Nikolai Petrôwitsh ei vastannut, ihmettelihän vaan vanhain tunteitten virkeyttä ihmisessä. "Vai nyt ne pulpahti pinnalle!" ajatteli hän.
— Voi kuinka minä rakastan tuota tyhjänpäiväistä olentoa! — puhui Pâvel Petrôwitsh vaikeroiden ja tuskaisesti heittäen kädet niskansa taakse. — Minä en salli — sopersi hän tuokion kuluttua, — että joku hävytön uskaltaa… —
Nikolai Petrôwitsh huokasi vaan; hän ei aavistanutkaan, ketä nuo sanat tarkoittavat.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan maissa Bazârow astui Nikolai Petrôwitshin kamariin. Hän oli jo ennättänyt panna matkakapineensa kokoon, päästettyään irti kaikki sammakkonsa, hyönteisensä ja lintunsa.
— Tulitteko sanomaan minulle jäähyväisiä? — kysäisi Nikolai
Petrôwitsh, nousten ylös ja käyden häntä vastaan.
— Aivan niin.
— Minä ymmärrän teidät ja hyväksyn päätöksenne kaikin puolin. Veli parkahan se on tietysti syypää, mutta onpa hän saanut rangaistuksenkin. Hän on itse sanonut minulle asettaneensa teidät sellaiseen tilaan, että teidän oli mahdoton menetellä toisin. Minä uskon, ett'ei teidän käynyt välttäminen tätä kaksintaistelua, joka … joka saapi joissain määrin selityksensä ainoastaan teidän kumpaisenkin mielipiteitten alituisesta antagonismista. (Nikolai Petrôwitsh pyrki takertumaan sanoissansa.) Minun veljeni on vanhan ihmislajin lapsia, kiivas ja itsepäinen… Jumalan kiitos, että edes näinkin vähällä päästiin. Minä olen ryhtynyt kaikkiin asianmukaisiin toimiin, välttääksemme yleistä huomiota…
— Minä jätän teille osoitteeni siltä varalta, että asiasta tehtäisiin joku numero, — virkkoi Bazârow huolettomasti.
— Toivoakseni ei mitään sellaista tapahdu, Jevgêni Vasíljitsh…
Minuun koskee kovasti se, että teidän vierailunne minun talossani
sai tällaisen … tällaisen lopun. Sitä haikeampaa tämä on, kun
Arkâdikin…
— Kyllä kai minä hänet vielä tapaan, — vastasi Bazârow, jossa kaikenlaiset "selitykset" ja "selvittelyt" herättivät aina maltittomuuden tunnetta; — ellen, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle minun terveiseni ja lausukaa mielipahani siitä, ett'en saanut kohdata häntä.
— Ja minä pyydän… — vastasi Nikolai Petrôwitsh kumartaen. Mutta
Bazârow ei kuullut hänen lausettaan loppuun, vaan läksi pois.
Saatuaan tietää Bazârowin olevan lähdössä, Pâvel Petrôwitsh tahtoi nähdä häntä ja puristi hänen kättään. Mutta Bazârow pysyi tässäkin tilaisuudessa kylmänä kuin jää: hän ymmärsi, että Pâvel Petrôwitshin tekee mieli esiintyä ylevämielisenä. Fênitshkalle hänen ei onnistunut sanoa jäähyväisiä; vilaukselta he vaan näkivät toisensa, Fênitshkan seisoessa akkunassa. Hänen kasvonsa näyttivät Bazârowista surullisille.
"Mennyttä kalua kukaties", ajatteli Bazârow itsekseen… "No niin, eiköhän tuo sentään selvinne miten kuten."
Pjotr sen sijaan heltyi niin peräti, että painautui hänen olkapäätänsä vasten ja rupesi itkemään, kunnes Bazârow sai jäähdyttäneeksi hänet kysymällä: sattuiko "sulta silmät märkään paikkaan?" Dunjâshan täytyi oikein juosta lehtoon, liikutustansa salatakseen. Mutta kaiken tämän surun ja murheen pääsyy nousi rattaille, sytytti sikarinsa ja läksi tiehensä. Kun sitten neljännellä virstalla tienkäänteessä Kirsânowin hovi uusine herraskartanoineen jälleen ilmeni hänen näkyviinsä suorassa viivassa, silloin hän vain sylkäisi, murahtaen: "Senkin kirotut herrassikiöt". Sen sanottuaan hän kääräysi tiviimmin vaippaansa.
* * * * *
Pâvel Petrôwitshin tila parani pian, mutta vuoteessa hänen täytyi olla viikon päivät. Hän kesti, niinkuin hän sanoi, "sotavankeutensa rasitukset" jotenkin kärsivällisesti, mutta paljon hänellä vaan oli päänvaivaa toaletti-asioista, ja myötäänsä hän käski polttamaan huoneessa odekolonia. Nikolai Petrôwitsh luki hänelle ääneen aikakauslehtiä. Fênitshka passaili häntä kuin ennenkin, kantaen hänelle milloin lihalientä, milloin limonaadia tai pehmeiksi keitetyitä munia, salaista kauhua kumminkin tuntien joka kerta kuin hänen huoneesensa astui. Pâvel Petrôwitshin odottamaton menettely oli säikäyttänyt talossa kaikki, Fênitshkan semminkin. Prokôfjitsh se yksin ei ollut millänsäkään, vaan selitteli, kuinka hänenkin aikanaan herrat pruukasivat tapella, "aatelismiehet nimittäin keskenänsä, mutta tuollaisia turskia hulttioita ei muuta kuin tallissa pieksättivät".
Omatunto tuskin lainkaan soimasi Fênitshkaa, mutta ajatus äskeisen riidan oikeasta syystä vaivasi häntä kumminkin aika ajoin. Pâvel Petrôwitshkin se katseli häneen niin kummallisesti, niinkin, että Fênitshka, seljinkin häneen seisoessaan, tunsi hänen katseensa ruumiissaan. Hän oli laihtunut alituisesta sisällisestä levottomuudesta ja — niinkuin laita tavallisesti on — käynyt entistänsä somemmaksi.
Aamulla kerran Pâvel Petrôwitsh, tuntien olevansa varsin reipas, siirtyi vuoteesta sohvalle. Nikolai Petrôwitsh oli käväissyt kysymässä hänen vointiansa ja lähtenyt puimaväkeä katsomaan. Fênitshka toi kupin teetä ja, asetettuaan sen pöydälle, yritti lähteä pois, mutta Pâvel Petrôwitsh pidätti hänet.
— Minnekäs teillä on kiire, Feodôsia Nikolâjewna? — virkkoi hän; — onko teillä jotain tehtävää?
— Ei… Olisin käynyt vain teetä kaatamassa.
— Kyllä Dunjâsha tulee siellä yksinäänkin toimeen. Istukaa nyt hiukkasen täällä sairaan miehen luona. Minulla olisi puhumista teidän kanssanne.
Fênitshka istahti ääneti nojatuolin laidalle.
— Kuulkaas, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh, viiksiänsä kierrellen; — minun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kysyä teiltä: näyttää niinkuin te pelkäisitte minua; onko niin?
— Minäkö?
— Te juuri. Te ette milloinkaan katso minua silmiin, ikäänkuin omatunto ei olisi teillä oikein puhdas.
Fênitshka punastui, mutta katseli puhujaan. Tämä näytti hänestä niin kummalliselta, että Fênitshkalla alkoi sydäntä hiukan kouristaa.
— Onhan teidän omatuntonne puhdas? — kysäisi Pâvel Petrôwitsh.
— Miks'eikäs se olisi puhdas? — kuiskasi toinen.
— Vähänkös niitä on syitä? Vaikka kenenkäpäs edessä te syyllinen olisittekaan? Minunko? Se ei ole luultavaa. Jonkun toisenko tässä talossa? Mahdotonta sekin. Veljenikö edessä sitten? Mutta tehän rakastatte häntä, niinhän?
— Rakastan.
— Kaikestako sielusta ja kaikesta sydämestä?
— Minä rakastan Nikolai Petrôwitshia kaikesta sydämestäni.
— Todellakin? Katsokaapas minuun, Fênitshka! (Tällä nimellä hän puhutteli häntä ensi kertaa.) Tiedättehän, että valhe on suuri synti.
— Minä en valehtele, Pâvel Petrôwitsh. Ellen minä saa rakastaa
Nikolai Petrôwitshia, niin ei minun maksa elääkään.
— Ettekä vaihda häntä kehenkään?
