XV.
Anna Sergêjewnan moisio sijaitsi loivan, avonaisen mäen rinteellä. Vähän matkan päässä siitä seisoi viheriäkattoinen, keltaiseksi maalattu kivikirkko, valkoisilla pylväillä koristettu, ja pääoven kamanassa al fresco maalauksia, jotka italialaiseen tapaan kuvasivat "Kristuksen ylösnousemista". Enimmin siinä veti pyöreillä muodoillaan huomiota puoleensa etulikolla loikova tummaihoinen sotamies, kypärä päässä. Kirkon takana oli kylä kahden puolen tietä; siellä täällä pisti savupiippu olkikatosta esille. Kartano oli rakennettu samaan tapaan kuin kirkkokin, nimittäin siihen, joka meillä on tunnettu aleksanderilaisen stiilin nimellä. Sekin oli maalattu keltaiseksi ja katto oli siinäkin vihreä; pylväillä oli sekin koristettu ja kamanan yläpuolella oli omistajan vaakunakilpi. Läänin arkitehti oli pystyttänyt nämä molemmat rakennukset Odintsôw vainajan määräysten mukaan. Vainaja näet ei sietänyt mitään, niinkuin hän sanoi, tyhjänpäiväisiä ja omapäisiä uusia konsteja. Vanhan-aikuisen puutarhan tummat puut lähentelivät päärakennusta, jonka kuistille johti lehtokuja kerityistä kuusista.
Eteisessä vastaan-otti vieraita kaksi täysikasvuista lakeijaa livreoissa. Toinen heistä hyppäsi samassa hakemaan hovimestaria. Hetikohta ilmestyikin hovimestari, paksu mies, mustassa frakissa, ja saattoi vieraat matolla katettuja portaita myöten erityiseen huoneesen, jonne oli jo asetettu kaksi sänkyä ja kaikki toalettitarpeet. Talossa vallitsi nähtävästikin järjestys: kaikki oli niin puhdasta, kaikkialta tuoksahti tuommoinen säädyllinen haju, niinkuin ministerien vastaanotto-huoneissa.
— Anna Sergêjewna pyytää, että suvaitsisitte tulla heidän luokseen puolen tunnin perästä, — ilmoitti hovimestari. — Käskettekö siksi jotain?
— Emme mitäkään käske, hyvä ystävä, — vastasi Bazârow, — ehkä ryypyn viinuskaa vainenkin tahtoisitte edeskantaa.
— Heti paikalla, — vastasi hovimestari hiukan hämillään ja läksi tiehensä, saappaitaan narisuttaen.
— Mikä grangshangr![14] Niin kai te sitä sanotte, vai? — virkkoi
Bazârow. — Herttuatar mikä herttuatar.
— Onpa koko herttuatar, — vastasi Arkâdi; — ensi tingassa jo kutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.
— Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on maalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että minä olen lukkarin pojanpoika? — Hetken vaiettuaan hän sitten lisäsi, huuliaan vääntäen: — aivan kuin Speránski… Mutta kyll' on saanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä hemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?
Arkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.
Puolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan, avaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman sanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat keikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat, kullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja eläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä, viinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui muotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi jotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.
— Itse isäntä kai, — kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten, nenäänsä nyrpistäen: — jokos lähtään karkuun?
Samassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki; sileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen puhtaille ja raikkaille kasvoillensa.
— Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, — lausui hän. — Viihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla. Minä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin hyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö Kirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu täällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri korttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me käymme istumaan.
Rouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti, ikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin. Vähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut Arkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa Nikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan äiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.
"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika", arveli hän itsekseen.
Kaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi vierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä; sen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö, mustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta miellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu kukkasia täynnä.
— Kas tässä minun Kâtja siskoni — virkkoi rouva Odintsôw, viitaten päällään vasta-tulleesen.
Kâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi järjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä heilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi kumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.
— Itsekö sinä nuo kaikki poimit? — kysyi emäntä.
— Itse, — vastasi Kâtja.
— Tuleeko täti teepöytään?
— Tulee.
Puhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi, katsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä vielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen, ja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja nuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät… Hän punastui myötäänsä ja hengitti tiheään.
Rouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.
— Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni Vasiljewitsh, — sanoi hän. — Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs kernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.
— Mistä suvaitsette?
— Vaikka mistä. Sen sanon jo ennakolta, että minä olen kauhea väittelemään.
— Tekö?
— Minä. Näyttää niinkuin kummastelisitte sitä. Miksikä niin?
— Siks että, mikäli minä osaan päättää, te olette luonteeltanne tyyni ja kylmä, mutta väittely kysyy innostusta.
— Kuinka te niin pian olette perilleni päässyt? Ensinnäkin minä olen kärsimätön ja itsepäinen, kysykääpäs vaan Kâtjalta; ja toiseksi: minä olen hyvin herkkä innostumaan.
Bazârow katsahti Anna Sergêjewnaan.
— Kenties. Itsehän sen paremmin tiedätte. No niin, te tahdotte väitellä … olkoon menneeksi. Minä katselin tuossa teidän albumissanne näköaloja Saksin Sveitsistä, mutta te huomautitte, ett'ei se minua muka miellytä. Sen te sanoitte siitä syystä, ett'ette luule minussa olevan taiteellista aistia … no niin, ei minussa sitä olekaan, mutta olisivathan nämä kuvat saattaneet kiinnittää minun mieltäni geologiselta kannalta, esimerkiksi vuorten muodostukseen nähden.
— Suokaa anteeksi: geologiassa te turvautte pikemmin kirjaan, spesiaaliteokseen, kuin kuviin.
— Kuva osoittaa minulle havainnollisesti sen, mihin kirja tarvitsee kokonaista kymmenen sivua.
Anna Sergêjewna vaikeni.
— Teissä siis ei ole taiteellista aistia rahtuistakaan? — virkkoi hän, nojautuen kyynäspäällänsä pöytään, joten hänen kasvonsa tulivat lähemmäksi Bazârowia. — Kuinkas te tulette toimeen ilman sitä?
— Mitäs sillä tekisi, sallikaa kysyäni?
— Vaikkapa sitä, että oppisi ihmisiä tuntemaan ja tutkimaan.
Bazârow naurahti.
— Ensinnäkin on keinona siihen elämänkokemus, — sanoi hän, — ja toiseksi, uskallan sanoa, tuo yksityisten ihmisten tutkiminen on turhaa vaivaa. Kaikki ihmiset ovat toistensa kaltaisia niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Kaikilla meillä on samalla lailla rakennetut aivot, ja perna, ja sydän, ja keuhkot; ja samallaiset ne on kaikilla niin sanotut siveellisetkin ominaisuudet; moniaat muodonvaihtelut eivät merkitse mitään. Yhden ainoan ihmis-eksemplaarin nojalla saattaa tehdä päätöksensä kaikista. Ihmiset ovat niinkuin metsässä puut; ei kasvitieteen tutkija ikinä rupea jok'ainoata eri koivua tarkastelemaan.
Kâtja, joka hätäilemättä oli liitellyt kukkasia toisiinsa, katsahti oudostellen Bazârowiin ja, kohdattuaan hänen vilkaan ja välinpitämättömän katseensa, punastui korviaan myöten. Anna Sergêjewna pyöritti päätään.
— Metsässä puut, — toisti hän. — Teidän mielestänne ei siis ole erotusta tyhmän ja viisaan, hyvän ihmisen ja pahan ihmisen välillä.
— On kyllä: sama erotus kuin sairaan ja terveen ihmisen välillä. Keuhkotautisen keuhkot ovat toisellaisessa tilassa kuin teidän ja minun, vaikka ovatkin samaa rakennetta. Me tiedämme osapuille, mistä ruumiilliset vaivat aiheutuvat; siveellisiin tauteihin taas on syynä huono kasvatus, kaikennäköiset hölynpölyt, joita pienestä pitäin mätetään ihmisen päähän, yhteiskunnan nurinpäisyys; sanalla sanoen: parantakaa yhteiskunta, silloin ei ole tautejakaan olemassa.
Kaikkea tätä puhuessaan Bazârow oli kasvoiltaan sen näköinen kuin olisi koko ajan ajatellut itsekseen: "Usko minua tai ole uskomatta, siitä minä vähät." Hänen pitkät sormensa ne verkalleen silittelivät poskipartaa, ja silmät ne liehuivat nurkasta nurkkaan.
