IV.
MAAN NEUVO.
Oli tehtävä päätös. Herra Roquevillardia oli vastikään kohdannut isku, sanoma hänen poikansa menettämisestä; lyhyt virallinen kirjelmä ilmoitti, että hän oli kuollut isänmaan palveluksessa, etäisellä etuvartiopaikalla, kaukana kaikesta avunsaannin mahdollisuudesta; mutta hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut antautua surunsa muisteloihin. Hubert, joka oli lähtenyt siirtomaihin etsimään vaaraa ja puhdistamaan tahrattua nimeä, oli perheensä unohtaneen Mauricen erheen viimeinen sovitusuhri. Huomenna oli Mauricen saavuttava oikeuteen, mutta ei vieläkään ollut päästy vaikeuksista, joita hän oli puolustukselleen asettanut. Tietenkään ei sukutilan uhraus saattanut olla turha. Luonnollisestikin teki vahingon korvaus vapauttamisen, joskaan ei varmaksi, niin ainakin luultavaksi, ja muutti aseman syytetyn eduksi. Mutta tämä vapautus juuri ei saanut tapahtua suosiosta tai säälistä. Jos mieli astua jälleen paikalleen kotilieden luo kaupungissa ja ammatissaan, jatkaa perimystänsä ja vuorostaan siirtää se eteenpäin, täytyi nuorukaisen lähteä oikeussalista pienimmästäkin väärästä epäluulosta puhdistettuna, syyttömänä mihinkään rikokseen lakia ja kunniaa vastaan. Mutta kuinka se oli saavutettavissa mainitsematta rouva Frasnen nimeä? Tosin oli herra Bastard La Vigien myynnin jälkeen vielä uudelleen tarjoutunut puolustajaksi.
— Asia tulee teille kalliimmaksi kuin kannattaisi, oli hän lausunut virkaveljelleen ammatillisella kyynillisyydellään. Mutta tämä jalomielisyys hellyttää lautamiehet. Nuo ihmiset, jotka ovat niin sanomattoman saitoja, itkevät ääneen kuullessaan, että olette myynyt maanne korvataksenne toisen tappion. He saattaisivat, lähemmin harkitessaan, tuomita sittenkin, sen huonon esimerkin vuoksi, jonka te annatte, ellei herra Frasnen ovela temppu, loppuponneksi oikeudessa paljastettuna, olisi omiansa saattamaan heitä raivoisaan ja suotuisaan kiihkoon.
Sillä oikeuden ja ihmisyyden hän arvioi vähäksi. Hän tunsi asian, hän tarjoutui. Maineensa vuoksi piti hän sitä tärkeänä. Kello viisi tulisi hän viimeisen kerran keskustelemaan herra Roquevillardin luo tämän ja herra Hamelin kanssa puolustuspuheensa pääpiirteistä. Mauricen isällä ei kuitenkaan ollut luottamusta tähän teatterimaiseen ja kielteiseen tapaan puoltaa sukunsa asiaa.
Aamiaisen jälkeen, johon hänen tyttärensä ja hän tuskin koskivat, nousi hän lähteäkseen ulos. Surun liian suuri paino tukehdutti häntä huoneessa. Ulkosalla kävi paremmin miettiminen. Ilma virkistäisi hänen ajatuksiansa, hänen väsyneitä voimiansa, hänen masentunutta mieltänsä. Kun hän jo oli ovella, kutsui Marguerite häntä:
— Isä.
Hän kääntyi mieli hellänä. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja jo ennenkin oli tytär ollut hänen uskottunsa, hänen neuvonantajansa, hänen päiviensä ainoa ilo. Pikku Julienin lähdettyä — Charles Marcellaz oli perheneuvottelun jälkeisenä päivänä vienyt tämän Lyoniin — olivat he aivan kahdenkesken vähitellen autioituneessa kodissa. Vielä viime yön olivat he viettäneet yhdessä melkein aamuun saakka, puhellen Hubertista, kyynelehtien, rukoillen. Sattuessaan lähelle oli isä hiljaa laskenut kätensä Margueriten kauniille hiuksille. Tyttö ymmärsi, että hän siunasi häntä hiljaa ja sanattomasti, ja hänen silmänsä, niin herkästi sumentuvat, niin kyyneleihin tottuneet, vettyivät vielä kerran.
— Isä, kysyi hän, mitä sinä olet päättänyt Mauricen suhteen?
— Bastard on valmis häntä puolustamaan. Kello viisi tulee hän tänne herra Hamelin kanssa. Minä menen ulkoilmaan miettimään lopullisia ohjeitani.
— Etkö halua, että tulen sinua saattamaan?
— En, pikkuruinen. Ole minusta huoleton. Minä työskentelen kävellessäni. Meillä ei ole aikaa haudata kuolleitamme. Elävät kutsuvat meitä.
— Sitten minä menen vankilaan, lausui neito.
— Niin, sinä voit hänelle ilmoittaa onnettomuuden.
— Maurice-parka, kuinka hän tulee kärsimään!
— Vähemmän kuin me.
— Oi, ei, isä, yhtä paljon kuin me ja enemmän kuin me. Hän syyttää itseänsä.
— Sopiikin. Hubert lähti hänen tähtensä.
— Senpä vuoksi, isä. Me itkemme, me, ilman itsesyytöksiä. Enkö saa sanoa hänelle mitään sinun puolestasi.
— Ei, ei mitään.
— Isä…
— Sano hänelle… pyydä häntä muistamaan, että hän on viimeinen
Roquevillard.
Herra Roquevillard lähti, kulki linnan editse ja asteli kaupungin ulkopuolelle. Oli kaunis talvipäivä ja aurinko kimmelsi lumella. Vaistomaisesti kääntyi hän Lyonin tielle, joka johtaa La Vigiehin ja joka oli hänen totunnainen kävelytiensä. Se kulkee Cogninin kylän läpi ja kääntyy, St Charles-sillan sahan takana, Viminesin ja St. Cassinin rinteiden välillä, Lépinen ja Corbeletin vuorten liepeille, jotka pitkänä jonona saattavat sitä Echellesin solaan. Saavuttuaan tälle kohtaa kääntyi herra Roquevillard ajatuksiinsa vaipuneena peltotielle, joka johti hänen entiseen kartanoonsa. Hän kulki Hyèresin poikki vievän vanhan sillan yli, jonka alla oli kapea railo vettä jäänreunojen välissä, mitä lehdettömät poppelit ja raidat eivät riittäneet verhoamaan.
Hiukan kaarrettuaan joutui hän autioon Montagnolen seinämien sulkemaan laakson mutkaan, jonne vuorenhuipulla oleva kellotapuli piirtyi taivasta vasten. Mutta hän ei huomannut yksinäisyyttään. Päinvastoin hän kulki ripeämmin ja tunsi huoltensa huojennusta. Olihan hän omalla pohjallaan, vieläpä molemmin puolin. Ja tuntui kuin hyvä maa olisi vastannut hänen vanhaan ja varmaan ystävyyteensä, hänen lapsuutensa muistoihin, jotka hänessä vieläkin elivät, koko siihen ihmistyöhön, joka luonnon jälkeen oli sen muovaellut. Tuosta viinitarhasta vasemmalla, jonka peitetyistä köynnöksistä hän erotti vain rautalangalla yhdistetyt seipäät, oli hän vielä syksyllä korjannut sadon. Oikealla, tuollapuolen puron, joka oli molempain naapurikuntain rajana, näkyi lehdetön rinne. Yksi ainoa puu näytti sitä vallitsevan — siinä oli se pyökki- ja tammimetsä, jonka hän säästöillänsä oli ostanut pyöristääkseen tilaansa ja jonka hän oli määrännyt hakattavaksi. Tuolla taas läheisemmän rinteen kyljessä näki hän kartanon, jota hän oli laajemmaksi rakennuttanut ja jonka ränstyneisyyskin todisti suvun sitkeyttä ja yhteyshenkeä. Hän menisi kartanoon, hyväilisi lapsia, joisi pehtorin kanssa, joka ei halveksinut alkoholia, pikarin viinaa, jonka hän itse sekoittaisi, ja katselisi ennen kaikkea laajaa näköpiiriä, jonka määräävinä, liikkumattomina piirteinä olivat vuorten valtavat muodostumat, hedelmälliset vainiot ja kaukainen järvi, sitten La Vigien ahtaampaa piiriä ja sen eri viljelyksiä.
Hajamielisenä kulki hän näin eteenpäin. Kotoisella maaperällä sai hänen astuntansa muinaisen joustavuuden, niitä aikoja muistuttavan, jolloin hän vuosien painosta huolimatta tunsi olevansa nuori, koska hän oli onnellinen, omiensa ympäröimä ja tukema.
Äkkiä hän pysähtyi:
»Täällähän», juolahtikin nyt hänen mieleensä, »minä en olekaan enää kotonani. Roquevillardit eivät enää ole täällä isäntiä. Mitäs minulla tänne on asiaa? Lähdetään pois.»
Ja hän kääntyi paluumatkalle pää painuksissa, niinkuin hedelmäpuutarhasta tavatulla maankiertäjällä.