— Kehenkäs minä voisin hänet vaihtaa?
— Vähänkös niitä on? Vaikkapa esimerkiksi siihen herraan, joka täältä läksi.
Fênitshka nousi istuviltaan.
— Hyvä Jumala! Miksikä te minua kidutatte, Pâvel Petrôwitsh? Mitä minä olen teille tehnyt? Kuinka te saatatte sellaista puhua?
— Fênitshka, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh murheellisella äänellä, — näinhän minä…
— Mitä te näitte?
— Siellä … lehtimajassa.
Fênitshka punastui hivusmartoa ja korviaan myöten.
— Olikos se minun syytäni? — sai hän vaivoin sanotuksi.
Pâvel Petrôwitsh kohottautui sohvassaan.
— Ettekö te ole syypää? Ettekö? Ettekö ensinkään?
— Nikolai Petrôwitshia minä rakastan, häntä yksin, ja häntä olen aina rakastanutkin! — lausui Fênitshka äkkiä voimallisesti, vaikka itku oli tukahduttaa häneltä äänen. — Mutta se, minkä te näitte, niin ihan minä vielä viimeisellä tuomiollakin sanon, ett'ei siihen ole minun syytäni ensinkään, eikä ollutkaan, ja ihan minä tahtoisin kuolla tällä hetkellä, koska minua saatetaan epäillä semmoisesta, että minä olisin Nikolai Petrôwitshille, hyväntekijälleni…
Mutta siinä hänet ääni petti, ja samassa hän tunsi Pâvel Petrôwitshin ottaneen häntä kädestä ja puristavan sitä… Fênitshka katsahti häneen ja tunsi kivettyvänsä siihen paikkaan. Pâvel Petrôwitsh oli entistä kalpeampi; hänen silmänsä paloivat kirkkaina, ja — mikä kaikesta ihmeellisintä — raskas, yksinäinen kyynelkarpalo vieri pitkin hänen poskeansa.
— Fênitshka! — kuiskasi hän ihmeellisen herttaisesti, — rakastakaa, rakastakaa vainenkin veljeäni! Hän on niin hyvä, niin kelpo mies. Älkää kavaltako häntä kenenkään tähden koko maailmassa; älkää kuunnelko kenenkään puheita! Ajatelkaas: mikä saattaisi olla sen kauheampaa kuin rakastaa, olematta itse rakastettu! Älkää hyljätkö milloinkaan minun veli parkaani!
Fênitshkan silmät olivat kuivuneet, — niin hämillänsä hän oli. Mutta silloin hän vasta neuvottomaksi kävi, kun Pâvel Petrôwitsh, itse Pâvel Petrôwitsh nosti hänen kätensä huulilleen ja painautui siihen, suutelematta sitä ja välisti vain vavahtelemalla huokaisten.
"Herrainen aika!" ajatteli Fênitshka, "eihän hän vaan hourine!"
Mutta sillä hetkellä vavahteli Pâvel Petrôwitshissa koko hänen entinen, hukkaan mennyt elämänsä.
Portaat alkoivat narahdella nopeitten askelten alla. Hän sysäsi Fênitshkan luotaan ja heitti päänsä takaisin pielukselle. Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui Nikolai Petrôwitsh iloisena, raikkaana, punaposkisena. Mitja, yhtä raikkaana ja punaposkisena kuin isänsäkin, hypähteli pelkässä paidassa hänen rintansa päällä, haraten paljailla jaloillaan kiinni hänen maalaispalttonsa suuriin nappeihin.
Fênitshka syöksi samassa hänen luokseen, kietoi kätensä sekä hänen että pojan kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäähänsä. Nikolai Petrôwitsh kummastelemaan: Fênitshka, kaino ja hiljainen, ei ollut vielä milloinkaan hyväillyt häntä kolmannen henkilön läsnäollessa.
— Mikä sinun on? — kysäisi hän ja, vilkaisten veljeensä, antoi
Mitjan Fênitshkalle.
— Ethän vaan voine huonommin? — kysyi hän, astuen Pâvel
Petrôwitshin luokse.
Toinen painoi päänsä batistiseen nenäliinaan.
— En … muutoin minä vaan… Päinvastoin, minun on nyt paljoa parempi.
— Taisit vainenkin nousta liian aikaisin sohvalle. No, minnes sinä? — lisäsi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen Fênitshkaan, mutta tämä oli jo ennättänyt paiskata oven perässään kiinni. — Minä aioin juuri näyttää sinulle pulskaa prinssiäni; hänen tuli ikävä setäänsä. Minkästähden hän vei pojan pois? Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa? Tapahtuiko täällä jotain teidän välillänne?
— Veli! — lausui Pâvel Petrôwitsh juhlallisesti. Nikolai Petrôwitsh hätkähti. Hänen tuli äkkiä niin tukala olla — ei tiennyt itsekään miksi.
— Veli! — toisti Pâvel Petrôwitsh; — lupaa täyttää yksi pyyntö.
— Mikä pyyntö? Puhu!
— Se on varsin vakava; siitä minun ymmärtääkseni riippuu koko sinun elämäsi onni. Olen tässä koko ajan punninnut sitä, mitä nyt aion sinulle sanoa… Veli, täytä velvollisuutesi, rehellisen ja jalomielisen miehen velvollisuus, tee loppu pahennuksesta ja huonosta esimerkistä, jota sinä, ihmisistä parhain, muille osoitat.
— Mitäs tarkoitat, Pâvel?
— Nai Fênitshka… Hän rakastaa sinua ja on poikasi äiti.
— Sanotko sinä niin, Pâvel? Sinäkö, jota minä aina olen pitänyt sellaisten avioliittojen järkähtämättömänä vastustajana! Sinäkö puhut niin! Mutta etkö tiedä, että minä yksinomaa kunnioituksesta sinua kohtaan olen ollut täyttämättä sitä, mitä sinä niin täydellä syyllä sanot velvollisuudekseni?
— Turhaanpa sinä minua tässä asiassa kunnioitit, — vastasi Pâvel Petrôwitsh, surumielisesti myhähtäen. — Rupeanpa luulemaan, että Bazârow oli sittenkin oikeassa, moittiessaan minua aristokraatisuudesta. Ei, rakas veli, ei meidän auta enää olla olevinamme ja arvella maailmasta, että me muka olemme jo liian vanhoja ja hiljaisia, ja että paras meidän on vetäytyä syrjään hyörinästä ja pyörinästä. Me ryhdymme, juuri niinkuin sinä sanoit, täyttämään velvollisuuttamme, ja saatpas nähdä, että vielä me onnenkin saamme kaupanpäällisiksi.
Nikolai Petrôwitsh riensi syleilemään veljeänsä.
— Sinä olet lopullisesti saanut silmäni auki! — huudahti hän. — Ilmankos minä aina sanoin, että sinä olet kaikkein hyväntahtoisin ja viisain mies maan päällä, mutta nyt minä huomaan sinun olevan yhtä järkevänkin kuin jalomielisen.
— Hiljaa, hiljaa! — keskeytti Pâvel Petrôwitsh. — Älähän revi auki haavaa tuolta samaiselta järkevältä veljeltäsi, joka viidenkymmenen vanhana taisteli duellia kuin hyväkin vänrikki. No niin, asia on päätetty… Fênitshkasta tulee minun kälyni … belle soeur.
— Armas, armas veli! Mutta mitähän Arkâdi sanonee?
— Arkâdiko? Ihastuu ja riemastuu tietysti. Avioliitto tosin ei käy yhteen hänen principiensä kanssa, mutta se on hivelevä yhdenvertaisuuden tuntoa hänessä. Ja todellakin, vielä tässä nyt kasteja au dix-neuvième siècle!
— Voi sua Pâvel, Pâvel! Annas kun vielä kerran suutelen sinua. Älä pelkää; kyllä minä varon.
Veljekset syleilivät toisiansa.
— Mitäs arvelet, olisikohan nyt jo heti ilmoittaa Fênithskalle sinun aikomuksesi? — kysäisi Pâvel Petrôwitsh.
— Mikäpäs kiire sillä? — vastasi Nikolai Petrôwitsh. — Vai oliko teillä puhetta siitä?
— Puhettako meillä? Quelle idée!
— No niin. Tulehan ensin ihan terveeksi; eihän tuo asia meiltä mihin karkaa. Pitää punnita ja miettiä tyyten tarkoin…
— Mutta olethan päättänyt?
