XVIII.
Niin voimakas kuin rouva Odintsôw olikin suistamaan tunteitansa, niin vähän kuin ennakkoluulot saivatkaan valtaa hänen ylitsensä, niin oudolta hänestä sittenkin tuntui, tullessaan päivällispöytään. Aterian aikana ei tapahtunut kumminkaan mitään erinomaista. Porfíri Platônitsh oli saapuvilla hänkin ja kertoi kaikenlaisia juttuja. Hän oli vast'ikään palannut kaupungista ja tiesi muun muassa kuvernöörin, Bourdaloue'n, antaneen erityisten tointen virkamiehille käskyn kantaa kannuksia siltä varalta, että hän lähettäisi heidät ratsain jollekin kiireiselle asialle. Arkâdi puheli puoliääneen Kâtjan kanssa ja osoitti diplomaatisesti kohteliaisuuksia ruhtinattarelle. Bazârow oli tuikean näköinen eikä puhunut halaistua sanaakaan. Rouva Odintsôw katsahti häneen pari kertaa suoraan, ei salavihkaa: Bazârowin silmät tuijottivat alas, jok'ainoa piirre hänen ankarissa, äreissä kasvoissaan tiesi ylenkatseellista päättäväisyyttä. "Ei, ei, ei!" ajatteli rouva Odintsôw.
Päivällisen jälkeen Anna Sergêjewna läksi koko seuran mukana puutarhaan. Huomatessaan Bazârowin tahtovan puhutella häntä, hän astui pari askelta syrjään ja pysähtyi. Bazârow lähestyi häntä, yhä vieläkin silmät maassa ja virkkoi kolealla äänellä:
— Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, Anna Sergêjewna. Te olette suutuksissanne minuun ja syystäkin.
— En, Jevgêni Vasiljewitsh, en ole suutuksissani teihin mutta minun on paha mieli.
— Sitä pahempi. Kaikissa tapauksissa olen saanut tarpeeksi rangaistusta. Minun tilani, senhän myöntänette, on peräti hassu. Te kirjoititte minulle: "miksikä lähteä?" Mutta minä en saata enkä tahdokaan jäädä. Huomenna ei minua enää täällä ole.
— Jevgêni Vasiljewitsh, miksikäs te…
— Miksikö lähden?
— Ei, en minä sitä aikonut sanoa.
— Tehty mikä tehty, Anna Sergêjewna … ja ennemmin tai myöhemmin piti käydä näin. Minun tulee siis lähteä. Tiedän yhden ainoan ehdon, joka saisi minut jäämään, mutta se on mahdottomissa. Ettehän te … suokaa julkeuteni anteeksi … ettehän te minua rakasta ettekä koskaan voikaan rakastaa?
Bazârowin silmät leimahtivat mustain kulmain alta. Anna Sergêjewna ei vastannut mitään. Hänen mielessään sävähti: "Minä pelkään tuota miestä."
Bazârow näytti ymmärtäneen hänen ajatuksensa.
— Hyvästi! — virkkoi hän ja läksi kulkemaan taloa kohti.
Anna Sergêjewna astui verkalleen perässä, kutsui luokseen Kâtjan ja otti häntä käsivarresta. Eikä hän sitten enää koko sinä iltana eronnutkaan sisarestaan. Korttipöytään hän ei käynyt, naurahtelihan vain usein, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen kalpeitten, levottomain kasvojensa kanssa. Arkâdi oli ymmällä ja tarkasteli häntä tarkastelemistaan, niinkuin nuorten on tapa, nimittäin tuon tuostakin kysäisten itseltään: mitähän tuo nyt oikeastaan on?
Bazârow sulkeutui huoneesensa, mutta tuli sentään teepöytään. Anna Sergêjewnan teki mieli sanoa hänelle joku hyvä sana, mutta ei tiennyt, mitenkä käydä pakinoille hänen kanssaan.
Odottamaton tapaus pelasti hänet pulasta. Hovimestari ilmoitti herra
Sítnikowin tulleen.
Vaikea on sanoin kuvata, millaisena kukonpoikasena tuo nuori progressisti tulla pyrähti huoneesen. Luontaisella tungettelevaisuudellaan hän oli päättänyt lähteä maalle naisen luokse, jota hän tuskin tunsikaan, ja joka ei milloinkaan ollut kutsunut häntä, mutta jonka luona, mikäli hän oli saanut tietää, parhaillaan vierailee niin älykkäitä miehiä, hänen läheisiä tuttaviaan. Nyt häntä kumminkin alkoi jänistää ihan sydänkettoja myöten. Jo ennakolta ulkoa opituista anteeksi-pyytelemisistä ja tervehdyksistä ei tullut yhtään mitään; sen sijaan hän alkoi ladella jotain varsin typerää: Jevdóksia Kúkshin muka lähetti hänet tiedustamaan, mitenkä Anna Sergêjewna jaksaa … ja Arkâdi Nikolaitshkin on aina puhunut hänelle erinomaisen kattavasti ja… Siihen hän sitten takertuikin ja joutui lopulti niin hämilleen, että istui oman hattunsa lyttyyn.
Kosk'ei häntä kumminkaan kukaan ajanut pois, vieläpä Anna Sergêjewna esitti hänet tädilleen ja sisarelleenkin, niin rohkaisi hän taas mielensä, ja nytkös mies soittamaan suutaan. Tympeyden esiintyminen on välisti varsin hyödyllistäkin elämässä: se höllittää liian korkealle viritetyt kielet, raitistaa itseensäluottamuksen tai itsensä-unohduksen tunteita, muistuttaen olevansa läheistä heimoa heille. Sítnikowin tulo teki koko elämän tylsemmäksi ja — luontevammaksi; kukin söi entistä tukevamman illallisen, ja puolituntia tavallista aikaisemmin lähdettiin levollekin.
— Nyt minun sopii — virkkoi Arkâdi sängystään Bazârowille, joka hänkin oli riisuutunut, — nyt minun sopii toistaa ne sanat, jotka sinä kerran lausuit minulle: "Miksikä sinä olet niin alakuloinen? Olet kai täyttänyt jonkun pyhän velvollisuuden?"
Entisten ystävysten välillä oli jo muutaman päivän vallinnut jonkunlainen teeskennellyn vapaa molemmanpuolinen härnäily, joka aina tietää salaista tyytymättömyyttä tai sydämeen kätketyitä epäluuloja.
— Minä lähden huomenna isä ukon luokse, — murahti Bazârow.
Arkâdi kohosi vuoteessaan kyynäspäänsä nojaan. Nuo sanat herättivät hänessä sekä kummastusta että, ties mistä syystä, mielihyvääkin.
— Vai niini — virkkoi hän. — Ja siksikö sinä olet niin alakuloinen?
Bazârow haukotteli.
— Entäs Anna Sergêjewna? — jatkoi Arkâdi.
— Mitenkä niin?
— Minä tarkoitan: päästääkö hän sinut lähtemään?
— En ole ottanut pestiä häneltä.
Arkâdi vaipui mietteisinsä. Bazârow kävi pitkälleen ja kääntyi seinään päin.
Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.
— Jevgêni! — huudahti Arkâdi äkkiä.
— No?
— Huomenna lähden minäkin. Bazârow ei vastannut mitään.
— Mutta minä lähden kotia, — jatkoi Arkâdi. — Ajetaan ensin yhtä matkaa Hóhlowin syrjäkylään asti; siellä sinä sitten otat hevoset Fedôtilta. Olisihan minun hauska tutustua sinun vanhempiesikin kanssa, mutta pelkään tulevani vastuksiksi sekä heille että sinulle. Tulethan sinä sitten taas meille?
— Teillehän minulta jäi kampsut, — äänsi Bazârow, kääntymättä.
"Kummallista! — arveli Arkâdi itsekseen. — Hän ei lainkaan tiedustele, miksi minä lähden. Ja miksikä minä oikeastaan lähdenkään, ja miksi hänkään lähtee?" Hän ei osannut antaa tyydyttävää vastausta kysymykseensä; sydäntä vain alkoi pakottaa ja kalvaa. Hän tunsi, että hänen on oleva raskas erota täältä, jonne hän oli jo niin tottunut, mutta tunsi myös, että outoa hänen olisi tänne yksinkin jäädä.
"Jotain on heidän välillänsä tapahtunut", jatkoi hän taas miettimistänsä. "Mitäpäs minä tänne jään vetelehtimään Anna Sergêjewnan näkyviin, Jevgênin lähdettyä? Hän kyllästyy minuun kokonaan, ja minä menetän vihdoin viimeisetkin."
Hän rupesi luomaan eteensä Anna Sergêjewnan kuvaa. Vähitellen alkoi muitakin piirteitä astua näkyville nuoren lesken kauniitten kasvojen läpi.
"Sääli on Kâtjaakin!" kuiskasi Arkâdi pielukseen, johon jo tipahti kyynel… Äkkiä hän heilautti tukkaansa ja lausui ääneen:
— Hittoko sen Sítnikowin tänne lennätti, senkin pöllön?
Bazârow liikahti vuoteessansa ja virkkoi.
— Tyhmä sinä olet vielä, veikkonen, huomaan ma. Sítnikowit ovat meille välttämättömiä. Minulle, ymmärrätkö, ihminen, minulle ovat tarpeen nuo tolvanat. Vai jumalienko täällä pitäisi käydä savea sotkemaan?
"Vai niin!" ajatteli Arkâdi itsekseen, ja nyt vasta hänelle silmänräpäyksessä selveni koko tuo Bazârowin itserakkauden pohjaton kuilu. "Me muka siis olemme jumalia? Toisin sanoen sinä olet jumala, mutta minä… kunhan en vaan minä olisikin niitä tolvanoita!"
— Niin! — toisti Bazârow. — Tyhmä sinä olet vielä.