Hän pysähtyi Cogninin ja St. Cassinin rajapuron luona, kulki sen yli ja oli tällä kertaa maankaistaleella, joka vielä liittämättömänä päätilaan ei kuulunut kauppaan ja oli nyttemmin hänen ainoa kiinteä omaisuutensa. Rinteen juurella hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään, kuten peräytyvä joukko suojapaikan kohdatessaan. Sitten alkoi hän nousta rinnettä, vaikka vaivalloisesti, sillä jalka livetti ja hänen täytyi turvautua keppiinsä pysyäkseen pystyssä. Huonosti näkyvä polku haipui lopulta kokonaan. Silloin suuntasi hän kulkunsa puuta kohti, joka seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Se oli vanha tammi, joka oli säästetty, ei ikänsä eikä runkonsa ja oksakkuutensa vuoksi, vaan alkavan lahoutumisen tähden, joka halvensi sen hintaa. Sen tukevat lehdet, aivan käpristyneinä ikäänkuin paremmin itseään puolustaakseen, eivät kuivuneinakaan olleet hylänneet oksia, vaan näyttivät tuolla täällä vielä huurteenkin alta vasken väriä. Pitkin rinnettä rötkötti kaadettuja runkoja, joita hakkaajat eivät olleet ehtineet kuljettaa pois ennen talven tuloa, kuin ruumiita lumessa, toiset vielä pukimissaan, toiset jo alastomina.
Vihdoin pääsi herra Roquevillard päämääräänsä. Hän kosketti kädellään, kuin ystävä, puuta, joka oli viehtänyt hänet tänne saakka. Ja hän ihmetteli sen suuruutta ja jyhkeyttä.
»Sinä olet niinkuin minäkin», mietti hän pyyhkien otsaansa. »Olet nähnyt kumppaniesi kaatuvan ja seisot yksin paikoillasi. Mutta me olemme tuomitut. Aika on se kirves, joka pian meidät kaataa.»
Hän oli kulkiessaan hiukan myöhästynyt. Vaikka iltapäivä ei vielä ollut pitkällä, alkoi aurinko jo kallistua Lépinen harjan puoleen. Joulukuun päivät ovat niin lyhyet ja vuorten läheisyys lyhensi niitä vielä enemmän. Kukkulalta oli melkein sama näköala kuin La Vigiestäkin: edessä Lignal, alhaalla Echellesin laaksojono ja oikealla, taustassa, alangon takana, Bourgetin järvi, Révardin vuoret, Nivoletin säännölliset pengermät. Lumi tasoitti piirteitä, kohotti alankoja, yhtäläistytti maisemaa. Illan enteet loivat siihen hienosti punertavaa värinsävyä. Se oli maisemassa kuin vilun väre iholla.
Ilma oli kylmä ja herra Roquevillard tunsi vilua ja napitti päällysnuttunsa. Nyt, kun kävely ei häntä enää lämmittänyt, palautui taas iän ja huolten paino. Miksikä oli hän noussut tälle kummulle, ja tullut katsomaan rinnettä, jossa kaadetut puut jättivät maan paljaaksi ja joka muistutti hautausmaata? Tuliko hän tänne, vastapäätä vanhaa kartanoa, jonka hän useiden vuosisatojen säilyttämisponnistusten jälkeen oli luovuttanut pois, miettimään häviötänsä ja viettämään toiveidensa hautajaisia? Laakson toisella puolella saattoi hän erottaa rakennukset ja maat, jotka perinnön kautta olivat kuuluneet hänelle. Talo, joka vielä viime vuonna oli suojaansa koonnut koko perheen,, yhtyneenä ja hilpeänä, oli nyt suljettu eikä hän enää sinne milloinkaan palaisi.
Äänettömyys ja yksinäisyys ympäröi häntä tällä raastetulla hautakummulla. Hänen ympärillään, hänen sisässään oli kuolema. Ja niinkuin voitettu päällikkö taistelun jälkeen toimittaa nimienhuudon, palautti hän yksitellen mieleensä murheensa: huolten näännyttämän ja kaataman vaimonsa; luostariin ja merten taa joutuneen, häneltä poismenneen tyttärensä Félicien; vanhemman poikansa, paremman poikansa Hubertin, nuoruutensa kukkeudessa, kaukana Ranskasta, kaukana omaisistaan poistemmatun; kotiseutua paenneen Germainen; köyhyytensä vuoksi aviottomuuteen vihkiytyneen Margueriten, ja viimeisen Roquevillardin, hänen, josta rodun tulevaisuus riippui, joka oli vankilassa häpeällisen syytteen alaisena ja jota sukutilankin uhraamisesta huolimatta saattoi uhata tuomio. Turhaan oli hän pyhittänyt kuusikymmentä vuotta perheen viljelyyn. Yhden ainoan jäsenensä hairahduksen iskemänä, kaatamana virui suku La Vigien liepeellä, niinkuin nuo rinteen lumessa värjöttävät puut. Ja mieheen, jolle luja voima ja usko lupasivat voittoa, palasi tappion häpeä.
Alakuloisuudessaan nojautui hän tammeen, ikäänkuin se olisi ollut hänen onnettomuustoverinsa. Häneltä pääsi pitkä toivottomuuden huokaus, samanlainen kuin puulta, joka yhä uusiutuvista kirveeniskuista äkkiä horjahtaa ja alkaa kaatua. Taivaalla ja maalla oli tyyni, liikkumaton väri, eikä kumpikaan kuullut hänen valitustaan. Ja hän tunsi itsensä hyljätyksi.
Kaksi kyyneltä valahti hänen poskilleen. Ne olivat miehen kyyneliä, harvinaisia ja liikuttavia, koska ne ovat nöyryyden ja heikkouden tunnustus. Vilun ilman vuoksi ne vierivät vain hitaasti, puoliksi hyhmettyneitä lämmöttömiä poskipäitä. Hän ei ajatellut, että hän itki. Hän huomasi sen vasta havaitessaan erään ihmisolennon, joka vuorostaan pyrki hitaasti rinnettä ylös. Ja jottei häntä murheen valtaamana yllätettäisi, pyyhki hän silmänsä. Tulija oli vanha vaimo, joka kulki kokoamassa kuivaneista oksista risukimppuja. Kumarassa kulkien ei tämä nähnyt kummulla seisojaa. Vasta tultuaan tammen lähelle oikaisihe hän hiukan ja havaitsi vieraan.
— Herra François, lausui hän.
— La Fauchois.
Vaimo tuli lähemmäksi, laski taakkansa maahan, mietti mitä sanoa, mutta kun ei mitään keksinyt, alkoi nyyhkyttää, ei hiljaa, vaan ääneen.
— Mitä sinä itket? kysyi herra Roquevillard.
— Teitä, herra François.
— Minuako?
— Niin.
Hän ei ollut milloinkaan uskonut surujansa muille. Hänen loitontava ylpeytensä karkoitti säälin. Mutta tämän köyhän vaimon säälittelyn hän otti vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
— Sinä olet kuullut minun onnettomuuksistani?
— Olen, herra François.
— Kyllä… eräältä St. Cassinin mieheltä, joka tänä aamuna palasi kaupungista.
— Ah!
He vaikenivat ja La Fauchois alkoi uudelleen ääneensä valitella.
Äänetön suru ei ole rahvaan luonnon mukaista.
— Hubert-herra, niin leikkisä, niin nuorekas, ja kohtelias kaikille… Keittiöönkin tuli katselemaan ruokia ja oli niin hyväntuulinen… Entäs rouva… oli kerrassaan Jumalan pyhiä… Varmasti ne taivaaseen pääsee, herra François.
Äänettömänä seisten kadehti herra Roquevillard vainajia, jotka saivat levätä. Mutta puheliaana jatkoi La Fauchois:
— Entä Maurice-herra, tottahan se teille takaisin annetaan?
Ja melkein kuiskaten rahvaalle ominaisella oikeuden pelolla lisäsi hän:
— Se on huomenna esillä, asia.
Ja risti itsensä ikäänkuin anoen taivaan apua. Herra Roquevillardin mieleen muistui tämän vaimon tytär, joka oli tuomittu varkaudesta, ja hän tiedusteli tätä, sillä hänen kovia kokenut sydämensä ei enää tuntenut moittimista.
— Entäs sinun tyttäresi, onko sinulla tietoja hänestä?
— Se on tullut takaisin, herra François.
— Siinä hän teki hyvin.
— No, ei siinä ole hänen ansiotaan. Se oli pakko. Hän tuli Lyonista ihan sairaana. Eikä tahdo ottaa parantuakseen.
— Mikä hänellä on?
— Lapsivuoteen seurauksia.
— Lapsivuoteen? Onko hän mennyt naimisiin?
— Ei, herra Frangois. Hänellä on vain lapsi. Herttainen ja elävä nupukka, joka jokeltaa koko pitkän päivän. Minä en tahtonut ensin sitä nähdäkään, enkeliä. Te ymmärrätte, häpeän tähden. Mutta kun minä sen näin, niin se kun vain naurahti, niin se käänsi minulta veret. Nyt se on koko minun iloni.
— Onko se tyttö?
— Tyttökö? Sanokaa poika, suuri pyylevä poika.
— Siitä on sinulle paljon vaivaa.
— On varmasti. Mutta kun tulen kotia ja poika on siinä maitopullo suussa, niin on niinkuin joisi teidän viiniänne. Lämmintä antaa ja elämän makua.
— Sinä olet jo vanha töihin.
— Ihan niin. Enhän minä enää muuhun kelpaakaan kuin siihen.
