— Niin no, päivällisen perästä lyödään nakkia, ja minä voitan hänet puti puhtaaksi.
— Peräst' kuuluu, peräst' kuuluu. Ei se suussa, mikä huulilla.
— Mitä? Ettäkö sinäkin vielä vanhalta muistiltasi? — kysäisi
Bazârow erityisellä äänenpainolla.
— Ettes häpeä, Jevgêni… Mikä ollutta, se mennyttä. No niin, minä olen valmis tämän arvoisan vieraamme kuullen tunnustamaan, että nuorempana minussa kyllä oli tämä intohimo, mutta jopa se maksoi, jos maistuikin! … Kylläpäs tänään päivä paahtaa. Sallikaa istahtaa viereenne, hyvät herrat. Enhän häirinne?
— Ette suinkaan, — vastasi Arkâdi.
Vasili Ivânowitsh laskeutui ähkien maahan.
— Kovin tämä teidän nykyinen asemanne tässä, arvoisat herrat, — aloitti hän — kovin se muistuttaa mieleeni entistä sotilas-uraani, elämää nuotioilla… Näin sitä ennenkin laitettiin haavansitomo jonnekin heinäruon suojaan … kiitti Jumalaa, kun edes sellaisenkaan paikan sai. — Ukko huokasi. — Paljon sitä minäkin jo olen aikoinani nähnyt, paljon. Niinpä esimerkiksi, jos suvaitsette, juttelen teille erään soman kohtauksen niiltä ajoilta, jolloin rutto raivosi Bessarabiassa…
— Ja jostako sinä sait Wladimirin? — puuttui Bazârow puheesen. —
Vanha juttu, tuttu juttu. Mutta kuulehan, miks'et sinä kanna sitä?
— Johan minä sanoin sinulle, ett'ei minussa ole ennakkoluuloja, — murahti Vasili Ivânowitsh (eilis-iltana vasta hän oli ratkottanut takistaan punaisen nauhan pois) ja rupesi kertomaan tapausta ruton ajoilta. — Mutta hänpä nukkuu jo, — kuiskasi hän äkkiä Arkâdille, osoittaen poikaansa ja myhähtäen hyväntahtoisesti. — Jevgêni! — lisäsi hän sitten ääneensä. — Nouse pois: käydään päivälliselle.
Isä Aleksei, kookas ja pyylevä, tukka tuuhea, huolellisesti kammattu, punasinervä vyö silkkisen papisviitan ympärillä, näytti olevan varsin vikkelä ja näppärä mies. Hän riensi ensimmäisenä puristamaan Arkâdin ja Bazârowin kättä, ikäänkuin jo ennakolta ilmoittaen ymmärtävänsä varsin hyvin, ett'eivät he hänen siunaustansa kaipaa ja käyttihe ylipäänsäkin sangen suoravaisesti. Ei hän itseään häväissyt eikä muitakaan suututtanut; teki tilaisuuden sattuessa pilkkaa seminaarin latinasta ja puolusti arkkipiispaansa; joi kaksi lasillista viiniä, mutta kieltäytyi kolmannesta; otti vastaan Arkâdin tarjoaman sikarin, mutta ei ruvennut polttamaan sitä, kotia sanoi vievänsä. Hiukan vastenmielistä oli hänessä vain se, että myötäänsä kohotteli kättänsä verkalleen ja varovasti, saadakseen kärpäsiä kiinni kasvoiltaan ja välistä likisti ne siinä kuolijaiksi.
Korttipöytään hän sanoi hyvin tyynesti käyvänsä lystin vuoksi, mutta tuo lysti päättyi siihen, että hän voitti Bazârowilta 2 ruplaa 50 kopekkaa pankossa — Arina Vlâsjewnan talossa ei ollut vihiäkään hopealaskusta. — Äiti se yhä edelleen istui poikansa vieressä, peliin osaa ottamatta, yhä edelleen poski nyrkin nojassa, nousten vain tuon tuostakin käskemään, että vieraille tuotaisiin sitä tai tätä hyvää. Hän ei uskaltanut hyväillä poikaansa, eikä tämäkään rohkaissut häntä siihen. Ja olihan Vasili Ivánowitsh varoittanut emäntäänsä "häiritsemästä häntä, sillä nuori väki näet ei ole kovinkaan kärkäs semmoiseen."
Turha on sanoakaan, mitä kaikkea päivällispöydässä tänään oli tarjolla: Timofêitsh oli omassa personassaan jo aamunhämärissä ajaa jyristänyt hankkimaan jotain erityistä tsherkassilaista lihaa; kylänvanhin oli hevoskyydissä käynyt toiselta haaralta hakemassa mateita, kiiskiä ja krapuja; pelkistä sienistä oli kylän ämmille maksettu 42 kopekkaa vaskessa.
Mutta Arina Vlâsjewnan silmät, jotka hellittämättä olivat kiintyneet Bazârowiin, puhuivat muutakin kuin pelkkää rakkautta ja hellyyttä: niissä ilmeni uteliaisuuden ja pelvon sekaista murhettakin, ilmeni omituinen, hiljainen moite. BazârowilIa puolestaan ei ollut aikaa ruveta ottamaan selkoa, mitä nuo silmät puhuvat: harvoin hän äitinsä puoleen kääntyi, silloinkin vain lyhyesti kysäisten jotain. Kerran hän pyysi äitinsä kättä "onneksi" ja Arina Vlâsjewna laski hiljaa pienen, pehmeän kätensä hänen leveille ja kankeille kämmenilleen.
— No niin, — kysäisi äiti, kotvasen kuluttua, — eikö tehonnut?
— Kahta hullummin rupesi käymään, — vastasi toinen, välinpitämättömästi naurahtaen.
— Hyö riskeeraavat sangen paljon, — virkkoi isä Aleksei ikäänkuin osaa-ottavasti, silittäen kaunista partaansa.
— Napoleonin ohjesääntö, bâtjushka, Napoleonin ohjesääntö, — lausui
Vasili Ivânowitsh, lyöden ässän pöytään.
— Sepä hänet vihdoin veikin pyhän Helenan saarelle, — virkkoi isä
Aleksei, kaataen valtilla hänen ässänsä.
— Etkö suvaitsisi viinamarja-vettä, Jenjûsha? — kysyi Arina
Vlâsjewna.
Bazârow kohautti vaan olkapäitään.
* * * * *
— Ei! — lausui Bazârow seuraavana päivänä Arkâdille, — pois minä lähden täältä huomispäivänä. Ikävä täällä on; tekisi mieli ryhtyä työhön, mutta mahdotonta. Lähden tästä teille taas; sinnehän minulta jäivät kaikki preparaatitkin. Teillä saattaa ainakin sulkeutua työhuoneesensa. Entäs täällä? Isä se myötäänsä vakuuttelee: "minun kabinettina on sinun vallassasi, siellä ei sinua kukaan häiritse", mutta itse hän yhä vaan ympärilläni pyörii. Eikä sitä oikein ilkeäkään sulkeutua häneltä kamariinsa. Ja äiti kanssa! Minä kuulen, kuinka hän seinän takana huokailee ja ikävöitsee minua, mutta kun menen hänen luokseen, niin ei hänellä ole mitään minulle sanomista.
— Kovin hänen tulee nyt paha mieli, — virkkoi Arkâdi; — isän myös.
— Tulenhan minä vielä takaisin.
— Milloinka?
— Kun lähden Pietariin.
— Ylen on minun sääli äitiäsi.
— Mitenkä niin? Marjoillaanko lumosi pojan, vai? Arkâdi painoi päänsä alas.
— Sin' et tunne äitiäsi, Jevgêni. Hän on kelpo nainen, eikä siinä kyllä: hän on älykäskin nainen, usko pois. Tänään me haasteltiin hänen kanssaan puolisen tuntia, ja varsin järkevästi, ja intressanttia hänen puheensa olikin.
— Minusta varmaankin juttelitte pitkin ja poikin.
— Puhuttiin muustakin kuin sinusta.
— Saattaa olla. Sinä nähnet enemmin, kun katselet syrjästä. Jos nainen saattaa ylläpitää keskustelua puolisen tuntia, niin sehän on todellakin hyvä merkki. Mutta pois minä lähden sittenkin.
— Vaikeaksi sinun käy ilmoittaa heille aikomuksesi. He puolestaan yhä vain keskustelevat siitä, mitähän me muka kahden viikon perästä rupeamme tekemään.
— Vaikeaksipa kyllä. Ja hittoko minut vielä riivasi härnäämään isää: äsken hän ruoskitutti erään veron-alaisen talonpoikansa ja oikein siinä tekikin … niin, niin, älä katso minuun tuollaisella kauhistuksella … oikein hän siinä teki, sillä mies oli varas ja patajuoppo; mutta isä ei olisi mitenkään suonut, että se minullekin olisi, kuten sanotaan, tietä annettu. Hän nolostui kauheasti, ja nyt minä vielä pahoitan hänen mielensä… No, vähät siitä; kylläpähän helpottaa, kun aika tulee.
Bazârow sanoi: "vähät siitä", mutta päivä kului umpeen, ennenkuin hän viimeinkin päätti ilmoittaa aikeensa Vasili IvânowitshilIe. Vasta illalla, sanoessaan hyvää yötä, hän haukotellen virkkoi:
— Niin … olin vähällä unohtaa. Lähetäpäs huomenna meidän hevosia
Fedôtin luokse holliin.
— Lähteekös herra Kirsânow meiltä pois?
— Lähtee, ja minä lähden mukaan. Vasili Ivânowitsh pyörähti ympärinsä.
— Sinäkö lähdet?
— Niin, se on välttämätöntä. Toimitahan, ole hyvä, ne hevoset.
