Eniten kärsi hän siitä, ettei voinut itkeä äitiänsä vapaasti, ilman tunnonvaivoja. Hän kadehti poikia, jotka arkun ääressä voivat antautua suruunsa ilman itsesyytöksiä. Eikö hän ollut osaksi syynä tähän kuolemaan, vaikka mikään ennakkoaavistus ei hänelle ollut sen tuloa ilmaissut? Hän muisti lääkärin selityksen, että tauti ei ollut toivoton, vaan että päinvastoin se paranee, kun vain potilas saa nauttia lepoa ja rauhaa. Mutta kuinkapa saattoi tuo heiverä olento kestää myrskyä?

Ja myrsky, jonka hän lähdöllään oli nostattanut, oli myllännyt, hävittänyt kotilieden. Kaikki oli hajalle viskottu, Marcellazit menneet, Hubert lähtenyt etsimään pientä kunniankorvausta tahratulle nimelle, ja suoranaista perikatoahan merkitsi vanhan kotikartanon myynti. Eikä kotona ollut enää muita kuin ukoksi tullut isä ja Marguerite. Mutta miksei Marguerite ollut mennyt naimisiin? Oliko hänen sulhasensa ollut kyllin katala lukeakseen hänen viakseen toisen syyn? Hän ei maininnut siitä mitään kirjeessään. Hän unohti itsensä luetellessaan heidän onnettomuuksiaan. »Minä elän isäämme ja sinua varten», sanoi hän koruttomasti, ilman muuta viittausta uhraukseensa. Ei kukaan ollut säästynyt, ei kukaan, paitsi syyllinen, joka hempeän taivaan alla oli elellyt mitä suloisimmissa nautinnoissa.

Sillä joskaan hän ei ansainnut herra Frasnen sinkoamaa katalaa syytöstä, oli hän syyllinen perhettänsä kohtaan, uskoessaan olevansa vapaa sitä pettämään. Ja hän syytti rakastajatartaan, jonka ymmärtämättömyys oli näin häntä häväissyt, jonka rakkaus oli häntä alentanut. Mutta rakkausko oli hänet alentanut. Rakkauteen, jota hän niin suuresti oli tavoitellut intoutuneessa ja samalla tiedonhaluisessa nuoruudessaan, joka oli hipaissut hänen sydäntänsä kuin ne hehkuvat henkäykset joita puihin ripustetut tarun harput odottivat soidakseen, sisällytti hän kaiken tunteellisuutensa niinkuin harpun soimisen tuuleen. Sen lukuun hän pani kaiken innon ja heikkouden, joiden lähde oli hänessä itsessään. Keskellä tätä pikaista elämänsä katselmusta muisti hän Edithin silmät, suun, liikkeet. Niin, noiden liikkeiden sulolle, tuon äänen hyväilylle, noiden katseiden hehkulle oli hänen sydämensä soitto ripustettu. Hän luopuisi tästä naisesta, mutta ei rakkaudestaan.

Ja mistä kävi hänen sitten Edithiä moittiminen? Mitä tämä aavisti siitä murhedraamasta, jossa hän aiheutti kokonaisen suvun turmion? Varmaan ei mitään. Hän oli ottanut tuon rahan niinkuin he ottavat sydämiä, ajattelematta pahaa ja luullen sitä oikeudekseen. Jos Maurice ilmoittaisi hänelle asian, hämmästyisi hän ja palaisi epäröimättä Chambéryhin huutamaan tuomareille rakastajansa viattomuutta. Tätä jalomielisyyttä Maurice ei halunnut. Parempi, ettei hän saisi sitä milloinkaan tietää ja että hän saattaisi itseään mihinkään vaaraan. Hän, Maurice, lähtisi tänä iltana… ei, ei tänä iltana, huomenaamulla, hänelle ilmoittamatta, täytettyään hänen laittomat myötäjäisensä, jottei niistä puuttunut mitään.

Mutta miten Edithin kävisi näin hyljättynä? Eikö hänellä, Mauricella, ollut myöskin velvollisuuksia häntä kohtaan, jolle rakkaus oli elämän kaikkeus?… Hän koetti kuvitella Edithin tulevaisuutta. Näki hänet armotta julmasti raadeltuna, kuuli hänen kiroavan ja itkevän rakastajaansa vuorotellen, huutelevan häntä pyhässä metsässä, kappeleissa, kaikissa heidän lempensä muistopaikoissa. Maurice tunsi vilpitöntä osanottoa hänen sieluntuskaansa. Mutta toisaalta Edithissä oli niin paljon joustavuutta, niin hurja elämänhalu, että hän kyllä taas tointuisi. Eikö hän ollut nähnyt Edithin väristen ja jyrkkänä nousevan häntä vastaan, kun hän oli esittänyt kuolemaa? Epäilemättä hän tointuisi, kestäisi, jäisi elämään. Ja Maurice tunsi sydämenahdistusta ajatellessaan, että kenties kerran, tuonnempana tämä hurja tuli, joka häntä kulutti, palaisi jollekin toiselle…

»Ei, ei sitä», huokasi hän. »Sitä en tahdo.»

Tämä oli viimeinen taistelu. Ensi hetkestä oli hän tuntenut tappionsa. Äidin kuolema, perheen viimeinen vetoaminen, hänestä langetettu häväisevä tuomio eivät sietäneet epäröimistä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin järjestää lähtönsä yksityiskohtaisesti, mahdollisimmassa määrässä lieventää Edithin onnettomuutta. Jäädä hänen luokseen kauemmaksi ei hän tahtonut, mutta hauras päätöskin eritä hänestä tuntui niin tuskalliselta että teki mieli huutaa…

Edith odotti häntä levottomasti hotellin portailla. Heti nähdessään
Mauricen tulevan juoksi hän vastaan.

— Vihdoinkin! äänsi hän kuin hiljaisena valituksena, ei nurkunana.

Maurice koetti hymyillä.

— Päivää, Edith.

Herkkänä ja tarkkaavaisena hän katsasti rakastajansa kasvoja ja huomasi kyynelten jälkiä.

— Minä pelkään nykyään aina kun sinä olet poissa.

— Mitä sitten?

— Että sinä et palaa.

— Mutta rakas…

— Tiedän sen, jatkoi hän raskaasti. Kerran sinä jäät tulematta. Sano minulle, eihän se tapahdu vielä?

— Ole vaiti, Edith. Minä olen rakastava sinua aina.

— Ainako? Mitä tapahtuneekin?

Edith tarttui hänen käteensä ja kohotti sen ihailevalla liikkeellä huulilleen. Sitten hän kysyi pelokkaana:

— Sinä sait uutisia tänä aamuna Ranskasta, kerrottiin minulle.

— Niin sain.

— Hyviäkö?

Mauricella oli rohkeutta vastata myöntävällä liikkeellä. Koska hän säilytti suruansa yksin, olivat he jo erossa. Mutta Edith lisäsi:

— Minä en koskaan odota uutisia. Sinä olet minun sydämeni ja elämäni.

Ja kun hän astui edellä parvekkeelle, missä heidän pieni pöytänsä oli asetettu tuulen suojaan, kysyi Maurice itseltänsä:

»Onko minulla voimaa lähteä?»

IV.

PALAUS.

Puoliunessa nousi Edith vuoteen laidalle ryntäilleen katselemaan rakastajaansa, joka viimeisteli pukeutumistaan. Tämä oli asettanut lampun lattialle, jottei varjostimen heijastama valo sattuisi nukkuvan silmiin.

— Miksi nouset näin aikaisin? kysyi Edith unisella äänellä ja silmät puoliksi kiinni.

— Minä en saa unta. Ja päivä sarastaa.

Hän sammutti lampun. Hämärää valoa kuulti akkunaverhojen lomista.

— Yöhän nyt on, Maurice.

— Näkyyhän jo hiukan aamunsarastusta.

— Ei se päivää ole. Se on kuunvaloa.

— Nuku vielä, Edith. Sinulla on siihen aikaa.

— Niin. Minä olenkin väsynyt, minua niin raukaisee.

Hän painoi päänsä jälleen korvalliselle ja sulki silmänsä. Nukkuessakin oli Edithissä vielä lemmenhempeyden ilmettä. Maurice astui vuoteen luo, kumartui häntä kohti ja katseli hänen kasvojansa huoneen epämääräisessä hämärässä.

»Noiden silmien tuike, joka minun elämääni elvytti», mietti hän, »on minulta sammunut. Minä en enää saa nähdä sen tuikkivan. En näe verenliikettä poskilla, en hampaiden valkeutta puoliavointen huulien takana, en suun kaarta, nenän piirtoa, enkä tummien hiusten tulvaa, jonka tuoksun tunnen. Hänen ruumiinsa on minulta mennyttä, ..»

Hän tuli vaarallisesti hentomieliseksi. Hänessä heräsi kiusaus jäädä. Hän kumartui lähemmäksi ja siveli viehkeän lämmintä otsaa. Edith hymyili epämääräisesti silmät yhä kiinni. Ja Maurice poistui huoneesta.

Hotellin käytävässä tapasi hän vain pojan joka haukotteli harjatessaan permantoa eikä kiinnittänyt huomiota hänen puuhiinsa. Hänellä oli mukanaan vain käsilaukku, talvipalttoo ja keppi.