— Ja te luulette, — virkkoi Anna Sergêjewna, — että heti kuin yhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä pahoja ihmisiä.
— Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan ykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.
— Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen perna.
— Juuri niin, armollinen rouva. Anna Sergêjewna kääntyi Arkâdiin.
— Mitäs te arvelette, Arkâdi Nikolâjewitsh?
— Minä olen samaa mieltä kuin Jevgêni. Kâtja katsahti häneen kulmainsa alta.
— Te hämmästytätte minua, hyvät herrat, — virkkoi Anna Sergêjewna. — Mutta tästä me saamme vielä haastella. Nyt kuuluu tuolta täti tulevan teelle; meidän täytyy säästää hänen korviansa.
Anna Sergêjewnan täti, ruhtinatar N., laiha eukko, varttansa vähäinen, kasvot kuin kokoonpuristettu nyrkki, päässä harmaa pikkuperukki ja silmät häijyt, liikkumattomat, astui sisään, tuskin nyökäytti päätänsäkään vieraille ja vaipui leveään, sametilla päällystettyyn nojatuoliin, jossa hänellä oli yksinomainen oikeus istua. Kâtja nosti jakkaran hänen jalkainsa alle. Eukko ei häntä kiittänyt, ei edes katsahtanutkaan häneen, liikauttihan vain käsiänsä keltaisen shaalin alla, joka melkein yltäänsä kietoi hänen raihnaisen ruumiinsa. Keltainen väri oli ruhtinattaren lempiväri; heleänkeltaiset hänellä oli tanun nauhatkin.
— Nukuitteko hyvin, täti? — kysäisi rouva Odintsôw, ääntänsä korottaen.
— Nyt tuo koira on taaskin täällä, — murahti vastauksen asemesta eukko ja, huomattuaan Fifin astuvan pari epäröivää askelta häntä kohti, kiljasi — hyst! hyst!
Kâtja kutsui Fifin pois ja aukasi sille oven.
Fifi hyppäsi mielissään ulos, toivoen pääsevänsä nyt jonkun mukana ulos keikkumaan, mutta jäätyään yksiksensä oven taakse, alkoi kaaputella ja vinkua. Ruhtinattarelta kulmat ryppyyn. Kâtja yritti mennä ulos…
— Taitaapa tee ollakin valmista, — virkkoi Anna Sergêjewna. —
Käydään teelle, hyvät herrat; täti, olkaa hyvä!
Ruhtinatar nousi ääneti ja astui ensimmäisenä ruokasaliin, muut perässä. Livreaan puettu passaripoika vetää jyräytti pöydästä ulos nojatuolin, joka sekin oli eukon yksinomainen pyhäkkö, ja johon oli asetettu pieluksia joka puolelle. Ruhtinatar valahti siihen. Kâtja rupesi tarjoilemaan teetä ja ojensi ensimmäisen kupin hänelle, kupin, jonka laidassa oli N:ien maalattu vaakuna. Eukko pani teehensä mettä — sokerin käyttäminen teessä oli hänen mielestänsä sekä syntiä että kovin kallista, vaikk'ei hänen tarvinnut talossa käyttää kopekkaakaan omistansa. Äkkiä hän kysäsi käheällä äänellä:
— Mitäs rohtinas Ivân kirjoittaa?
Ei kukaan vastannut. Bazârow ja Arkâdi huomasivat pian, ett'ei hänestä välitetä lainkaan, vaikka häntä kohdellaankin kunnioituksella. "Mahdin vuoksi vaan talossa pitävät; ruhtinaallista muka rotua", arveli Bazârow itsekseen.
Teen jälkeen Anna Sergêjewna ehdotti kävelyä, mutta ulkona rupesi pisaroimaan, ja niinpä kaikki, paitsi ruhtinatarta, palasivat vierashuoneesen. Jo saapui naapurikin, kortinlyönnin ystävä, nimeltä Porfîri Platônitsh, paksunläntä, harmahtava mies, jalat lyhykäiset, niinkuin sorvinpenkissä pyöräytetyt, ylipäänsä varsin kohtelias, naurunhaluinen herra. Anna Sergêjewna kysäisi nyt Bazârowilta, jonka kanssa hän oli enimmäkseen keskustellutkin, tahtooko hän käydä ottelemaan heidän kanssaan vanhan-aikuiseen tapaan, pelaamaan preferanssia. Bazârow suostui, sanoen että pitäähän hänen jo ajoissa valmistautua tulevaan ammattiinsa, kihlakunnanlääkärin toimiin.
— Olkaa varoillanne, — virkkoi Anna Sergêjewna, — Porfîri Platônitsh ja minä, me lyömme teidät perin pohjin. Kâtja, — lisäsi hän, — soita sinä sillä välin jotain Arkâdi Nikolâjewitshille; hän pitää musikista, ja siinä sivussahan mekin saamme kuulla.
Vastenmielisesti lähestyi Kâtja pianoa, vastenmielisesti häntä seurasi Arkâdikin verkkaisin askelin. Hän rakasti kyllä musikkia, mutta nyt hänestä tuntui kuin Anna Sergêjewna tahtoisi saada hänet loitommaksi luotaan, vaikka hänellä — niinkuin jokaisella sen-ikäisellä nuorella miehellä — alkoi kuohahdella omituinen, himmeä, ahdistava, rakkauden oireitten kaltainen tunne. Kâtja nosti pianon kannen ja kysäisi puoliääneen, Arkâdiin katsomattakaan:
— Mitäs minä teille soitan?
— Mitä tahdotte, — vastasi Arkâdi kylmäkiskoisesti.
— Mistä musikista te enimmin pidätte? — kysyi Kâtja, asentoaan muuttamatta.
— Klassillisesta, — vastasi Arkâdi samalla äänellä.
— Miellyttääkö Mozart?
— Mozart miellyttää.
Kâtja otti esille Mozartin c-molli sonatafantasian. Hän soitti varsin hyvin, vaikka hiukan orjallisesti ja kuivasti. Silmät myötäänsä nuoteissa kiinni ja huulet lujasti yhteenpuristettuina, hän istui suorana ja liikahtamatta. Vasta loppupuolella sonataa hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja hivuksista irtausi hieno suortuva, pudoten silmäkulmille.
Syvän vaikutuksen teki Arkâdiin varsinkin sonatan viimeinen osa, jossa kesken huolettoman laulahtelun hurmaavaa iloisuutta äkkiä alkaa kuulua haikean, melkein traagillisen kaihon purkauksia… Mutta Mozartin sävelten herättämä tunne ei kohdistunut Kâtjaan. Häntä katsellessaan Arkâdi ajatteli vaan: "Varsin somastihan tuo neitonen soittaakin, eikä hän ole somuutta vailla itsekään."
Soitettuansa sonatan, Kâtja kysäisi, nostamatta käsiäänkään koskettimilta: "Riittääkö?" Arkâdi vastasi, ett'ei hän enää uskalla vaivata häntä, ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan Mozartista, kysyen muun muassa, itsekö hän tuon kappaleen oli valinnut, vai muutko sitä ovat hänelle suositelleet. Mutta Kâtja vastaili yksin sanoin: hän "kätkeytyi", lymysi omaan itseensä. Eikä hän sellaisissa tapauksissa pian näkyviin tullutkaan; hänen kasvoilleen nousi silloin itsepäinen, melkein tylsä ilme. Ei hän juuri ujo ollut, mutta epäluuloinen kyllä; sisaren kasvatus oli tehnyt hänet joissain määrin araksi, vaikk'ei Anna sitä tietysti osannut aavistaakaan. Loppujen loppu tästä keskustelusta oli se, että Arkâdi kutsui luoksensa sisääntulleen Fifin ja kontenanssin tähden rupesi, suopeasti hymyillen, silittelemään sen päätä. Kâtja meni jälleen kukkainsa ääreen.
Bazârow se sillä välin oli myötäänsä tappiolla pelissä. Anna Sergêjewna pelasi mestarillisesti, ja hyvin osasi Porfîri Platônitshkin pitää puoliansa. Pelin loputtua Bazârow oli menettänyt jonkun verran, mitättömän pienen summan tosin, mutta se harmitti häntä kumminkin. Illallispöydässä Anna Sergêjewna käänsi puheen jälleen kasvitieteesen.