— Kyllä, — änkytteli ukko, — holliin, jaha … mutta … mutta … mitenkäs tämä nyt oikein?…
— Minun pitää lähteä Arkâdin luokse vähäksi aikaa. Sieltä palajan taas tänne.
— Niin, niin, vähäksi aikaa … jaha — Vasili Ivânowitsh veti nenäliinan taskustaan ja niistäessään painui melkein maahan asti. — Miksikäs ei? … saadaanhan ne hevoset … saadaan. Minä luulin sentään, että sinä olisit täällä … kauemminkin. Kolme päivää… On se sentään kolmen vuoden perästä hiukan liian lyhyt aika, liian lyhyt, Jevgêni!
— No mutta sanoinhan minä sinulle, että tulen takaisin. Minun ei auta, minun pitää lähteä.
— Pitää… No niin! Velvollisuus ennen kaikkea… Jaa, niin hevosiako! Kyllä … Arina ja minä, emmehän me tosin sellaista osanneet aavistaakaan. Vast'ikään hän pyysi naapurista kukkasia: olis huoneesi koristanut. — Vasili Ivânowitsh ei maininnutkaan siitä, kuinka hän joka aamu, päivän koittaessa, tohvelit vain paljaissa jaloissaan, seisoi neuvottelemassa Timofêitshin kanssa, veti vapisevin käsin esille rikkinäisiä seteleitä, yhden toisensa perästä, määräillen hänelle ostoksia kaikenlaisia, ja liiatenkin pannen painoa ruokatavaroille ja punaiselle viinille, joka näkyi kovasti miellyttäneen nuoria herroja. — Pääasia on vapaus; se se on minunkin periaatteeni … jokainen tehköön niinkuin hyväksi näkee, ei ketään…
Hän vaikeni äkkiä ja läksi ovea kohti.
— Pian tavataan taas, isä, ihan varmaan.
Mutta Vasili Ivânowitsh kädellään vain viittasi ja meni menojaan.
Makuukammioon tultuaan, hän huomasi vaimonsa jo nukkuvan ja rupesi
sopottamalla lukemaan rukouksiansa, jott'ei herättäisi häntä. Mutta
Arina Vlâsjewna heräsi sittenkin.
— Sinäkö se olet, Vasili Ivânowitsh? — kysyi hän.
— Minä, eukkoseni.
— Jenjûshanko luota tulet? Minä, tiedätkös, olen tässä pelkäillyt: lieneekö hänen oikein mukava maata sohvalla? Käskinhän minä Anfîsushkan nostamaan sinne sinun kenttämatrassisi ja uusia tyynyjä kanssa; olisin antanut hänelle meidän höyhenpatjankin, mutta hän muistaakseni ei suvaitse pehmeätä alustaa.
— Ole rauhassa, muori kulta. Kyllä hänen on siinä varsin mukava. — O Herra Jumala, armahda meitä syntisiä, — jatkoi hän puoliääneen rukoustansa. Hänen oli sääli vanhaa emäntäänsä: hän ei hennonnut yöksi ilmaista hänelle, mikä sydänsuru häntä uhkaa.
* * * * *
Bazârow ja Arkâdi läksivät huomenissa. Aamusta aikain vallitsi koko talossa masentunut mieli. Anfîsushka se myötäänsä pudotteli astioita maahan. Fetjkakin oli neuvoton eikä lopulta osannut sen parempaa kuin otti ja riisui saappaat jaloistaan. Vasili Ivânowitsh hyöri ja pyöri enemmän kuin koskaan ennen: koetti nähtävästikin olla rohkealla mielin, puhui kovalla äänellä ja tömisteli jalkojaan, mutta posket oli miehellä lerpallaan, ja katse se myötäänsä siipaisi poikaa.
Arina Vlâsjewna itkeä tihusteli hiljaa. Hän olisi joutunut aivan suunniltaan eikä olisi kyennyt itseään hillitsemään, ellei mies jo aamulla varhain olisi kokonaista kaksi tuntia koetellut häntä tyynnytellä. Mutta kun Bazârow, monta monituista kertaa vakuuteltuansa, että hän viimeistään kuukauden kuluttua palajaa takaisin, vihdoinkin oli irtaantunut pidättelevistä syleilyistä ja noussut tarantassiin, — kun hevoset läksivät liikkeelle ja kellot alkoivat kilkatuksensa ja pyörät pyörinänsä, — kun ei enää niitäkään näkynyt, ja pölypilvetkin olivat hälvenneet, — kun Timofêitsh, selkä kokonaan kyyryssä, horjuen läksi astumaan pientä koppiansa kohti, — kun vanhukset olivat jääneet yksin omaan taloonsa, joka sekin näytti äkkiä lyyhistyneen ja ränsistyneen, — silloin Vasili Ivânowitsh, joka vielä moniahta silmänräpäys sitten niin uljaasti oli heiluttanut nenäliinaansa, vaipui tuolille, ja pää retkahti rinnalle.
— Jo hylkäsi meidät kuin hylkäsikin, — änkytteli hän. — Hylkäsi. Ikävystyi aikojansa täällä meidän kanssamme. Yksin olen nyt, yksin kuin orpo! — toisti hän monta kertaa, ojentaen joka kerta kätensä, etusormi sojossa.
Silloin Arina Vlâsjewna astui hänen luokseen, painoi harmaan päänsä hänen harmaata päätänsä vasten ja puhui:
— Minkäs sille tekee, Vâsja! Irti lohkeaa talosta poika kuin leivästä kannikka. Niin on poika kuin havukka: teki mieli — lensi luo; teki mieli — lensi pois; mutta sinä ja minä, me olemme kuin kaksi homesientä puunkolossa rinnatusten, emmekä liikahdakaan. Ja niin minä en koskaan luovu sinun luotasi, niinkuin et sinäkään minun luotani luovu.
Vasili Ivânowitsh veti kädet kasvoiltansa ja syleili vaimoansa, elämänsä toveria, syleili lujasti kuin ennenkin, nuoruuden päivinä: Arina oli lohduttanut häntä hänen murheessansa.
XXII.
Ääneti, silloin tällöin vain vaihtaen sanan ja toisen, ystävykset saapuivat Fedôtin talolle. Bazârow ei ollut oikein tyytyväinen itseensä. Arkâdi ei ollut tyytyväinen häneen. Sitä paitsi kalvoi Arkâdin sydäntä tuommoinen omituinen, aiheeton kaiho, jota eivät tunne muut kuin hyvin nuoret ihmiset.
Kuski valjasti verekset hevoset tarantassin eteen, kiipesi pukille ja kysäisi:
— Oikeallenkos lähtään vai vasemmalle?
Arkâdi hätkähti. Tie oikealle vei kaupunkiin ja sieltä kautta kotia, tie vasemmalle rouva Odintsôwin hovia kohti.
Hän vilkaisi Bazârowiin.
— Jevgêni, — kysyi hän: — vasemmalleko? Bazârow kääntyi poispäin.
— Mitä tyhmyyksiä nyt? — murahti hän.
— Tyhmyyksiä tietenkin, — vastasi Arkâdi. — Entäpä sitten? Eihän se ois meiltä ensi kertaa.
Bazârow veti lakin otsalleen.
— Tee kuin tahdot, — virkkoi hän viimein.
— Ann'mennä vasemmalle! — kiljaisi Arkâdi. Tarantassi läksi vierimään Nikóljskojeta kohti. Mutta nyt, kun ystävykset olivat päättäneet tehdä "tyhmyyksiä", nyt he keskustelivat vieläkin vähemmin, näyttivätpä melkein äkäisiltä.
Jo siitä päättäen, millä tavalla hovimestari otti heidät vastaan rouva Odintsôwin asunnon kynnyksellä, he huomasivat menetelleensä ajattelemattomasta antautuessaan hetkellisen oikun johdettaviksi. Heitä ei nähtävästäkään oltu odotettu. Vierashuoneessa he saivat istua kahden kesken jotenkin kauan ja jotenkin nolonnäköisinä. Rouva Odintsôw tuli vihdoin sisään. Hän tervehti heitä tavallisella herttaisuudellaan, kummastellen kuitenkin heidän pikaista palajamistansa, josta hän — mikäli liikkeitten ja puheen hitaudesta huomasi — ei ollut kovinkaan mielissään. Toiset taas kiiruhtivat ilmoittamaan poikenneensa tänne vain ohi mennen ja aikovansa kolmen neljän tunnin perästä jatkaa matkaa kaupunkiin. Rouva virkkoi siihen vain lyhyesti: "niinkö?", ja pyysi Arkâdia viemään terveisiä isälle ja lähetti noutamaan tätiä. Ruhtinatar astui sisään silmät unen sikkarassa, mikä loi erinomaisen äkäisyyden leiman hänen vanhoille, ryppyisille kasvoillensa. Kâtja oli huonovointinen, eikä tullut näkyviinkään omasta huoneestaan. Arkâdi huomasi äkkiä, että häntä oli vetänyt tänne aivan yhtä paljon Kâtjan tähden kuin itse Anna Sergêjewnankin. Neljä tuntia kului mitättömissä keskusteluissa niistä näistä. Anna Sergêjewna sekä kuunteli että puheli myhähtelemättä. Vieraita hyvästellessä vasta entinen ystävällisyys näkyi elähtävän hänen sydämessään.
— Minä olen synkällä tuulella tänään, — sanoi hän, — mutta älkää siitä huoliko; käykäähän … sen sanon teille kummallekin … käykäähän jonkun ajan perästä talossa jälleen.
Nuoret herrat kumarsivat ääneti, nousivat ajopeleihinsä ja ajoivat, missään enää viipymättä, kotia Mârjinoon, jonne he saapuivat seuraavan päivän illalla. Matkan varrella ei ollut kumpikaan edes maininnutkaan rouva Odintsôwia. Bazârow se varsinkin oli ollut koko ajan aivan ääneti, yhä katsellen tiepuoleen.