Lyhin tie Ortan asemalle kulki Monte Sacren kautta. Aamunsarastuksessa kalpeneva kuu loi kuin pelonalaista ja salakähmäistä valoa puoliksi valjenneeseen metsään. Mäntyjen ja lehtikuusten runkojen välitse hiipivät sen säteet maahan varisseille kellastuneille lehdille ja paneutuivat kappelien seinämille. Tullessaan viidennentoista kappelin luo kohotti Maurice päätään ja pysähtyi. Sen soljat pilarit seisoivat valkoisina, yksi ja toinen heitti mustan varjon seinää vastaan.

Hän nousi portaita ylös ja kääntyi viimeistä kertaa katsomaan tuttua maisemaa. Kaivon arkku, muutamien pyhättöjen selkeät piirteet kohosivat hänen ympärillään kuin ilmestykset. Hän erotti kauempana tummat vuoret ja eri puolella kukkulaa osia järvestä. Belvédèren hotelli oli jo jäänyt rinteen taakse näkymättömiin. Sitä hän kuitenkin etsi. Kivet, joita hän tallasi, puut, kappelit, koko ympäristön, jonka auringonnousu nyt palautti vaikuttavimpaan valaistukseensa, painui hänen mieleensä. Niinkauan kuin hänellä olisi voimaa muistella, hän näkisi ne jälleen tällaisina, ei niiden oman erikoisen viehätyksen vuoksi, vaan päähenkilön toimintapaikkana. Matkan päästä vielä tämä päähenkilö, hänen nuoruutensa ainokainen kukka, vaikutti tenhoavasti. Sen sijaan, että olisi paennut taakseen katsomatta Maurice seisoi yhä hievahtamatta tällä paikalla, joka oli Edithin lempipaikka ja jonne hän ruusunkukkia kädessä oli tullut heidän vuosipäivänsä aattona, heidän onnensa viimeisenä päivänä.

Raukeana väsymyksestä nukkui hän nyt heidän huoneessaan. Tunnin, kahden kuluttua, ehkä jo ennenkin, kun hän nousee tullakseen hänen luokseen, hän löytää kampauspöydältä musertavan kirjeen, joka hellävaraisin sanoin ilmoittaa hänelle eron tapahtuneeksi. Hän ei tietenkään sitä heti käsitä. Kuoressa olevat paperit selittävät asian paremmin. Siinä oli kuitattu hotellilasku, muutamia seteleitä, Milanon Internationale-pankin talletustodistukset ja niitä täydentämässä Marguerite Roquevillardin shekki, jonka Maurice oli kuitannut. Siitä hän huomaa kenenkä väliintulo tämän sai aikaan. Perhe, jonka hän oli voittanut, otti pois hänen rakastajansa. Silloin hän puhkeaisi suureen tuskanhuutoon. Niin kaukana hänestä kuin hän, Maurice, olisikin, aina tulisi hän kuulemaan sen vihlovana mielessänsä…

Metsästä väistyi kuunvalo aamunnousun tieltä. Aika kului. Maurice seisoi nojaten pilaria vastaan eikä voinut lähteä.

»Mistä sainkaan rohkeutta murtaa hänen sydämensä ja omani», mietti hän. »Hän on tuolla, ihan lähellä minua vielä. Jos palaisin, ei hän tietäisi mitään. Hänen heräämisensä olisi suloinen ja kevyt. Mutta ei, minä en milloinkaan enää tule häntä näkemään. On suhteita, joita rakkaus ei voi ehkäistä. Nyt ymmärrän, että onni ei ole oikeus. Minä rakastan häntä ja kidutan. Se paha, jonka hän minulle teki, ei ollut tahallista. Minä muistan tunteneeni vain elämää hänen rinnallaan joka hetki, mutta kuitenkaan en voisi enää elää hänen kanssaan… Edith, muistatko vielä? Sinä annoit minulle kukkia ensimmäisenä iltana. Ja sitten annoit minulle huulesi empimättä, niinkuin kukkasikin. Kun sanoit minulle: 'minä olen sinun, mutta yksin sinun, milloin tahdot', tunsin ennakolta hyväilyjäsi, jotka ovat syöpyneet minun veriini. Ah! älä sen vuoksi, että olet niin herkkä hyväilyille, sen vuoksi että juuri nyt kun saat minun tähteni kärsiä, sinun heikkoutesi huolestuttaa minua mitä tulevaisuuteen tulee, älä luule, että rakastan sinua vähemmän ja ettei minun siksi, että tiedän tämän tähden kerta saattavani sinut kadottaa, Edith, sopisi sitä ajatella, mutta kenties rakastan sinua vielä enemmän… Miten muistelet sinä minua? Kahden syksyn välin täytti rakkautemme. Tämä vuodenaika oli sinun lemmikkisi. Tapasin sen kultaa sinun silmissäsi, sen hurmiota sylissäsi. Nyt se muistuttaa minusta päivänkukkia Ortan hautuumaalla. Se verhosi kuolemaa. Ymmärrätkö, kuolemaa? En ole sanonut sinulle jäähyväisiä, mutta kaikki on lopussa. Se oi kuin kuolema meille. Sinä itket, puhut, kävelet, olet muille elävä olento täynnä suloa ja nuoruutta; mutta minulla ei sinusta ole enää mitään, minulta sinä olet kuollut. Ja parempi olisi että todella olisit kuollut. Sinä et kiroaisi minua, joka sinua rakastan ja jonka kuitenkin täytyi kuristaa rakkautemme…»

Junan vihellys tempasi hänet tylysti irti tästä toivottomuuden tilasta, johon hänen tahtonsa vähitellen luisui. Oliko aika livahtanut ohi? Ei, tämän täytyi olla Novareen laskeutuva juna, joka lähtee muutamaa minuuttia ennen kuin Domodos-solaan nouseva. Tämä otollisella hetkellä tullut muistutus palautti hänen tarmonsa. Hän jätti kappelin, juoksi metsän läpi ja saapui asemalle. Aamu nousi vuorille ja kuu haihtui avaruuteen.

Hän osti piletin Corconioon, joka on Ortaa lähellä, mutta päinvastaisella, suunnalla kuin se, minne hän, lähti, sekoittaakseen Edithiltä jäljet, jos tämä ehkä yrittäisi häntä tavoittaa. Matkalla syyttäisi hän erehdystä.

Omegnaan saakka kulkee rautatie liki järven rantaa. Vaunussa istuutui Maurice selkä eteenpäin ja kumartui akkunaan nähdäkseen vielä nämä muistorikkaat paikat. Keveät aamuvirit juovailivat järven pintaa. Niemen puut näyttelivät soijia runkojansa ja oksiensa kantavuutta. Tuolla hän oli oppinut tuntemaan onnen. Juna lähti Omegnasta. Turhaan yritti hän vielä löytää Orta Novaresea, silmillänsä, sydämellään pidättää pakenevaa maisemaa. Toisia, jotka suurensivat välimatkaa, putoili väliin kuin kiviä hautaan. Hän kuuli itsekunkin kumahduksen.

Tuntia myöhemmin saapui hän Domodos-solaan, pieneen Alppien juurella olevaan italialaiseen kaupunkiin, jota Lago Maggioren yläpuolella huuhtelee vuolteinen vihreä Tosa. Sieltä lähtee hevosrata, joka yhdistää Italian Sveitsiin Simplonin vuoren kautta, jos valjakot ovat hyvät ja hevosten vaihto täsmällistä, kuljetaan tuo neljäseitsemättä kilometriä Ossolan laaksosta Rhônen laaksoon kahdessatoista tunnissa. Matka maksaa lähes kaksikymmentä frangia. Saadakseen rahapuolen täysin selväksi Edithin suhteen oli Maurice melkein tyyten tyhjentänyt kukkaronsa Hän oli tutkinut matkaoppaita. Torinon kautta oli matka kalliimpi. Kun hän olisi lunastanut kolmannen luokan piletit Ortasta Domodos-solaan ja Briegistä Chambéryhin, ei hänelle laskelmansa mukaan jäisi taskuun kuin kolmen tai neljän sangen vaatimattoman atrian hinta. Se oli todellakin tuhlaajapojan paluu. Nöyryytystä tuntematta kärsi hän puutetta, joka asetti hänet samalle tasolle samassa vaunussa matkustavien köyhien työmiesten kanssa Tämä pikku huoli päinvastoin hälvensi hänen tuskaapa. Todellista levottomuutta ei hän senvuoksi tuntenut. Hän tiesi miten voi säästää karttamalla ajoneuvoja ja Briegin kalliita hotelleja. Simplonin vieraskoti vuorenkukkulalla, samoin kuin Grand Saint-Bernardinkin vuorella oleva, tarjoaa ilmaista vierasvaraisuutta vuoren yli kulkevalle köyhälle väelle, ja matkailijatkin käyttävät hyväkseen sen suojaa. Hänen vierustoverinsa, muuan Piemontén mies, joka tunsi paikat, selitti hänelle: »Vieraskoti on aina avoinna. Päivät ja yöt, yöt ja päivät. Yöllä on vain mentävä sisään, etsittävä huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.»

