VI.
Wasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla, varsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi hänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen yöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille paperosseja ja tulitikkuja.
Nikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön ja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli yhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.
— No, tule tule, — sanoi hän, taluttaen sitä aisoista — Ja tähän sidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, — puheli hän ja teki, mitä sanoi.
— Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.
Mutta Rusko ei näkynyt rauhoittuvan Nikitan puheista, vaan oli levoton. Se muutteli jalkojaan, likistäytyi reen viereen, asettui takaperin tuulta vastaan ja hieroi turpaansa Nikitan hihaan.
Ikäänkuin vaan sentähden, ett'ei olisi maistamatta Nikitan tarjoomia olkia, joita hän pani hevosensa suun eteen, sieppasi Rusko kerran tukun reestä, mutta arveli heti, ett'ei nyt ollut aika olkia syödä, päästi irti ja tuuli riuhtaisi ne silmänräpäyksessä, kiidätti pois ja peitti lumeen.
— Nyt tehdään merkki, — sanoi Nikita, käänsi reen keulan tuulta kohti, sitoi setolkkaremmillä aisat yhteen, nosti ne pystyyn ja veti keulaan päin. — Kun nyt jäädään lumen alle, niin hyvät ihmiset aisoista huomaavat ja kaivavat esille, — sanoi Nikita. — Niin vanhat ihmiset neuvoivat.
Wasili Andrejitsh höllitti sillä välin turkkinsa, peitti kasvonsa sen liepeillä ja raapaisi tulitikun toisensa perästä teräslaatikkoa vastaan, mutta hänen kätensä värisivät ja tuuli sammutti kaikki sytytetyt tikut, minkä ihan alussa, minkä juuri kuin hän nosti sen paperossin kärkeen. Vihdoin yksi tikku syttyi palamaan ja valaisi silmänräpäyksen ajan hänen turkkinsa nahan, kätensä, jonka etusormessa oli kultainen kantasormus, ja reen loimen alta esiinpistävät lumiset oljet, — ja paperossi syttyi palamaan. Pari kertaa veti hän ahnaasti savua sisäänsä, nielaisi, puhalsi sen ulos viiksiensä läpi, tahtoi vielä vetää, mutta tuuli tempaisi tupakan ja tulen ja vei sinne, minne oletkin.
Mutta nämäkin muutamat tupakan savut saivat Wasili Andrejitshin iloiseksi.
— Kun kerran pitää yöksi jäädä, niin jäädään! sanoi hän päättävästi. Ja nähtyään ylösnostetut aisat, teki hänen mieli tehdä parempi merkki ja neuvoa Nikitaa. — Odotahan minä teen vielä lipun, — sanoi hän ja nosti ylös huivin, jonka oli kaulastaan ottanut ja oli heittämäisillään rekeen. Sitte otti hän pois käsineensä, kurottihe ylettyäkseen ja sitoi huivin umpisolmuun kiinni aisan setolkkaremmiin.
Huivi rupesi heti rajusti läpättämään, takeltui välistä aisaan, välistä taas yht'äkkiä pullistui, pingoittui ja paukahteli.
— Sepä on sukkela konsti, — sanoi Wasili Andrejitsh, ihaellen omaa tekoaan ja istuutui rekeen.
— Kahden olisi lämpimämpi, vaan ei sovita, — sanoi hän.
— Kyllä minä itselleni paikan löydän, — vastasi Nikita, — vaan pitää ensin hevonen peittää; se on ihan märkä. — Antakaahan, — lisäsi hän ja otti reestä Wasili Andrejitshin alta loimen, pani sen kaksin kerroin, otti hevosen selästä valjaat ja setolkan ja peitti Ruskon.
— Ainakin tulee sun lämpimämpi, tuhmuri, — sanoi hän, pannen jälleen setolkan ja valjaat loimen päälle.
— Ette kai te tarvitse vaatetta? Ja oljet antakaa minulle, — sanoi
Nikita lopetettuaan ja astuen jälleen reen luo.
Ja otettuaan kumpasetkin Wasili Andrejitshin alta meni hän reen taakse, kaivoi itselleen sinne lumeen kuopan, pani siihen oljet ja, painettuaan lakin silmilleen ja kääriydyttyään kauhtanaansa sekä peitettyään itsensä vaatteella, istuutui oljille ja nojasi reen selkäintä vasten, joka suojasi häntä tuulelta ja tuiskulta.
Wasili Andrejitsh pyöritteli tyytymättömänä päätään katsellessaan mitä Nikita teki, sillä hän yleensäkään ei suvainnut talonpojan sivistymättömyyttä ja typeryyttä, ja alkoi valmistautua yöksi.
Hän tasoitteli rekeen jääneitä olkia, pani niitä paksummalta kylkensä alle, pisti kädet hihan suihin ja painoi päänsä reensevän nurkkaan, tuulen suojaan. Häntä ei nukuttanut. Hän vaan loikoi ja ajatteli. Ajatteli sitä yhtä mikä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen elämänsä sisällys, ilo ja ylpeys; ajatteli sitä, kuinka paljon hän jo oli ansainnut ja vielä saattoi ansaita rahaa, kuinka paljon hänen tuttavansa ansaitsivat ja omistivat rahaa, ja millä lailla he olivat ansainneet ja ansaitsevat rahansa sekä miten hän, samoin kuin hekin, vielä voipi ansaita hyvin paljon rahaa.
"Tammet kelpaavat reen jalaksiksi. Hirsipuut sinään. Ja halkoja lähtee kai noin kolmekymmentä syltä desjatiinalta", arvosteli hän näkemäänsä metsää, jota nyt oli ostamaan menossa. "Kymmentä tuhatta ruplaa en sittenkään anna, vaan noin kahdeksan tuhatta, ja ahomaat lukuun ottamatta. Maanmittarille pistän kouraan sata ruplaa, vaikka puolikin toista, niin hän mittaa minulle ahoa viisi desjatiinaa enemmän. Ja kyllä se kahdeksasta tuhannesta sen antaakin. Paikalla lyön kolmetuhatta pöytään, niin kyllä pehmiää", — ajatteli hän, tunnustellen käsivarrellaan, oliko lompakko povitaskussa. "Vaan Jumala ties, miten sitä käänteestä eksyttiin. Siinähän piti olla metsä ja vahtikoju. Koiriakin olisi pitänyt kuulua. Vaan eivätpähän hauku, kirotut, kun tarvis on". Hän aukaisi vähän kaulusta ja alkoi kuunnella ja katsella: pimeässä häämöitti vaan Ruskon pää ja selkä, jossa loimi liehui, eikä kuulunut muuta, kuin yhtä samaa tuulen ulvontaa, huivin läpätystä aisassa ja tuiskuavan lumen rapsahtelemista reenlaitaan. Hän peitti taas kasvonsa. "Jospa tietäisi, pitääkö tässä yötä olla. No, vaan samantekevä, saavutaanpahan sitte huomennakin. Yksi päivä vaan turhaan menee. Ja eihän ne tällaisessa ilmassa nekään sinne pääse". Ja hän muisti, että yhdeksäntenä päivänä hänen oli saatava teurastajalta rahaa. "Tahtoi itse tulla, vaan nyt ei tapaa minua, ja eukko ei osaa siltä rahaa ottaa, se kun on semmoinen taitamaton. Ei se osaa oikein käyttäytyä" — ajatteli hän yhä edelleen, muistellen, miten hänen eukkonsa ei osannut käyttäytyä stanovoinkaan [melkein sama kuin meillä vallesmanni. Suom.] kanssa, joka oli eilen ollut heillä vieraissa. — "Tietäähän sen, — nainen! Missä hän on mitään nähnyt? Ja mikä se meidän talo oli vanhempien aikaan? Isä tuollainen varakas maanmoukka, jolla oli ryynimylly ja majatalo, siinä koko omaisuus. Mutta mitäs minä olen viidessätoista vuodessa aikaansaanut? Nyt on puoti, kaksi kapakkaa ja jauhomylly. Kaksi taloa on arennilla. Talo aittoineen rautakaton alla", — muisteli hän ylpeänä. "Niin ei ollut isän aikaan. Ja kenen nimi se nyt pitäjäässä kajahtelee? Brehunovin".