Rouva Odintsôw ei lausunut mitään sanottavaa kummastelemista, kuultuaan huomenissa Arkâdin sanovan, että hänkin aikoo lähteä. Hän näytti hajamieliseltä ja väsyneeltä. Kâtja loi ääneti Arkâdiin vakavan katseen; ruhtinatar se oikein ristinmerkin teki shaalinsa alla, niin ett'ei Arkâdi sitä voinut huomata. Sítnikow sitä vastoin joutui ihan pyörälle päin. Hän oli vast'ikään tullut ruokasaliin uudessa, uhkeassa, tällä erää ei slavofiilisessä, puvussa; eilis-iltana hän oli hänen käytettäväkseen annetun lakeijan hämmästyttänyt suurella paljoudella mukaansa tuomia alusvaatteita, ja nyt — toverit jättävät hänet! Hän tarpoi jalkojaan, pyörähti sinne ja pyörähti tänne, niinkuin takaa-ajettu jänis, ja äkkiä, melkein kauhistuen, melkein parkaisten julisti, että nyt sitä lähtee hänkin. Rouva Odintsôw ei ruvennut häntä pidättelemään.
— Minulla on erittäin mukavat kaleskat, — lisäsi tuo poloinen nuori mies, kääntyen Arkâdin puoleen. — Minä vien teidät perille; Jevgêni Vasiljewitsh taas ottaa teidän tarantassinne. Siten se käy varsin mukavasti.
— Hyväinen aika! Eihän meillä ole ensinkään yksi matka, ja minähän asun kaukana!
— Ei se tee mitään, ei yhtään mitään; aikaa minulla on yltäkyllä, ja sitä paitsi on minulla sielläpäin asioitakin.
— Viina-arenninko alalla? — kysäisi Arkâdi, liiankin halveksivasti.
Mutta Sítnikow oli sellaisessa epätoivon tilassa, ett'ei edes naurahtanutkaan, niinkuin tavallisesti.
— Minä vakuutan teille, että minun kaleskoissani istuu erittäin mukavasti, — jupisi hän; — kyllä me niihin mahdumme.
— Älkäähän pahoittako msjöö Sítnikowin mieltä, — virkkoi Anna
Sergêjewna.
Arkâdi katsahti häneen ja nyökäytti merkitsevästi päätään.
Vieraat rupesivat tekemään lähtöä aamiaisen jälkeen. Sanoessaan jäähyväisiä Bazârowille, rouva Odintsôw ojensi hänelle kätensä ja virkkoi:
— Tavataanhan vielä, eikö niin?
— Kuten käskette, — vastasi Bazârow.
— Siinä tapauksessa tavataan.
Arkâdi astui ensimmäisenä kuistille ja nousi sitten Sítnikowin kaleskoihin. Hovimestari auttoi häntä kohteliaasti, mutta Arkâdin teki mieli kolhaista häntä tai purskahtaa itkuun. Bazârow istui tarantassiin.
Tultiin Hóhlowin syrjäkylään. Arkâdi ei puhunut mitään niinkauan kuin Fedôt, majatalon isäntä, valjasteli hevosia, mutta sitten hän astui tarantassin ääreen ja virkkoi Bazârowille, hymyillen entiseen tapaansa:
— Jevgêni, ota minut mukaasi; minä lähden teille.
— Käy istumaan, — lausui Bazârow hampaittensa välitse.
Sítnikowilta, joka uhkeasti vihellellen astua tepasteli ajoneuvojensa ympäri, jäi suu auki, kuultuaan nuo sanat; muuta hän ei kyennyt tekemään. Arkâdi taas nosti varsin tyynesti kapineensa hänen kaleskoistaan, nousi Bazârowin viereen ja kumarrettuaan kohteliaasti tähän-astiselle matkatoverilleen, kiljaisi kuskille: "Anna mennä!" Tarantassi läksi liikkeelle ja katosi pian näkyvistä.
Sítnikow oli kerrassaan ällistynyt. Hän vilkaisi kuskiinsa: mies siinä leikillään ruoskansa siimaa heiluttelee sivuhevosen hännän kohdalla. Silloin Sítnikow hyppäsi kaleskoihinsa, huutaa jyräytti kahdelle ohi-kulkevalle talonpojalle: "lakit päähän, tolvanat!" ja läksi ajamaan kaupunkiin päin, jonne saapui sangen myöhään, ja jossa huomenna rouva Kúkshinin luona kaksi "korskeata, moukkamaista" matkatoveria saivat kuulla kunniansa.
Istuutuessaan tarantassiin Arkâdi puristi lujasti Bazârowin kättä eikä kotvaan aikaan puhunut mitään. Toinen näkyi ymmärtävän ja pitävän arvossa sekä tätä kädenpuristusta että tätä äänettömyyttä. Viime yönä hän ei ollut ummistanut silmäänsäkään, oli ollut polttamatta ja melkein syömättä jo monta päivää. Synkkänä ja räikeänä näkyi hänen profiilinsa syvälle painetun lakin alta.
— Mitähän, — virkkoi hän viimein; — mitähän jos antaisit minulle sikarin… Ja katsohan, onko minun kieleni keltainen?
— Keltainen on, — vastasi Arkâdi.
— Sepä se … ei maista sikarikaan… Ei ole kunnossa kone.
— Sinä olet todellakin muuttunut viime aikoina, — virkkoi Arkâdi.
— Vähät siitä. Hyvä tulee taas. Yksi seikka on ikävä; äiti se siellä kotona on niin helläsydäminen: ellei ole kasvattanut vatsaa ja ellei syö kymmenen kertaa päivässä, niin jo hän on surusta menehtyä. Isä se on sentään toista maata: sitä miestä on kyllä sihdattu ja seulottu. Ei, ei tule polttamisesta mitään, — lisäsi hän, sinkauttaen sikarin maantielle.
— Viiskolmattako virstaa on sinne sinun tilallesi? — kysyi Arkâdi.
— Niin on, mutta kysy tuolta älyniekalta.
Hän osoitti sormellaan kyytimiestä, Fedôtin renkiä.
Mutta älyniekka vastasi: "mikä sen virstarätingin tässä niin ties? eihän tät' o mitattu", ja sen sanottuaan hän taas rupesi torumaan keskihevosta, joka "päällään potkii huitoo", toisin sanoen: päätään viskoo.
— Niin, niin, puheli Bazârow, — läksy teille annettiin, o minun nuori ystäväni, yks opettavainen esimerkki. Hitto ties tätä kauheata roskaa! Ihminen se ihan rihmannenässä riippuu, ja pohjaton kuilu hänen allansa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä, ja sittenkin hän keksii itselleen senkin seitsemän harmia, tärvellen oman elämänsä.
— Mihinkä sinä nyt vihjaat? — kysyi Arkâdi.
— En mihinkään; minä sanon suoraan, että me, sinä ja minä, olemme käyttäyneet sangen typerästi. Mitäpäs siitä sen enempää? Vaikka sen minä jo huomasin klinikassa; ken vammalleen äkäilee, se vammastaan pääsee, ihan varmaan.
— En minä oikein ymmärrä sinua, — sanoi Arkâdi; — ei sinulla pitäisi olla valittamisen syytä.
— Kosk'et minua oikein ymmärrä, niin minä teen nyt sinulle tiettäväksi kuin seuraa: minun mielestäni on parempi särkeä katukiviä, kuin antaa naisen valtaan vaikkapa vain sormensa pää. Se on tuommoista… — Bazârow oli jo lausumaisillansa lempisanansa "romantismia", mutta pidättyi ja sanoi: — roskaa. Sinä et usko minua nyt, mutta sen mä sinulle sanon: me jouduttiin sinun kanssas naisten seuraan, ja meistä tuntui hyvältä, mutta päästä irti moisesta seurasta — se tuntuu kuin kylmä kylpy helteisenä päivänä. Ei miehisellä miehellä ole aikaa semmoisiin jonnijoutaviin; miehen pitää olla raju, niin sanoo espanjalainen sananlasku, ja oikeaan se osaakin. No niin, sinä, esimerkiksi, — jatkoi hän, kääntyen kyytimieheen: — sinähän olet kiltti poika; onko sinulla muijaa?
Mies näytti ystävyksille litteät kasvonsa, puolisokeat.
— Muijaako? On maar. Kuinkas muuten?
— Lyötkö sinä muijaas?
— Jaa että lyönkö? Sattuuhan sitä semmoistakin. Ilman syytä ei ruukata.
— No niin, niin. Entäs, lyökö muija sinua? Mies nykimään ohjaksista.
— Johan sinä nyt jotain, barin! Yhä sinä vaan leikkiä lasket…
Hän oli nähtävästikin loukkautunut.
— Kuulithan, Arkâdi Nikolâjewitsh! Mutta me, me saatiin selkään … sitä se on kun ollaan sivistynyttä väkeä.
Arkâdi naurahti väkinäisesti, mutta Bazârow käänsi päänsä eikä enää koko taipaleella avannut suutansakaan.
Noissa viidessäkolmatta virstassa oli Arkâdin mielestä kokonaista viisikymmentäkin. Mutta kas tuolla, loivan mäen rinteellä astui jo esiin kylänpahainen, jossa Bazârowin vanhemmat asuvat. Kylän vieressä, keskeltä nuorta koivikkoa, tuli näkyviin olkikattoinen herraskartano. Ensimmäisen pirtin edustalla seisoi kaksi musikkaa lakit päässä, riitelemässä keskenään. "Sin' oot suuri sika", — puhui toinen, — "ja sittenkin sin' oot kehnompi pientä porsasta."
— "Mutta sinun muijas on noita-akka", — vastasi toinen.
— Tuosta kanssakäymisen vapaudesta — huomautti Bazârow Arkâdille, — ja sujuvista sanasutkauksista sinä voit päättää, ett'ei minun isäni talonpoikia ahtaalla pidetä. Mutta tuollapa se isä itsekin tulee kuistille. Kuuli näet tiukuset. Hän se on, hän; tunnen jo ruumiin muodosta. Hoh-hoh! Kylläpäs on käynyt harmaaksi poloinen!