— Emmekö lähde huomis-aamuna kävelemään, — virkkoi hän Bazârowille; — teiltähän minä saan tietää metsäkukkain latinalaisia nimiä ja niitten ominaisuuksia.
— Mitä te niillä latinalaisilla nimillä? — kysyi Bazârow.
— Järjestys on tarpeen kaikessa, — vastasi toinen.
* * * * *
— Mikä erinomainen nainen, tuo Anna Sergêjewna! — huudahti Arkâdi, jäätyään kahden kesken ystävänsä kanssa heidän huostaansa annettuun huoneeseen.
— Kyllä, — vastasi Bazârow, — kyllä sillä muijalla on ehjät aivot päässä. No niin, ja onhan hän maailmassa yhtä ja toista jo kokenutkin.
— Mitä sinä sillä tarkoitat Jevgêni Vasiljewitsh?
— Pelkkää hyvää, ystäväiseni Arkâdi Nikolâitsh, pelkkää hyvää! Minä olen vakuutettu, että hän hoitaa maatilaansakin varsin hyvin. Mutta ei se hän ole erinomainen, vaan sisko.
— Mitenkä? Tuo tumma tyttönen?
— Niin juuri, tuo tumma tyttönen. Siinä on kaikki tuoretta, koskematonta, arkailevaa, äänetöntä, kaikki mitäs vaan halajat. Semmoiseen sitä sopisi kiintyä. Semmoisesta vielä saa millaisen vaan tahtoo, mutta tuo toinen — äläst!
Arkâdi ei vastannut mitään. Ystävykset panivat maata, omat mietteet mielessä, kummallakin.
Anna Sergêjewna ajatteli sinä iltana vieraitansa hänkin. Bazârow miellytti häntä keikailemattomuudellaan, jopa sillä räikeydelläkin, millä hän mielipiteitänsä lausui julki. Bazârowissa hän näki jotain uutta, mitä hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänhän oli utelias.
Anna Sergêjewna oli jotenkin omituinen henkilö. Vailla kaikkia ennakkoluuloja hän oli, vailla kaikkea lujaa uskoakin, mutta sittenkään hän ei peräytynyt kenenkään edessä eikä mennyt kenenkään mukaankaan. Paljon hän näki selvästi, ja paljon oli semmoista, mihin hän kiintyi, mutta ei häntä mikään täydellisesti tyydyttänyt; tuskinpa hän täydellistä tyydytystä kaipasikaan. Hänen järkensä oli yhtaikaa sekä tutkisteleva että kylmäkiskoinen; hänen epäilyksensä eivät milloinkaan kadonneet unohtumattomiin, mutta eivät koskaan hänen mielenrauhaansakaan häirinneet. Ellei hän olisi ollut rikas ja kenestäkään riippumaton, hän kukaties olisi syössyt taisteluun, olisi saanut tuta intohimoa… Mutta hänen oli helppo elää, vaikka välisti ikäväkin tuli, ja niin häneltä kului päivä toisensa perästä, ani harvoin vain tuottaen levottomuutta. Ihania tenhovaloja välisti leimahteli hänenkin silmäinsä nähdä, mutta niitten sammuttua hän lepäsi eikä ikävöinyt niitä. Hänen mielikuvituksensa lennähti joskus ulommaskin sitä, mitä tavallisen moraalin sääntöjen mukaan pidetään luvallisena, mutta sittenkin veri hiljalleen kuin ennenkin virtaili hänen lumoavan sopusuhtaisessa ja ja tyynessä ruumiissaan. Niinpä välisti, noustuansa hyvänhajuisesta kylpyammeesta, lämpöisenä, hempeätunteisena, hän vaipuu ajatuksiinsa, mietiskellen elämän mitättömyyttä, sen murheita, vaivaa, pahuutta… Hänen sielunsa täyttää äkillinen rohkeus, siinä kuohahtaa ylevämielisiä aikomuksia, mutta — sattuu läpiveto huhahtamaan raollaan olevasta akkunasta, ja Anna Sergêjewna lyyhistyy kokoon, välisti melkein suuttuukin; tässä silmänräpäyksessä hän ei kaipaa kuin yhtä ainoata: että tuo ilkeä veto lakkaisi.
Hänen laitansa oli sama kuin kaikkien niitten naisten, joitten ei ole suotu rakastaa: hän kaipasi jotain, itsekään tietämättä, mitä. Oikeastaan hän ei kaivannut mitään, vaikka hänestä tuntui, niinkuin hän kaipaisi kaikkea. Odintsôw vainajata hän tuskin saattoi sietää. Anna oli mennyt naimisiin hänen kanssaan harkinnasta, vaikk'ei suinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimoksensa, ellei olisi pitänyt häntä hyväntahtoisena miehenä. Mutta siitä pitäin eli hänessä salainen viha kaikkia miehiä kohtaan: hän ei saattanut mielessänsä kuvailla heitä muunlaisina kuin epäsiisteinä, jykevinä, velttoina, raukeavoimaisina ja tungettelevina olentoina. Kerran hän sattui jossain ulkomailla kohtaamaan erään nuoren, kauniin ruotsalaisen, jolla oli niin ritarillinen ilme kasvoissa, korkea otsa ja rehelliset, siniset silmät. Tuo mies teki häneen valtavan vaikutuksen, mutta se ei estänyt Anna Sergêjewnaa palajamasta takaisin Venäjälle.
"Kummallinen mies tuo lääkäri!" arveli hän, maaten komeassa sängyssään, pitsireunaisilla pieluksilla, keveän silkkipeitteen alla… Anna Sergêjewna oli perinyt isältänsä simareen tämän taipumusta loistavaan elämänlaatuun. Hän oli hellästi rakastanut tuota syntistä, mutta hyväntahtoista isäänsä, ja tämä taas oli jumaloinut tytärtään, laskenut tuttavallista leikkiä hänen kanssaan, niinkuin yhden-arvoisensa kanssa, pitänyt häntä kaikissa asioissa uskottunansa ja kysynyt häneltä neuvoja. Äitiänsä Anna Sergêjewna tuskin muisti ensinkään.
"Kummallinen mies tuo lääkäri!" toisti hän itsekseen. Ja Anna Sergêjewna oikaisihe, myhähti, heitti kädet niskaansa, luki sitten pintapuolisesti pari sivua jotain typerää franskalaista romaania, pudotti kirjan käsistänsä ja nukkui puhtoisena ja kylmänä, puhtoisissa ja hyvältä tuoksuavissa pukimissaan.
Seuraavana aamuna hän ja Bazârow läksivät heti aamiaisen jäljestä ulos kasveja tutkimaan ja palasivat vasta päivällisiksi. Arkâdi ei ollut mennyt minnekään, ja oli viettänyt tunnin verran Kâtjan seurassa. Ei hänen tullut ikävä Kâtjan kanssa, joka itse oli tarjoutunut uudestaan soittamaan eilisen sonatan, mutta kun Arkâdi, toisten vihdoinkin palattua, näki rouva Odintsôwin jälleen, silloin hän heti tunsi sydäntään kouristavan… Anna Sergêjewna astui puutarhan kautta, hänen käyntinsä oli väsynyttä, posket punottivat, ja silmät välkkyivät tavallista kirkkaammin pyöreän olkihatun alla. Hän heilutti kädessään hentoa metsäkukkaa, köykäinen mantilja oli valunut harteilta käsivarsille, ja leveät, harmaat hatunnauhat painuneet rintaa vasten. Bazârow astui hänen perässään, itseensä luottavana ja huolimattomana kuten ainakin, mutta hänen kasvojensa ilme, niin iloinen, jopa lempeä kuin olikaan, ei miellyttänyt Arkâdia.
— Hyvää huomenta! — murahti Bazârow hänelle hampaittensa välistä ja meni sisään.
Rouva Odintsôw puristi hajamielisenä Arkâdin kättä ja astui myöskin hänen ohitsensa.
"Hyvää huomenta!" arveli Arkâdi itseksensä: "Nytkös sitä vasta kohdattiinkin tänään?"
XVI.