— Tietysti ja kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Ja nyt minä jätän sinut. Sinun pitää levähtää; kaikenlainen mielenliikutus on sinulle vaarallista… Kyllä tästä vielä ennätämme haastella… Nuku, kultaseni, ja tehköön Jumala sinut terveeksi!
* * * * *
"Mistähän se veli minua oikeastaan kiittelee?" ajatteli Pâvel
Petrôwitsh, jäätyään yksikseen. — "Ikäänkuin ei asia riippuisi
hänestä? Mutta heti hänen naituansa minä lähden jonnekin kauemmas,
Dresdeniin tai Firenzeen, ja jään sinne, kunnes henki lähtee."
Pâvel Petrôwitsh kostutti otsaansa odekolonilla ja pani silmänsä kiinni. Kirkas päiväpaiste valaisi hänen kauniita laihtuneita kasvojaan… Hänen päänsä oli vaipunut pielukselle kuin kuolleen… Ja elämätä vaillahan hän olikin.
XXV.
Nikóljskojen hovin puutarhassa, penkillä tuuhean saarnin siimeksessä, istuivat Kâtja ja Arkâdi. Fifi, oli käynyt pitkälleen lähelle heitä, käännettyään solakan ruumiinsa siihen somaan asemaan, joka metsämiesten kesken on tunnettu nimellä "jänönloiko".
Ääneti olivat niin Arkâdi kuin Kâtjakin. Edellisellä oli puoleksi-avattu kirja kädessä, jälkimmäinen kouraili korista siihen jääneitä vehnäleivän murenoita ja viskeli niitä pienelle perhekunnalle varpusia, jotka tavallisella arjistelevalla julkeudellaan virskuttaen hyppivät ihan hänen jalkainsa juuressa. Hiljainen tuuli heilutteli saarnin lehtiä, saaden sekä tumman polun pinnalla että Fifin keltaisessa seljässä vaaleita, kullankarvaisia täpliä elähtelemään edestakaisin. Yhtenäinen siimes verhosi Arkâdin ja Kâtjan; silloin tällöin vain välähti kirkas juova Kâtjan tukassa.
Vaiti he olivat kumpainenkin, mutta juuri siinä, millä tapaa he olivat vaiti ja millä tavoin he rinnatusten istuivat, siinä juuri ilmeni luottava tutun-omaisuus: näytti kuin ei kumpainenkaan olisi ajatellut naapuriansa, itse asiassa sittenkin tuntien mielihyvää hänen läsnäolostansa. Muuttuneet he olivat kasvoiltaankin siitä saakka kuin heidät viimeksi näimme: Arkâdi näytti levollisemmalta, Kâtja vilkkaammalta, rohkeammalta.
— Eikö teidänkin mielestänne, — virkkoi Arkâdi, — tämän puun venäläinen nimi "jâsenj" ole erittäin sattuva: ei ole toista puuta, jonka lävitse ilma kuultaisi niin keveästi ja kirkkaasti (jâsno) kuin sen.
Kâtja katsahti ylös ja virkkoi: "Kyllä".
"Eipäs tämä", ajatteli Arkâdi; "eipäs tämä minua moiti siitä, että puhun kauniisti."
— Min' en pidä Heine'stä, — lausui Kâtja, silmillään viitaten Arkâdin kädessä olevaan kirjaan, — ei hän miellytä minua nauraessaan eikä itkiessäänkään; silloin vain minä pidän hänestä, kun hän on mietteissään ja murheellinen.
— Minua hän taas miellyttää nauraessaan, — virkkoi Arkâdi.
— Tuo on teissä vielä vanhoja jälkiä satirillisesta suunnastanne…
"Vanhoja jälkiä!" — ajatteli Arkâdi; "olisipa nyt Bazârow kuulemassa tuota!"
— Malttakaas! — liitti Kâtja. — Kyllä me teidät vielä toisellaiseksi muutamme.
— Kuka? Tekö?
— Kukako? Sisko ja Porfíri Platônitsh, jonka kanssa te ette enää kinastele, ja täti, jota te toissapäivänä saatoitte kirkkoon.
— Mutta eihän minun sopinut kieltäytyä. Mitä taas Anna Sergêjewnaan tulee, niin muistattehan, kuinka hän monessa asiassa oli yhtä mieltä Jevgênin kanssa.
— Sisko oli silloin hänen vaikutuksensa alaisena, niinkuin tekin.
— Niinkuin minäkin? Olenko minä sitten mielestänne jo päässyt hänen vaikutuksensa alaisuudesta?
Kâtja ei vastannut.
— Kyllä minä tiedän, — jatkoi Arkâdi; — te ette milloinkaan pitänyt hänestä.
— Min' en osaa arvostella häntä.
— Tiedättekös mitä, Kâtjerîna Sergêjewna? Niin usein kuin kuulenkin teiltä tuon vastauksen, en sitä kuitenkaan usko. Ei ole sitä ihmistä, jota ei kukin meistä osaisi arvostella! Tuo on veruketta vaan.
— No sitten sanon teille, että hän … vähät siitä, ett'en hänestä pidä, mutta minä tunnen, että hän on vieras minulle, niinkuin minäkin hänelle … ja vieras olette hänelle tekin.
— Kuinka niin?
— Mitenkäs minä sanoisinkaan? … Hän on raatelevaisia, te ja minä kesyjä.
— Olenko minäkin kesy? Kâtja nyökäytti päätään. Arkâdi raapaisi korvallistaan.
— Kuulkaas, Kâtjerîna Sergêjewna; tämänhän voisi oikeastaan panna pahakseen.
— Tahtoisitteko te sitten olla raatelevainen?
— Raatelevainen en, mutta väkevä, tarmokas.
— Ei siksi tahtomalla tulla… Tuo teidän ystävänne, esimerkiksi, hän on tahtomattansakin sellainen.
— Hm! Te arvelette niinmuodoin, että hänellä oli suuri vaikutus Anna
Sergêjewnaan?
— Oli. Mutta siskoa ei voi kukaan kauan pitää vallassaan, — lisäsi
Kâtja puoliääneen.
— Miksikä niin luulette?
— Hän on hyvin ylpeä … ei vainenkaan … hän pitää itsenäisyyttään niin kalliina.
— Kukas sitä ei kalliina pitäisi? — kysyi Arkâdi, vaikka hänen mielessään samalla sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"
Ja Kâtjankin mielessä sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"
Nuorille ihmisille, jotka usein ja ystävällisesti seurustelevat keskenänsä, johtuu alinomaa mieleen samoja ajatuksia.
Arkâdi myhähti ja, siirtyen lähemmäs Kâtjaa, virkkoi kuiskaamalla:
— Tunnustakaapas vaan: te pelkäätte häntä hiukan.
— Ketä?
— Siskoanne.
— Entäs te? — kysyi Kâtja vuorostaan.
— Minäkin; huomatkaa, mitä sanon: minäkin.
Kâtja häristi hänelle sormeansa.
— Sepä kummallista, — sanoi hän. — Sisko ei ole koskaan ollut teille niin suopea kuin juuri tähän aikaan, nyt paljoa enemmän kuin ensi kertaa täällä käydessänne.
— Vai niin?
— Ettekö ole huomannut sitä? Ettekö ole hyvillänne siitä?
Arkâdi vaipui ajatuksiinsa.
— Millähän minä olisin saattanut ansaita Anna Sergêjewnan suosion?
Kenties sillä, että toin hänelle äiti vainajanne kirjeet.
— Sillä kanssa, ja on niitä muitakin syitä, mutta en sano, mitä.
— Miks'ette?
— En sano.
— Oo, tiedänhän sen: te olette hyvin itsepäinen.
— Niin olenkin.
— Ja tarkkasilmäinen.
Kâtja katsahti syrjästä Arkâdiin.
— Kenties. Harmittaako se teitä? … Sanokaas mitä te ajattelette nyt?
— Minä ajattelen, että mistähän teihin on tullutkaan tuo tarkkasilmäisyys, ja sitä teissä todellakin on. Tehän olette niin arka, epäluuloinen; tehän vierotte kaikkia…
— Minä olen ollut niin paljon yksinäni; pakostakin siinä tulee miettiväiseksi. Mutta vieronkohan minä kaikkia?
Arkâdi loi kiitollisen silmäyksen Kâtjaan.
— Tuo saattaa kyllä olla totta, — sanoi hän sitten; — mutta harvoinpa tuota mietinnän lahjaa tapaa ihmisissä, joilla on sellainen asema kuin teillä, minä tarkoitan, jotka ovat niin varakkaita; heidän, niinkuin tsaarienkin luokse on työläs päästä.