Näin hän omasta kurjuudestaankin löysi lohdutusta, ja onnettomuus antoi hänen loppupäivillensä runsaan harrastuksen. Herra Roquevillard tunsi oman huolensa huojentuvan tästä kertomuksesta ja ihmetteli vaimoparkaa, joka tietämättänsä antoi hänelle esimerkin anteeksiannosta ja uskalluksesta. Vaimo kumartui nostamaan risukimppua olalleen.
— Näkemiin, herra François.
— Minne matka?
— Cogniniin, viemään puitani leipurille.
— Odota.
Herra Roquevillard halusi häntä auttaakseen antaa hänelle viiden frangin rahan, mutta La Fauchois esteli.
— Ota, sanon minä.
— Herra François, nythän ei La Vigie enää ole teidän, mikäli kerrotaan.
Asianajajan otsa synkkeni.
— Ei, La Vigie ei ole enää minun. Ota kuitenkin minun mielikseni.
Vaimo ymmärsi loukkaavansa kieltämällä ja ojensi kätensä. Hän läksi sitten kulkemaan rinnettä alas notkistaen polviansa joka askeleella, jottei luiskahtaisi. Herra Roquevillard katseli poistuvaa, joka yhä pieneni, kunnes näkyi vain musta pilkku laakson pohjalla. Hän oli jälleen yksin, mutta muuttuneena. Tuo köyhä vaimo oli satakertaisesti maksanut takaisin sen rohkaisun, jonka hän viime vuonna viininkorjuun aikana lienee itse saattanut saada.
Oli jo tullut ilta. Liikkumattomaan ja ikäänkuin lumen alle jähmettyneeseen luontoon ilmaantui tuo juhlallinen ja salaperäinen hartaus, joka tuntuu vähää ennen päivän pakenemista. Vuorten piirteet sulautuvat vaalean taivaan reunaan. Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta, joka äänettömyydessään oli vaikuttavampi kuin myrskyn pauhina.
Kukkulan juurella solisi pieni puro ohuen jääriitteen alla, joka särkyneiltä kohdiltaan alkoi uudelleen riittyä. Maa oli haudattu lumen valkeuteen niinkuin jalokivi pumpuliin.
Herra Roquevillard katseli suljettua, autiota, isäntäsukunsa orvoksi jättämää La Vigietä. Nyt tämä näky kiinnitti, innostutti häntä. La Fauchois oli herättänyt hänessä taistelun vaiston, karkoittanut hänestä epätoivon. Perheenpäämies työnsi syrjään surun ajatellakseen lasta, josta hänen oli huolehdittava. Hän etsi keinoa millä hänet varmasti pelastaisi. Mutta hänen katseensa, joka oli pyytävä kuin rukous, kohtasi vain tuon kylmän ja julman kuolinvaipan, selkeän ja sanattoman avaruuden, jolla ei ole ainoatakaan elämän vuodenaikain ja kevään, kesän, jopa syksynkin lausumista sanoista. Kuinkapa puolustaa poikaansa ainoastaan entisyydellä? Mitä apua odottaa hyljätyltä maalta, hautaan astuneelta suvulta? Ja ääneen toisti hän sanat, jotka herra Bastard oli lausunut ilmoittaessaan että syytetty kieltäytyi keskustelemastakaan syytöksestä:
— Eihän voi puolustaa vainajilla.
Aurinko, joka kosketti harjalinjaa, loi viimeistä valoaan. Vuorten rinteille kasaantunut lumi näytti värisevän sen heijettä, ja punertui ikäänkuin tainnoksista heräten. Kuollut näköpiiri virkosi valosta. Äänettömänä ja puhtaana suostui se tuntemaan elämää ja sitä ilmaisemaan. Väräjöivä maa erottui selvästi taivaasta, jonka vaalea sini sai tuhannen vivahdetta, joiden pääsävynä oli kulta. Ja lähempänä heijasti puita ja pensaita peittävä huurre iltaruskon säteitä, niinkuin kristallit, jotka monistavat kynttiläkruunun valoa.
Katse La Vigietä kohti totesi herra Roquevillard tämän ylösnousemuksen ilmiön. Luonto syntyi uudelleen muutamiksi hetkiksi illan hyväilyjä varten. Veri elehti uudelleen sen marmorikasvoilla. Nyt erotti entinen omistaja yksitoikkoisesti valkoisen maiseman asemesta viinitarhojen sarjan kukkulan huippurinteellä, jonne auringonsäteet sattuivat melkein vaakasuorasti, tunsi jälleen kunkin eri pellon ja paikan, ja tuolla täällä puut — korkeat poppelit tyyninä ja ylväinä kuin suorarunkoiset palmut, laajaoksaiset lehmukset, soijat koivut, täyteläiset kastanjat, herkät hedelmäpuut, oksat vankina, mutta kuitenkin taitavina suorittamaan tehtäväänsä — nuo äsken nimettömiksi häipyneet puut näyttivät hänestä astuvan esiin henkilökohtaisina yksilöinä.
Eikä hän tuntenut enää yksinäisyyttä, sillä hän tiesi näiden haamujen nimetkin. Tuntien yhä suurempaa liikutusta kutsui hän esiin vuorotellen kaikki polvet, jotka olivat raivanneet nuo maat, rakentaneet tuon talon ja kartanon, luoneet tämän suurtilan, vanhimman maalaisen ensimmäisestä työmekosta alkaen Savoijin Senaatin toogiin saakka, hänen omaan asianajajavaippaansa asti. Aukeama hänen edessään aina sille korkealle paikalle saakka, missä hän itse seisoi, oli miehitetty kuin linnoitus, täynnä hänen esisukuansa, joka vehnän, rukiin, kauran ja hedelmäpuu- ja viinitarhojen ohella oli tähän maankolkkaan istuttanut rehellisyyden, kunnian, rohkeuden, jalouden perimystavat. Ja niinkuin kartanon maantuotteet olivat kauas levittäneet niiden mainetta, olivat nämä perimykset levinneet kaupunkiin, jota tuolla alhaalla, vuoripiirin taustassa, varjo alkoi häivyttää, maakuntaan, jota ne olivat palvelleet, suojelleet, jopa muutamina historiallisina hetkinä mainehittaneet, aina koko maahan saakka, jonka voiman on luonut juuri tämmöisten sukujen jatkuvaisuus ja kestävyys.
Hän toisti uudelleen:
»Ei vainajilla puolustella.»
Mutta lisäsi samassa:
»Vainajilla ei, mutta elävillä. He ovat täällä kaikki. Ei ketään puutu nimenhuudosta. Maa on auennut antaakseen heille tilaa tulla. Minä astun poikki tuon alhon, joka meitä erottaa. Minä tahdon jälleen yhtyä heihin.»
Ja hän mittasi alhon syvännettä, ikäänkuin kaikki nämä haamut olisivat olleet siellä koolla.
Varjo valtasi luonnon. Koko aukeama oli jo sen vallassa. Se kohosi. Vuoret vielä vastustivat sitä, ja varsinkin pengermäinen Nivolet, joka vastapäätä auringonlaskua keräsi sen koko hehkunan ja jonka punainen ja sinipunerva lumi näytti kuumalta kuin sulamassa oleva metalli.
Hartiat kumarassa seurasi herra Roquevillard tätä menoa. Ja äkkiä vavahti koko hänen olemuksensa. Varjon mukana nousivat myöskin varjot, kaikki varjot. Ne olivat jättäneet La Vigien, ne tulivat. Nehän hän taannoin juuri oli nähnyt koolla alhon pohjalla. He tulivat tuomaan hänelle läsnäoloansa, apuansa, todistustansa. Heitä oli kaikilla kaltailla. Se oli kuin armeija, joka kokoontui tammen juurella seisovan päällikkönsä ympärille. Ja kun koko armeija oli koolla, käsitti hän kuka hänelle takaa voiton.
»Me olemme tehneet työtä, rakastaneet, taistelleet, kärsineet, emme mieskohtaisissa pyyteissä, niiden pyrkimysperien vuoksi mitä mikin meistä on saavuttanut tai ollut saavuttamatta, vaan pysyväisempää päämaalia varten, joka on sukua silmälläpitäen sivuuttanut meidät. Mitä me olemme saaneet kokoon yhteistä varaa, sen olemme uskoneet sinulle, sinun viedä sitä edelleen. Se ei ole La Vigie. Maata saa työllä ja toimeliaisuudella. Meidän sukumme sielu se on, joka on sinussa. Sen puolustamisen me uskomme sinulle. Mitä puhuit sinä epätoivossasi yksinäisyydestä ja kuolemasta? Yksinäisyydestäkö? Laske meidät ja sano meille mistä tulet. Kuolemastako? Perhehän on kuoleman kumous. Koska sinä elät, olemme me kaikki elossa. Ja kun sinä vuorostasi tulet meidän joukkoomme, sinä elät edelleen, täytyy sinun elää edelleen jälkeläisissäsi. Katso: tällä ratkaisevalla hetkellä olemme me kaikki täällä. Kirvoita huolesi, niinkuin me olemme kirvoittaneet kiven haudoiltamme. Sinulle, kuuletko, on varattu kunnia olla viimeisen Roquevillardin puolustaja, pelastaja. Sinä puhut meidän nimessämme. Tehtäväsi täytettyäsi voit liittyä meihin Jumalan rauhassa…»
Herra Roquevillard nojasi kädellään tammeen. Varjo saavutti Nivoletin jonka ylin penger vielä välkähteli ennen sammumistaan. Silloin tunsi hän suuren sisäisen rauhan ja otti vastaan tehtävän, jonka hänelle antoi menneisyys.