"Ja minkä tähden? Sen tähden, että pidän asioista huolta, koetan parastani, enkä ole niinkuin muut, jotka loikovat tahi muita tuhmuuksia tekevät. Ja minä en makaa yölläkään. Olipa myrsky taikka ei, niin olen liikkeellä sittenkin. Ja täten tulee jotakin tehdyksi. Vielä sitte luulevat, että rahat itsestään tulevat. Vaan ei, työtä pitää tehdä ja ajatella päänsä puhki. Luulevat, että onni luopi ihmisen. Tuossa on Mironov, jolla nyt on monta miljoonaa. Ja miten hän ne sai? Kun tekee työtä, niin Jumala antaa. Suokoon Jumala vaan terveyttä". — Ja ajatus, että hänestäkin kerran saattoi tulla samallainen miljoonain omistaja, kuin Mironov, joka oli tyhjästä alkanut, innostutti niin Wasili Andrejitshin, että hänen teki mieli puhella jonkun kanssa. Mutta hänellä ei ollut, kenen kanssa puhella… Jospa olisi Gorjatshkinoon päässyt, niin olisi kartanon herran kanssa puhellut ja aukaissut hänen silmänsä.
"Nytkös tuulee! Ajaa niin umpeen, ett'ei aamulla lähtemäänkään päästä", — ajatteli hän, kuunnellen tuulta joka ankarasti puhalsi reenkeulaa vasten ja vihmoi siihen lunta.
"Turhaan tottelin Nikitaa", ajatteli hän. — "Olisi pitänyt ajaa, niin olisi ainakin jonnekin tultu. Vaikka Grishkinoon olisi takaisin jouduttu ja oltu yötä Tarasin luona. Vaan istu nyt tässä koko yö. Ja mitä siitä hyvää lähtee? Minkä palkan Jumala antaa tyhjäntoimittajalle ja hölmöille? Pitää e'es tupakoida". Hän istuutui, otti esille paperossikotelonsa, kävi mahalleen, suojusti turkin liepeellä tulta, mutta tuuli tiesi aina tiensä ja puhalsi tikut sammuksiin. Vihdoin hänen onnistui saada tulta paperossiin ja se ilahutti häntä kovin. Vaikka paperossia poltteli enemmän tuuli, kuin hän, niin hän sai kuitenkin vedetyksi pari kolme savua ja hänen tuli taas iloisempi olla. Hän heittäytyi taas reen perään, peittäytyi ja alkoi taas muistella ja haaveksia, ja torkahti. Mutta yhtäkkiä mikä lie ihan kuin häntä survaissut ja herättänyt hänet. Ruskoko se nyhtäisi olkia hänen altaan vaiko hänen ruumiissaan jotakin hytkäytti, mutta hän heräsi ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja kovasti, että hänestä näytti ikäänkuin reki olisi tärissyt. Hän aukaisi silmänsä. Hänen ympärillään oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta näytti vaan valoisammalta. "Sarastaa", ajatteli hän, — "varmaan ei ole aamuun enää pitkältä". Mutta hän muisti heti, että oli valoisampi vaan sentähden, että kuu oli noussut. Hän kohottautui ja katsasti ensin hevosta. Rusko seisoi yhä takaperin tuuleen päin ja värisi kovasti. Lumen peittämä loimi oli kääntynyt toiselta puolen, valjaat olivat pudonneet syrjälleen ja hevosen luminen pää ja sen liehuva harja näkyivät nyt selvemmin. Wasili Andrejitsh kumartui reen selkäimen yli ja kurkisti sen taakse. Nikita istui yhä samassa asennossaan, kuin ennen. Vaate, jolla hän oli verhonnut itsensä, ja hänen jalkansa olivat lumen peitossa. "Kun ei vaan mies paleltuisi, kovin on hänellä huonot vaatteet. — Saan vielä vastata hänestä. Uuvuksiinsa juoksi eikä mies muutenkaan ole kovin häävi", ajatteli Wasili Andrejitsh ja tahtoi ottaa hevosen selästä loimen peittääksen sillä Nikitan. Mutta oli kylmä nousta ylös ja kääntyä, ja hän pelkäsi, että hevonen vilustuu. — "Mitä minä hänet mukaan otinkaan? Eukon tuhmuutta kaikki!" ajatteli Wasili Andrejitsh, muistellessaan vaimoaan ja heittäytyi jälleen entiselle paikalleen reen keulaan. — "Samalla lailla oli setäkin kerran koko yön lumessa istunut", muisti hän, — "eikä mitään. Vaan Tahvo, kun kaivettiin esille", — muistui hänelle toinen tapaus mieleen, — "oli kuollut ja kankea, kuin jäätynyt raato".
"Olisin jäänyt Grishkinoon yöksi, niin ei olisi ollut mitään". Ja pantuaan turkkinsa hyvin kiinni, ett'ei lämmin pääsisi mistään ulos, vaan pitäisi varina joka paikan, kaulan, polvet ja jalat, sulki hän silmänsä ja koetti maata. Mutta vaikka hän miten koettikin, ei hän voinut nukkua, vaan tunsi päinvastoin olevansa ihan valpas ja vireä. Ja taas rupesi hän laskemaan voittojaan ja saataviaan, taas alkoi hän ylistellä itseään ja iloita itsestään ja asemastaan, mutta kaikki keskeytti silloin hiipivä pelko ja tuo harmittava ajatus, ett'ei hän ollut jäänyt yöksi Grishkinoon. Hän kääntelihe ja asettautui useita kertoja saadakseen mukavamman ja enemmän tuulen suojassa olevan asennon, mutta hänestä tuntui yhä vaan epämukavalta. Hän kohottautui jälleen, muutti asentoa, kääri jalkansa peittoon, verhosi silmänsä ja oli hiljaa. Mutta joko alkoi korkeissa huopakengissä olevia jalkoja kolottaa tahi puhalsi tuuli jostakin ja, vähän aikaa maattuaan, muisti hän harmissaan sitä, miten nyt olisi voinut rauhassa levätä lämpöisessä tuvassa Grishkinossa, ja hän kohottautui taas, kääntelihe, kääriytyi ja paneutui taas maata.