Aika se välisti lintuna lentää, välisti matona matelee, kuten tiettyä on, mutta erittäin hyvä on ihmisen olla silloin kuin hän ei huomaakaan, kiireestikö se kulkee vai verkkaanko vierii. Tällä tapaa juuri Arkâdi ja Bazârow viettivät rouva Odintsôwin luona kolmatta viikkoa. Siihen vaikutti osaltaan talossa vallitseva elämän-järjestyskin. Emäntä itse noudatti sitä ankarasti ja pakotti muutkin alistumaan sen alle. Talossa tapahtui kaikki määrättyyn aikaan.
Aamuisin, ummelleen kello kahdeksan, koko seura kokoontui teetä juomaan. Siitä aamiaiseen saakka kukin teki, mitä suvaitsi; emäntä se silloin keskusteli päällysmiehen kanssa — tilan talonpojat olivat nimittäin rahaverolla — antoi määräyksiä hovimestarille ja ylimmäiselle emäntäpiialle. Ennen päivällistä seura taas kokoontui, ja silloin jälleen keskusteltiin tai luettiin ääneen. Ilta käytettiin kävelyihin, korttipeliin, musikkiin. Kello puoli yksitoista emäntä vetäytyi omaan huoneesensa, antoi palvelusväelle käskyt huomiseksi ja kävi levolle.
Bazârowille ei ollut mieleistä tämä määränperäisyys, melkein juhlallinen säännöllisyys jokapäiväisessä elämässä. "Niinhän tässä liukuu kaikki kuin ratakiskoja myöten", puheli hän. Nuo livreapukuiset lakeijat, säädylliset hovimestarit loukkasivat hänen kansanvaltaista tuntoansa. "Jos tässä kerran niin hienoa on", arveli hän, "niin pitäisi päivälliselläkin esiintyä englantilaiseen tapaan, frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa." Kerran hän puheli tuosta asiasta Anna Sergêjewnan kanssa, jonka käytöstapa oli sellaista, että vieras väistelemättä tuli lausuneeksi hänelle ajatuksensa. Anna Sergêjewna kuunteli häntä loppuun asti ja virkkoi:
— Omalta kannaltanne te olette oikeassa, ja kenties minä tässä kohden näytänkin hovin-emännältä, mutta elämä maalla ilman järjestystä ei käy laatuun: kovin tulisi ikäväksi elo ja olo.
Ja entiseen tapaansa kävi talossa kaikki edelleenkin.
Bazârow murahteli, mutta juuri siitä syystä, että "niin tässä liukui kaikki kuin ratakiskoja myöten", juuri siitä syystä hän sekä Arkâdikin viihtyivät tässä talossa hyvin. Sitä paitsi oli kummassakin nuoressa miehessä tapahtunut täällä muutos heti ensi päivästä saakka.
Bazârowissa, jota Anna Sergêjewna ilmeisestikin suosi, vaikka harvoin myöntyikin hänen mielipiteisinsä, alkoi ilmestyä omituista levottomuutta, jota hänessä ei milloinkaan ennen huomattu: hän oli herkkä ärtymään, puhui etenkehdaten, oli äkäisen näköinen eikä kestänyt asemillaan, ikäänkuin mikä hytkäyttelisi häntä. Arkâdi, joka omassa itsessään oli lopullisesti päättänyt olevansa rakastunut rouva Odintsôwiin, vaipui vähitellen hiljaiseen alakuloisuuteen. Tämä alakuloisuus ei kuitenkaan estänyt häntä lähenemästä Kâtjaa; vaikuttipa vielä senkin, että Kâtjan ja hänen välinsä kävivät tuttavallisiksi, ystävällisiksi. "Tuo toinen minua ei pidä arvossa! Minkäpäs sille! Mutta tämä herttainen olento ei minua hylji", arveli hän, ja sydän jälleen maistelemaan ylevämielisten tunteitten makeutta. Kâtjassa oli jonkunmoinen hämärä tunto siitä, että Arkâdi hakee hänen seurassaan jonkunlaista lohdutusta, eikä kieltänyt häneltä eikä itseltään tuommoisen puoleksi kainostelevan, puoleksi luottavan ystävyyden viatonta huvia. Anna Sergêjewnan läsnäollessa he eivät haastelleet keskenänsä: Kâtja se lyyhistyi kokoon sisaren sirkeän katseen alla; Arkâdi taasen, niinkuin rakastunut konsanaankin, ei voinut lempensä esineen läheisyydessä kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun. Sitä vastoin tuntui hänestä hyvältä, ollessaan kahden kesken Kâtjan kanssa.
Hän tunsi olevansa voimaton huvittamaan rouva Odintsôwia; hän arkaili ja joutui hämille, ollessaan kahden hänen kanssaan. Eikä toinenkaan tiennyt, mitä hänelle sanoa. Arkâdi oli hänelle liian nuori. Kâtjan kanssa Arkâdi sitä vastoin oli kuin kotonaan, kohteli häntä suopeasti eikä estellyt häntä kertomasta, mitä kaikkia vaikutelmia se ja se soittokappale tai novelli tai runo tai muut sen semmoiset vähäpätöiset asiat ovat häneen tehneet. Arkâdi puolestaan ei huomannut tai ei tahtonut tunnustaa olevansa itsekin huvitettu näistä "vähäpätöisistä asioista". Kâtja taas ei estänyt häntä suremasta. Arkâdi viihtyi Kâtjan, rouva Odintsôw Bazârowin seurassa, ja siksipä tavallisesti kävikin niin, että molemmat parit, oltuaan jonkun aikaa yhdessä, hajaantuivat eri haaroille, varsinkin kävelyretkillä. Kâtja ihaili luontoa, ja ihaili sitä Arkâdikin, vaikk'ei uskaltanut sitä itsellensä tunnustaa. Rouva Odintsôw oli jokseenkin penseä sitä kohtaan, samoin kuin Bazârowkin.
Ystävysten melkein alituinen erillä-olo ei jäänyt seurauksiansa vaille: heidän keskinäiset välinsä alkoivat muuttua. Bazârow lakkasi puhumasta Arkâdin kanssa rouva Odintsôwista, lakkasipa moittimasta hänen "aristokraatillisia kujeitaankin". Kâtjaa hän tosin kehuskeli kuin ennenkin, kehoittaen Arkâdia vain hillitsemään tytön taipumusta haaveiluihin, mutta nuo keskustelut olivat pikapäisiä, neuvot kuivia… Yleensäkin hän nyt entistä vähemmin seurusteli Arkâdin kanssa. Hän ikäänkuin kartteli, ikäänkuin häpesi ystäväänsä. Arkâdi huomasi kaiken tuon, mutta säilytti sen omana salaisuutenaan.
Oikeana syynä tähän "käänteesen" oli se tunne, minkä rouva Odintsôw oli Bazârowissa herättänyt. Ja tämä tunne se vaivasi häntä, saattoi häntä raivoon, ja jos ken, vaikka vihjaamallakaan olisi viitannut semmoisen mahdollisuuteen hänessä, niin heti hän olisi ylenkatseellisesti nauraa hohahtaen ja kyynillisesti sadatellen pannut vastaan. Bazârow oli kärkäs naisille ja naisen kauneudelle, mutta ihanteellinen, elikkä, hänen sanainsa mukaan, romantillinen rakkaus oli hänen mielestänsä höröntöröä, anteeksi-antamatonta tuulenpieksämistä, ritarilliset tunteet jonkunlaista hourupäisyyttä tai tautia, ja jo hän senkin seitsemän kertaa oli sanonut kummastelevansa, miks'ei Toggenburgia ja kaikkia noita minnesängereitä ja trubaduureja telkitty hulluinhuoneesen.
"Jos nainen sinua miellyttää", puheli hän; "niin koeta päästä selville vesille; ellei passaa, niin anna palttua ja käännä selkäsi: on sitä pitäjä meidän pitäjän takanakin."
Rouva Odintsôw miellytti häntä: huhut, mitä hänestä oli pantu liikkeelle, vapaus ja itsenäisyys tuon rouvan mielipiteissä, se ilmeinen suosio, jota Anna Sergêjewna häntä kohtaan osoitti — kaikki tuo näkyi puhuvan Bazârowin eduksi. Pian hän kumminkin huomasi, ett'ei tässä "selville vesille" pääsekään, mutta kääntää hänelle selkänsä, siihen ei hänessä ollut miestä, ja tämä häntä itseäänkin kummastutti. Veri kiehahtelemaan hänessä joka kerta kuin Anna Sergêjewna mieleen muistui; ja kyllä hän sen verensäkin olisi vielä saanut suistaneeksi, mutta hänessä oli herännyt jotain muuta, jota hän ei milloinkaan ollut myöntänyt olevaksi, jota hän myötäänsä oli ivaillut, ja joka loukkasi hänen ylpeyttään.