»Maurice, sinun puolustajasi olen minä… Enkä minä lausu rouva Frasnen nimeä.»
Kun hän lähti puun luota, katseli hän sen ympäristöä:
»Tänne», ajatteli hän, »rakennan minä uudelleen… Minä taikka minun poikani.»
V.
MARGUERITEN KIHLAUS.
Hubertin kuolema oli järkyttänyt Mauricea ja masentanut ylpeyden, joka vielä erotti häntä perheestä. Marguerite palasi saattamasta hänelle surusanomaa vankilaan. Kadulla kulki hän mitään näkemättä suruunsa sulkeutuneena. Ovella kysyi hän palvelijattareltaan:
— Onko herra tullut kotiin?
Naisella on useammin kuin miehellä henkistä surua vastaan sellainen vastustusvoima, joka suruun vaipumisen sijasta sallii heidän vielä lohduttaa, ja Marguerite riensi veljensä luota tukemaan isäänsä.
— Ei vielä, neiti, vastattiin hänelle. Marguerite hämmästyi ja tuli levottomaksi:
— Eikö vielä?
Itse hän oli viipynyt vankilassa kauan. Ilta tuli. Mutta herra Roquevillard oli lähtenyt vain lyhyelle kävelylle. Hän odotti kello viiden aikana Hamelia ja Bastardia, joiden herrojen kanssa hänen oli määrä viimeistellä huomisen päivän puolustusta. Näissä oloissa oli hänen paluunsa viipyminen oudostuttavaa.
Samassa lisäsi palvelijatar:
— Mutta salissa on herra, joka on pyytänyt tavata neitiä.
— Minua?
— Niin, neiti.
— Kuka se on?
— Hän sanoi kyllä nimensä. Minä olen sen unohtanut. Eräs tohtori.
Palvelijatar oli vielä tottumaton ja kaupungin henkilöihin ja nimiin perehtymätön maalaistyttö.
— Ei pidä ottaa vastaan, Mélanie, sanoi Marguerite moittivalla äänellä.
Vielä semmoisena päivänä kuin tänään.
— Sitä minä ajattelinkin, neiti. Hän vain ei tahtonut lähteä. Hänellä on asiaa neidille.
Marguerite astui saliin vastahakoisesti hattu päässä ja suruharso silmillä saattaakseen kutsumattoman vieraan lähtemään. Siellä oli Raymond Bercy. Yhtä liikutettuna kuin Margueritekin, lausui hän:
— Neiti…
Marguerite näytti aikovan poistua, mutta hämmästyneenä ja rukoilevalla äänellä koetti Raymond häntä pidättää:
— Neiti Marguerite antakaa anteeksi, että olen tullut. Minä kuulin eilen illalla teidän onnettomuudestanne. Niinpä…
— Herra, sanoi hän astuen eteenpäin.
Tämä ainoa vakaasti lausuttu sana karkoitti vieraan loitolle ja kielsi häneltä säälimisen oikeuden. Niinkuin isänsäkin torjui Marguerite säälittelyn. Hämmentyneenä painoi hänen entinen sulhasensa päänsä alas ja vaikeni. Leppeämmin lausui neito:
Isien perintö — 10
— Miksikä, hyvä herra, tahdotte tavata minua… tänään?
Raymond katsahti häneen ja huokasi, nöyrästi anoen suopeutta:
— Koska huomenna olisi liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä? Huomenna? Onko teillä jotakin minulle sanomista?
Koskeeko se Mauricea?
Itsensä unohtaen ei Marguerite ajatellutkaan, että kysymys saattoi olla hänestä itsestään. Olivathan kaikki siteet Raymondin ja hänen välillään katkaistut vuosi sitten, siitä päivästä alkaen, jolloin Raymond äitinsä rouva Bercyn luona ei ollut kaihtanut kihlauksensa purkamista puolustaakseen hänen nimensä kunniaa. Sulhanen ei ollut yrittänytkään saavuttaa uudestaan hänen suosiotaan ja lupaustaan. Tapahtumat olivat vyöryneet kuin myrsky: herra Frasnen ilmianto, rouva Roquevillardin kuolema, Mauricen tuomitseminen poissaolevana, perheen häpeä ja häviö, ja, kohtalon viimeisenä kovuutena, vanhemman pojan, tulevaisuuden varamiehen, menetys. Siinä oli enemmän kuin tarvittiin seikkoja selittämään hylkäämistä, kaihtamista, unohtamista. Onnettomuuden erioikeutuksiahan on eristäminen. Yksinäisyydessä oli Marguerite niellyt kyyneleensä ja surunsa. Saineesti tyhjentänyt katkeruuden kalkin sitä jakamatta. Millä oikeudella tuli tuo nyt tuomaan hänelle hyödytöntä läsnäoloansa ja meltoa myötätuntoansa? Mutta epäilemättä aiheutti hänen tulonsa joku toinen syy. Kenties tiesi hän jotakin, joka saattoi koskea syytetyn puolustamista. Tämän nojalla ja ainoastaan tämän nojalla antoi Marguerite anteeksi, että Raymond oli murtanut salvan ja tunkeutunut taloon.
Raymond ei kiirehtinyt selityksen antamista. Näkyvästi oli hän suuren sisäisen hämmennyksen vallassa.
— Puhukaa, herra.
Ääni kalvaana vastasi hän:
— Ei se koske Mauricea.
— Mitä sitten?
Marguerite astui askeleen eteenpäin ja työnsi syrjään harsonsa, joka häiritsi hänen liikkeitään ja teki hänen kasvonsa epämääräisiksi. Näin lähestyessään suorana ja ankarana näytti hän Raymondista vielä kaukaisemmalta. Mustan puvun ja päähineen välillä olivat hänen kasvonsa niin kalpeat — silmien katse murhaavana ja huulet ohuina kuin punainen viiva — että Raymondin, joka nyt tunsi hänet kaukaiseksi ja surulliseksi ja pelkäsi, ettei voisi häntä taivuttaa, mutta joka halusi kiihkeästi antaa hänelle hartaan hellyytensä apua, täytyi pidättää kyyneleitään ja koota kaikki rohkeutensa päästäkseen alkamaan. Ensin hän sopersi, sitten ääni vähitellen varmeni:
— Neiti, kuulkaa minua. Teidän pitää kuulla minua. Sitten te ymmärrätte minut ja annatte minulle anteeksi. Minun täytyi puhua teille, puhua vielä tänään. Minä käsitän surunne, minä otan siihen osaa. Älkää vastustako, minä pyydän. Te ette voi estää minua tuntemasta omaa tuskaanne. Minä olen kärsinyt, minäkin, siitä päivästä alkaen… Ja oma kärsimykseni on opettanut minua paremmin ymmärtämään toisten huolta. Minä rakastin teitä. Ah, älkää keskeyttäkö. Antakaa minun puhua loppuun. Niin, minä rakastin teitä. Kuvittelin tulevaisuuttani vain teihin liittyväksi. Mutta kohtasin kotonani vastarintaa, paljon esteitä… teidän veljenne vuoksi. Äitini, joka pohjaltaan on niin hyvä, on heikko kaikkien ennakkoluulojen suhteen. Isäni ajatteli menestymistäni. Hän on tiedemies, hän elää työhuoneessaan tai potilaidensa vieressä. Kotona hän ei määrää. Ja minä… Ah; ei, en tahdo jatkaa toisten syyttämistä oman syyllisyyteni lieventämiseksi. Minä olen ollut raukkamainen, inhoittavan raukkamainen. Mutta olen saanut siitä rankaisunkin. En ole puolustanut, minussa ei ole ollut miestä teitä puolustamaan.
Moneen kertaa oli Marguerite liikkeillään yrittänyt häntä keskeyttää. Pystynä ja tietämättään halveksuvana katsoi hän puhujaa suoraan silmiin. Hänessä esiintyi Roquevillardeille ominainen ylemmyyden ilme, joka heille oli hankkinut niin paljon vihollisia. Mutta sitä lievensi silmien verhottu surumielisyys ja salaperäinen sävy, jonka hän oli perinyt äidiltään:
— En ole pyytänyt teitä puolustamaan itseäni, sanoi hän yksinkertaisesti.
— Se on totta, Marguerite…
Raymond unohti kiihdyksissään kohteliaisuuden muodot ja puhutteli
Margueritea, kuten ennen, jolloin hän oli hänen sulhasensa.
— Mutta myöskin, lisäsi Raymond, tahdoin siitä teidän nuhteitanne.
— Minä en nuhtele ketään, herra.
— Te haavoititte minua niin syvälti pelkällä katseellanne sinä päivänä, jolloin puritte kihlauksen. Te olitte niin kova…
— Kovako, minä?
Marguerite lausui nämä kaksi sanaa melkein puoliääneen pitäen vastausta hyödyttömänä ja sisällisesti kuohuksissaan tällaisesta vääryydestä.
— Niin, jatkoi toinen, minä en silloin ymmärtänyt, että onnettomuudessa käy oleminen ylpeä. Minä tuomitsin teitä, mutta sydämeni oli pakahtunut. Ja minä syytin teitä sen sijaan että olisin myöntänyt omien epäilysteni, pelkoni kurjuuden ja halpa-arvoisen huolehtimiseni yleisestä mielipiteestä. Minä olen muuttunut, vakuutan sen teille. Nyt ihailen, kunnioitan, jumaloin teitä. Niin. Älkää sanoko mitään, antakaa minun puhua loppuun. Minä olen koettanut unohtaa teidät. Vanhempani ovat tahtoneet naittaa minua muuanne. Minä en ole voinut. Minä en rakasta, en voisi rakastaa ketään muuta kuin teitä.