XIX.
Bazârow pisti päänsä ulos tarantassista. Arkâdi kurkisti ulos ystävänsä seljän takaa ja huomasi herraskartanon kuistilla kookkaan, laihan miehen, tukka pörröllään, nenä kotkan, ja yllään vanha sotaherran takki levällään. Siinä hän seisoi, jalat haarallaan, silmiänsä siristellen auringon paisteessa ja pitkä piippu suussa.
Hevoset pysähtyivät.
— Viimeinkin! — virkkoi Bazârowin isä, jatkaen polttamistaan, vaikka varsi se hyppi ja keikkui hyppysissä. — Kömmi ulos, kömmi ulos, että päästään suuta antamaan.
Hän rupesi syleilemään poikaansa.
— Jenjûsha! Jenjûsha! — kajahti samassa vapiseva naisen-ääni. Ovi lensi selkoseljälleen, ja kynnykselle ilmestyi pullea, pienikasvuinen eukko, päässä valkoinen tanu ja yllään lyhyt, kirjava sielukka. Hän huudahti, horjahti ja olisi kaiketikin kaatunut, ellei Bazârow olisi saanut hänestä kiinni. Pienet, turpeat kädet kietoutuivat samassa pojan kaulaan, pää painui hänen rinnalleen, ja kaikki vaikeni. Kuului vain katkonnaisia nyyhkytyksiä.
Ukko Bazârow hengitti raskaasti ja siristeli silmiään entistä enemmän.
— Älähän nyt, älähän nyt, Arîsha! Heitä jo valtaan! — puheli hän, vilkaistuaan Arkâdiin, joka seisoi liikahtamatta tarantassin ääressä. Kyytimies se ihan oli päänsä kääntänyt toisaanne. — Mitäs tuo nyt on tarpeen! Lakkaa jo, hyvä ystävä!
— Voi Vasili Ivânowitsh! — sopersi eukko. — Vuosikausiinhan, ajast'aikoihinhan en ole nähnyt poikoani, kultaistani, Jenjûshenkaa… — ja käsiään hellittämättä hän veti kyynelistä märät, rypistyneet, hellämieliset kasvonsa pojan rinnasta, loi häneen tuommoisen onnenautuaan, lystikkään katseen ja painui jälleen häneen kiinni.
— No niin, niin, — puheli Vasili Ivânowitsh, — kyllähän tämä kaikki on sangen luonnollista asiain menoa, mutta eiköhän lähdettäis sisään? Jevgêni on tuonut vieraankin mukaansa. Suokaa anteeksi, — lisäsi hän; kääntyen Arkâdiin ja hiukan raapaisten jalkaa, — naisväen heikkoutta, nähkääs … niin, ja sitten se äidin sydän kanssa…
Itsellään sillä välin sekä huulia vinoon veti että silmäkulmia nyki ja leuka tärisi … mutta hän tahtoi nähtävästikin hillitä itsensä ja esiintyä erittäin tyynimielisenä.
Arkâdi kumarsi.
— Lähdetään vainenkin sisään, äiti, — virkkoi Bazârow, taluttaen hervahtanutta vanhusta sisään.
Laskettuansa hänet mukavaan nojatuoliin, Bazârow vielä kerran pikimmältään syleili isäänsä ja esitti sitten Arkâdin hänelle.
— Erinomaisen hauska tutustua, — puheli Vasili Ivânowitsh; — mutta älkää pahaksi panko: meill' on täällä niin yksinkertaista, kenttäelämää kerrassaan. Arina Vlâsjewna, rauhoituhan toki, rakas ystävä. Mitäs tuo tuommoinen heikkous! Ties mitä arvoisa vieras tässä sinusta ajatteleekaan.
— Hyvä ystävä, — puheli eukko kesken itkujansa; — ei ole minulla kunnia tietää teidän nimeänne ja…
— Arkâdi Nikolâitsh! — kuiskasi Vasili Ivânowitsh puoliääneen, arvokkaasti.
— Älkää moittiko minua, hupakkoa. — Eukko niisti nenäänsä, ja pyyhki vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä, päätään käännellen milloin puoleen milloin toiseen.
— Antakaa minun anteeksi. Niin näet luulinkin, että kyllä maar minusta aika jättää, ennenkuin saan nähdä oman ku-u-u-ltaiseni!
— Mutta saittepas sittenkin, armollinen rouva, — puuttui Vasili Ivânowitsh puheesen. — Tanjúshka! — kääntyi hän sitten erääsen noin kolmentoista vuoden vanhaan paljasjalkaiseen tyttöön, joka arasti kurkisteli ovesta sisään, yllään heleänpunainen kattunaleninki, — Tanjúshka! Tuo rouvalle lasi vettä, mutta tarittimella, kuulithan? Ja teitä, hyvät herrat, — lisäsi hän vanhan-aikuista leikillisyyttä tavoitellen, — sallikaa minun pyytää teitä virkaheiton veteraanin kabinettiin.
— Annahan kun vielä edes kerran syleilen sinua, Jenjûshetshka, — vaikeroi Arina Vlâsjewna. — Bazârow kumartui hänen puoleensa. — Ja kuinka sinusta on tullutkaan soma ja sorea!
— No niin, ei nyt soma ja sorea, — pisti Vasili Ivânowitsh väliin, — vaan mies kuin mies, homme fait, niinkuin sanotaan. Ja nyt Arina Vlásjewna, kun olet kylläiseksi ravinnut äidinsydämen, nyt, toivoakseni, pidät huolta myös kalliitten vieraittesi ravitsemisesta, sillä, niinkuin hyvin tiedät, ei tyhjästä tytyä.
Eukko kohosi tuolistaan.
— Heti paikalla, Vasili Ivânowitsh, heti paikalla on pöytä katettu; itse tästä pistäyn pyörähdän kyökissä ja itse panen samovaarinkin; kyllä minä huolen pidän, kyllä, kyllä. Enhän ole kolmeen ajast'aikaan häntä nähnyt, en syötellyt, en juotellut, onkos tämä laitaa?
— Niinpä katsokin sitten, emäntäiseni, ettes lyö kättäsi poroon; mutta te hyvät herrat, olkaa hyvät ja seuratkaa minua. Kas tuossahan Timofêjitshkin tulee tervehtimään sinua, Jevgêni. Mielissään on kai hänkin, vanha narri. Vai mitä? Olethan mielissäsi, vanha narri? Niin, olkaa hyvä!
Ja Vasili Ivânowitsh astui hätiköiden edellä, laahustaen ja länttäisiä tohveleitaan lapsuttaen.
* * * * *
Hänen pienessä kartanossaan oli kaikkiansa kuusi pikkuruista huonetta. Yksi niistä, se, johon hän vei nuoret herrat, oli nimeltä kabinetti. Kahden akkunan välyksen täytti kokonaan kolmijalkainen pöytä, täyteen ahdettu pölystä mustuneita, melkein kuin savustettuja papereita. Seinillä rippui turkkilaisia pyssyjä, nagaikkoja, miekka, kaksi karttaa, muutamia anatomillisia piirustuksia, Hufelandin muotokuva, hivuksista kierretty seppel mustassa kehyksessä ja diplomi lasin alla. Paikoin kuopille painunut sohva, jonka päällyksessä näkyi siellä täällä reikiä, sijaitsi kahden mahdottoman suuren, visapuusta tehdyn kaapin välissä. Tämän hyllyillä oli epäjärjestyksessä kirjoja, rasioita, täytettyjä lintuja, purkkeja ja pulloja; yhdessä nurkassa seisoi rikkinäinen sähkökone.
— Johan minä sanoin teille ennakolta, arvoisa vieras, — puheli Vasili Ivânowitsh, — että me elämme täällä niin sanoakseni nuotioilla…
— Mitäs sinä nyt tuossa anteeksi pyytelet? — keskeytti Bazârow. — Kirsânow tietää vallan hyvin, ett'emme me ole Kroisoja, ja ett'ei sinulla ole palatsia. Mutta minnekäs tämä vieras pannaan? Siinä kysymys.
— No mutta, Jevgêni! Onhan minulla tuolla sivurakennuksessa sangen kunnollinen kamari; siellä meidän vieras viihtyy varsin hyvin.
— Vai olet sinä jo hankkinut kylkirakennuksenkin?
— Kuinkas sitten? — sekaantui Timofêitsh. — Se justiisa, missä sauna on.
— Se tahtoo sanoa saunan vieressä, — liitti Vasili Ivânowitsh kiireesti. — Nythän on kesäinen aika… Minä pistäyn tästä sinne ja pidän huolta, että panevat sen kuntoon. Ota sinä, Timofêitsh, ja tuo sillä välin kapineet sinne. Sinulle taas, Jevgêni, minä tietysti luovutan oman kabinettini. Suum cuiqve.
— Kas niin! — virkkoi Bazârow heti kuin isä oli mennyt ulos. — Lystikäs äijä kerrassaan ja hyväntahtoinen peräti. Hiukan omituinen, niinkuin sinunkin, vaikka vähän toisella tavalla. Lörpöttää vaan liian paljon.
— Äiti sinulla näyttää myöskin olevan herttainen ihminen, — virkkoi
Arkâdi.
— Vilpitön ihminen. Saatpas nähdä, millaiset kelpo päivälliset hän meille laittaa.
— Tänään ei teitä vuotettu, nuori herra, niin sillä viisiä ei tullut hankituksi lihaakaan, — virkkoi Timofêitsh, tuotuaan vast'ikään sisään Bazârowin matkalaukun.
— Tullaan sitä lihattakin toimeen. Kun ei, niin ei. Eikä se köyhyyskään, sanotaan, syntiä ole.
— Kuinka monta maaorjaa sinun isälläsi on? — kysäisi Arkâdi äkkiä.
— Tila ei ole hänen, vaan äidin; viisitoista muistaakseni.