— Enhän minä ole rikas.
Arkâdi tuli ymmälle eikä ensi hätään käsittänyt Kâtjaa. "Niin vainenkin", ajatteli hän itsekseen; "tilahan onkin sisaren." Tuo ajatus ei ollut hänelle vastenmielinen.
— Kuinka te sanoittekaan niin sievästi.
— Mitä niin?
— Sievästi sanoitte vaan, niin suoraan, kainostelematta, kiekailematta. Minä nimittäin luulin kuin luulinkin, että siinä ihmisessä, joka tietää ja sanoo olevansa köyhä, asuu joku omituinen tunne, jonkunlaista ylvästelyä.
— En minä ole mitään sellaista kokenut, ja siitä kiitän siskoani.
Minä mainitsin varallisuudestani vaan kun siksi sanaksi sattui.
— Niin, mutta tunnustakaapa vaan, että teissäkin on palanen tuota äsken mainitsemaani ylvästelyä.
— Esimerkiksi?
— Esimerkiksi, ettehän te … suokaa anteeksi tällainen kysymys … tokkohan te menisitte naimisiin rikkaan miehen kanssa?
— Jos häntä hyvin rakastaisin… En, enpä luullakseni menisi sittenkään.
— Sepä se! — huudahti Arkâdi ja tuokion kuluttua lisäsi: — miks'ette?
— Siks' että laulussakin lauletaan nuorikoista, jotka ovat eri maata.
— Te kukaties tahtoisitte hallita ja vallita tahi…
— Eikö mitä! Mitä siitä olisi? Päinvastoin minä olen valmis alistumaan; eriasteisuus se vaan on raskasta, mutta kunnioittaa itseänsä ja alistua, sen minä käsitän. Se on onnea, mutta olla tois-arvoisessa asemassa… Ei, hyvä on näinkin.
— Hyvä on näinkin, — toisti Arkâdi. — Niin, niin, — jatkoi hän, — ilmankos te olette yhtä verta Anna Sergêjewnan kanssa. Te olette samallainen oman kannan ihminen kuin hänkin, mutta te olette umpeampi. Minä olen varma siitä, ett'ette te milloinkaan ensimmäisenä lausu tunnettanne ilmi, olkoon se kuinka voimallinen tai pyhä tahansa…
— Kuinka saattaisi toisin ollakaan? — kysyi Kâtja.
— Ja yhtä älykäskin te olette; teissä on yhtä paljon luonnetta kuin hänessä, ellei enemmänkin…
— Älkää suinkaan verratko minua siskoon, — virkkoi Kâtja hätäisesti; — se on minulle peräti epäedullista. Te näytte unohtaneen, että sisko on sekä kaunotar että älykäs ja … teidän varsinkaan, Arkâdi Nikolâitsh, ei pitäisi puhua tuolla tavalla ja vielä noin vakavan näköisenä.
— Mitäs tuo merkitsee: 'teidän varsinkaan'? Ja mistä te päätätte, että minä lasken leikkiä?
— Tietysti te laskette leikkiä.
— Niinkö luulette? Mutta entäs jos minä puhuinkin vakaumuksestani? Entäs jos minä mielestäni en käyttänyt vielä tarpeeksikaan voimallisia sanoja.
— En ymmärrä teitä.
— Todellakin? Nytpä huomaan arvanneeni teidän tarkkasilmäisyytenne äsken liian korkealle.
— Mitenkä?
Arkâdi käänsi päänsä toisaanne eikä vastannut mitään. Kâtja haki korin pohjalta vielä muutamia murenoita ja rupesi viskelemään niitä varpusille, mutta hänen kätensä heilahdus oli liian voimakas: varpuset pyrähtivät pois, ennättämättä siepata nokkaansa yhtään sirua.
— Kâtjerina Sergêjewna! — lausui Arkâdi äkkiä; — teille se kaiketikin on yhdentekevää, mutta tietäkää, ett'en minä teitä ikinä vaihtaisi siskoonne, eikä siinä kyllä, vaan en kehenkään koko maailmassa.
Hän nousi ja läksi kiireimmiten pois, ikäänkuin itsekin säikähtäen kieleltä kirvonneita sanojansa.
Mutta Kâtjalta vaipui sekä kori että kädet syliin, ja kauan aikaa hän vielä pää kallellaan katseli pois rientävää Arkâdia. Vähitellen alkoi hienon hieno puna nousta hänen kasvoihinsa, mutta huulille ei hymy noussut, ja tummissa silmissä asui neuvottomuus ja muuan toinenkin tunne, jolla ei vielä ollut nimeä.
— Oletko yksin? — kuului hänen läheltänsä Anna Sergêjewnan ääni. —
Arkâdin kanssahan sinä näyt äsken lähteneen puutarhaan.
Hätäilemättä siirsi Kâtja katseensa sisareen, joka hienossa, jopa huolellisenkin hienossa puvussa seisoi polulla, avatun päivänvarjonsa kärjellä liikutellen Fifin korvaa. Hätäilemättä Kâtja vastasikin:
— Yksin olen.
— Näenhän minä sen, — virkkoi toinen nauraen.
— Hän läksi siis omaan huoneesensa?
— Niin.
— Luitteko yhdessä?
— Niin.
Anna Sergêjewna otti Kâtjaa leuasta ja kohotti hänen päätään.
— Ettehän toki riitaantuneet?
— Emme, — virkkoi Kâtja, hiljalleen siirtäen syrjään sisarensa käden.
— Kuinka juhlallisesti sinä vastailet! Minä luulin tapaavani hänet täällä; aioin pyytää häntä kanssani kävelemään. Sitä hän itsekin minulta usein pyytää. Sinulle tuotiin kaupungista kengät, menehän koettelemaan niitä; minä huomasin jo eilen, että entiset ovat jo koko lailla kuluneet. Yleensä sin'et kiinnitä tarpeeksi huomiota tuohon seikkaan, vaikka sinulla on herttaisen somat, pienet jalat. Kädet on sinulla sievät nekin … mutta suuret; silloin ei saa unohtaa somia, pieniä jalkojaan. Vaikka … ethän sinä mikään koketti ole.
Anna Sergêjewna läksi edelleen astumaan tietä pitkin, kahisuttaen kaunista leninkiänsä. Kâtja nousi penkiltä, otti Heinen ja läksi hänkin — ei kumminkaan kenkiään koettelemaan.
"Somat, pienet jalat", ajatteli hän, verkalleen ja keveästi nousten päivänpaisteessa kuumiksi paahtuneita terrasin kiviportaita myöten. — "Somat, pienet jalat", sanotte te… No kyllä hän vielä niitten juureen laskeutuukin.
Mutta silloin häntä hävetti samassa, ja hän riensi juoksujalkaa ylös.
Arkâdi oli astumassa käytävää myöten omaa huonettansa kohti, kun hovimestari tapasi hänet ja ilmoitti herra Bazârowin istuvan hänen huoneessaan.
— Jevgênikö! — äännähti Arkâdi itsekseen, melkein kauhistuen. —
Joko siitä on kauankin kuin hän tuli?
— Vast'ikään saapuivat ja sanoivat niin jotta ei pidä ilmoittaa heistä Anna Sergêjewnalle, vaan käskivät saattaa suoraa päätä teidän huoneesenne.
"Olisikohan jotain onnettomuutta tapahtunut kotona?" ajatteli Arkâdi ja juostuaan kiiruimman kaupassa portaita ylös, tempasi oven yhdellä nykäyksellä auki. Bazârowin ulkomuoto sai hänen mielensä heti levolliseksi, vaikka kokeneempi silmä varmaankin olisi tuon odottamattoman vieraan yhä vieläkin tarmokkaassa, nuivahtaneessa olennossa huomannut sisällisen levottomuuden merkkejä. Pölyinen viitta hartioillaan ja lakki kourassa hän istui ikkunalaudalla, eikä kohonnut sijaltaan silloinkaan kuin Arkâdi äänekkäästi huudahtellen riensi hänen luokseen ja kavahti kaulaan.
— Sepä odottamatonta! Mistäpäin nyt puhaltaa? — haasteli hän, hyörien ja pyörien huoneessaan, niinkuin ainakin ihminen, joka itsekin luulee iloitsevansa ja tahtoo sitä muillekin osoittaa. — Onhan siellä kotona kaikki hyvin? Ovathan kaikki terveinä eikö niin?
