II.
PERHENEUVOTTELU.
— Olenko minä liikaa? kysyi Marguerite.
Hän oli pysähtynyt työhuoneen kynnykselle havaitessaan huoneessa lukuisan seuran.
— Olin tulossa sinua etsimään, sanoi isä. Sinun paikkasi on meidän keskellämme.
Eräs kookas, kuiva ja umpimielinen vanhus nojasi muuria vastaan, jossa loimusi kirkas tuli, ja lausui mahtipontisesti:
— Minun aikanani eivät naiset ottaneet osaa neuvotteluihin.
— Eipä se nainen ole kuitenkaan perhettä häväissyt, kivahti nasevasti nojatuolissa istuva, lihavahko, jo vanhanpuoleinen mustiin puettu rouva.
Mutta tämä oli vain periaatteellista keskustelua, sillä molemmat tekivät välirauhan herttaisesti tervehtiäkseen nuorta tyttöä. Tämä tervehti vuorotellen isänsä setää, Etienne Roquevillardia, joka oli vielä vanhempi kuin maitre Hamel, mutta kantoi kahdeksaakymmentä vuottaan köykistymättä niiden painon alla, tätiänsä rouva Camille Roquevillardia, sitten serkkuansa Léonia, tämän poikaa, joka oli tehtailijana Pontcharrassa, Dauphinéssa ja vihdoin Charles Marcellazia, joka oli tänä aamuna saapunut Lyonista.
Ulkona näytti raskas lumen peittämä taivas laskeutuvan Linnan ylle ikäänkuin sen musertaakseen. Lehdettömät puut ojensivat sitä kohti oksiansa, ja kosketti se tornia kuin rukoillen. Ainoastaan Arkistotornin muratti säilytti ikikeväisen sävynsä. Neljästä akkunastaan huolimatta tuntui huone alakuloiselta. Kirjastosta, muotokuvista, Hugardin maisemasta huokui surullisuuden vaikutelmaa. Pyöreällä sohvapöydällä olevat lakitieteellisen aikakauskirjan viimeiset niteet eivät olleet sidottuja, kuten edellisvuosien. Suuri pöytä täynnä asiakirjoja, joista yksi oli auki, todisti työn jatkuvan raskaimmista huolista huolimatta, ja rouva Valentine Roquevillardin valokuvan eteen asetettu veres kimppu päivänkukkia todisti naiskäden jatkuvaa huoltoa.
Asianajaja pyysi vieraitaan istumaan. Pää kumarassa näytti hän miettivän. Hän oli paljon vanhentunut yhdessä vuodessa. Tukka ja karkeat lyhyeksi leikatut viikset olivat harmaat. Suupieliin oli ilmestynyt kaksi uurretta ja laihtuneessa kaulassa oli edessä laaja syvennys. Poskilihasten velttous ja harmahtava väri täydensi heikkenemisen merkkien sarjaa, jonka Marguerite oli sydämenahdistusta tuntien todennut. Mikä ero tämän pöytänsä ääressä istuvan mietteisiin vaipuneen miehen ja sen välillä, joka viime vuoden viininkorjuun aikana, voimakkaana ja hilpeänä seisoi kukkulan laella!
Mutta kun hän jälleen oikaisi itsensä, oli hän siinä samassa kuitenkin entinen. Kulmakarvojen kaarten alta välkähti hänen silmistään vanhastaan käskevä, vaikeasti kestettävä katse, joka nolostuttavan huolellisesti tarkasti jokaikisen kasvoja. Jo ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, oli hän jo paljaalla olennollaan todistanut että hän oli päämies ja ettei häntä helposti kukisteta.
— Minä olen kutsunut teidät koolle senvuoksi, että perhe on joutunut erään vaaran alaiseksi. Meillä on kaikilla sama nimi, paitsi Charles Marcellazilla, joka on pojan asemassa, hän kun edustaa tytärtäni Germainea. Félicie ja Hubert ovat liian kaukana. Heidän mieltään ei siksi ole voitu kysyä. Mutta heidän elämänsä todistaa niin suurta kieltäymystä, että heidän läsnäolonsa ei olisi tarpeellinenkaan. Minä tunnen ennakolta heidän suostumuksensa.
— Onko teillä hyviä kuulumisia kapteenilta? kysyi rouva Camille Roquevillard, johon hänen lankonsa pojan univormu oli aina vaikuttanut edullisesti ja joka ei voinut ajatella muuta kuin yhtä henkilöä kerrallaan.
Marguerite vastasi:
— Ihan tuoreita tietoja ei ole, mutta viimeiset tiedot eivät olleet hyviä. Hän on saanut kuumeen.
— Oikeuden istuntokausi, jatkoi herra Roquevillard, alkaa 6 p:nä joulukuuta, kolmen viikon kuluttua. Mauricen juttu tulee esille istuntokauden alussa.
— No, se on vain muotoseikka, sanoi Léon, joka ylpeänä siitä, että kahdeksankolmattavuotiaana johti verrattain suurta tehdasta, tahtoi esiintyä käytännöllisen järjen edustajana ja tarttua kunkin asian tulokseen. Vapautushan on varma.
— Ei ollenkaan, lausui asianajaja niin jyrkästi, että toinen mykistyi. Hänen tyttärensä vavahti. Kaikki katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, levottomina:
— Kuinka ei?
— Vaikka hän ei ole syyllinen.
— Joka on rouva Frasne. Viimeksisanotun oli lausunut Charles Marcellaz siten mainiten vihollisen nimen.
— Se kelvoton! lisäsi leski kääntäen katseensa kattoon ja mielessään pahoitellen, että tämä nimi mainittiin Margueriten kuullen. Hän jakoi naiset yksinkertaisesti kahteen luokkaan: kunniallisiin ja kunniattomiin, mutta hän ei tiedustellut niiden pikkulasten syntyperää, joista hän piti huolta. Päinvastoin kuin niin monien nykyajan aatteellisten ja emansipeerattujen naisten oli hänen katsomuskantansa ahdas, mutta ei hänen ihmisrakkautensa ja hyvyytensä.
— Vapautus ei ole varma, toisti perheen päämies, niiden ehtojen vuoksi, jotka poikani asettaa puolustukseen nähden. Minä olen useita kertoja käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän on taipumaton. Hän ei suostu puolusteluun muulla ehdolla kuin että hänen puolustajansa ei mainitse rouva Frasnen nimeä.
Keskenään yksimielisenä huudahtelivat Léon ja Charles:
— Se on mahdotonta. Hän on hullu.
— Se on kavallusta.
— Siihen ei pidä suostua.
— Jättäkää hänet oman onnensa nojaan!
Tämän halpamielisen neuvon antoi Léon-serkku. Asianajaja mitteli häntä katseella, jossa suuttumus ja nuhde pian muuttui suruksi. Perhe alkoi rappeutua, koska yksi sen jäsenistä hylkäsi kaiken vastuunyhteyden. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana vanha setä lausui:
— Minun mielestäni Maurice on oikeassa. Tämän odottamattoman arvostelun jälkeen jatkoi herra Roquevillard selitystään:
— Tämän jalomielisyyden saattaisi jokin porvarillinen valamiehistö ymmärtää. Mutta tavallinen maalaislautakunta ei sitä käsitä. Kaikista selittelyistä jää heidän mieleensä vain yksi kohta: sadantuhannen frangin katoaminen — mikä summa jo heitä hirvittää. Heihin tuntuvat herkemmin omaisuutta kuin henkilöitä vastaan tehdyt rikokset. Tämän summan, niin he harkitsevat, on voinut anastaa vain joko se mies taikka se nainen. Jos se olisi nainen, sanoisi mies sen meille ja me vapauttaisimme hänet. Epätietoisessakin tapauksessa me vapauttaisimme. Mutta hän ei uskalla syyttää sitä naista; siis on hän itse syyllinen. Heillä ei, nähkääs, ole meidän käsitystämme kunniasta.
— Kunniasta! kunniasta! toisti kahteen kertaan Léon, jota asianajajan liian ilmeinen ylenkatse oli ärsyttänyt. Tässä on kysymys ennen kaikkea häväisevän tuomion välttämisestä. Minä annan arvoa vain lain määrittelemälle kunnialle.
Vanhin Roquevillardeista silmäsi nyt vuorostaan nuorta miestä ylpeästi.
— Minä säälin teitä, lausui hän äänellä, joka hampaattomuuden vuoksi oli hiukan sihisevä.
Osoittamatta iälle kuuluvaa kunnioitusta kysyi tehtailija:
— Minkä vuoksi?
— Kun te ette ymmärrä erinäisiä sanoja.
— Aivan niin, sanoja, suuria sanoja, kun te niitä käyttelette.
Sovitellen ryhtyi Charles Marcellaz lainopilliseen selittelyyn:
— Rouva Frasne on syyllinen. Mutta hänen syyllisyytensä ei ole rikoslain mukaan rangaistavissa. Jos vaimo anastaa jotakin mieheltänsä, niin se ei aiheuta rangaistusta. Ilmiantamalla hänet ei Maurice saattaisi häntä mihinkään vaaraan, mutta sanoisi kuitenkin totuuden.