— Kaksi kolmatta yksin lukein, — tokaisi Timofêitsh tuikeasti.
Ulkoa kuului taas tohvelien latsutusta, ja Vasili Ivânowitsh ilmestyi jälleen.
— Muutaman minutin kuluttua on teidän kamarinne oleva valmis vastaan-ottamaan teidät, — huudahti hän juhlallisesti, — Arkâdi … Nikolâitsh … niinhän kai teidän arvoisa isännimi on? Ja kas tässä teille passarikin, — lisäsi hän, viitaten mukana tulleesen keropäiseen poikaseen, jolla oli yllään sininen, kyynäspäistä repaleinen kauhtana ja jalassa vieraat saappaat. — Hänen nimensä on Fétjka. Ja taaskin minä toistan, vaikka poikani kielteleekin, älkää panko pahaksi. Piippuun hän kyllä osaa panna. Poltatteko te?
— Sikareja parhaasta päästä, — vastasi Arkâdi.
— Ja siinä teette varsin järkevästi. Minäkin annan preferenssin sikareille, mutta täällä syrjäisissä seuduin on niitä sanomattoman vaikea saada.
— Älähän enää ruikuta, — keskeytti Bazârow taaskin. — Istu kernaammin tuohon sohvaan, niin että saan katsella sinua.
Vasili Ivânowitsh istahti nauraen. Kasvoiltaan hän oli hyvinkin poikansa näköinen. Otsa vain oli matalampi ja kapeampi ja suu hiukan leveämpi. Sitä paitsi hän liikahteli alinomaa, olkapäitään kohautellen, ikäänkuin takki kainaloista puristaisi, räpytti silmiään, yskähteli ja liikutteli sormiaan, jota vastoin silmiinpistävänä puolena hänen pojassaan oli jonkunlainen välinpitämätön liikkumattomuus.
— Älä muka ruikuta! — toisti Vasili Ivânowitsh. — Älä luulekaan, Jevgêni, että minä tässä aion saada, niin sanoakseni, vieraan sydäntä heltymään: nähkääs muka, millaisessa metsänkorvessa me asutaan. Minä olen päinvastoin sitä mieltä, ett'ei ajattelevalla ihmisellä ole metsänkorpea missään. Minä puolestani ainakin koetan mikäli mahdollista pitää huolta, ett'en niinkuin sanotaan, homehtuisi, ett'en jäisi ajastani jäljelle.
Vasili Ivânowitsh veti esille uuden, keltaisen nenäliinan, jonka oli ennättänyt pistää taskuunsa, käväistessään Arkâdin huoneessa. Sitä nyt huiskutellen hän jatkoi:
— En nyt puhukaan siitä, että minä, jossain määrin tuntuvilla uhrauksillakin olen pannut talonpoikani veronalaisiksi ja antanut heille omat maani kahda-tuloille. Minä pidin sitä velvollisuutenani; siinähän jo pelkkä järkevyyskin on määrääjänä, vaikka moni muu tilan omistaja ei sellaista ole ajatellutkaan. Niin, en minä siitä puhu, vaan minä puhun tieteistä, sivistyksestä.
— Niin, näkyyhän sinulla olevan "Terveyden ystävä" vuodelta 1855, — virkkoi Bazârow.
— Muuan vanha toveri lähettää sen numeroita tänne, — kiiruhti Vasili Ivânowitsh selittämään. — Mutta on meillä esimerkiksi frenologiastakin jonkun verran tietoja, — lisäsi hän, kääntyen enemmän Arkâdin puoleen ja osoittaen kaapin päällä seisovaa pientä, neliskulmaisiin numeroituihin palasiin irti otettavaa kipsipäätä; — eivätkä ole meille aivan outoja Schönleinit eikä Rademacheritkaan.
— Vieläkös täällä maaseuduilla uskotaan Rademacheria? — kysyi
Bazârow.
Vasili Ivánowitshia rupesi yskittämään.
— Täällä maaseuduilla… No niin, te, hyvät herrat, tietysti ymmärrätte nämä asiat paremmin; emmehän me teidän jäljissänne pysy. Tehän tulitte vahtivuoroon meidän jälkeemme. Niinhän minun nuoruudessani naurettiin Hoffmanneille, jotka saarnasivat humoralismia, ja BrowneiIle, jotka saarnasivat vitalismia, mutta aikoinaan olivat hekin pitäneet melua. Teillä on nyt joku toinen astunut Rademacherin sijaan, te polvistutte hänen edessään, mutta parinkymmenen vuoden perästä hänellekin kenties nauretaan.
— Sinun lohdutukseksesi, — virkkoi Bazârow, — minä voin sanoa, että nykyaikoina me yleensä nauramme koko lääketieteelle emmekä polvistu kenenkään edessä.
— Mitenkä niin? Tohtoriksihan sinä aiot?
— Niin aion, mutta toinen asia ei estä toista. Vasili Ivânowitsh painoi keskisormellaan pari kertaa piipunpesää, jossa vielä oli kuumaa tuhkaa jonkun verran.
— Saattaa olla, saattaa olla, — puheli hän; — en rupea kiistämään. Ja mokomakin kiistäjä, minä! Virkaeron saanut staabin lääkäri, volatuu,[15] nyt maanviljelijän kirjoissa. Minä palvelin teidän vaarinne brigadissa, — kääntyi hän jälleen Arkâdiin. — Niin, niin! Yhtä ja toista sitä jo olen minäkin ennättänyt maailmassa nähdä! Olen ollut seuroissa jos minkälaisissa ja pitänyt kanssakäymistä ties kenen kaikkien kanssa! Minä, juuri tämä sama minä, jonka nyt suvaitsette nähdä edessänne, minä olen koetellut ruhtinas Wittgensteinin ja Zhukowskin pulssia! Ja ne taas, ne siellä eteläisessä armeijassa, neljännentoista päivän herrat, ymmärrättehän, — Vasili Ivânowitsh puristi huulensa yhteen sangen merkitsevällä tavalla, — ne minä tunsin ihan joka miehen. No niin no, minun toimeni oli ihan poskessa: pidä huolta lansetistasi, mies, ja sillä hyvä! Mutta teidän vaari vainaanne oli sentään kunnon mies, sotilas kantapäästä kireesen.
— Ja aika aasi, san' niin! — lausui Bazârow veltosti.
— Mutta, Jevgêni, millaisia sanoja sinä käytätkään! Hyväinen aika!
Kenraali Kirsânow ei tietysti ollut niitä…
— Heitä, veikkonen, jo koko mies, — keskeytti Bazârow. — Tänne tultaessa minä mielikseni katselin sinun koivikkoasi; kylläpäs ovat puut kasvaneet!
Vasili Ivânowitsh vilkastui.
— Niin, mutta katsopas, millainen minulla on puutarha! Omin käsin on istutettu jok'ikinen puu. Ja hedelmiä on ja marjoja kaikenlaista ja rohtoryytejä. Puhukaa te, nuoret herrat, mitä hyvänne, mutta ukko Paracelsus se sittenkin lausui pyhän totuuden: in herbis, verbis, et lapidibus. Minähän, niinkuin tiedät, olen jo luopunut, praktikasta, mutta pari kertaa viikossa täytyy sentään panna vanha varsa valjaisin. Yks ja toinen tulee vammojaan valittamaan, no eihän niitä henno niskapäästä pellollekaan ajaa. Köyhäkin välisti pyytää apua. Eikä täällä ole lääkäreitä ensinkään. On täällä, tiedän, muuan naapuri, virasta eronnut majori … ihmisiä sekin parantelee. Minä kyselen ihmisiltä: onkos se mies yhtään lääketiedettä lukenut? Eihän se niitä ole lukenut, sanovat, enemmän noin filantroopiasta vain… Ha-ha-ha! Filantroopiasta! Mitäs semmoisesta sanot? Ha-ha-ha!
— Fétjka! Pane piippuun! — virkkoi Bazârow tuikeasti.
— On täällä sentään toinenkin tohtori, — jatkoi Vasili Ivânowitsh melkein epätoivoisena; — saapuu sairaan luokse, kun sairas jo on ad patres. Palvelija ei päästä enää tohtoria sisään: ei tarvitse muka enää. Toinen hämmästyy ja ällistyy ja tiedustelee: "Nikottikos sitä teidän herraa, ennenkuin kuoli?" — "Nikotti!" — "Oikeinko kovasti?" — "Oikein kovasti." — "Jaha, no se on hyvä se!" ja sitten läkkä pois. Ha-ha-ha!
Ukko nauroi yksinään. Arkâdi koetti myhähtää. Bazârow veti vain savua henkeensä.
Keskustelua kesti tähän suuntaan puolen tunnin verran. Arkâdi ennätti sillä välin käväistä katsomassa huonettansa. Se oli saunakamari, mutta muutoin varsin rauhallinen ja puhdas. Vihdoin astui Tanjûsha sisään, ilmoittaen päivällisen olevan valmiin.
Vasili Ivânowitsh nousi ensimmäisenä pystyyn.
— Lähdetään, hyvät herrat! Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Emäntä kenties paremminkin teidät tyydyttää.
Päivällinen, niin hätäpikaa kuin olikaan laitettu, oli erinomaisen hyvä, jopa runsaskin. Viini vaan oli, niinkuin sanotaan, hiukan suunniltaan: melkein musta sherry, jonka Timofêitsh oli ostanut tuttavaltaan kauppiaalta, maistui — ei ihan vaskelta eikä ihan hartsilta, mutta sillä välin. Kärpäset pitivät peliänsä nekin. Jokapäiväisissä oloissa aina joku renkipoika pantiin huiskimaan niitä lehvällä pois, mutta tällä kertaa Vasili Ivânowitsh oli kieltänyt hänet tulemasta, peljäten nuoren sukupolven moitteita. Arina Vlâsjewna oli ennättänyt koristautua: pannut päähänsä korkean, silkkinauhaisen tanun ja heittänyt hartioilleen sinertävän kuosikkeille kudotun shaalin. Itkuun hän hyrähti taas heti, nähtyään Jenjûshansa, mutta tällä kertaa ei aviopuolison tarvinnut häntä kiellellä: kiiruimman kaupassa hän pyyhkäisi pois kyyneleensä, jott'ei shaali tuhraantuisi.