Mârjinossa olivat kaikki mielissään heidän tulostansa. Nikolai Petrôwitsh oli jo ruvennut käymään levottomaksi poikansa pitkällisen poissa-olon tähden. Ilmankos häneltä nyt, kun Fênitshka loistavin silmin riensi hänen luokseen ilmoittamaan nuorten herrain tulleen, pääsi ilonhuudahdus ja jalat alkoivat elää. Ketterästi hän ponnahti sohvalta pystyyn. Pâvel Petrôwitshkin tunsi jonkunlaista miellyttävää liikutusta ja suopeasti myhäillen kätteli palanneita matkamiehiä.
Ja siinäkös sitten kyseltiin ja seliteltiin. Arkâdi se enimmäkseen piti ääntä, varsinkin illallisella, jota kesti kauas yli puoliyön. Nikolai Petrôwitsh käski pöytään muutamia puteleita portteria, vast'ikään Moskovasta tuotua, ja heittäysi itsekin niin valloilleen, että posket punaisina hohtivat, ja nauroi myötäänsä tuommoista puoliksi levollista, puoliksi hermostunutta naurua. Yleinen mielenkohotus tarttui palvelusväkeenkin. Dunjâsha juoksenteli sinne tänne pää pyörällä, myötäänsä hyörien ja pyörien oven takana. Kello kävi jo kolmatta aamulla, mutta yhä vieläkin Pjotr koetteli saada rimpautetuksi kitarallaan kasakka-valssia. Vaikeroiden ja miellyttävästi helähtelivät kielet kautta tyynen ilman, ei vaan ottanut sivistyneen kamaripalvelijan sormista hellitäkseen muuta kuin ensimmäinen satsi; luonto ei ollut suonut hänelle musikaalisia taipumuksia, enempää kuin muitakaan taipumuksia.
Olot Mârjinossa eivät ottaneet oikein sujuakseen, ja Nikolai Petrôwitsh parka joutui yhä ahtaammalle. Farmi tuotti päivä päivältä yhä enemmän huolia, ilottomia, monimutkaisia. Rettelöt palkkaväen kanssa kävivät lopulti sietämättömiksi. Osa työväestä uhkasi lähteä pois, ellei palkkaa lisätä, osa läksi tiehensä, otettuaan palkkaa etukäteen; hevosiin ilmestyi minkä mitäkin tauteja; valjaat lohkeilivat kuin olisivat olleet tulessa kärvennettyjä; työt kävivät leväperäisesti. Moskovasta tilattu puimakone oli niin raskas, ett'ei sitä voinut käyttää; toinen tärveltiin heti ensi koetuksessa; puolet karjakartanoa paloi poroksi, ja siihen syynä se, että muuan talonväkeen kuuluva sokea ämmä oli tuulisella säällä mennyt palava kekäle kourassa läävään, lehmäänsä muka savuttamaan … ämmä itse kyllä sanoi koko tapaturman syyksi sitä, että herran päähän on pistänyt ruveta teettämään kaikenlaisia kummallisia juustoja ja muita meijerivehkeitä.
Pehtori heittäysi äkkiä laiskaksi ja rupesi lihoamaankin, niinkuin lihoaa jokainen venäläinen, päästyänsä "vapaille leiville". Kaukaa jo huomattuansa Nikolai Petrôwitshin, hän rupesi, harrastusta osoittaakseen, viskelemään lastuilla ohi-juoksevaa porsasta, tai pui nyrkkiä puolialastomalle pojan retvanalle. Enimmäkseen hän vain makasi päivät umpeen. Verolle pannut talonpojat eivät suorittaneet maksettaviansa määräaikoina ja varastelivat metsää. Vartijat ottivat harva se yö kiinni talonpoikain hevosia farmin mailta ja välisti miehissä niitä taloon ajoivat. Nikolai Petrôwitsh oli jo sakotkin säätänyt syöttövahingosta, mutta asia kävi tavallisesti niin, että hevosia pidettiin ensin päivä, mitäpä parikin kartanon rehuissa ja annettiin sitten isännilleen takaisin.
Kaiken hyvän lisäksi syntyi vielä talonpoikain kesken riitoja: veljekset vaativat pesänjakoa, kälykset kun eivät sopineet saman katon alle; ei aikaakaan, niin syntyi tappeluja, ja silloin liikkeelle kaikki, niinkuin käsky olisi käynyt; kaikki keräytyivät konttorin kuistin eteen, herraa muka puhuttelemaan, miehet usein humalapäissään, naamat naarmuissa, ala siinä nyt herra tutkia ja tuomita, ja siinäkös melua ja pauhinaa, akkaväen nyyhkytystä ja vinkuvaa vikinää kesken miesten haukkumisia Siinä sitten piti ottaa selvä, mitä riitapuolilla oli sanomista, siinä piti huutaa äänensä sorroksiin, ennakolta sittenkin tietäen, että säännöllinen ratkaisu on sula mahdottomuus. Leikkuuväestä oli puute, ja silloin tehtiin kaupat muutaman itsenäisen talonpojan kanssa, joka sitoutui hankkimaan työväkeä kahdesta ruplasta desjätinalta, mutta pettikin mitä konnamaisimmalla tavalla. Omain alustalaisten akkaväki vaati kuulumattomia hintoja, mutta vilja pelloilla alkoi jo karista … kovin jäi heinäntekokin takapajulle … ja päälle päätteeksi tuossa vielä Holhoja-lautakuntakin uhkaa ja vaatii viipymättä korkoja…
— En minä jaksa enää! — huudahteli Nikolai Petrôwitsh epätoivoissaan monta kertaa. — Itse minä en saata ruveta tappelemaan, hakea polisia ei salli prinsiipit, mutta ellei heillä ole rangaistuksen pelkoa, niin ei saa aikaan mitään.
— Du calme, du calme, — kehoitteli silloin Pâvel Petrôwitsh, itse kumminkaan osaamatta muuta kuin murahdella ja rypistellä kulmiaan ja väännellä viiksiään.
Bazârow pysyttelihe loitommalla näistä "pikkumaisuuksista", eikä hänen, talon vieraana, sopinutkaan sekaantua muitten asioihin. Seuraavasta aamusta aikain hän jälleen kävi sammakkojensa, infusoriainsa ja kemiallisten liuoksiensa kimppuun ja puuhaili myötäänsä niitten ääressä. Arkâdi sitä vastoin piti velvollisuutenansa edelleenkin auttaa isäänsä, ainakin osoittaa olevansa valmis häntä auttamaan. Kärsivällisesti hän kuunteli isän selityksiä ja antoi kerran jo jonkunlaisen neuvonkin, ei siinä tarkoituksessa, että sitä noudatettaisiin, vaan näyttääkseen vain harrastusta asiaan. Maataloutta hän ei vieronut, ajattelipa välisti kääntyä agronomilliselle alalle, mutta siihen aikaan alkoi muita ajatuksia pyrkiä hänen päähänsä.
Arkâdin mielessä pyöri — kovin hän itsekin sitä kummasteli — myötäänsä vain Nikóljskoje. Ennen vanhaan hän olisi vain olkapäitään kohauttanut, jos ken olisi sanonut, että hänen tulee ikävä saman katon alla Bazârowin kanssa, ja vielä millaisen? — kotikaton alla! Mutta ikävä hänen vaan oli, ja pois häntä sieltä veti. Hän päätti ruveta kävelemään ulkona ihan uupumukseen asti, mutta ei sekään auttanut. Haastellessaan kerran isänsä kanssa, hän sai tietää, että Nikolai Petrôwitshilla on hallussaan muutamia intressantteja vanhoja kirjeitä rouva Odintsôwin äidiltä Arkâdin äiti vainajalle. Hän ei hellittänyt, ennenkuin sai nämä kirjeet käsiinsä, sittenkuin Nikolai Petrôwitsh oli niitä löytääkseen penkonut ja pöyhöttänyt pari kymmentä eri laatikkoa ja arkkua. Päästyään näitten puoleksi hajonneitten paperien omistajaksi, hänestä tuntui hiukan levollisemmalta: nythän hänellä oli ikäänkuin päämäärä, jota kohti pyrkiä.
"Minä sanon sen teille kummallekin" — kuiskaili hän alinomaa. — "Ja ne olivat hänen omat sanansa!"
"Minä lähden, lähden hitto vie niinkin!"
Mutta sitten hänelle muistui mieleen heidän viimeinen käyntinsä siellä, kylmä vastaan-otto ja entinen kömpelyys… Hän rupesi arkailemaan taas. Mutta tuo nuoruuden "kenties sentään", tuo salainen halu päästä onnensa kohtalosta selville, saada koetella voimiansa ypö yksin, ilman kenenkään suojelusta — se se sittenkin vei voiton viimein. Ei ollut kulunut kymmentäkään päivää siitä kuin he olivat palanneet Mârjinoon, niin jo hän kiiti täyttä vauhtia kaupunkiin, tutkimaan muka sunnuntaikoulujen järjestelmää. Mutta kaupungista hän painoi suoraa päätä Nikóljskojeen. Yhäti kiirehtien kyytimiestä, hän riensi sinne kuin nuori upseeri sotatantereelle: hirvitti ja tuntui hauskalta, ja ihan henkeä salpasi maltittomuudesta.
"Pääasia on, ett'ei tuota ajattele", — niin hän hoki itsekseen.
Kyytiin sattui hänelle reipas mies, joka pysähtyi joka kapakan kohdalle, virkkaen: "naukkaiskohan?" tahi "ettäkö taas naukkais?", mutta sitten, naukattuaan, ei hevosiaan surkeillutkaan. Kas niin, tuoltapa se näkyy tutun talon korkea katto…
"Mitäs minä teenkään"? — sävähti Arkâdin mielessä. — Mutta ei sitä nyt takaisinkaan käännytä.