Mutta setä Etienne, jonka kaukainen nuoruus oli ollut myrskyinen, lausui korkeimpana oikeutenaan:
— Naista, jonka kanssa on oltu lemmensuhteissa, ei ilmianneta minkään syyn varjossa. Minä tunnen sinun poikasi, François.
Leski, joka alkupuolella väittelyä oli hiljaa nuhdellut poikaansa, jonka äly oli äidiltä peritty, mutta ei hyvyys, tahtoi kuitenkin ääneen häntä tukea vanhusta vastaan, joka esitti outoa moraalia:
— Tahdotteko te että noita elukoita pitäisi kunnioittaa?
Perheen päämies asetti kädenliikkeellä tämän hyödyttömän kinailun.
— Antakaa minun puhua loppuun. Sen jälkeen kysyn kunkin mielipidettä. Maurice vastustaa jyrkästi rouva Frasnen ilmiantamista. Ei ole kysymys siitä, onko hän siinä kohden oikeassa vai väärässä, koska hän on ratkaisevasti niin päättänyt emmekä me voi sille mitään. Jos hänen puolustajansa menettelisi toisin, ottaisi hän ennemmin itse syyn niskoilleen kuin todistaisi rouvaa vastaan, selittäisi itsensä syylliseksi. Mitä silloin tapahtuu? Siitä on kysymys, ei muusta. Valamiehistö, jonka on pakko myöntää varkaus todella tapahtuneeksi, mitä tiettävästi ei ole kiistetty, etsii epäilemättä syyllistä, jo summan suuruuttakin ajatellen. Aseista riisuttuna rouva Frasneen nähden se kääntyy minun poikaani vastaan. Näkipä se taikka ei lieventäviä asianhaaroja, se on joka tapauksessa häpeän poltinmerkki.
— Ah! isä, huudahti Marguerite.
— Vaara on sangen suuri. Huomaattehan sen? Minä olen kuitenkin ajatellut, että mahdollisesti on olemassa yksi keino sen välttämiseksi.
Nuori tyttö, jolle hänen isänsä ei ennen sukukokousta ollut tehnyt selkoa suunnitelmastaan, tointui toivomaan:
— Maksakoon mitä tahansa, sitä täytyy käyttää.
— No niin. Anastusta koskevissa asioissa oikeudessa olen aina havainnut, että anastetun korvaaminen on aiheuttanut vapauttamisen. Lautakunta on erityisen herkkä rahan menetykseen nähden. Jos se korvataan, niin eivät valamiehet pidä väliä kuka on syyllinen. Ei vahinkoa, ei rangaistusta: ei uhria, ei tuomittua: se on heidän päätelmiensä tavallinen kulku.
Herra Roquevillardin lanko teki johtopäätöksen:
— Te tahtoisitte korvata herra Frasnelle ne rahat, jotka hänen vaimonsa on vienyt?
— Niin.
— Satatuhatta frangia! huudahti Léon, siinä on jo rahaa.
Charles Marcellaz jatkoi:
— Sitenhän myönnettäisiin, että syy on Mauricen. Hän maksaa, siis hän on syyllinen.
— Ei. Takaaja, joka maksaa varsinaisen velallisen asemesta, ei ole silti suinkaan tämä velallinen. Asiamiehensä kautta selittää Maurice valamiehistölle, että vaikkakaan hän ei tahdo syyttää, tahtoo hän itse olla kaiken epäluulon ulkopuolella. Jos herra Frasne saa rahansa takaisin, niin häneltä ei enää ole mitään varastettu. Mutta herra Frasnen jättäminen korvaamatta on, pelkään minä, samaa kuin minun poikani jättäminen tuomittavaksi.
— Hyvä, François, hyväksyi setä Etienne nyökytellen päätään kuin suuri höyhenetön lintu.
Tämä hyväksymisen merkki aiheutti myöskin lesken puolelta ystävällisen mielenilmauksen:
— Minä en oikein ymmärrä kaikkia näitä metkuja. Mutta hyvä maine on parempi kuin kullattu vyö, ja minä olen sydämestäni teidän kannallanne, François.
Hänen poikansa rauhoittui sanasta sydän, joka ei velvoittanut mihinkään. Hän loi serkkunsa mieheen silmäyksen, joka ilmaisi: »Nuo vanhat ihmiset käsittelevät yliolkaisesti omaisuutta, joka kuitenkin on ainoa, mikä antaa arvoa ja tekee perheiden vaurastumisen mahdolliseksi.» Tätä kannatusta tuntiessaan kysyi Charles Marcellaz hiljaisesti:
— Jaksatteko te maksaa satatuhatta frangia, isäni?
— Se on toinen kysymys, vastasi hiukan kuivahkosti herra Roquevillard, joka alkoi hermostua, — minä tulen siihen hetikohta. Ensin periaatteet, sitten soveltamiskeinot.
Mutta hän itse, joka mielessään jo oli asian ratkaissut, rikkoi tämän järjestyksen lisäten:
— Jos niiksi on, niin minä myyn La Vigien. Se oli kaikkein suurin uhri. Marguerite ymmärsi sen sankarillisuuden ja kävi aivan kalpeaksi. Kunnioituksen ja etuilunsa, ihailun ja suuttumuksen repelemänä Charles epäröi, etsi pääsyä tästä vastakkaisten tunteiden ristiaallokosta ja nähdessään Léonin pilkallisen katseen alkoi todistella:
— Myötte La Vigien! Sinulla, isä, ei ole siihen aikaa ennen joulukuun 6:tta päivää. Taikka sitten täytyy myödä se tappiolla. La Vigie on vähintään sadankuudenkymmenentuhannen arvoinen ilman neljä vuotta sitten Saint-Cassinin kunnan rajalta ostamaanne metsää.
Asianajaja oli epäilemättä jo itse näitä seikkoja ajatellut, sillä hän vastasi heti:
— Se on mahdollista. Mutta saahan hypoteekkilainan.
— Saa kyllä, viiden tai neljän ja puolen korolla. Luultavasti viiden, tarpeen kiireisyyden vuoksi, jota pankkiherrat eivät jätä hyväkseen käyttämättä, kun taas maa tuottaa tuskin kolmea, ja yksi halla tai raekuuro riittää tekemään tyhjäksi vuodensadon. Teillä on, isäni, liiaksi kokemusta voidaksenne olla tietämättä, että hypoteekkilaina maatilassa on parantumaton, kuolettava tauti. Jo maatilan omistaminen on nykyään vaarallista sille, joka ei elä maalla tai kanna runsaita korkoja, joita hän voi käyttää avuksi äkillisten käänteiden ja kilpailun aiheuttamissa ahdingoissa. Hypoteekkilaina olisi tulevaisuuden korvaamatonta vahingoittamista. Ja La Vigie on perheen sukutila, pyhitetty perintötila, johon ei kosketa.
Herra Roquevillard oli antanut hänen puhua. Kärsimättömänä koroitti hän äänensä:
— Ei kukaan ole enemmän kuin minä rakastanut ja ymmärtänyt maata, kuunnellut sen neuvoja, elänyt sen ahdingoissa. Ja minua moititaan sen unohtamisesta. Mutta tietäkää, ellette sitä ennestään tiedä, että ihmisolojen rakenteessa on jumalallinen järjestys, jota tulee pitää arvossa. Ja minä asetan henkisen perinnön aineellista perintöä ylemmäksi. Sukutila ei luo perhettä. Sukupolvien sarja on luonut ja pitää kunnossa perintötilan. Jouduttuaan pois sukutilalta voi perhe saada sen uudelleen haltuunsa. Mutta kun se on menettänyt perimyshenkensä, uskonsa, vastuunyhteytensä, kunniansa, vasta kun se on muuttunut joukoksi vastakkaisten etujen mukaan toimivia yksilöitä, jotka pitävät omaa pyrkimystään sen menestystä tärkeämpänä, se on sieluton ruumis, kalman hajua levittävä raato, eikä suurinkaan rikkaus saa siihen enää elämää. Maan voi ostaa takaisin, suvun kuntoa ei. Sentähden koskee minuun La Vigien menetys vähemmän kuin poikani ja oman nimeni vaara. Mutta kun La Vigie on vuosisatoja ollut Roquevillardien kantatila, en ole tahtonut katkaista niin pitkää perintäketjua teille ilmoittamatta, teidän kanssanne neuvottelematta. Minä olen ensimmäisenä lausunut oman mielipiteeni: siinä olen tehnyt väärin. Antakaa minun kuitenkin vuorotellen kuulla teidän vilpitön mielipiteenne. En sano, että tulen sitä noudattamaan, jos se on toinen kuin minun. Minä olen vastuunalainen päämies. Mutta päätös, joka yhdellä iskulla katkaisee niin monen sukupolven työn, on niin painava, että minulle olisi helpotus, jos perheneuvosto sen hyväksyisi.