Nuoret herrat aterioitsivat vain kahden, sillä vanhukset olivat jo aikaa sitten syöneet päivällistä. Pöydässä passaili Fétjka, jonka nähtävästikin oli työläs liikkua oudoissa saappaissa, ja häntä avusteli muuan nais-ihminen, kasvot miehekkäät ja toissilmäinen, nimeltä Afisushka, joka talossa toimitti emäntäpiian ja kanamuorin ja pesuakan virkaa. Vasili Ivânowitsh käveli koko ajan lattiata pitkin, niin peräti onnellisen, melkein autuaallisen näköisenä, haasteli, kuinka huolestuttavia epäilyksiä hänessä on herättänyt Napoleonin politiika, ja kuinka perin sekava Italian kysymys nykyjään on. Arina Vlâsjewna ei kiinnittänyt mitään huomiota Arkâdiin eikä tarjoillut hänelle. Hän istui, nyrkillään tukien pyöreitä kasvojaan, jolloin turpeat, tummanpunaiset huulet ja luomamerkit poskilla sekä silmäkulmissa saivat sangen hyväntahtoisen ilmeen. Semmoisena hän istui, lakkaamatta katsellen vain poikaansa ja yhä huokaillen. Hän olisi niin hirmuisen kernaasti mielinyt saada tietää, kuinka kauan poika aikoo olla kotona, mutta ei uskaltanut kysyä häneltä. "Annas kun sanoo: kaksi päivää", ajatteli hän, ja silloin kouristi sydäntä niin kipeästi. Paistin jälkeen Vasili Ivânowitsh puikahti ulos ja palasi sitten, mukanaan avattu puolikas sampanjaa.
— Kas niin! — huudahti hän. — Erämaassahan sitä eletään, mutta on meillä sentään semmoista, millä saatamme juhlallisina hetkinä sydäntämmekin ilahduttaa!
Hän täytti kolme pokaalia ja ryyppylasin, esitti sitten maljan "verrattomaan vieraitten kunniaksi" ja joi pokaalinsa yhdessä vedossa, sotilaan tapaan, ja pakotti Arina Vlâsjewnankin tyhjentämään lasinsa viimeiseen tippaan.
Tuli sitten sylttien vuoro. Arkâdi, joka inhosi imelää, katsoi kumminkin velvollisuudekseen maistaa neljää vast'ikään keitettyä eri lajia, sitä suuremmastakin syystä, kun Bazârow puolestaan jyrkästi kieltäytyi niistä, sytyttäen sikarin. Ja sitten ilmestyi pöytään teetä kerman ja voin ja rinkelien kanssa, ja sitten Vasili Ivânowitsh vei koko seuran puutarhaan, nauttimaan illan ihanuutta. Penkin ohi kulkiessaan hän kuiskasi Arkâdille: "Tässä minun on tapani vaipua filosofillisiin mietelmiin, katsellessani, kuinka aurinko mailleen menee; niinhän erakon tulee ja sopii. Tuolla kauempana on muutamia minun istuttamiani puita, Horation lempipuita."
— Mitä ne on? — kysyi Bazârow, kuultuaan isän viimeiset sanat.
— Mitäkö? … Akaasioita tietysti. Bazârowia rupesi haukottamaan.
— Taitaapa jo ollakin aika matkamiesten vaipua Morfeon helmaan, — virkkoi Vasili Ivânowitsh.
— Toisin sanoen: panna maata, — liitti Bazârow. — Sangen järkevä ajatus. Aikapa jo todellakin.
Bazârow suuteli äitiänsä otsaan, hyvää yötä sanoessaan. Eukko sulki hänet syliinsä ja sitten salavihkaa, hänen selkänsä takana siunasi häntä. Vasili Ivânowitsh saattoi Arkâdin hänen huoneesensa ja toivotti hänelle "senkaltaista siunauksesta runsasta lepoa, jota minäkin sain nauttia menneinä onneni päivinä." Ja sangen hyvä Arkâdin olikin nukkua saunakamarissaan: siellä haisi mintulle, ja kaksi sirkkaa siellä uunin raossa riksuttivat kilpaa ja niin nukuttavasti. Vasili Ivânowitsh läksi sitten omaan kabinettiinsa ja oikaisihe sohvalle pojan jalkopäähän, valmiina juttelemaan hänen kanssaan, mutta Bazârow lähetti hänet heti pois, sanoen tahtovansa nukkua nyt. Unettoman yön hän kumminkin vietti hamaan aamuun asti. Silmät selkoseljällään hän tuijotti äkeänä pimeyteen: lapsuuden muistoilla ei ollut valtaa hänen ylitsensä, eikä hänen sitä paitsi ollut vielä onnistunut päästä viimeisten kokemustensa katkerista tunnelmista.
Arina Vlâsjewna rukoili ensin kyllältänsä ja haasteli sitten kauan aikaa Anfisushkan kanssa, joka seisoi kuin suolapatsas emäntänsä edessä, katsoa sirristäen häneen ainoalla silmällään ja kuiskimalla ilmituoden kaikki huomionsa ja mielipiteensä Jevgêni Vasiljewitshistä. Äiti paralla oli ilosta, viinistä ja sikarinsavusta pää ihan pyörällä. Vasili Ivânowitsh yritti puhelemaan hänen kanssaan, mutta — kättään vaan huiskasi.
Arina Vlâsjewna oli entis-ajan aatelisrouvia, sitä oikeata maata. Hän olisi ollut omiansa elämään kaksisataa vuotta sitten, muinais-moskovalaisina aikoina. Hän oli erittäin jumalinen ja tunteellinen. Hän uskoi kaikenmoisia tunnustähtiä, povaamisia, manauksia, unia. Hän uskoi mielipuolten yliluonnollisia voimia, tonttuja, metsänhaltijoita, pahaenteisiä kohtauksia, taudinpanentaa, luotti kansan lääkkeisin, kiirastorstain suoloihin,[16] uskoi, että nyt on maailman viimeiset ajat käsissä. Hän oli vakuutettu siitä, että jos pääsiäis-yönä kynttilät iltakirkossa eivät sammu, niin tattarista tulee hyvä vuosi, ja että sieni lakkaa kasvamasta niin kohta kuin ihmissilmä on sen nähnyt. Hän uskoi, että piru rakastaa asuskella vetten tykönä, ja että jokaisella juutalaisella on veritäplä rinnassa. Hän kammosi hiiriä, tarhakäärmeitä, sammakoita, varpusia, verimatoja, ukkosta, kylmää vettä, läpivetoa, hevosia, pukkeja, punatukkaisia ihmisiä ja mustia kissoja. Tupasirkat ja koirat olivat hänen mielestänsä saastaisia eläimiä. Hän ei syönyt vasikanlihaa, ei kyyhkysiä, ei krapuja, ei juustoa, ei parsaa, ei maapäärynöitä, ei jänistä, ei arbuusia, sillä leikattu arbuusi muistuttaa Johannes Kastajan päätä; ostereista puhuessaan häneltä ihan pintaa karmi. Herkuille hän oli herkkä ja piti ankaraa paastoa; makasi kymmenen tuntia vuorokaudessa eikä käynyt levolle lainkaan, milloin Vasili Ivânowitshilla kivisteli päätä. Ainoa kirja, minkä hän oli lukenut, oli "Aleksisa eli tölli salolla;" kirjeitä hän kirjoitteli yhden, korkeintaan kaksi vuodessa, mutta talouden asiat, hedelmäin kuivaamiset ja sylttien keitännät hän tunsi tarkoin, vaikk'ei omin käsin kajonnut mihinkään, vastenmielisesti muutoinkin liikuskellen.
Arina Vlâsjewna oli sangen hyväsydäminen eikä lainkaan, verrattain sanoen, typerä. Hän tiesi, että maailmassa on herrasväkeä, joitten velvollisuus on käskeä, ja alhaista kansaa, jonka velvollisuus on palvella; senpä vuoksi hän ei vieronut matelevaisuutta eikä polvistumisiakaan edessänsä. Alamaisiansa hän kumminkin kohteli lempeästi ja säveästi, ei päästänyt kerjäläistä kertaakaan ilman almua luotaan eikä panetellut ketään, vaikka juoruilikin toisinaan. Nuorempana hän oli ollut sangen soma, oli soitellut klaveeria ja puhunut vähän franskaakin, mutta monivuotisten vaellustensa aikana miehensä kanssa, jolle hän oli mennyt vastoin tahtoansa, hän oli ennättänyt rapistua ja unohtanut sekä musikit että franskat. Poikaansa hän rakasti ja pelkäsi sanomattomasti. Talonhoidon hän oli jättänyt kokonaan Vasili Ivânowitshin huostaan eikä itse enää puuttunut mihinkään, ja jos ukko joskus rupesi puhumaan suunnittelemistaan reformeista ja uusista aikeistansa, silloin eukko voivottelemaan, nenäliinaansa huiskauttaen ja säikäyksestä kohotellen silmäkulmiansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Epäluuloinen hän myöskin oli, varoi alinomaa jotain suurta onnettomuutta ja hyrähti itkuun heti kuin joku murheellinen asia mieleen muistui…
Sellaiset naiset alkavat meillä jo joutua sukupuuttoon. Jumala ties, pitäiskö siitä olla hyvillään!
XXI.
Aamulla herättyänsä, Arkâdi avasi akkunan, ja ensimmäinen esine, mikä hänen silmiinsä pisti, oli Vasili Ivânowitsh. Ukko penkoi uutterasti kaalismaassa, yllään nenäliinalla vyötetty bukaralainen yönuttu. Huomattuaan nuoren vieraansa, hän nojautui lapioonsa ja huudahti sotilaan tapaan:
— Jumala varjelkoon! Kuinka suvaitsitte nukkua?