Uljaasti kiiti troikka; ajuri hihkuili ja vihelteli, jo kolahtivat siltapalkit kavioitten ja pyöräin alla, jo ajetaan lehtokujaa myöten, jossa kerityt kuuset kasvavat kahden puolen… Vaaleanpunainen leninki lehahti kautta tumman lehdistön … nuoret kasvot vilahtivat päivänvarjon keveäin hesujen alta… Hän tunsi Kâtjan, ja Kâtja tunsi hänet. Arkâdi käski ajurin pysäyttää vauhtiin päässeet hevoset, hyppäsi alas ajopeleistä ja astui hänen luokseen.
— Tekö? — virkkoi Kâtja ja punastui vähitellen kokonaan. — Lähdetään siskon luokse; hän on täällä puutarhassa. Hänen on oleva mieluista tavata teitä.
Kâtja saattoi Arkâdin puutarhaan. Tämä kohtaus Kâtjan kanssa oli hänestä sangen hyvä enne; hänestä tuntui hyvältä, niinkuin olisi sukulaisen tavannut. Ja kaikki oli käynyt niin mukavasti, ei hovimestaria, ei ilmoitusta. Tien käänteessä hän huomasi Anna Sergêjewnan, joka seisoi seljin häneen. Kuultuansa askeleet, rouva Odintsôw kääntyi verkalleen ympärinsä.
Arkâdi oli jälleen joutua hämilleen, mutta rauhoittui jo ensimmäisistä sanoista.
— Hyvää päivää, karkuri! — virkkoi Anna Sergêjewna tasaisella, lempeällä äänellään, ja läksi astumaan häntä vastaan, myhäillen ja silmiään siristäen päivänvalolta ja tuulelta. — Mistä sinä hänet löysit, Kâtja?
— Anna Sergêjewna, — yritti Arkâdi, — minä olen tuonut teille jotain, jota ette suinkaan ole odottanut… — Te toitte itsenne, ja se on paras kaikesta.
XXIII.
Ivallisesti pahoitellen ystävänsä lähtöä, oli Bazârow saattanut Arkâdin ajopeleihin, ohimennen vihjaamalla annettuaan hänen ymmärtää kyllä käsittävänsä matkan oikean tarkoituksen. Siitä hetkestä hän sulkeutui kokonaan omiin toimiinsa: työnvimma sai hänessä vallan. Ei hän enää kinastellut Pâvel Petrôwitshin kanssa, sillä viimeksimainittu rupesi häneen nähden asettumaan peräti aristokraatiselle kannalle, lausuen ajatuksiansa enemmän äännähdyksillä kuin sanoilla. Kerran vain Pâvel Petrôwitsh oli käymäisillään sanasotaan nihilismiä vastaan siihen aikaan muodissa olleen, Itämeren maakuntain aatelia koskevan kysymyksen johdosta, mutta pysähtyi äkkiä ja virkkoi kylmän kohteliaasti:
— Mutta emmehän me voi toisiamme ymmärtää; minulla ei ainakaan ole kunnia ymmärtää teitä.
— Älkääs muuta! — huudahti Bazârow. — Ihminen pystyy ymmärtämään vaikka mitä; hän ymmärtää mitenkä eeteri tärisee ja värisee, ja mitä kaikkea auringossa tapahtuu; mutta mitenkä toinen ihminen saattaa niistää nenäänsä muulla tavoin kuin hän itse, sitä hän ei pysty käsittämään.
— Oliko tuo sukkeluutta? — virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja siirtyi syrjään.
Välisti hän sentään pyysi saada olla läsnä Bazârowin kokeissa, ja kerran kävi niinkin, että hän pani hyvänhajuiset ja hienoilla aineksilla pestyt kasvonsa lähelle miskroskoopia, katsellakseen, kuinka läpikuultava infusori nielee viheriäisen pölyjyväsen ja ahkerasti hienontaa sitä jonkinlaisella ketterällä kyhmyllä kulkussansa.
Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin kävi paljoa useammin Bazârowin luona. Hän olisi käynyt joka päivä "oppimassa", kuten hän sanoi, elleivät talouden puuhat olisi estäneet. Hän ei häirinnyt nuorta luonnontutkijaa, vaan istahti jonnekin nurkkaan, sieltä katsellen hänen toimiaan ja joskus vain rohjeten tehdä jonkun kysymyksen. Päivällis- ja illallispöydässä hän koetti kääntää puhetta fysikkaan, geologiaan ja kemiaan, koskapa kaikki muut asiat, taloudellisetkin, valtiollisista puhumattakaan, olivat omiansa antamaan aihetta elleihän yhteentörmäyksiinkään, niin ainakin molemmanpuoliseen mielipahaan. Nikolai Petrôwitsh aavisteli, että veljen inho Bazârowia kohtaan ei ole lainkaan vähenemässä. Eräs vähäpätöinen seikka se muun muassa vahvisti hänen luuloansa.
Koleraa alkoi ilmestyä ympäristössä. Itse Mârjinostakin se "nykäisi" pari henkeä. Yöllä kerran sattui Pâvel Petrôwitshille jotenkin ankara kohtaus. Hän oli kovissa tuskissa koko yön, mutta ei turvautunut Bazârowin taitoon. Huomenissa hän, yhä vieläkin kalpeana, mutta huolellisesti kammattuna ja parta ajettuna, kohtasi Bazârowin, ja tämän kysymykseen, miks'ei pantu häntä hakemaan, vastasi: "Tehän muistaakseni olette sanonut, ett'ette ensinkään usko lääketieteesen".
Näin kuluivat päivät Mârjinossa. Bazârow teki työtä uutterasti, äreänä … mutta olipa Nikolai Petrôwitshin talossa muuan olento, jonka kanssa hän, elleihän juuri sydäntään huojennellut, niin ainakin kernaasti keskusteli.
Se olento oli Fênitshka.
Bazârow kohtasi häntä useimmiten aamulla varhain puutarhassa tai pihalla. Fênitshkan kamarissa hän ei käynyt, eikä Fênitshkakaan astunut hänen kynnykselleen kuin kerran, kysyäkseen, kylvettäisikö hän tänään Mitjan vai eikö. Fênitshka luotti häneen, ei pelkäillyt häntä, olipa hänen läsnäollessaan vapaampi ja iloisempi kuin itse Nikolai Petrôwitshin. Vaikea sanoa, mistä tämä tuli: kenties siitä, että Fênitshka vaistomaisesti tunsi Bazârowin olevan vailla kaikkea sitä aatelismielisyyttä, tuota ylhäistä, mikä sekä vetää puoleensa että pelottaa pois. Hänen silmissään Bazârow oli sekä lääkäri että suoravainen ihminen. Hän leikki ja puuhaili lapsensa kanssa, välittämättä Bazârowin läsnäolosta, ja kerran, tuntiessaan äkillistä pyörrytystä ja pään kivistystä, otti hänen kädestään lusikallisen rohtoa. Nikolai Petrôwitshin läsnäollessa hän näytti vierastavan Bazârowia, tekemättä sitä kumminkaan viekkaassa mielessä, vaan jonkunlaisesta säädyllisyyden tunnosta. Pâvel Petrôwitshia hän pelkäsi enimmin kaikista. Tämä olikin viime aikoina ruvennut pitämään Fênitshkaa silmällä, välisti ilmestyen äkkiä hänen selkänsä taakse, niinkuin olis pilvistä tipahtanut, ilmestyen sut'issaan, järkähtämättömin kasvoin, katse terävänä ja kädet taskuissa.
— Ihan pintaa karmaisee, — valitteli Fênitshka Dunjâshalle, joka vastaili pelkillä huokauksilla, ajatellen puolestaan erästä toista "tunnotonta". Bazârowista oli aavistamattakin tullut hänen "sytämensä armoton ahtistaja".
Bazârow miellytti Fênitshkaa, mutta miellyttipä Fênitshkakin häntä. Bazârowin kasvotkin saivat toisen sävyn, hänen keskustellessaan Fênitshkan kanssa: niihin nousi silloin kirkas, melkein hyvänsuopa ilme ja hänen tavalliseen välinpitämättömyyteensä sekaantui jonkun verran leikillistä huomaavaisuutta. Fênitshka tuli kauniimmaksi päivä päivältä. Nuorten naisten elämässä on muuan vaihe, jolloin he alkavat avautua ja käydä täyteen kukkaan, kuni kesäiset ruusut. Sellaisessa vaiheessa oli nyt Fênitshkakin. Kaikki oli sille eduksi, yksin silloinen heinäkuun hellekin. Valkoisessa, keveässä puvussaan hän näytti kahta valkoisemmalta ja keveämmältä entistänsä: ahava ei hänen poskiansa päivettänyt, mutta kuumuus, jolta hän ei voinut pakoon päästä, loi vienon punan hänen poskilleen ja kaulalleen; se vuodatti hiljaista velttoutta koko hänen ruumiisensa, heiastuen uinailevana hervottomuutena hänen somissa silmissään. Hänen oli melkein mahdoton tehdä työtä; kädet ne myötäänsä luiskahtivat syliin. Tuskin hän liikkuikaan, yhä vain ähki ja valitti niin hauskan tenhottomasti.
— Kävisit useammin uimassa, — puheli Nikolai Petrôwitsh.
Hän oli laitattanut suuren, aivinaisella katetun uimahuoneen sen lammen rannalle, joka ei vielä ollut kokonaan kuivilla.
— Voi, Nikolai Petrôwitsh! Ennenkuin sitä lammelle asti pääsee, niin ihan kuolee, ja kun tulee takaisin, niin kuolee siihen paikkaan. Puutarhassahan ei ole siimestä.