Äänettömyys, joka näitä sanoja seurasi, osoitti että läsnäolijat olivat käsittäneet tehtävän päätöksen tärkeyden. Hän katseli seinällä riippuvaa tiluskarttaa, joka osoitti tilan laajenemisen ja kunkin lisäpalstan hankintapäivän. Usein oli hän työnsä keskellä sitä katsellut, ei piirtoja ja numeroita, vaan palauttaakseen mieleensä metsät, pellot, viinitarhat, työt ja sadonkorjuut. Eivätkä noiden ahtaiden puitteiden sisällä olevat muutamat mustat piirrot olleet hyödyttämättä hänen ajatusjuoksuansa, sillä ne sisälsivät kappaleen maata, maantyöt ja vuodenaikojen vaihtelut.
Siitä siirtyi hänen katseensa ulos matalan taivaan alle, muinaisten herttuain linnaan, historian eri vaihekausina vähitellen rakennettuun, puoliksi rappeutuneeseen, mutta siitä huolimatta vieläkin valtavaan menneisyyden vartioon. Paremmin kuin kaikki asiakirjat ja arkistot, paremmin kuin kaikki käsi- ja aikakirjat säilytti tämä muistoa vain paljaalla olemassaolollaan, ikäänkuin elävä todistaja. Erikoisesti se herätti henkiin muinaisen Savoijin ja ankarain sotien ajan, kun taas Pyhän Kappelin kaaret kuvasivat sydämen hurskaita liikunnoita. Mitä jäi vainajista, heidän toimistaan, heidän tunteistaan ilman aineellisia merkkejä, joissa he toteuttivat itsensä ja jotka heitä muistuttavat? Eikö La Vigie, sen raivaus, sen viljely, laajennus ja nykyiselleen-rakentaminen merkinnyt mitään Roquevillardien kohtalossa? Ja jos se menetettiin, eikö suku jäänyt vaille tukikohtaansa, jatkuvaisuutensa näkyväistä merkkiä? Maanviljelijäperheissä jättää sukupolvi seuraajalleen lapion, niinkuin muinaisajan viestinjuoksijat toisilleen soihdun. Mutta nyt antoi viimeinen omistaja lapion pudota.
Mutta asianajaja käänsi päätään toisaalle karkoittaen epäröimiset. Perintötila ei ole perhe enempää kuin kirkko on rukous tai torni on rohkeus. Kaukana kotiseudun kamaralta, Sudanissa ja Kiinassa, olivat Hubert ja Félicie täyttämässä, perheen perimysten mukaisesti, tunnollisesti velvollisuuttaan. Päästessään jälleen varsinaiselle toimialalleen tulisi Maurice työllänsä hyvittämään rikoksensa. Marguerite taas oli uskollisin kaikista.
Hän kääntyi tyttärensä puoleen, läsnäolevista nuorimman, kuullakseen oman ajatuksensa kaiun.
— Sano sinä ensiksi.
— Minäkö, isä? Kaikki minkä tehnet, on hyvin tehty. Rukoilen sinua, pelasta Maurice. Jos mielestäsi La Vigien myynti on tarpeellinen, niin myy se empimättä. Me emme tarvitse rikkautta. Joka tapauksessa ota minun osani. Älä ole levoton minusta. Elämistä varten en paljoa tarvitse, kyllä minä tulen toimeen.
— Minä tiesin, hyväksyi herra Roquevillard ja silitteli hellästi
Margueriten kättä kääntyessään veljensäpojan puoleen:
— Sinun vuorosi, Léon.
Ja epäillen häntä, lisäsi:
— Muista isääsi.
Nuori mies kävi tärkeän näköiseksi kuin nousukas, jota onni on potkaissut ja joka kuitenkin on valmis tyhjästä hukkaamaan menestyksensä hedelmät. Hän ryhtyi opettamaan vanhuksia, jotka eivät tunne nykyajan elämää, jonka uudet olot tekevät ripeäksi, itsekkääksi ja realistiseksi:
— Setä, aloitti hän, te olette vielä noita entisajan ihmisiä, jotka kaikkialla läksivät ristiretkille ja taistelivat tuulimyllyjä vastaan. Teidän häviönne on hyödytön. Katsokaa asioita oleellisemmalta kannalta. Tällä hetkellä pitää Maurice melua kunniasta. Rouva Frasnen kunnia ei ole sadantuhannen frangin arvoinen. Vankilassa voi uljas serkkuni olla suurisuinen. Mutta oikeuden eteen tultua ollaan vähin äänin. En ole asianajaja, mutta olen niinkuin kaikki muutkin usein lehdistä lukenut kuvauksia lemmensuhteista johtuneista jutuista. Syytetyt, ylpeimmätkin, ilmiantavat tai syyttävät aina rikoskumppaneitaan tai uhrejaan viime hetkellä tehdäkseen itsensä syyttömiksi. Rangaistuksen pelko on viisauden alku. Maurice on älykäs poika, täynnä tulevaisuudentoivoa: hän ymmärtää asian. Jos hän vastoin luuloa ei ymmärtäisi, no niin: sen pahempi hänelle, kaiken jälkeen. Sitä on surullista sanoa teille, setä, ja minä lausunkin teille siitä säälini; mutta silloin hän on itse niin tahtonut, ja minä tiedän, että te rakastatte suoruutta. Asia on hänen oma mieskohtainen uhkansa. Perheen vastuunyhteys ei vaadi kaikkien sortumista yhden yksityisen erheen vuoksi. Siinä on yksi noita päättömiä entisajan teorioja, jotka meidän aikamme on lopullisesti oikaissut. Kukin puolestaan, se on uuden ajan tunnus. Ei kukaan ole vastuussa toisen velasta, olkoon se isän, veljen tai pojan. Raha, jonka ansaitsen, on minun: samoin hyvät ja pahat tekoni. On jo kyllin vaivaa järjestää oma onnensa, pitäisikö vielä sälyttää siihen kahdenkymmenen miespolven huikea taakka. Antakaa Mauricelle etukäteen hänen osuutensa, jos niin tahdotte, mutta säilyttäkää hänen veljensä ja sisartensa osat ja omien vanhuuden päiväinne leipä. Mitä La Vigiehin tulee, myykää se todellakin, jos saatte hyvän hinnan, ei tosin ostaaksenne valamiesten suosiota, vaan senvuoksi, että maatila on nykyään kannattava vain talonpojalle, joka nakertaa kuin rotta. Teollisuus, koneet, siinä on tulevaisuus, niinkuin yhteiskunta on yksilö.
Suvun vanhin naurahti pilkallisesti ja mutisi:
— Hän puhuu hyvin. Hiukan pitkään, mutta hyvin.
Leski oli kiihtynyt ja pani kätensä ristiin ikäänkuin Jumalan apua pyytäen.
— Oletko lopettanut? kysyi herra Roquevillard ehkä hiukan ärtyisästi.
— Olen.
— Jos oikein ymmärsin, niin sinä mielelläsi heittäisit Mauricen liikalastina mereen.
— Anteeksi, setä: hän heittäytyy itse. Se ei ole sama asia. Jos hän olisi järkevä, pääsisi hän ilmeisesti ehjin nahoin oikeuden kynsistä. Mutta hän tahtoo menetellä järjettömästi. Minä asetun aina järjen kannalle.
Perheen päämies kääntyi lankonsa puoleen:
— Entä te, Charles, oletteko te myöskin järjen kannalla?
Marcellaz epäröi ennenkuin vastasi. Hän ei oikein sietänyt appensa ylemmyyttä. Vaimonsa perheen ylemmyys hänen perheensä rinnalla pisti silmään joka vertailussa ja harmitti häntä, varsinkin sittenkun hän oli palannut kotiseudulleen. Työteliäänä ja säästäväisenä hän varusteli huolellisesti lastensa tulevaisuutta ja hoiti tarkasti vaivoin ansaittua kohtalaista omaisuuttaan. Asiat olivat häntä vetäneet puoleensa, kaventaneet ja koventaneet. Mutta hän rakasti Germainea ja epäili vaikutelmiansa johtuviksi tunteellisuudesta, jota vailla hän ei ollut. Hän kierteli sinne ja tänne kuin umpikujassa.
— Miksikä Maurice vielä vankeudessakin asettaa rouva Frasnen meidän edellemme? Se on mieletöntä, kun rouva ei kuitenkaan joudu mihinkään rangaistuksen vaaraan. Hän uhraa perheen väärän kunniakäsitteen vuoksi. Satatuhatta frangia, eikö sadantuhannen frangin maksaminen mene yli teidän voimienne? Ei tule yrittää mahdottomia.
— Päinvastoin, sanoi Marguerite, pitää koettaa mahdotontakin hänen pelastamisekseen.
— No niin, päätti herra Roquevillard, joka halusi täsmällistä vastausta, te neuvotte siis, tekin, minua hylkäämään poikani?
Charles painoi päänsä alas ollakseen kohtaamatta Léonin pilkallista katsetta ja mutisi melkein häpeissään:
— En, en sittenkään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, hämmästytti häntä appensa häneen luoma katse, jonka tavallisesti arvovaltainen ilme oli kuin hunnun peittämä, hellä ja ennen tuntemattoman lempeä, niinkuin hämmästyttää virran voima, kun jonkin vehmaan mättään luota löytää sen vaatimattoman lähteen.
— Teidän vuoronne, Thérèse.
Leski, joka poikansa puheen jälkeen ei enää ollut kuunnellut mitään, ei kaivannut kehoituksen uudistumista. Varman vaiston johtamana hän ei ruvennut selittämään periaatteita, joita hän noudatti osaamatta määritellä. Niinkuin monet naiset hän siirtyi teorioista henkilökysymyksiin, millä ainakin on se etu, ettei eksytä olennottomiin hapuiluihin ja filosofisiin ongelmoihin. Koko keskustelusta oli hänen mieleensä jäänyt vain yksi sana, mutta se oli hyvä. Tottumattomana vastaamaan yhtä useammalle hän kääntyi Léonin puoleen kokonaan syrjäyttäen muut läsnäolijat:
— Kukin puolestaan, niinkö sinä sanoit? Jos sinun setäsi, joka on täällä läsnä, olisi noudattanut sitä kaunista periaatetta, poikani, niin etpä tällä hetkellä istuisi johtamassa tehdasta, joka sinulle tuottaa sadan toisensa jälkeen…
— Äiti, sinähän pilkkaat minua, keskeytti nuori mies, jonka itserakkautta tämä alku loukkasi.
— En, en, kyllä sinä tiedät mitä tahdon sanoa. Minä olen sen sinulle kertonut ja, jos olet sen unohtanut, virkistän sinun muistiasi. Viisitoista vuotta sitten, kun isäsi oli sijoittanut kaikki säästönsä perustamaansa tehtaaseen, eikä tilauksia vielä tullut, tuli aika, jolloin hän ei kyennytkään suorittamaan sitoumuksiaan. Teollisuus oli paikkakunnalla uutta, kukaan ei siihen luottanut. Hän meni tapaamaan vanhempaa veljeänsä, sinun setääsi Françoisia ja ilmoitti hänelle vaaran. François lainasi hänelle heti ilman korkoja ne kaksikymmentätuhatta frangia, joita hän tarvitsi kipeästi, kun muuten vararikko uhkasi. Niin meidät pelastettiin, poikani. Näistä ahdingon ajoista on minuun jäänyt suuri köyhyyden pelko. Herra armahtakoon, se on sinusta tehnyt itsekkään ja epäluuloisen.
— Se on totta, minä en muistanut, tunnusti Léon allapäin.
Rouva Camille Roquevillard oli niin sydän täynnä asiaansa, ettei hän talttunut tästä myönnytyksestä, hän joka tavallisesti väittelyissä aina lopulta päätyi poikansa puolelle. Aina yksissä eläjät eivät tule toistensa kehitystä havainneeksi, ja kun joku vakava tapahtuma siihen pakottaa, hämmästyvät huomatessaan olevansakin erillään. Nykyään tämä erillisyyden havainto kahden sukupolven välillä on entistä tavallisempi perhesiteiden höltymisen ja ajatuskantojen nopean vaihtumisen vuoksi.
Rouva kääntyi kohteliaasti lankonsa puoleen:
— Minä olen teidän sukuanne vain kälynänne, François. Mutta minulla on sama nimi kuin teillä ja minä muistan sen. Minä tarjoan käytettäväksenne kaksikymmentätuhatta frangia, jos te vuorostanne tarvitsette. Minä en ymmärrä mitään kertomuksestanne, mutta te olette murheellinen. Ja minä tiedän, että se rouva Frasne on huono nainen.
— Täti, minä rakastan teitä, sanoi Marguerite.
Ja herra Roquevillard lisäsi:
— Kiitoksia, Thérèse. Luultavasti minä en tarvitse. Mutta olen onnellinen tietäessäni, että jos niiksi tulisi, voisin kääntyä teidän puoleenne.
Viimeisenä sitten lausui sukuvanhus mielipiteensä hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, jossa korostuvilla kohdilla oli kuin säröllisen kellon sävyä:
— Isä on omaisuutensa luontainen määrääjä, François. Sinä olet yksin vastuunalainen eikä sinun tarvitse keltään kysyä. Minä olin isäsi nuorempi veli. Me jouduimme aikaisin orvoiksi: hän kasvatti, ohjasi, auttoi meitä, sillä hän oli perillinen ja perheen pää. Siihen aikaan — se oli Sardinian aikaa, ennen Ranskaan yhtymistä — saivat tyttäret ainoastaan laillisen naimaosuuden eikä heitä naitu myötäjäisten vuoksi; tila jäi yhden ainoan osaksi velvoituksineen, joita perillinen ei olisi jättänyt täyttämättä: elättää, tukea ja avustaa nuorempia, vastaanottaa sairaat, puutteessaolijat ja vanhukset. Nykyinen nuori väki ei tiedä, mitä silloin edusti perintötila, joka oli perheen aineellinen mahti, koko perhekunnan, joka oli ryhmittynyt yhden päämiehen ympärille ja jonka yhteishenki takasi sen koossapysymisen ja kestävyyden. Nykyaikana ei kannata säilyttää tilaa. Jos et sitä myy, ryhtyy laki sitä paloittelemaan. Pakollinen jako hävittää perintötilan. Periaate kukin puolestaan yhtäältä ja toisaalta valtion alituinen ja etuileva sekaantuminen elämän kaikkiin toimiin hävittää perheen. Me näemme mitä tämä valtion orjuuttamien yksilöiden yhdyskunta saa aikaan.
Hän naurahti ylenkatseellisesti ja lopetti siirtyen jo kauemmas yleisistä mietelmistä.
— Mutta sinä olet oikeassa pitäessäsi meidän kunniaamme tärkeämpänä kuin omaa varallisuuttasi. Oikein on myöskin, että olet asian meille ilmoittanut. Me olemme olleet luonasi hyvien päivien aikana. Kohtalo on sinua kolhaissut; me olemme paikalla. Omasta kohdastani ei minulla ole paljoa. Neuvoseläkkeeni ohella ei minulla liene kuin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen tuhannen frangin arvosta arvopapereita, joiden korot ovat eläkkeeni lisänä. Minä olen jo vanha. Minun jälkeeni saat sinä ne, ja vaikka heti, jos tarvitaan.
Herra Roquevillard vastasi liikutettuna koruttomasti:
— Minä olen ylpeä teidän hyväksymisestänne, setä, ja avuntarjouksestanne liikutettu. Nyt on suunnitelmani helpompi toteuttaa. Tämä aineellinen uhraus merkitsee Mauricen vapauttamista: kokemukseni nojalla katson sen melkein varmaksi. La Vigietä en usko voivani pelastaa. Tässä on luettelo meidän omaisuudestamme.
— Se ei kuulu meille, keskeytti sukuvanhus nousten ylös.
— Päinvastoin minun on se teille esitettävä, jotta tietäisitte, että jos La Vigie kerran on joutunut pois Roquevillardien hallusta, se ei tapahtunut ilman murhetta eikä ilman pakkoa. Te olette minun todistajiani. La Vigien arvo on vähintään satakuusikymmentätuhatta frangia. Saint-Cassinissa oleva metsäni on arvioitu kahdeksikymmeneksituhanneksi. Germaine on saanut myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta frangia.
— Onko minun suoritettava ne yhdellä kertaa vai erissä? kysyi pelokkaana Charles Marcellaz, jonka jalomielisyys oli sitä ansiokkaampaa, kun hän mielessään tunsi moitteita, katumusta ja epäröintiä. Ne ovat sijoitetut suureksi osaksi Lyonissa ostamani toimiston hintaan.
— Ei missään tapauksessa, ystäväni. Ne kuuluvat teille lopullisesti ja teillä on kolme lasta. Kun Félicie meni luostariin, sijoitimme kaksikymmentätuhatta frangia hänelle elinkorkoon. Ja me olimme varanneet Margueritelle yhtä suuret myötäjäiset kuin Germainelle. Näistä varoista on hän nostanut kahdeksantuhatta frangia, jotka hän lähetti veljelleen.
— Satakahdeksantuhatta, yhteenlaski puoliääneen Léon, joka oli nyrpeän näköinen. Se alkaa olla kallis poika.
Eikä hänellä sittenkään vielä ollut tietoa niistä pikkulainoista, joita hänen oma äitinsä ja entinen ylioikeusneuvos olivat vuosi sitten Mauricelle antaneet.
— Isä, sanoi Marguerite, käyttäkää minun myötäjäiseni. Minä en kuitenkaan mene naimisiin.
— Nainen on luotu aviota varten, todisti leski.
Mutta Marguerite lisäsi päättävällä äänellä:
— Minulla on opinnäytteitä, minä ryhdyn työhön. Minä perustan koulun.
— Vaikka naisten, minun mielipiteeni mukaan, ei pitäisi periä, lausui väliin setä Etienne, niin minä luovun periaatteistani hänen hyväkseen. Hänelle minä jätän perinnöksi neljäkymmentätuhatta frangia.
— Kolmekymmentä tuhatta, oikaisi Léon, joka arvioi omaa tappiotansa.
— Ei, neljäkymmentä, toisti vanhus, joka yhteisessä pulassa luopui kitsaudestaan lopullisesti, vaikka vaivalloisesti. — Minä pienentelin äsken tahtomattani. Onpa niitä neljäkymmentäviisikin, jos tarkoin lasketaan. Minä vetoan testamenttiini, joka asettaa sinut perintöni hoitajaksi, François.
— Kiitoksia hänen puolestaan, setä. Mutta minä en kajoa hänen myötäjäisiinsä, jo muutenkin vaillinaisiin, paitsi jos minun on mahdotonta heti ja hyväksyttävillä ehdoilla muuttaa rahaksi La Vigie. Sillä tilan myynti, jos se käy laatuun, on parempi kuin laina. Minä olen sitä harkinnut. Maan kannattavaisuus on nykyään epätietoista. Meidän viinitarhojamme ja vehnäpeltojamme kohtaa kulkuneuvojen mukavuuden vuoksi niin kauas ulottuva kilpailu, että me emme voi enää arvioida niiden satoa. Minusta on parempi turvata Margueriten tulevaisuus ja antaa poikieni itse huoltaa toimeentulonsa. Ellen saa sitä myydyksi, on tila kuitenkin aina takeena lainan saantia varten.
— Me myöskin, vakuutti leski, tulemme takuuseen.
— Tiettävästi, vakuutti setä Etienne.
Perheneuvottelu oli päättynyt. Hyvästeltiin ystävällisesti, paitsi
Léon, joka näytti hiukan kylmäkiskoiselta.
— Takaaja aina lopulta saa maksaa, huomautti hän äidilleen portailla.
— Minä maksan, sanoi tämä tiukasti.
— Sinä olet liian hyvä.
— Ja sinä liian kiittämätön.
— Se oli minun isäni. En minä.
— Sinun isäsi ja sinä, eikö se ole sama asia?
— Ei.
Charles meni saattamaan herra Etienne Roquevillardia, ja asianajaja jäi yksin tyttärensä kanssa. Ulkona himmeni valo. Torni ja arkisto verhoutuivat usvaan kuin iltavaippaan. Työhuoneessa asui talvisen illan tulolle ominainen alakuloisuus. Marguerite lisäsi puita uuniin.
— Minä olen tyytyväinen, sanoi isä. Se kävi hyvin.
Mutta Marguerite oli kuohuksissaan serkkuaan vastaan:
— Léon on surkea. Minä inhoan häntä.
— Hänen äitinsä on hyvä ihminen.
He vaikenivat. Sitten katselivat molemmat seinällä olevaa La Vigien karttaa. Mustien piirtojen asemesta näkivät he viininkorjuun kirkkaassa päivänvalossa, kultaisia viinitarhoja, leikattuja peltoja, ja laajan ja mukavan vanhan kartanon. Se oli tuomitun tilan viimeinen katse.
Niinkuin Maurice Lémencin kukkulalta ennen lähtöänsä, sanoivat hekin tilalle hyvästit, mutta toisenlaatuisen rakkauden vuoksi, josta he eivät odottaneet omakohtaista onneansa.
III.
NOTARIO FRASNEN TAITAVA TEMPPU.
Koko Chambéryssä ei puhuttu muusta kuin maitre Frasnen taitavasta tempusta. Se oli yleisenä keskustelunaiheena niissäkin iltakutsuissa, jotka herra ja rouva Sassenay toimeenpanivat tyttärensä Jeannen täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Maalaisseurapiireille on ominaista, että miehet kertovat seuroissakin omista puuhistaan ja kaupungin asioista eivätkä unohda huveissakaan afäärihuolia: kahden valssin välillä jättävät he naiset kadehtimaan toistensa pukuja ja kerhoutuvat joka nurkkaan kertomaan rahahuolistaan ja ammattinsa vastuksista. Mutta nyt jännitti yleistä mielipidettä perhedraama, joka suisti vanhasta yhteiskunnallisesta asemastaan Roquevillardit ja joka saisi ratkaisunsa ylihuomenna — oli näet joulukuun 4 päivä — ylioikeuden istunnossa. Myrtyneenä niin selviömäisestä ja kauan kestäneestä arvokkaammuudesta, nykyajalle ominaisen tasoitushalun kannustamana ja sen lisäksi vielä ärtyneenä itsepintaisesta kopeudesta, joka ei onnettomuudessakaan alentunut valittamaan ja kerjäämään sääliä, kärkkyi tämä yleinen mielipide näytelmän loppua nähdäkseen suvun, jota ennen oli pidetty kaupungin kaunistuksena, lopullisesti kukistuvan.
Läsnäolevat lakimiehet, lääkärit, tehtailijat, rahamiehet olivat eristäytyneet tupakkahuoneeseen ja vain muutamat heistä kunkin tanssin alussa syöksähtivät salissa olevien nuorten rouvien ja neitojen sikermään, ikäänkuin voitokkaaseen uloshyökkäykseen linnoitetusta paikasta, palatakseen taas takaisin miesten seuraan. Heidän joukossaan oli vain yksi, joka ei kiinnittänyt huomiota notarion ovelaan temppuun, jota toiset paheksuivat, toiset taas pitivät etevänä: se oli vicomte de la Mertellerie. Hän oli siinä määrin syventynyt neljänteentoista vuosisataan herttualinnan historiassa, jota hän valmisteli. Turhaan yritti hän herättää naapureidensa mielenkiintoa Amadeus V:n kekseliäisyyteen, joka vuonna 1328 rakennutti puuputkia johtaakseen St. Martius-lähteen veden aina suuriin keittiöihin saakka — täällä se kertyi suuriin kivialtaisiin, missä säilytettiin herttuallista pöytää varten hankittuja kaloja —: kukaan ei välittänyt tästä jaarittelusta, joka oli myöhästynyt lähes kuusisataa vuotta. Kankeanjuhlavan ja kuivan näköisenä piti oikeuden presidentti herra Latache, osoittaen puheessaan asemansa ja persoonansa arvokkuutta, puoliansa pientä asianajaja Coulangesia vastaan, joka hajuvesille tuoksuvana, puuteroituna ja huolellisesti kammattuna nuoren koulun nimissä puolusteli herra Frasnea.
— Ei, ei, vakuutti presidentti juhlallisesti, rikosoikeus käy valtiossa ennen sivilioikeutta. Hänen piti odottaa lautakunnan tuomiota ennen vahingon aineellisen korvauksen vastaanottamista. Taikka sitten oli herra Frasne, vahingonkorvauksen saatuansa, velvollinen peruuttamaan kanteensa. Hyötyminen ja kosto eivät sovi yhteen.
— Anteeksi, huomautti kuumaverinen asianajaja valmiina otteluun. Keskustelkaamme, pyydän. Herra Frasne on tehnyt Maurice Roquevillardia vastaan syytöksen sadantuhannen frangin kavaltamisesta ja asia on oikeudessa. Herra Roquevillard vanhempi tarjoutuu suorittamaan hänelle tämän summan takaisin ennen tuomion langettamista ja te moititte häntä sen vastaanottamisesta.
— Minä en moiti vastaanottamista mutta sitä, että hän sen jälkeen jatkaa kannettansa. Enkä minä ymmärrä herra Roquevillardia.
— Oh! Hän tietää poikansa syylliseksi ja ostaa tällä tavoin lautamiesten anteeksiannon. Herra Frasne taas, kun lautakunnan tuomiota ei koskaan voi varmasti ennakolta tietää, on pitänyt yhden varmuuden kahta mahdollisuutta parempana. Muuten kuuluu hän oikeudessa aikovan vedota tähän maksuun tunnustamisen todisteena. Se on hiukan karkeata.
— Mielenkiintoinen juttu, ennen kaikkea. Herra Roquevillard vanhempi, vaikka en käsitäkään hänen tekonsa vaikuttimia, on kuitenkin liian kokenut antaakseen sellaisen aseen vastustajansa käteen ilman varokeinoja. Kuitti, jonka hän tietenkin on vaatinut, mainitsee epäilemättä, että vaikkakin hän maksaa kolmannen henkilön velan, hän ei kuitenkaan tunnusta, että tämä kolmas on hänen poikansa.
— Kuitissa on todella tämä huomautus, vieläpä hyvin jyrkässä muodossa, ilmoitti asianajaja Paillet, joka tuli ottamaan osaa keskusteluun minuuttiakaan menettämättä.
— Minä arvasin sen, riemuitsi herra Latache. Ja herra Frasnen olisi ollut parempi vedota oikeuden päätökseen ennenkuin meni panemaan nimensä semmoisen paperin alle.
Mutta herra Coulanges ei katsonut itseään voitetuksi.
— Mitä tuommoinen kuitti todistaa? Maksaako kukaan sataatuhatta frangia jonkun tuntemattoman puolesta?
Läsnäolijat katsoivat hänen olevan oikeassa ja ilmaisivat sen hyväksyvällä murinalla: ei semmoista tehdä ilman pakottavaa syytä. Mutta hänen voittonsa oli lyhyt. Asianajaja Paillet riisti sen häneltä kädenkäänteessä. Tämä hilpeä, pyöreä ja lihava mies tiesi kaikki, liikkui kaikkialla, puhui kaikki.
— Minä huomaan, sanoi hän, että te ette tunne herra Frasnen ovelinta temppua.
— Kertokaa.
— Ah! ah!
Hän saattoi uutisellaan ympäristönsä jännitykseen. Mutta kun soittokunta viritti iänikuista lansieerikatrillia, jätti hän katalasti kuulijansa noloiksi ja kieri kuin kerä erään naisen luo, jonka hän vei tanssiin. Paremman puutteessa kerääntyivät herrat ovelle katselemaan aikansa kuluksi katrillin kulkua. Posket punaisina, muulloin valtoimet hiukset hyvässä järjestyksessä, solakkana ja hentona vaaleansinisessä hameessa, jonka kaarteesta kohosi hivelevän valkoinen kaula, noudatti Jeanne Sassenay tanssin kuvioita huolellisesti ja tärkeän näköisenä. Herrat lausuivat arvostelukaan:
— Sangen sievä, tuo pikkuinen.
— Liian laiha: katsokaa solisluita.
— No. Kahdeksantoista vanhana.
— Oh, hän menee pian naimisiin.
— Kuinka niin?
— Suuret myötäjäiset.
— Mutta veli tekee velkaa.
— Kuka hänet nai?
— Ei tiedetä vielä. Puhutaan Raymond Bercystä.
— Neiti Roquevillardinko entisestä sulhasesta?
— Hän aloittaa täällä pian lääkärintoimensa.
— Se on totta: hän ei ole vielä tappanut ketään.
Loppukarkelon jälkeen saattoi asianajaja Paillet, joka tunsi itsensä janoiseksi, naisensa bufettiin, joi samppanjaa, söi hanhenmaksapasteijin ja suvaitsi näin virkistyneenä palata seuraan, jossa hänen pakenemistaan ankarasti paheksuttiin. Mutta hän uhkasi nauraen:
— Jos ette ole siivolla, ette saa tietää mitään.
— No, me kuuntelemme.
— Te märehditte aina vielä sitä juttua, että herra Roquevillard on korvannut herra Frasnelle satatuhatta frangia.
— Onhan se jo jotakin.
— Pikkujuttu siihen verraten, mitä nyt saatte kuulla.
Ensimmäisten polkantahtien kuuluessa käänsi hän päätään ja näytti siltä kuin olisi hänellä sydäntä uudelleen karata ja jättää kuulijansa toisen kerran tyhjille lupauksille. Sikermä miehiä asettui päättävästi oven kohdalle sulkemaan häneltä tietä.
— Teidän on lämmin, se olisi varomatonta, huomautti herra Latache.
Mutta asianajaja Coulanges käytti toista keinoa ja epäili, ettei miehellä ollut mitään kerrottavaa. Heti aukaisi salatietäjä suunsa ja laski saaliinsa irti:
— Etteikö ole? Herra Frasne saa ilmaiseksi La Vigien kartanon, joka on lähes kahdensadantuhannen frangin arvoinen.
Kaikui epäileviä huudahduksia:
— Vielä mitä.
— Te teette meistä pilaa.
Asianajaja Bastard ja viskaali Vallerois, jotka olivat keskustelleet syrjempänä, lähestyivät korvat höröllä.
— Niinkuin sanottu, korosti puhuja. Ilmaiseksi.
— Mutta kuinka?
— Näin. Herra Roquevillard on, hankkiakseen tarvitsemansa rahat, pannut La Vigien myytäväksi. Notario, maitre Doudan, on siitä hänelle tarjonnut satatuhatta frangia maksettavaksi heti käteisesti, mutta ehdolla, että hän ilmoittaa ostajan nimen vasta viidentenätoista päivänä. Viidestoista päivä, pankaa mieleenne tämä lykkäys. Herra Roquevillard, jolla ennen oikeuden istuntojen alkamista ei ollut valinnan varaa, suostui. Hän ei voinut toivoa saavansa enempää näin lyhyessä ajassa. No niin, erään apulaisen lörpöttelyn vuoksi tiedetään nyt — minä kuulin sen vastikään — että todellinen ostaja on herra Frasne. Herra Frasne siis antaa satatuhatta frangia toisella kädellä ottaakseen samat rahat takaisin toisella ja pääsee tällä yksinkertaisella keinolla suurenmoisen kartanon omistajaksi.
Tämä häikäilemättömyys meni liian paljon yli tavallisten metkujenkin mitan ollakseen herättämättä hämmästystä. Ei etsitty sen moraalista syytä enempää kuin oli syvennytty Roquevillardien tekoon vanhan sukukartanon uhraamiseen. Onnettomuudessa, joka häntä oli kohdannut ja joka hävitti hänen kotinsa ehkäpä omaisuutensakin oli herra Frasne tarttunut siihen, mikä häntä vielä kykeni innostuttamaan, afääreihin, niinkuin taiteilija etsii lohdutusta taiteestaan tai armelias nainen hyväntekeväisyydestä. Kontrahtien ja numeroiden sokkeloiden selvitys haihdutti hänen surullisia ajatuksiaan. Hän unohti omat harminsa möyriessään asiakkaidensa asioita ja vastakkaisten etujen ristiriita tuotti hänelle tyydytystä. La Vigien juttu häntä erikoisesti innostutti: se tarjosi tilaisuuden rohkeaan taktilliseen kaappaukseen, jonka kiusausta hän ei voinut vastustaa. Hän toivoi sen pysyvän salassa hovioikeuden istuntokauden loppuun. Mutta mikä salaisuus voi säilyä kaupungissa jossa ei ole kahtakymmentätuhatta asukasta ja jossa jo sulkeutunutta perhe-elämää pidetään vaateliaana omituisuutena?
Ensimmäisenä lausui mielipiteensä herra Latache parilla sanalla, jotka hovioikeuden presidentin lausumina olivat melkein tuomion arvoiset:
— Se on säädytöntä.
— Ei ensinkään, intti Coulanges. Tila on myytävänä, se ostetaan. Siihen on oikeus.
Yhtäkaikki sai herra Frasnen ovela temppu vain vähän hyväksymistä jo senkin nuorison puolelta, joka nykyään sijoittaa innostuksensa niinkuin rahansakin vain varmoihin papereihin. Useimpien mielestä meni tämä kuitenkin liian pitkälle, ja nyt paheksuttiin hänen tekoaan enemmän kuin vuosi sitten hänen vaimonsa pakoa. Lisäksi teki se, että hän oli kotoisin Dauphinésta, hänestä nurkkapatrioottien silmissä muukalaisen, joka tämmöisillä tempuilla rikastutti itseään maan kustannuksella. Tosin ei ollut pahastuttu Roquevillardien masennusta, joiden ylemmyys ärsytti yleistä keskinkertaisuutta; mutta ällistyttiin, kun nähtiin heidän itsensä lisäävän onnettomuuttaan ja omin käsinsä täydentävän tuhoansa. Mistä tämä lahjoittelu, jos Maurice ei ollut syyllinen, ja jos hän taas oli, miksi tämä tunnustus? Nuorukaisen päätöstä ei näet tunnettu. Herra Hamel oli ammattivelvollisuuden mukaisesti vaiti ja herra Bastardin vaikenemiseen oli eri syynsä: herkutellen, näistä huomiotaherättävistä seikoista toivoi hän vielä, että hänen apuaan tullaan pyytämään.
Näissä mietteissään katsoi hän parhaaksi olla mitään lausumatta. Piiri, jossa asiaa pohdittiin, hajosi, kun tanssin päätyttyä toisia vieraita tuli huoneeseen. Keskustelu jatkui siellä täällä pienemmissä ryhmissä, niinkuin sammutettava tuli, jonka liekit rätisevät hajotettuinakin. Prokuraattori Vallerois joutui yhteen herra Bastardin kanssa eräässä kolkassa.
— Teillähän on mainio tilaisuus puolustuspuheessanne, sanoi hän, peitota rouva Frasnen miestä purevalla pilalla.
— Ei ole vielä varmaa, että minä tulen puolustajaksi, vastasi asianajaja.
— Kuinka, ettekö te pidä puolustuspuhetta? Tämä ajattelematta livahtanut tunnustus täytyi selittää toisella.
— Tuo hölmö nuorukainen tahtoo välttää vakavaa puolustusta säästääkseen rakastajattarensa kunniaa.
Nämä sanat lausuttiin ylenkatseellisen pilkallisesti. Ja herra Bastard selitti tarkkaavalle prokuraattorille, että syytetty kielsi jyrkästi viittauksenkin rouva Frasnen syyllisyyteen.
— Jos ette te, kuka sitten puolustaa?
— En tiedä. Ehkä herra Hamel.
Esimiestä ei kohdeltu paljoa suuremmalla kunnioituksella kuin syyllistä rouvaa. Hänen vanhuutensa ja voimattomuutensa arviointia ilmaisi se ilkkuva sävy, millä hänen nimensä lausuttiin.
Hetken vaitiolon jälkeen päätteli herra Vallerois:
— Minä ymmärrän nyt herra Roquevillardin menettelyn. Hän hävittää itse varkauden pelastaakseen poikansa. Se on viimeinen keino. Hän ei epäröi uhrata omaisuuttaan… Se on kaunis teko.
Herra Bastard vastasi tähän kiitokseen kaksimielisellä kädenliikkeellä.
— Asia jää tietenkin kahdenkeskiseksi, lausui hän viitaten ammattisalaisuuteen.
Ja parta sirosti levällään paidanrinnustimella kulki hän erästä naisryhmää kohti hitain ja majesteetillisin askelin kuin pyrstöään pöyhistelevä riikinkukko.
Yksin jäätyään ei prokuraattori kiiruhtanut seuraa etsimään. Hän ajatteli edelleen herra Roquevillardia kunnioituksen tuntein ja hän muisteli tämän miehen murheellista ja miehekästä elämää siitä päivästä alkaen, jolloin hän virkahuoneessaan oli ilmoittanut hänelle herra Frasnen kanteen ja heti havainnut hänet itsestään välittämättömäksi, ylpeäksi, valmiiksi uhrauksiin.
»Miksikä», kysyi hän itseltään, »olen minä täällä ainoa hänen luonteensa suuruuden ymmärtäjä? Ei kukaan läsnäolevista ylettynyt edes hänen nilkkaansa korkeammalle, ja samat miehet kuitenkin puhuivat hänestä vastikään yliolkaisesti, ikäänkuin onnettomuus olisi häntä pienentänyt ja tehnyt heitä huonommaksi. Maaseutu on kostonhimoista ja kateellista.»
Ääripiirteiltään oli draama liikuttava ja siitä nautittiin. Nuori Maurice saattoi, tullessaan aseettomana lautakunnan eteen, perheensä turmioon, mutta hänen isänsä uhrasi vanhan sukukartanon puolesta hinnasta pelastaakseen tuhlaajapoikansa. Mutta jos hänen asianajajansa suu oli tukittu, voisi toinen ääni, arvovaltaisempi ja korkeammalta tuleva, saattaa itsensä kuuluville. Olihan, riitapuolten lausuttua sanottavansa, yleisen syyttäjän vuorostaan esitettävä oma kantansa. Eikö hänen velvollisuutensa ollut, tämänlaatuisissa, enemmän yksityiskuin yleisluontoisissa jutuissa tavanmukaisen »oikeuteen» vetoamisen asemesta astua väliin tarmokkaasti, paljastaa vihdoinkin kaiken tämän turmion yksinomainen alku ja juuri, rouva Frasne, ainoa syyllinen luottamuksen väärinkäyttöön, josta häntä lisäksi ei edes voitu tuomita? Mikä kaunis tilaisuus palvella oikeutta ja kohtuutta, antaa itsekullekin tekojensa mukaan ja tuottaa hiukan iloa tuohon niin kovasti kolhaistuun perheeseen!
Kaikki nämä mietteet kiertelivät herra Valleroisin päässä. Mutta hän oli syrjäinen: toinen henkilö edusti hovioikeudessa yleisen syyttäjän virkaa, eikä hän. Maurice Roquevillardin juttu ei enää kuulunut hänelle. Sitäpaitsi hän oli esteellinen jo sen tavattoman välityksen vuoksi, jota hän viime vuonna oli yrittänyt notarion suhteen ja joka ei ollut kauan aikaa voinut pysyä salassa. Miksikä siis sekaantua asiaan, joka ei enää hänelle kuulunut, ja joka tuotti hänelle vain ikävyyksiä? Oman mukavuutensa vuoksi oli hänen tyydyttävä osoittamaan myötätuntoansa vain pysymällä passiivisena.
Ollakseen syventymättä itsekkyyteensä ja sitä tuomitsematta sekaantui hän vierasten joukkoon ja rauhoittui tuntiessaan seuraa ympärillään. Vertaistensa läsnäolo oli ihmiselle lohdutus, kun hän joutuu kiusaukseen mitata pienuuttansa. Ja tätä kiusaustakin tuntevat vain parhaat.
Kulku bufettiin oli synnyttänyt molempien salien, vastaanottohuoneen ja ruokasalin läpi alinomaisen ihmisvirran, jota nuoret herrat käyttivät liehitelläkseen nuoria neitoja. Muutamat näistä vain tanssinhaluisina huutelivat äänekkäästi soittajia. Toiset osoittivat jo ilmeistä alkutaitoa siinä keimailussa, joka tähtää puolison valloittamiseen. Mutta kolmannet — vaikka heitä ei ollut monta — eivät ensin pikaisella silmäyksellä todenneet, oliko miesten nimettömässä sormusta vai ei käydessään täydellisellä taidolla vastaamaan heidän mairitteluunsa. Kilvan hiuskorujen, kaulavöiden, rannerenkaiden ja sormusten jalokivien kanssa viskelivät hilpeän nuorison silmät säteileviä välkkeitä lamppujen valossa. Räikeinä niinkuin kirkkaat pilvet vesivärimaalauksissa vilkkuivat vaaleat tanssipuvut mustien frakkien välissä.
Mihin luokkaan kuului neiti Jeanne Sassenay, joka juuri erkani joukosta neiti Roquevillardin viimevuotisen sulhasen Raymond Bercyn käsipuolessa, äitinsä valvovan katseen häntä seuratessa hartaasti huoltapitävänä ja hiukan oudostuneena? Oliko hänen pieni päänsä, suhtamuotoinen kuin kreikkalaisen kuvapatsaan pää, joka kivihartioiltaan kohoaa niin sirona ja ryhtivarmana, niskalta niin heiverä, ettei jaksanut säilyttää hylätyn ystävättären muistoa? Näköhäiriötä vain oli noiden katseiden vilpittömyyden kuultavansininen sees? Hänen poskillaan oli vielä punanhehkua tanssin jäljeltä. Mutta hän ei hymyillyt, hän rypisti kulmiansa, puristi huuliansa ja näytti tehneen vakavan päätöksen, joka ei ollut hänen lapsellisherttaisen ilmeensä mukainen.
— Minä en ole vielä tanssinut kanssanne, sanoi nuori mies. Suonette minulle yhden valssin?
— En, vastasi tyttö tylysti, katsahdettuaan, että he olivat yksin.
— Miksi ette? Ovatko teidän kaikki valssinne jo varatut?
— Ei läheskään.
Herra Bercy ei ottanut häntä vakavalta kannalta, vaan loukkautumisen asemesta alkoi nauraa.
— Vai on teitä minusta varoitettu: kiitos.
Tyttö huoahti kuin väsynyt työmies heittäessään raskaan taakan hartioiltaan.
— Ei, mutta minun on tosiaan syytä teitä varoittaa, herra Bercy. Teidän äitinne on puhunut minun äidilleni. Äiti ei salaa minulta mitään, tai jos salaa, niin minä kuitenkin arvaan. No niin!.. en koskaan, kuuletteko, en koskaan tule teidän vaimoksenne.
Ällistyneenä kivahti nuori mies.
— Anteeksi, neiti, en ole teidän kättänne pyytänyt.
— Äitinne on tunnustellut maaperää, kuten niin sopivasti sanotaan.
— Äidit sommittelevat paljon suunnitelmia poikiansa varten… Niin maireinen kuin tämä olisikin, se ei minun aikeisiini soveltuisi.
— Oh! Sen parempi.
— Minä nähkääs en mene lainkaan naimisiin.
— Siinä teette väärin.
Tämä moite tuosta lapsekkaasta suusta oli omituinen ja miltei hassunkurinen. Jeanne lisäsi:
— Joka on saanut elämässään kohdata semmoisen nuoren tytön kuin
Marguerite Roquevillard on, se ei mene itse hävittämään sellaista onnea.
Siihen oli Jeanne tahtonut tulla. Nyt Raymond sen ymmärsi. Tyttö olisi nuoren miehen ilmeiden vaihtelusta voinut havaita kuinka oikeaan hän oli osunut, mutta siinä iässä eivät silmät vielä ole kylliksi tottuneet seuraamaan sisäisten liikuntojen väreilyä. Niinpä menikin hän suhdattomiin ryhtymällä julistamaan vasta koulupenkiltä päässeen tytön ihmishalveksumista.
— On aina huonoa, hyvä herra, hylätä morsiamensa. Mutta kun häntä kohtaa kova onni, niin se on suorastaan inhoittavaa.
Millä oikeudella kävi hän nuhtelemaan toista näin häikäilemättömästi? Raymond Bercytä se suututti, ja kuitenkin tunsi hän sydämensä pohjalla kirpeää iloa kuullessaan puhuttavan Margueritesta. Kumpikin tunnelma tuli esiin hänen vastauksessaan.
— En ole valinnut teitä tuomarikseni, neiti. Mutta jos te puhutte toisen nimessä, niin vastaan teille…
— Minä en puhu kenenkään nimessä.
—… Että teidän tietonne eivät ole oikeat. Minä en purkanut kihlausta, joka oli minulle rakas.
— Joka teille oli rakas! Niin, kun päivä paistaa, silloin on kyllä teikäläisiä paikalla; mutta kun sataa, ei ole enää ketään.
— Kuulkaa, te käytte kohtuuttomaksi. Minä alan menettää kärsivällisyyteni.
Mutta tytön ote oli luja eikä hän vain hellittänyt:
— Joka suuttuu, se on väärässä.
— Minä en ole teille tilivelvollinen, neiti. Tietkää kuitenkin, että neiti Roquevillard purki kihlauksemme omasta aloitteestaan.
— Jalomielisyydestä.
— Kysymättä minun sydäntäni, välittämättä minun tuskastani.
— Mutta silloinhan teidän ei olisi pitänyt hyväksyä purkausta.
Tyttö oli aivan punainen, pois suunniltaan, ja vaivoin vain toinenkin sai pysytyksi tyynenä:
— Entä jos hänen veljensä on tuomittu?
— Ihana juttu!
— Mitä? Niinkö, neiti?
— Niin, toden totta! Jos minä rakastaisin, niin minusta olisi yhdentekevää, vaikka sulhaseni lähetettäisiin kuritushuoneeseen. Minä seuraisin häntä sinne, ymmärrättekö, herra. Ja jos päästäkseni häntä seuraamaan täytyisi tehdä rikos, minä tekisin sen. Pif paf, heti kohta.
— Te olette lapsi.
Mutta äkkiä muutti Raymond sävyä ja lausui käheällä äänellä:
— Luuletteko, etten minä häntä kaipaa?
Yhtä äkisti muuttuneena kuin toinenkin ja riemuiten oli tyttö vähällä kapsahtaa tämän kaulaan, ja rouva Sassenay, jota tytön eleet kaukaa kummastuttivat, tuli levottomaksi ja alkoi lähestyä.
— Ah! Aavistinhan, että te ette voinut haluta naimisiin minun kanssani. No hyvä, rientäkää nyt. Juoskaa selittämään asianne Margueritelle. Pyytäkää häntä minunkin puolestani antamaan teille anteeksi. Ja ottakaa nopeasti jälleen paikkanne perheessä ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen se on liian myöhäistä. Se on parempi kuin hoidella potilaita kaiken maailman kelvottomilla lääkkeillä.
— Kiitos.
— Menkää heti.
— Mutta kello on puoli kaksitoista.
— Sitten huomenna.
Rouva Sassenayn, joka suuntasi kulkunsa tytärtään kohti, pidätti sikermä, jossa puhuttiin vilkkaasti ja joka yhä suureni.
— Oletteko varma? kysyi herra Vallerois nuorelta upseerilta, jonka univormussa oli esikunnan kainalopunos.
— Täydellisesti. Tieto saapui divisionaan kello kuusi. Kenraali lähti mieskohtaisesti herra Roquevillardin luo.
— Mieskohtaisesti, totesi herra Coulanges, jota tämä virallinen käynti kukistuneen luona hämmästytti ja hämmensi.
Rouva Sassenay tiedusteli asiaa lähimpänä seisovalta, joka oli herra
Latache:
— Mistä tiedosta puhutaan?
— Luutnantti Roquevillardin kuolemasta, rouva. Hän on kuollut Sudanissa keltakuumeeseen.
— Kylläpä ne ovat onnettomia! lausui rouva säälin liikuttamana.
— Se on totta, rouva.
Näin ankara isku palautti Roquevillardeille naisten myötätunnon ja vaimensi miesten pahansuopuuden, joka olisi tyynesti sietänyt heidän aineellisen ja moraalisen masennuksensa. Tahdottiin nolata heitä, mutta kohtalo kolhaili heitä lakkaamatta, säälimättä. Herra Frasnen ja hänen etevän temppunsa kannattajat vaikenivat ja prokuraattori lausui yleisen tunnelman julki yhdellä sanalla:
— Ihmisparat!
Tämän keskustelun jälkeen katosi Jeanne Sassenay. Turhaan etsi hänen äitinsä häntä kautta koko huoneiston. Eteisessä kohtasi hän Raymond Bercyn, joka oli kiireesti panemassa päällysnuttua ylleen.
— Joko te lähdette, herra?
— Jo, rouva, vastasi tämä ennenaikaista poistumistaan selittämättä.
Rouva huomasi nuoren miehen hämmennyksen ja asettaen tyttärensä katoamisen tämän seikan yhteyteen alkoi todella tulla levottomaksi.
— Ettekö ole nähnyt Jeannea? kysyi hän puolisoltaan, jonka hän kohtasi salonkien kynnyksellä.
— En. Etsittekö häntä?
Herra Sassenay oli suora toimen mies, joka ei herkästi huomannut kaikkia sielunvivahteita, yhtä kykenevä voittamaan suurimpiakin aineellisia vaikeuksia kuin kykenemätön pysähtymään tunteita tarkkaamaan.
Rouva katsoi turhaksi ilmaista hänelle pelkoansa ja kehoitti vain pitämään huolta vieraista. Sitten läksi hän suoraan tyttärensä huoneeseen. Avattuaan oven ei hänen tarvinnut muuta kuin vääntää sähkövalon nappulaa nähdäkseen tyttönsä istuvan nojatuoliin kyyristyneenä ja itkevän hillittömästi ensinkään ajattelematta pukunsa tärveltymistä. Hyväillen alkoi äiti tiedustella:
— Jeanne; mikä sinun on?
— Äiti.
Se oli kuin pienen lapsen valitus, joka pian rauhoittuu.
— Miksi itket?
— Ajattelen Margueriten surua ja minä täällä tanssin.
Rouva Sassenay rauhoittui. Hän tunsi tyttärensä suuren ystävyyden neiti Roquevillardia kohtaan. Mutta kun nyyhkytykset eivät tauonneet, kysyi hän hellästi:
— Muistathan luutnantti Hubertin?
— Muistan… hän oli herttainen… mutta tennispelissä me riitelimme.
Hän oli aina voitolla.
Nuoren tytön huoli ei siis johtunut siitä.
— Marguerite-parka, jatkoi hän välittömästi. Enemmän kuin Hubertista pidin minä Mauricesta, joka on vankilassa. Hänet vapautetaan, eikö niin?
— Minä toivon niin, rakkaani.
— Viaton, vapautettuna tai vaikkapa tuomittunakin, se on aina kaunista, eikö ole, äiti?
— Oletko varma, että hän on viaton?
— Margueritenko veli? Totta kai!
Rouva Sassenay hymyili tätä purkausta ja tätä varmuutta, joiden ilmaisun hän oli aiheuttanut. Ja yhä hyväillen tytärtänsä muisti hän erään jo ammoin sukeutuneen keskustelunsa rouva Roquevillardin kanssa: »Kerran kenties», oli hurskas rouva lausunut, »jos Maurice sen ansaitsee, pyydän hänelle tyttärenne kättä. Siten jäisi hän teidän luoksenne.» Maurice ei ollut sitä ansainnut, mutta haaveilevan tytön mieleen oli hänellä yhä muinainen vaikutusvaltansa. Siinä oli vaara. Täytyi olla varuillansa. Ja päättäessään siitä huolehtia ajatteli Jeannen äiti tahtomattaan muita Roquevillardeja, kuolleita ja eläviä, niin ansiokkaita ja niin kovia kokeneita. Tanssisoiton sävelet kuuluivat huoneeseen.
— Pyyhi silmäsi, pikkuruinen. Varovasti. Hiukan puuteria. Hyvä. Sinä olet sievä tänä iltana. Nyt palatkaamme pian saliin. Meidän poissaolomme huomataan.
— Se on totta, äiti. Minä olen lupautunut tähän valssiin.
Ja äkkiä päästen ennalleen astui nuori tyttö äitinsä edellä käytävään.
… Tällä samalla hetkellä asteli Raymond Bercy, johon hänen ystävänsä Hubertin kuolema oli kipeästi koskenut, edestakaisin Roquevillardin talon edustalla. Linnan lumipeittoiset katot kimmelsivät tähtien valossa. Arkistontorni ja tapuli näyttivät valvovan nukkuvan kaupungin vartijoina. Työhuoneen neljästä ikkunasta, jotka hän hyvin tunsi, näkyi verhojen lomista heikkoa valoa. Siellä istuivat yhdessä Marguerite ja hänen isänsä, sydän uuden kohtalon iskun satuttamana.
Hänen teki mieli pyrkiä sisään, mutta hän ei uskaltanut. Hänen toimensa vaaraanjoutuminen, hänen vanhempaansa paheksuminen, yleinen mielipide, kaikki itsekkyyden pimeät voimat pidättivät häntä vielä. Mutta kylmässä yössä, myöhään jatkuneen kävelynsä kestäessä oppi hän omaa sydäntänsä ja tunsi, että suru ja sääli rakentavat rakkautta enemmän kuin ilo.