— Erittäin hyvin, — vastasi Arkâdi.
— Minäpä täällä, kuten näette, muinaisen Cincinnaton lailla laitan lavoja syysnaurista varten. Nyt on aika jo semmoinen — ja Jumalan olkoon siitä kiitos! — että itsekunkin täytyy elatuksensa hankkia kättensä työllä; muihin ei ole luottamista: puuhaa ja ponnista itse. Ja siksipä Jean Jacques Rousseau onkin oikeassa. Puolituntia sitten te, arvoisa herra, olisitte nähnyt minut aivan toisenlaisessa positionissa. Tuli muuan ämmä valittamaan "sydämen-tautia", niinkuin se heidän puheessaan kuuluu, me sanomme sitä dysenteriaksi, niin hänellepä minä … mitenkäs minä nyt oikein sopivasti sanoisinkaan? … minä sisälle vuodatin häneen opiumia. Toiselta muijalta otin hampaan pois… Tälle minä ehdotin etherisationia, mutta eihän se suostunut. No niin, kaikkea tämmöistä minä teen anamatjoor.[17] Vaikka mitäpäs kummaa siinä: minähän olen plebeiji, homo novus … en ole perinnöllistä aatelia … toista se on se meidän emäntä… Mutta ettekö tahtoisi tulla tänne siimekseen, hengittämään ennen teetä raikasta ilmaa?
Arkâdi tuli ulos hänen luoksensa.
— Tervetultua vielä kerta, — lausui Vasili Ivânowitsh, nostaen kätensä sotilaalliseen tapaan tahraisen patalakkinsa laitaan. — Te, sen tiedän, olette tottunut loistavaan elämään, mukavuuksiin kaikenlaisiin, mutta totisesti tämän maailman mahtavatkin välisti katsovat soveliaaksi viihtyä lyhyen hetkisen matalankin mökin katon alla.
— Hyväinen aika! — huudahti Arkâdi, — mitäs maailman mahtavia minä olen? Enkä minä ole tottunut loistoonkaan.
— Älkääs nyt, älkääs nyt, — lausui Vasili Ivânowitsh, herttaisesti mutistaen suutaan. — Vaikka minut on jo siirrettykin arkistoon, niin olen minä jo sentään siksi nuohonut tätä maailmaa, että lennosta linnun tunnen. Minä olen tavallani psykologi, minä, ja fysionomisti kanssa. Ellei minulla olisi ollut tätä, uskallan sanoa, lahjaa, niin jo minä aikoja sitten olisin ollut mennyttä miestä, jo ne tuhaksi olisivat jauhaneet minut, miehen vähäpätöisen. Sanonpa teille mairittelematta: se ystävyys, jonka huomaan vallitsevan teidän ja poikani välillä, ilahduttaa minun sydäntäni. Minä kohtasin hänet vastikään. Tapansa mukaan, joka teille kyllä tunnettua olla mahtaa, hän hyppäsi ylös sangen varhain ja läksi samoilemaan maita mantereita… Sallikaa udellani: oletteko jo kauankin tuntenut Jevgêniä?
— Viime talvesta.
— Ja-ha. Ja sallikaas vielä kysyäni — mutta emmekö me istuisi?
— Sallikaa minun, isän, aivan suoraan kysyä: mitä te arvelette
Jevgênistä?
— Teidän poikanne on huomattavimpia miehiä, mitä ikinä olen kohdannut, — vastasi Arkâdi vilkkaasti.
Vasili Ivánowitshin silmät aukenivat äkkiä suuriksi, ja poskille lehahti puna. Lapio kirposi häneltä kädestä.
— Te siis arvelette… — yritti hän.
— Minä olen vakuutettu… — puuttui Arkâdi puheesen; — että teidän pojallanne on loistava tulevaisuus edessään. Hän on tekevä teidän nimenne kuuluisaksi. Siihen päätökseen tulin jo ensi kohtauksestamme.
— Kuinka … mitenkä se kävi? — sai Vasili Ivânowitsh vaivoin sanotuksi. Riemuisa myhäily oli vetänyt erilleen hänen leveät huulensa eikä niistä enää kadonnutkaan.
— Tahdotteko tietää, kuinka me ensi kertaa kohtasimme toisemme?
— Niin … ja yleensäkin…
Arkâdi rupesi kertomaan ja puhui Bazârowista vielä lämpimämmin ja innokkaammin kuin sinä iltana, jolloin hän tanssi masurkkaa rouva Odintsôwin kanssa.
Vasili Ivânowitsh kuunteli häntä, kuunteli, niisteli nenäänsä, pyöritteli nenäliinaa kämmeniensä välissä, yski, pöyhötteli tukkaansa… Ei malttanut lopulti enää mies: kumartui Arkâdin puoleen ja suuteli häntä olkapäähän.
— Te olette onneni mitan täyttänyt kukkuroilleen, — puheli hän, hymyilemistään hymyillen. — Minä, se minun täytyy sanoa teille, minä … jumaloitsen poikaani, eukosta puhumattakaan: äiti kuin äiti, tietäähän sen, mutta en minäkään uskalla ilmilausua tunteitani hänen kuultensa, minä tiedän, ett'ei semmoinen häntä miellytä. Hän ei voi sietää minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Moni ihan moittiikin häntä sellaisesta luonteen lujuudesta, se kun muka tietää ylpeyttä tai sydämen tylyyttä, mutta eihän hänen kaltaisiansa ihmisiä sovi mitata tavallisella arssinalla, eihän? Toinen, esimerkiksi, olisi vanhemmiltaan yhä vaan kiskonut ja kiskonut varoja, mutta hän, aatelkaas, hän ei ikipäivinä ole liikaa kopekkaa ottanut, jumaliste!
— Hän on omaa voittoa pyytämätön, rehellinen mies, — virkkoi Arkâdi.
— Niin juuri, omaa voittoa pyytämätön. Ja minä, Arkâdi Nikolaitsh, min'en ainoastaan jumaloitse häntä, minä olen ylpeä hänestä, ja koko minun kunnianhimoni kohdistuu siihen, että hänen biografiassansa kerran lukisi nämä sanat: "pelkän staabilääkärin poika, jonka etevät lahjat isä kumminkin jo aikaisin osasi huomata ja pani kaikki alttiiksi hänen kasvattamiseksensa…"
Ukolta katkesi ääni…
Arkâdi puristi hänen kättänsä.
— Mitäs te luulette, — kysäisi Vasili Ivânowitsh, oltuaan hetkisen aikaa ääneti, — ei suinkaan hän lääketieteen alalla ole saavuttava sitä mainetta, jota te hänelle ennustatte?
— Tietysti ei, vaikka hän siinäkin on oleva etevimpiä tiedemiehiä.
— Milläs sitten, Arkâdi Nikolaitsh?
— Sitä on vaikea sanoa, mutta mainio mies hänestä vaan tulee.
— Mainio mies hänestä tulee! — toisti ukko ja vaipui ajatuksiinsa.
— Arina Vlâsjewna käskivät kutsumaan teelle, — lausui Anfisushka, astuessaan heidän ohitsensa, suuri vadillinen täynnä kypsiä vaapukoita.
Vasili Ivânowitsh hätkähti.
— Tuleeko kylmää kermaa vaapukkain kanssa?
— Tulee.
— Niin, mutta katso, että olisi kylmää. Älkää kursailko, Arkâdi
Nikolaitsh, ottakaa vaan lisää. Missä se Jevgêni viipyy?
— Tääll' ollaan, — kuului Bazârowin ääni Arkâdin kamarista.
— Ahaa! Menit ystävätäsi tapaamaan, mutta myöhästyitkin, amice; me olemme tässä jo tarinoineet kauan aikaa. Mutta lähdetäänpäs nyt teetä juomaan, äiti käski. Minun pitäisi sitä paitsi puhua sinun kanssasi eräästä asiasta.
— Mistä niin?
— Tääll' on muuan talonpoika, joka sairastaa ikterusta.
— Keltatautiako, niinkö?
— Niin, kroonillista ja peräti itsepäistä ikterusta. Minä olen määräillyt hänelle rantasappea ja kuismaa, olen käskenyt syömään porkkanoita, olen antanut soodaa, mutta kaikki nämä ovat vain palliativisia keinoja; pitäisi saada jotain repäisevämpää. Kyllähän sinä naurat lääketieteelle, mutta olenpa vakuutettu, että saan sinulta asiallisia neuvoja. Mutta siitä tuonnempana. Nyt käydään teetä juomaan. Vasili Ivânowitsh hyppäsi ketterästi pukilta ja alkoi hyräellä "Robertista":
Ja lain ja lain ja lain me laadimmekin:
Jo rie… jo rie… jo riemu raikukoon.
— Merkillinen vilkkaus! — virkkoi Bazârow, astuen akkunan äärestä pois.
* * * * *
Tuli puolipäivä. Aurinko paahtoi tiheän, vaalean pilviharson takaa. Hiljaisuutta kaikkialla. Kukot vain kiukkuisesti kiekahtelevat toisillensa tuolla kylässä, herättäen jokaisessa, ken niitä kuunteli, omituista tuskaa ja ikävän tunnetta, ja jostain pitkän puun latvasta kajahteli myötäänsä haukanpojan piipitys, ikäänkuin itkien ketä luoksensa kutsuisi. Arkâdi ja Bazârow loikoivat maassa pienen heinäruon siimeksessä, levitettyään allensa pari sylyllistä kahisevan kuivia, mutta yhä vieläkin vehreitä, hyvänhajuisia heiniä.