— Niin, ei ole; se on totta se, — vastasi Nikolai Petrôwitsh, silmäkulmiansa hieroen.
Aamulla kerran, kellon käydessä seitsemättä, Bazârow kotimatkallaan kävelyretkeltä tapasi Fênitshkan tuossa jo kauan sitten kukkineessa, mutta yhä vieläkin tiheässä ja vehreässä lehtimajassa. Hän istui lavitsalla, valkoinen huivi päässä, niinkuin tavallisestikin, ja vieressään kokonainen kimpullinen vielä kasteesta märkiä punaisia ja valkeita ruusuja. Bazârow tervehti häntä.
— Kas tekö, Jevgêni Vasíljitsh! — virkkoi toinen, kohottaen hiukan huivia, paremmin nähdäkseen häntä, jolloin hänen käsivartensa paljastui.
— Mitäs te teette? — kysäisi Bazârow, istahtaen hänen viereensä. —
Kukkakimppuako sidotte?
— Niin, aamiaispöytään. Nikolai Petrôwitsh tykkää siitä.
— Mutta aamiaiseenhan on vielä pitkä aika. Sitä kukkain paljoutta!
— Minä poimin ne nyt. Pian alkaa taas semmoinen helle, ett'ei ulos ovesta uskalla. Nyt sitä vielä saa edes hengittää. Ihan minä olen käynyt heikoksi tästä kuumuudesta. Kunhan en vaan kääntyisi kipeäksi.
— Mitä joutavia! Antakaas, kun koettelen valtasuontanne. — Bazârow otti häntä kädestä, löysi pian sen paikan, missä suoni tasaisesti tykytti, eikä ruvennut edes lukemaankaan lyöntejä. — Te elätte sata vuotta, — lisäsi hän, päästäen hänen kätensä irti.
— Herra varjelkoon! — huudahti Fênitshka.
— Kuinka niin? Ettekö tahtoisi elää niin kauan?
— Mutta sata vuotta! Meill'oli mummo, viittä vaille yhdeksänkymmenen vanha… Kyllä sai muori rukka kovaa kokea! Mutta hän olikin jo kuuro ja kyttyräselkäinen ja yski yhtämittaa; rasitukseksi vaan oli omalle itselleen. Oli sekin elämää!
— On siis parempi olla nuorena. Vai?
— Tottahan toki.
— Miksikä? Sanokaas!
— Että miksikö? No niin, minä esimerkiksi olen nuori, saatan tehdä kaikki … minä menen ja tulen, eikä minun tarvitse ketään pyydellä… Vieläkö sen parempaa?
— Minullepa on ihan ykskaikki: nuoriko olen vai vanha.
— Mitenkä te sanoitte? … ykskö kaikki? Sehän on mahdotonta.
— Mutta aatelkaahan, Feodôsja Nikolâjewna: mitä minä nuoruudellani teen? Yksinäinen mies, lois…
— Itsestännepä se riippuu.
— Siinäpä se juuri on, ett'ei riipu. Jos edes yksikään minua armahtaisi.
Fênitshka katsahti häneen syrjästä, mutta ei puhunut mitään.
— Mikäs tuo kirja on? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Tämäkö? Tieteellinen tää on. Kovin konstikas semmoinen.
— Yhäkö te vaan vielä luette? Eikö jo pistä ikäväksi? Etteköhän te jo muutoinkin tiedä kaikkea?
— Nähtävästi en. Koettakaapa lukea tästä hiukan.
— Enhän minä siitä mitään ymmärrä. Onko se venättä? — kysyi
Fênitshka ottaen molemmin käsin tuon raskaan sidotun nidoksen. —
Kylläpäs on paksu!
— Venättä se on.
— En minä siitä sittenkään mitään ymmärrä.
— Enhän minä tarkoittanutkaan, että te ymmärtäisitte. Teki vaan mieleni katsella teitä lukeissanne; nenänpää liikkuu teillä silloin niin somasti.
Fênitshka oli jo ruvennut puoliääneen lukemaan erästä kappaletta "kreosotista", mutta purskahti nyt nauramaan ja viskasi kirjan pois. Se luiskahti lavitsalta maahan.
— Hauska on nähdä teidän nauravankin.
— Olkaa jo!
— Hauska on kuulla teidän puhuvankin. On kuin puro juosta lirittelis.
Fênitshka käänsi päänsä toisaanne.
— Voi teitä! — virkkoi hän, nyppien kukkasiaan. — Ja mitäpäs te minun puheestani? Tehän olette haastelleet semmoisten viisasten naisten kanssa.
— Uskokaa minua, Feodôsja Nikolâjewna: kaikki maailman viisaat naiset eivät maksa teidän kyynäspäätänne.
— Kaikkia te keksittekin! — kuiskasi Fênitshka, puristaen kätensä kokoon.
Bazârow nosti kirjansa maasta.
— Tämä on lääkärikirja. Mitäs te sitä viskotte?
— Lääkärikirjako? — toisti Fênitshka, kääntyen häneen. — Mutta tiedättekös, että siitä pitäin kuin te annoitte minulle niitä tippoja — muistattehan — siitä pitäin on Mitja maannut niin erinomaisen hyvin. Min'en tiedä, kuinka ma teitä kiittäisinkään; te olette niin hyvä, oikein totta.
— Lääkäreille pitäisi vainenkin maksaa, — virkkoi Bazârow naurahtaen. — Lääkärit, senhän tiedätte, ovat oman voiton pyytävää väkeä.
Fênitshka nosti silmänsä Bazârowiin, ja entistä tummemmilta näyttivät nuo silmät. Hän ei tiennyt, leikkiäkö toinen puhuu vai täyttä totta.
— Jos suvaitsette, niin kyllä me kernaasti… Jahka minä puhun siitä
Nikolai Petrôwitshille…
— Luuletteko te sitten minun tahtovan rahaa? — keskeytti Bazârow.
— Ei, en minä teiltä rahaa tahdo.
— Mitäs sitten?
— Mitäkö? — toisti Bazârow. — Arvatkaas!
— Ei minusta arvaajaksi.
— No sitten minä sanon: minä tahtoisin … yhden noista ruusuista.
Fênitshka nauramaan taas, oikein löi kätensä yhteen: Bazârowin pyyntö oli hänestä niin lystikäs. Hän nauroi, mutta hyvältä kumminkin tuntui tuo huomaavaisuus.
— Kernaasti, kernaasti, — virkkoi Fênitshka vihdoinkin, kumartui lavitsaa kohti ja rupesi valikoimaan ruusuja. — Valkoisenko tahdotte vai punaisen?
— Punaisen, en kovin suurta.
Fênitshka oikaisihe.
— Kas tässä, — virkkoi hän, mutta tempasi kätensä äkkiä takaisin, katsahti sitten, huultaan puraisten, lehtimajan ovelle ja rupesi kuuntelemaan.
— Mitäs nyt? — kysyi Bazârow. — Nikolai Petrôwitshko?
— Ei … he lähtivät pellolle … enkä minä heitä pelkääkään … mutta Pâvel Petrôwitsh… Minusta näytti…
— Mitä näytti?
— Niinkuin he olis kävelleet tästä ohi. Ei … ei näy ketään. Kas tässä. — Fênitshka antoi ruusun Bazârowilie.
— Miksikä te pelkäätte tuota Pâvel Petrôwitshia?
— He säikyttelevät minua myötäänsä. Eihän he juuri sano mitään, mutta niin vaan katselevat kummallisesti. Ettehän tekään hänestä tykkää. Ennen te alinomaa, muistattehan, väittelitte hänen kanssaan. Enhän minä tiennyt, mistä te milloinkin kiistelitte, mutta sen minä kyllä huomasin, että te pyörittelitte häntä noin vaan…
Ja Fênitshka näytti käsillään, mitenkä Bazârow hänen mielestään Pâvel
Petrôwitshia pyöritteli. Bazârow myhähti.
— Entäs jos hän olis päässyt voitolle, — kysäisi hän, — olisitteko te ruvennut puolustamaan minua?
— Jopas jo minusta teidän puolustajaksenne! Ei maar. Kuka teidän kanssanne tulee toimeen!
— Niinkö luulette? Mutta minäpä tiedän käden, joka kaatais minut maahan yhdellä ainoalla sormella, jos vaan tahtoisi.
— Mikäs käsi se semmoinen on?
— Ette muka tiedä sitä. Haistelkaapas tätä ruusua: mikä erinomainen tuoksu tässä kukassa, jonka te annoitte minulle!
Fênitshka kurotti kaulaansa, lähentäen kasvonsa likemmäs kukkaa… Huivi oli häneltä solahtanut alas päästä hartioille, tuoden näkyville tuuhean tukan, välkkyvän, hiukan hajaantuneen.
— Malttakaas, niin haistellaan yhdessä, — virkkoi Bazârow, kumartui eteenpäin ja painoi palavan suudelman hänen avonaisille huulilleen.
Fênitshka säpsähti, ponnistihe molemmin käsin hänen rintaansa vasten, mutta ponnistihe heikosti vain, niin että Bazârow sai uudistaneeksi ja pitkittäneeksi suudelmaansa.
Kuiva yskäys kuului syrenien takaa. Fênitshka siirtyi silmänräpäyksessä lavitsan toiseen päähän. Pâvel Petrôwitsh astui näkyviin, kumarsi hiukan, virkkoi sitten omituisen häjyllä alakuloisuudella: "tekö täällä"? ja katosi. Fênitshka kokosi samassa kaikki ruusunsa ja läksi lehtimajasta ulos.
— Pahoin te teitte, Jevgêni Vasiljewitsh, — kuiskasi hän mennessään. Teeskentelemätön nuhde helähti tuossa hänen kuiskauksessaan.