— Kaikki on siellä hyvin, mutta eivät kaikki ole terveitä, — virkkoi Bazârow. — Mutta älä törise nyt, vaan käske tuoda minulle sahtia ja istu ja kuuntele, mitä minä sinulle ilmoitan moniaissa, mutta toivoakseni kyllin voimakkaissa lauseissa.
Arkâdi vaikeni, ja Bazârow kertoi hänelle duellistansa Pâvel Petrôwitshin kanssa. Arkâdi hämmästyi, jopa tuli murheelliselle mielellekin, mutta ei pitänyt tarpeellisena ilmaista sitä, kysyi vaan, eikö sedän haava todellakaan ole vaarallinen. Kuultuaan, että haava on erinomaisen intressantti, ei kumminkaan lääketieteellisessä suhteessa, hän pakotti itsensä myhähtämään, mutta sydämessä tuntui niin tukalalta, jopa hävettikin. Näytti kuin Bazârow olisi ymmärtänyt hänet.
— Niin, veikkonen, — virkkoi hän, — semmoista se on, kun elelee feodaalien kanssa: muuttuu itsekin feodaaliksi ja käy osalliseksi ritarillisiin turnauksiin. Ja nyt minä olen matkalla "isäin" tykö, — päätti Bazârow, — ja poikkesin tänne "antamaan sinulle tietoa kaikesta tuosta", niin minä sanoisin, ellen pitäisi hyödytöntä valhetta hupsuutena. Ei! Minä poikkesin tänne — hitto ties miksi. Ihmisen tekee, näetkös, välisti hyvää siepata itseänsä otsakiemurasta ja riuhtaista irti, niinkuin retikka multapenkistä. Sen tempun olen suorittanut äskettäin… Mutta mieleni teki vielä kerran katsahtaa siihen, mistä olin eronnut, siihen multapenkkiin, missä olin ollut kiinni.
— Toivoakseni nuo sanat eivät tarkoita minua, — vastasi Arkâdi mielenliikutuksella; — toivoakseni sin'et aio erota minusta.
Bazârow katsahti häneen terävästi, melkein läpitunkevasti.
— Jopa sinä siitä kovin pahaksesi panisit. Minusta tuntuu, että sinä olet jo eronnut minusta. Sinä olet tuoreskainen semmoinen ja puhtoinen … mahtaa ne sinun asiasi Anna Sergêjewnan kanssa käydä ihan erinomaisesti.
— Mitkä minun asiani Anna Sergêjewnan kanssa?
— Etkös sinä juuri hänen tähtensä tullut tänne kaupungista, lellipoika? Niin vainenkin: kuinkas ne sunnuntaikoulut siellä edistyvät? Etkös sinä sitten ole rakastunut häneen? Vai joko sinunkin on tullut aika näytellä kainoa?
— Jevgêni, tiedäthän minun aina olleen suoran sinun kanssasi; minä vakuutan, minä vannon, että olet erehtynyt.
— Hm! Uusi sana, — huomautti Bazârow puoliääneen. — Mutta turhanpäiten sinä kiivastelet: minulle tuo juttu on aivan yhdentekevää. Romantiko sanoisi, minä tunnen sen, että meidän tiemme alkavat haarautua eri suunnille, mutta minä sanoa päläytän, että me olemme kyllästyneet toisiimme.
— Jevgêni!…
— Mitäs se sen vaarallisempaa olisi, kultaseni! Kyllästyy sitä maailmassa paljoa parempaankin! Mutta emmeköhän nyt sano jäähyväisiä toisillemme? Siitä saakka kuin tänne tulin, minusta tuntuu sanomattoman ilkeältä, ikäänkuin olisin lukenut kyllikseni Gogolin kirjeitä Kalûgan kuvernöörskalle.[21] Min'en antanut hevosiakaan riisua.
— Se on mahdotonta!
— Miksi?
— Sehän — itsestäni puhumattakaan — olisi suurimmassa määrin epäkohteliasta Anna Sergêjewnaa vastaan, joka välttämättömästi tahtoo sinua nähdä.
— Siinä sinä erehdyt.
— Päinvastoin olen varma siitä, että olen oikeassa, — vastasi Arkâdi. — Ja miksikä sinä olet olevinasi? Kun tässä suu puhtaaksi puhutaan, niin etkös sinä itsekin tullut tänne hänen tähtensä?
— Saattaa tuossa olla perää, mutta erehdyt sinä sittenkin.
Mutta Arkâdi oli oikeassa. Anna Sergêjewna ilmoitti halajavansa nähdä Bazârowia ja lähetti hänelle kutsut hovimestarin kautta. Bazârow muutti pukua, ennenkuin läksi hänen luokseen: hän näkyi panneen uuden pukunsa päällimmäiseksi matkalaukkuunsa.
Rouva Odintsôw otti hänet vastaan vierashuoneessa eikä siinä, missä Bazârow niin odottamatta oli tunnustanut rakkautensa. Anna Sergêjewna ojensi hänelle ystävällisesti sormiensa päät, mutta hänen kasvoillaan kuvastui jännitys vastoin hänen tahtoansakin.
— Anna Sergêjewna, — kiiruhti Bazârow sanomaan, — minun täytyy ennen kaikkea rauhoittaa teidät. Edessänne on tavallinen kuolevainen, joka jo aikaa sitten on tullut järkiinsä ja toivoo, ett'eivät muutkaan enää hänen tyhmyyksiänsä muista. Minä lähden nyt kauaksi, ja vaikk'en minä ole mikään pehmeä olento, niin myönnättehän, ett'ei minun olisi hauska viedä mukanani sitä ajatusta, että te muistelette minua inholla.
Anna Sergêjewna huokasi syvään, niinkuin juuri korkean vuoren huipulle noussut ihminen, ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän ojensi toistamiseen kätensä Bazârowille ja vastasi hänen puristukseensa.
— Ken menneitä muistelee, siltä silmä puhki,[22] — virkkoi hän, — sitä suuremmasta syystä, kun minäkin, sen tunnustan, tein silloin väärin, eilenhän kokettimaisuudella, niin jollain muulla. Se oli unta, eikö niin? Ja kukapa unia muistelee?
— Kukapa vainenkin! Ja sitä paitsi … rakkaus … se on tekemällä tehtyä tunnetta.
— Todellakin! Minun on hyvin mieluista kuulla tuota.
Näin sanoi Anna Sergêjewna, ja niin sanoi Bazârow, ja kumpikin luuli puhuvansa totta. Olivatko heidän sanansa totta, täyttä totta? Itse he eivät sitä tienneet, kertoja sitäkin vähemmin. Mutta heidän keskustelunsa muodostui sellaiseksi, ikäänkuin olisivat täydellisesti uskoneet toisiansa.
Anna Sergêjewna kysyi muun muassa, mitä hän teki Kirsânowien luona. Toinen oli jo vähällä kertoa duellistaan Pâvel Petrôwitshin kanssa, mutta pidättyi, ajatellen Anna Sergêjewnan kenties luulevan, että hän koettaa tehdä itseänsä intressantiksi. Sanoi tehneensä siellä työtä koko ajan.
— Mutta minä, — sanoi Anna Sergêjewna, — minä olin ensin jonkun aikaa synkkämielinen, ties Herra, mistä syystä; olin jo aikeissa lähteä ulkomaillekin, aatelkaas! … Mutta sitten se meni ohitse; teidän ystävänne Arkâdi saapui tänne, ja minä pääsin taas entisille laduilleni, oikeaan rooliini.
— Mihinkä rooliin, sallikaa kysyäni?
— Tädin, opettajattaren, äidin, minkä nimen sille tahtonette panna. Mutta asiasta toiseen: tiedättekö, ett'en minä ennen oikein käsittänyt teidän ja Arkâdi Nikolâitshin välistä kiinteätä ystävyyttä. Minun mielestäni hän oli jotenkin vähäpätöinen, mutta nyt minä tunnen hänet lähemmin ja olen vakuutettu siitä, että hän on viisas mies… Mutta — ja se on pääasia — hän on nuori, nuori … toisin kuin me, Jevgêni Vasíljitsh.
— Yhäkö hän vieläkin arkailee teidän läsnä-ollessanne?