— Minä pyydän, herra.
— Se vähä hyvä, mitä voinen tehdä, se on teidän ansiotanne. Vähitellen pyrin kohoamaan aina teidän tasollenne saakka. Minun kaltaiseni miehet, kaikki miehet hoippuvat hyvän ja pahan, antaumisen ja itsekkyyden välillä. He eivät tule ajatelleeksi, he ovat elämän keskinkertaisuuden lumoissa. Mutta joskus riittää vain vavahdus heitä herättämään. Teidän rakkautenne on minulle antanut tämän vihlauksen, Marguerite.
Hän pysähtyi odottaen yhtä toivon sanaa. Marguerite loi silmänsä alas ja harso, jota hän ei enää pitänyt kiinni, valahti hänen olkapäälleen heittäen varjoa sille puolen kasvoja. Raymond lausui kuin rukouksena:
— Marguerite, antakaa minulle sananne takaisin. Suostukaa tulemaan vaimokseni… Minä rakastan teitä. Kaiken surunne tähden rakastan teitä sitä enemmän.
Hän näki tytön värähtävän, mutta epäröimättä tämä sittenkin vastasi:
— Se on mahdotonta. Älkää pyytäkö minulta sitä.
Ymmälle joutuneena tästä hylkäyksestä, kun jokin turhamielisyyden jäte hänessä vielä puhui hänen menettelynsä jalomielisyydestä, parahti hän kuin hätähuudon päästäen:
— Se on minun elämäni onni. Enkö saisi sitä teiltä pyytää.
Silloin astui Marguerite aivan hänen luokseen ja lausui erikoinen sulo äänessään:
— Toinen nainen on antava teille tämän onnen. Minä olen siitä varma.
Minä toivotan sitä teille.
— Minun silmissäni ei ole toista naista kuin te.
— Ei, ei, se on mahdotonta. Älkää kiusatko minua.
— Mahdotonta, miksi, Marguerite? Miksikä masentaa minua? Te ette rakasta minua. Kerran kenties onnistuu minun saavuttaa rakkautenne. Te pudistatte päätänne? Oi, hyvä Jumala, karkoitatteko minut edes syytä sanomatta?
Marguerite näytti etsivän, epäröivän ja tekevän päätöksen. Levottomana vaani toinen vastausta:
— Minä en ole enää sama nuori tyttö kuin vuosi sitten.
— Minä en ymmärrä.
— Minulla ei ole enää myötäjäisiä.
— Sekö se oli? Marguerite, minä en sentään ansaitse, että kohtelette minua tuolla tavoin. Teissä, teidän silmissänne on ikäänkuin säteilevää elämän kirkkautta. Teitä katsoessani tunnen rohkeutta ja halua hyvään ja kaikkien niiden turhien tyydytysten halveksumista ja unohdusta, joita aineelliset edut voivat antaa. Mitä on omaisuus siihen verrattuna mitä te minulle antaisitte ja mikä voisi olla minun voimani?
— Ja jos huomenna…
Kun hän ei jatkanut loppuun lausettaan, toisti nuorukainen:
— Jos huomenna?
— Jos vielä suurempi onnettomuus kohtaa meitä huomenna, jos huomenna veljeni Maurice tuomitaan?
— Minä olen tullut tänään juuri sen vaaran vuoksi. Minä tahdoin pyytää kunniaa saada huomenna istua oikeudessa isänne rinnalla hänen poikanansa. Sentähden minun täytyi tavata teidät tänään.
— Ah! huudahti Marguerite hämmästyneenä.
Tästä ainoasta huudahduksesta huomasi nuorukainen, että välinpitämättömyys, jota Marguerite oli hänelle osoittanut, vihdoinkin hälveni. Noilla kalvailla kasvoilla, joiden jokaista ilmettä hän seurasi, oli hän äkkiä havainnut myötätuntoa, kiitollisuutta, ehkäpä vielä enemmänkin. Siinä oli onnea, epämääräistä, verhonalaista, mutta todellista. Ja tämä huomio sylkähdytti hänen sydäntään.
Marguerite lujitti häntä tässä toivossa ojentaen kättänsä:
— Minä kiitän teitä, Raymond, sanoi hän arastelematta kutsuen häntä etunimeltään, kuten muinoin. Minä olen liikutettu, syvästi liikutettu.
Raymond ei ollut odottanut juuri niitä sanoja. Hän arveli Margueriten olevan levottomassa, rukoilevassa hurmiossa. Kun tämä vaikeni, lausui hän arastellen:
— Miksikä kiittää minua, kun teitä rakastan. Minusta näyttää, että kun teitä rakastaa, on suurempiarvoinen…
Ja hän lisäsi kuin huokauksena:
— Marguerite, tulettehan toki vaimokseni? Hän luki sääliä ja tuskaa kauniilta kasvoilta, joilta veri oli paennut.
— Raymond, minä en voi.
— Ettekö voi? Silloin… silloin te rakastatte toista.
— Oi, ystäväni!
— Niin, te rakastatte toista. Toista, joka ei ole ollut raukkamainen niinkuin minä, joka on osannut arvata, ymmärtää, ansaita teidät, kun minä hukkasin onneni kelvottomuuttani. Se on oikeus ja kohtuus, mutta se koskee, kun rakastaa.
Ja hän purskahti sydäntävihlovaan itkuun.
— Raymond, lausui Marguerite vavisten. Minä pyydän, älkää puhuko noin.
— En minä teitä syytä. Minähän syypää olen. Ja teidän onnenne on minulle rakkaampi kuin omani.
— Raymond, kuulkaa minua.
Voitettuna, raukeana oli Raymond istuutunut nojatuoliin eikä ujostellut, pää käsien varassa itkien näyttämästä heikkouttansa. Nopealla liikkeellä poisti Marguerite päähineensä, niinkuin sairaanhoitajatar riisuu turhat vaatteet voidakseen paremmin suorittaa tehtäviänsä, ja tarttuen hänen käsiinsä, riisti niiltä vallan.
- Katsokaa minua.
Hän komensi, ei isänsä käskevällä tavalla, vaan kiehtovalla sulolla. Hän ei enää peittänyt tunteitansa, ei pysytellyt enää puolustuskannalla, vaan tuli nuorukaisen luo, luontevan koruttomasti. Konemaisesti noudatti Raymond hänen tahtoansa ja totteli. Heti Margueriteen katsahdettuaan hän todellakin lakkasi vaikeroimasta. Tyttö oli kuin toiseksi taiottu. Tenhoutunut katse näytti kirkastavan hänen kalpeuttaan. Hän heijasti yli-inhimillistä ilmettä, niiden ilmettä, jotka voitettuaan innon ja kiihkon myrskyt, ovat löytäneet rauhan. Hänen kasvoillaan asui elävänä sama seesteisyys kuin kuolleilla, jotka ovat nukkuneet Herrassa. Hänen verettömillä poskillaan, hänen häikäisevissä silmissään ei ollut enää surun sirua, mutta syvä, muuttumaton, melkein pöyristyttävä tyyneys.
— Marguerite, mikä teidän on? lausui Raymond hätääntyneenä, ikäänkuin kumppani, joka koettaa huudolla pidättää toveriansa syöksymästä kuiluun.
Marguerite toisti:
— Raymond, kuulkaa minua. Niin, minä rakastan toista…
— Ah! tiesinhän sen.
— Toista, jolle te ette voi olla lemmenkade. Minä en mene naimisiin, minä en tule olemaan kenenkään vaimo. Minä seuraan toista kutsumusta. Mutta minä olen niin epävalmis, että äsken, kun te puhuitte minulle, tunsin ylpeyttä. Minä olen vieläkin ylpeä. Se on minun vikojani. Mutta meitä on koeteltu niin paljon, että täytyy hiukan oikaista itseänsä.
Hieno hymynväre piirtyi hänen suupieleensä sitten häipyäkseen, ikäänkuin ollakseen häiritsemättä liikkumattomien piirteiden puhtautta. Kun Raymond Margueriten salaperäisen tenhovoiman lumoissa vaikeni, jatkoi tämä:
— En, minä en unhoita, että te valitsitte suurimman raskautukseni hetken tullaksenne luokseni.
Raymond vaikeroi kuin lapsi:
— Minähän rakastan teitä.
— Minua ei tule enää rakastaa, Raymond. Minä olen jo noudattanut toista kutsua ennenkuin te tulitte. Sanon teille salaisuuden, jota ei kukaan vielä tiedä, ei edes isäni. Uskon sen teille, epäröimättä. Älkää puhuko siitä muille, minun tähteni. Kun menetin äitini, lupasin Jumalalle täyttää hänen paikkansa meidän kotilietemme ääressä, jota onnettomuus oli raastanut.
— Ettekö te ole täyttänyt tehtäväänne?
— Se ei ole päättynyt vielä.
— Estääkö avio teitä sitä täyttämästä? Mehän jäisimme Chambéryyn.
— Ei voi antautua puolittain, Raymond. Minä olen luopunut omakohtaisesta onnestani. Ja siitä päivästä, jona siitä luovuin, olen tuntenut suurta voimaa.