Näin helpottuivat matkan vaikeudet. Hän kulkisi Simplonille jalkaisin ja nukkuisi vieraskodissa. Domodos-solassa, mihin rautatie päättyi, nousi hän junasta ja käveli ylpeästi hevosvaunun ohi, joka seisoi aseman edustalla ja joka viiden alkutaipaleella virman hevosen vetämänä sangen pian hänet saavutti. Ajaja mitteli katseellaan matkalaukkua kantavaa, hyvinpuettua nuorta miestä, joka ei kammonut jalkapatikkaa. Hän hiljensi valjakon kävelemään, läimäytti piiskaansa herättääkseen huomiota ja kohteliaalla liikkeellä, jommoisella naiselle tarjotaan kukkavihkoa, tarjosi hän vapaata paikkaa vaunussa.

— Kiitos, vastasi Maurice, minä kuljen jalkaisin.

— Mahdotonta, mahdotonta, signoren jaloilla. Te myöhästytte kovasti! olen varma että signorina odottaa.

— Ei minua kukaan odota.

— Ah! sen pahempi. Takkavalkea, lämmin keitto ja nainen on perilletullessa suloista.

Ja kiristäen ohjaksia hätisteli hän hevosia. Pian oli vaunu kadonnut näkyvistä. Yksin jäätyään jatkoi Maurice matkaansa. Hiljoilleen kohosi hän laakson yläpuolelle. Ennen Alppien ahtaille rotkoteille astumistaan kääntyi hän katsomaan Italian ihanuuden viimeisiä väikkeitä. Se kukoisti Tosan kostuttamassa mutkaisessa laaksossa, metsäisillä rinteillä, vieläpä jyrkillä seinämillä, joita kultapensaat koristivat. Päivänvalossa näki selvään, että tämä maa koetti vuorten ankaruutta uhmaten viehättää. Messuun matkalla olevilla maalaisnaisilla — oli sunnuntai — oli värilliset kaulahuivit, joiden päät riippuivat selkäpuolella, ja lyhyet kirjavat hameet. He tervehtivät vastaantulijoita ensimmäisinä kohteliaalla hyvänpäiväntoivotuksella, joka liikutti nuorta miestä. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vapaaehtoiseen maanpakoon menossa. Eikö Edith ollut hänen kotimaansa? Edith! Nyt hän oli herännyt, nyt hän tiesi… Ja Maurice joudutti kulkuansa unohtaakseen tuskansa väsymykseen.

Hän oli jakanut kuljettavat 64 kilometriä kolmeen osaan: Iselleen, 18 kilometriä; kukkulalle 22; Briegiin 24. Hän aikoi syödä aamiaista Isellessä ja ehtiä kukkulalle, joka on 2.000 metriä korkealla, syödäkseen päivällistä ja nukkuakseen vieraskodissa ja taivaltaa taas alas Briegiin seuraavana aamuna kyllin aikaisin ehtiäkseen Lausannen ja Geneven junaan, joka Ranskan rajalla tavottaa Savoijin junan. Maanantai-iltana klo kuuden aikana olisi hän Chambéryssä.

Iselle, vähäisen vehreän laakson takana, on viimeinen kylä ennen Sveitsiin tuloa. Siitä saa tosiaankin sen vaikutelman että täällä on sanottava surumieliset hyvästit Italialle. Rakennettuna pitkin Napoleonin tien reunoja on se jo sullottu kahden, neljän- tai viidentuhannen jalan korkuisen muurin väliin, mutta taakseen katsahtaessa voi vielä nähdä nurmikoita, muutamia puuryhmiä ja ikäänkuin lakeuden lupauksen vuorten keskellä. Hevosvaunun kulkuset — Isellessä vaihdetaan valjakkoa — ja rahavartijain mahtavaa arvonimeä käyttävien puoliherraskaisten tullimiesten touhu oli ainoa, mikä ennen vilkastutti: pikku kylää, kunnes elokuussa 1898 alkoi uuden, Alppien puhki kulkevan rautatien rakennus. Kuin taikatempulla kasvoi väkiluku nelinkertaiseksi. Kylän ahkerat asukkaat rakensivat pieniä, puutarhan ympäröimiä huviloita insinöörejä ja työnjohtajia varten. Syntyi sikermä uusia majataloja ja ravintoloita, seinillä Simplonin kunniaa julistava nimi ja vaahtoavan asti-viinin tarjous.

Kylän koko sunnuntain johdosta joutilas väki oli jalkeilla. Kellot soittivat päämessun päättymistä, kun Maurice saapui. Hän kulki läpi naisten jonon, jotka virsikirja kädessä palasivat kotiansa, kun taas keilaradat houkuttelivat miehiä ja joka kapakasta tuoksahti ruuanhaju ja kuului kitaran ja harmonikan soitto. Hän aterioi halvasta hinnasta eräässä viheliäisennäköisessä osteriassa, meluavan joukon seurassa. Sen sijaan että olisi käyttänyt hyväksensä päivää ja kiiruhtanut lähtöänsä — marraskuussa tulee yö niin äkisti — hän vitkasteli harkitsematta, ikäänkuin olisi pitänyt tuota mautonta meteliä yksinäisyyttä parempana. Hän ei saanut itseään pakotetuksi kulkemaan rajan yli. Se oli hänestä perikadon kouraantuntuva todiste, hän takertui jälleen rakkauteensa kuin hukkuva olkeen. Vielä tässä savuisessa huoneessa, jossa meluava rähinä esti häntä ajattelemasta ja siten lievensi hänen tuskaansa, kuvitteli hän kuitenkin olevansa kaukaisessa kosketuksessa Edithin kanssa.

Vähää ennen Gondon-rotkoa, missä vesiryöpyt kohisevat, tapasi hän molempien maiden välisen rajapyykin. Kuljettuaan sen ohi tunsi hän pimeyden valtaavan sydämensä jo ennen kuin se peitti sen kapean kaistaleen maata, missä hän taivalsi kahden kallion välissä. Kohottaessaan päätänsä näki hän ruskon viimeisen väikkeen katoavan taivaalta. Yö, joka yllätti hänet paljoa aikaisemmin kuin hän matkasuunnitelmassaan oli laskenut, esti häntä käyttämästä Algabyn pitkää kierrosta karttavaa oikotietä. Oh jo myöhä, kun hän väsyneenä saapui Simplonin kylään, missä hän söi ja levähti hetken.

Kun hän nousi jatkamaan matkaansa odotti häntä majatalon kynnyksellä pimeys ja äänettömyys. Hän käsitti ne surullisen matkansa luonnollisiksi kumppaneiksi. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa: vähät hän välitti sen ulkokohtaisista oloista. Olihan hän omin käsin tappanut onnensa, ja ansaitsevathan murhamiehet rangaistuksen? Oli alakuun aika Kuu ilmestyi vasta yhdentoista tienoissa illalla kun hän lähestyi vuoren kukkulaa. Sen valossa huomasi hän olevansa yksinään autiossa ja elottomassa piirissä, ympärillään vain lunta, joka tekee kaikki esineet yhdennäköisiksi. Hän ei kuullut edes omia askeleitaan. Hänen varjonsa oli hänellä epävakaisena seurana, joka piteni, oheni, katosi ja taas palasi.

Hengästyneenä ja jalat väsyneinä oli hän jo pitkän aikaa tähystellyt näköpiiriä keksiäkseen vieraskodin. Oliko hän kulkenut sen ohi huomaamattaan? Väsymykseltä ei hän enää saattanut arvioida välimatkoja. Ja miksi oikeastaan ponnistella? Eihän tarvinnut muuta kuin lyykähtää tien viereen. Lumelle oli hyvä nukahtaa tai kuolla. Pääsee ajattelemasta, pääsee kulkemasta.

— Edith, lausui hän ääneen.

Oman äänensä kuullessaan pysähtyi hän ja hätkähti ikäänkuin joku olisi kutsunut häntä itseään. Eikö se ollutkin Edith, joka kutsui häntä vielä kerran, viimeisen kerran? Vaivaa tuntematta riensi hän kutsujaa kohti. Jalatkin olivat niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän vain liiti lemmittyänsä kohti, niinkuin kuudan lumella. Äärimmäinen väsymys, vilu, ilman ohentuminen ja sielullinen epätoivo aiheuttivat hänessä harha-aistimuksen. Joka siinä nääntymyksen tilaan jää, on mennyttä. Hän ei voi enää astua askeltakaan. Koneisto on rikki.

— Edith, lausui Maurice vielä.

Ja hymyili. Mikään ahdistus ei häntä painanut. Oli niin yksinkertaista istahtaa ja odottaa. Hänen edessään oikealla kädellä kimmelsivät Monte Leonen jäätiköt värähdellen ikäänkuin joku liikunta olisi antanut niille eloa. Hänestä näytti kuin koko valkoinen näköpiiri olisi ollut liikkeellä, kulkemassa takaisin Italiaa kohti. Hän tunsi kohmettuvansa ja samalla oli hänessä jonkinlainen autuas raukeus. Itsesäilytysvaisto taikka kenties tämmöisen kangastuksen herättämä uteliaisuus pitivät hänen silmiänsä auki, vaikka hän jo oli unen vallassa eikä hänellä ollut haluakaan herätä. Vuoren hiljaisuus, jota lumi ja kuu näyttivät laajentavan, täytti koko avaruuden ja nousi tähtiin saakka.