— Tuo haapa tuolla, — puheli Bazârow, — muistuttaa minulle mieleen lapsuuden päiviä. Se kasvaa kuopan laidalla — siinä oli ollut aikoinaan tiilivaja — ja siihen aikaan minä olin vakuutettu, että tuossa kuopassa ja haavassa on jonkunlainen taikavoima: minun ei tullut koskaan ikävä, istuissani siellä. En ymmärtänyt silloin sitä, että min'en ikävöinyt juuri siitä syystä kuin olin lapsi. Nyt minä olen täysikasvuinen; eipäs tehoakaan enää taika.
— Kuinka kauan sinä olet viettänyt täällä yhteensä? — kysyi Arkâdi.
— Pari vuotta perättäin; sittemmin käytiin täällä pistäymällä vain. Kululla oltiin yhtämittaa. Enimmin sitä sentään kaupungeissa vetelehdittiin.
— Onko tämä kartano jo miten vanha?
— Vanha se on. Vaari sen rakensi, äidin-isä.
— Mikä hän oli?
— Hitto ties. Sekundimajori tai jotain sellaista. Palveli Suvorowin armeijassa ja myötäänsä kertoi retkistään Alppien yli. Valehteli kaiketikin.
— Ilmankos teillä onkin vierashuoneessa Suvorowin muotokuva. Minä pidän paljon tällaisista rakennuksista kuin teidän, vanhan-aikuisista, lämpöisistä; niissä on joku erityinen tuoksukin.
— Pyhimysten kuvain lamppuöljy ja maitokamari, ne ne löyhkää, — sanoi Bazârow haukotellen. — Entäs sitä kärpästen paljoutta näissä armaissa pikku rakennuksissa! Hyh!
— Sanopas, — virkkoi Arkâdi hetken kuluttua, — ei suinkaan sinua lapsena kovalla pidetty?
— Näethän, millaiset minulla on vanhemmat. Ei ankaruutta alunkaan.
— Rakastatko heitä, Jevgêni?
— Rakastan, Arkâdi.
— He rakastavat sinua niin kovasti. Bazârow ei vastannut mitään.
— Tiedätkös, mitä minä tässä ajattelen? — sanoi hän, heittäen kädet niskan taakse.
— En tiedä. Mitä niin?
— Näin minä aattelen: hätäkös minun vanhempieni on eläessä? Isä kuusikymmentä vuotta vanha ja sittenkin vaan yhä hommaa, puhuu "palliativisista" keinoista, parantelee ihmisiä, osoittaa jalomielisyyttä talonpoikia kohtaan: elämä kuin silkkiä vain. Ja hyvä on äidinkin olla: hänen päivänsä on niin täyteen ahdettu kaikenlaista puuhaa, hohhoijaamista ja voivoijaamista, ett'ei jouda muuta miettimäänkään, mutta minä…
— Mutta sinä?
— Niin, minä: tässä mä nyt virun ruon suojassa… Kovin on kapea tämä sija, minkä minä täytän, niin peräti pikkuruinen, verrattuna muuhun avaruuteen, missä minua ei ole, ja millä ei ole mitään tekemistä minun kanssani; ja se aikakin, mikä minun onnistuu elää, on niin mitätön sen iankaikkisuuden rinnalla, missä minua ei ollut eikä tule olemaankaan… Ja tässä atomissa, tässä matemaatillisessa pisteessä veri sittenkin kiertokulkuansa pitää, ja aivot työtään tekevät, jotain tavoitellen… Kauheata sekasotkua! Jonnijoutavaa!
— Maltas: tuo, mitä nyt sanoit, soveltuu yleensä joka ihmiseen.
— Oletpa oikeassa, — yhtyi Bazârow. — Minun tarkoitukseni olikin sanoa, että heillä, minun vanhemmillani näes, on kädet täynnä työtä, oma mitättömyys ei heitä huolestuta, ei se tunnu heistä ilkeältä … mutta minä … min'en tunne muuta kuin ikävää ja kiukkua.
— Kiukkuako? Miksikäs kiukkua?
— Miksikö? Sinäkö kysyt: miksikä. Oletko sitten unohtanut?
— Muistan kyllä kaikki, mutta sittenkään en myönnä olevasi oikeutettu kiukkuun. Sinä olet onneton, olkoon niin, mutta…
— He-hee, Arkâdi Nikolâjewitsh! Sinähän, huomaan ma, käsität rakkauden niinkuin kaikki muutkin uusimmat nuoret miehet: tipu, tipu, kanaseni, tipu! mutta kun vain tuo kanaseni alkaa lähestyä, niin käpälämäkeen! — En minä ole sellainen. Vaan riittää jo tätä. Mitä ei voi muuksi muuttaa, siitä on häpeä puhuakin. — Hän kääntyi kyljelleen. — Kas tuossa muurahainen, uljas poika, vetää retuuttaa puolikuollutta kärpästä. Kisko, veikkonen, kisko! Äläkä välitä, jos toinen haristelee vastaan; käytä hyödyksesi sitä, että sinulla eläimenä on oikeus olla tuntematta sääliä; toisin meidän, ihmisten muka, jotka ovat oman itsensä mutkistaneet ja murtaneet jos mihin päin.
— Paras mies tuollaista puhumaan! Milloinka sinä olet itseäsi murrellut?
Bazârow nosti päänsä.
— Silläpä minä ylpeilenkin. Ei ole oma käsi tätä miestä murtanut; niinpä ei naikkonenkaan häntä murra. Amen! Ja sen pituinen se! Tästä asiasta et kuule minulta enää sanaakaan.
Ystävykset loikoivat jonkun aikaa ääneti.
— Niin — alkoi Bazârow taas —; kummallinen olento se vaan on, tuo ihminen. Kun syrjästäpäin ja kauempaa katselee tätä umpeata elämää, mitä täällä "isät" viettävät, niin mitäpäs sen parempaa luulisi kaipaavankaan? Syö ja juo ja tiedä menetteleväsi aivan sääntöjen mukaan, kaikkein viisaimpaan viisiin. Mutta eipäs vaan: ikäväksi pistää. Tahtoisi saada tekemistä ihmisten kanssa, vaikkapa haukkuakin heitä, kunhan vaan olisi tekemisissä niitten kanssa.
— Elämä pitäisi järjestää sillä tavalla, että jok'ainoa silmänräpäys siinä olisi tärkeä, — lausui Arkâdi miettivästi.
— Äläs muuta! Tärkeys, vaikka tuultakin pieksäisi, maistaa makealta. Ja vielä se tärkeyskin miten kuten mukiin menisi … mutta se jokapäiväisyys, se jokapäiväisyys!
— Jokapäiväisyyttä ei ole olemassa sille, joka vaan ei ota sitä tunnustaakseen.
— Hm … Sinä lausuit toisapäisen yleisen puheenparren.
— Mitenkä? Mitä sinä tuolla nimityksellä tarkoitat?
— Tätä juuri: jos sanoo, esimerkiksi, että sivistys on hyödyllistä, niin se on yleinen puheenparsi; mutta jos sanoo, että sivistys on vahingollista, niin se on toisapäinen yleinen puheenparsi. Se kuuluu hiukan uljaammalta, mutta merkitsee itse asiassa aivan samaa.
— Mutta missäs se totuus on, kummallako puolen?
— Missä? Minä vastaan kuin kaiku: missä?
— Oletpa alakuloisella tuulella tänään, Jevgêni.
— Oikeinko? Päivä se kai tässä miehen pilalle paahtaa, eikä vaapukoitakaan pitäisi syödä niin paljon.
— Siinä tapauksessa lienee paras hiukan nukahtaa, — virkkoi Arkâdi.
— Kenties, mutta älä sitten katselekaan minua: nukkuvan ihmisen naama näyttää aina typerältä.
— Eikös sinun ole yks'kaikki, mitä muut sinusta ajattelevat?
— Enpä oikein tiedä mitä tuohon sanoa. Oikean ihmisen ei pitäisi olla tuosta tietävinäänkään. Oikea ihminen on se, joka ei anna aihetta ajattelemiseen, vaan jota pitää joko totella tai vihata.
— Kummallista! Minä puolestani en vihaa ketään, — lausui Arkâdi, jonkun aikaa mietittyänsä.
— Minä taas puolestani hyvin monta. Sinä olet hempeä henki, vesivelli; sinusta sitten vihaajaksi! …. Sinua jänistää, sinä luotat liian vähän itseesi…
— Entäs sinä, — keskeytti Arkâdi; — luotatko sinä itseesi? Hyvinkö arvaat korkealle oman itsesi?
Bazârow oli tuokion aikaa vaiti.
— Kun kohtaan sellaisen ihmisen — puhui Bazârow harvalleen, — joka ei minun edessäni sano pass, silloin minä muutan mielipiteeni omasta itsestäni. Vihata! Niinpä sinä, esimerkiksi, sanoit tänään, astuissasi meidän kylänvanhimman Filípin tuvan ohitse — tupa puhdas ja soma semmoinen — sanoit, että silloin Venäjä vasta saavuttaa täydellisyytensä, kun vihoviimeiselläkin musikalla on tuommoinen asunto, ja että jokaisen täytyy työskennellä sen päämäärän saavuttamiseksi… Mutta minun pisti vihakseni tuo vihoviimeinen musikka, tuommoinen Filíp tai muu Sîdor, jonka tähden minun pitää ponnistella hiki hatussa, ja joka tuskin kiitostakaan minulle sanoo … ja viis minä hänen kiitoksistaan! … No niin, hän rupeaa asumaan puhtaassa pirtissä, ja minusta rupeaa takkiainen kasvamaan, — entäs sitten?
— Ole jo, Jevgêni! … Sinua kuunnellessa täytyy väkisinkin myöntää niitten olevan oikeassa, jotka moittivat meitä prinsippien puutteesta.
— Niinhän sinä puhut juuri kuin setäsi. Prinsippejä yleensä ei ole olemassa. Etkös sitä tähän saakka ole hoksannut? Prinsippejä ei ole, mutta aistimuksia on. Niistä riippuu kaikki.
— Mitenkä niin?
— Sitenkä niin. Minä, esimerkiksi, olen kieltoperäisellä kannalla, sillä siihen minut saattaa aistimus. Minun on hauska kieltää, minun aivoni ovat sellaiset rakenteeltaan — ja siinä se! Miksikä minua miellyttää kemia? Miksikä sinä syöt mielelläsi omenata? Aistimuksesta taaskin. Sama juttu justiin. Sen syvemmälle ihmiset eivät pääse. Tätä ei sinulle sano joka mies, enkä minäkään enää toista kertaa sitä sinulle sano.
— Vai niin? Rehellisyys — sekin on siis aistimusta?
— Mitäs se ois?
— Mutta, Jevgêni! — virkkoi Arkâdi murheellisella äänellä.
— Mitä? Vai niin? Eikö miellytä? — keskeytti Bazârow. — E-hei, veikkonen! Kun kerran olet päättänyt niittää maahan kaikki tyyni, niin älä karta omia kinttujaskaan! … Mutta, jopa sitä on tarpeeksi filosofioitu. "Luonto löyhyttää unen äänettömyyttä", sanoi Púshkin.
— Ei hän ole sellaista milloinkaan sanonut, — virkkoi Arkâdi.
— No, ellei ole sanonut, niin hänen olisi sopinut tai pitänyt sanoa niin, runoilija kun oli. Niin vainenkin, sotapalveluksessa se mies varmaankin oli.
— Púshkin ei ollut ikinä sotilaana.
— No, mutta hänellähän on joka sivulla: "Taisteluun, taisteluun,
Venäjän kunnia kutsuu!"
— Puita heiniähän sinä mätät omasta päästäsi. Parjaustahan tuo tuommoinen on!
— Parjausta? Entäpä sitten? Kylläpäs keksi sanan, minua muka pelottaakseen! Parjaa sinä ihmistä minkäs jaksat, kymmenen kertaa enemmän hän sietäis.
— Parast' on, kun käydään maata, — virkkoi Arkâdi harmissaan.
— Mitä suurimmalla mielihyvällä, — vastasi Bazârow.
Mutta ei nukuttanut kumpaakaan. Omituinen, vastenmielinen tunne kouristi sydäntä kumpaiseltakin. Viiden kuuden minutin perästä he avasivat silmänsä ja katsahtivat toisiinsa, sanaakaan sanomatta.
— Katsopas, — virkkoi äkkiä Arkâdi, — tuolla irtautui vaahterasta kuiva lehti, ja nyt se putoaa maata kohti; sen liikkeet muistuttavat täydellisesti perhosen lentoa. Eikös tuo ole omituista: Murheellisin masennus ja kuolema aivan samanlaista kuin hilpein ilo ja elämä!
— O minun ystäväni, Arkâdi Nikolâjewitsh! — huudahti Bazârow. —
Yksi pyyntö vain: älä puhu kauniisti.
— Puhun, niinkuin osaan… Tuohan on lopulti despotismia. Minulle johtui tuo ajatus mieleen; miks' enkäs saisi sitä lausua ilmi?
— Niin. Mutta miks' enkäs minäkin saisi lausua ajatustani ilmi. Minä arvelen, että puhua kauniisti on säädytöntä.
— Mikäs se sitten on säädyllistä? Haukkuminenko?
— Ohoo! Sinähän, näen mä, aiot lähteä tallustamaan setäsi jälkiä.
Kuinka iloiseksi tuo idiooti tulisikaan, jos kuulisi nyt sinua!
— Miksikä sinä sanoitkaan Pâvel Petrôwitshia?
— Sanoin häntä aivan asianmukaisesti: idiootiksi.
— Mutta tuohan on sietämätöntä! — huudahti Arkâdi.
— Kas, kas! Sukulaisuuden tunne elähti ja älähti, — virkkoi Bazârow tyynesti. — Sitkeässä se vaan istuu, sen olen huomannut. Ihminen on altis kieltäymään vaikka mistä, hän luopuu mistä ennakkoluulosta hyvänsä, mutta mennä tunnustamaan, että esimerkiksi velimies, joka toisilta nenäliinoja puhaltelee, on varas — se käy yli hänen voimainsa. Ja todellakin: minun veljeni, nähkääs, minun … ja hänkö ei olisi nerojen nero? … Mahdotonta.
— Minussa elähti vain oikeamielisyyden tunne eikä ensinkään sukulaisuus, — tiuskasi Arkâdi. — Mutta kosk'et sinä sitä tunnetta ymmärrä, kosk'ei sinussa ole sitä "aistimusta", niin et sinä osaa sitä arvostellakaan.
— Toisin sanoen: Arkâdi Kirsânow seisoo liian korkealla minun ymmärrykselläni käsittää. — Kumarrun ja vaikenen.
— No mutta, Jevgêni! Tällä tapaahan me oikein riitaannumme.
— Kuules, Arkâdi! Teepäs mulle mielihyvä: riitaannutaanpas kerrankin oikein kunnon lailla … niin että silmät päässä pyörii, niin että siihen paikkaan pakahtuu.
— Mutta siitähän saattaa loppujen lopuksi…
— Tulla tappelu, niinkö? — keskeytti Bazârow. — Entäs sitten? Tässä näin, kahisevain heinäin päällä, keskellä tällaista idyllisyyttä, syrjässä maailmasta, ja kaukana ihmisten silmistä, — käyhän se laatuun. Mutta et sinä minulle piisaa. Minä kuristan sinua kurkusta heti kohta…
Bazârow levitti pitkät ja luisevat sormensa… Arkâdi kääntyi, varustautuen suotta-aikoja vastarintaan muka… Mutta ystävän kasvot näyttivät niin pahaenteisiltä, tuossa vääristyneitten huulten hymyssä ja säihkyvissä silmissä ilmeni niin täyden toden uhka, että Arkâdia väkisinkin rupesi pelottamaan.
— Ahaal Tännekös herrat ovat lymynneetkin! — kajahti samassa Vasili Ivânowitshin ääni, ja esiin astui vanha staabilääkäri, yllään kotitekoinen aivinainen takki ja päässä olkihattu, kotitekoa sekin. — Minähän tässä etsin ja etsin teitä… Mainionpa olette valinneetkin paikan ja mieluisassa askartelette toimessakin. Maata "maassa" ja katsella "taivasta". Siinä, tiedättekös, on joku erityinen merkitys!
— Minä katson taivaasen silloin vain kuin tekee mieli aivastaa, — murahti Bazârow, — lisäten puoliääneen Arkâdille: — Sääli, että tuli väliin.
— Älähän nyt enää, — kuiskasi Arkâdi, salavihkaa puristaen ystävänsä kättä. — Mutta eihän ajan pitkään mikään ystävyys saata estää tällaisia yhteentörmäyksiä.
— Tässä minä teitä katselen, nuoret ystäväni, — puheli sillä välin Vasili Ivânowitsh, päätään nyökytellen ja kädet päällekkäin nojautuen erääsen sangen ovelasti väännettyyn, omatekoiseen keppiin, johon koukun asemesta oli leikattu turkkilaisen pää, — katselen teitä enkä kyllääni saa. Mikä voima teissä, mikä nuoruuden kukoistus! Kuinka paljon kykyä, talangeja! Sanalla sanoen Castor ja Pollux!
— Heh-heh! Ihan jo mytologiaan huippasi! — virkkoi Bazârow. — Heti näkee, ken aikoinaan on ollut latinassa luja. Antoihan ne sinulle hopeamitalinkin latinalaisesta aineesta, vai mitä?
— Dioscurot, Dioscurot! — toisti Vasili Ivânowitsh.
— Älähän nyt, isä, älähän rupea hempeäksi.
— Yhden ainoan kerran vain näin pitkästä, pitkästä aikaa, — jupisi ukko. — Muutoin, enhän minä teitä, hyvät herrat, lähtenyt hakemaan, puhuakseni teille komplimentteja, tulin ensiksikin ilmoittamaan, että pian käydään päivälliselle, ja toiseksi tahdoin sinulle, Jevgêni, jo ennakolta antaa tiedoksi… Sinä olet ymmärtäväinen mies, tunnet ihmiset, tunnet naisväenkin, ja senpä vuoksi … et pane pahaksesi… Äiti näet tahtoi toimituttaa kirkossa kiitosrukouksen sinun tulosi johdosta. Älä aattelekaan, että minä pyydän sinua läsnäolemaan siinä; se on toimitettu jo, mutta isä Aleksei…
— Pappiko?
— No niin, se meidän kirkkoherra. Hän näes … hän tulee meille päivälliselle… En osannut sellaista arvatakaan, enkä minä edes kehoitellutkaan … ties miten se näinpäin kääntyi … hän ymmärsi minut väärin… Niin no, ja sitten Arina Vlâsjewnakin… Sitä paitsi hän on sangen hyvä ja järkevä mies.
— Eihän hän minun osaani poskeensa pistä, vai? — kysyi Bazârow.
Vasili Ivânowitsh nauramaan.
— Johan sinä nyt!
— Muuta minä en vaadikaan. Pöytään minä olen valmis käymään kenen kanssa hyvänsä.
Vasili Ivânowitsh korjasi hattuansa.
— Tiesinhän sen jo ennakolta, — lausui hän, — että sinä olet yläpuolia kaikkien ennakkoluulojen. Ja mitäpäs sinusta puhuukaan … eihän niitä ole minullakaan, vaikka olen jo vanha ukko, kahdennella seitsemättäkymmentä. (Vasili Ivânowitsh ei rohjennut tunnustaa, että hän itsekin oli halainnut kiitosrukouksen pitämistä… Hän oli yhtä jumalinen kuin vaimonsakin.) Mutta isä Aleksei tahtoisi mielellään tutustua sinun kanssasi. Sinä miellyt häneen ihan varmaan, saatpa nähdä. Ei hän pane vastaan, vaikka pistettäis niinkuin korteiksikin eikä … mutta tämä vain näin meidän kesken — vaikka piippuunkin.