Kiihkopuuskan tempaamana vastusti Raymond:
— Sehän on silkkaa hulluutta, Marguerite. Teillä ei ole oikeutta näin unohtaa itseänne. Isänne jälkeen jäätte te elämään. Veljenne on huomenna vapaa ja luo elämänsä ilman teitä. Mihinkä te, ypöyksinänne? Miksikä siis uhraatte itsenne turhien mielialojen tähden?
— Isäni on saanut iskun sydämeensä. Veljeni on yhä vaarassa. Älkää riistäkö minulta suurta osaa rohkeudestani sanomalla, että olen heille tarpeeton.
Raymond luopui taistelusta. Vaisto, jonka hän vielä enemmän Margueriten ilmeestä kuin hänen sanoistaan, ilmoitti hänen tappionsa. Mutta hän koetti yhtäkaikki vielä työntää sitä edes tuonnemmaksi ja heltyneellä ja aralla äänellä pyysi hän lykkäystä.
— Entä jos minä odottaisin teitä, hylkäisittekö te? Jos pysyisin teille uskollisena, kunnes perhetehtävänne on täytetty, suostuisitteko tulemaan minulle? Minä rakastan teitä siksi paljon, että osaisin kyllä odottaa ennemmin kuin menettää. Se olisi kovaa, mutta suloista samalla. Tahdotteko?
Tästä sankarillisesta ja romanttisesta ehdotuksesta lakkasivat Margueriten silmät hetkeksi säteilemästä. Kosija luuli jo hänen alkavan taipua, mutta tytön vastauksen ensimmäiset sanat haihduttivat tämän uudenkin toivon:
— Ei, Raymond, minä en tule milloinkaan perustamaan tulevaisuuttani teidän surullenne. Se on mahdotonta. Te ette ole minua vielä täysin ymmärtänyt. Minä olen antautunut Jumalalle. Älkää koettakokaan minua palauttaa.
— Ah, Marguerite!
— Jumalalle antauminen on antaumista kaikille kärsiville.
— Nyt ymmärrän. Te aiotte mennä luostariin.
— En tiedä vielä. On monta tapaa palvella Jumalaa. Älkää kertoko kellekään, mitä teille nyt olen puhunut. Te itkette. Älkää itkekö, Raymond. Jumala on lohduttava niinkuin hän on lohduttanut minua.
— Ei, ei minua.
Ja hän kysyi nyyhkytysten välissä:
— Mitä aiotte tehdä?
— Niin kauan kun isäni elää, minä tuen häntä. Niinkauan kuin Maurice tarvitsee minua, autan häntä. Äitini kuolinvuoteella olen sen luvannut. Sen jälkeen pyhitän voimani onnettomille, vanhuksille tai ehkä lapsille, joilla ei ole vanhempia. Kenties pidän täällä koulua köyhille lapsille. En tiedä. En voi tietää. Ei pidä liiaksi määrätä tulevaisuutta. Se tulee itsestään. No nähkää: nyt tunnette kaikki minun salaisuuteni.
— Entäs minä, lausui Raymond, mitä tulee minusta? Te ajattelette kaikkia onnettomia ja unohdatte minut.
— Raymond!
— Minä olen onnettomista onnettomin. He eivät ainakaan ole itse astuneet oman onnensa tielle, mutta minä olen suistunut korkealta.
— Ei, älkää sitä surko. Minä en ollut määrätty avioon. Jumala on sen minulle ilmaissut, vaikka vähän kovanlaisella tavalla. Teille hän epäilemättä on varannut toisen vaimon, joka on tekevä teidät onnellisemmaksi.
— Te ette ole kenenkään toisen naisen kaltainen, Marguerite. Te ette ole niitä, joita voi unohtaa. Te ette ole niitä, joiden paikan voi täyttää.
Iltaa myöten oli sali pimentynyt. Ja tässä puolipimeässä, johon mustan puvun piirteet alkoivat sulautua, olivat nuoren neidon kuultavat kasvot viimeisenä valona. Mutta tämä valo ei elävöittänyt piirteiden puhtautta ja kalpeutta. Oli melkein kuin poskea koskettaessa olisi voinut pelätä tuntevansa elämän lämmön sijasta marmorin kylmyyttä.
— Ei, ei, sanoi Marguerite, te unohdatte minut. Se on tarpeellista, ja lisäksi minä toivon sitä.
Raymond katsoi tyttöä alakuloisena, niinkuin vaeltaja katsoo kukkulaa, jota hän ei voi saavuttaa.
— Te ette voi mitään minun muistilleni.
— Niinpä muistelkaa minua ilman katkeruutta, niinkuin kadotettua sisarta.
— Ei, Marguerite, ei ilman katkeruutta. Te olitte nostattanut minun ajatustani, sydäntäni. Nyt minä putoan takaisin.
Margueritea liikuttivat nämä sanat, ja vakaalla, melkein juhlallisella äänellä hän vastasi:
— Jos te olette minua rakastanut, Raymond, jos te olette minua todenteolla rakastanut, niin antakaa minulle ylimmäksi ilokseni tieto, että minun kutsumukseni ei teidänkään suhteenne ole ollut hyödytön. Te ette voi kieltoni vuoksi olla epätoivoinen: se ei koske teitä. Se ei voi teitä haavoittaa eikä pienentää. Minun muistoni tulee olla teille suloinen eikä se saa vahingoittaa teidän elämäänne. Sillä minä olen rakastanut teitä, ystäväni. Rauhassa minä näin hääpäivämme lähestyvän. Ja rauha, se on sielun luottamus, se on tulevaisuuden turvallisuus. Odottamaton myrsky erotti meidät. Siinä minä tunsin Jumalan kutsumuksen. Jos hän ei tahtonut, että minä toisin teille onnen, jos hän on koetellut teitä vuorostanne, antakaa minun uskoa, että tämä koettelemuskin vielä teitä vahvistaa, suurentaa, jalostaa. Jos, niin perin vähäpätöinen kuin lienenkin, minä olen joutunut edistämään teidän nousentaanne, älkää sanoko minulle, että te vaivutte takaisin. Minä olen rukoileva paljon teidän puolestanne.
Pyytelynsä haltioimana ei neito havainnut, että Raymond oli hiljaisesti polvistunut hänen eteensä, mutta hän tunsi äkkiä nuoren miehen huulet kädellään:
— Mitä teette, Raymond? Nouskaa, pyydän. Neito katsoi nuorta miestä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja hämmästyi sitä olennan muutosta, mikä tässä oli tapahtunut. Raymond ei enää ollut kiusaantunut ja tuskainen, ainoastaan vakava ja surumielinen. Hän oli tahtomattaan alistunut sen varmuuden ja tyyneyden vaikutuksen alle, joka uskolla on ulkoisiinkin.
— Minä en ollut ansainnut teitä, lausui hän. Mutta rakastin teitä hyvin paljon.
— Nouskaa, minä pyydän.
Ja noustuaan lausui hän viimeisenä kiittelynään:
— Ei yksikään mies olisi ansainnut teitä. Se on minun lohdutukseni.
Marguerite käänsi päätään kuin torjuakseen ylistelyt:
— Ei, ystäväni, älkää puhuko minulle enää sillä tavoin.
Uhri oli täytetty. He tunsivat sen miltei ruumiillisena tuntuna ja vaikenivat molemmat. Tämän painostavan, haikeutta raskaan äänettömyyden aikana astui palvelijatar huoneeseen, joka oli melkein pilkko pimeä. Tulijan oli vaikea erottaa emäntäänsä, jonka hahmo häipyi pimeyteen.
— Neiti, kutsui palvelijatar.
— Mitä, Mélanie?
— Ne herrat ovat tulleet.
— Ah. Olettehan saattanut heidät herran huoneeseen?
— Olen, neiti.
— Eikö herra vielä ole palannut?
— Ei ole, neiti.
— Pyytäkää heitä odottamaan muutamia hetkiä. Herra tulee pian.
Tämä selittämätön viipyminen kävi huolettavaksi. Raymond Bercy aavisti, että Margueriten ajatus loittoni hänestä.
»Jo! nyt!» mietti hän.
Vielä äsken sentään, kun Marguerite hellävaroen hylkäsi hänen rakkautensa, oli hän ollut hänen ajatustensa ja sydämensä sisällyksenä. Murhekin, jonka Marguerite hänelle tuotti, toi häntä tyttöä lähemmäksi, oli hänelle rakas, koska se tuli juuri häneltä. Hän katsoi muinaista morsiantaan viimeisen kerran, suruisin ilmein, ikäänkuin mitatakseen menetyksensä suuruutta ja poistaakseen sen polttomerkin muististansa. Ja tehden ratkaisevan päätöksen, lausui hän:
— Hyvästi, Marguerite. Marguerite ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi, ystäväni. Menkää rauhassa. Minä liitän jokapäiväisessä rukouksessa teidän nimenne perheenjäsenten nimiin. Sallittehan?
— Kiitoksia. Minä olin saavuttanut suuren toivon ja olen itse sen murskannut.
Vakaalla äänellä vastasi Marguerite:
— Jumala on niin tahtonut, emmekä me. Jumala teitä varjelkoon.
Raymond kumarsi ja lähti. Yksin jäätyään painoi neito päätään käsiänsä vastaan, mutta oikaisihe sitten. Hän meni isänsä työhuoneeseen, missä hän pyysi odottavia herroja vartomaan muutamia minuutteja vielä; sitten, kun levottomuus alkoi häntä yhä enemmän ahdistaa, valmistautui hän lähtemään ulos, kun hän kuuli avainta käännettävän lukossa. Hän riensi ovelle:
— Isä, siinähän te vihdoinkin olette.