Tässä maiseman pakenemisessa, johon hän oli antanut itsensä luisua, tapahtui äkkipysäys, kun hänen käsilaukkunsa putosi maahan hänen herpouneesta kädestään. Liike, jolla hän kumartui sitä tavoittamaan, mursi tainnostilan. Liikunnan vaikeudesta tajusi hän vaaran suuruuden.

»Minähän kuolen», välähti hänen päähänsä. »Täällä, yksin, tähän autiuteen.»

Kuolla! Edith, jota kohti hän luuli liukuvansa, haihtui häilähdyksenä hänen mielestään, niinkuin terhenetär meren usvaan, ja edessä väikkyi hänen lapsuutensa maa, La Vigien seutu, koti.

»He odottavat minua.»

Onko se taika kuolemaa vastaan, tämä ensi vuosien muistiinpaluu, joka nostaa näitä kuvia lopun kiusausten, raukenemisen halua vastaan? Mutta kai hänen nuoruutensakin auttoi, että hän jälleen sai jonkunverran tarmoa. Hän liikutteli jalkojansa vuorotellen eteenpäin, niinkuin olisi nostellut niitä sitkeästä liejusta, johon ne olivat tarttuneet. Hän suorastaan laahusti eikä kävellyt muutamien metrien mittaan. Nyt hän pelkäsi ja karkaisi itsensä vaaraa vastaan, jonka hän aavisti olevan uhkaamassa, seuraamassa häntä askel askeleelta yksinäisyydessä, niinkuin hänen pienimpiäkin heikkouksiansa vaaniva vihollinen. Hän tiesi, että tien varrella, lähellä kukkulan lakea, on aina vähän päästä hätäkojuja varattu tuiskun ja pakkasen yllättämiä vaeltajia varten. Hän keskitti kaiken tarmonsa löytääkseen jonkun niistä. Silloin huomasi hän Monte Leonen juurella kimmeltävän heiverää valoa, joka hiukan erkani kuutamoyön kirkkaudesta. Se oli valtavan vuoren edessä oleva pikkuriikkinen vieraskoti, jonka portti on aina sepposenselällään, vieläpä lampun valaisemana. Heti kun hän näki päämäärän, oli hän pelastettu. Ei hän päästänyt silmistään tuota tuiketta, joka häntä rohkaisi. Pian rakennus sai todellisen suuruutensa, korkean ja tilavan, suurista laakakivistä rakennetun. Vihdoin oli hän portailla ja astui sisään. Kaukaisen koirakopin perällä ilmaisivat koirat hänen tulonsa. Mutta käytävään, jonne kuunvalo kuumotti, ei ketään tullut vastaan. Jätettiinkö hänet hätään vielä ovellakin? Väsymyksessään aikoi hän paneutua maata käytävän permannolle, kun Piemontén miehen selitys muistui hänen mieleensä:

— Yöllä mennään sisään, etsitään huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.

Hän nousi portaita ylös, tunnusteli ensimmäistä ovea, joka oli suljettu, sitten toista, joka aukeni. Se oli yksinkertainen, mutta mukava huone, jossa oli vuode, siinä puhtaat makuuvaatteet ja runsaasti peitteitä, pesupöytä, piironki, pari kolme tuolia ja lattiamatto. Tämän upeuden nähdessään hän hymyili. Olipa ennakkohuolto mennyt niin pitkälle, että piirongin päälle oli huomiota herättävällä tavalla asetettu pieni pullo rommia, lasi ja sokeriastia. Juoma hänet palautti täysin entiselleen. Viidenkolmatta vanhana on vaara pian unohdettu.

»Minä olen täällä kotonani kuin varas», tuumi hän hyväntuulisena, elämän uudelle yllätykselle arvoa antaen. Mutta tämä mielijohde sai hänet hätkähtämään. Niinkuin varas, todellakin. Eikö hän ollut tuomittu varkaudesta? Häpeän muisto häivytti hänen ilonsa. Hän paneutui levolle. Paksut peitteet antoivat hyväätekevää lämpöä. Hänen väsymyksensä oli niin suuri, että hän nukkui heti, ajattelematta edes, että tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän vietti kaukana Edithistä ja ulkopuolella Italiaa sen jälkeen kun oli isänsä kotoa lähtenyt.

Aamulla hän heräsi liian myöhään lähteäkseen Briegiin. Saatuaan kuulla hänen matkansa vaiheet pitivät munkit häntä luonaan päivän ja hoitelivat parhaansa mukaan. Hän kieltäytyi käyttämästä hevosvaunua, mutta hänen ylpeytensä esti ilmaisemasta syytä. Se oli levähdyksen, eri vaikutelmien, miltei unohduksen päivä. Tässä Theben temppelissä, kahdentuhannen metrin korkeudessa, osoitti hän lapsen hilpeyttä, jota silloin tällöin, vaikkakin harvoin, keskeytti äkillinen alakuloisuuden puuska. Hän söi kuin susi, käveli vieraskodin ympäristössä saadakseen kohmettuneet jalkansa vertymään, hyväili koirankopissa pitkäkarvaisia paimenkoiria, ihaili päivänläikkinää jäätiköillä ja lumen pienten kristallien erilaisuutta, lausui moneen kertaan halunsa viipyä kauan aikaa vuoristossa ja pani maata hyvissä ajoin. Ei kukaan olisi voinut luulla, että hän juuri oli jättänyt rakastettavimman rakastajattaren ja oli matkalla Ranskaan ilmoittautuakseen vangittavaksi. Keskellä suurimpia huolia odottamattomat keitaat vaalivat meidän luontomme heikkoutta niin ettei se kykene kiintymään murheeseen, vai ylläpitääkö vain alkeellinen elämänvaisto meitä vastoin tahtoammekin.

Tiistaina kello neljä aamulla hän lähti vieraskodista syötyään vähän leipää ja juustoa, jotka vierasten hoitoa huoltava isä oli edellisiltana väkisin pannut hänet ottamaan pöydältä huomista einettä varten. Varasipa hän vielä toisen puolen eväiksi matkaa varten, kun ei ollut varma oliko hänellä taskussaan enempää rahaa kuin piletin hinta, Simplonin kylässä nauttimansa ylimääräisen atrian vuoksi. Ei kukaan ollut ylhäällä. Hän lähti niinkuin oli tullutkin, salassa. Niinkuin hänen tulonsakin iltana oli portti seppiselällään auki. Mutta kuuvalon asemesta, jota hän oli toivonut ystävälliseksi auttajakseen, oli ulkona pimeä. Portailla oli lunta.

Täytyi rientää, alaskulku kun ei ollut niinkään helppoa. Hetken kuluttua kääntyi hän kuitenkin etsimään silmillään vieraskodin mustaa varjoa sitä kaipaavin mielin hyvästelläkseen. Virkistyneenä kulki hän pelottomasti tulevaisuutta kohti. Vuoren ja munkkien rauhallisuus olivat hänen huomaamattaan tyynnyttäneet hänen mieltään. Reippain askelin asteli hän asettuakseen uudelleen kotilieden luona paikalleen, josta intohimon puuska oli hänet temmannut pois. Sattuman oikku, jota hänen oli kiittäminen pelastuksestaan, oli samalla palauttanut hänen sisällisen olentonsa ennalleen. Hän palasi normaalielämään sillä uskaliaalla ja romanttisella tavalla, jolla tavallisesti sitä kartetaan, ja hän nautti tästä oman itsensä alttiiksipanosta suuresti.

Lunta oli epäilemättä satanut jo monta tuntia, sillä tie oli peittynyt. Hän kulki eteenpäin lakkaamatta peläten eksyvänsä tieltä, joka kulki pitkin kuilujen reunoja. Vähän matkan päässä kukkulan laelta kulkee se kahden tai kolmen vuoreen puhkaistun tunnelin läpi. Näissä tunneleissa oli niin pilkkopimeää että hän eräällä kohtaa luuli tulleensa sokeaksi. Kepillään tunnustellen ja vasenkin käsi eteenpäin ojennettuna, matkalaukun taakasta huolimatta, kulki hän hapuilemalla osuen joka askeleella vesilätäkköihin, joita tunnelin tippuminen synnyttää, ja tunsi tunnelin päättyvän ilman kylmenemisestä paljoa ennen kuin saattoi mitään nähdä.

Tien hankaluus karkaisi hänen rohkeuttaan. Nuoret kaipaavat kokemusta, ja kun he niin innokkaasti etsivät rakkautta, johtuu se enemmän elämän kuin nautinnon halusta. Maurice, joka keppikerjäläisenä pakeni onnea, ei osannut katsoa kaikkea menetetyksi. Hän kamppaili uljaasti kylmää, lunta, yötä ja pelkoa vastaan, ja tämä kamppailu häntä lämmitti.

Päivä nousi vähitellen, mutta siitä ei hänelle ollut suurta apua. Lumihiutaleiden muodostama valkoinen sumu saarsi häntä joka puolelta, niinkuin meri luotoa. Tämä tie, joka on niin silmääkiehtova ja jonne näkyvät Bernin Alpit, Aletschin jäätikkö, Rhônen laakson valtavat ja vaihtelevat vuorijonot, näytti hänestä pumpuliin uurretulta. Joskus saattoi muutaman askeleen päässä tien varrella näkyä lumipeitteinen kuusi. Sen ohi kuljettuaan etsi hän toista merkkiä. Tässä pitkäveteisessä yksitoikkoisuudessa saapui hän Briegiin. Seikkailukausi oli päättynyt.