— Ettäkö hän… — yritti Anna Sergêjewna, mutta lisäsi sitten, hetken mietittyään: — nyt hän luottaa minuun paremmin, nyt hän puheleekin minun kanssani. Ennen hän aina kartteli minua. Mutta enpä minäkään hänen seuraansa hakenut. Hänestä ja Kâtjasta on tullut hyvät ystävät.
Bazârowia harmitti. "Eipäs vaan saata nainen olla viekastelematta", ajatteli hän itsekseen.
— Te sanoitte hänen kartelleen teitä, — lausui hän kylmästi myhähtäen, — mutta teiltä ei varmaankaan ole pysynyt salassa se, että hän oli rakastunut teihin?
— Kuinka? Hänkin? — pääsi Anna Sergêjewnalta.
— Hänkin, — toisti Bazârow, nöyrällä kumarruksella. — Ettekö te todellakaan sitä tiennyt? Uutisenko minä teille kerroin?
Anna Sergêjewna laski katseensa maahan.
— Te erehdytte, Jevgêni Vasíljitsh.
— Tuskinpa. Mutta kenties minun ei olisi pitänyt mainita tuota. — Itsekseen hän sitten lisäsi: "Siinä sait, älä viekastele toista kertaa".
— Miks'eikäs siitä saisi mainita? Mutta minun mielestäni te panette liian paljon merkitystä hetkelliselle vaikutelmalle. Alanpa luulla, että te olette taipuvainen liioittelemaan.
— Puhutaan kernaammin jostain muusta, Anna Sergêjewna.
— Miksikä niin? — vastasi toinen, mutta käänsi itsekin puheen toisaanne.
Hänestä tuntui sittenkin tukalalta Bazârowin seurassa, vaikka olikin hänelle sanonut ja omalle itselleenkin vakuuttanut unohtaneensa kaikki tyyni. Puhellen hänen kanssaan aivan jokapäiväisistä asioista, leikkiäkin laskiessaan, hän tunsi hiukan pelvon-alaista ahdistusta. Niinpä höyrylaivassakin ulapalla ihmiset puhelevat ja naureskelevat keskenänsä huolettomasti, aivan kuin maata mannerta jalka polkisi, mutta annas, että tulee pienikin pysäys, joku vähäpätöisinkin, tavallisuudesta poikkeava sattuma, niin jo ilmaantuu kaikkien kasvoille levottomuus, joka tietää, että ihmisissä asuu alituinen tietoisuus alituiseen uhkaavasta vaarasta.
Anna Sergêjewnan ja Bazârowin keskustelua ei kestänyt kauan. Edellinen alkoi tuon tuostakin vaipua mietteisinsä, vastailla hajamielisesti ja ehdotti vihdoin, että siirryttäisiin saliin, missä tapasivat ruhtinattaren ja Kâtjan.
— Missäs on Arkâdi Nikolâitsh? — tiedusti emäntä, ja, kuultuaan hänen olleen jo toista tuntia näkymättömissä, lähetti häntä hakemaan.
Kotvan aikaa kesti, ennenkuin hänet löydettiin: hän oli samonnut puutarhan perimmäisiin osiin. Siellä hän istui, kädet ristissä leuan nojana, syvissä mietteissään. Ja syviä ja vakavia olivatkin nämä mietteet, mutta murheellisia ei. Hän tiesi Anna Sergêjewnan istuvan kahden kesken Bazârowin kanssa, mutta mustasukkaisuutta hän ei tuntenut, kuten ennen. Päinvastoin hänen kasvonsa ne kirkastuivat kirkastumistaan; hän näytti kummastelevan jotain ja iloitsevan ja päättäneen ryhtyä johonkin.
XXVI.
Ukko Odintsôw vainaja aikoinaan ei rakastanut mitään uuden-aikaisia hommia, mutta myönsi kumminkin "jonkun verran liikunta-alaa jalostuneelle maulle". Senpä vuoksi hän rakennutti puutarhaansa, ansarin ja lammen välille, jonkunmoisen kreikkalaisen pylväikön venäläisistä tiileistä. Tämän pylväikön eli portiikin sokeaan peräseinään oli laitettu kuusi komeroa veistokuvia varten, jotka Odintsôw aikoi tilata ulkomailta. Niitten oli määrä esittää: Yksinäisyyttä, Vaiteliaisuutta, Mietiskelyä, Surumielisyyttä, Kainoutta ja Tunteellisuutta. Yksi niistä — vaiteliaisuuden jumalatar, sormi huulillaan, oli jo tuotettu ja asetettu pystyyn, mutta kylän pojat heittivät siltä jo ensi päivänä nenän rikki, ja vaikka lähitienoon kipsaaja oli luvannut tekaista sille uuden nenän, "entistä puolta paremman", niin käski Odintsôw viedä kuvan pois, ja sitten se pantiin olkiliiteriin, missä sai seista monta vuotta, herättäen taikauskoista kauhua kylän ämmissä. Pylväikön etupuolelle oli jo aikaa sitten kasvanut sankka pensaikko; pilarien kapiteelit vain ulottuivat vehreän tiheikön yli. Itse pylväikössä oli päiväsydännäkin viileä.
Anna Sergêjewna ei milloinkaan käynyt tässä paikassa siitä pitäin kuin oli nähnyt siellä tarhakäärmeen. Kâtja sitä vastoin istuskeli siellä useinkin erään komeron suulle asetetulla kivipenkillä. Siinä hän, siimeksessä ja raikas lemu ympärillään, lueskeli, teki käsitöitä, tahi vaipui siihen täydellisen hiljaisuuden tunteesen, joka luultavasti on jokaiselle tuttu, ja jonka sulous on siinä, että ihminen silloin, tuskin itsekään sitä tajuten, äänetönnä kuulahtelee elämän laajaa aaltoa, joka myötäänsä vyöryy sekä hänen ympärillään että hänessä itsessäänkin.
Bazârowin tulon jälkeisenä päivänä Kâtja istui lempipenkillään, ja hänen vieressään istui taaskin Arkâdi, joka oli pyytänyt häntä kerallansa "portiikiin".
Aamiaiseen oli vielä tunnin verran aikaa, mutta kastehelmissä kimalteleva aamu alkoi jo vaihtua helteiseksi päiväksi. Arkâdin kasvoilla asui eilinen leima. Kâtja näytti huolestuneelta. Sisko oli aamulla, heti teetä juotua, kutsunut hänet omaan kamariinsa ja ensi aluksi hyväiltyään häntä — se se joka kerta hiukan pelotti Kâtjaa — kehoitti häntä olemaan varovampi käytöksessään Arkâdin kanssa, varsinkin karttamaan kahdenkeskisiä seurusteluja, sillä ne muka olivat vetäneet sekä tädin että koko talonväen huomiota puoleensa. Sitä paitsi oli Anna Sergêjewna jo edellisenä iltana ollut pahalla tuulella, ja vähän hämillään oli ollut Kâtjakin, ikäänkuin tuntien olevansa johonkin syypää. Nyt, suostuessaan Arkâdin pyyntöön, hän oli itsekseen päättänyt, että tämä on viimeistä kertaa.
— Kâtjerina Sergêjewna — alkoi Arkâdi kainostelevalla luontevuudella, — siitä pitäin kuin minulla on ollut onni asua tässä talossa, olen haastellut teidän kanssanne kaikenlaisista asioista, mutta onpa muuan minulle sangen tärkeä … seikka, johon en vielä ole kajonnut. Te mainitsitte eilen, että minut on täällä tehty toisenlaiseksi — lisäsi hän, sekä sieppaillen että kartellen Kâtjan katsetta, joka niin kysyväisenä oli kääntynyt häneen. — Minä olen todellakin monessa suhteessa muuttunut, ja sen te tiedätte paremmin kuin kukaan, te, jolle minä oikeastaan olenkin kiitollisuuden velassa tästä muutoksesta.
— Minä? Minulleko? — äännähti Kâtja.
— En minä enää ole se korskea poika, jollainen olin tänne tullessani, — jatkoi Arkâdi, — vast'ikäänhän täytinkin kolmekolmatta. Minä halajan, kuten ennenkin, olla hyödyllinen, tahdon pyhittää kaikki voimani totuuden palvelukseen, mutta min'en etsi enää ihanteitani sieltä, mistä ennen; ne esiintyvät nyt… paljoa lähempänä minua. Tähän saakka en ole ymmärtänyt omaa itseäni; olin ottanut päälleni tehtäviä, jotka kävivät yli voimieni… Äsken vasta minun silmäni aukenivat, ja sen on saanut aikaan muuan tunne… Minä puhun hiukan himmeästi, mutta toivoakseni, te ymmärrätte minua…
Kâtja ei vastannut mitään, mutta lakkasi katsomasta häneen.
— Minun mielestäni, — alkoi Arkâdi taas, yhä enemmän vavahtelevalla äänellä, mutta peipponen se koivun latvassa huolettomana yhä vain veteli virsiänsä — minun mielestäni jokaisen rehellisen miehen velvollisuus on olla aivan suora niitten … niitten kanssa, joita … sanalla sanoen, jotka hänelle ovat läheisiä … ja sen vuoksi minä … minä olen päättänyt…
Mutta tässä Arkâdin kaunopuheliaisuus petti; hän takertui, joutui hämilleen ja oli pakotettu olemaan hetken aikaa ääneti. Kâtja ei vieläkään nostanut silmiänsä. Näytti siltä kuin hän ei ymmärrä, mihinkä tämä kaikki oikeastaan tähtää. Samalla hän näkyi odottelevan jotain.
— Ennakolta jo tiedän hämmästyttäväni teitä, — puuttui Arkâdi puhumaan, pannen liikkeelle kaikki voimansa, — sitä enemmän kuin tämä tunne joissain määrin … joissain määrin, huomatkaa … koskee teitäkin. Eilen te, muistaakseni, moititte minua vakavuuden puutteesta, — jatkoi Arkâdi, muistuttaen ulkonäöllään sellaista ihmistä, joka on astunut suohon ja tuntee joka askeleelta vaipuvansa yhä syvemmälle, mutta kiiruhtaa sittenkin eteenpäin, toivoen pikemmin pääsevänsä toiseen laitaan, — tuo moite kohdistetaan useinkin … sattuu … nuoriin, silloinkin kuin he jo ovat lakanneet antamasta aihetta siihen; ja jos minussa olisi enemmän itseeni luottamusta… ("Mutta autahan minua jo, hyvä ihminen!" ajatteli hän itsekseen epätoivoisena, mutta Kâtja se vaan katseli toisaanne.) Jos minä voisin toivoa…
— Jos minä voisin luottaa siihen, mitä te puhutte — kuului Anna
Sergêjewnan kirkas ääni.
Arkâdi vaikeni heti, Kâtja kalpeni. Ihan sen pensaikon vieressä, joka sankkana kasvoi pylväikön edessä, kulki tie. Anna Sergêjewna astui sitä myöten Bazârowin kanssa. Kâtja ja Arkâdi eivät voineet nähdä heitä, mutta kuulivat joka sanan, leningin kahinan, hengityksenkin. Ohikulkijat astuivat muutaman askeleen ja pysähtyivät kuni tahallansa itse portiikin edustalle.
— Nyt sen näette, — jatkoi Anna Sergêjewna, — me olemme erehtyneet; emmehän enää vietä ensimmäistä nuoruutemme aikaa, minä varsinkaan; me olemme eläneet, ennättäneet väsähtyä; me olemme kumpainenkin — miksipäs kursailisimme? — olemme ymmärtäväisiä: ensin me herätimme intressiä toisissamme, uteliaisuus heräsi … mutta sitten…
— Minä väljähdyin, — keskeytti Bazârow.
— Tiedättehän te, ett'ei se ollut syynä meidän välimme rikkaantumiseen. Mutta oli miten oli, me emme tarvinneet toisiamme, siinä pääasia. Meissä oli liian paljon … kuinka mä sanoisin … yhtä juurta. Me emme sitä ensi alussa käsittäneet. Arkâdi sitä vastoin…
— Häntäkö te tarvitsette? — kysyi Bazârow.
— Olkaa jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Te sanotte, ett'ei hän ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, ja niin minusta itsestänikin aina näytti, että minä miellytän häntä. Ymmärränhän minä sen, että minä saattaisin olla hänelle tätinä, mutta — en tahdo salata teiltä, — olen yhä useammin ruvennut häntä ajattelemaan. Tuossa nuoressa ja raikkaassa tunteessa on jotain viehättävää…
— "Tenhoisata" on tällaisissa tilaisuuksissa sattuvampi sana, — keskeytti Bazârow. Sapen kuohunta kuului hänen tyynessä, mutta umpeassa äänessään. — Arkâdi oli vähän salaperäinen eilen; ei puhunut teistä eikä sisarestanne… Se on tärkeä oire se.
— Hän on Kâtjan kanssa aivan kuin veli, — virkkoi Anna Sergêjewna, — ja se se hänessä minua miellyttää, vaikka, kukaties, minun ei pitäisi sallia tuollaista lähentelemistä heidän välillänsä.
— Sisarko teissä nyt puhuu? — sanoi Bazârow, sanojansa venytellen.
— Tietysti… Mutta miksikäs me seisomme? Lähdetään edelleen. Jopa on omituista tämä meidän keskustelumme, eikö niin? Ja olisinko voinut aavistaakaan, että olen puheleva tällä tavoin teidän kanssanne? Tiedättehän, että minä pelkäilen teitä, ja samalla minä kumminkin luotan teihin, sillä pohjaltanne te olette hyvä.
— Ensinnäkin en minä ole lainkaan hyvä, ja toiseksi minä olen kadottanut kaiken merkityksen teidän silmissänne, ja te sanotte, että minä olen hyvä. Se on sama kuin laskea kukkaseppel kuolleen päähän.
— Jevgêni Vasíljitsh, eihän meidän voimissamme… — alkoi Anna Sergêjewna, mutta tuuli huhahti, pani lehdet puussa kahisemaan ja vei hänen sanansa mennessään.
— Vapaahan te olette, — kuului taas tuokion kuluttua Bazârowin ääni.
Sen jälkeen ei enää erottanut mitään; askelet kuolivat pois … kaikki oli jälleen hiljaa.
Arkâdi kääntyi Kâtjan puoleen: tämä istui entisessä asennossaan, pää vaan entistä alemmas painuneena.
— Kâtjerîna Sergêjewna, — lausui hän vapisevalla äänellä ja käsiään puristellen; — minä rakastan teitä, rakastan koko elämän-ikäni, järkähtämättä, ja teitä yksin. Sen minä tahdoin sanoa teille, kysyä teidän mielipidettänne ja pyytää teitä omakseni, sillä minä en ole rikas ja tunnen olevani valmis kaikkiin uhrauksiin… Te ette vastaa. Ettekö usko minua? Luuletteko minun puhuvan kevytmielisesti? Mutta muistelkaahan näitä viimeksi kuluneita päiviä! Ettekö te jo aikaa sitten ole tullut siihen vakaumukseen, että kaikki muu — ymmärtäkää minua — kaikki, kaikki muu on jo aikaa sitten kadonnut jäljettömiin? Katsokaahan minuun, sanokaahan yksi ainoa sana… Minä rakastan teitä … rakastan … uskokaa toki minua!
Kâtja loi Arkâdiin arvokkaan ja kirkkaan katseen ja sitten, kauan aikaa mietittyänsä ja tuskin huomattavasti myhähtäen, virkkoi:
— Kyllä.
Arkâdi kavahti ylös.
— Kyllä! Kâtjerîna Sergêjewna, te sanoitte: kyllä! Mitä tuo sana merkitsee? Sitäkö, että minä rakastan teitä, että te uskotte minua … vai … vai … en rohkene puhua loppuun…
— Kyllä, — toisti Kâtja, ja tällä kertaa Arkâdi ymmärsi hänet. Hän sieppasi Kâtjan suuret, kauniit kädet omiinsa ja painoi ne sydäntänsä vasten riemusta tukahtumaisillaan. Tuskin hän kesti seisovillaan, hokemistaan vaan hokien: Kâtja, Kâtja!… Mutta Kâtja rupesi itkemään tuommoista viatonta itkua, itsekin hiljaa naurahdellen kyynelilleen. Ken ei ole nähnyt tuollaisia kyyneleitä lempimänsä olennon silmissä, hän ei vielä ole kokenut, mihinkä määrin ihminen, ihan menehtymäisillään kiitollisuuden ja kainouden tunteesta, saattaa olla onnellinen täällä maan päällä.
Huomenissa, aamulla varhain, Anna Sergêjewna kutsutti Bazârowin omaan kabinettiinsa ja pakotettua naurua nauraen ojensi hänelle kokoonkääräistyn postipaperilehden.
Se oli kirje Arkâdilta, joka siinä pyytää hänen sisartaan omakseen.
Bazârow lukaisi kirjeen nopeasti läpi. Hänen täytyi hillitsemällä hillitä itseänsä, ett'ei päästäisi ilmi ilkkuvaa tunnetta, joka silmänräpäyksessä lehahti liekkiin hänen rinnassaan.
— Vai niin, — virkkoi hän; — ja tehän vielä eilen arvelitte hänen rakastavan Kâtjerîna Sergêjewnaa veljellisellä rakkaudella. Mitäs te nyt aiotte tehdä?
— Minkäs neuvon te annatte? — kysyi Anna Sergêjewna, yhä nauraen.
— Minä arvelen, — vastasi Bazârow, nauraen hänkin, vaikk'ei hänestä tuntunut lainkaan iloiselta eikä yhtään naurattanut, enempää kuin Anna Sergêjewnaakaan, — minä arvelen parhaaksi, että annatte nuorille siunauksenne. Tämä on kaikin puolin hyvä naimiskauppa: Kirsânowit ovat jotenkin varakkaita, Arkâdi isänsä ainoa poika, ja isäkin on hyväntahtoinen ukko, ei hän pane vastaan.
Rouva Odintsôw astui lattian poikki huoneen päästä toiseen. Hänen kasvonsa ne vuoroin vaalenivat, vuoroin lensivät punaisiksi.
— Niinkö arvelette? — kysäisi hän. — No niin, enhän minä tiedä, mikä estäisi… Minä iloitsen Kâtjan puolesta … ja Arkâdi Nikolâjewitshin myöskin. Tietysti minä odotan vastausta isältä ja lähetän Arkâdin itsensä tuomaan sitä. Oikeassapas minä sittenkin olin eilen, kun sanoin meidän kumpaisenkin olevan jo vanhoja… Mutta kuinkas en minä mitään nähnyt! Sehän on kummallista!
Anna Sergêjewna rupesi jälleen nauramaan, kääntäen samalla kasvonsa pois.
— Kovin on ovelaksi käynyt nykyajan nuori väki, — puhui Bazârow, ruveten nauramaan hänkin. — Jääkää hyvästi! — virkkoi hän sitten, oltuaan hetken aikaa vaiti.
— Minä toivotan teille asian päättymistä kaikkein parhaimmalla tavalla. Minä sitten taampaa siitä iloitsen.
Rouva Odintsôw kääntyi pikaisesti häneen.
— Lähdettekö te pois? Miks'ei teidän nyt sopisi jäädä? Jääkää… Teidän kanssanne on niin hauska haastella … on kuin kävelisi kuilun partaalla. Ensi alussa hirvittää, mutta sitten — ties mistä se rohkeus tuleekaan. Jääkää.
— Kiitos tarjouksestanne, Anna Sergêjewna, ja siitä, että niin mairittelevalla tavalla arvostelette minun keskustelutaitoani. Mutta minä huomaan olleeni jo liiankin kauan minulle vieraassa piirissä. Lentokalat ne kestävät jonkun aikaa ilmassa, mutta pian niitten pitää jälleen mäiskähtää veteen: sallikaa minunkin pudota elementtiini.
Rouva Odintsôw katsahti Bazârowiin. Katkera hymy tempoili hänen kasvojansa. "Tuo rakasti minua", ajatteli hän. Hänen tuli sääli Bazârowia, ja osaa-ottavasti hän ojensi hänelle kätensä.
Mutta Bazârow arvasi hänen ajatuksensa.
— Ei! — sanoi hän, peräytyen askeleen. — Köyhä minä olen, mutta almuja en ole vielä tähän saakka ottanut vastaan. Jääkää hyvästi ja pysykää terveenä.
— Minä olen vakuutettu siitä, ett'emme nyt viimeistä kertaa ole yhdessä, — virkkoi toinen, vasten tahtoansakin tuntien ilmeistä liikutusta.
— Sattuuhan sitä maailmassa jos mitä! — vastasi Bazârow, kumarsi ja poistui.
— Vai aiot sinä rakentaa oman pesän? — puhui hän samana päivänä
Arkâdille, kykkysillään lattialla matkalaukkuaan pakaten. — No niin.
Onhan se hyvä asia. Mutta turhaa oli sinun vilpistellä. Minä luulin
sinun suuntautuvan aivan toisaanne. Vai ällistyitkö itsekin?
— En todellakaan luullut näin käyvän, erotessani sinusta, — vastasi Arkâdi, — mutta miksikäs sinä itsekin vilpistelet ja sanot: "se on hyvä asia", niinkuin minä en tietäisi sinun mielipiteitäsi avioliitosta?
— Voi veli veikkoseni, — puheli Bazârow, — mitä haasteletkaan! Katsopas, mitä minä teen: matka-arkkuun ilmestyi tyhjä paikka, ja minä sullon sen heiniä täyteen; ja niin se on meidän elämämmekin matka-arkun laita: täytä se millä hyvänsä, kunhan ei vain jäisi tyhjää paikkaa. Älä pane pahaksesi: muistanet kai, mikä mielipide minulla aina oli Kâtjerîna Sergêjewnasta. Muut mamselit ne on älykkään kirjoissa siitä syystä vain, että osaavat älykkäästi huokailla; mutta sinun mamselisi osaa kyllä pitää puoliaan, pitääpä niinkin, että sinutkin kouriinsa kokoaa …. ja niinhän sen pitää ollakin. — Hän paiskasi matka-arkun kannen kiinni ja nousi seisomaan. — Ja nyt minä jäähyväisiksi sanon sinulle vielä kerran — sillä mitäpäs tässä itseään pettelisi? — me sanomme nyt toisillemme hyvästi ainaiseksi, ja sen sinä tunnet itsekin… Viisaasti teit; meikäläisen katkeraa ja kitkerää loismiehen elämää varten sinä et ole luotu. Ei sinussa ole julkeutta eikä ilkeyttä; sinussa on vaan nuorta rohkeutta ja nuorta kiivautta. Meidän toimeemme ei sinusta ole. Ette te, aatelisherrat, ette te jalomielistä nöyryyttä ja jalomielistä kiehahtelua kauemmas ikinä pääse, ja ne ovat joutavaa tavaraa. Te, esimerkiksi, ette tappele ja luulette jo olevanne kelpo poikia, mutta meidän tekee mieli tapella. Ja mitäpäs pitkistä puheista! Meidän pölyt ne sinulta silmät syö, ja meidän likamme sinut tahraa. Sin'et ole kasvanut meidän tasalle; itseäs ihailet tietämättäskin; sinusta tuntuu hauskalta torua omaa itseäsi, mutta meistä se on ikävää… Tuo meille muita! Meidän pitää saada murtaa muita! Kunnon poika sinä olet, mutta hemppu sittenkin, liberaalinen herraspoika, — evolatuu,[23] niinkuin meidän ukko siellä kotona sanoo.
— Ainaiseksiko sinä nyt sanot minulle jäähyväiset, Jevgêni? — virkkoi Arkâdi murheellisena; — ja eikö sinulla ole muita sanoja minun varalleni?
— On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu niitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja äiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja laita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä, etteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla on, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen sanonut jäähyväiset… No niin, syleilläänkös, vai?
Arkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana syöksähtivät kyynelet hänen silmistään.
— Semmoista se on se nuoruus! — virkkoi Bazârow tyynesti. — Mutta minä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi, usko pois.
Rattailta hän sitten vielä sanoi:
— Terve nyt, veli! — ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin katolla, hän lisäsi: — Kas tuolla! Ottaos opiksi!
— Mitäs tarkoitat?
— Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai oletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä rakastava lintu? Siinä sulle esikuva! … Voikaa hyvin, signor!
Rattaat ratisemaan.
Bazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan,
Arkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan
Kâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan.
Arkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.
Anna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden vuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden. Jalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa ruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli joutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi oman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan raskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin: tuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin häntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle sekä mieluisa että mieltä masentava huomio.
"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen", ajatteli hän: "uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista, itsekkäisyyttä"…
— No lapset, — sanoi hän ääneen, — onko rakkaus tekemällä tehtyä tunnetta, onko?
Mutta Kâtja ja Arkâdi eivät edes ymmärtäneet hänen sanojaan. He vierastivat häntä, sillä keskustelu, jonka he vasten tahtoansakin olivat sattuneet kuulemaan, ei mennyt heidän muistostansa. Mutta pianpa Anna Sergêjewna sai heidät rauhoittumaan; eikä se hänelle vaikeaksi käynytkään: hän rauhoittui itsekin.