Bazârowin mieleen muistui äsken tapahtunut toinenkin kohtaus, ja häntä hävetti, iletti ja harmitti yht'aikaa. Mutta pian hän taas puisteli päätään, ivallisesti onnitellen itseään siitä, että hän nyt on "oikein muodollisesti joutunut haaveilevain rakastajain kirjoihin". Sen tehtyään hän läksi omaan huoneesensa.
Mutta Pâvel Petrôwitsh astui puutarhasta verkkaisin askelin metsikköön asti. Siellä hän viipyi jotenkin kauan, kunnes palasi aamiaispöytään. Hänet nähtyään Nikolai Petrôwitsh huolestuneena tiedustelemaan, onko hän oikein terve: siksi mustanpuhuvilta hänen kasvonsa näyttivät.
— Tiedäthän — vastasi Pâvel Petrôwitsh tyynesti, — että minua välisti vaivaa sapen tunkeutuminen suoniin.
XXIV.
Parin tunnin perästä hän kolkutti Bazârowin ovea.
— Minun täytyy pyytää anteeksi, että häiritsen teitä teidän tieteellisissä toimissanne, — aloitti hän, istahtaen tuolille akkunan viereen ja nojaten molemmin käsin kauniisen, norsunluisella rivalla varustettuun kävelykeppiin (tavallisesti hän ei käyttänyt keppiä) — mutta minä olen pakotettu pyytämään, että suvaitsisitte suoda minulle viisasen minuttia ajastanne … ei enempää.
— Minun aikani on kokonaan teidän käytettävissänne, — vastasi
Bazârow, jonka kasvoille oli elähtänyt omituinen ilme, heti kuin
Pâvel Petrôwitsh oli astunut kynnyksen yli.
— Viisi minuttia riittää varsin hyvin. Pyydän saada tehdä erään kysymyksen.
— Kysymyksenkö? Ja minkä?
— Suvaitkaahan kuulla. Ensi aikoina oleskellessanne veljeni talossa, silloin kuin minä en vielä kieltänyt itseltäni mielihyvää haastella teidän kanssanne, minulla oli tilaisuus useinkin kuulla teidän ajatuksianne monenlaisista asioista, mutta mikäli minä muistan, ei meidän kesken eikä minun läsnäollessani puhe milloinkaan sattunut kaksintaisteluihin, yleensä duelliin. Sallikaa kysyäni, mikä teidän mielipiteenne tästä asiasta on?
Bazârow, joka jo oli ollut astua Pâvel Petrôwitshia tervehtimään, istahti pöydän kolkalle, pannen kädet ristiin rinnalleen.
— Minun mielipiteeni — sanoi hän — on tämä: teoreetiselta kannalta katsottuna duelli on typeryyttä, mutta käytännölliseltä…, no niin, se on toinen asia.
— Toisin sanoen, teidän ajatuksenne, jos teidät oikein ymmärsin, on se, että, olkoonpa teidän teoreetinen mielipiteenne duellista mikä hyvänsä, käytännössä te ette kumminkaan sietäisi solvausta, vaan vaatisitte tyydytystä.
— Te arvasitte ajatukseni ihan täsmälleen.
— Se on sangen hyvä. Minun on erittäin mieluista kuulla tätä teiltä.
Teidän sananne päästävät minut epätietoisuudesta.
— Epäröimisestä, tarkoitatte.
— Se on yhdentekevä; minä käytän tätä lausemuotoa, jotta minut ymmärrettäisiin; minä … minä en ole seminaarin rotta. Teidän sananne pelastavat minut eräästä ikävästä välttämättömyydestä. Minä olen päättänyt taistella teidän kanssanne.
Bazârowilta silmät pystyyn.
— Minunko?
— Juuri teidän.
— Mutta mistä syystä?
— Saattaisin selittää syynkin, — lausui Pâvel Petrôwitsh, — mutta katson parhaaksi olla siitä puhumatta. Te olette minun nähdäkseni täällä liikaa: min'en voi sietää teitä, minä halveksin teitä, ja ellei tätä riitä…
Pâvel Petrôwitshin silmät alkoivat säihkyä… Tuli välähti
Bazârowinkin silmissä.
— Hyvä näin, — virkkoi hän. — Sen enempää selitystä ei tarvita.
Teidän päähänne on pälähtänyt koetella ritarillista henkeänne minuun.
Minä saattaisin kieltää teiltä moisen mielihyvän, mutta oli menneeksi!
— Minä olen teille syvästi kiitollinen, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, — ja nyt saan toivoa, että te vastaanotatte minun vaatimukseni, pakottamatta minua turvautumaan väkivaltaisiin keinoihin.
— Toisin sanoen tuohon keppiin, niinkö? — sanoi Bazârow kylmäkiskoisesti. — Aivan niin. Teidän ei tarvitse lainkaan solvaista minua. Eikä se niin vaaratontakaan olisi. Saatte pysyä gentlemanina… Minä otan vastaan teidän vaatimuksenne gentlemanin viisiin minäkin.
— Sehän mainiota, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh, asettaen keppinsä nurkkaan. — Piakkoin me puhumme pari sanaa meidän duellimme ehdoista. Mutta sitä ennen tahtoisin tietää, katsotteko tarpeelliseksi turvautua johonkin muodolliseen riitaantumiseen, joka olisi tekosyynä minun vaatimukseeni.
— En; paras tulla toimeen ilman muodollisuuksia.
— Minäkin olen samaa mieltä. Pidän myöskin tarpeettomana käydä syvemmälti pohtimaan meidän yhteentörmäyksemme varsinaisia syitä. Mehän emme voi sietää toisiamme. Mitäpäs muuta?
— Mitäpäs vainenkaan? — toisti Bazârow ivallisesti.
— Ja mitä sitten meidän taistelumme ehtoihin tulee, niin … kosk'ei meillä ole sekundantteja, sillä mistäpä ne otti?
— Niin, mistäpäs ne otti?
— Niin on minulla kunnia ehdottaa teille seuraavaa: me taistelemme huomenna varhain, sanokaamme kello kuusi, lehdikon takana: aseina pistolit; barrieeri kymmen askelen päässä…
— Kymmenenkö askelen? No niin; siltä matkaltahan me inhoamme toisiamme.
— Sopii määrätä kahdeksankin, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh.
— Sopii; miksi ei!
— Kaksi laukausta kummallakin. Ja kaikiksi varoiksi pistää kumpikin taskuunsa pienen kirjeen, jossa ilmoittaa itse päättäneen päivänsä.
— Tuohon en minä oikein suostuisi, — sanoi Bazârow; — haiskahtaa hiukan franskalaiselta romaanilta; ei tunnu oikein todenmukaiselta.
— Saattaa olla. Mutta myönnättehän, ett'ei ole hauska joutua epäluulon-alaiseksi murhasta.
— Myönnän kyllä. Mutta onhan keino tämän ikävän soimauksen välttämiseksi. Sekundantteja meillä ei tule olemaan, mutta saattaahan meillä olla todistaja.
— Kuka, jos sallitte kysyä?
— Pjotr.
— Mikä Pjotr?
— Veljenne kamaripalvelija. Se mies se seisoo nykyaikuisen korkean sivistyksen tasalla ja on tehtävänsä suorittava kaikella sellaisissa tilaisuuksissa tarvittavalla komiljfoo'lla.[18]
— Te näytte laskevan leikkiä.
— En ensinkään. Punnittuanne minun ehdotukseni te huomaatte sen olevan sangen yksinkertaisen ja tervettä järkeä päänänsä. Ei äimä säkissä säily, ja mitä Pjotriin tulee, niin kyllä minä otan valmistaakseni hänet asianmukaisesti ja olen tuova hänet taistotantereelle.
— Te jatkatte leikkipuhettanne, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nousten tuoliltaan. — Mutta siihen ystävälliseen alttiuteen nähden, jota olette minulle osoittanut, en tahdo tuota panna pahakseni … ja niin on kaikki siis selvillä… Niin vainenkin, eihän teillä ole pistoleja?
— Vielä vai tässä pistoleja mulla olis, Pâvel Petrôwitsh? Enhän minä ole sotaherra.
— Siinä tapauksessa tarjoan omiani. Saatte olla vakuutettu, ett'en ole ampunut niillä viiteen kuuteen vuoteen yhtään laukausta.
— Sangen lohdullista kuulla.
Pâvel Petrôwitsh otti keppinsä nurkasta.
— Ja nyt, arvoisa herra, minun on vaan lausuminen teille kiitokseni.
Jätän teidät jälleen työhönne ja toimeenne. Nöyrin palvelijanne.
— Hauskoihin näkemiin, arvoisa herra, — vastasi Bazârow, saattaen vierasta ovelle.
Pâvel Petrôwitsh läksi.
Bazârow seisoi hetken aikaa ovessa ja huudahti sitte: "Hyi perhana! Kyll'on kaunista, ja niin typerää! Jopa tekaistiin aika komedia! Tuolla tavoinhan opetetut koirat takakäpälillään tanssivat. Mutta mahdotonhan minun oli kieltäytyä; hän olisi kukaties lyönyt minua, ja silloin… — Bazârow kalpeni jo pelkästä tuosta ajatuksesta; koko hänen ylpeytensä kavahti pystyyn — silloin minä olisin kuristanut hänet siihen paikkaan kuin kissanpoikasen."
Hän palasi mikroskoopinsa ääreen, mutta sydän oli ruvennut liikehtimään, ja levollisuus, kokeissa niin välttämätön, oli tiessään.
"Hän mahtoi nähdä meidät tänään", ajatteli hän; "mutta oikeinkohan hän nyt veljensä puolesta sotisopaan käy? Onkos tuo nyt sitten vaarallista: yksi suudelma? Tässä piilee jotain muuta. Mutta … eihän vaan lienekin itse rakastunut? Aivan varmaan; rakastunut hän on; se on selvä kuin päivä. Senkin pergamentti! … Ilkeältä tuntuu…" päätti hän … "ilkeältä koko juttu, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä. Ensinnäkin täytyy panna otsansa maalitauluksi, ja joka tapauksessa lähteä pois … ja sitten tuo Arkâdi … ja tuo hertunterttu Nikolai Petrôwitsh… Ilkeätä, ilkeätä!"
Päivä kului omituisen hiljaisesti ja nuivasti. Näytti kuin ei Fênitshkaa olisi olemassakaan; hän istui pienessä huoneessaan, kuni hiiri loukossa. Nikolai Petrôwitsh näytti huolestuneelta. Hänelle oli ilmoitettu, että nisuun, josta hän oli toivonut niin paljon, oli ilmestynyt ruostetta. Pâvel Petrôwitshin jäätävä kohteliaisuus se masensi kaikkien mielet, yksin Prokôfjitshinkin.
Bazârow aloitti jo kirjeen isällensä, mutta repäisi sen rikki ja heitti pöydän alle.
"Jos kuolen", mietti hän, "niin saavatpahan tietää. Enkä kuolekaan.
En. Kauan minä vielä saan värjätellä tässä maailmassa."
Hän käski Pjotrin tulemaan luokseen huomenissa heti aamun sarastaessa tärkeälle asialle. Pjotr mietti silloin, että kyllä kai se herra tahtoo ottaa hänet mukaansa Pietariin. Myöhään pani Bazârow maata, mutta näki koko yön rauhattomia, sekasotkuisia unia… Rouva Odintsôw pyöri hänen edessään, ollen samalla hänen äitinsä, ja tuon rouvan perässä astua hiiviskeli pikkuinen, mustaviiksinen kissa, ja tämä kissa oli Fênitshka, mutta Pâvel Petrôwitsh oli hänen silmissään kokonainen metsä, jonka kanssa hänen sittenkin tulee tapella…
Pjotr herätti hänet kello neljä. Hän pukeutui heti ja läksi Pjotrin kanssa ulos.
Aamu oli kaunis ja raitis: pieniä, monenkarvaisia pilviä leijui pehmoisina lampaina taivaan kalvakanheleällä sinertävällä kuvulla; hienoa kastetta oli laskeunut puille ja ja lehdille, ja hopeana se kimalteli lukinkinoissa; kostea, tumma oli maa, näytti kuin siinä vieläkin tuntuisi aamuruskon punertava jälki; taivaalla raikui kaikkialta leivosten lirityksiä. Bazârow astui lehdikkoon, istahti siimekseen sen rinteellä ja nyt vasta ilmoitti Pjotrille, millaista palvelusta häneltä odotetaan. Sivistynyt lakeija säikähti pahanpäiväiseksi, mutta Bazârow lohdutti häntä, ett'ei hänellä tule olemaan muuta tehtävänä kuin taampaa katsella vain, ja ett'ei hänen tarvitse peljätä mitään edesvastausta.
— Mutta aatteles, — lisäsi hän, — aatteles, kuinka tärkeä tehtävä sinun osallesi lankee!
Pjotr levitti kätensä, laski silmät maahan ja nojausi koivun runkoa vasten, kasvoiltaan ihan vihreänä.
Tie Mârjinosta kiersi lehtoa. Kevyt tomu peitti sen vielä yhtenäisenä hurstina; siihen ei ollut vielä pyörä eikä ihmisjalka koskenut. Bazârow katseli vaistomaisesti pitkin tietä, repien maasta heinänkorsia ja pureskellen niitä. "Kauheata tyhmyyttä", hoki hän myötäänsä itsekseen. Aamun viileä puistatti häntä pari kertaa… Alakuloisena katsahti häneen Pjotr, mutta Bazârow myhähti vain: häntä ei pelottanut.
Kuului kavion kopina tieltä… Puitten takaa tuli näkyviin talonpoika. Hän ajoi edellään kahta yhteen kytkettyä hevosta ja katsahti ohikulkiessaan Bazârowiin vähän omituisesti, lakkiaan nostamatta, ja tämä seikka hämmästytti Pjotria: se oli hänen mielestään paha enne.
"Tuokin tuossa on noussut aikaisin", ajatteli Bazârow; "mutta hän menee kumminkin työhön ja toimeen; entäs me?"
— Jo hyö taitavat tulla; — kuiskasi Pjotr äkkiä. Bazârow nosti päänsä ja huomasi Pâvel Petrôwitshin.
Hänellä oli yllään kevyt ruudukas takki ja jalassa aivan lumivalkoiset housut. Hän astui kiirein askelin, kainalossaan viheriään verkaan kääräisty lipas.
— Suokaa anteeksi; olette nähtävästi saaneet odottaa minua, — virkkoi hän, kumartaen ensin Bazârowille, sitten Pjotrille, jossa hän tällä haavaa kunnioitti jotain sekundantin tapaista. — En tahtonut herättää omaa kamaripalvelijaani.
— Eikös mitä, — vastasi Bazârow, — vast'ikäänpä mekin tultiin.
— Vai niin? No sitä parempi! — Pâvel Petrôwitsh vilkaisi ympärilleen. — Ei näy ketään. Meitä ei siis kukaan häiritse… Sopiihan meidän siis ryhtyä toimeen.
— Ryhdytään vaan.
— Uusia selityksiä luullakseni ette vaadi?
— En.
— Suvaitsetteko ladata? — kysyi Pâvel Petrôwitsh, ottaen pistoolit ulos laatikosta.
— Enkä. Ladatkaa te; minä sillä välin mittaan askeleet. Minulla on pitemmät jalat, — lisäsi Bazârow naurahtaen. — Yks, kaks, kolme…
— Jevgêni Vasiljewitsh, — sai Pjotr vaivoin sanotuksi, vavisten kuin horkassa, — oli mitä oli, mutta syrjään minä lähden.
— Neljä, viis … lähde, veikkonen, lähde, mene vaikka puun taakse ja tuki korvasi, älä vaan silmiäsi kiinni pane; mutta jos ken maahan kupsahtaa, niin juokse auttamaan. Kuus … seitsemän … kahdeksan… — Bazârow pysähtyi. — Joko riittää? — virkkoi hän, kääntyen Pâvel Petrôwitshiin, — vai pannaanko kaksi lisää?
— Kuinka tahdotte, — vastasi toinen, lyöden toista luotia piippuun.
— Pannaan sitten. — Bazârow veti saappaankärjellä maahan viivan. — Kas tässä barrieeri. Niin vähienkin: kuinkas monta askelta me astutaan barrieerista ulos? Se on tärkeä kysymys sekin. Eilen siitä ei diskuteerattu.
— Kymmenen minun mielestäni, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, ojentaen
Bazârowille molemmat pistoolit. — Olkaa hyvä ja valitkaa.
— Olen hyvä ja valitsen. Mutta myöntäkää, Pâvel Petrôwitsh, että tämä meidän ottelumme on omituinen laadultaan, ihan naurettaviin. Katsokaas vaan tuota meidän sekundanttimme naamataulua.
— Teitä huvittaa yhä vaan laskea leikkiä, — vastasi Pâvel Petrôwitsh. — En kiellä, ett'ei meidän ottelumme ole omituista, mutta minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa teille, että minä aion taistella täyttä totta. A bon entendeur, salut![19]
— Niin, enhän minä ensinkään epäile, ett'ei meillä olis vakaa aikomus saattaa toinen toisemme tuhoon ja turmioon, mutta miks'ei sitä saisi nauraa ja yhdistää utile dulci? Kas niin: te puotatte minulle franskaa, minä teille latinaa.
— Minä aion taistella täyttä totta, — toisti Pâvel Petrôwitsh ja läksi astumaan paikalleen. Bazârow puolestaan laski hänkin kymmenen askelta barrierista ja pysähtyi.
— Oletteko valmis? — kysyi Pâvel Petrôwitsh.
— Ihan.
— Lähestykäämme siis.
Bazârow rupesi astumaan hiljalleen eteenpäin. Samoin alkoi Pâvel Petrôwitsh kulkea häntä kohti, vasen käsi taskussa ja oikealla yhä kohottaen pistolia.
"Nenäänhän se minua sihtaa", ajatteli Bazârow; "ja tarkkaanpa sirristääkin silmäänsä, senkin pahus! Ei tämä sentään hauskalta tunnu. Rupeanpa katselemaan hänen kellonperiinsä."
Kuului kirpeä vinhaus aivan Bazârowin korvan juuressa, ja samassa kajahti laukaus.
"Minä kuulin, siis ei hätääkään", sävähti hänen päässään. Hän astui vielä askeleen ja tähtäämättä painoi liipasinta.
Pâvel Petrôwitsh vavahti ja sieppasi kädellään reiteensä. Verijuova alkoi vuotaa pitkin hänen valkoista housunsa lahjetta.
Bazârow heitti pistolinsa syrjään ja lähestyi riitakumppaliaan.
— Saitteko haavan? — kysyi hän.
— Teillä oli oikeus vaatia minut barrieeriin asti, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh; — tämä ei ole yhtään mitään. Ehtojemme mukaan meillä on vielä laukaus mieheen.
— Suokaa anteeksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan, — vastasi Bazârow, kädellään tukien Pâvel Petrôwitshia, joka rupesi kalpenemaan. — Nyt en enää ole duellantti, vaan lääkäri; ennen kaikkea minun tulee tarkastaa haavanne. Pjotr! joudu tänne. Pjotr! Minnes sinä olet lymynnyt?
— Mitä turhia! … Min'en tarvitse kenenkään apua, — sanoi Pâvel
Petrôwitsh, sanoissaan pysähdellen. - Nyt … me … uudestaan… —
Hän yritti tarttua viiksiinsä, mutta käsi hervahti, silmät menivät
nurin päässä, ja hän pyörtyi.
— Jo nyt on jotain! Tainnoksiin! Ja kaikkia tässä! — huudahti Bazârow vaistomaisesti. — Katsotaanpas, mikä jutku tässä nyt on. — Hän otti nenäliinansa, pyyhki veret pois, ja koetteli haavaa ympäriltä. — Luu on ehjänä, — jupisi hän hampaittensa välistä, — luoti on pyyhkäissyt pinnempaa vaan, ei ole vahingoittunut kuin yksi lihas, vastus externus. Kolmen viikon perästä vaikka tanssis! … Mutta tuo pyörtymys! Voi sentään tuota herkkähermoista väkeä! Kas vaan, kuinka on hieno hipiä!
— Jokos hyö kuolivat? — suhahti hänen selkänsä takana Pjotrin vapiseva ääni.
— Joudu hakemaan vettä. Tää mies hautaa vielä sekä sinut että minut.
Mutta täydellisentynyt palvelija ei näkynyt käsittävän hänen sanojaan. Hän ei liikahtanut paikastaankaan. Pâvel Petrôwitsh avasi verkalleen silmänsä.
— Jo lähtee henki! — kuiskasi Pjotr ja rupesi ristimään silmiänsä.
— Te olette oikeassa… Kauhean typerä naama! — virkkoi haavoitettu gentleman, pakottaen itsensä myhähtämään.
— Mutta etkö sinä, senkin perhana, mene hakemaan vettä! — kiljaisi
Bazârow.
— Ei ole tarvis… Se oli vain hetkellinen vertige… Auttakaa minua istuvilleni … kas niin… Mokomakin naarmu … sitaisee päälle jotain. Kyllä minä astun täältä kotia jalan tai saisihan lähettää troskat noutamaan minua. Jos suvaitsette, niin duellia ei jatketa. Te olette menetellyt jalomielisesti tänään … tänään, huomatkaa.
— Mitäs niistä menneistä! — virkkoi Bazârow; — eikä niillä tulevaisillakaan maksa päätänsä vaivata, sillä minä aion heti paikalla pujahtaa tieheni. Antakaas kun sidon teidän haavanne; ei se vaarallinen ole, mutta paras on sentään pysäyttää verenvuoto. Mutta ensiksikin tässä on tämä kuolevainen saatava henkiin.
Bazârow puisteli Pjotria kauluksesta ja lähetti hänet hakemaan troskia.
— Mutta muista, ettes säikäytä minun veljeäni, — sanoi Pâvel
Petrôwitsh hänelle. — Älä yritäkään ilmaista, mitä olet nähnyt.
Pjotr läksi kiitämään juoksujalassa. Riitaveljet istuivat sillä välin maassa ääneti. Pâvel Petrôwitsh koetti olla katsomatta Bazârowiin; hänen ei tehnyt mieli käydä sovinnoille hänen kanssaan. Häntä hävetti oma korskeutensa ja huono onnensa, hävetti koko tämä hänen alkuunpanemansa juttu, vaikka tunsikin, ett'ei asia tämän suotuisammin olisi saattanut päättyä.
"Ei ainakaan hän enää täällä vetelehdä", rauhoitteli hän itseänsä; "ja sekin on jo sangen hyvä."
Yhä kauemmin kesti äänettömyyttä, raskasta, tuskallista. Ei ollut kumpaisenkaan hyvä olla. Toinen tunsi toisen kyllä ymmärtävän hänet. Tämä tunto on ystävysten kesken varsin mieluista ja vihamiesten kesken peräti ilkeätä, varsinkin kun ei sovi ruveta selityksille eikä lähteä erilleenkään.
— Sidoinkohan minä jalkanne liian lujaa? — kysäisi vihdoin Bazârow.
— Ette suinkaan; se on varsin hyvä, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, lisäten sitten hetken kuluttua: — Ei siltä velimieheltä sentään saa asiata salatuksi; hänelle täytyy sanoa, että syynä meidän riitaantumiseemme oli politiika.
— Aivan niin, — virkkoi Bazârow. — Sanokaa esimerkiksi, että minä sätin kaikkia anglomaaneja.
— Se sopii mainiosti… Mitäs te luulette tuon miehen nyt ajattelevan meistä? — jatkoi Pâvel Petrôwitsh, viitaten samaan talonpoikaan, joka muutamia minutteja ennen duellia oli ajanut hevosensa Bazârowin ohi ja nyt pysähtyen otti lakin päästään, nähtyään "herrasväkeä" lähellä.
— Ties hänet! — vastasi Bazârow. — Luultavinta on, ett'ei ajattele yhtään mitään. Venäläinen talonpoika — siinä se juuri on se salaperäinen, tuntematon henkilö, josta rouva Radcliffe aikoinaan niin paljon puhui. Kuka hänestä selvän otti? Eihän hän itsekään itseänsä ymmärrä.
— Ohoo! Vai niinkö te!… — yritti Pâvel Petrôwitsh, mutta huudahti samassa: — Katsokaas nyt, mitä tuo teidän tyhmeliininne Pjotr on saanut aikaan! Velihän tänne kiitää täyttä laukkaa!
Bazârow kääntyi ympärinsä ja huomasi Nikolai Petrôwitshin ajavan tänne troskissa, kasvoiltaan kalpeana. Ennenkuin troskat olivat pysähtyneetkään, hän hyppäsi niistä maahan ja syöksi veljensä luo.
— Mitäs tämä on? — puheli hän hätäyneellä äänellä.
— Jevgêni Vasíljitsh, herrainen aika, mitäs tämä merkitsee?
— Ei mitään, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, — turhanpäiten hälyttivät sinua vaan. Me tässä riitaannuimme hiukan herra Bazârowin kanssa, ja siitä minua hiukan verotettiin.
— Mutta mikä syynä kaikkeen tähän, hyvät ihmiset?
— Mikäkö syynä? Herra Bazârow puhui halveksivasti sir Robert Peelistä. Minä kiiruhdan lisäämään, että minä yksin olen syypää kaikkeen tähän; herra Bazârow on menetellyt erittäin hyvin. Minä se olin, joka vaadin hänet taisteluun.
— Mutta sinustahan vuotaa verta!
— Vettäkös luulit minun suonissani olevan? Mutta tämä suonen-isku on minulle hyödyllistäkin. Eikö niin, tohtori? Autapas minua nyt troskiin, äläkä antau surumielisyyden valtaan. Huomenna minä olen terve. Kas niin, nyt on hyvä. Anna mennä!
Nikolai Petrôwitsh läksi astumaan perässä jalkaisin. Bazârow yritti jäädä taammas.
— Minun täytyy pyytää teitä hoitamaan veljeäni, — sanoi Nikolai
Petrôwitsh hänelle, — kunnes kaupungista saadaan toinen lääkäri.
Bazârow kumarsi ääneti.
Tunnin kuluttua Pâvel Petrôwitsh lepäsi jo vuoteessaan, jalka sidottuna taiteen sääntöjen mukaan. Koko talo oli joutunut häiriöön. Fênitshkalta rupesi kääntämään mieltä. Nikolai Petrôwitsh väänteli salaa käsiänsä, mutta Pâvel Petrôwitsh naureskeli ja laski leikkiä varsinkin Bazârowin kanssa. Hän pani päälleen hienon batistipaidan, veti ylleen keikarimaisen kurtikan ja pisti päähänsä fetsin, kielsi laskemasta uutimia alas ja piloillaan pahoitteli sitä, että nyt täytyy pidättäytyä ruuasta.
Mutta iltayöstä hän sai kuumeen; päätä rupesi pakottamaan. Kaupungista haettu lääkäri saapui. (Nikolai Petrôwitsh oli tehnyt vastoin veljensä kieltoa, eikä Bazârowkaan olisi sitä tahtonut. Viimeksi-mainittu istui koko päivän huoneessaan äkeänä, aivan keltaisena kasvoiltaan, silloin tällöin vain pikimmältänsä pistäytyen sairaan luona. Pari kertaa hän sattui kohtaamaan Fênitshkan, mutta tämä ponnahti kauhistuen hänestä syrjään.) Uusi tohtori määräsi vilvoittavia juomia, muutoin todeksi vahvistaen Bazârowin vakuuttelut, ett'ei mitään vaaraa ole peljättävissä. Nikolai Petrôwitsh ilmoitti hänelle, että velimies oli vahingoissa itse haavoittanut itsensä, johon tohtori virkkoi vaan: "hm", mutta, saatuaan samassa kouraansa 25 ruplaa, lisäsi:
— Tja! Sellaista sattuu tosin, sangen usein.
Maata ei pannut talossa kukaan, ei riisunutkaan. Nikolai Petrôwitsh se myötäänsä hiipi varpaisillaan veljensä huoneesen ja varpaisillaan palasi takaisinkin. Pâvel Petrôwitsh välisti hervahti, valitteli hiljaa, väliin sanoi hänelle franskaksi: "couchez vous", ja pyysi juotavaa. Nikolai Petrôwitsh pakotti kerran Fênitshkan tarjoamaan hänelle lasin limonaadia. Pâvel Petrôwitsh loi häneen terävän katseen ja joi lasin loppuun.
Aamuyöstä kuume kohosi: sairas alkoi hiukan hourailla. Ensi alussa hän puhui epäselviä sanoja, mutta avasi sitten äkkiä silmänsä ja huomattuaan velimiehen vuoteensa ääressä, kumartui huolekkaasti hänen puoleensa ja virkkoi:
— Eikö sinunkin mielestäsi, Nikolai, Fênitshkassa ole jotain, mikä muistuttaa Nellyä?
— Ketä Nellyä, Pâsha?
— Ettäs kyselet! Ruhtinatar P… Varsinkin yläpuoli kasvoista. C'est de la même famille.[20]