Rautatiellä tuntui päivä pitkältä ja rasittavalta kotiseudun yhä välittömämmästä läheisyydestä huolimatta. Hän nousi junasta kuuden-aikaan illalla Vivierissä, joka on Chambéryn lähin asema. Epämääräinen pelko, että hänet tunnettaisiin ja vangittaisiin junasta noustessa, herätti hänessä tämän ajatuksen. Hän lähti siis jalkaisin taivaltamaan Aixin tietä. Se kulkee Lémencin kukkulan ohi.

— Edith, huokasi hän ja pysähtyi hetkeksi.

Hän ymmärsi, että nämä kolme päivää olivat lopullisesti heidät erottaneet. Ja kun hän kuitenkin rakasti, syytti hän itseään yhä julmuudesta. Sitten lähestyi hän vuoren kylkeen uurretun tien kaidetta. Chambéryn tulet tuikkivat. Hän määritteli paikkoja.

— Hautuumaa. Koti.

Ensimmäiseksi lähti hän äitinsä luokse. Kalmisto oli suljettu eikä hän päässyt sisälle. Sitten saapui hän kiusallisia katuja pitkin kotiansa. Kello löi kahdeksaa. Hän oli kohmettunut, hänen oli nälkä: minnekä mennä, ellei sinne? Sykkivin sydämin hän soitti. Uusi palvelijatar avasi oven, hän ei siis voinut mennä sisään ilman muuta, vaan piti kysyä epämääräisellä äänellä.

— Neiti Roquevillard.

Hän jäi eteiseen. Nöyryytettynä, voitettuna tunsi hän kiusausta paeta, mennä minne hyvänsä. Mikä outo voima oli häntä hartioista työntänyt aina isän katon alle asti?

Marguerite ilmestyi ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Sinä, Maurice, sinä.

Ja ponnistellen ollakseen itkemättä lisäsi hän hiljaa:

— Eilisestä alkaen olen sinua odottanut.

Marguerite vei hänet ruokasaliin. Masentuneena, turtuneena antautui hän
Margueriten hoiviin. Ruokaa ei ollut vielä korjattu pois.

— Entä isä? kysyi hän vihdoin hiukan pelokkaasti.

— Hän meni päivällisen jälkeen huoneeseensa työskentelemään, kun minä jäin riisumaan pikku Julienia. Minä menen häntä valmistamaan.

— Ei, Marguerite, älä mene.

— Miksen?

— En tiedä.

Ja kauhean äänettömyyden jälkeen hän kysäisi:

— Tuota… hän on paljon muuttunut?

— On kyllä.

Hänen oli nälkä, mutta ei uskaltanut ruveta syömään vaikka sisar kävi itse noutamassa ruokia keittiöstä. Marguerite ymmärsi hänet ja nähdessään hänet hajamielisenä poistui mennäkseen isänsä työhuoneeseen.

— Isä, hän on täällä.

Asiakirjoihin syventynyt herra Roquevillard hypähti pystyyn. Se oli vaistomainen liike… Sitten hän heti hallitsi itsensä:

— Hän palaa verrattain myöhään.

— Etkö tule häntä katsomaan? Hän on niin onneton. Herra Roquevillard mietti ja vastasi päättävästi:

— Minä tulen katsomaan häntä huomenna vankilaan, järjestääkseni hänen puolustuksensa. En tänä iltana.

Kun Marguerite kävi tästä surulliseksi, painoi hän tyttärensä rintaansa vasten ja sanoi:

— Pidä sinä huolta hänestä. Jos hän on väsynyt katso että hän saa levähtää. Mutta huomenna hänen on mentävä ilmoittautumaan vangittavaksi.

— Isä, antakaa hänelle anteeksi. Äidin tähden…

— Kerran, Marguerite, niin toivon, ansaitsee hän minun anteeksiantoni. Nyt en voi niin nopeasti unohtaa, mitä pahaa hän meille teki lähdöllään. Minä tahdon, että hän sen ymmärtää, että hän sen mittaa. Se on tarpeellista meidän entisyytemme ja hänen tulevaisuutensa vuoksi. Mutta älä itke. Minä en ole lakannut häntä rakastamasta. Hänen paluunsa keventää mieltäni…

Myöhemmin, paljoa myöhemmin yön hiljaisuudessa poistui herra Roquevillard huoneestaan ja kulki hiipivin askelin poikansa ovelle. Hän varjosti kädellään kynttilän liekkiä. Hetken kuunteli hän tasaista ja keveää hengitystä, jota tuskin kuuli. Hieno hymy kirkasti hänen tarmokkaita, surun uurtamia kasvojansa:

»Hän on täällä. Se on pääasia. Minä pelastan hänet ja hänen kanssaan koko suvun…»

KOLMAS OSA.

I.

ASEKUMPPANI.

Kun Marguerite Roquevillard saapui, kuten joka päivä, isänsä työhuoneeseen sytyttämään lamppua ja vetämään akkunain eteen uutimia, mutta ennenkaikkea hiukan huojentamaan hänen huoliansa, tapasi hän isän katselemassa ikkunasta illan nopeaa tuloa.

— Sinäkö tulet, sanoi hän. Oli jo liian pimeä työskennellä.

Hän pyyteli anteeksi unelmoimistaan ikäänkuin heikkoutta. Mutta tytär tiesi tämän mietiskelyn syyn, jota isä ei tunnustanut.

— Eivätkö ne herrat ole vielä tulleet? kysyi hän.

— Minä odotan heitä joka hetki. Tänään jälkeenpuolenpäivän heidän piti käydä Mauricen luona vankilassa.

— Kuka pitää puolustuspuheen? Herra Hamelko?

— Ei. Maitre Hamel on meidän ammattikuntamme esimies. Kun Maurice on asianajajakunnan kirjoissa, olen pyytänyt esimiestä ottamaan huolekseen hänen puolustuksensa. Se on vanha tapa. Maitre Hamel antaa meille ammattiarvonsa tuen, mutta hän katsoo olevansa liian vanha ja liian erikoisesti sivilioikeudellisen puolen mies tämän puolustuspuheen pitäjäksi. Hän tahtoo antaa sen maitre Bastardin tehtäväksi, joka kaikista virkatovereistamme on rikosasioissa etevimmän maineessa ja jolla on todella suuri vaikutus valamiehistöön.

Tämän nimen kuullessaan nyrpisti neito hiukan huuliaan:

— Minä olen kuullut hänen puhuvan. Isä puhuu paremmin kuin hän.

Mutta vanha asianajaja melkein suuttui:

— Minä en puhu hyvin, pikkuruinen. Minä sanon vaan yksinkertaisesti, mitä minulla on sanomista.

— Miksi sinä et puolusta häntä, isä?'

— Se on mahdotonta, näes. Etkö ymmärrä sitä? Laskien kätensä isän olalle painoi Marguerite päätään hänen rintaansa vasten ja kysyi hiljaa:

— Oletteko antanut hänelle anteeksi?

— Hän ei ole sitä minulta pyytänyt.

— Kun hän kärsii.

— Niin, ehkäpä. Kohtalo on häntä kovasti kolhaissut. Mutta hänpä sitä sittenkin itse yllytti.

— Muista äitiä, isä.

Isä kumartui suudellakseen tyttönsä otsaa.

— Älä pyydä minua olemaan heikko, Marguerite. Minä olen kahdesti käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän oli ylpeyteensä sulkeutunut. Hän ei osoittanut mitään katumusta, niin paljon kuin hänen käytöksensä onkin tuottanut meille turmiota. Minä odotan häneltä vain yhtä sanaa, antaakseni hänelle anteeksi, mutta me olemme puhelleet vain merkityksettömistä asioista.

— Minun kanssani hän itkee äitiä. Sinun kanssasi hän ei uskalla.

— Minun asiani on odottaa. Minä odotan. Marguerite, jonka pää oli isän povella, ei nähnyt surullista lempeyttä, joka kirkasti vanhenneita kasvoja ja lievensi sanojen kovuutta. Hän toisti:

— Hän kärsii. Hän on onneton.

— Entä me? sanoi herra Roquevillard.

Hän kohotti hellästi neidon päätä ja vaihtoi keskustelun-aihetta, kysyen vuorostaan:

— Mitä sinä olet tehnyt tänään iltapäivällä?

— Käytin pikku Julienia kävelemässä. Sitten olen kirjoittanut pitkän kirjeen Hubertille.

— Ah! Minä myöskin.

Hubert oli heille uutena levottomuuden aiheena. Viimeinen Sudanista tullut kirje kertoi, että upseeri oli saanut kuumeen ja oli sairaana yksinäisessä neekerimökissä, ilman lääkäriä. Hän laski itse leikkiä tästä harmittavasta väsymyksestä, joka muka ei sen enempää merkinnyt, mutta jokin tälle vastakkainen sävy sanonnassa ja tavallista tuntehikkaampi hyvästely oli hätkähdyttänyt ja syvästi liikuttanut sekä isää että sisarta. He vaikenivat sydän raskaana. Marguerite sytytti lampun karkoittaakseen pimeyden, joka täytti huoneen pahoilla aavistuksilla. Kun hän oli laskemassa uutimia alas, koputettiin ovelle.