Kerran tuntui Wasili Andrejitshistä, että hän kuuli kaukaa kukonlaulua. Hän ihastui, käänsi turkin kaulusta ja alkoi tarkkaan kuunnella, mutta vaikka hän hyvin jännittikin kuuloaan, ei hän kuullut muuta, kuin tuulen ulvovan aisoissa ja lumen reen laitaan pieksävän. Nikita istui siinä, mihin oli istuutunut, koko ajan hievahtamatta eikä vastannut Wasili Andrejitshillekään, joka pari kertaa puhutteli häntä. "Hänellä ei ole huolta mitään, makaa varmaan", ajatteli Wasili Andrejitsh harmissaan, kurottautuen reen selkäimen yli katsomaan ihan lumen peitossa olevaa Nikitaa.
Siten Wasili Andrejitsh nousi ja paneutui jälleen maata noin parikymmentä kertaa. Hänestä yö näytti loppumattomalta. — "Nyt tulee varmaan jo kohta aamu", ajatteli hän kerran, kohottautuen ja silmäillen ympärilleen. "Annas, kun katson kelloa. Vaan tulee vilu avata turkki. Mutta kun saan tietää, että aamu on likellä, niin tulee iloisempikin olla. Ja sitte pannaan valjaisin". Wasili Andrejitsh tiesi kyllä hyvin, ett'ei vielä voinut olla aamu, mutta hän alkoi yhä kovemmin pelätä ja tahtoi samalla kertaa sekä vakuuttaida että pettää itseään. Hän aukaisi varovasti sisäturkin hakaset, pisti kätensä poveen ja kopeloi kauan, ennenkuin pääsi liiviin. Töintuskin sai hän esille hopeaisen kellonsa, jossa oli emaljeerattu kukka, ja alkoi katsella. Ilman tulta ei hän nähnyt mitään. Hän kävi taas alassuin, niinkuin silloin paperossia sytyttäessään, ja otettuaan tunnustelemalla tulitikun, jossa oli paksuimmalta fosforia, sai hän sen syttymään ensi kerralta. Valaistuaan sillä kellontaulun hän katsahti eikä uskonut omia silmiään. Oli vasta kymmenen minuuttia yli kaksitoista. Koko yö oli vielä edessä.
"Onpas tämä yö pitkä!" — ajatteli Wasili Andrejitsh, tuntien vilunväreet selkäytimessään. Ja pantuaan taas turkkinsa kiinni ja peitettyään itsensä, hän painautui reen kolkkaan. Yht'äkkiä hän kuuli selvään yksitoikkoisessa tuulen kohinassa uuden, elävän olennon äänen. Ääni kasvoi tasaisesti ja, käytyään ihan selväksi, alkoi taas yhtä tasaisesti heiketä. Ei ollut epäilystäkään, että se oli susi. Ja susi ulvoi niin lähellä, että tuulen kantamana kuuli selvään, miten se, leukojaan liikutellen, vaihetteli ääntään. Rusko kuunteli myöskin tarkkaan, korviaan luimistaen, ja kun susi oli lopettanut ulvontansa, niin se muutti jalkojaan ja kuorsahti varoittavasti. Tämän jälkeen ei Wasili Andrejitsh millään mokomin enää voinut nukkua eikä rauhoittua. Vaikka hän miten koetteli ajatella asioitaan, mainettaan, arvoaan ja rikkauttaan, niin pelko valtasi hänet valtaamistaan, ja kaikkiin hänen ajatuksiinsa sekaantui ensimmäisenä ajatus siitä, miksi hän ei jäänyt yöksi Grishkinoon.
"Vähät koko metsästä, ilman sitäkin on, Jumalan kiitos, asioita kylliksi. — Äh, kun pääsisi nukkumaan", puheli hän itsekseen. — "Juopuneiden sanotaan paleltuvan", ajatteli hän, — "ja minä join". — Ja hän tunsi, jotta alkoi vavista, itse tietämättä miksi, vilusta vaiko pelosta. Hän koetti peittää itsensä ja loikoa niinkuin ennen, mutta ei voinut sitä enää tehdä. Hän ei voinut olla paikallaan, hän tahtoi nousta ylös, tehdä jotakin haihduttaakseen itsessään syntyvän pelon, jota vastaan hän tunsi olevansa voimaton. Hän otti jälleen esille paperossit ja tulitikut, mutta tikkuja oli enää jälellä ainoastaan kolme ja nekin huonoja. Kaikki kolme sammuivat syttymättä palamaan.
— Perhana sinut vieköön; senkin riivattu! — haukkui hän tietämättä itse ketä ja viskasi pois rutistuneen paperossin. Tahtoi viskata tulitikkukotelonkin, mutta pidätti kätensä liikkeen ja pisti kotelon taskuunsa. Hänen valtasi sellainen levottomuus, ett'ei hän voinut enää pysyä paikoillaan. Hän nousi ylös reestä, asettui selin tuulta vasten ja alkoi uudelleen sitoa kiinni vyötään kireälle ja matalalle.
"Mitä siitä paranee, että loikoo ja kuolemata odottaa, parempi on nousta hevosen selkään ja lähteä tiehensä", juolahti hänelle yht'äkkiä mieleen. — "Hevonen ei jää tielle selässä ajaen. Ja hän", ajatteli hän Nikitaa, "kuolee kuitenkin. Mitä hänen elämänsä on? Hänen ei ole sitä säälikään, vaan minulla on kyllä, Jumalan kiitos, millä elää"…
Ja päästettyään hevosen irti heitti hän suitset sen pään yli ja tahtoi hypätä selkään, mutta putosi takaisin. Silloin kävi hän reen laidalle ja tahtoi siitä nousta. Mutta reki horjahti hänen painostaan ja hän putosi taas. Kolmannen kerran vielä talutti hän hevosen reen viereen ja noustuaan varovasti laidalle, pääsi vihdoin mahalleen poikittain selkään. Oltuaan siten kotvan aikaa, hän kiskaisihe eteenpäin pari kertaa, heitti vihdoin toisen jalan hevosen selän yli ja kävi istumaan nojaten jalkojaan valjaiden sivuhihnoihin, jalustimien asemasta. Survaus, joka siirsi reen paikaltaan, herätti Nikitan, hän kohottautui ja Wasili Andrejitsjiistä kuului, että hän sanoi jotakin.
— Kun tottelee teitä, hölmöjä, niin hukka peri ihan suotta aikojaan, — huusi Wasili Andrejitsh, korjasi polviensa alle turkin liehuvat liepeet, käänsi hevosensa ja ajoi pois reen luonta sinnepäin, missä oletti metsän ja vahtikojun olevan.
VII.
Nikita oli istunut hievahtamatta reen takana siitä asti, kuin kävi sinne istumaan ja peitti itsensä säkkivaatteella. Niinkuin kaikki ihmiset, jotka elävät luonnon parissa ja ovat tottuneet hätään, niin hänkin oli kärsivällinen ja saattoi rauhallisesti odottaa tunti-, jopa päiväkausiakin hätäilemättä tahi tuskastumatta. Hän kuuli, kuinka isäntä kutsui häntä, mutta ei vastannut sen tähden, ett'ei tahtonut liikkua paikaltaan. Se ajatus, että hän saattaa, jopa että hänen luultavasti täytyykin kuolla sinä yönnä, johtui hänelle mieleen silloin, kuin hän istuutui reen taakse. Vaikka hänen vielä oli lämmin sekä teen juonnista että siitä, että hän oli paljon liikkunut ja kahlannut lumessa, niin hän tiesi, ett'ei sitä riittäisi kauaksi aikaa ja ett'ei hän enää kykenisi liikkumalla saamaan ruumiinsa lämpimäksi, sillä hän tunsi olevansa kovin väsynyt. Hän tunsi olevansa samassa tilassa, kuin missä hevonen tuntee olevansa kun se seisattuu ja sitä pitää ruokkia, että se uudelleen jaksaisi tehdä työtä. Sitä paitsi hänen toinen jalkansa, jossa oli rikkinäinen saapas, oli kohmettunut ja hän ei tuntenut enää suurta varvastaan. Ja koko hänen ruumiinsakin kävi jo yhä kylmemmäksi.
Se ajatus, että hän sinä yönnä kuolee, ei näyttänyt hänestä erittäin epämiellyttävältä eikä erittäin kamalalta. Epämiellyttävältä ei hänestä näyttänyt se ajatus sentähden, että koko hänen elämänsä ei ollut ollut alituista lepopäivää, vaan päinvastoin lakkaamatonta työpäivää, johon hän alkoi väsyä. Eikä erittäin kamala ollut se ajatus sen tähden, että hän paitsi niistä isännistä, niinkuin Wasili Andrejitsh, joita hän palveli täällä, tunsi olevansa riippuvainen, toisestakin yli-isännästä, Hänestä, joka oli lähettänyt hänet tähän elämään, ja että hän tiesi kuollessaankin jäävänsä sen isännän valtaan ja sen isännän ei tekevän vääryyttä kellekään.
"Sääli on jättää se, mihin on elämässä tottunut. Vaan minkäs sille tekee? Uuteenkin pitää tottua."
"Synnit?" juolahti hänen päähänsä ja hän muisti juoppoutensa, viinaan menettämät rahansa, vääryytensä vaimoaan kohtaan, torat, sen, ett'ei käynyt kirkossa ja paastoa vaarinottanut ja kaikki, mistä pappi oli nuhdellut häntä ripittäessään. "Tietysti minä olen syntejä tehnyt. Vaan olenkos minä ne itse päälleni ottanut? Semmoiseksi näkyy Jumala jo minut luoneen. Niin kyllä synnit. Minnes niistä pääset?"
Niin ajatteli hän sitä, mikä saattoi hänelle tapahtua sinä yönnä ja, ratkaistuaan asian sillä lailla, antautui hän niiden ajatusten ja muistojen valtaan, jotka itsestään johtuivat hänelle mieleen. Ja hän muisti vaimonsa tulon, työmiesten juomingit, oman kieltäymisensä viinaa juomasta, tämän matkan, Tarasin tuvan, puheet talon ja'osta, oman poikansa ja Ruskon, jonka nyt oli lämmin loimen alla ja isännän, joka käännellessään narisutti rekeä. "Etpä taida itsekään, hyvä mies, olla tyytyväinen, että tielle läksit", ajatteli hän, "semmoisesta elämästä ei tee mieli kuolla — toista on meikäläinen." Ja kaikki nämä muistot ja ajatukset alkoivat mennä sekaisin, hämmentyä hänen aivoissaan. Ja hän nukkui.
Kun Wasili Andrejitsh, noustessaan hevosen selkään, liikahutti rekeä ja reen perä, johon Nikita nojautui, kokonaan kääntyi syrjään, niin että jalas satutti häntä kylkeen, niin hän heräsi ja oli vasten tahtoaankin pakoitettu muuttamaan asentoa. Vaivoin oikoen jalkojaan ja karisuttaen niistä lumen hän nousi ja heti tunki kova vilu koko hänen ruumiinsa läpi. Oivallettuaan asian laidan tahtoi hän, että Wasili Andrejitsh olisi jättänyt hänelle, hevoselle nyt tarpeettoman, loimen, jotta hän sillä olisi voinut verhoutua, ja hän huusi siitä hänelle.
Mutta Wasili Andrejitsh ei seisauttanut, vaan katosi lumituiskuun. Jäätyään yksin Nikita hetkisen mietti, mitä oli tehtävä. Mennä ihmisasuntoa etsimään, siihen hän ei tuntenut kykenevänsä ja käydä entiselle paikalleen istumaan oli enää mahdotonta, se kun jo oli ihan lumen peitossa. Reessä tunsi hän, ett'ei voinut lämmetä, sillä ei ollut millä peittäytyä, ja hänen turkkinsa ja kauhtanansa eivät lämmittäneet häntä. Hänen oli niin kylmä, kuin olisi ollut paitasillaan. — Hän seisoi vähän aikaa, mietti, huo'ahti sitte ja, ottamatta vaatetta korviltaan, paiskautui rekeen isännän paikalle.
Hän kyyhistyi kippuraan ihan reen pohjalle, vaan ei tullut mitenkään lämpimäksi. Siten makasi hän noin viisi minuuttia, väristen koko ruumiillaan. Sitte meni väristys ohi ja hän alkoi vähitellen kadottaa tajuntansa. Kuolemako se oli vai uni, sitä hän ei tiennyt, mutta tunsi olevansa yhtä valmis kumpaankin. Jos Jumala määrää heräämään eloon vielä tässä maailmassa ja, niinkuin tähän asti, olemaan renkinä, hoitamaan yhä muiden ihmisten hevosia, vetämään vieraita jyviä myllyyn, aina samalla lailla juopoittelemaan ja vannomaan, ett'ei enää koskaan juo, ja samalla lailla antamaan rahansa eukolleen ja sille tynnyrintekijälle ja yhä odottamaan poikansa täysi-ikäisyyttä, — niin se on Hänen pyhä tahtonsa. Jos taas Jumala määrää heräämään toisessa maailmassa, jossa kaikki tulee olemaan yhtä uutta ja iloista, kuin ensi lapsuudessa olivat täällä äidin hyväilyt, lasten leikit, niityt, metsät ja mäenlaskut talvella, ja alkaa toinen, muista ihan erillinen, uusi elämä, — niin sekin on Hänen pyhä tahtonsa. Ja Nikita meni kokonaan tainnuksiin.
VIII.
Sillä välin ajoi Wasili Andrejitsh, kannustaen hevosta jaloillaan ja lyöden sitä ohjasten perillä, sinne päin, missä jostakin syystä oletti metsän ja vahtikojun olevan. Tuisku sokaisi hänen silmiään ja tuuli ikäänkuin pidätti häntä, mutta hän ajoi vaan hevosta lakkaamatta, kumartuen eteenpäin ja yhä sulkien turkkiaan ja kääntäen sen liepeitä alleen ja setolkan väliin, joka kylmänä ja täynnä nauloja esti häntä oikein istumasta. Hevonen juosta hölkytteli nöyrästi, vaikka vaivaloisesti, sinne, minne sitä ajettiin.
Noin viisi minuuttia näytti hän ajavan suoraan eteenpäin, näkemättä mitään muuta, kuin hevosen pään ja valkoisen aavikon, ja kuulematta muuta kuin tuulen vinkuvan hevosen korvien ja oman turkinkauluksensa kohdalla.
Yht'äkkiä hänen edessään häämöitti jotakin mustaa. Hänen sydämmensä alkoi iloisesti sykkiä ja hän ajoi sitä kohti, luullen jo näkevänsä kylän talojen seiniä. Mutta se, mikä häämöitti, ei seisonut paikallaan, ei ollut kylä, vaan liikkui ja olikin rajamerkki, jonka ympäri oli kasvanut korkeata marunaa, jota tuuli viheltäen huojutti yhä samalle suunnalle. Jostakin syystä tämä näky sai Wasili Andrejitshin vavahtamaan ja hän rupesi sukkelaan ajamaan hevosta huomaamatta sitä, että hän ihan muutti suuntaa ja ajoi nyt aivan toisaalle, vaikka yhä kuvitteli mielessään ajavansa vahtikojua kohti. Mutta hevonen painoi yhä oikealle ja sen tautta hän koko ajan käänteli sitä vasemmalle.
Jälleen häämöitti hänen edessään jotakin mustaa. Hän ihastui vakuutettuna, että nyt se varmaan oli kylä. Mutta se oli taaskin samallainen rajamerkki. Taaskin huojui yhtä armottomasti ruoho pelästyttäen Wasili Andrejitshiä. Mutta tämän rajamerkin vieressä kulki jälki, jota tuuli ajoi umpeen. Wasili Andrejitsh pysäytti, kumartui ja katseli: se oli hiukan lumen peittämä hevosjälki eikä voinut olla kenenkään muun, kuin hänen oman hevosensa jälki. Hän oli silminnähtävästi tehnyt kierroksen ja pienellä alalla. "Hukkaan minä tässä joudun", ajatteli hän, mutta ett'ei pelko valtaisi häntä, alkoi hän yhä kovemmin ajaa hevosta tuijottaen valkoiseen lumiaavikkoon, jossa hän ei nähnyt muuta, kuin välistä ilmestyviä ja kohta taas katoavia valopisteitä. Kerran oli, kuin hän olisi kuullut koirain haukuntaa tahi susien ulvontaa, mutta nämä äänet olivat niin heikkoja ja epämääräisiä, ett'ei hän tiennyt, kuuliko hän vaiko oli vaan kuulevinaan ja seisauttaen hevosen alkoi hän tarkkaan kuunnella.
Yht'äkkiä kaikui hirveä, huimaava huuto hänen korvissaan ja kaikki alkoi väristä ja vavista hänen ympärillään. Wasili Andrejitsh tarttui hevosen korviin, mutta hevosenkin kaula vapisi kokonaan ja hirveä huuto kävi vieläkin kamalammaksi. Muutamaan sekuntiin Wasili Andrejitsh ei voinut tointua ja käsittää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli kuitenkin vaan se, että Rusko, joko itseään rohkaistakseen tahi kutsuakseen avuksi, hirnahti kovaan ja pitkään.
"Hyi senkin kirottua, kun säikäytti!" sanoi Wasili Andrejitsh itsekseen.
Mutta käsitettyään pelkonsa oikean syyn ei hän enää voinut haihduttaa sitä.
"Pitää malttaa mieltään, olla tyyni", — sanoi hän itselleen, vaan samalla kuitenkaan ei voinut olla ajamatta hevosta. Ja hän ei huomannut, ett'ei ajanut enää vasta- vaan myötätuuleen. Hänen ruumistaan paleli, varsinkin reisistä, mistä se oli peittämättä ja kosketti setolkkaan, kivisti ja puistatti. Hän unhotti vahtikojun ja toivoi nyt vaan sitä, että pääsisi takaisin reen luo, ett'ei hukkuisi yksin, kuin se maruna tuossa kauheassa lumituiskussa.
Yht'äkkiä hevonen vajosi hänen allaan, se oli joutunut lumikaivantoon ja alkoi nyt potkia jaloillaan ympärinsä. Wasili Andrejitsh hypähti alas, jolloin hän sysäsi kokonaan sivulle valjaiden sivuhihnan, johon hän oli tukeutunut jaloillaan, alas hypätessään hän työnsi sivulle loimenkin, josta oli kiinni pitänyt. Heti kun hän oli hypähtänyt alas hevosen selästä, pääsi hevonenkin ennalleen, nykäisi eteenpäin, hypähti kerran, sitten toisenkin ja lähti menemään raahaten perässään kiemurtelevaa loimea ja vetohihnaa, se hävisi isäntänsä silmistä jättäen tämän yksikseen lumimassojen keskelle. Wasili Andrejitsh juoksi hevosen perästä, mutta lumi oli niin syvää ja turkki niin raskas, ett'ei hän päässyt enempää kuin parikymmentä askelta, jolloin hän vajosi aina polviaan myöten; sitten jäi hän hengästyneenä seisomaan paikalleen. "Metsät, jäärä, vuokratut talot, kauppa, kapakat", ajatteli hän, "mitä niistä nyt kaikista tulee? Mitä sitten tapahtuu täällä minulle? Niin ei voi olla!" välähti hänen aivoissaan. Ja erikoisen mielleyhtymän kautta muisti hän tuulenpieksämää marunaa, jonka hän oli ohittanut kaksi kertaa ratsastuksensa aikana, ja hänet valtasi sellainen kauhu, ett'ei hän ollenkaan voinut uskoa siihen todellisuuteen, mitä hänelle oli tapahtumassa. Hän ajatteli: "Eikö tämä kaikki sittenkin ole vain unta?" ja tahtoi herätä; mutta se ei ollutkaan unta, josta hän olisi voinut herätä. Se oli ihan oikeaa lunta, joka piiskasi hänen kasvojaan ja häntä värisytti, ja se oli aivan oikea hätätila, johon hän oli nyt yksin joutunut, samoinkuin tuo marunakin; häntä näytti odottavan vääjäämätön, pikainen, kaikki aistit ja ymmärryksen sumentava kuolema.
"Taivaan kuningatar, ihmeitätekevä Nikolaus!" hän huudahti muistellen samalla eilistä kirkkorukousta ja mustunutta pyhimyksenkuvaa maalauksineen ja kultaisine kehyksineen ja kynttilöitä, jotka hän oli ostanut sytyttääkseen tämän pyhimyksenkuvan edessä ja jotka tuotiin hänelle heti takaisin ja jotka hän sitten, kun ne olivat tuskin syttyneet, pani jälleen säilöön laatikkoonsa. Ja nyt hän rukoili tätä samaa ihmeitätekevää Nikolausta pelastuakseen ja lupasi hänelle kiitosjumalanpalveluksen ja kynttilöitä. Mutta samalla hän oli ehdottomasti selvillä siitä, että tämä pyhimyksenkuva kehyksineen ja kynttilät ja jumaliset ja rukoukset, jotka kaikki tosin siellä kirkossa olivat hyvin tärkeitä ja tarpeellisia, eivät voineet häntä mitenkään auttaa, ja ett'ei toisaalta noiden kynttilöiden ja rukousten ja toisaalta hänen surullisen tilansa välillä ollut eikä tulisikaan olemaan mitään yhteyttä.
"En saa menettää rohkeuttani", sanoi hän itselleen. "Minun täytyy seurata hevosen jälkiä, muuten nekin katoavat näkyvistä". Ja hän lähti liikkeelle. Mutta vaikka hän oikeastaan aikoi kulkea rauhallisesti, alkoi hän kuitenkin juosta, kaatuili jatkuvasti, nousi taas ylös ja kaatui jälleen. Sellaisissa paikoissa, joissa lumi ei ollut syvää, näkyivät hevosenjäljet tuskin ollenkaan. "Olen mennyttä miestä", ajatteli Wasili Andrejitsh, "minä kadotan vielä nämä jäljet". Mutta siinä silmänräpäyksessä hän huomasi eteensä katsahtaessaan jotain tummaa. Se oli ruskeankeltaista, eikä yksin ruskeankeltaista, vaan reki ylösnostettuine aisoineen. Ruskeankeltainen, josta setolkka, sivuhihna ja loimi olivat kokonaan pois luiskahtaneet, ei ollut enää aikaisemmalla paikallaan, vaan lähempänä aisoja lyöden päätään sinne tänne, ja suitset, joiden päälle hän oli astunut, liukuivat alas. Kävi ilmi, että Wasili Andrejitsh oli jäänyt loukkuun siihen syvänteeseen, missä aiemmin sama oli Nikitalle tapahtunut, ja että hevonen oli tuonut hänet takaisin reen luo ja että paikka, missä hän oli eronnut hevosesta, ei ollut reestä 50 askelta kauempana.
IX.
Kun Wasili Andrejitsh oli raahautunut reen luokse, piti hän siitä kiinni ja seisoi siinä kauan, liikkumatta, koettaen rauhoittua ja saada hengityksensä tasaantumaan. Nikita ei ollut enää entisellä paikallaan; mutta reessä makasi jotain, joka oli jo aivan kokonaan lumen peittämä: Wasili Andrejitsh arvasi, että se oli Nikita. Wasili Andrejitshin pelko oli nyt kokonaan kadonnut, ja jos hän vielä nytkin jotain kammosi, oli se juuri tuo kauhea tuskantila, joka hänet oli vallannut hevosen selässä ja nimenomaan silloin, kun hän oli joutunut yksin tuohon lumikaivantoon. Millään muotoa hän ei olisi antanut käydä niin, että tuo kauhu valtaisi hänet uudelleen, ja jott'ei niin kävisi, hän ei saisi ajatella itseään vaan jotain muuta, hänen täytyisi jotain tehdä. Siksipä hän asettui selkä tuulta vastaan ja höllitti turkkinsa vyön. Niin pian kuin hän sitte vähän oli saanut hengityksensä asettumaan, karisti hän lumen lappaistaan ja kintaistaan ja sitoi uudelleen vyön kiinni kireälle ja matalalle, joten hän sen sitoi aina, kun meni ulos rekilöistä ostamaan talonpoikain tuomia jyviä. Hän valmistautui työhön. Ensimmäinen teko, mikä hänestä oli tehtävä, oli se, että piti irroittaa hevosen jalka. Wasili Andrejitsh tekikin niin, irroitti ohjakset, sitoi Ruskon jälleen kiinni reensevän rautaan entiselle kohdalle ja alkoi korjata paikoilleen valjaita, setolkkaa ja lointa. Mutta silloin hän näki, että reessä jotakin liikkui ja lumen alta, johon se oli peittynyt, kohosi Nikitan pää. Hän kohottautui nähtävästi suurella vaivalla, istuutui ja huitoi hyvin kummallisesti käsillään nenänsä edessä ikäänkuin olisi kärpäsiä ajanut pois, sekä sanoi jotakin, mikä Wasili Anrejitshista kuului, kuin hän olisi kutsunut häntä luokseen.
Wasili Andrejitsh jätti loimen korjaamisen kesken ja meni reen luo.
— Mitä sinä? — kysyi hän. — Mitä sinä sanot?
— Kuo-oo-len nyt, — sai Nikita vaivoin ja katkonaisella äänellä sanotuksi. — Antakaa saatavani pojalleni. Tahi eukolle — yhden tekevä.
— Mitä, oletko paleltunut? — kysyi Wasili Andrejitsh.
— Tunnen kuoleman tulevan… Anteeksi, Kristuksen tähden… — sanoi Nikita itkevällä äänellä yhä huitoen käsillään, ikäänkuin kasvoistaan olisi kärpäsiä ajanut.
Wasili Andrejitsh seisoi noin puoli minuuttia ääneti ja liikkumatta, astui sitte yht'äkkiä ja yhtä ratkaisevasti, kuin hän aina paiskasi kättä edullista kauppaa tehdessään, askeleen taaksepäin, veti ylös turkkinsa hihat ja alkoi molemmin käsin kaivaa pois lunta Nikitan päältä ja reestä. Sen tehtyään päästi hän nopeasti irti vyönsä, aukaisi turkkinsa ja, survaistuaan Nikitaa, kävi hänen päällensä peittäen häntä ei ainoastaan turkillaan, vaan myöskin koko lämpöisellä, varisella ruumiillaan.
Korjattuaan käsillään turkinliepeitä reen laidan ja Nikitan väliin ja painaen niitä polvillaan, Wasili Andrejitsh makasi siten alas-suin, nojasi päätään reensepään eikä kuullut nyt enää hevosen liikkeitä ja tuulen ulvontaa, vaan ainoastaan Nikitan hengitystä. Nikita makasi ensin kauan hievahtamatta, huo'ahti sitte kovaan ja liikahti, kun silminnähtävästi alkoi lämmetä.
— No, näetsen nyt, ja sinä kun jo sanoit kuolevasi! Makaa nyt ja lämpene tällä lailla… — alkoi Wasili Andrejitsh.
Mutta ihmeekseen ei hän voinut puhua enemmän, sillä kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä ja alaleuka alkoi nopeasti vavista. Hän taukosi puhumasta ja nieli vaan sen, mikä nousi hänelle kulkkuun.
"Kylläpäs minä pelästyin, kun nyt olen näin heikko", ajatteli hän itsekseen. Mutta tämä heikkous ei ollut hänelle vähääkään vastenmielinen, vaan tuotti hänelle päinvastoin erityistä iloa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
— Ollaan vaan tällä lailla! — puheli hän itsekseen tuntien omituista, suloista riemua. Ja jotenkin kauan makasi hän siten ääneti, hieroen silmiään turkin nahkaan ja vetäen polven väliin turkin oikeanpuolista lievettä, jota tuuli yhä käänteli nurin.
Mutta häntä halutti kovin ilmaista jollekin tämän iloisen mielialansa.
— Nikita! — sanoi hän.
— Hyvä on, lämmin, — vastattiin hänelle alhaalta päin.
— No niin, veli kulta! Ja minut oli jo ihan hukka periä. Sinä olisit paleltunut, ja minä… Mutta siiloin alkoivat taas hänen leukapielensä vavista, hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyyneleillä ja hän ei saanut enempi sanotuksi.
"No, sama se", ajatteli hän. — "Tiedänpähän itse, mitä tiedän", — ja hän vaikeni.
Muutamia kertoja katsoi hän ylös hevoseen ja näki, että sen selkä oli alaston ja että loimi ja valjaat riippuivat lumessa. Hän tiesi, että olisi pitänyt nousta ylös ja peittää hevonen, mutta hän ei uskaltanut hetkeksikään jättää Nikitaa ja häiritä sitä iloa, jota hän nautti. Nyt ei hän tuntenut pelkoa mitään.
Nikita lämmitti häntä alhaalta ja turkki päältäpäin; ainoastaan hänen kätensä, joilla hän piteli turkkinsa liepeitä Nikitan sivuja vastaan, ja jalkansa, joista tuuli lakkaamatta puhalteli pois turkin, alkoivat jähmettyä. Niistä hän ei kuitenkaan huolinut, vaan siitä, miten saisi allaan makaavan miehen lämpenemään.
— Ei se pääse siitä mihinkään, — puheli hän itsekseen tästä lämmittelemisestä yhtä kerskaavasti, kuin aina kauppoja tehdessään.
Siten makasi Wasili Andrejitsh jotenkin kauan. Ensin kiiti hänen mielikuvituksessaan muistot myrskystä, aidoista ja hevosesta, joka vapisi hänen silmäinsä edessä, ja Nikitasta, joka makasi hänen allaan; sitte niihin sekaantui muistot juhlasta, hänen vaimostaan ja stanovoista, kynttilälaatikosta, ja taaskin Nikitasta, joka makasi sen laatikon alla; sitte ilmestyi talonpoikia, ostajia ja myyjiä, ja valkoisia seiniä ja rautakattoisia taloja, joiden alla Nikita makasi, sitte kaikki hämmentyi, sekaantui yhteen ja, kuin taivaan kaaren värit, jotka yhtyvät yhdeksi valkoiseksi valoksi, kaikki nämä eri muistot hälvenivät tyhjiin, ja hän nukkui. Hän nukkui kauan uneksimatta, mutta päivän valjetessa ilmestyi jälleen unennäköjä. Hänestä näytti, että hän seisoi kynttilälaatikon ääressä, että muudan nainen pyysi ostaa viiden kopeikan kynttilän, että hän tahtoo antaa hänelle kynttilän, mutta hän ei voi nostaa käsiään, ne kun olivat kiinni taskuissa. Hän tahtoo kiertää laatikon ympäri, vaan jalat eivät liiku ja uudet, kiiltävät kalossit ovat kasvaneet kiinni lattiaan; hän ei saa niitä nousemaan ylös eikä jalkoja niistä ulos. Ja yht'äkkiä kynttilälaatikko ei ole enää laatikko, vaan vuode ja Wasili Andrejitsh on makaavinaan mahallaan laatikon päällä s.o. vuoteellaan kotonaan. Hän makaa vuoteellaan eikä voi nousta ylös, vaikka pitää nousta, sillä kohta tulee häntä hakemaan stanovoi, Ivan Matvejitsh, jonka kanssa pitää lähteä joko metsää ostamaan tahi korjaamaan valjaita Ruskon selässä. Ja hän kysyy vaimoltaan:
— No, onko hän käynyt! — Ei, vastaa vaimo, ei ole käynyt. — Ja hän kuulee jonkun ajavan kuistin eteen. Se on varmaankin hän. — Ei, ajoi ohi. — Kuulehan, eikö hän vieläkään ole tullut. — Ei ole. — Ja hän makaa jo vuoteellaan eikä voi nousta ylös, odottaa vaan, ja odotus on sekä tuskallinen että iloinen. Ja yht'äkkiä tapahtuu ilo, saapuu se, jota hän on odottanut, mutta se ei ole Ivan Matvejitsh, vaan joku toinen, vaikka kuitenkin se sama, jota hän odottaa. Hän tulee ja kutsuu häntä ja se joka häntä kutsuu, on se sama, joka huusi hänelle ja käski käydä Nikitan päälle makaamaan. Ja Wasili Andrejitsh on hyvillään, että tuo joku tuli häntä hakemaan. — Tulen! huutaa hän iloissaan. Ja tämä huuto herätti hänet. Ja hän herää, vaikka aivan toisellaisena, kuin oli nukkunut. Hän tahtoo nousta, vaan ei voi. Tahtoo liikuttaa kättään, — ei voi. Jalkaansa, — ei voi. Tahtoo kääntää päätään, sitäkään ei voi. Ja hän ihmettelee sitä, vaan ei ole siitä millään. Hän ymmärtää, että se on kuolema, mutta ei ole siitäkään millään. Ja hän muistaa, että Nikita on hänen allaan, on lämmennyt ja on hengissä, ja hänestä on, kuin hän olisi Nikita ja Nikita hän ja ett'ei hänen henkensä ole hänessä itsessään, vaan Nikitassa. Hän jännittää kuuloaan ja kuulee Nikitan hengityksen, jopa heikon kuorsaamisenkin. — "Nikita elää, siis minäkin elän", — sanoo hän riemuissaan itsekseen. Ja jotakin aivan uutta, jota hän ei ollut koko elinijässään tuntenut, astuu alas hänen sieluunsa.
Ja hän muistaa rahat, puodin, talon, kaupat, Mironovin miljoonat, ja hänen on vaikea käsittää, minkätähden se mies, joka tunnettiin Wasili Brehunovin nimellä, on toiminut niissä töissä, joissa on toiminut.
— "Mutta eihän hän ole tietänyt, mitenkä asian oikea laita on", — ajatteli hän Wasili Brehunovia. "Jos en ole tietänyt tähän asti, niin nyt sen tiedän. Erehtymättäni sen nyt tiedän." Ja taas kuulee hän sen häntä kutsuvan, joka jo oli häntä huutanut. — Tulen, tulen! — vastaa koko hänen olentonsa ihastuneena, heltyneenä. Ja hä tuntee olevansa vapaa eikä minkään enää pidättävän häntä.
Ja muuta mitään Wasili Andrejitsh ei enää nähnyt tai kuullut eikä tuntenut tässä maailmassa.
Ympärillä tuiskusi yhä samalla lailla. Samat vihurit pyörittelivät lunta ja peittelivät kuolleen Wasili Andrejitshin turkkia, kokonaan vapisevaa Ruskoa ja pikkuruisen vaan enää näkyvää rekeä ja sen pohjalla makaavaa, kuolleen isännän alla lämpenevää Nikitaa.
X.
Nikita heräsi aamun valjetessa. Hänet herätti vilu, joka jälleen alkoi tunkea hänen selkäänsä. Hän näki unta, että oli ajamassa kotiin myllystä talon jauhokuormaa, kääntyi Ljapinin kohdalla sillan ohi ja sitoi kuorman kiinni. Ja hän uneksi, että konttasi kuorman alle ja tahtoo nostaa sitä hartioillaan. Mutta kummallista! kuorma ei hievahdakaan, vaan tarttui kiinni hänen selkäänsä, ja hän ei jaksa sitä nostaa eikä pääse pois sen alta. Hänen lanteensa ovat ihan muserruksissa. Ja ihanhan hän on kylmäkin! Pitää päästä pois. "Anna jo olla!" sanoo hän jollekin, — sille, joka painaa häntä kuormalla selkään. — "Ota säkit pois!" — Mutta kuorma painaa häntä yhä kylmempänä, kun yht'äkkiä jysähtää jokin ja hän herää kokonaan ja muistaa kaikki. Kylmä kuorma se on kuollut, kylmennyt isäntä, joka makaa hänen päällään. Se mikä jysähti, oli Rusko, joka potkaisi kaksi kertaa kavioillaan rekeä vastaan.
— Wasili Andrejitsh, Wasili Andrejitsh! — sanoo Nikita isännälle varovasti, aavistaen, mitä oli tapahtunut ja selkäänsä ponnistaen.
Mutta isäntä ei vastaa. Ja hänen mahansa ja jalkansa ovat kankeat ja kylmät ja painavat kuin lyijy.
"Kuollut varmaan. Herra suokoon hänelle taivaan autuuden!" — ajattelee
Nikita.
Hän kääntelee päätään, kaivelee kädellään lumen pois edestään ja aukaisee silmänsä. On valoisa. Samalla lailla viheltelee tuuli aisoissa ja samalla lailla pyryää lumi, sillä erotuksella vaan, ett'ei se enää kovaan pieksä reen laitaa, vaan hiljaa peittelee rekeä ja hevosta, yhä korkeammalle, ja hevonen ei kuulu enää liikahtavan ja hengittävän. "Varmaan jo sekin on paleltunut", muistaa Nikita Ruskoa. Ja todella olivatkin ne kavion kolahdukset rekeä vastaan, jotka herättivät Nikitan, ihan jo kohmettuneen Ruskon viimeiset kuoleman ponnistukset pysytellä jaloillaan.
— "Herra, taivaan Isä, näköjään kutsut minutkin pois", — sanoi Nikita itsekseen. — "Tapahtukoon Sinun pyhä tahtosi! Vaan kammottaa. No, eihän sitä kahdesti kuole ja kerran kuitenkin kuolla pitää. Kunpa sitte pikemmin…" Ja hän peittää taas kätensä, sulkee silmänsä ja vaipuu unheesen, ihan vakuutettuna, että nyt hän varmaan täydellisesti kuolee.
Jo päivällisen aikaan seuraavana päivänä kaivoivat miehet lapioilla Wasili Andrejitshin ja Nikitan esille kolmenkymmenen sylen päässä tieltä ja puolen virstan päässä kylästä.
Lumi oli peittänyt reen, mutta aisat ja niissä riippuva huivi olivat vielä näkyvissä. Rusko seisoi, valjaat ja loimi riipuksissa, ihan valkoisena mahaa myöten hangessa, kuollut pää painuneena kohmettunutta kaulaa vastaan. Sen sieraimet olivat täynnä jääpuikkoja, silmät olivat kuurassa ja niihin oli jäätynyt ikäänkuin kyyneleitä. Se oli tänä yhtenä yönä laihtunut niin, ett'ei siitä ollut jäljellä muuta kuin luut ja nahka. Wasili Andrejitsh oli kankea kuin pölkky, ja niinkuin hänen jalkansa olivat olleet hajallaan, niin hän siitä, sääret haritettuina, käännettiinkin pois Nikitan päältä. Hänen mulkoilevat haukansilmänsä olivat hyytyneet ja avoin suunsa tasaisiksi leikattujen viiksien alla oli täynnä lunta. Nikita oli hengissä, vaikka ihan kohmettunut. Kun hän herätettiin, niin hän oli vakuutettu, että hän jo oli kuollut ja että kaikki, mitä hänen kanssaan tehtiin, ei tapahtunut tässä, vaan toisessa maailmassa. Ja kun hän kuuli miesten, lapioidessaan ja kääntäessään jähmettyneen isännän hänen päältään, huutavan, niin hän ensin ihmetteli, että miehet toisessakin maailmassa huutavat samalla lailla. Mutta kun hän käsitti vielä olevansa täällä, tässä maailmassa, niin hän pikemmin oli siitä pahoillaan, kuin iloissaan, varsinkin kuin tunsi, että hänen molempain jalkainsa varpaat olivat paleltuneet.
Nikita makasi sairaalassa kaksi kuukautta. Kolme varvasta häneltä leikattiin pois, muut paranivat, niin että hän saattoi tehdä työtä. Ja vielä kaksikymmentä vuotta palveli hän ensin renkinä ja sitte vanhoilla päivillään vahtina. Hän kuoli vasta tänä vuonna kotonaan ja, niinkuin toivoi, pyhäinkuvain alla, sytytetty vahakyntteli kädessä. Kuollessaan hän pyysi anteeksi vanhalta eukoltaan ja antoi hänelle anteeksi hänen elämänsä tynnyrintekijän kanssa, otti hyvästi pojaltaan ja lapsenlapsiltaan, ja kuoli todellisesti iloissaan siitä, että vapautti kuolemallaan poikansa ja miniänsä liiasta leipätaakasta ja nyt todenperään itse pääsi tästä hänelle jo ikävästä elämästä siihen toiseen elämään, joka joka vuosi ja hetki kävi hänellä yhä selvemmäksi ja houkuttelevammaksi. Onko hänen nyt parempi vai pahempi siellä, minne hän tämän todellisen elämän jälkeen heräsi, pettyikö hän toiveissaan vai löysi siellä sen, mitä odotti, — sen me kaikki kohta tulemme tietämään.