Keskusteluissaan Anna Sergêjewnan kanssa hän puhui entistä kylmäkiskoisemmalla halveksimisella kaikesta siitä, mikä romantillista on, mutta päästyään yksikseen, hän huomasi olevansa romantiko itsekin, ja se se häntä harmitti. Silloin hän läksi metsään, astua harppaili siellä pitkin askelin, taitellen tielle sattuvia oksia ja toruen sekä häntä että itseänsä, vuoroin taas kiipesi tallin-ylisille, heittäysi liiteriin, piti itsepäisesti silmiään kiinni ja pakotti itseänsä nukkumaan, mikä ei tietystikään aina onnistunut. Äkkiä tuossa kuvautuu hänen mieleensä, että nuo puhtoiset kädet kerran kietoutuvat hänen kaulaansa, että nuo ylpeät huulet vastaavat hänen suudelmiinsa, että katse noista viisaista silmistä hellänä, niin juuri, hellänä liittyy hänen katseesensa… Ja silloin hänen päätänsä huimasi, silloin hän vaipui unohdukseen, kunnes suuttumus jälleen leimahti hänessä liekkiin. Koettamalla hän koetti saada kiinni itseänsä jos jonkinlaisista "häpeällisistä" ajatuksista, niinkuin olisi tonttu häntä härnäillyt. Välisti tuntui hänestä, että rouva Odintsôwissakin on tapahtumaisillaan muutos: kasvonpiirteissä ilmenee silloin tällöin jotain erinomaista … kenties hän… Mutta silloin Bazârow tavallisesti polki jalkaansa lattiaan tai kiristeli hampaitaan tai pui nyrkkiä itselleen.
Eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen rouva Odintsôwin mielikuvitukseen, vetänyt hänen huomionsa puoleensa ja oli usein hänen ajatustensa aiheena. Kun Bazârow oli poissa, silloin Anna Sergêjewna ei ikävöinyt, ei odotellut häntä, mutta Bazârowin tultua näkyviin, hän heti vilkastui. Mielellään hän oleskeli Bazârowin kanssa kahden, mielellään keskusteli hänen kanssaan silloinkin kuin toinen suututti häntä tai loukkasi hänen makuansa, hienoja tapojansa. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut päästä perille hänestä ja selville omasta itsestänsä.
Kerran, heidän kävellessään puutarhassa, Bazârow äkkiä yrmeällä äänellä virkkoi aikovansa piakkoin lähteä isänsä luokse… Anna Sergêjewna kalpeni, niinkuin mikä olisi sydämeen pistänyt, niinkin kipeästi pistänyt, että hän sittemmin kauan aikaa mietiskeli, mitähän se mahtoi merkitä. Bazârowin tarkoitus tuolla tiedon-annolla ei lainkaan ollut panna häntä koetukselle, nähdäkseen, mikä seuraus muka sillä on. Ei ollut hänen tapansa "keksiä".
Asia oli se, että hän saman päivän aamuna oli kohdannut isänsä voudin, ukko Timofêjitshin, joka oli hoidellut häntä pikku poikana. Tämä Timofêjitsh, sukkela ja ketterä mies, tukka vanhuuttansa jo kellertävä, kasvot punaiset, ahavan polttamat, ja pikkuinen kyynelkarpalo sirrottavissa silmissä, oli äkkiä ilmestynyt hänen eteensä, yllään lyhyt mekko paksusta harmaansinisestä verasta, hihnanpätkä vyöllä ja rasvanahkaiset saappaat jalassa.
— Kas, sinäkö, äijä? Terve! — huudahti Bazârow.
— Hyvää huomenta, Jevgêni Vasiljewitsh! — vastasi ukko, hyvillään myhähtäen, jolloin miehen kasvot yltäänsä vetäytyivät ryppyihin.
— No mitäs läksit? Minuako panivat hakemaan vai?
— Ettäkö hakemaan? Eihän toki! — alkoi ukko laverrella, muistaen ankaria ohjeita, jotka oli lähtiessään saanut vanhalta herralta. — Kaupunkiin oli matka herrasväen asialle, ja tiellä sain kuulla armollisesta nuoresta herrasta, niin otin ja poikkesin tänne, jotta jos niinkuin ois saada nähdä armollista nuorta herraa… Mutta että niinkuin häiritä teitä … eihän toki!
— Älä nyt valehtele, — keskeytti Bazârow. — Tätä tietäkös meiltä kaupungissa käydään?
Timofêjitsh joutui ymmälle eikä vastannut mitään.
— Onko isä terve?
— Ovat, Jumalan kiitos.
— Entäs äiti?
— Terve ovat Arina Vasiljewnakin, kiitos olkoon Herran Jumalan.
— Vuottavat kai minua?
Ukko kallisti pikkaraisen päänsä.
— Voi, Jevgêni Vasiljewitsh! Mitenkäs muuten! Ihan sydän siihen paikkaan lohkeaa, teidän pappaa ja mammaa katsellessa. Voi hyvä Isä kuitenkin!
— No niin, no niin! Älä rupea ruikuttamaan. Sano heille, että minä tulen kohta kotia.
— Kyllä, — vastasi Timofêjitsh huo'aten.
Ulos tultuaan hän painoi kahden käden lakin päähänsä, nousi huononpäiväisiin kilpatroskiin, jotka oli jättänyt portille, ja läksi ajamaan hiljaista ravia, ei kumminkaan kaupunkiin päin.
* * * * *
Illalla samana päivänä rouva Odintsôw istui Bazârowin kanssa omassa huoneessaan. Arkâdi käveli salissa, kuunnellen Kâtjan soittoa. Ruhtinatar oli mennyt yläkertaan, omaan huoneesensa. Hän ei yleensäkään sietänyt vieraita saatikka sitten näitä "uusia herran-viikkoisia", joiksi hän heitä sanoi. Muitten seurassa hän oli vain nureillaan, mutta omassa huoneessaan, kahden kesken oman sisäkkönsä kanssa, hän välisti piti semmoista rähinää, riiteli ja torui niin, että tanu sekä pikkuperukki päässä hyppivät.
Tuon kaiken rouva Odintsôw kyllä tiesi.
— Mitenkäs te nyt jo lähtöä teette? — sanoi rouva Odintsôw
Bazârowille. — Entäs lupaus?
— Mikä lupaus?
— Ettekö muista enää? Tehän suostuitte antamaan minulle tunteja kemiassa.
— Minkäs sille mahtaa! Isä odottelee minua: minun ei käy enää viipyminen. Muutoin, sopiihan teidän lukea Pelouse et Frémy'n "Notions générales de Chimie"; se on hyvä kirja ja selvästi sepitetty. Siitä te saatte kaikki, mitä tietää tahdotte.
— Mutta muistattehan te, kuinka te kerran vakuutitte minulle, ett'ei kirja voi korvata … en muista enää, kuinka te sanoitte … mutta tiedättehän, mitä minä tarkoitan … Oletteko unohtanut?
— Minkäs sille mahtaa! — virkkoi Bazârow.
— Miksikä te lähdette? — kysyi rouva Odintsôw hiljaisemmalla äänellä.
Bazârow katsahti häneen. Anna Sergêjewna oli heittänyt päänsä nojatuolin selkämystä vasten ja pannut kädet ristiin rinnalleen. Ne olivat paljaat kyynäspäätä myöten. Huoneessa paloi yksi lamppu, sekin suojattu paperista leikellyllä verholla. Tässä valossa Anna Sergêjewna näytti tavallista kalpeammalle. Avara, valkoinen leninki verhosi häntä pehmoisilla laskoksillaan, jalkaterät, ristissä nekin, tuskin pistivät esiin.
— Miksikäs minä jäisinkään? — vastasi Bazârow. Rouva Odintsôw käänsi päätään hiukan syrjään.
— Kuinka niin: "miksikä?" Eikö teidän ole hauska täällä? Vai luuletteko, ett'ei teitä täällä kukaan ikävöisi?
— Siitä olen varma.
Anna Odintsôw oli ääneti hetken aikaa.
— Te olette väärässä. Sitä paitsi, minä en usko teitä. Tuo ei ollut teiltä täyttä totta.
Bazârow istui yhä liikahtamatta.
— Jevgêni Vasiljewitsh! Miksikä te olette ääneti?
— Mitäpäs minä sanoisin? Ei ihmisiä yleensäkään maksa ikävöidä, saatikka minua.
— Miksikä niin?
— Minä olen vakava mies, ei minusta ole hauskuutta kellekään. Enkä minä osaa puhuakaan.
— Nyt vaaditte mielistelyjä minulta Jevgêni Vasiljewitsh.
— Ei ole minun tapojani. Tiedättehän te itsekin, että minä olen mahdoton elämän siroihin puoliin, niihin, joita te niin suuressa arvossa pidätte.
Rouva Odintsôw puraisi nenäliinansa kolkkaa.
— Te saatte ajatella mitä tahdotte, mutta minun tulee ikävä teitä, lähdettyänne.
— Jääpihän tänne Arkâdi, — virkkoi Bazârow. Toinen kohautti hiukan olkapäitään.
— Minun tulee ikävä, — toisti hän.
— Todellakin? Ei sitä ikävää kauan kestä kumminkaan.
— Miksikä niin luulette?
— Siksi, että te itse olette sanonut tuntevanne ikävää silloin vaan, kun teidän järjestystänne häiritään. Te olette asettanut elämänne niin erehtymättömän säännölliseksi, ett'ei siinä saa sijaansa ikävä eikä kaiho eikä mitkään raskaat tunteet.
— Minä olen siis mielestänne erehtymätön … se on, olen niin säännölliseksi järjestänyt elämäni?
— Niin juuri. Nytkin esimerkiksi: kello lyö muutaman minutin perästä kymmenen, ja minä tiedän ennakolta, että te ajatte minut pois.
— Enkä aja, Jevgêni Vasiljewitsh. Te saatte jäädä. Avatkaa tuo ikkuna. Täällä tuntuu hiukan umpealta.
Bazârow nousi ja sysäsi akkunaa. Jyskähtäen se lensi selkoseljälleen… Hän ei luullut sen aukenevan niin helposti. Sitä paitsi hänen kätensäkin vapisivat. Pimeä, lempeä yö katsahti huoneesen: tuolla kaukana kupuili musta taivas, hiljaa humisivat puitten latvat, ja sisään huhahteli puhtaan ulko-ilman raikas tuoksu.
— Laskekaa uudin alas ja käykää istumaan, — virkkoi Anna Sergêjewna, — mieleni tekee haastella teidän kanssanne, ennenkuin lähdette. Kertokaas jotain omasta itsestänne; te ette puhele itsestänne milloinkaan.
— Minä koetan keskustella teidän kanssanne hyödyllisistä asioista,
Anna Sergêjewna.
— Kovinhan te olette vaatimaton… Mutta minä haluaisin saada tietää jotain teistä, teidän perheestänne, isästänne, jonka tähden te nyt aiotte jättää meidät.
Bazârow ajatteli itsekseen: "Minkähän vuoksi hän tuollaista puhelee?"
Mutta ääneensä hän virkkoi:
— Mitäpäs hauskuutta siitä, varsinkaan teille? Me olemme halpaa väkeä me…
— Ja minä teidän mielestänne aristokraati, niinkö? Bazârow nosti silmänsä häneen.
— Niin! — lausui hän liioitellun räikeästi. Anna Sergêjewna naurahti.
— Vähänpä te näytte minua tuntevan, vaikka vakuutattekin kaikkien ihmisten olevan toistensa kaltaisia ja arvelette, ett'ei maksa vaivaa oppia heitä tuntemaan. Joskus minä kerron teille elämäni historian … mutta kertokaa te ensin omanne.
— Vähänkö tunnen? — toisti Bazârow. — Kenties niinkin. Kenties joka ihminen on todellakin arvoitus. Niinpä esimerkiksi tekin: tehän vierotte seuraa, se rasittaa teitä ja — sittenkin olette kutsunut tänne kaksi ylioppilasta asumaan. Miksikä te, älykäs ja kaunis nainen … miksikä elätte maalla?
— Kuinka? Kuinka te sanoittekaan? — puuttui rouva Odintsôw vilkkaasti puheesen — Kaunisko?
Bazârowin kulmat rypistyivät.
— Se on yhdentekevä, — murahti hän. — Tarkoitukseni oli sanoa, ett'en minä oikein käsitä, miksikä te olette asettunut maalle.
— Ette käsitä … mutta jotain te kaiketikin luulette syyksi siihen.
— Kyllä … minä luulen teidän yhtämittaa pysyvän samassa paikassa siitä syystä, että olette hemmotellut itsenne, että te liiankin paljon pidätte prameudesta, mukavuudesta, lainkaan välittämättä mistään muusta.
Rouva Odintsôw myhähti taaskin.
— Te ette siis ensinkään luule, että minua voi mikään viehättää?
Bazârow katsahti häneen kulmainsa alta.
— Uteliaisuudesta kenties, ei muutoin.
—Todellakin? Nyt minä ymmärrän, miksikä me vedämme yhtä: tehän olette samallainen kuin minäkin.
— Vedämme yhtä… — jupisi Bazârow kolealla äänellä.
— Niin… Minähän unohdin, että te aiotte lähteä.
Bazârow nousi. Himmeästi paloi lamppu hämärtyneessä, hyvänhajuisessa, yksinäisessä huoneessa; silloin tällöin liikahti uudin akkunassa, ja huoneesen hulvahteli yön hurmaava raikkaus ja kuului sen salaperäinen kuiskina. Rouva Odintsôw ei liikauttanut jäsentäkään, mutta salainen mielenkuohu hänet valtasi… Se valtasi Bazârowinkin, joka äkkiä tunsi olevansa kahden kesken nuoren, ihanan naisen kanssa…
— Minne nyt? — virkkoi Anna Sergêjewna verkalleen.
Toinen vaipui tuolilleen, sanaakaan sanomatta.
— Vai olen minä vainenkin teidän mielestänne, tyyni, veltostunut, hemmoteltu olento, — jatkoi Anna Sergêjewna samallaisella äänellä, hellittämättä silmiään akkunasta. — Minä puolestani tiedän olevani onneton.
— Tekö onneton? Minkätähden? Saatatteko te välittää halpamaisista juoruista?
Rouva Odintsôw rypisti kulmiaan. Häntä harmitti, että toinen oli sillä tavoin hänet käsittänyt.
— Nuo juorut eivät minua edes nauratakaan, Jevgêni Vasiljewitsh, ja liiaksi olen ylpeä, salliakseni niitten häiritä minun rauhaani. Minä olen onneton siitä syystä, ett'ei minussa ole elämän halua, elämän harrastusta. Te katselette minua epäilevin silmin, ajatellen: tuollaista puhuu aristokraati, joka on yltäänsä pitseissä ja istuu samettisessa nojatuolissa. En tahdo salatakaan: minä rakastan sitä, mitä te sanotte prameudeksi, ja samalla minussa on sangen vähän elämisen halua. Selittäkää tämä ristiriitaisuus niinkuin tahdotte. Mutta … pelkkää romantismiahan se teidän silmissänne onkin.
Bazârow puisteli päätään.
— Te olette terve, riippumaton, rikas… Mitäs te vielä tahtoisitte?
— Mitäkö tahtoisin? — toisti rouva Odintsôw. — Minä olen väsynyt, olen vanha, olen mielestäni jo elänyt niin kauan. Niin, minä olen vanha, — lisäsi hän, hiljalleen vetäen mantiljan kolkkia paljaitten käsiensä yli. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja Anna Sergêjewna punastui hiukan. — Minulla on takanani jo niin paljon muistoja: elämä Pietarissa, rikkautta, sitten köyhyyttä, sitten isän kuolema, sitten ulkomaan matka, niinkuin tapa on… Muistoja on paljo, mutta muistettavaa ei mitäkään, ja edessäni on pitkän pitkä tie määräänsä vailla… Ilmankos ei tee mieli lähteä liikkeellekään!
— Pettymystäkö siis? — kysyi Bazârow.
— Ei, — vastasi rouva Odintsôw verkalleen. — Mutta minä en ole saanut tyytymystä… Luulisinpa, että jos voisin oikein lujasti kiintyä johonkin asiaan…
— Teidän tekee mielenne rakastua, — keskeytti Bazârow, — mutta rakastua te ette voi, ja siinä teidän onnettomuutenne.
Rouva Odintsôw rupesi tarkastamaan mantiljansa hihoja.
— Enkö voi rakastua? — virkkoi hän.
— Tuskin. Mutta turhaanpa minä sitä onnettomuudeksi sanoin. Päinvastoin: se ihminen se pikemmin säälittää, jolle tuo seikka sattuu.
— Sattuu … mikä niin?
— Että rakastuu.
— Mistä te sen tiedätte?
— Kuulemalta, — vastasi Bazârow tuimasti, mutta itsekseen hän arveli: "Sinä kiekailet. Sinun on ikävä, ja paremman puutteessa kiusottelet minua vain, mutta minullapa…" Ja todellakin: Bazârowin sydän se oli niin täynnä kuohua.
— Sitäpaitsi, — jatkoi hän ääneen, kumartuen koko ruumiillaan ja heilutellen nojatuolin helttoja, — te olette kukaties liian vaativainen.
— Ehkä. Minun mielestäni: joko kaikki tahi ei mitään. Elämä elämästä. Ken minulta elämäni otti, antakoon omansa minulle, mutta samalla myös säälittelemättä, ehdottomasti. Kernaammin olen ilman.
— No niin, — virkkoi Bazârow; — sehän varsin oikeudenmukainen ehto. Kummastelen vain, miksikä te … miksikä te ette vielä ole löytänyt sitä, mitä halajatte.
— Onko sitten teidän mielestänne niin helppo antautua kokonaan mille hyvänsä?
— Ei olekaan, jos rupeaa harkitsemaan ja yhä parempaa odottelee ja yhä oman itsensä hintaa nostaa, se on: itseänsä kalliissa arvossa pitää; mutta antautua empimättä — se on varsin helppoa.
— Kuinka olisi mahdollista olla pitämättä omaa itseänsä arvossa? Ellen minä ole minkään veroinen, kukapa silloin minun alttiuttani kaipaisi?
— Se ei kuulu minuun; ottakoon toinen selvän, minkä verran hintaa minulla on. Pääasia on osata antautua.
— Niinhän te puhutte, — sanoi rouva Odintsôw, — niinkuin olisitte kaikkea tuota kokenut.
— Siks' sanaks' vain, Anna Sergêjewna. Tiedättehän te, että ne ovat outoja minulle tuommoiset asiat.
— Mutta osaisitteko te antautua?
— En tiedä; en tahdo kerskailla.
Anna Sergêjewna ei puhunut mitään. Ääneti oli Bazârowkin. Pianon säveleitä kuului vierashuoneesta tänne saakka.
— Soitteleeko se Kâtja vielä näin myöhään? — virkkoi rouva Odintsôw.
Bazârow kohosi tuoliltaan.
— Myöhäpä onkin jo. Teidän on aika käydä levolle.
— Malttakaa; minnekäs teillä on kiire? … minun täytyy sanoa teille vielä sananen.
— Mikä niin?
— Malttakaa! — kuiskasi rouva Odintsôw.
Hän kiinnitti katseensa Bazârowiin ja näkyi huolellisesti tarkastavan häntä.
Bazârow käväisi kerran poikki lattian, lähestyi sitten äkkiä häntä ja virkkoi "hyvästi", pusertaen hänen kättänsä niin lujaa, että toinen oli parahtaa. Sen tehtyään hän meni pois.
Anna Sergêjewna nosti litistyneet sormensa huulilleen, puhalsi niihin pari kertaa, mutta kavahti sitten äkkiä nojatuolistaan ja läksi kiireisin askelin astumaan ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua Bazârowia takaisin… Sisäkkö astui huoneesen, kantaen vesikarahvia hopeisella tarittimella. Rouva Odintsôw pysähtyi, lähetti palvelijan pois, istahti jälleen ja vaipui mietteisinsä jälleen. Palmikko kiertyi auki, tummana käärmeenä pudoten hänen hartioilleen.
Kauan vielä paloi lamppu Anna Sergêjewnan huoneessa, ja kauan hän istui liikahtamatta, silloin tällöin vain pyhkäisten sormillaan käsiänsä, joita öinen kylmyys hiljaa karmiskeli.
Kaksi tuntia myöhemmin Bazârow astui makuuhuoneesensa, saappaat kasteesta märkinä, tukka pörrössä, yrmeänä koko mies. Arkâdi istui kirjoituspöydän ääressä, kirja kädessä, nuttu napitettuna ylös asti.
— Vieläkö sinä olet valveilla? — virkkoi Bazârow melkein kuin harmissaan.
— Kauanpa sinä istuitkin tänä iltana Anna Sergêjewnan kanssa, — sanoi Arkâdi puolestaan, toisen kysymykseen vastaamatta.
— Istuin kaiken sen aikaa kuin te Katerina Sergêjewnan kanssa soittelitte pianoa.
— En minä soittanut, — sai Arkâdi sanotuksi, mutta vaikeni sitten. Hän tunsi kyyneleitä kiertyvän silmiin, mutta ei olisi tahtonut itkeä pilkallisen ystävänsä nähden.
XVII.
Huomenissa, rouva Odintsôwin tullessa teepöytään, Bazârow istui kauan aikaa kumartuneena teekuppinsa ylitse, mutta nosti äkkiä silmänsä häneen… Anna Sergêjewna kääntyi hänen puoleensa, niinkuin tämä olisi häntä nyäissyt. Bazârow huomasi silloin hänen käyneen hiukan kalpeammaksi sitten viime yön. Anna Sergêjewna vetäysi pian omaan huoneesensa eikä tullut esille ennenkuin aamiaiselle.
Aamusta aikain oli sataa tihustellut; mahdoton oli lähteä ulos, ja siksipä koko seura kokoontuikin vierashuoneesen. Arkâdi otti esille viimeisen numeron jotain aikakauskirjaa ja rupesi lukemaan. Ruhtinatar näytti, niinkuin hänen tapansa oli, ensi alussa hämmästyvänsä: eihän vaan muka tuolla nuorella miehellä liene jotain säädytöntä mielessä; mutta rupesi sitten vihaisesti katsoa tuijottamaan Arkâdia, joka ei tuosta kumminkaan sen enempää välittänyt.
— Jevgêni Vasiljewitsh! — sanoi Anna Sergêjewna. — Tulkaa minun huoneeseni… Minun pitäisi kysyä teiltä jotain… Te mainitsitte eilen erään teoksen…
Hän nousi ja läksi ovea kohti. Ruhtinatar katsahti ympärilleen, sellainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Katsokaas, katsokaas, kuinka minua kummastuttaa!" ja rupesi jälleen katsoa tuijottamaan Arkâdiin. Mutta tämä korotti äänensä, vaihtoi silmäyksen vieressään istuvan Kâtjan kanssa ja jatkoi lukemistaan.
Rouva Odintsôw astui kiirein askelin huoneesensa. Bazârow seurasi häntä joutuisaan, silmiään nostamatta, korvaansa vain tavoitellen tuossa edessä liukuvan silkkileningin hienoa humua ja kahinaa. Rouva Odintsôw vaipui samaan nojatuoliin, jossa eilenkin oli istunut, ja Bazârow kävi hänkin entiselle paikalleen.
— Mikäs sen kirjan nimi nyt olikaan? — kysäisi Anna Sergêjewna hetkisen kuluttua.
— Pelouze et Frémy, "Notions générales", — vastasi Bazârov. — Sopii suositella teille myöskin Ganot'in "Traité élémentaire de physique expérimentale". Siinä ovat kuvat selvemmät, ja muutoinkin tämä oppikirja…
Rouva Odintsôw ojensi kätensä.
— Jevgêni Vasiljewitsh, älkää panko pahaksi, mutta en minä teitä tänne kutsunut oppikirjain tähden. Minä tahtoisin uudistaa eilisen keskustelumme. Te läksitte pois niin äkkiä… Vai tuntuuko tämä ikävältä teistä?
— Olen käskettävissänne, Anna Sergêjewna. Mistäs me eilen haastelimmekaan?
Rouva Odintsôw katsahti häneen syrjästä ja sanoi:
— Me puhelimme muistaakseni onnesta. Minä kerroin teille omasta itsestäni. Niin vainenkin, tulin nyt maininneeksi sanan "onni". Sanokaas: mistä se tulee, että silloinkin, kun me nautimme esimerkiksi musikista, hauskasta illasta, keskustelusta sympaatisten ihmisten kanssa, että silloinkin kaikki tuo tuntuu enemmän viittaukselta johonkin äärettömään onneen jossain kaukana kuin todelliselta onnelta, toisin sanoen: meidän nauttimamme onni ei oikein onnelta tunnu. Mistä se tulee? Vai kenties te ette mitään sellaista tunnekaan?
— Sanoohan sananparsi: kylän kakku makeampi, — vastasi Bazârow. —
Ja sitä paitsi, sanoittehan te eilen, ett'ette ole saanut tyydytystä.
Minulle ei tuommoiset asiat tosiaankaan johdu mieleenkään.
— Ne näyttävät teistä kukaties naurettavilta?
— Ei niinkään, mutta eivät vaan johdu mieleen.
— Todellakin? Tiedättekös, minun tekisi mieleni päästä selville, mitä asioita te ajattelette?
— Kuinka? En ymmärrä teitä.
— Kuulkaahan: minä olen jo kauan sitten aikonut puhua suuni puhtaaksi. Tarpeetonta on minun sanoa, senhän te itsekin tiedätte, ett'ette te ole jokapäiväisiä ihmisiä. Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Mihinkä te valmistautte? Millainen odottaa teitä tulevaisuus? Minä tarkoitan: mihinkä loppumäärään te pyrjitte, minnekä kuljette, mitä teillä on sisimmissänne? Sanalla sanoen: kuka te olette? mikä te olette?
— Tuo on sangen kummallista, Anna Sergêjewna. Tiedättehän, että minä tutkin luonnontieteitä, ja mikä minä olen…
— Niin, mikä te olette?
— Olenhan jo tiedoksi tehnyt, että minä olen kihlakunnanlääkärin alku.
Anna Sergêjewna teki kärsimättömän liikkeen.
— Miksikä te tuommoista puhutte? Ette te usko sitä itsekään. Arkâdi olisi saattanut vastata niin, mutta ette te.
— Minkäs puolesta Arkâdi…
— Olkaa jo! Kuinka olisi mahdollista, että te tyytyisitte niin vaatimattomaan toimintaan? Ja itsehän te yhtämittaa vakuutatte, että lääketiede on teistä nähden olemattomissa. Ja teistäkö, kaikessa itserakkaudessanne, teistäkö kihlakunnanlääkäri! Te vastaatte minulle tuolla tavoin, päästäksenne vain minusta, siitä syystä vain, ett'ette minuun luota. Mutta tiedättekös, Jevgêni Vasiljewitsh: minä voisin ymmärtää teitä, sillä minä olen ollut köyhä ja itserakas, niinkuin tekin; minä olen kenties käynyt samallaiset kokemukset kuin tekin.
— Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta … suokaa anteeksi … min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni, ja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka…
— Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa tuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut teille…
— Ja sitä paitsi, — keskeytti Bazârow, — miksipä ruveta puhumaan tulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu tilaisuus saada jotain aikaan — oli menneeksi, ellei, niin on ainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.
— Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi… Vai tarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne? Tehän halveksitte meitä kaikkia.
— Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.
— En, min'en tiedä mitään… Mutta olkoonpa niinkin: minä käsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta toiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu…
— Liikkuu! — toisti Bazârow, — niinkuin minä olisin hyväkin valtakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen kummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken sen, mitä hänessä "liikkuu"?
— En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on täynnään.
— Voitteko te? — kysäisi Bazârow.
— Voin, — vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.
Bazârow painoi päänsä alas.
— Te olette onnellisempi minua.
Anna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:
— Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo, ett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä hyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo … kuinka ma sanoisin?… tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin haihtuu.
— Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä … ja vielä … kuinkas te sanoittekaan? … mielen-jännitystä?
— Niin.
Bazârow nousi ja astui akkunaan.
— Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen, tahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?
— Niin, — toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle itselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.
— Ettekä suutu?
— En.
— Ettekö? — Bazârow seisoi seljin häneen. —
Niin tietäkää sitten, että minä rakastan teitä tyhmästi, mielettömästi… Se teidän nyt onnistui saada ilmi.
Rouva Odintsôw ojensi eteenpäin molemmat kätensä, mutta Bazârow painoi otsansa ruutua vasten. Hän oli tukehtua; hän vapisi koko ruumiissaan. Mutta tämä ei ollut nuorukaisen arkuuden väristystä; se, mikä hänet oli vallannut, ei ollut ensimmäisen tunnustuksen salaista kauhua; intohimo hänessä kuohui, ankara ja raskas … intohimo, joka vivahti vihaan, kenties oli samaa sukuakin kuin se… Hän sekä hirvitti että säälitti Rouva Odintsôwia.
— Jevgêni Vasiljewitsh, — lausui hän, ja välitön hellyys helähti hänen äänessään.
Bazârow kääntyi kiivaasti ympärinsä, heitti häneen kiihkeän, ahmivan katseen, sieppasi häntä sitten molemmista käsistä ja veti hänet rintaansa vasten.
Rouva Odintsôw ei voinut heti irtaantua hänen syleilystään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo seisoi kaukana nurkassa, sieltä katsellen Bazârowia. Tämä oli syöstä häntä kohti…
— Te ymmärsitte minut väärin, — kuiskasi rouva Odintsôw hätäisesti, kauhistuneena. Jos toinen olisi askeleenkaan vielä astunut, niin hän olisi varmaankin parkaissut.
Bazârow puraisi huultaan ja läksi pois.
Puolen tunnin perästä palvelustyttö toi Anna Sergêjewnalle lapun Bazârowilta. Siinä oli yksi rivi vain: "Pitääkö minun lähteä tänään, vai saanko jäädä huomiseksi?" — "Miksikä lähteä? Minä en ymmärtänyt teitä; te ette ymmärtänyt minua." Niin vastasi hänelle Anna Sergêjewna, mutta mielessänsä hän mietti: "Enhän minä ymmärtänyt itseänikään."
Päivällisiin saakka hän ei tullut näkyville. Huoneessansa hän käveli yhtämittaa edestakasin, kädet seljän takana, silloin tällöin pysähtyen milloin akkunaan, milloin peilin eteen ja verkalleen pyyhkäisten nenäliinalla kaulaansa, jossa hän yhä vain oli näkevinään polttavan täplän. "Mikä", kyseli hän itseltään, "mikä minut saattoi 'saamaan ilmi', kuten Bazârow sanoi, hänen sisimpänsä, ja enköhän minä ollut jotain aavistellut?"…
— Minä olen syypää, — lausui hän ääneensä, — mutta sitähän en osannut ennalta arvatakaan.
Hän vaipui mietteisinsä ja punastui, muistellessaan, kuinka melkein petomaiselta Bazârow oli näyttänyt kasvoiltaan, syöstessään häntä kohti…
— Vai? — huudahti hän äkkiä, pysähtyen ja kutrejansa heilauttaen… Hän näki peilissä kuvansa: tuo kenossa oleva pää, salaperäinen hymy, joka leijaili puoleksi suljettujen, puoleksi avonaisten silmäin ja huulten ympärillä, — se näkyi haastavan hänelle jotain sellaista, mistä hän itsekin joutui hämille.
— Ei! — päätti hän viimein. — Jumala ties, minne tämä olisi vienytkään. Ei ole leikkimistä tällaisen asian kanssa… Oma rauha se on sentään parasta maailmassa.
Eikä hänen rauhansa ollutkaan häiritty, mutta pahaksi hänen mielensä sentään kävi, ihan hän itkahtikin kerran, itsekään tietämättä, miksi, ei ainakaan kärsimästänsä loukkauksesta. Ei hän tuntenut olevansa loukattu; pikemmin hän tunsi olevansa syyllinen. Moninaisten epäselväin tunteitten vallassa, tietäessään elämän kiitävän kiireesti tiehensä, jotain uutta hapuillen, — sellaisena hän oli pakottanut itsensä menemään siihen ja siihen rajaan asti, oli pakottanut itsensä katsahtamaan tuon rajan toisellekin puolen … ja sieltä oli astunut hänen näkyviinsä — ei edes pohjaton kuilukaan, vaan tyhjyyttä … tai jotain niin muodotonta…