— He ovat tulleet, sanoi herra Roquevillard.

Marguerite kerkisi paraiksi poistua toisesta ovesta. Asianajaja astui vieraitaan vastaan. Herra Hamel tuli sisälle ensimmäisenä, hänen jälessään herra Bastard.

Ammattikunnan esimies nautti Chambéryn lakimiesten keskuudessa suurta arvovaltaa, jonka hänen korkea ikänsä, juridinen taitonsa ja kunnioitettava elämänsä aiheuttivat. Hän oli viidenkahdeksattavuotias vanhus, niin laiha että hän melkein ui hulmuavassa lievetakissaan, jonka hän itsepäisesti väitti kestävän yhtä kauan kuin hänkin. Talvisin käytti hän vanhanaikaista päällysvaatetta, jonka hihoihin hän ei katsonut maksavan vaivaa pistää käsiänsä. Sileäksi ajeltuja kasvoja koristivat valkoiset taaksepäin harjatut hiukset, ja värittömät posket näyttivät miltei kuulakkaan kalpeilta. Hänen korkea vartalonsa oli hiukan etukumarassa, niinkuin hoikka poppeli tuulessa. Mutta hänen luonteensa ei ollut milloinkaan taipuillut. Ei mikään ollut saanut häntä poikkeamaan siltä menettelyn tieltä, jonka hänen vankka vakaumuksensa oli jo aikaisin valinnut oman perheen perimysten hengessä. Hän oli käytökseltään kylmä ja pidättyväinen, puheeltaan harvasanainen ja osoitti periaatteissaan yhtä suurta jäykkyyttä kuin kohtelussaan maltillista kohteliaisuutta. Hänen suuruutensa oli samanlainen sekä jokapäiväisissä että poikkeuksellisissa oloissa. Myötä- ja vastoinkäymiset eivät hänen sielunsa tasapainoon vaikuttaneet. Kuitenkin oli hän kokenut varsinkin jälkimäisiä jo myöhäisellä iällä, jolloin miehellä, hänen päiviensä painuessa iltaan, on oikeus lepoon. Eräs hänen pojistaan oli tehnyt epäonnistuneita yrityksiä, jotka olivat nielleet hänen omaisuutensa. Hän oli yksinkertaisesti ryhtynyt uudelleen työhön, ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Oikeudessa esiintyi hän harvoin, mutta häntä käytettiin neuvonantajana arkaluontoisissa asioissa, missä ei pyydetty muuta kuin oikeutta ja kohtuutta. Häntä ei juuri usein nähty ulkopuolella pientä, pimeähköä ja vaatimatonta työhuonettansa, jonne tultiin esittämään asiakirjoja kuin korkeimpaan oikeuteen. Vain iltaisin lähti hän ulos mennäkseen vielä ripein askelin viluisen ja kiireisen näköisenä, ulkomaailmasta välittämättä, kirkkoon kuulemaan Jumalan ääntä, jonka kutsua hän odotti alistuvan kärsivällisenä.

Suuresta ikäerosta huolimatta liitti häntä sellainen vanha ystävyys, jonka olojen yhtäläisyys ja taisteluiden yhteisyys lujittavat melkein heimolaisuudeksi, herra Roquevillardiin, jonka hän oli ottanut suojaansa tämän lähtiessä ammattinsa taipaleelle ja joka puolestaan oli häntä tukenut hänen aineellisen asemansa sortuessa, pitänyt hänen puoltaan saamamiehiä vastaan, hankkinut lykkäyksiä, järjestäen parhaalla tavalla myynnit ja maksut. Kun nyt nuorempaa vuorostaan kolhaisi kohtalo, astui vanhempi esiin pesästänsä. Mutta hän tunsi vuosien kankeuden ja voimattomuutensa.

Maitre Bastardin kuuluisuus sai hänet pyytämään tätä avuksensa. Tämä nuori mies — viiden-viidettä vuoden iästä huolimatta kutsui ukko häntä nuoreksi mieheksi — oli tosin keskustelussa hiukan kyynillinen, mutta hän ei antanut sen häiritä itseänsä, vaan valintansa kerta tehtyään sopi hänen kanssaan siitäkin huolimatta että toinen yleensä pani oikeusjutuista huomattavan suurta painoa nimenomaan palkkiokysymykseen. Mutta oikeudessa oli herra Bastard peljättävä kuin armeija; irooninen ja lyyrillinen vuorotellen, leikkiälaskevana tai liikutettuna, ääntänsä värisyttäen kuin tenorilaulaja ja käsiään huitoen kuin näyttelijä astui hän heti etualalle, näytteli suurta partaansa, säännöllisiä piirteitänsä, kiiltävää kaljuuttansa kuin arvon merkkejä, hääräsi, teutaroi, valtasi koko näyttämön ja lopuksi loihti koko valamiehistön, tuomarit, vastapuolen kaapunsa poimuihin, joita hän hulmutteli kuin lippua. Hänen kiistämätön menestyksensä oikeussalissa täytyi ottaa lukuun, ja herra Hamel, totuuden nöyrä palvelija, jota kaikkinainen kaunopuheisuuden ja lausuilun leventely inhoitti, syrjäytti mieskohtaisen makunsa paremmin turvatakseen ystävänsä pojan vapauttamisen.

Vaikka herra Roquevillard oli aina pitänyt häntä loitolla ja oikeudessa säälimättä työntänyt nurin hänen konstinsa ja kiemuransa yksinkertaisella keinollansa käydä suoraan asiaan käsiksi nopeasti kuin ratsuhyökkäyksessä merkitsi kuitenkin sangen arvokasta apua, että herra Bastard oli innokkaasti suostunut Mauricea puolustamaan ja osoitti siinä jo tarmoa ja toimeliaisuutta.

Tervehdyksen jälkeen selitti esimies aseman muutamin sanoin.

— Te tiedätte, rakas ystävä, että olen pyytänyt virkaveljemme Bastardin avuksemme. Minä olen liian vanha enkä osaa vaikuttaa mielialaan. Hän pitää puolustuspuheen; minä säestän. Me olemme tutkineet asiakirjat ja käyneet tapaamassa poikaanne vankilassa. Yksi vaikeus on tiellä.

— Mikä? kysyi isä huolestuneena.

— Bastard selittää sen teille paremmin kuin minä.

Tämä nyökkäsi kaunista päätään arvokkaasti. Kyllin älykkäänä ymmärtämään, että kaikki koreilu oli tässä huoneessa hyödytöntä, tyytyi hän selostamaan asian selkeästi ja lyhyesti.

— Niin, minä olen tutkinut asiakirjat. Rahain anastuksen olennaisesti tapahtuneeksi osoittavat notarion esittämät todistukset ja poliisikomisarion pöytäkirja. Todistuksia poikaanne vastaan en löydä, mutta näennäisesti raskauttavia epäluuloja. Hänellä oli tieto rahojen sijoituksesta, hän jäi viimeiseksi toimistoon hankittuaan haltuunsa avaimet, hän on voinut saada selville kassakaapin avausmerkin ensimmäisen apulaisen almanakasta, johon se oli merkitty, hänellä ei ollut itsellään paljoakaan rahaa ja hän oli aikeissa viedä mukaansa isäntänsä vaimon. Näillä voi hyvin rakentaa syytteen. Lisätkää matka ulkomaille, vaitiolo, myöhäinen paluu. Varsinkin erään Philippeauxin lausunto on hyvin sapekas. Se nuori herra lienee ollut mustasukkainen suositummalle virkaveljelleen. Minä epäilen häntä onnettomasta rakkaudesta rouva Frasneen. Se oli kohtalokas nainen. Hiukan laiha, mutta kauniit silmät. Minun makuani hän ei vastannut.

Mielenlaadultaan alhaisena ei hän huomannut, että tämmöinen huomautus oli sopimaton ja että syytetyn isän läsnäolo olisi vaatinut häneltä enemmän pidättyväisyyttä. Hän jatkoi hetken kuluttua:

— Viattomuuden vakuuttelu ei riitä. Varkaus on tapahtunut ja valamiehistö etsii syyllistä. Sille täytyy se osoittaa. Olen usein huomannut, että hyökkäys vie varmemmin tulokseen kuin puolustus. Se kääntää huomion pois ja keskittää sen toisaalle. Minä käytän sitä aina menestyksellä. Ja tässä tapauksessa on todellinen syyllinen täysin näytettävissä.

Hän otti lakikirjan pöydältä ja selaili sitä. Molemmat läsnäolijat kuuntelivat keskeyttämättä:

— Ottakaa huomioon, että herra Frasnella ei ole minkäänlaista vaaraa. Häntä suojelee pykälä 380: »Jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi… on se käsiteltävä ainoastaan sivilioikeudellisena asiana.»

— Sen tiedämme, huomautti herra Hamel.

— Perheen kesken ei varasteta. Rouva Frasnen osoittaminen anastajaksi ei siis ole hänen ilmiantamistaan syytteenalaiseksi. Mutta asiassa on vielä parempi puoli. Minun vaistoni ei hevin petä. Mieleeni johtui Frasne-puolisoiden aviokontrahti. Arvelin siitä saattavan löytyä jotakin. Erään Grenoblessa olevan asianajajan välityksellä olen hankkinut siitä jäljennöksen. Ja minä olen löytänyt siitä todistuksen, että rouva Frasne ottaessaan satatuhatta frangia miehensä kassakaapista, on voinut luulla ottavansa omat rahansa takaisin.

— Minä en ymmärrä, sanoi tällä kertaa herra Roquevillard.

— Te tulette ymmärtämään. Se on häikäisevän selvää. Kontrahdissa säätää hänen miehensä hänelle sadantuhannen frangin lahjoituksen.

— Jos vaimo jää leskeksi?

— Ei, heti. Mutta tietenkin se on peruutettavissa avioeron tapahtuessa, ja mies pidätti itselleen sen hallinnon. Siis pesäero ja sen järjestely. Mutta rouva Frasne on lakia tuntemattomana arvatenkin olettanut olevansa tämän summan omistaja ja lähtiessään yhteisestä kodista oikeutettu ottamaan sen mukaansa. Se on päätön päätelmä, mutta juuri sen vuoksi on se naisen päätelmä. Tämä selvittää myöskin, minkä vuoksi varas, vaikka samassa käärössä oli satakaksikymmentätuhatta frangia, on ottanut vain täsmälleen satatuhatta. Se ei ole varkautta, se on vain omansa ottamista. Rouva Frasne on luullut olevansa oikeutettu näin tekemään.

— Niin, vahvisti herra Roquevillard näin sitovan todistelun innostamana, kontrahti selittää kaikki.

— Ja vapauttaminen on varma, vastaansanomaton, vakuutti herra Bastard vilkastuen ja alkaen huitoa pitkillä käsivarsillaan. Mikä valamiehistö vastustaa sellaista todistelua? Harvoin minulla on oikeudessa ollut näin monta valttia pelissä.

— Te ette aina puolustakaan syyttömiä, huomautti esimies.

— Syyttömiä tai syyllisiä, todistus ratkaisee.

Tässä meillä se on.

Syytetyn isä, joka halusi täydellistä kunnianpuhdistusta, alkoi nyt puhua:

— Kontrahdin löytö on todellakin puolustukselle erittäin suotuisa seikka. Teidän kaunopuheisuudellanne, Bastard, tulee se tekemään mitä parhaan palveluksen ja me voimme toivoa lopullista menestystä. Mutta on vielä eräs kohta, jonka minä hartaasti pyydän teitä esittämään puolustuspuheessanne. Maurice ei ole lähtenyt matkaan rouva Frasnen kanssa ilman rahoja. Hänellä oli mukanaan yli viisituhatta frangia, jotka hän suurimmaksi osaksi oli ottanut lainaksi molemmilta sisariltaan, isänsä sedältä Etienneltä ja tädiltään rouva Camille Roquevillardilta, — nämä todistavat sen tarvittaessa. Ortan kaupungissa, jossa hän oleskeli, sai hän kahdeksantuhannen frangin shekin, Société de Creditpankin Chambéryn haarakonttorin antaman, jonka kirjoista se on nähtävissä. Nämä tiedonannot ovat välttämättömiä kahdelta näkökannalta. Ensinnäkin ne ennakolta vastaavat uuteen syytökseen, jonka vastapuoli, luopumalla anastusta koskevasta pykälästä 408, saattaisi tehdä 380. pykälän loppuosan nojalla. Aviopuolisoiden välinen anastus ei ole rikoslain alainen, se on selvä, mutta rikoslaki lisää: »Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan anastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen.» On tärkeää, että tässä suhteessa ei jää mitään epätietoisuutta. Tekeehän tämä pykälä ymmärrettäväksi, että minä katson vielä erinomaisen tärkeäksi poikani kunnian puhdistamisen sellaisesta epäluulostakin, että hän missään määrässä olisi ottanut osaa elantoon, jota hän ei olisi täysin maksanut.

— Se on hyvä, hyväksyi herra Hamel.

— Se on hyvä, toisti herra Bastard välinpitämättömällä äänellä.

Ja herra Roquevillard, jonka kasvot olivat selittelystä kiihtyneet, mutta kirkastuivat hyvän lopputuloksen toivosta, lausui lopuksi:

— Nyt meillä on aseet ja voitto on varma.

Esimies loi häneen surulliset, muinoin siniset, mutta nyt iän haalistuttamat silmänsä:

— Ystäväni, oletteko siis unohtaneet vaikeuden, josta teille mainitsin keskustelumme alussa?

Herra Roquevillard huolestui uudelleen.

— Minkä vaikeuden?

Herra Bastard otti heti takaisin ensimmäisen paikan, jota hän ei mielellään luovuttanut:

— Katsokaa. Meidän kaunis suunnitelmamme, jonka voitto minun nähdäkseni on ehdoton, menee myttyyn poikanne vastustuksen vuoksi?

— Poikaniko?

— Niin. Me olimme vankilassa selittämässä hänelle, miten aioimme hänet pelastaa. Tiedättekö, mitä hän meille vastasi?

— Ah! minä pelkään aavistavani.

— Että hän jyrkästi kielsi puolustajaansa mainitsemasta rouva Frasnen nimeä ja uhkasi, jos niin tapahtuisi, itse heti ilmoittautua syylliseksi.

— Minä pelkäsin sitä, sanoi herra Roquevillard puoliääneen.

— Turhaan sain selittää hänelle, että tämä ritarillisuus oli naurettavaa, että hän ei ilmiantaisi ketään, koska rouva Frasnelle ei siitä olisi minkäänlaisia seuraamuksia ja että hänen rakastajattarensa teon selitti jo hänen kokemattomuutensa raha-asioissa ja väärä käsitys, jonka hän oli voinut saada aviokontrahdistaan. Kaikki oli hyödytöntä. Minä kohtasin itsepäistä vastarintaa.

— Ilmoittiko hän teille mitään syitä?

— Yhden ainoan: kunnian.

— Siinä onkin.

— Ei, se ei ole kuin tunne. Eikä meidän ole oikeudessa asettuminen tunteen, vaan lain kannalle.

Esimies, joka ei hyväksynyt tätä katsantokantaa, esitti kysymyksen toisessa muodossa.

— Hän pitää silmällä ennen kaikkea rouva Frasnen kunniaa. Oman kunniansa pelastamiseksi hänen täytyy näyttää, että hän ei ole anastanut tuota rahasummaa eikä muutenkaan käyttänyt hyväkseen anastettuja varoja. Hän voi todistaa edellisen seikan esittämällä rouva Frasnen kontrahdin ja jälkimmäisen kirjallisella todistuksella Milanon Internationale-pankista, jossa rouva Frasnen varat olivat talletettuina. Mutta hän kieltäytyy jyrkästi tästä menettelystä.

— Tekö sen hänelle sanoitte, te?

— Minä sanoin hänelle sen ja että hän joutuu sangen pahaan asemaan tullessaan ilman varustuksia valamiehistön eteen.

— Mitä hän teille vastasi?

— Että hän ei milloinkaan antaisi syyttää rouva Frasnea mistään ja että hän kieltää puolustajaansa lausumasta edes hänen nimeänsäkään. Hän oli aivan taipumaton: »Mutta kuinka sitten mielestänne teitä on puolustettava?» kysyi häneltä Maitre Bastard. — Kuinka voidaan minua uskoa syylliseksi? vastasi hän ylpeästi. Katsottakoon mistä minä tulen ja kuka minä olen: sen pitää riittää.

— Mikä lapsi! toisti herra Bastard tyytyväisenä sivellen kaunista partaansa. Perheen kunniallisuus on epäilemättä voimakas todistus, jota olinkin aikonut oikeudessa käyttää. Mutta se on vain jonkunlainen sivutodiste. Se ei koske asian ydintä. Ei vanhemmilla todistella. Yhtä hyvin voisi todistella vainajilla!

— He todistavat meidän puolestamme, vastasi herra Hamel melkein juhlallisesti.

— On olemassa joku syyllinen, älkäämme unohtako sitä. Tahdottiinpa tai ei, valamiehistö ryhtyy sitä etsimään. Ellei se ole rakastaja, on se rakastajatar. Ellei se ole rakastajatar, on se rakastaja. Meillä on todistus, että se on rakastajatar, mutta me emme suostukaan sitä esittämään! Se on mielipuolisuutta. Minä ilmoitin pojallenne, rakas virkaveli, että niillä ehdoilla en voinut suostua häntä puolustamaan ja olen tullut toistamaan sitä teille. Te tiedätte, millä innolla minä siihen olisin antautunut, ja että olisin pannut siihen kaiken huoleni. Mutta mitä voisin tehdä, kun riistetään aseet pois? Olen syvästi pahoillani tästä päätöksestä, mutta minun on mahdotonta esiintyä oikeudessa näin sidottuna.

Syytetyn onneton isä ojensi hänelle kätensä:

— Minä menetän arvokkaan avun, ehkäpä pelastuksen. Mutta puolustusta ei sovi kahlehtia.

Huolimatta molemminpuolisesta soputunteisuuden puutteesta tunsi kumpikin asianajaja samaa liikutusta.

— Menkää te häntä tapaamaan, sanoi vielä herra Bastard noustessaan.
Kenties saavutatte te, mitä me emme saavuttaneet.

— Ei, en minä luule.

— Jos saatte hänet suostumaan, jään käytettäväksenne. Ja voitte odottaa minun panevan parastani. Suokaa anteeksi, kello on lähes kuusi. Minulla on kokous.

Herra Roquevillard saattoi häntä ovelle saakka ja kynnyksellä vielä kiitteli:

— Me olemme joskus olleet eri mieltä, virkaveli. Minä en milloinkaan unohda, että elämäni vaikeimmassa tilassa olisitte uhrautuvasti käyttänyt taitoanne minun hyväkseni.

— Mitä vielä, vastasi kuuluisa asianajaja, jota hänen oma hyväntuulisuutensa hämmästytti, minä ajattelin siitä itse enemmän hyötyä. Se oli niin kiitollinen juttu. Taivuttakaa poikanne. Minä palaan.

Tullessaan takaisin työhuoneeseensa tapasi herra Roquevillard herra Hamelin uunin luona hajamielisyydestä tulta kohentelemassa. Hän istuutui vanhusta vastapäätä ja molemmat olivat pitkän aikaa mietteissään ääneti:

— Minun ääneni ei milloinkaan ole kantanut kovin kauaksi, sanoi vihdoin esimies jatkaen sisäisiä päätelmiänsä, ja ikä on sen uuvuttanut. Minä olen osannut vain selittää, en koskaan liikuttaa. Minä tulen kuitenkin paikalle ja sanon muutamia sanoja syytetyn perheestä ja syytetystä itsestään. Mutta toinen, varsinainen puolustuspuheen pitäjä, on tarpeen. Minä voin vain avustaa teitä, ystäväni.

Hän ei lausunut mielipidettään Mauricen menettelystä, ja ehkei hän sitä itselleenkään selittänyt. Hän tunsi naista kohtaan tuota miltei halveksumiseen ulottuvaa epäluottamusta, jota usein tapaa ankaran ja pidättyväisen elämän lopulla. Minkään rouva Frasnen kunnia ei hänestä näyttänyt ansaitsevan niin suurta huolenpitoa. Hänestä kerrottiin seuraava omituinen piirre: tervehdittyään kerran erästä huonomaineista naista, joka siitä oli turhamielisyydessään kerskunut, sillä hän levitti ympärilleen kunnioitusta, sai hän sen tietää ja siitä pitäen lakkasi hän tuntemasta ketään kaupungin kaduilla.

— Aavistaakohan, kysyi itseltään ääneen herra Roquevillard, joka ymmärsi lapsensa paremmin, arvaakohan valamiehistö tämän vaikenemisen jalomielisyyden? Se ei ole luultavaa.

— Se on mahdotonta, vahvisti jyrkästi herra Hamel. Teidän poikanne asia on menetetty, sillä tässä ei ole paikka pelastaa sitä toista henkilöä. Mutta eikö meillä ole oikeutta puolustaa häntä hänen omasta kannastaan huolimatta?

— Mutta kuinka?

— Rikosasiain oikeudessa on puolustus pakollinen, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Syytetyn valitseman asianajajan puutteessa määrää tuomari hänelle avustajan. Jos herra Bastard määrätään siihen viran puolesta — ja riittää, jos minä esimiehenä siitä tuomarille huomautan — niin hänellä on rajoittamaton puolustuksen vapaus, sillä uhalla, että puolustettava sitten puhuu muuta.

— Mutta tämäpä jälkimäinen tekisi epäsuotuisan vaikutuksen valamiehistöön.

— Minä en näe muuta keinoa. Paitsi jos…

Mutta vanhus vaikeni. Herra Roquevillardin uudistetutkaan kysymykset eivät saaneet häntä vaiteliaisuudestaan luopumaan.

— Asia on menetetty, lausui vihdoin isäntä.

Silloin herra Hamel nousi:

— Te uskotte Jumalaan, niinkuin minäkin, ystäväni. Kääntykää hänen puoleensa, hän antaa neuvon. Teidän poikanne on syytön; hänet on vapautettava. Hänen todellinen syynsä ei ole maallisen oikeuden tuomittavissa. Se koskee vain häntä itseään ja valitettavasti hänen omaisiaan.

Kun hän oli poismenossa jo ovelle kääntyneenä, palasi hän takaisin ja ojensi äkkiä molemmat käsivartensa virkaveljeänsä kohti. Tämä poikkeuksellinen liike paljasti herkkyyden taustan, jota niin monia vuosia oli peitetty teennäisen kylmyyden alle. Se oli yllättävä ja suloinen, niinkuin verevyyden ja puhtauden ilme vanhan vaimon kasvoilla, taikka ne kukat, jotka versovat vielä lumenkin alla. Molemmat miehet syleilivät toisiaan liikutettuina.

— Te ette meitä unhota, te, sanoi herra Roquevillard, kiitoksia.

— Minä muistan, vastasi vanhus.

Ja siepaten olkapäilleen palttoonsa, jonka tyhjät hihat heilahtelivat, riensi hän ulos niin ripein; askelin, että isännän oli vaikea seurata häntä ulko-ovelle saakka.

Yksin jäätyään istahti herra Roquevillard työpöytänsä ääreen, jossa niin monta aineellista ja henkistä pulmaa oli ratkaistu, ja mietti, pää käsien varassa, mitenkä voisi pelastaa poikansa, joka tuhotessaan itsensä tuhoisi koko sukunsa. Vähemmän ehdottomana, suvaitsevampana ja kykenevämpänä ymmärtämään elämää ja ihmisiä kuin herra Hamel, joka oli sulkeutunut jäykkiin vakaumuksiinsa ikäänkuin torniin, tunsi hän syytetyn päätöksessä sitä vastuunalaisuuden tinkimätöntä vaatimusta, joka oli polvesta polveen luonut ja säilyttänyt Roquevillardien voiman. Maurice käytti nyt samoja avuja tämän voiman tuhoamiseen. Yksityistä onneaan rakentaakseen oli hän vahingoittanut sukunsa koko entisyyttä ja tulevaisuutta, mutta tässä rikkomuksessaankin vielä osoitti hän sukunsa perinnäisominaisuuksia. Ja katsoen, ettei poika ollut ainakaan raukkamainen ja halpamielinen, mietti isä, että jos se nuorukainen kerran palaa paikallensa kotilieden luo ja yhteiskuntaan, niin ei hän anna perimysten herpaantua, vaan käyttää oikeaan tarkoitukseensa tätä kuntoansa, jotka nyt oli kohdistettu väärään suuntaan. Kaikin mokomin piti varoa kajoamasta tuohon tunteeseen, jota hän ei suostunut kieltämään.

»Paitsi jos…» toisti herra Roquevillard, johon nämä esimiehen salaperäiset sanat olivat kalahtaneet. Mitä mahtoi hän tarkoittaa?

Hän kohotti päänsä pystyyn ja nojautuen tuolinsa selkämystään katseli eteensä. Hänen katseensa pysähtyi seinällä olevaan La Vigien karttaan, joka lampun valopiirin ulkopuolelle jääden oli puoliksi varjossa. Hän katseli maatilaansa kuin entispolvien edustajaa, kuin neuvonantajaa ja samalla muistui hänen mieleensä herra Bastardin säälimätön todistelu:

»On varastettu. On siis olemassa varas. Kuka? Jompikumpi: joko tuo mies taikka tuo nainen. Mutta mies järjestää niin, että nainen ei voi tulla kysymykseenkään. Varas on siis mies… Mitä vastata tähän valamiesten halpahintaiseen suoraviivaiseen järjenjuoksuun?»

Ja katsellessaan kartan hämäriä piirteitä hän luuli äkkiä näkevänsä hyvän ajatuksen pilkahtavan kuin valon yöstä:

»Jos tuota varkautta ei olisi olemassa, ei olisi syyllistäkään. Valamiehistön olisi pakko vapauttaa. Mitenkä tehdä varkaus olemattomaksi?»

Ja La Vigie puhui hänelle.

Vähää myöhemmin koputti Marguerite varovasti ovelle.

— Astu sisään, sanoi isä, minä olen yksin.

— No isä, mitä te olette päättäneet?

Herra Roquevillard selitti hänelle uuden tuomitsemisen vaaran, johon
Mauricen itsepäisyys heidät saattoi, ja lausui lopuksi:

— Maitre Bastard jättää meidät. Hän kieltäytyy ottamasta huolekseen puolustusta.

— Mutta, kysyi Marguerite pelästyneenä, kuka häntä sitten puolustaa? Ja kuinka tulee häntä puolustaa?

— Älä ole levoton vielä, pikkuruinen. Minulla on kukaties yksi keino.

— Mikä?

— Tuonnempana selitän. Anna minun miettiä sitä. Se merkitsee suurta uhrausta.

— Tehkää se sitten pian, isä.

Nuoren neidon silmät säteilivät niin kirkkaasti, että koko hänen puhdas ja jalo sielunsa heijastui niistä.

— Rakas tyttö, lausui isä ylpeänä.

Tämä hymyili haurasta hymyä, — sellainen hymy on ominaista niille, jotka ovat jo pitkiä aikoja eläneet onnettomuudessa.

— Isä, minä olin aina ajatellut, että te esiintyisitte hänen puolustajanaan.