillään, punaisena ja topakkana kuin kukko, huusi jälleen:

»Nostakaa hänet!»

Ja eläköönhuudot raikuivat, ja ihmiset nauroivat.

Mutta Gerda juoksi taiteilijahuoneeseen.

»Nyt saa riittää», sanoi Erik, ja esirippu laski.

Joán oli juossut pieniä portaita alas ja seisoi Gerdan edessä.

»Heräsivätkö he?» kysyi hän.

»Ketkä?»

»Eteläjyllantilaiset.»

Salissa taputettiin käsiä — ja alettiin uudelleen, aivan kuin tahdissa.

»Ettekö nähnyt heitä?» sanoi Gerda, ja oli kuin hymy olisi valaissut kaikkea, mitä hän tai Joán sanoi.

»En», sanoi Joán, »olin unohtanut heidät».

Ja jälleen hämmentyneinä tai liian iloisina he olivat taas vaiti, samalla kuin hälinä salissa häipyi — kunnes Gerda sanoi, ja hänen puhuessaan äkillinen surumielisyys verhosi hänen äänensä:

»Niin, tämän illan — muistamme kauan.»

Ja aivan kuin pelästyneenä oman äänensä sävyä, jonka hän itse oli kuullut, hän lisäsi ja koetti hymyillä:

»Täällähän niin harvoin tapahtuu mitään.»

Ylhäällä lavalla Erik tapaili jälleen äskeistä pientä masurkkaa.

Gerda (joka ehkä Joánin tavoin ajatteli satoja ajatuksia eikä ehkä ainoatakaan, ja kuuli eikä kuullut) sanoi kääntäen päänsä flyygeliin päin:

»On kuin he itkisivät tanssiessaan.»

»Niin», sanoi Joán, mutta hänen äänensä kuului onnelliselta.

Pöydällä oli ohjelmalehti: Joán Ujházy-konsertti oli siinä, isoin kirjaimin. Gerda otti sen, ja aivan toisella äänensävyllä (ehkä Joánin lausuman »niin»-sanan kaiku oli sen muuttanut) hän luki hymyillen:

»Joán Ujházy.»

Joán seisoi hänen olkansa takana ja katseli kuten hän valkeata lehteä.

»Joán Aage Ujházy», sanoi hän hymyillen.

»Aage?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa.

»Niin», sanoi Joán, »minun nimeni on myös Aage».

»Aage», kertasi Gerda.

»Niin.»

Gerda päästi kädestään valkean lehden, ja se putosi liinalle.

»Nyt kai meidän pitää mennä.»

»Niin», sanoi Joán ja huusi ääneen: »Erik, nyt menemme kotiin.»

Erik Holstein ei sitä kuullut, ja tuokion he kuuntelivat molemmat
Chopinin masurkkaa. Joán oli ottanut orkideat käteensä…

III

1.

»Erik», huusi Joán, ja vielä iloisemmin, »mennään kotiin».

»Niin», sanoi Erik hypähtäen pystyyn, »olemmeko kutsutut?»

»Kyllä, tahdotteko tulla?» sanoi Gerda.

»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.

»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.

»Hän tekee sen lyhyesti.»

»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä.
»Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»

»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».

»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena, luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi, hiukan kostein suupielin:

»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta… suuren maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän ajan käsissään.

Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone täyttyi, ja kaikki kiittelivät.

»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»

»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.

Kreivi Holstein sai käsiinsä berliniläisen.

»Kaksi pulloa», sanoi hän osoittaen samppanjaa.

Pastori Jespersen oli pysähtynyt hänen eteensä.

»Teidän pitäisi vaalia lahjojanne, herra hovijahtimestari.»

»Vaalia ja vaalia, herra pastori…»

»Niin, minusta tuntuu», sanoi pastori, »että sillä ainakin rikastuttaisi omaa itseään».

Mutta rouva Raabel sanoi Joánille melko äänekkäästi:

»Niin, me musiikki-ihmiset saamme kai kuitenkin myöntää, että
Mendelssohn sentään on ennen kaikkia muita…»

Tohtori Raabel seisoi herra Laarentzenin edessä.

