— Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja myötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään doktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne niin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että meidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme jostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja parlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta, silloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin mitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin osakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että puuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota hallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä meidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi, päästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.
— Niin, — keskeytti Pâvel Petrôwitsh, — niin: te olette vakuutetut kaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen.
— Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, — toisti Bazârow tuikeasti.
Häntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin keskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.
— Ja sättiä vain?
— Ja sättiä vain.
— Ja se sitten on sitä nihilismiä?
— Ja se sitten on sitä nihilismiä, — toisti Bazârow jälleen, tällä kertaa erittäin julkeasti.
Pâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.
— Vai niin se on vainen? — virkkoi hän omituisen tyynesti. — Nihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän pelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten herjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te lörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?
— Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, — murahti Bazârow hampaittensa välitse.
— No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä mihinkään toimiin?
Bazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta sai itsensä hillityksi.
— Hm. Olla toimessa, särkeä… — jatkoi hän, — Mutta mitenkäs sitä saattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?
— Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, — huomautti
Arkâdi.
Pâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.
— Ni-in, voima juuri, — virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi, — ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.
— Poloinen sinä! — parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton enää pysyä tyynenä. — Jospa ottaisit punnitaksesi, mitä, sinä Venäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei, tämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi. Voima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa — hänessäkin on voimaa, mutta mitä me teemme moisella voimalla? — Kallis on kuin onkin meille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille sen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat mitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, un barbouilleur, palkattu tanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, — hekin ovat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa mongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne te olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa vihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli miestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka eivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä pitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!
— Kun ruhjonnevat, niin syystä kai, — mörähti Bazârow. — Mutta: älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa, sanoo sananlasku. Ei meitä sentään niin vähän ole kuin luulette.
— Mitenkä? Arveletteko te todellakin saavanne puolellenne koko kansan, koko kansan?
Kopekan kynttilästähän koko Moskovakin syttyi palamaan, niinkuin tiedätte, — vastasi Bazârow.
— Jaha, jaha. Ensin melkein saatanallinen ylvästely ja sitten iva. Vai se se nyt on, mikä nuorisoa tenhoaa? Vai se se nyt on, minkä edessä kokemattomain poika nulikkain sydämet nöyrtyvät! Katsokaas, arvoisa herra, yksi heistä istuu teidän vieressänne ja teihin melkein silmiänsä ristii, niin, ihailkaa kylliksenne! (Arkâdi kääntyi pois, kulmiansa rypistäen.) Ja tämä rutto on jo levinnyt sangen laajalle. Minulle on kerrottu, ett'eivät meidän taiteilijamme Roomassa enää pane jalkaansakaan Vatikanin muurien sisäpuolelle. Rafaelia he pitävät melkein tomppelina siitä syystä, että hän on autoriteetti, ja itse ovat niin voimattomia, niin kykenemättömiä, että inhottaa; mielikuvituskaan heissä ei pääse sen kauemmas kuin "tyttöseen suihkulähteen reunalla", ei, vaikka mitä! Ja tuon tyttösenkin he tekaisevat peräti kehnosti. Teidän mielestänne he ovat verratonta väkeä, vai kuinka?
— Minusta nähden, — vastasi Bazârow, — minusta nähden ei Rafael maksa puukopekkaakaan eikä ne ole sen parempia ne toisetkaan.
— Bravo, bravo! Pane mielees tuo, Arkâdi … näin sitä nykyaikuisten nuorten miesten tulee puhua! Ja miksipä vainkaan eivät lähtisi teitä seuraamaan! Ennen vanhaan piti nuoren väen hankkia oppia; pakostakin he ahersivat, kosk'eivät tahtoneet jäädä tyhmyrien kirjoihin. Mutta nyt ei tarvitse muuta kuin sanoa: kaikki maailmassa on pelkkää roskaa ja — asia menee lukkoon, niin että naksahtaa. Ja siitäkös nuorten ihmisten mieli hyvä! Ja todellakin: ennen vanhaan he olivat pelkkiä tolvanoita, mutta nyt heistä tuli äkkiä nihilistejä.
— Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, — huomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat säihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. — Mutta meidän väittelymme näkyy jo menneen liian kauas… Paras lienee lopettaa. Minä puolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, — lisäsi hän, nousten ylös, — niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan meidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa, mikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.
— Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, — huudahti Pâvel Petrôwitsh, — miljonittain! Otetaan nyt vaikka kuntalaitos meillä.
Bazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.
— Mitä kuntalaitokseen tulee, — sanoi hän, — niin haastelkaahan siitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta, mitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet ja sen semmoiset tekeleet.
— Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän talonpoikaisessa väestössämme! — kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.
— Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle yksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan miniäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa tälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään. Ottakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä ja miettikää juurta jaksain itsekutakin … me Arkâdin kanssa käymme sillä välin…
— Ivaamaan kaikkea, — iski Pâvel Petrôwitsh.
— Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin asti, hyvät herrat!
Nuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä ensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.
— Jaa-a! — alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. — — Siinä se nyt on se meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!
— Jälkeisemme vainenkin, — toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti huoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä, salavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen katseen. — Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran minä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä ottanut minua kuullakseenkaan… Minä sanoin hänelle vihdoin, että ettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen eri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä ajattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta nielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän jälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te; nielaiskaa pilleri.
— Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, — vastasi Pâvel Petrôwitsh. — Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa enemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka meidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, vietti, ja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta… Ja sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään sellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako? "Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle", vastaa hän bassolla, ja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman katselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.
— Ettekö suvaitse lisää teetä? — virkkoi Fênitshka, pistäen päänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen niinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.
— Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, — vastasi Nikolai
Petrôwitsh, nousten häntä vastaan.
Pâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti bon soir ja meni omaan kabinettiinsa.
XI.
Puolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan, lempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut. Ensinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa välillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa niinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella päiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut kuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen mielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen heidän innokkaisin puheisinsa.
"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa", mietti hän, "ja ilman vähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana totuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa jotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden… Nuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys vain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin meissä?"
Nikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.
"Mutta hylkiäkö runoutta?" — ajatteli hän jälleen. "Poisko kaikki myötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?"…
Ja hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille ajatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse, jonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana sen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla ratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä, kapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi koko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa vilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin somasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten läpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että haapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät melkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas, hennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät korkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset pörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi piti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.
"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja jo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa hänen mieleensä johtui Arkâdi ja Stoff und Kraft ja — hän vaikeni.
Mutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta tuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle haaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden. Eihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli mietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa vuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset epäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa … ja millaiseen!
Hänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei sellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän vuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena, solakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja kiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen muistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön. Nikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet asuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt sitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa kumminkaan muuta kuin: pardon, monsieur. Toinen oli kallistanut päänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen, rientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt Nikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi ja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä, puoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta, ja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu… Minne se on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa … ja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan päällä…
"Mutta", ajatteli hän, "nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät ne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?"
Hän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä tuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen aika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä tuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja jo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä…
— Nikolai Petrôwitsh! — kuului läheltä Fênitshkan ääni, — missäs te olette?
Nikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä hävettänyt… Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa vaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että Fênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se kerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa, hänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa…
Taikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut kohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja — katosi.
— Täällä minä olen, — vastasi hän. — Minä tulen; mene vaan.
"Kas tässäkin niitä herruuden jälkiä", iski hänen mieleensä.
Fênitshka pilkisti lehtimajaan ja katosi, mutta Nikolai Petrôwitsh hämmästyi, huomattuansa, että hänen haaveillessaan yö oli jo ennättänyt kattaa maan. Pimeätä ja hiljaista oli ympärillä kaikki, ja Fênitshkan kasvot vilahtivat hänen ohitsensa niin kalpeina ja laihoina. Nikolai Petrôwitsh nousi ja aikoi palata sisään, mutta heltynyt sydän rinnassa ei ottanut rauhoittuakseen. Hän alkoi astua verkkaisin askelin pitkin puutarhan käytäviä, milloin ajatuksissaan katsellen alas jalkoihinsa, milloin kohottaen silmänsä ylös taivasta kohti, missä jo tähdet rupesivat parveilemaan, silmää toisillensa vilkutellen.
Kauan hän käveli, melkein väsymiin asti, mutta levottomuus, tuo jotain hapuileva, epämääräinen, murheellinen levottomuus ei ottanut vieläkään hälvetäkseen. Tietäisipä Bazârow hänen nykyisen tilansa, kyllä vainenkin nauraisi! Arkâdikin moittisi. Mies jo viidennelläviidettä, agronomi ja talon-isäntä, ja — kyyneleitä saamassa silmiin, kyyneleitä syyttä, suotta. Tämähän on sata kertaa pahempaa kuin violoncello.
Hän käveli kävelemistään, saattamatta vieläkään lähteä sisään, tuonne rauhaisaan, lämpöiseen pesään, joka niin houkuttelevana katselee häntä, valoa kaikissa akkunoissaan. Hän ei hennonnut erota pimeydestä, puutarhasta, raittiin ilman kosketuksesta poskella ja tästä haikeamielisyydestä, tästä levottomuudesta…
Tien käänteessä kohtasi hänet Pâvel Petrôwitsh.
— Mikäs sinun on? — kysäisi hän veljeltänsä. — Sin'olet kalpea kuin haahmo. Sin'et ole terve. Miks'et pane maata?
Nikolai Petrôwitsh selitti hänelle lyhykäisyydessä sielunsa tilan ja jätti hänet. Pâvel Petrôwitsh astui puutarhan päähän ja vaipui hänkin mietteisin, luoden hänkin silmänsä taivaalle. Mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään ei heiastellut muuta kuin taivaan tähdet. Hän ei ollut syntynyt romantikoksi. Ei osannut haaveilla hänen sielunsa, tuo keikarin-omaisen kuiva ja intohimoinen, franskalaiseen tapaan misantroopinen sielu.
— Tiedätkös mitä? — puhui samana yönä Bazârow Arkâdille. — Minulle iski mieleen mainio ajatus. Isä ukkosi kertoi tänään saaneensa kirjeen tuolta teidän mahtavalta sukulaiseltanne. Isäsi ei lähde; mitäs jos me, sinä ja minä, pyöräytettäis K:n kaupunkiin! Kutsuihan se herra sinuakin. Pouta ei hellitä täällä ollenkaan; lähdetäänpäs hiukan vilvoittelemaan; samalla saadaan nähdä kaupunkikin. Oishan siellä lysti vetelehtiä viis kuus päivää ja sillä se!
— Tuletkos sieltä takasin meille?
— En. Pitäishän sitä jo lähteä isä ukonkin luokse. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, en äitiäkään; pitäähän niille vanhuksille tehdä mielihyvä. Kelpo väkeä ne ovat; isä vallankin on peräti hauska äijä. Ja minähän olen heillä ainoa.
— Viivytkö kauankin siellä?
— Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.
— Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?
— Enpä tiedä … saa nähdä… No niin, lähdetäänkö vai?
— Vaikkapa, — virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin mielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla ilmaisematta tunteitansa… Nihilistejähän sitä ollaan…
Huomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän lähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti … mutta "ukkoset" huokasivat helpommin.
XII.
Kuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.
Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle, hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; l'énergie est la premiére qualité d'un homme d'état,[11] mutta kaikesta tuosta huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.
Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä… Nuo tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi — huolettomalla ylevyydellä tosin — aikansa kirjallisuuttakin: samoin kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain juhlakulkueesen.
Itse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla niitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan rouva Swjétshinin vastaan-otoille — tämä asui siihen aikaan Pietarissa — lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen käytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli sukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä puuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia asioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin pistää kukaan, ja sehän on pääasia.
Matvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin. Kummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa sukulaisten jääneen kotia.
— Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, — huomautti hän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja, kääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana, uniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti huolestuneen näköisenä:
— Mitä nyt?
Nuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat tarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana päällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille, ei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä miellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille, ja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on seuraava keino usein käytännössä, is quite favourable (kerrassaan tehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa äkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy kuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?
Kaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.
— Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? — kyselee ylhäinen virkamies, korviaan hörkistellen.
— Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.
— Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?
— Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.
— No-no, vai aiot sinä opettaa minua?
Matvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.
— Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin kuvernöörille, — lausui hän Arkâdille. — Min'en kehoita, ymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden mukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä syystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä paitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin… Ethän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret baalit.
— Saavutteko te niihin? — kysäisi Arkâdi.
— Minua vartenhan hän ne pitääkin, — virkkoi Matvei Iljítsh, melkein surkutellen. — Tanssitko sinä?
— Huononpuoleisesti.
— Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren miehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita käsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman jaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; il a fait son temps (se on aikansa elänyt).
— Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä…
— Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, — keskeytti Matvei Iljítsh. — Minä otan sinut siipieni suojaan, — lisäsi hän naurahtaen, itseensä tyytyväisenä.
— Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?
Palvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon. Ja sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui palava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin hänen sanainsa mukaan: "jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa jokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen."
Arkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat asuntoa.
Siellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui lähtemään kuvernöörin luokse.
— Minkäs tässä tekee! — virkkoi Bazârow viimein. — Kun lemmon kerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan tänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.
Kuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei pyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä oli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä ahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei ennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli. Läänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan kuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että koko mies oli kuin mikä "burdâ" (== hompsis hampsis). Hän kutsui Kirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin kuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen kumpaakin herra Kaisârowiksi.
Astuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä troskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan lyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.
— Jevgêni Vasíljitsh! — huudahti hän, hypäten Bazârowia tervehtimään.
— Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? — virkkoi Bazârow, yhä jatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. — Kuinkas te täällä?
— Sattumoisin aivan, aatelkaas, — vastasi toinen ja, kääntyen ajuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: — Aja perässä, aja perässä! — Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi. — Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä… Tänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo teillä. — Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät siellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin nimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella kudekirjoituksella. — Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.
— Turha toivo; sieltä suoraa päätä.
— Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne… Jevgêni Vasíljitsh, esittäkäähän minut teidän … heille…
— Sítnikow, Kirsânow, — mörähti Bazârow, pysähtymättä.
— Varsin hauskaa, — puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä, myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja sormikkaitaan. — Minä olen varsin usein kuullut… Olen vanha tuttu Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa. Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.
Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa; piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet, kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.
— Tiedättekös, — jatkoi hän, — kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa, silloin minussa lehahti semmoinen riemu … ikäänkuin olisin näköni jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?
— Kuka se on? — virkkoi etenkehdaten Bazârow.
— Kúkshin, Eudoxie, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen kerrassaan, emancipée sanan todellisessa merkityksessä, niitä eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin. Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?
— Emme.
— No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään miehestänsä, vapaa ja riippumaton.
— Kaunis, vai?
— Nnno … eipä juuri.
— Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?
— Teillä on aina ne pilapuheet… Hän panee meille pullon sampanjaakin pöytään.
— Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta toiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?
— Kyllä — vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. — No niin, mennäänkö?
— Enpä oikein tiedä.
— Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, — virkkoi
Arkâdi puoliääneen.
— Entäs te, herra Kirsânow? — huudahti Sítnikow. — Tulkaa toki tekin; emmehän me ilman teitä.
— Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?
— Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.
— Ja pullo sampanjaa tulee? — kysyi Bazârow.
— Kolmekin! — huudahti Sítnikow, — sen minä takaan.
— Millä?
— Päälläni.
— Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.
XIII.
Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo, missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella — maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu päässä — ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista. Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.
— Kas tekö, Victor? — kuului viereisestä huoneesta. — Käykää sisään!
Tanu-pää nainen katosi samassa.
— En minä ole yksin, — virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen hihattoman alustakin tai paletotsac'in tapainen nuttu, ja heittäen uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.
— Yks kaikki, — vastasi ääni. — Entrez! Nuoret herrat astuivat sisään.
Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja nidoksia — enimmäkseen aukileikkaamattomia — oli hujan hajan pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla. Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan kellastunut.
— Hyvää päivää, Victor, — virkkoi hän veltosti, puristaen
Sítnikowin kättä.
— Bazârow, Kirsânow, — tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen
Bazârowia.
— Terve tultua, — lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin orpo. — Minä tunnen teidät, — liitti hän, ojentaen Bazârowille kätensä.
Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä, vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä? Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin: näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat, "muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. — Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, — toisti hän. Hänellä oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä, puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. — Tahdottekos sikarin?
— Sikari on kyllä yks hyvä asia, — puuttui puheesen Sítnikow, joka jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan korkealle ilmaan, — mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.
— Sybariiti! — virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli häneltä ylä-ikenet näkyviin. — Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka, Bazârow?
— Minä rakastan elämän suloja, — lausui Sítnikow arvokkaasti. — Se ei estä minua olemasta liberaali.
— Estää, estää, ihan varmaan estää! — huudahti Jevdôksia, samalla kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja sampanjasta myöskin. — Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.
— Enpä niinkään, — vastasi Bazârow; — palanen lihaa on parempi kuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.
— Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä olen keksinyt eräänlaisen sementinkin.
— Sementin? Te?
— Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten; se ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen. Mutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä vielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin artikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin mokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän ystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?
Rouva Kúkshin "puotteli" kysymyksiä perä perää hemmotellulla huolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin lellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.
— Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, — virkkoi Arkâdi, — enkä minä toimi millään alalla.
Jevdóksia purskahti nauramaan.
— Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen suutuksissani teihin.
— Mistä syystä?
— Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia. Ajastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka saattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia aatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen vakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan, mutta nykyaikana ilman embryologiaa — mahdotonta! — Tässä kohden Jevdóksia ihan kätensä levitti. — Voi sentään, kuinka erinomaisen artikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on geniaalinen herra! — Jevdóksia käytti alinomaa sanaa "herra" merkitsemässä miestä. — Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun viereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä kauheasti.
— Minkä vuoksi, jos sais udella?
— Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin. Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder: hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!
— Kaupunki mikä kaupunki, — virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.
— Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä. Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa … mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja nykyjään se Moskovakin … en minä tiedä … ei se enää ole sama. Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan lähtemäisilläni.
— Parisiin tietysti? — kysäsi Bazârow.
— Parisiin ja Heidelbergiin.
— Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?
— Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!
Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.
— Pierre Sapôzhnikow … tunnettehan te hänet?
— En tunne.
— Hyvät ihmiset! Pierre Sapôzhnikow … hän, joka aina käy Lydia
Hostâtowin luona.
— En tunne sitäkään.
— No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole… Mitäs minä nyt puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.
Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään, nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli sisään, kantaen tarjotinta.
— Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa puteli; se on teidän ammattianne.
— Minun on, minun on, — jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.
— Onko täällä päin koreita naisia? — kysäisi Bazârow, tyhjentäessään kolmatta lasia.
— On, — vastasi Jevdóksia; — mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä. Esimerkiksi mon amie Odintsôw … sangen soma. Ikävä vaan, että hänestä huhutaan … vaikka siitä minä vähät … mutta hänessä ei ole tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta … ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä ovat hyvin huonosti kasvatettuja.
— Ette te niille mahda mitään, — puuttui Sítnikow puheesen. — Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan ja kokonaan! — Saada halveksia ja saada lausua julki tämä halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain, että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. — Ei heissä, — jatkoi hän, — ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes puhuisimmekaan heistä.
— Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, — mörähti
Bazârow.
— Kestä te puhutte?—sekaantui Jevdóksia puheesen.
— Kauniista naisista.
— Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.
Bazârow oikasihe korskeasti.
— Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.
— Alas autoriteetit! — kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai tilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen läsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.
— Mutta johan itse Macaulaykin… — yritti rouva Kúkshin.
— Alas Macaulay! — jyrisi Sítnikow. — Pidättekö te akkaväen puolta?
— En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä olen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.
— Alas! — kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. — Enhän minä sentään niitä kiellä, — virkkoi hän.
— Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.
— Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä… — Ei, ei, ei! Slavofiili te olette! Te olette Domostrói lehden kannalla. Ruoska käteen, siihen te olisitte omianne.
— Ruoska on hyvä kapine sekin, — huomautti Bazârow; — mutta jopa tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan…
— Mitä niin? — keskeytti Jevdóksia.
— Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän vertanne.
— Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten kimppuun, — jatkoi Jevdóksia. — Se on hirmuista, hirmuista! Sen sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte Micheletin kirjan: De l'amour. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa puhumaan rakkaudesta, — lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.
— Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! — sanoi Bazârow. — Te mainitsitte äsken rouva Odintsôwia… Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?
— Ihana olento, ihana olento! — vingahti Sítnikow. — Minä esitän teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, Eudoxie! Kilkis! "Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et tin-tin-tin!!"[12]
— Victor! Te olette vallaton vekkuli!
Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen, kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle, että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua: "Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta
"Hehkuviksi suudelmiksi
Huulet liittyi huulihin."
Tämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.
— Hyvä herrasväki! — sanoi hän ääneen. — Bedlamiahan tämä jo muistuttaa.[13]
Bazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin pistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan ääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle jäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow hyppäsi perässä.
— No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? — kyseli hän, imelästi lähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. — Sanoinhan minä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia meille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.
— Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen ilmiö? — murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka ohitse he parhaillaan kulkivat.
Sítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti syntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako Bazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.
XIV.
Parin päivän perästä oli kuvernöörissä baalit. Matvei Iljítsh oli niissä oikea "juhlan sankari". Aatelisten johtaja se jokaiselle julisti tulleensa tänne yksinomaa kunnioituksesta häntä kohtaan, ja kuvernööri puolestaan keskellä baalien touhuakin, paikoillaankin pysyen, yhä "jakeli käskyjä". Sulavuus Matvei Iljítshin käytöksessä saattoi vetää vertoja ainoastaan hänen personansa ylevyydelle. Hänellä oli ystävällinen sana kaikille, kelle hiukan inhon sekainen, kelle hiukan kunnioituksen sekainen; naisten edessä hän vuodatti oman itsensä pelkkiin kohteliaisuuksiin, ollen un vrai chevalier français ja myötäänsä nauraa hohottaen kovaa, heleätä nauruaan ja ihan yksin, niinkuin ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii. Arkâdia hän taputti selkään, sanoen häntä äänekkäästi "mon neveuksi". Vanhaan frakkiin puetulle Bazârowille hän suvaitsi suoda hajamielisen, mutta suopean silmäyksen, noin syrjittäin, poskea pitkin, ja samalla epäselvän, mutta ystävällisen jupinan, jossa ei kuulunut muuta kuin "s'on" ja "vars… haus…". Sítnikowille hän ojensi sormensa, ja myhähti, mutta silloin oli pää jo kääntynyt toisaanne. Rouva Kúkshinillekin, joka oli tullut baaleihin ilman krinoliinia ja sen semmoisia, likaisissa sormikkaissa, mutta paratiisinlintu hivuksissa, — rouva Kúkshinillekin hän sanoi: "enchante" (ihastunut). Väkeä oli ahdinkoon asti, eikä kavaljeereista suinkaan ollut puutetta. Siviliherrat tunkeilivat enimmäkseen seinuksilla, mutta sotaherrat tanssivat uutterasti, varsinkin muuan heistä, joka oli oleskellut kuusi viikkoa Parisissa ja oppinut siellä kaikenlaisia uljaita huudahduksia, niinkuin "sut" ja "ah fichtrrre" ja "pst, pst, mon bibi", y.m.s. Hänen lausuntonsa oli aivan puhdasta, siinä kuului oikea parisilainen chic, mutta sittenkin hän sanoi "si j'aurais" kun piti sanoa "si j'avais" ja "absolument" kun tarkoitti "tietysti"; sanalla sanoen: hän puhui tuota suur-venäläis-franskalaista murretta, jolle franskalaiset niin paljon nauravat, silloin nimittäin kuin heidän ei tarvitse meikäläiselle vakuuttaa, että me muka puhumme heidän kieltään kuin taivaan enkelit, "comme des anges".
Arkâdin tanssitaito oli huononpuoleista, niinkuin jo tiedämme. Bazârow ei tanssinut ensinkään, ja niinpä he istuivat nurkassa kahden kesken. Ennen pitkää liittyi Sítnikowkin heihin. Siinä hän sitten, kasvoillaan ylenkatseellinen hymy, lasketteli myrkyllisiä huomautuksia, julkeasti silmäillen ympärilleen ja nähtävästikin tuntien sulaa nautintoa. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Hän joutui ikäänkuin hämilleen ja, kääntyen Arkâdin puoleen, virkkoi:
— Rouva Odintsôw tuli.
Arkâdi nosti silmänsä, näki oven suuhun pysähtyneen kookkaan naisen, mustissa vaatteissa, ja hämmästyi hänen ryhtinsä arvokkaisuutta. Paljaat käsivarret ne näyttivät niin kauniilta kummallakin puolen solakkaa vartaloa; kauniisti riippuivat välkähtelevään tukkaan kiinnitetyt keveät fuksiat alas pyöreille hartioille: tyynesti ja älykkäästi, niin juuri: tyynesti eikä miettivästi, katselivat kirkkaat silmät hiukan kuperan otsan alta, ja huulilla asui tuskin huomattava hymy. Jotain lempeää, hentoa voimaa tuulahteli hänen kasvoistansa.
— Tunnetteko hänet? — kyseli Arkâdi Sítnikowilta.
— Me ollaan vanhoja tuttuja. Tahdotteko, niin esitän?
— Miks'ei … tuon kadriljin jälkeen. Bazârowinkin huomio kiintyi rouva Odintsôwiin.
— Mikäs kapine se tuo on? — virkkoi hän. — Ei ole muun akkaväen näköinen lainkaan.
Kadriljin perästä Sítnikow vei Arkâdin rouva Odintsôwin luokse. Mutta tokkopa hän tuon rouvan kanssa lienee kovinkaan tuttu ollut, koskapa itsekin takertui sanoissaan, ja rouvakin katseli häntä hiukan oudostellen. Mutta iloinen ilme välähti rouvan kasvoilla, kun hän sai kuulla Arkâdin sukunimen. Hän kysäisi, eikö hän ole Nikolai Petrôwitshin poika.
— Aivan niin.
— Minä olen kahdesti nähnyt teidän isäänne ja paljon kuullut hänestä, — jatkoi rouva; — minun on hyvin mieluista tutustua teidän kanssanne.
Samassa tulla heilahti hänen luokseen muuan adjutantti pyytämään kadriljiin. Toinen suostui.
— Tanssittehan te siis? — kysäsi Arkâdi kunnioittavasti.
— Kyllä. Miksikä ette luule minun tanssivan? Vai olenko mielestänne liian vanha?
— Hyväinen aika, eihän toki! … Mutta siinä tapauksessa sallinette minun pyytää teitä masurkkaan?
Rouva Odintsôw myhähti suopeasti.
— Kiitos! — virkkoi hän, katsahtaen Arkâdiin, ei juuri alentuvasti, vaan aivan kuin naimisissa olevat sisaret katsahtavat hyvin nuoriin veljiinsä.
Rouva Odintsôw oli vain vähäsen vanhempi Arkâdia, yhdeksännellä kolmatta, mutta hänen edessään Arkâdi tunsi olevansa kuin mikä koulupoika tai keltanokka ylioppilas, aivan kuin i'än-erotus olisi paljoakin suurempi. Matvei Iljítsh lähestyi rouva Odintsôwia, ylhäinen katse kasvoilla ja matelevan makeita sanoja huulilla.
Arkâdi vetäysi syrjään, sieltäkin yhä edelleen tarkastellen tuota rouvaa, kääntämättä hänestä silmiänsä kadriljinkaan aikana. Rouva haasteli yhtä vapaasti kavaljeerinsa kuin äsken ylhäisen virkamielienkin kanssa; verkalleen liikauttaen joskus päätään ja silmiään, ja pari kertaa vain naurahtaen. Hänen nenänsä oli paksunlainen, niinkuin melkein kaikilla venäläisillä, eikä ihokaan ollut aivan puhdas, mutta siitä kaikesta huolimatta Arkâdi tuli siihen päätökseen, ett'ei hän näin ihanata naista ole vielä milloinkaan kohdannut. Hänen äänensä se yhtämittaa helähteli Arkâdin korvissa; yksin leningin poimutkin olivat hänellä toisenlaisia kuin muilla, ne asettuivat somemmin ja leveämpinä; hänen liikkeensä olivat erittäin sulavia ja luonnollisia yht'aikaa.
Musikin ruvetessa soittamaan masurkkaa, Arkâdi istahti daaminsa viereen, mutta tunsi ensi alussa jonkunlaista arkuutta sydämessään. Hän oli aloittamaisillaan keskustelun, mutta ei saanut sanaakaan suustaan; ääneti istui vain, tukkaansa tuiverrellen. Eipä hänen sentään tarvinnut kovinkaan kauan arkailla ja olla levottomana. Rouva Odintsôwin tyyneys siirtyi häneenkin, eikä kulunut neljännes-tuntiakaan, niin jo hän varsin vapaasti kertoi hänelle isästään, sedästään, elämästä Pietarissa ja maalla. Toinen kuunteli häntä kohteliaalla osanotolla, hiljalleen aukaisten ja sulkien viuhkaansa. Arkâdin puhelu keskeytyi silloin kuin hänen daamiansa tultiin pyytämään tanssiin. Sítnikowkin kävi kahdesti. Rouva Odintsôw palasi taas sijalleen, tarttui viuhkaansa, eikä rintakaan edes kohoillut entistä nopeammin. Mutta Arkâdi se taas rupesi juttelemaan, tuntien olevansa niin kerrassaan onnellinen, kun saa istua hänen läheisyydessään, haastella hänen kanssaan, katsella hänen silmiänsä, kaunista otsaansa, koko noita suloisia, onnekkaita, älykkäitä kasvoja. Rouva Odintsôw puolestaan puhui vähän, mutta elämän tuntemus ilmeni hänen sanoissaan. Muutamista hänen huomautuksistaan Arkâdi tuli siihen päätökseen, että tämä nuori nainen on jo ennättänyt tuntea ja mietiskellä paljonkin…
— Kenenkä kanssa te seisoittekaan äsken, — kysäisi hän Arkâdilta, — silloin kuin herra Sítnikow toi teidät minun luokseni?
— Vai huomasitte te hänet? — kysyi Arkâdi vuorostansa. — Eikö hänellä ole niin hauskat kasvot, vai kuinka? Se on muuan Bazârow, minun ystäväni.
Ja Arkâdi rupesi puhelemaan "ystävästään".
Hän puhuikin hänestä niin juurta jaksain ja sellaisella innostuksella, että rouva Odintsôw kääntyi ja loi häneen tarkkaavan katseen.
Masurkka läheni loppuansa. Arkâdista tuntui niin ikävältä erota daamistansa: olihan ollut niin mieluista seurustella hänen kanssaan tunnin verran! Arkâdista oli tosin koko sen aikaa tuntunut, että tuo suloinen tanssitoveri ikäänkuin laskeutuu alas hänen luokseen, ja että hänen pitäisi olla kiitollinen rouva Odintsôwille … mutta eiväthän nuoret sydämet sellaista tunnetta raskaana pidä.
Musikki vaikeni.
— Merci, — virkkoi rouva Odintsôw. — Te lupasitte käydä luonani. Ottakaa tuo ystävä mukaanne. Olisin utelias näkemään miestä, joka rohkenee olla uskomatta mihinkään.
Kuvernööri astui rouva Odintsôwin luokse ja, ilmoittaen illallisen olevan valmiin, tarjosi hänelle huolestuneen näköisenä kätensä. Lähtiessään kuvernöörin kanssa, rouva Odintsôw kääntyi ympärinsä, vielä kerran myhähtääkseen ja nyökäyttääkseen päätänsä Arkâdille. Tämä kumarsi syvään ja katsahti hänen jälkeensä: kuinka solakalta näyttikään tuo vartalo mustan silkin harmahtavissa välkkeissä!
— Nyt hän on jo unohtanut, että minua on olemassakaan, — ajatteli
Arkâdi, ja sydämessä tuntui jotain niin puhdasta ja nöyrää.
— No? — kysäisi Bazârow Arkâdilta, heti kuin tämä oli palannut heidän yhteiseen nurkkaansa. — Oliko hauskaa? Äsken tässä muuan herra tiesi kertoa minulle, että tuo rouva on semmoinen — huh-huh, mutta tomppelin näköinenpä se oli koko herra. No niin, onko hän sinunkin mielestäsi tuommoinen huh-huh?
— En minä tuollaista määritystä oikein ymmärrä, — vastasi Arkâdi.
— Kas sitä viatonta poikasta!
— Siinä tapauksessa en minä ymmärrä sinun herraasi. Rouva Odintsôw on sangen suloinen, kieltämättä, mutta hän on niin kylmä ja niin luokse-pääsemätön, että…
— Hiljaisessa vedessä … ja niin edespäin, — keskeytti Bazârow. — Kylmä, sanot sinä. Sehän se juuri sen maun antaakin. Syöthän sinä mielelläsi jäätelöä?
— Kenties, — mutisi Arkâdi. — En minä tuota ymmärrä. Hän tahtoisi tutustua sinun kanssasi ja pyysi minua tuomaan sinut luokseen.
— Kyllä mahdoit sitten antaa minusta hyvän kuvan! Mutta hyvinpä siinä teitkin. Vie minut sitten. Olkoon hän mikä hyvänsä: joko tavallisia maaseutujen naisleijonia tahi noita "emangcipee", sitä sorttia kuin rouva Kúkshin, mutta en minä vaan sellaisia olkapäitä ole nähnyt pitkään aikaan.
Arkâdista tuntui ilkeältä tuo Bazârowin kyynillisyys, mutta — niinkuin usein käy — hän nuhteli ystäväänsä, ei kumminkaan siitä, mikä tuossa ystävässä oli tehnyt häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.
— Miks'et sinä tahdo myöntää, että naisillakin saattaa olla ajatuksen vapautta? — virkkoi hän puoliääneen.
— Siks'en, veikkonen, että, mikäli minä olen huomannut, vapaasti eivät ajattele muut kuin hirmuisen rumat naiset.
Enempää he eivät sitten enää puhuneetkaan.
Illallisen jälkeen ystävykset läksivät pois. Rouva Kúkshin naurahti hermostuneena ja kiukuissaan heidän jälkeensä, ei kumminkaan aivan arjistelematta. Hänen itserakkauttansa oli syvästi loukannut se seikka, ett'ei kumpikaan ollut kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Hän viipyi haaleissa ihan viimeisiin ja kellon käydessä neljättä aamulla tanssi Sítnikowin kanssa polkkamasurkan oikein parisilaiseen tapaan. Ja tähän opettavaiseen kohtaukseen sitten kuvernöörin baalit päättyivätkin.
* * * * *
— Saas nähdä nyt, mihinkä imettäväisten lahkoon tämä ihminen nyt luettaman pitää, — puheli Bazârow huomenissa, astuessaan Arkâdin kanssa sen hotellin portaita ylös, johon rouva Odintsôw oli asettunut asumaan. — Nenään tuntuu jo, että täällä on jotain nurinpäin.
— Kummakseni minun käy kuin käykin! — huudahti Arkâdi. — Sinäkö todellakin, sinä, Bazârow, noudatat tuota ahdasmielistä moraalia, jota…
— Älä tuossa joutavia! — keskeytti Bazârow välinpitämättömästi. — Etkös tiedä, että meikäläisen miehen murteessa "nurinpäin" merkitsee "oikeinpäin"? Toisin sanoen: tienesti tiedossa. Itsehän sinä tänään sanoit kummastelevasi, että hän meni miehelle, mutta mennä rikkaan ukon kanssa naimisiin ei minun mielestäni ole ensinkään kummallista; se on päinvastoin varsin järkevää. Kaupungissa kulkevia huhuja min'en usko, vaikka, kuten kuvernööri sanoo, minun on mieluista ajatella, että huhut puhuvat totta.
Sanaakaan vastaamatta Arkâdi koputti numeron ovea. Nuori, livreaan puettu palvelija saattoi vieraat suureen huoneesen, kehnosti sisustettuun, niinkuin venäläisen hotellin huoneet konsanaankin, kukkasilla kumminkin koristettuun. Vähän ajan perästä tuli sisään rouva Odintsôwkin, yllään yksinkertainen aamuleninki. Keväisen auringon valossa hän näytti vieläkin nuoremmalta. Arkâdi esitti hänelle Bazârowin, ihmeeksensä salaa huomaten viimeksi-mainitun käyneen ikäänkuin hämille. Rouva Odintsôw sitä vastoin pysyi aivan levollisena, niinkuin eilenkin. Bazârow tunsi itsekin joutuneensa hämille, ja sekös häntä harmitti. "Se tässä vielä puuttui: akkaväkeä säikähdettiin!" arveli hän. Ja hän retkahti nojatuoliin, ihan yhtä hyvin kuin Sítnikowkin, ja rupesi puhelemaan liioitellun luontevasti, jolla aikaa rouva Odintsôwin kauniit silmät olivat myötäänsä kiintyneinä häneen.
* * * * *
Anna Sergêjewna Odintsôwin isä, Sergei Nikolâjewitsh Lóktjew vainaja, oli ollut kaikkialla kauneudestaan tunnettu mies, kauppakeinottelija ja pelari. Pystyssä pysyttyään ja huimasti elettyään neljä viisitoista vuotta Pietarissa ja Moskovassa, hän menetti pelissä kaikki, mitä hänellä oli, ja oli pakotettu asettumaan maalle. Siellä hän vähän ajan perästä kuoli, jätettyään peräti pienen omaisuuden kahdelle tyttärelleen Annalle ja Jekaterinalle, joista edellinen oli silloin kahdenkymmenen ja jälkimmäinen kahdentoista iässä. Äiti, N:ien köyhtynyttä ruhtinassukua, oli kuollut jo Pietarissa, miehensä loistoaikoina.
Annan tila oli isän kuoleman jälkeen sangen tukala. Pietarissa saatu loistava kasvatus ei ollut varustanut häntä kestämään maatilan ja talouspuuhain huolia. Hän ei ollut tottunut syrjäiseen maaelämään. Hän ei tuntenut paikkakunnalla ketään, eikä ollut siellä keltä kysyä neuvoa. Isä oli karttelemalla kartellut naapureitansa: hän halveksi heitä, ja he halveksivat häntä, kukin tavallansa. Mutta Anna ei silti toimettomaksi jäänyt. Hän kutsui heti kohta luokseen tätinsä, ruhtinatar Audótja Stepânowna N:n, häijyn ja kopeamielisen ämmän, joka, Annan taloon tultuaan, otti omiin hoteisinsa kaikki parhaat huoneet, purpatti ja marmatti aamusta iltaan, eikä edes puutarhaankaan mennyt kävelemään, ellei perässä astunut hänen ainoa elin-orjansa, tuikean-näköinen lakeija, yllään nukkavieru, herneen-karvainen, vehreillä kalunoilla reunustettu livrea ja päässä kolmikolkka. Anna kesti kärsivällisesti kaikki tädin oikut, antoi opetusta nuoremmalle sisarelleen ja oli jo nähtävästi perehtynyt siihen ajatukseen, että täällä maansydämessä hänen on määrä lakastuakin… Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.
Sattumalta tuli hänet nähneeksi muuan Odintsôw, peräti rikas mies, puolivälissä viidettäkymmentä, omituinen, hypokondrinen, pullea, jykevä ja happamennäköinen, ei kumminkaan typerä eikä ilkeä. Hän rakastui Annaan ja kosi häntä. Anna suostui rupeamaan hänen vaimoksensa, ja niin he elivät yhdessä viisi kuusi vuotta, kunnes Odintsôw kuoli, säädettyään koko omaisuutensa Annalle.
Leskeksi jäätyänsä ei Anna Sergêjewna kokonaiseen vuoteen liikkunut maatilaltansa minnekään, mutta sitten hän läksi sisarensa kanssa ulkomaille. Saksaa kauemmas hän ei kumminkaan matkustanut: hänen tuli ikävä, ja niinpä hän palasi takaisin rakkaasen Nikôljskojeensa, joka sijaitsi noin neljänkymmenen virstan päässä K:n kaupungista. Siellä hänellä oli uljas, erittäin hienosti sisustettu talo ja kaunis puutarha monine ansareineen: Odintsôw vainaja ei näet ollut kieltänyt itseltään mitään. Kaupungissa ei Anna Sergêjewnaa nähty kuin ylen harvoin. Hän pistäysi sinne enimmäkseen vain asioilla, vähäksi aikaa silloinkin. Yleensä ei hänestä pidetty. Ihmisillä oli hirmuisen paljon sanomista hänen avioliittonsa johdosta Odintsôwin kanssa; hänestä kerrottiin kaikenmoisia perättömiä juttuja: hän muka oli ollut isänsä kätyrinä väärissä peleissä, eikä hän ollut muka turhanpäiten tuota ulkomaan matkaakaan tehnyt, vaan oli se ollut välttämätöntä onnettomain seurausten kätkemiseksi … "ymmärrättehän minkä", sanoivat kertojat moittivasti… "Hän on jo kulkenut tulen ja veden kautta", sanottiin, ja siihen sitten muuan läänissä tunnettu sukkelakielinen herra tavallisesti aina lisäsi: "Ja läpi vaskitorvienkin." Kaikki nämä huhut tulivat hänenkin kuuluviinsa, mutta hän antoi niitten mennä korvasta sisään, toisesta ulos: hän oli luonteeltaan vapaa, päättäväinen.
* * * * *
Rouva Odintsôw istui nyt, nojatuolin selkämystä vasten kallistuen ja käsi käden päällä, ja kuunteli Bazârowia. Tämä puhui vastoin tavallisuutta sangen paljon, ilmeisestikin koettaen olla intressantti. Ja tämä se taaskin kummastutti Arkâdia. Hän ei vain osannut sanoa, onnistuuko Bazârow tuossa yrityksessä. Anna Sergêjewnan kasvoista oli vaikea päättää, millaisen vaikutuksen vieraan puhe häneen tekee: niissä asui yhä edelleen sama ilme, kohtelias, hieno; hänen kauniissa silmissään loisti tarkkaavaisuus, mutta tarkkaavaisuus levollinen. Bazârowin väkinäinen ponnistelu oli ensi hetkellä näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, aivan kuin ilkeä haju tai räikeä sävel, mutta hän ymmärsi heti vieraan olevan hämillänsä, ja se tuntui hänestä mielistelevältäkin. Hän ei inhonnut muuta kuin sellaista, mikä tympeätä on, mutta tympeydestähän ei olisi kukaan saattanut Bazârowia syyttää.
Arkâdi sai sinä päivänä myötäänsä kummastelemisen aihetta. Hän oli odottanut, että Bazârow rupeaisi rouva Odintsôwin, niinkuin älykkään naisen kanssa konsanaankin, puhumaan omista vakaumuksistaan ja näkökannoistaan; rouva Odintsôw itsehän oli lausunut toivovansa saada kuulla miestä, joka "rohkenee olla uskomatta mihinkään". Mutta sen sijaan Bazârow jutteli lääketieteestä, homeopatiasta, kasvitieteestä. Keskustelussa tuli ilmi, ett'ei rouva Odintsôw ollut hukkaan kuluttanut aikaansa: hän oli lukenut koko joukon hyviä kirjoja ja puhui kerrassaan hyvää venättä. Hän käänsi puheen musikkiin, mutta huomattuaan, ett'ei Bazârow tunnusta taidetta, siirtyi vähitellen jälleen kasvitieteesen, vaikka Arkâdi oli jo alkamaisillaan laajaa esitystä kansansävelten merkityksestä. Rouva Odintsôw kohteli häntä edelleenkin kuin nuorinta veljeänsä: hän näkyi antavan arvon Arkâdissa ilmenevälle nuoruuden hyvänsävyisyydelle ja vilpittömyydelle, mutta — siinä kaikki. Kolmisen tuntia kesti tämä keskustelu, hätäilemätön, monipuolinen, vilkas.
Ystävykset nousivat viimein ja rupesivat jättämään hyvästi. Anna Sergêjewna katsahti heihin lempeästi, ojensi heille kummallekin kauniin valkoisen kätensä ja, hiukan mietittyään, virkkoi, huulilla epäröivä, mutta hyvä hymy:
— Ellette ikävää pelkää, hyvät herrat, niin käykääpäs minun luonani
Nikôljskojessa.
— Hyväinen aika, Anna Sergêjewna! — huudahti Arkâdi; — minähän pitäisin erityisenä onnena…
— Entäs te, m'sjö Bazârow?
Bazârow kumarsi vain, ja Arkâdi sai vieläkin kerran syytä kummastelemiseen: hän huomasi ystävänsä punastuneen.
* * * * *
— No niin? — virkkoi Arkâdi hänelle, heidän tultuaan kadulle, — oletko yhä vieläkin sitä mieltä, että hän on tuommoinen huh-huh?
— Kuka hänet ties! Onpas vaan saanut jäätä ylleen! — vastasi
Bazârow. Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Herttuatar se on, hallitseva persona: laahus vaan taakse ja kruunu päähän, muuta ei kaipaa.
— Ei meidän herttuattaret sellaista venättä puhu, — huomautti
Arkâdi.
— On ollut uudestaan korjattavana, veikkoseni; on saanut syödä meidän leipää.
— Mutta viehättävä hän vaan on, — äännähti Arkâdi.
— Verraton ruumis! — jatkoi Bazârow; — vaikka sen veis suoraa päätä anatoomiseen teatteriin.
— Mutta älähän nyt enää, Herran tähden, Jevgêni! Tuohan on jo suunnalta pois!
— No älähän nyt suutu, hellunlellu! Sanon vaan: ensimmäistä sorttia.
Kyllä me vaan tästä lähdetään sinne.
— Milloin?
— Vaikka ylihuomenna. Mitäs meill' ois täällä tekemistä? Sampanjaako latkia rouva Kúkshinin kanssa? Vai kuunnellako sinun sukulaistasi, tuota liberaalista tevanaa? Ylihuomenna pyörähdetään pois. Ja sielläpäinhän se on isä ukonkin maatila. Eikös Nikôljskoje ole K:n maantien varrella?
— On.
— Optime. Mitäpäs tässä vitkastelee! Vitkastelu on vain tomppelien ja älyniekkain tapa. Sen minä vieläkin sanon: verraton ruumis!
Kolmen päivän perästä ystävykset jo ajaa jyryttivät Nikôljskojeen päin. Päivä oli kirkas, ei liian helteinen, ja kylläiset kyytihevoset juoksivat tasaisesti, hiljalleen huiskutellen palmikoitua ja solmittua häntäänsä. Arkâdi katseli tietä pitkin, myhäellen, tietämättä itsekään, miksi.
— Saatpa onnitella minua! — huudahti Bazârow äkkiä. — Tänäänhän on kesäkuun 22:s, minun nimipäiväni. Saas nähdä, millaista huolta se minun suojelus-enkelini pojasta pitää. Tänään ne vuottavat minua kotiakin — lisäsi hän matalammalla äänellä. — No niin … antaa vuottaa … välipä sillä!