Herra Roquevillard, joka oli kävellyt ripeästi, kuivasi pakkasesta huolimatta hikistä otsaansa.
— Marguerite. Ovatko herrat tulleet?
— He odottavat teitä.
— Hyvä, minä menen.
He seisoivat vastakkain valaistussa eteisessä. Erittyään raskautettuina ja huolestuneina hämmästyi kumpikin nähdessään toisen kasvoilla jonkinlaista murheesta ja pelosta voitokasta kirkkautta, luottamuksen antamaa henkistä seestymistä. Toinen oli kuullut entisyyden kutsun, sukupolvien pysyvästä taustasta tulleen, ja toinen Jumalan äänen.
VI.
PUOLUSTAJA.
Kun herra Roquevillard astui työhuoneeseensa kuin tuulenpuuska, nousivat hänen molemmat virkaveljensä heti häntä vastaanottamaan keskeyttäen keskustelunsa. He eivät voineet peittää hämmästystään huomatessaan vanhimman poikansa kuoleman johdosta epätoivoon vaipuneen miehen sijasta entisen Roquevillardin, miehen, jota oikeudessa pelättiin, jota kutsuttiin vaikeisiin ja myrskyisiin neuvotteluihin hänen arvostelunsa täsmällisyyden ja hänen lausuntonsa arvon vuoksi samalla kuin vain vastahakoisesti siedettiin hänen määräävää luonnettansa ja läpitunkevaa katsettansa.
— Herrat joutuivat odottamaan, lausui hän luontevasti ilman enempiä selittelyitä.
Hänen läsnäollessaan herra Hamel, jonka valkoiset hiukset, hienot piirteet ja hiukan kankea arvokkuus muodostivat kunnioitusta herättävän kokonaisuuden, ja herra Bastard, joka parta levällään rinnalla ja pää taakse taivutettuna joka paikassa pyrki ensimmäiselle sijalle, näyttivät tunnustavan päällikön, toinen vapaaehtoisesti, toinen vastoin tahtoansa. Heidän ylemmyysmerkkinsä joutuivat varjoon toisten vastaansanomattomien merkkien rinnalla.
— Ystäväni, sanoi vanhus käsi ojennettuna.
— Rakas virkaveli, lausui herra Bastard.
Ja he esittivät osanottoansa suruun, toinen sydämellisesti ja liikutettuna, toinen tyhjänpäiväisin sanoin.
— Niin, vastasi heidän isäntänsä, keskeyttäen. Minulla on jäljellä vain yksi poika. Hänet minä pelastan, tahdon pelastaa. Ja näin minä olen päättänyt.
Tämä viimeinen neuvottelu kolmen asianajajan kesken oli nimenomaan pidettävä puolustusmenettelyn lopullista päättämistä varten. Ja nyt eräs ilmoittaa päätöksen ennakolta, neuvottelematta.
— Ah! huudahti esimies, jonka näin suuri luottamus ja lujuus heti taivuttivat.
— Päättänyt? toisti epäilevän näköisenä herra Bastard surun, kunnioituksen ja oman tärkeytensä tunnon välillä hoippuen.
Tyynesti, nuortuneella äänellään ilmaisi herra Roquevillard samassa parilla sanalla ajatuksensa:
— Te avustatte minua molemmat. Minä pidän puolustuspuheen.
— Te!
— Tekö!
Näistä kahdesta huudahduksesta ilmeni hämmästystä ja ärtyisyyttä. Herra Hamel katsahti vanhaan asetoveriinsa haalistuneilla silmillään, joista elämän liekki kajasti vain väräjävänä, mutta niin puhtaana vielä, kun taas herra Bastard tyytymättömänä päätökseen, joka riisti häneltä huomiota herättävän jutun ja mainetta lisäävän puolustustilaisuuden, unohti asian erikoisuuden ja tällä hetkellä alakynnessä olevan suvun onnettomuudet, ajatellen vain mieskohtaista menestystään, saalista, joka häneltä ilman muuta riistettiin.
Herra Roquevillard puhui kohteliaan, mutta komentamaan tottuneen päällikön tavoin.
— Niin, minä. Minä vaadin poikaani niin tarmokkaasti, että hänet minulle annetaan. Poikaa ei kielletä isältään.
Näin saneltuaan, ikäänkuin lausuttuaan päiväkäskyssä taistelun ohjeet, hän samalla heti koetti varmistaa liittolaisiansa taitavasti, sillä hän osasi sovittaa käskevän tapansa ihmisiä johtavaan taitoon. Kun hän oli varma esimiehen avusta, kohdisti hän ponnistuksensa erikoisesti herra Bastardiin, joka saattoi peräytyä.
— Te tulette saapuville molemmat. Siihen minä rakennan. Kun haluan, Bastard, asettua teidän tilallenne, en tee sitä siksi että vertaisinkaan omaa kykyäni teidän taitoonne. Mutta on seikkoja, jotka minä vain, surullisen erikoisasemani kautta tässä jutussa voin selittää lautamiehille.
— Mitä seikkoja?
— Se on minun salaisuuteni. Te kuulette sen huomenna. Luulen voivani, mainitsematta rouva Frasnen nimeä, saada heidät vakuutetuiksi poikani syyttömyydestä.
— Sillä, että vahinko on korvattu?
— Ei suorastaan.
— Minä en ymmärrä.
— Saattehan kuulla. Mutta jos te huomaatte äänessäni tai sanoissani jotakin heikkoutta, jos puolusteluni aiheuttaa teitä pelkäämään huonoa tulosta, niin luotan täydellisesti teidän suureen oikeudenkäyntitottumukseenne, tavattomaan neuvokkuuteenne. Lautamiesten kasvot ovat teille kuin avonainen kirja. Te tunnette jutun asiakirjat yhtä hyvin, paremmin kuin minä. Te olisitte valmiina. Te täydentäisitte minua. Näin tuettuna tuntisin itseni voimakkaaksi. Suostuttehan?
Syrjäytetty asianajaja siveli partaansa huolellisesti ja peitti harminsa välinpitämättömyyden ilmeeseen.
— Minkä vuoksi, rakas virkaveli? Minun apuni on teille hyödytön. Te ette tarvitse ketään. Te voitte kyllä ottaa niskoillenne koko vastuun. Sallikaa minun katsoa tehtäväni päättyneeksi.
Molemmat herrat olivat keskustellessaan olleet seisaallaan. Herra Hamel, joka istui uunin luona, seurasi heitä hiukan samennein silmin ottamatta osaa keskusteluun. Herra Roquevillard lähestyi nuorempaa virkaveljeänsä, ja laski kätensä hänen olalleen tuttavallisella liikkeellä:
— Minä tiedän, Bastard, pyytäväni teiltä suurta palvelusta. Kun otan kunnian itse puolustaa lastani, niin ymmärrättehän, että aion puolustaa omaa nimeäni: Minä en vähäksy niitä etuja, joita teidän ansionne, teidän pätevyytenne, teidän harvinainen kaunopuheisuutenne merkitsevät. Mutta minun sijassani tekisitte te niinkuin minä. Antakaa minulle tämä todistus ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja myöskin arvonannosta. Siten näyttäisitte minulle, mitä arvoa panette minun sanaani. Minä pyydän teitä.
Herra Bastard sormeili yhä hermostuneesti kaunista partaansa. Hän punnitsi syitä myötä ja vastaan vuorotellen ammattikunnan perinnäisiä, toverillisia velvollisuuksia ja loukattua turhamielisyyttään, joka ei tahtonut ottaa sopeutuakseen toisarvoiseen paikkaan. Hän oli melkein tyrkyttänyt apuansa, palveluksiansa. Hän odotti, joskaan ei syytetyn vapauttamista, ainakin mieskohtaista menestystä täysilukuisen ja epäilemättä koko tienoon parhaimmistosta ja varsinkin kuuntelunhaluisista naisista kokoonpannun yleisön edessä. Sen sijasta, että tämä valioyleisö ihailisi hänen kunniaansa, ylhäistä ja määräävää, se näkisi hänet istumassa jonkinlaisena sihteerinä herra Roquevillardin rinnalla, tuon vaarallisen kilpailijan, joka oikeudessa oli antanut hänelle niin monta ankaraa iskua. Sopisiko hänen suostua näin nöyryyttävään asemaan? Toisaalta ei hänen läsnäolonsa istunnossa olisi hyödytön. Tunteellisen innonpuuskan vallassa rakensi syytetyn isä varmaankin mielikuvia jollekin päähänpälkähtäneelle todistelulle, joka häntä nyt kiehtoi, jota hän ei edes uskaltanut ilmaista ja jonka hän oli saanut surunsa vaikutuksen alaisena, joka luultavasti oli heikentänyt hänen henkistä voimaansa ja joustavuuttaan. Tämä teennäinen into elähytti häntä nyt, mutta saattoi milloin tahansa raueta ja yhtäkkiä vaihtua mitä surkeimpaan masennukseen. Voiko odottaa, tai edes toivoa sitä tarmokasta, väkevää voimaa, jota tällainen puolustus vaati, näin lyhyen valmistelun jälkeen, mieheltä, jonka kohtalo oli nujertanut, köyhdyttänyt, jolta se vastikään vielä oli riistänyt vanhemman pojan ja joka oli joutunut itse suojelemaan nimensä viimeistä kantajaa häväisevän tuomion uhkaa vastaan? Tätä uutta päätöstä täytyi pitää jonkinlaisena surun seurauksena ja olla valmiina astumaan tilalle viime hetkeen saakka. Se oli varovinta. Huolenpito puolustuksesta, jonka tulee asianajajalle käydä kaiken muun edellä, neuvoi sitä ehdottomasti.