»Rakas tehtailija», sanoi hän, »minä istuin ja sanoin itselleni toistin sitä itselleni: meidän eteemme on avautunut maailma».

He seisoivat kaikki vierekkäin ja puhelivat. Joán oli mennyt aivan seinän viereen (mutta hymyili taukoamatta ja kuunteli, vaikk'ei mitään kuullut), kun taas rouva Raabel, jolla oli ainainen tarve saada kosketella hänen käsiään, puhui Mendelssohnin kappaleen yksityiskohdista, jotka tuo rakas kapellimestari todellakin oli tulkinnut toisin.

»Mutta senhän määrää jokaisen oma käsitystapa», sanoi hän.

Berliniläinen oli ollut alhaalla ja huutanut, että tuotaisiin samppanjaa, ja herra Jensen toi sitä juoksujalkaa.

»Kuka sen on tilannut?» huusi herra Olesen auttamaan tarjoilussa.

»Kreivi», huusi Jensen.

»Niin kyllä», huusi Olesen, »mutta kumpi?» Mutta herra Jensen oli jo poissa.

»Kirjoitamme sen konserttimestarin laskuun», sanoi Olesen sisäkölle, joka oli kutsuttu sinne tarjoilupöydän ääreen.

Ja pari vierasta, jotka olivat kaivaneet puput esille, alkoi nauraa hohottaa tarjoilukaapin edessä.

Kreivi Holstein kaatoi laseihin.

»Herra tehtailija. Olkaa hyvä, herra johtaja.»

Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.

»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»

Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi isänsä vieressä:

»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä, ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä nyt me uskallamme.»

»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».

Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän, »eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse taistelupaikalla vielä kerran…

Tohtori ei päässyt pitemmälle.

Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.

»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän Joánille, »se oli suurenmoista… Mutta te, herra hovijahtimestari, olette sankari, kerrassaan.»

Hän kohotti lasinsa.

»Niin, sillä ne me tunsimme», sanoi hän, ja kaikki nauroivat, ja tohtori yritti jatkaa:

»Ehkä me näin, vielä taistelupaikalla ollessamme, vielä kerran…»

»Juomme hovijahtimestarin maljan», sanoi Joán.

»Ei, mutta kuulkaahan», huusi Larsen.

»Niin, herra hovijahtimestarin maljan», sanoi Gerda.

»Tietysti», sanoi tohtori, joka oli nykäissyt kalvosintaan niin että se oli irtautunut, samalla kuin Joán kohotti lasiansa kolme kertaa niinkuin unkarilainen, joka huutaa 'éljen', ja huusi:. »Eläköön Erik!» Ihmiset huusivat eläköötä ja kilistelivät laseja. »Hurrataanpas vielä», huusi Larsen, ja kaikki hurrasivat kolmesti.

»Jumaliste», sanoi Larsen ja kilisti lasia, »minä en vaan koskaan osaa kuunnella tuota laulua Elsestä ilman että vedet tulee silmiin».

»Terve, herra, konserttimestari.»

He joivat maljoja, kaksittain.

Joán painoi yhä lasiaan Erikin lasia vastaan.

»Niin, kiitos tästä päivästä, Joán», sanoi Erik.

Hovijahtimestarin kasvot värähtivät äkkiä, ja hän huipensi huuliaan, ennenkuin joi siemauksen:

»Sillä, Josse, eivät ne kaikki päivät ole juhlapäiviä — tässä maassa.»

»Herra hovijahtimestari» — tulija oli rouva Raabel, kädessä lasi — »se oli musiikkia… se oli musiikkia… nyt te ette enää voi välttää Musiikkiyhdistystä».

Tohtori Raabel, joka oli kohottanut pulloa ja katsonut, oliko siinä vielä ainetta, kaatoi laseihin ja sanoi:

»Se oli hämmästyttävää, aivan hämmästyttävää. Vaimoni kertasi lakkaamatta: se on todellista musiikkia, todellista musiikkia.»

Rouva Laarentzen, joka seisoi pöydän ääressä, sanoi äkkiä rouva
Raabelille, hitaasti ja ystävällisesti ja osoittaen hyasintteja:

»Nuo ovat neiti Luckowin hyasintteja… tunnen ne väristä.»

»Niin, rouva Laarentzen», vastasi rouva Raabel ja näytti liikutetulta, »ne olivat neiti Luckowin viimeinen ystävällinen lahja lääkärilleen».

»Ja nyt ne ovat koristaneet pientä juhlatilaisuutta. Niin, me kuulimme», sanoi rouva Raabel kääntyen Gerdaan, joka oli kiskaissut kukat esiin herra Olesenin jäähdyttimestä.

»Ehkä me nyt mennään», ehdotti kauppias, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut mitään.

»Niin», sanoi Joán, »mennään».

Toiset menivät edellä salin poikki.

»Täällä on pimeää», kuiskasi Joán, »varokaa».

Ja hän törmäsi penkkejä vastaan.

»Minä tunnen paikat», sanoi Gerda.

»Siinä on penkki!» Ja Joán ojensi käsivartensa, aivan kuin olisi tahtonut tarjota sitä Gerdalle.

»Minä kuljen seinäviertä.»

»Missä te olette?» huusi Holstein heidän takanaan.

»Täällä», sanoi Joán.

»Hitto vieköön, miksi täällä on sammutettu?» kiroili Erik.

»Kun kaikki nyt on ohi», sanoi Gerda, joka oli sulkenut silmänsä.

Hänen rinnallaan, pimeässä, vastasi Joán kuiskaten:

»Ei.»

Mutta hän ei tietänyt, kuuliko Gerda, eikä hän voinut nähdä tytön kasvoja.

»Olitteko kukat?» sanoi Erik heidän takanaan.

»Otimme», sanoi Joán puristaen kädessään orkideoja.

»Mistä te saatte sellaisia kukkia, niin kauniita?» kysyi Joán pimeässä.

»Vejlestä.»

»Tehän saatte Vejlestä ihan kaikki.»

»Niin saamme.»

Ja äkkiä, erilaisella äänellä, matalasti, Gerda lisäsi:

»Nyt teidän äitinne syntymäpäivä on kohta loppunut.»

»Niin on.»

He olivat aivan oven suussa.

»Kuka siinä?» kysyi Joán, joka oli koskettanut miehen hartioihin.

»Petersen», vastasi eräs ääni. »Kauppias Johan sen lähetti minut näyttämään teille tietä.»

Kaupanhoitaja raapaisi tulta tulitikkuun.

»Tässä on kaksi askelmaa», sanoi hän, ja tulitikun valo valaisi kolmia kasvoja.

»Kiitos», sanoi Joán, ja neiti Gerda seurasi heitä.

Rouva Jespersen seisoi vielä eteisessä, jossa oli valoisaa, ja puki vaatteita ylleen.

»Entä herra Haacke?» kysyi Gerda äkkiä ja kääntyi katsomaan, aivan kuin valo olisi tehnyt hänet emännäksi jälleen.

»Oi, hänet on rouva Raabel kutsunut.»

»Kotiinsako?» sanoi Erik ja nauroi, tunkien käsivarttaan päällystakin hihaan.

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja nauroi kuin Erik. »Johanseneille.»

He tulivat pihalle, herrat ja naiset pyörivät ajopelien ympärillä, ja hevoset kuopivat.

»Hyvää iltaa, rouva Jespersen», kaikui eräs naisääni vaunuista. »Voi kuinka se oli… »

Ja nainen vaikeni äkkiä nähdessään Joánin.

Rouva Jespersen nauroi. »Niin», sanoi hän osoittaen vaunuja, »nyt on matkavaivat edessä. Nyt he saavat ajaa muutamia peninkulmia.»

»Ihmisparat», sanoi Joán.

»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole kiitollisia.»

»Kuinka niin?»

»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille niin paljon iloa.»

Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:

»Neiti, missä te olette?»

»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä viinejä oli noudettava kellarista herroille.

He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon ääni.

Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta; häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kakstoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva
Jespersenin välissä.

»Laulua Olaf Ryestä», vastasi rouva Jespersen.

»Sitä ne aina laulavat — nuo tuolta etelästä.»

»Hänestäkö, joka kaatui?»

»Niin.»

Sisällä-olijat kertasivat säkeistön, ja nuo kolme jäivät seisomaan kadulle.

»Millaiset sanat siinä on?»

Rouva Jespersen lausui ne:

Me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Katsokaa, tähtiä», sanoi hän kohottaen kasvonsa, »miten paljon niitä on!»

»Niin», sanoi Gerda, eivätkä hänen kosteat silmänsä niitä nähneet.

He seisoivat tuokion.

Sitten sanoi Joán, ehkäpä vain jotakin sanoakseen:

»Kuinka loistava onkaan yksi niistä.»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, ja he seisoivat kaikki kasvot kohotettuina, »se on Venus».

»Niin on», sanoivat Gerda ja Joán yhteen ääneen.

»Mutta milloinkaan» — ja Joán melkein kuiskasi — »en ole nähnyt niin ihania tähtiä kuin Bosporilla».

»Kaikkialla te olettekin ollut», sanoi rouva Jespersen, joka taukoamatta tuijotti taivaalle.

»Olen»… ja Joán hymyili. »Mutta nyt tahdon jäädä kotiin.»

»Kotiinko?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa. »Kuinka niin?»

»Sillä nyt tahdon tehdä ihmisiä onnellisiksi», sanoi Joán katsoen häntä kasvoihin.

Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:

»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»

Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän ohitseen.

»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»

»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».

Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.

»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.

»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».

Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:

»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»

»Kyllä siellä on», sanoi Gerda yhtä matalalla äänellä kuin hänkin.

Ehkä he luulivat, ettei rouva Jespersen kuulisi mitä he sanoivat, mutta tämä sanoi rehevällä äänellään:

»Siellä on koko paikkakunta. — Niistä, kreivi Ujházy, ei niinkään pääse irti.»

He tulivat käytävään, ja portaitten alapäässä sanoi Gerda (aivan kuin täällä, portaitten ensiaskelmilla, kaikki hänen huolensa illan onnistumisesta olisivat olleet häntä vastassa) vetäen syvään henkeään:

»Mutta he tulivat sentään, kaikki.»

»Kuinka niin, kaikki?» kysyi Joán, jääden seisomaan.

»Niin», sanoi Gerda pyörittäen päätään, »emmehän tietäneet, tahtoivatko
Musiikkiyhdistyksen jäsenet tulla, kun konserttia ei pidetty siellä».

»Kuinka paljon teillä onkaan ollut ajateltavaa», sanoi Joán.

»Niin», hymyili Gerda;

Kulkiessaan ylös portaita sanoi Joán:

»Mutta onko tämä kaikki ollut sitä — mitä te kuvittelitte?»

Gerda viivytteli.

»Se on ollut toista», sanoi hän, ja sanat tulivat hiukan kompastellen.

»Tai», sanoi hän, ja puhui hieman hengästyneenä, liikutettuna tai tunteen vallassa, josta hän tuskin oli tietoinen ja jota vastaan hän kuitenkin taisteli. »Ehkä tiedän sen vasta — — — parin viikon kuluttua.»

»Parin viikon?» ja Joán nauroi hyvin hiljaa.

»Niin», sanoi Gerda kuin äsken, »minä tarkoitan… eihän koskaan tiedä millaista jokin on ollut, ennenkuin sitä on saanut ajatella».

Mutta Joán sanoi, ja jokainen sana tuli nopeasti, mutta selvään:

»Sen tietää mitä on tapahtunut.»

Joánin huulet olivat avoimet, ja hän hengitti syvään.

»En minä — — — niin luulen», sanoi Gerda, ja he olivat ovella.

»No, Jumalan kiitos», sanoi rouva Jespersen, »nyt täällä on enemmän tilaa».

Kaikki ovet olivat auki, ja herrat istuivat ylt'ympäri virvoitusjuomalasiensa ääressä. Oli kuin he olisivat olleet hengästyneitä, ja he oikoivat jäseniään eivätkä puhuneet paljoa.

»Ettekö tahtoisi levätä hiukan?» kysyi rouva Jespersen.

»Kiitos», sanoi Joán kuin ihminen, jonka ajatukset ovat muualla, ja hän näki äkkiä kaikki kasvot ympärillään. »Täällä on enemmän kuin tuonoin.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen (kurkistettuaan toisiin huoneisiin, jonne naiset, hiukan siistittyään itsensä, olivat saapuneet), »täällä on samat kuin äskenkin».

»Niinkö?»

He menivät kauppiaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään.

»Täällä on hiljaista», sanoi Joán ja antoi katseensa vaistomaisesti vaeltaa pitkin noita vanhoja ja jykevätekoisia huonekaluja.

»Niin on», sanoi rouva Jespersen. »Tuossa on paikkakunnan rahakaappi.»

»Ja tuossa Karen Postin sohva», jatkoi hän viitaten kädellään.

Hän astui ikkunan luo. Hotellista kuului lakkaamatonta äänten sorinaa ja laulua. Vielä yhdet ajopelit vyöryivät pois. Ihmiset istuivat niissä äänettöminä.

Rouva Jespersen sanoi Joánille, joka seisoi hänen vieressään:

»Nyt he istuvat ja ajattelevat kaikkea mitä on tapahtunut.»

»Ajattelevat kaksi viikkoa», sanoi Joán, eikä rouva Jespersen ymmärtänyt hänen äänenpainoaan.

»Ah, tällainen ilta tuulettaa koko paikkakunnan.»

Joán, joka hillitsi olemuksensa levottomuutta sanoi:

»Mutta täkäläiset ihmisethän harrastavat kaikkea, vai kuinka?»

»Harrastavat», sanoi rouva Jespersen, piirtäen aivan kuin ympyrän ikkunapieleen.

»Kaikkea.»

»Mutta tämä on ollut ihanaa Gerdalle», sanoi hän ja katsoi eteensä, »ja sitä hän saattaa tarvita. Olo tässä talossa on käynyt hänelle raskaaksi sen jälkeen kuin onnettomuus tapahtui.»

»Onnettomuus tapahtui?»

»Niin, kun Emilie lopetti päivänsä.»

»Sisarko? Surmasiko hän itsensä?»

Rouva Jespersen kääntyi:

»Voi, ettekö sitä tietänyt—no niin, miten olisittekaan…»

»Mutta», sanoi hän taas, puhuen hitaasti, »Gerda on käynyt hyvin läheiseksi isälle, ja hänen vaikutuksestaan on isän luonteen kovuus paljon pehmennyt. Ja mitä mieheeni ja minuun tulee — totisesti en tiedä, kuinka jaksaisin kaiken kantaa, ellei meillä olisi Gerdaa. Niin ihanaa kuin täällä onkin, on mieheni asema hyvinkin vaikea.»

Hän oli vaiti tuokion ja sanoi, ajatukset jälleen Gerdassa:

»Kunpa hän vain tulisi onnellisemmaksi kuin talon muut lapset. — Oletko siellä, Gerda?» rouva Jespersen kääntyi.

Gerda-neiti seisoi kynnyksellä ruiskuttaen hajuvettä.

»Tuo on jo sairaalloista, Gerda, tuo ainainen ruiskuttaminen», nauroi rouva Jespersen.

Mutta Joán oli kurottanut kätensä häntä päin.

»Annatteko hiukan minullekin?»

Gerda astui hitaasti lähemmä ja ruiskutti eau de colognea hänen käsilleen.

»Ei, kasvoihin», sanoi rouva Jespersen, »sitten sen tuntee».

Gerda kohotti pulloa, ja hieno sadesuihku valeli Joánin poskia.

»Kiitos, kiitos», sanoi Joán ja katseli Gerdan pieniä kasvoja.

»Ei, ei, silmiä kirvelee», huudahti hän ja hieroi niitä kosteilla käsillään, niin että silmiä kirveli vielä enemmän.

»Niin» — ja rouva Jespersen nauroi — »mutta vähän ajan perästä ne tulevat niin kirkkaiksi».

»Niin», huusi kreivi Holstein kynnykseltä, »koettakaa saada hänet aukaisemaan silmänsä, neiti. — Kaikilla Ujházyilla», jatkoi hän, »on silmät puoliummessa».

»Ja koko Gerda-neidin suvussa on silmät suuret», sanoi Joán, ja oli kuin hänen äänensä olisi tahtonut pidättää Gerdaa tämän mennessä.

Erik ja Joán jäivät kahdenkesken ikkunan viereen.

Sitten sanoi Joán, käsi ikkunanlaudalla:

»Kuinka sen asian laita oikein oli — tiedäthän — neiti Gerdan sisaren?»

»Hänen sisarensa… niin, hän hukuttautui. Se oli kai jossakin
Espergærdessä— tai mikä sen paikan nimi oikein oli.»

»Niin kyllä — — mutta miksi hän hukuttautui?»

»Sitä en jumaliste tiedä. Hänen asiansa eivät liene olleet mitenkään hullusti. Mutta hän oli jostakin saanut päähänsä tulla ylioppilaaksi. Ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja kun hänen piti opiskella edelleen, ei hän enää voinutkaan enempää, kertovat ihmiset.»

»Ja sitten hän teki itsemurhan», sanoi Joán hitaasti.

»Niin», sanoi Erik, »sitten hän hukuttautui».

Erik oli vaiti tuokion.

»Se oli kyllä surullista. Mutta Johansen saattoi kyllä ansaita rangaistuksen — vaikka hänellä tosin on jo pojassaan rangaistusta kyllin. — Niin», jatkoi Erik katsoen tielle, »kukapa ei olisi ajatellut hukuttautua… seisoessaan ja tuijottaessaan joskus yli veden… ja elämän».

Joán ei luultavasti kuunnellut, vaan seurasi toista ajatusyhtymää.

»Neiti Gerda raukka», kuiskasi hän.

Ja hän astui pari askelta, aivan kuin olisi aikonut mennä Gerdan luo.

»No niin», sanoi Erik seuraten perästä, »eihän hänen pidä suorittaa sitä tutkintoa».

»Hänen kohtalonsa on kai jo ratkaistu», jatkoi hän.

Joánin kasvot sävähtivät äkkiä.

»No nyt sinä olet kiikissä», kuiskasi Erik. Sillä ovessa he törmäsivät suoraan rouva Raabelia vastaan.

»Ah», sanoi rouva, »täällähän on vilpoista».

»Niin, täällä on ilmaa», sanoi Erik ja hiipi »ilman» kohdalla tiehensä.

»Ah niin», sanoi rouva, »on kuin veri pakkaisi päähän monien ajatusten mukana, mutta ne nousevat jälleen ja tulevat vastustamattomasti… tämäntapaisina iltoina».

»Niin, rouvahan on itse opiskellut musiikkia?» sanoi Joán, jonka silmät, etsien, harhailivat muissa huoneissa.

»Olen», sanoi rouva Raabel, »Leipzigissä, kaksi vuotta. Se oli ihanaa aikaa — silloin ihminen toivoi. Mutta sekin, jolla on lahjat, tarvitsee hyvää onnea. Beethoven oli minun suurmestarini. Ja kun ei kuulu niihin, jotka ovat valmiit tinkimään vaatimuksistaan, ja kun asuu pienessä maassa, missä monet tuntevat itsensä kutsutuiksi ja missä kutsumattomat usein tuppautuvat enimmin esiin, jää toisten alle.»

»Niin, niin voi tapahtua», sanoi Joán rouva Raabelille, joka puhui kuin ihminen, joka on saanut odottaa kauan.

»Ja lahjakkaat jäävät pienimmiksi», sanoi hän. »Tietysti minäkin annoin pari konserttia… mutta sitten sitä sanoo itselleen, kun ei tahdo tinkiä vaatimuksistaan: kätke mieluummin leiviskäsi — omaa itseäsi varten, eikö totta, kalliiksi omaisuudeksesi… Mutta tietysti, joskus, silloin kun kuulee muita — sen ymmärrätte parhaiten te, joka olette kuullut niin paljon niinsanottua musiikkia silloin nousevat ajatukset jälleen mieleen ja alkavat hiljalleen kalvaa: niin, elämän tiet ovat ihmeelliset.»

»Niinpä kyllä», sanoi Joán (tuolla Gerda puheli Erikin kanssa), »elämä voi kuljettaa meitä merkillisesti».

»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta… siinä on silmiä, joihin me jäämme riippumaan… niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se kävi ilmi tänä iltana, soitostanne… Sillä korva, se on toki säilynyt, herra kreivi…»

Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta korvasta…

»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä joutui naimisiin…Minulle, kaksinaisine lahjoineni, oli valinta aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon…»

»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä lopullista ratkaisua».

»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.

»Niin», sanoi rouva Raabel.

»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä harrastuksia».

»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli istuutunut sen ääreen).

»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa, myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa, pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään uskaltaa. Kun he panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja…»

Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.

»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella… Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota ymmärtämystä…»

»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä… sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja sieltä — ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan — älkäämme puhukokaan siitä… se on heidän harrastustaan» (tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»

Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja
Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.

Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.

»Niin sitä jää istumaan lahjoineen… jää istumaan lahjoineen ja kuivettuu…»

Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä rouva Raabelin poskiluita.

»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, vapisivat sormeni, kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot… vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on ollut…»

Erik jatkoi soittoaan:

    Ja kihlas kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin: jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni…»

Joán oli astunut kolme askelta.

Kuu vieri, haudattihin mies mustiin multihin.

Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.

»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat he silmiään ja ovat arvostelijoita».

»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä, mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin olisi saanut vettä päin kasvojaan.

Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin. Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:

»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten kovasta istuimesta.»

Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille meidän veistokoulussamme.

»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se muistuttaa kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen…»

Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen pysähdytti hänet.

»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»

Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:

»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän on ollut Gerda-neidin tukena.»

Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.

»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä, sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa. Mutta kun on kaksi kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin suuri siunaus.»

»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.

»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.

»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — sinne, kun samassa tuo lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.

»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.

»Elämän huolista, herra maisteri.»

»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen. Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja kansansivistys… Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen…»

Joán kohotti päätään.

»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan arvoiset… niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat kuitenkin meidän uniamme.»

Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:

»Tämä on viimeinen viulumatkani.»

»Niin», sanoi pappi, »olen kuullut puhuttavan, ettei kreivi aio enää soittaa».

»Kuinka niin?» kysyi maisteri.

Joán katsoi pianoon päin.

»Siksi että luulen», sanoi hän, »että minun nyt on toimittava».

Maisteri loi katseensa salin poikki.

»Mihin puolueeseen aiotte liittyä?» sanoi hän ja vääntäytyi tiehensä ontuvin kannoin.

Erik istui vielä ja löi sointuja puhuen yhä Gerdalle Joánista:

»Ei, ennen maailmassa ei hänen ollut niinkään helppoa… hän oli useimmiten hyvin alakuloinen eikä hän myöskään osannut purkaa mieltään. Mutta hänellä tuskin oli mitään oikeata kotia siellä saarellakaan. Sillä äitihän oli kuollut, eikä hänen elämänsä kai ollut oikein onnellista, luullakseni.»

Gerda sanoi äkkiä:

»Eikö äiti ollut onnellinen?»

»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein, aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.

Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:

»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»

»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».

Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.