Mutta herra Roquevillardin osoittama outo turvallisuus vaaran edessä sammutti nämä jalot herätteet.
— Ei, selitti herra Bastard, — ikävä kyllä minä en voi tehdä mieliksenne. Joko minä otan puolustuksen huolekseni ja vastaan siitä, taikka astun kokonaan syrjään.
— On kysymys minun pojastani. Oikeus ja kohtuus vaatii, että minä en luovu häntä puolustamasta.
Herra Hamel nousi nojatuolistaan koettamaan sovitella:
— Rakas virkaveli, esimiehenä pyydän teitä hartaasti meitä avustamaan. Minä ymmärrän teidän epäröintinne. Kaikissa muissa oloissa käsittäisin teidän kieltäymisenne. Herra Roquevillardilla voi olla erikoisia syitä haluta itse puhua poikansa puolesta, vaikkakin yleensä uskotaan omaisten puoltamishuoli muille. Onnettomuuden iskujen väsyttämänä saattaa tapahtua, että hänen voimansa pettävät. Siltä varalta on teidän oltava paikalla. Minä esitän sitten päätelmäni.
Heti, kun mairittelun sijasta vedottiin velvollisuuteen ja käytettiin arvovaltaa pyytelyn asemesta, heitti herra Bastard lopullisesti syrjään epäröinnin ja esiintyen koko mahtipontisuudellaan torjui vanhusta miltei tylysti.
— Ei, ei, mahdotonta. Minä tarjosin täydellisintä apuani. Sitä rajoitetaan. Minulta kysymättä muutetaan puolustussuunnitelma. Minulta salataan todiste, jonka on määrä olla ratkaiseva. Näin ollen minulla ei ole muuta neuvoa kuin luopua, ja minä luovun.
Hänen jäykistynyt olentonsa ilmaisi vain loukattua ylpeyttä. Hän kääntyi herra Roquevillardin puoleen lisätäkseen työläällä myöntyväisyydellä:
— Haluatteko muistiinpanojani puolustuspuhetta varten? Ne säästävät teiltä jonkunverran työtä. Minä tarjoan ne käytettäväksenne.
— Miettikää vielä, virkaveljeni, ystäväni. Älkää jättäkö meitä kesken taistelua.
— Minun päätökseni on tehty.
— Ehdottomastiko?
— Ehdottomasti.
Herra Roquevillardilla oli tässä viimeisessäkin yrityksessä sama ylhäisyyden ja tyyneyden ilme, joka heti alussa oli vieraita hämmästyttänyt. Huolestuneempana kuin hän tämän kieltäymisen seurauksista koetti herra Hamel huolimatta luontaisesta vastenmielisyydestään herra Bastardia kohtaan vieläkin pidätellä:
— Minä pyydän sittenkin hartaasti, älkää riistäkö meiltä apuanne.
— Olen pahoillani, uskokaa se.
— Silloin, lausui syytetyn isä, tehden päätöksensä aivan rauhallisesti, pyydän teiltä asiakirjoja, nimenomaankin ensimmäistä pöytäkirjaa, todisteiden erittelyä ja poissaolijan vangitsemispäätöstä.
Tämä selviö katkeroitti lopullisesti asianajajan, joka ei saattanut suostua pyytelyihin, mutta varsin inhimillisessä epäjohdonmukaisuudessa ei myöskään osannut sulattaa sitä, että hänet syrjäytettiin. Hän hyvästeli molemmat virkaveljensä kasvoilla huonosti salattu tyytymättömyys. Työhuoneensa ulkopuolella, ulko-oven kynnyksellä täytyi hänen isäntänsä melkein väkisin tarttua hänen käteensä kiittääkseen häntä lämpimästi, että hän oli suostunut väistymään syrjään. Mutta tässäkään ystävyydenosoituksessa ei herra Bastard nähnyt muuta kuin mitä suurinta häväisyä. Ja hän riensi kaupungille repelemään yleisessä mielipiteessä Roquevillardien asiaa puhelemalla isän hairahduksesta ja pojan todennäköisestä tuomitsemisesta.
Herra Bastardin lähdettyä ei herra Hamel saattanut peittää huolestumistaan, epäilyksiänsä ja levottomuuttaan, jotka häntä painostivat ja joita ikä vielä lisäsi. Eikö ollut ajattelematonta ehdoin tahdoin työntää syrjään niin etevänä pidetty asianajaja ja eikö tämä ajattelemattomuus saattanut tulla sangen kalliiksi! Tai miksi sitten tämä toimenpide vasta viime hetkellä, jolloin se aiheutti tähänastisiin puolustusvalmisteluihin häiriötä ja sekaannusta? Hän esitti arvostelunsa kohteliaalla mutta varmalla tavalla, ja, kun ne nyt joka tapauksessa tulivat myöhään, heitti ne syrjään ja lisäsi surumielisellä äänellä:
— Ystäväni, te saavuitte äsken, kasvot sisäisen innostuksen kirkastamina. Minä ymmärsin teidät nähdessäni, että ette kuulisi ketään. Mistä te tulitte?
— La Vigiestä, vastasi herra Roquevillard, joka oli kunnioittavasti kuunnellut vanhuksen moitteet. Vainajat kutsuivat minua. He eivät tahdo tyhjänkerskuria esittämään heidän ansioitansa heidän jälkeläisensä hairahduksen vastapainoksi.
— Vainajat?
— Niin, minun vainajani, ne jotka ovat luoneet meidän sukumme ja sitä ylläpitäneet. He takaavat huomenna meidän kunniamme. Ensimmäisestä minun nimisestäni alkaen vanhimpaan poikaani saakka, niin monta kuin heitä onkin uhrautunut yhteisen asian hyväksi, ja tekö katsoisitte, että näitä uhrauksia ei otettaisi huomioon?
Herra Hamel harkitsi ja nousi ylös:
— Minä uskon siirtyväisyyteen ja ymmärrän sen. Mutta ymmärtävätkö sitä lautamiehet?
— Täytyy ymmärtää, vastasi isäntä sellaisella vakaumuksella, että ukon epäily alkoi horjua.
— Teissä tapahtuu jotakin, sanoi hän, joka vaikuttaa niihin, joille te puhutte ja tunkee heidän lävitseen. Niin, paremmin kuin kukaan muu asianajaja tulette te puolustamaan poikaanne. Teillä on voima ja pätevyys. Minä katson kunniaksi saada huomenna istua teidän rinnallanne. Hyvästi, jätän teidät tekemään työtä.
Vanhus nakkasi nukkavierun päällysnuttunsa laihoille hartioilleen ja läksi tärkeänkiireisenä menemään.
Saatettuaan esimiehensä ovelle kutsui herra Roquevillard tytärtänsä.
Marguerite, joka oli viereisessä huoneessa odottanut, milloin saisi isän tavata, saapui heti.
— Tässä olen.
— Tule, tahtoisin puhua. Margueriten tultua kysyi hän:
— Saitko tavata Mauricea vankilassa?
— Sain, isä. Me itkimme yhdessä.
— Itkitte? Niin, kouristaa minunkin sydäntäni. Mutta minä en itke. Huomenillalla olen vapaa itkemään mielinmäärin. Sitä ennen en anna vierähtää kyyneltäkään.
Vähän oudostuneena herkkyyttä, joka kirkasti ja nuorensi rakkaita kasvoja, joissa hän oli niin monta kertaa seurannut heitä koskeneiden kolausten sarjaa, käytti Marguerite sitä kuitenkin heti hyväkseen suorittaakseen sovitustehtävänsä loppuun:
— Isä, Maurice pyytää takaisin paikkaansa teidän sydämessänne.
— Sitä hän ei ole milloinkaan menettänyt.
— Tiesinhän sen. Annatteko siis hänelle anteeksi?
— Aikoja sitten olen antanut.
— Ah!
— Sinä iltana, jolloin hän palasi, pikkuruinen.
Oletko sinä epäillyt isääsi?
— En. Mutta miksette sitä hänelle sano?
— Hän ei ole sitä kysynyt.
— Hän kysyy nyt, ja hän pyytää teitä järjestämään hänen puolustuksensa niinkuin parhaaksi katsotte, ilman mitään rajoitusta. Hän tietää, että te pidätte huolen hänen kunniastaan.
— Ilman rajoitustako? Se on liian myöhäistä.
— Miksikä liian myöhäistä?
— Kun olen vapauttanut herra Bastardin, hänen asianajajansa.
— Kuka häntä puolustaa?
— Minä.
— Ah! sanoi Marguerite heittäytyen hänen syliinsä. Minä en toivonut sitä enää. Sitähän olin koko ajan halunnut.
Ja herra Roquevillard puristi tytärtänsä rintaansa vasten, jo uuden tehtävänsä tenhoissa ja toimellisena:
— Sinä olet aina luottanut minuun, pikkuruinen. Mene hakemaan perheen päiväkirjat, vanhimmatkin.
Tyttärensä lyhyenä poissaoloaikana sai hän juttua koskevat asiakirjat, jotka herra Bastard lupauksensa mukaan lähetti, aukaisi ne, lehteili niitä ja katsoi kelloa: