— Kohta kuusi. Onkohan minulla aikaa?
Ja hän katsoi murheellisena sitä yhä kasvavaa nidoskasaa, jota
Marguerite monena sylyksenä latoi hänen eteensä.
— Siinä on kaikki, sanoi tyttö. Niitä on paljon, ja hyvinkin vanhoja.
Viidensadan vuoden työ ja kunto oli noiden kansien välissä. Viimeiseksi antoi Marguerite isälleen pienehkön nidoksen:
— Tässä, selitti hän hiukan punastuen, on minulla meidän historiamme yhteenveto, sen pääpiirteet, varsinkin maalle tehdyt palvelukset. Se on jonkinlainen esitelmä vieraampia varten.
— Oletko sinä aavistanut, että me kerran saattaisimme tarvita sellaista?
— En, isä. Minä olen kirjoittanut sen viime talvena vastalauseeksi sitä häväisyä vastaan, joka meitä kohtasi. Luin ensimmäisiä kohtia siitä äidille sairasvuoteen ääressä, ja hän hyväksyi minun ajatukseni.
— Ja sinä valmistelit Mauricen puolustusta.
— Tälläkö?
— Niin. Nyt jätä minut työskentelemään. Kun hän oli lähtemäisillään, kutsui isän vielä:
— Marguerite, minulla on vielä jotakin sanomista sinulle.
Marguerite palasi nopeasti. Ennen sanoiksi saamistansa katsoi herra Roquevillard tytärtänsä tutkivasti sillä isällisellä katseella, joka antaa ottamisen ja suojelee ahdistamisen asemesta, ja näki kasvojen kalpeuden ohella niiden piirteiden tyyneyden, niiden ilmeen levollisen sulon:
— Minä kohtasin Raymond Bercyn, pikku tyttö, kun palasin. Hän seisoi alhaalla ajoportin edessä liikkumattomana, mutta ilmeisesti liikutettuna ja mietteissään. Hän tervehti minua, astuipa askeleen kohtikin ikäänkuin minua tavoittaakseen, mutta liian myöhään: minä olin jo mennyt ohi.
Marguerite oli aivan tyyni ja vastasi:
— Hän tuli täältä, isä.
— Ah! mitä hän halusi?
— Saada olla vierellänne huomispäivän istunnossa.
— Mikä mielijohde! Ja millä tavalla?
— Poikanasi.
— Poikanako? Hän on siis pyytänyt sinun kättäsi. I
— On.
— Etkä sinä sanonut minulle. Jumala sentään säälii meitä, Marguerite. Meidän onnettomuuksiemme liikamitta on häntä liikuttanut. Raymond käyttäytyi miehekkäästi. Hän ei siirtänyt tuloaan meille kunnes olimme julkisesti kaikesta syytöksestä pestyt. Ja mitäs sinä vastasit?
— Minä kieltäydyin.
Herra Roquevillard levitti käsiänsä hämmästyneenä, veti hellästi tyttärensä lähemmäksi itseään ja katsoi häntä suurten seeskirkkaiden silmien pohjaan:
— Kieltäydyit, minkä tähden? Minä arvaan: sinä ajattelit minua. Sinä uhraat itsesi isällesi. Isäsi ei hyväksy sitä, rakas lapseni. Olenhan sinulle niin usein sanonut: se, että vanhemmat alistavat elämänsä lastensa elämään, on luonnon järjestys, mutta ei päinvastoin.
— Isä, lausui Marguerite, minä rakastan sinua paljon. Sinä tiedät sen.
Mutta kuitenkin sinä erehdyt, minä vannon sen.
— Et siis minun vuokseni?
— En, isä.
Siitä puhtaasta hohteesta, jonka silmien sädekehä loi kalpeille kasvoille, ymmärsi isä tyttärensä sielun. Eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo edellisellä kerralla? Jumala otti häneltä hänen lapsensa toisen toisensa jälkeen. Mikä kieltäymisen ja uhrautumisen kuume heitä pakotti ja poltti? Eikö näissä jatkuvissa uhrauksissa täytynyt nähdä syyllisen lunastusta? Hän muisti sen vielä hämäränä sarastavan kesäaamun, jolloin hän Marseillen laiturilla seisten oli nähnyt sen laivan lähtevän, joka vei Félicien Kiinaan. Ja hän puristi lujemmin Margueritea väräjävälle sydämelleen.
— Sinäkin, sanoi hän yksinkertaisesti. Marguerite kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja kuiskasi suudellen:
— Ei nyt vielä, isä.
— Mutta minun jälkeeni?
— Niin.
— Hän piti tytärtänsä vielä hetken sylissään niinkuin pikkutyttöä, niinkuin ennen muinoin, jolloin häntä oli pideltävä varovasti. Hän heltyi tuntiessaan tyttönsä näin likellä itseänsä ja epäröi vastaanottaa lykkäystä, jonka lapsenrakkaus aiheutti. Mutta edessään näki hän työhuoneen peilistä kuvansa Marguerite sylissään. Ja äkkiä kiinnitti hänen huomiotansa kuinka paljon hän vuoden kuluessa oli muuttunut.
»Huomenna», ajatteli hän, »kun olen pelastanut Mauricen, on minun tehtäväni päättynyt. Sen jälkeen en enää ole pitkäikäinen.»
Ja kumartuen rakkaita kasvoja kohti suuteli hän niitä suostumisensa merkiksi. Sitten hän palaten hetken päätehtävään irroitti Margueriten hellästi ja määräsi työohjelman:
— Anna tarjota päivällinen kello kahdeksan. Minulla on lähes kahden tunnin työ edessäni, tahdon tarkistaa muistissani jutun yksityiskohdat. Kello yhdeksän menen levolle noustakseni ylös kolmelta aamulla. Kello kolmesta yhdeksään, jolloin ylioikeuden istunto alkaa, valmistan puolustuspuheeni.
— Hyvä on, isä. Lyonista on tullut kirje Germainelta. Hänen sydämensä on meidän mukanamme.
— Sinä luet sen minulle syödessämme.
— Charles tulee tänne huomenna kello yhden junalla. Hän ei voi päästä aikaisemmin.
— Minä odotin häntä.
— Minä menen, isä.
Oven sulkeuduttua Margueriten jälkeen otti hän ripeästi pöydältä
Hubertin valokuvan ja katseli vanhemman poikansa muotoa.
»Anna anteeksi», sanoivat hänen ajatuksensa, »että ajattelen yksinomaan veljeäsi. Älä usko, että sinut unohdan. Näet, en ole vapaa. Huomenna muistelen ja itken sinua. Huomenna kuulun sinulle. Tänä iltana minä kuulun koko suvullemme.»
Hän asetti verkalleen kuvan jälleen eteensä. Ja alistaen surunsa hetken tehtävän alle hän ryhtyi työhön.
VII.
JEANNE SASSENAY.
Isänsä pyynnöstä oli Marguerite Roquevillard ollut todistajana oikeudessa, mikäli asia koski sitä rahaa, jonka hän oli saanut kapiotansa varten ja antanut veljellensä Mauricelle tämän Italiaan lähdön iltana, ja summaa, jonka hän oli lähettänyt Ortaan, sekä sitten palannut kotia kiireesti ikäänkuin hänen jalomielisyytensä kertomisen olisi täytynyt tuottaa hänelle häpeää. Heikolla tavalla oli hän voinut auttaa syytetyn puolustamista, ja hän pahoitteli sitä, että oli osoittanut niin suurta heikkoutta ja vastannut niin pelokkaasti oikeuden puheenjohtajan kysymyksiin. Hän harmitteli ujouttaan, joka hänestä itsestään näytti raukkamaisuudelta, ja pelkäsi epäröimisellään vahingoittaneensa todistuksensa selkeyttä.
Mitä oli oikeussalissa tapahtunut ennen hänen sisäänkutsumistaan ja hänen poistumisensa jälkeen? Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta tunsi lyhyestä kosketuksestaan oikeuden kanssa kammoa, jota hän ei kyennyt voittamaan. Suljettuna yhteen toisten todistajien kanssa oli hän kuullut vahtimestarin kutsuvan näitä esiin yksitellen ja nähnyt heidän häviävän, viimeksi isänsä sedän Etiennen ja tätinsä Thérèsen. Yksin jäätyään oli hänet vuorostaan saatettu oikeuden eteen. Vavisten kuin ensikerran esiintyvä, joka työnnetään näyttämölle, oli hän astuessaan sisään huomannut edessään, alhaalla ja lavoilla, permannolla ja parvekkeilla, satoja katseita, jotka häntä tähystelivät, loukkasivat ja repelöivät. Koko Chambéry oli saapuvilla säälimättä pälyämässä nuoren naisen pelkoa, ahnaasti odottamassa tuossa tuokiossa tapahtuvaa suvun murskaamista. Vihdoin oli hän joutunut kolmen punaviittaisen tuomarin eteen, joiden oikealla puolella olivat lautamiesten penkit. Hän oli luullut pyörtyvänsä lausuessaan nimensä, kun hänen isänsä ääni oli kaikunut hänen korvissaan. Tämä lämminsointuinen ääni, jonka hän hyvin tunsi, oli häntä vahvistanut hetkellisesti niinkuin sydänlääke. Asianajaja seisoi Mauricen edessä, jota hän suojasi niin tyynenä, että se häntä hämmästytti ja väkisinkin rauhoitti. Hän saneli selkeässä muodossa tehtävän kysymyksen. Vastattuaan tuskin kuuluvasti, oli hän pelastautunut niinkuin otusparka, joka piiloutuu pensaikkoon.
»Isä ei ole tyytyväinen minuun», moitti hän itseänsä. »Mikä tavaton valta hänellä on itsensä yli! Kuinka hän itsensä hallitsee ja kuinka häntä pelätään! Kahdesti nousi hän ylös ja minä tunsin kummallakin kerralla salissa syvemmän hiljaisuuden. Hänen silmänsä iskivät tulta. Hän näytti nuorelta. Hän on meidän voimamme.»
Puoli yhden aikaan saapui herra Roquevillard syömään aamiaista.
— Tarjotkaa meille nopeasti, Mélanie, sanoi hän ovella. Minulla on kiire.
Hänellä oli taisteluilmeensä, ryppy otsalla, silmä kovana, mahdottomana karttaa, vaikeana kestää, ja kasvojen lihakset pingoitettuina. Yöllinen työskentely, suru, levottomuus olivat vanhentaneet piirteitä. Jäyhä tahdonlujuus työnsi kuitenkin tällä hetkellä syrjään iän, väsymyksen ja huolten yhteispainon.
— No, isä? kysyi Marguerite kiihkeästi. Isä rauhoitti häntä.
— Istuntoa jatketaan kahden tunnin kuluttua.
— Eikö se ole päättynyt?
— Ei, ei.
— Mitä on tapahtunut?
— Sinä et siis ole nähnyt mitään, pikkuruinen?
— Oi, en isä, minä läksin pois. Sanokaa minulle kaikki. Nähkää: minä vapisen vielä.
— Ei ole syytä vavista, Marguerite. Ole luottavainen.
Pöydässä söi hän nopeasti ja ilman ruokahalua ja selosti istunnon tähänastisen kulun.
— Sinä et varmaankaan ole ymmärtänyt paljoa lautamiesten asettamisen, valanteon, jääväysten ja todistajain kutsumisen muodollisuuksista?
— Minä olin teitä lähellä salissa, isä. Nimeäni huudettaessa nousin ylös ja minut saatettiin huoneeseen, jossa tapasin Etienne-sedän ja Thérèse-tädin.
— Todistajahuone. Sitten alkoivat todistukset, kun ensin oli luettu kannekirja, poliisikomisarion laatima tarkastuspöytäkirja, jossa todettiin sadantuhannen frangin varkaus, ja sitten Mauricen kuulustelua koskeva pöytäkirja, josta näkyi, että hän oli vakuuttanut viattomuuttaan suostumatta kuitenkaan syyttämään ketään tutkinnonpitäjän kehoituksesta huolimatta. Kantajan todistajista oli Frasnen toimiston ensimmäinen apulainen osoittautunut kiihkeimmäksi häntä vastaan. Se on tuo Philippeaux, joka näyttää vihaavan meitä, en tiedä minkä vuoksi, sillä hänen todistuksessaan ilmenee suoranainen ilmianto- ja häväisyvimma; pyrkimys esittää langettavina todistuksina omia olettamuksiansa tai ilkimielistä tulkintaansa.
— Mitä olettamuksia?
— Tieto rahain sijoituksesta kassakaappiin, mahdollinen, vaikka ei toteennäytetty avaussalaisuuden löytö pöytäalmanakasta, yksinjäänti toimistoon avaimet hallussaan varkausiltana, omien varojen puute, lähtö ulkomaille, mahdottomuus ajatella ketään muuta rikollista j.n.e. Toiset apulaiset toistivat hänen todistustaan niinkuin ulkoa-opittua läksyä, vaikkei yhtä yksityiskohtaisesti ja varmasti. Vihdoin todisti rouva Frasnen vanha palvelijatar, jota ilmeisesti oli ennakolta neuvottu, että isännän poissaollessa ei hänen emäntänsä ollut milloinkaan mennyt toimiston puolelle. Mitä se todistaa? Olisiko rouva Frasne kutsunut kokoon palvelijansa olemaan läsnä rahojen anastuksessa?… Mutta enhän saa syyttää häntä.
— Mauricehan ei vastusta sitä enää.
— En tee sitä kuitenkaan. Me olemme maksaneet hänen osuutensa: pitäköön ja pysyköön iäksi loitolla… Minä olin ilmoittanut todistajiksi vastaajan puolelta paitsi sinua, setä Etiennen ja kälyni Thérèsen, osoittaakseni, että Maurice ei ollut lähtenyt ilman varoja, sen Luottopankin virkamiehen, joka viime lokakuun lopulla oli kirjoittanut sinulle kahdeksantuhannen frangin maksumääräyksen Milanon Kansainväliseen Pankkiin veljesi nimelle ja vihdoin maitre Doudanin, notarion.
— Minkä vuoksi viimeksimainitun?
— Jotta hän selittäisi mistä ne satatuhatta frangia, jotka hänen välityksellään toimitin herra Frasnelle, todellisuudessa tulivat ja kuka itse asiassa on La Vigien ostaja. Oikeuden puheenjohtaja suostui, neuvoteltuaan notariaattiosaston esimiehen herra Latachen kanssa, vapauttamaan hänet ammattisalaisuusvelvollisuudesta, ja oli sangen tarpeen, että hän paljasti lautamiehille herra Frasnen hyötyisän keinottelun.
— Siis herra Frasne, kysyi Marguerite, on ostanut La Vigien itselleen asettuakseen sinne meidän tilallemme?
— Etkö tiennyt sitä?
— En voinut sitä uskoa. On paljon semmoista, mitä ei saata käsittää. Viime vuonna viininkorjuujuhlassa näytti hän jo mielivän taloa: hän nuuski kaikkialla.
— Niin, pikkuruinen, juuri hän asettuu Roquevillardien tilalle jatkamaan perimystä. Vieläpä ilmaiseksi. Tämän katkeruuden-ilmauksen jälkeen jatkoi hän kuvaustaan:
— Hänen asianajajansa alkoi puhua kello yksitoista.
— Mikä asianajaja, isä?
— Eräs herra Porterieux Lyonista. Hän ei saanut ketään Chambéryn lakimiehistä.
— Teidänkö vuoksenne?
— Epäilemättä.
— Ja mitä hän uskalsi sanoa?
— Se on ovela mies, pisteliäs, kylmä ja laskeva. Hän alkoi kuvaamalla Mauricea ilkeämielisellä tavalla: hän on muka noita nykyajan nuoria miehiä, joita ei mikään hillike pidätä, piintyneitä yksilöllisiin oikeuksiinsa, kiihkeitä asettamaan oman minänsä etusijalle, valloittamaan onnensa, vaikkapa tallaamalla jalkoihinsa toisten, vastahakoisia alistumaan järjestettyyn yhteiskuntaan, sanalla sanoen noita henkisiä anarkisteja, jotka ovat valmiit siirtymään aatteiden alalta tekoihin. »Kysykää», lisäsi hän, »hänen tovereiltaan, hänen ystäviltään. He eivät voi kieltää, etteikö hän keskusteluissaan alinomaa mustannut ja moittinut olevia oloja, ja ihannoinut erään saksalaisen ajattelijan turmiollista oppia, että korkeampi ihmisrotu, yli-ihminen, rakentaa onnensa pienten, heikkojen, vähäväkisten kukistukseen ja suruun. Eikä Chambéryssä ole kenellekään salaisuus, ettei hän voinut tulla toimeen isänsä kanssa, jonka valtaa hän ei voinut sietää.»
— Sanoiko hän semmoista? kysyi Marguerite kuohuksissaan.
— Sanoi, minä kerron niinkuin asia oli. Minuakin käytti hän todistuskappaleena. Meidän perhettämme toisena: syytetty ei voinut puolustuksekseen vedota huonoon kasvatukseen, paremman tiedon puutteeseen, kelvottomiin esimerkkeihin tai onnettomaan lapsuuteen, joka helposti voi ainiaaksi tärvellä luonteen. Minä siirryn ennaltaharkittuun ja edukkaaseen rouva Frasnen viettelyyn.
— Edukkaaseen?
— Niin, henkisessä nihilismissään vei Maurice haikailematta sekä vaimon että rahat. Näin tehtyään tai luullen tehneensä luottamuksen väärinkäytön henkisesti todennäköiseksi siirtyi herra Porterieux syytökseen ja niihin seikkoihin, joita hän ei empinyt nimittää asiallisiksi todistuksiksi. Rouva Frasne suostuu lähtemään. Puoliso on poissa, päivä on otollinen, hetki erinomainen. Rakastajalla ei ole omia varoja, hän etsii, hänen täytyy etsiä matkarahoja. Hän tietää Belvadenin kauppaa varten varattujen rahojen olevan kassakaapissa, löytää avonaiselta paikalta avausohjeen, annattaa itselleen avaimet, järjestää niin, että voi jäädä yksin toimistoon. Ottaa rahat ja karkaa lemmittynsä kanssa ulkomaille. Hän on, ja yksin hän voi olla syyllinen.
— Entä rouva Frasne?
— Rouva Frasneko? Syyttäköön häntä, jos uskaltaa syyttää! Hän on vaiennut alustavassa tutkinnossa, hän vaikenee oikeudessa. »Minä lyön vetoa, että hän ei syytä rouva Frasnea», lopetti asianajaja, jolle herra Bastard ehkä varomattomasti on tullut maininneeksi Mauricen jalomielisen päätöksen, »ja tämä vaikeneminen, joka sisältää tunnustuksen, hänet tuomitsee.»
He olivat siirtyneet ruokasalista työhuoneeseen. Marguerite kuuli tästä kärkevästä ja kuitenkin puolueettomasta vastapuolen todistelun kuvauksesta isän suuttumuksen ja pahoittelun kuohun.
— Isä, lausui hän, onko kaikki hukassa? Toivotteko te vielä?
— Toivonpa tietenkin!
— Milloin se loppuu?
— Kello kaksi, neljänkymmenen minuutin kuluttua, alkaa maitre
Porterieux jatkaa esitystään.
— Eikö hän vielä ole meitä kylliksi vahingoittanut?
— Ei siltä näytä. Hänellä on vielä viimeinen todistelu esitettävänään.
— Mikä?
— Se uusi tunnustus, joka hänen mielestään sisältyy siihen, että minä olen korvannut nuo satatuhatta frangia. Ennen kello kolmea arvelen oman vuoroni tulevan. Kello neljältä tai puoli viideltä olen lopettanut.
Ja hän lisäsi, näytellen tyyneyttä:
— Charlesin juna tulee kello yksi. Sinun lankosi pitäisi olla täällä.
Vähän myöhemmin soittikin Charles Marcellaz todella.
— Mitä uusia, isäni? kysyi hän sisäänastuessaan. Germaine itki tänä aamuna sanoessaan minulle hyvästiä, ja kaikki kolme pienokaista tekivät hänelle seuraa. Teidän eilinen sähkösanomanne oli niin masentava. Hubert-parka!
— Minä odotin teitä, Charles. Teidän paikkanne on minun rinnallani. Marguerite kertoo teille aseman syödessänne aamiaista. Jättäkää minut nyt muutamaksi minuutiksi. Olkaa valmiina viittä vailla kaksi.
— Minä olen valmis. Ah! minä voin ilmoittaa, että olen järjestänyt niin, että voin nyt suorittaa takaisin puolet Germainen myötäjäisistä. Tuonnempana jäännöksen.
Marcellaz ilmoitti sen nyrpeänaamaisena, niinkuin mies, joka ei ole tottunut hyväntekeväisyyteen, mutta ei sitä tunnusta. Hän oli joutunut, hänkin, yhteiseen juttuun; mutta vaikka häntä asia harmitti, ei hän tappiotaan toitotellut.
— Ei, ystäväni, en minä niitä ota, vastasi herra Roquevillard.
Mutta enemmän liikutettuna tästä avusta kuin vastapuolen kaikista hyökkäyksistä, joita hän valmistautui torjumaan, lisäsi hän:
— Syleilkää minua.
Näin lujittui perheside keskellä onnettomuutta.
Asianajaja eristäytyi neljännestunniksi käydäkseen vielä läpi puolustuksensa pääkohdat. Margueritelle hermostuneen kiihtymyksen vallassa esitetty kuvaus oli ollut hänelle sen suuttumuksen ja häpeän purkaus, joka aamusta alkaen oli hänessä patoutunut, kun hänen täytyi kuulla poikaansa vastaan tehtyjä häväiseviä syytöksiä. Hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen sydämensä tykintä tyyntyi niinkuin meri tuulen tauotessa. Kun oikeuteenlähdön aika tuli, huomasi Marguerite hänen kasvojensa ilmeen levollisemmaksi ja hänen katseessaan saman sisäisen kirkkauden, kuin eilen hänen palatessaan La Vigiestä.
— Näkemiin illalla, isä, sanoi hän. Jumala suojelkoon.
Oven kynnykseltä vastasi herra Roquevillard nopeasti:
— Näkemiin illalla, pikkuruinen… Maurice mukana…
* * * * *
Marguerite oli mennyt huoneeseensa siellä rukoillakseen, kun Jeanne
Sassenay pyysi saada tavata häntä:
— Neiti Marguerite, pyydän.
Ankarampana ja huolekkaampana Raymond Bercyn käynnin jälkeen vastasi palvelijatar päättävästi kieltäen:
— Neiti on väsynyt. Hän ei ota vastaan ketään.
— Sen pahempi, minä menen sisään yhtäkaikki.
Ja sivuuttaen hämmästyneen palvelijan ennenkuin tämä ehti sulkea tietä riensi Jeanne eteisen läpi, etsi ystävättärensä huoneen, jonka hän tunsi, koputti nopeasti, astui sisään ja heittäysi Margueriten syliin.
— Minä tässä olen. Älkää käskekö minua pois. Se ei ole Mélanien syy.
— Tekö Jeanne? Miksikä tulette?
— Kun te olette yksin ja teillä on ikävyyksiä. Siellä on lauma naisia, jotka ovat menneet istuntoon kuin huvinäytelmään. Niin minä ajattelin että minun paikkani on täällä teidän luonanne. Minä rakastan teitä.
Marguerite hyväili ystävättärensä poskea.
— Te olette hyvä.
— Oi, en. Minä vain tunnen suurta ystävyyttä teitä kohtaan… Jo pienestä pitäen ihailin teitä. Ja tahdoin kovasti tulla teidän kaltaiseksenne.
Sitten vaihtoi hän äkkiä keskustelua lausuen salaperäisellä äänellä:
— Ajatelkaa, että he ovat vartavasten pukeutuneet Oikeussaliin menoa varten. Todellakin, aivan kuin päiväkonserttiin.
— Ketkä?
— Nuo naiset.
— Niin, sanoi neiti Roquevillard katkerasti. On kysymys meidän kunniastamme. Onhan siinä näytelmää.
Jeanne Sassenay tarttui hänen käteensä.
— Minä en ole levoton.
Ja opettavaisella äänellä ratkaisi hän koko jutun:
— Mistä rikoksesta oikeastaan teidän veljeänne syytetään? Ettäkö hän on ottanut mukaansa naisen? Sehän ei ole mitään.
Huolimatta huolistansa ei Marguerite voinut olla hymyilemättä, mikä taas rohkaisi hänen vierastaan.
— Ymmärrättehän sen, ettei naista viedä noin vaan niinkuin vaatekappaletta. Joka minua yrittäisi viedä, minä sitä kynsisin, mukiloisin, ja nostaisin kamalan metelin… Jos nimittäin en itse päättäisi lähteä hänen kanssaan.
— Olkaa hiljaa, Jeanne.
— Ah, voiko sitä tietää? Rakkaudesta voi tehdä vaikka mitä. Ei ole leikittelyä lempi.
— Mitä te siitä tiedätte?
— Miksen tietäisi? Minä en ole enää pikkutyttö. Neiti Sassenay oikaisi vinoon mennyttä hattuansa, suori syrjään otsalle valahtaneita vaaleita suortuvia ja koetti olla välinpitämättömän näköinen peittääkseen punastumistaan kysyessään:
— Eihän hän enää rakasta tuota katalaa naista?
— Mauriceko? En usko.
— Tiedättekö varmaan?
— Hän ei puhu siitä koskaan.
— Eihän sitä ole enää täällä nähty?
— Ei.
— Sen parempi. Minä inhoan häntä. Ensiksikään hän ei ole laisinkaan kaunis. Kauniit silmät kyllä; mutta hän käytti niitä vähän liikaa. Ja hymy ja katseet ja eleet ja pään kääntelyt ja kaulan taivuttelut ja olkapäiden nytkähtelyt ja kiikutteleva kävely.
Nousten äkkiä tuoliltaan hän jäljitteli rouva Frasnea tepastellen läpi huoneen liioittelemalla hänen eleitänsä.
— Jeanne, minä pyydän, huudahti Marguerite.
— Ei, ei, minä vakuutan teille, jatkoi nuori tyttö täydessä touhussa, tummat eivät ole valkoveristen veroisia, ei iholta eikä viehkeydeltä. Teillä on kastanjahiuksenne, te yhdistätte kaikkien kauneuden, mutta te ette pidä sillä mitään väliä… Ja sitten minä inhoan häntä vielä…
— Mutta ketä?
— Rouva Frasnea tietenkin, koska se on katala nainen, joka tuottaa onnettomuutta. Teidän veljenne on joutunut siksi kärsimään. Tuo nainen on hänet tehnyt onnettomaksi: ei rakastanut häntä. Se nainen se olisi pitänyt vankilaan panna. No, veljenne kyllä vapautetaan. Tiedättehän: isä ja äiti ovat hänen puolellaan. Isä oli nyrpeillään, mutta minä nuhtelin häntä. Olisin mielelläni ollut näkemässä hänen vapauttamistaan. Te onnittelette häntä minun puolestani. Vapauttaminen on varmaan hyvin kaunista.
Hän laverteli lakkaamatta. Marguerite keskeytti hänet hellästi:
— Tahdotteko rukoilla kanssani, Jeanne.
— Jos haluatte.
Molemmat nuoret neidot laskeutuivat polvilleen rinnakkain. Mutta tuskin olivat he alkaneet rukouksiansa, kun ovelle koputettiin:
— Posti on tullut, sanoi palvelijatar, jättäen muutamia kirjeitä neiti
Roquevillardille.
— Sallittehan? kysyi tämä toveriltaan. Oli Hubertin päivä… Ah! kirje häneltä… minä vähin sitä odotin.
Vapisevin käsin avasi hän kuoren, joka tuli Sudanista. Kuoleman tuolta puolen tuli nuori upseeri perhedraamaan osalliseksi. Harvat vaikutelmat ovat niin valtavat kuin elonmerkki niiltä, joita ei enää ole. Margueritelta, jonka tuima kohtaloon-alistuminen oli tähän saakka näyttänyt tyyneydeltä, pääsi lukiessa pitkä huokaus. Arkatuntoisena ja liikutettuna ei Jeanne uskaltanut häntä lohduttaa. Mutta Marguerite oikaisihe itsestään. Nyt ei ollut itkun ja heltymisen hetki. Eikö isä ollut esimerkillään näyttänyt, mikä ryhti on pidettävä?
— Hubert, lausui hän.
Hän näytti miettivän, mitä tehdä.
— Pitää… täytyy lähteä oikeussaliin. Heti kohta.
— Minkätähden?
— Ah, koska Hubertkin on ajatellut meitä.
— Hubert?
— Niin. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan. Kirjeensä alussa koettaa hän sitä meiltä salata, pitää meitä hilpeällä mielellä. Ja sitten, ja sitten hän kirjoittaa… Kas, hyvä Jumala, minun silmäni eivät näe. Tuossa… »Jos minun kuitenkin tulisi jäädä tänne ainaiseksi, tarjoisin elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, Mauricen pelastuksen puolesta…» Näettehän. Hän käskee minun mennä sinne.
Jeanne hyrskyi kyynelissä. Mutta Marguerite pani jo kiireisenä päähänsä hattua ja huntua.
— Olen varma, että isä tarvitsee tätä kirjettä. Minä en voi epäröidä.
Kuolleiden ja elävien välillä oli tässä perheessä salaperäinen yhdysside, joka yhdisti heitä kautta ajallisen ja iäisen.
— Minä saatan teitä, sanoi hänen ystävättärensä, hänkin jo täysin valmiina.
— Niin, tulkaa. Teidän kanssanne olen rohkeampi.
Ja molemmat nuoret neidot kiiruhtivat ulos, kulkivat pitkin linnan sivustaa, jonka poreinen seinämä lämmitteli talviauringon valossa, oikaisivat pitkin katuja, jotka lyhensivät matkaa ja olivat muutamien minuuttien kuluttua perillä.
— Ylioikeuden istuntosali, herra? tiedusti Marguerite nöyrästi ovenvartijalta.
— Tuolla, rouva, alimmassa kerroksessa. Mutta salissa on istunto. Sinne ei voi päästä nyt.
Jeanne Sassenay selitti kuitenkin vakuuttavasti:
— Meidän täytyy kuitenkin päästä. Meillä on kirje, asiakirja annettavana syytetyn asianajajalle. Tärkeä asiakirja.
— Mahdotonta, hyvät naiset. Asianajajat puhuvat. Se on liian myöhäistä.
Ketä te olette?
Mauricen sisar nosti huntuansa:
— Neiti Roquevillard.
— Ah, hyvä… Seuratkaa minua.
Tämän nimen vaikutuksesta saattoi hän heidät aina todistajahuoneen ovelle saakka.
— Teidän on vain avattava ovi, neiti. Asianajajain lava on edessänne, vähän vasemmalla. Sitten tulette ulos tätä tietä. Tai löydätte ehkä jonkun vapaan paikan.
Ja viisas ja varova palvelusmies lisäsi poistuessaan:
— Älkää missään tapauksessa sanoko, että minä olen päästänyt.
Marguerite, joka oli etumaisena, tarttui ripaan. Hän kuuli puhuttavan. Ääni ei ollut hänen isänsä ääni. Tuon oven takana ratkaistiin tällä hetkellä Mauricen, Roquevillardien kohtalo. Hän oli tuomassa viimeistä varavoimaa Hubertin puolesta.
VIII.
VAINAJIEN ÄÄNI.
He astuivat sisään. Kello oli vähän yli puoli kolme: maitre Porterieux päätti myrkyllistä ja julkeaa puhettaan. Parvekkeilla ja salissa oli yleisöä tungokseen saakka, vallasväkeä ja rahvasta sekaisin tuoreeltaan ahmimassa niitä paloja, joita asianajaja kokeneena ja julmana myrkynsekoittajana heille viilteli Roquevillardien tykyttävästä sydämestä. Molemmat nuoret naiset, jotka ovesta tultuaan epäröivät eteenpäinmenoa, herättivät huomiota.
— Nuo tulevat itselleen miehiä etsimään, selitti asianajaja Coulanges, joka maitre Pailletin kanssa istui parvekkeen ensimmäisellä rivillä muutamien vallasnaisten seurassa ja lakimiehenä oikeussalissa piti velvollisuutenaan osoittaa älykkäisyyttä.
— Ah! totta tosiaan, huudahti yksi naisista aivan närkästyneenä.
Katsokaahan vain tuota julkeata.
Sillä välin kuin Marguerite lähestyi isäänsä ja ojensi Hubertin kirjeen, otti hänen toverinsa Jeanne tyynen rohkeasti härnätäkseen koko kaupunkia: kääntyi mielenosoituksellisesti häpeäpenkillä istuvaa Maurice Roquevillardia kohti ja teki hänelle kädellään tervehdysviittauksen samalla mitä suloisimmin hymyillen.
Hän sai heti palkan rohkeudestaan nähdessään mikä kiitollisuus kirkasti nuoren miehen kasvoja, jotka olivat laihtuneet, jäykistyneet ja ikäänkuin solvauksia ja häväisyjä vastaan tunnottomiksi jähmettyneet. Tämä nopea välikohtaus oli jo huomattu koko salissa. Marguerite, joka oli kumartunut isänsä puoleen, ei ollut sitä havainnut. Hänkin tervehti veljeänsä, mutta huomaamattomammin, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:
— Lähtekäämme.
— Ei, minä jään, vastasi tämä innostuneena olemaan läsnä.
Herra Roquevillard viittasi lyhyellä kädenliikkeellä tyhjiin paikkoihin todistajain penkillä. Aurinko paistoi ikkunain läpi jättäen varjoon valamiehet, jotka istuivat senpuolisella seinämällä, mutta valaisten erikoisesti tuomarit, yleisen syyttäjän, asianajajat ja syytetyn, ikäänkuin olisi teatterin näyttämöä valaistu näytännön aikana. Niinpä maitre Porterieux seisoi täydessä valaistuksessa. Hän toisti loppuponnessaan keskitetyssä muodossa koko todistelunsa. Hän esitti uudelleen kaikki kokoamansa olettamukset selvinä todistuksina, ja tulkitsi vielä kerran syytetyn vaikenemisen rouva Frasnen suhteen ja sadantuhannen frangin korvauksen suorittamisen herra Frasnelle eittämättömiksi tunnustuksiksi. Lopuksi vaati hän voimallisesti, välttämättömänä velvollisuutena, ankaraa ja polttomerkin-lyöpää tuomiota tuolle nuorelle miehelle, joka harjoitti hyötyisää rakkautta eikä uutena, käytännöllisen aikakauden lemmenseikkailijana häikäillyt viedä puolison kassaa vaimon kunnian mukana. Hän istuutui, ja hänen kaikilla närkästyksen ja suuttumuksen eleillä esitetty puheensa herätti epämääräistä ja salaperäistä, aaltojen kohinaa muistuttavaa murinaa, joka nousee väkijoukon huulille kenenkään tietämättä mistä. Hänen syytöspuheensa oli ollut kuin myrkytettyjen nuolien lentoa, joita lakkaamatta lingottiin samaan suuntaan. Saattoipa sanoa, että hän pojan läpi tähtäsi isään, joka oli korvausta maksamalla itsensä häväissyt, ja tahtoi painaa jälkeläisen mukana lokaan koko suvun. Hän oli käynyt uhrinsa kimppuun kiivaammin kuin oli tarpeellista, leppymättömänä vihollisena, joka raastaa vielä ruumiita. Notario oli todellakin hyvin valinnut asianajajansa; hän ei olisi voinut toivoa yhteen suuhun mahtuvan enempää myrkkyä ja sappea. Eri kohdilla oli herra Roquevillard kääntynyt poikansa tai vävynsä puoleen rauhoittaen heitä mielentyyneydellä, jota hän itse osoitti keskellä myrskyä.
— Puheenvuoro on yleisellä syyttäjällä, lausui oikeuden puheenjohtaja nyreällä äänellä, joka tuntui ilmaisevan: »Minkä vuoksi esittää kannetta kahteen kertaan?»
Prokuraattori, herra Vallerois, joka oli saapunut paikalle uteliaisuudesta, oli asettunut istumaan yleisen syyttäjän, herra Barren taakse, joka tällä kertaa edusti valtiota. Hän kumartui eteenpäin sanoakseen jotakin virkaveljelleen. Mutta tämä näytti karttavan pyytämättömiä ohjeita ja tyytyi lausumaan, että kun juttu oli pantu vireille siviilitietä ja jo ollut yksipuolisen tuomion alaisena, vetosi hän vain herrojen lautamiesten arvostelukykyyn.
— Puheenvuoro on puolustajalla, lausui oikeuden puheenjohtaja vilkkaammalla äänellä, joka osoitti hänen tyytyväisyyttänsä tarpeettoman venytyksen välttämiseen.
Maitre Hamel, joka istui herra Roquevillardin rinnalla, kysyi virkaveljeltään:
— Oletteko valmis?
— Totta kai. Kuinka niin?
— Puhukaa te sitten ensin. Jos on tarpeellista, minä täydennän.
Herra Roquevillard ymmärsi, että vanhus, vielä oudoksuen hyökkäystä, joka hänen vanhojen käsitystensä mukaan meni sivu säädyllisyyden, säästi voimiansa sen tapauksen varalle, että puolustus jäisi heikoksi tai vaillinaiseksi.
— Hyvä on, hyväksyi hän.
Näiden neuvottelujen aikana oli keskustelu vähitellen jälleen alkanut yleisön keskuudessa tuolla täällä ja levinnyt niinkuin pöly ratsujoukon ohimentyä.
— Roquevillardit totesi asianajaja Coulanges, joka piti herra Frasnen puolta, eivät koskaan toivu noista haavoista.
— No, no, huomautti maitre Paillet, aina hyväntuulisena, odottakaa isän vastinetta, ja varokoon maitre Porterieux nahkaansa.
Eräs kansanmies, joka oli tämän kuullut ja oli harras oikeudessa kävijä, vahvisti tätä mielipidettä naapurilleen vilkkaammin sanoin:
— Totisesti se on topakka ukko.
Ja maitre Paillet nauramaan ja lisäämään:
— Katsotaan, osaako se purra ja vieläkö hammas on kovana.
— Hän on hyvin väsyneen näköinen, lausui eräs nainen säälivänä.
— Tarkoititte masentuneen, oikaisi herra Coulanges. Kaksi ukkoa ei vastaa yhtä miestä.
Ja hänen teikaroiva olentonsa lisäsi: »varsinkaan naisten parissa», samalla kuin hän näytti alhaalla kahta asianajajaa, jotka vaihtoivat huomioitansa lähellä maitre Bastardia, joka sormet parrassa vartoili puolustusta nähdäkseen sen menevän myttyyn.
Herra Roquevillard otti päästään poimulakkinsa ja nousi. Hän katsoi vuorotellen, kiirehtimättä, tytärtänsä ja poikaansa ja näki heidän toivonsa ja luottamuksensa. Heti syntyi syvä, odotusta väräjävä, henkeä pidättävä, sydämiä seisottava hiljaisuus. Vain nousemalla ylös tämä harmaa-, melkein valkeatukkainen mies, tämä vanhus, joka yksinänsä edusti pitkää kunniallisten ja ansiokkaiden miespolvien sarjaa, yli kuudenkymmenen vuoden aikana osoitettua kuntoa, taitoa ja rohkeutta omassa elämässään, oli vaikuttavana vastalauseena niitä solvauksia ja herjauksia vastaan, joilla vastapuoli pitkin koko kannepuhettansa oli luullut kumonneensa hänen sukunsa kunnian: olihan viittailtu siihen, että La Vigien hinta oli maksettu korvaukseksi rahasta, jota varas ei ollut kokonaan kuluttanut? Semmoista vastalausetta eivät kaikki maailman Bastardit olisi kyenneet näin selvästi ilmaisemaan jo ennen sanankaan lausumista.
Salin kello löi kolme. Hitaasti oikaisten itsensä täyteen mittaansa ja kääntäen päätänsä oikealle seisoi asianajaja keskellä leveää valojuovaa, jonka aurinko loi saliin, ikävä kyllä jo kuitenkin liian kalvaana. Korkea paljas otsa, kauniit selkeät piirteet, joita ikä oli uurtanut, mutta joiden uljuus yhtäkaikki oli säilynyt, lyhyet käyräkärkiset viikset tekivät hänen kasvonsa siksi taistelijan ja päällikön kasvoiksi, joihin ei katsottu saamatta niistä voiman ja elämäninnon vaikutelmaa. Mutta tuli, joka loisti hänen silmiensä pohjasta, muinoin niin tuima ja käskevä tuli, ilmaisi voittamisinnon asemesta sisäistä kirkkautta.
— Masentunutko! katsokaa häntä, vastasi nainen, jota herra Coulanges kosiskeli.
— Hän ei ole kuitenkaan entisensä, huomautti maitre Paillet.
Herkkinä ja levottomuudesta väristen Marguerite ja herra Hamel tunsivat päinvastoin jälleen sen yli-inhimillisen innoituksen, joka hänessä oli hänen palatessaan oudolta käynniltään La Vigiestä. Hän aloitti matalanpuolisella äänellä, mikä aiheutti herra Bastardin tyytyväisenä huomauttamaan:
— Hän on jo menettänyt kauniin äänensä.
Sitten, äkkiä, niinkuin esirippu olisi ratkennut, ääni kirkastui, soi yhtymistä, vetoamista vainajiin, jotka eilen illan suussa olivat kukkulan lumisilla kaltailla hänen haamu-armeijansa. Hän kynti elävää, ahdistavaa, myrskynraskasta hiljaisuutta ympärillään kuin laiva merta.
— Jos mieli arvostella syytettyä täytyy hänet tuntea, ja jotta voisi tuntea hänet, täytyy tietää hänen alkuperänsä. Sillä ihmisten erilainen kohtalo on syntyä siinä ja siinä maanpaikassa, siitä ja siitä suvusta ja olla ennakkosalliman alainen, jonka teho ja määrä heidän tulee tahtonsa voimalla löytää.»… Teidän, jotka kuulutte kunniallisten ihmisten riveihin ja jotka olette perustaneet perheen, tulee, ennenkuin langetatte tuomionne, kuulla erään perheen historia…»
Näille alangon ja vuoriston maalaisille, jotka olivat lautakuntana ja jotka eivät luonnostaan eikä harkinnasta voineet olla tunteettomia tälle todellisen ihmisyyden kertomukselle, jonka totuus ja esimerkki kajasti heidän mielessään, esitti hän Roquevillardien pitkän sarjan, ensimmäisen kantaisän, joka laski vanhan talon ensimmäisen peruskiven ja juurrutti syntymämaahansa elämänsä puun, sukupolvien jatkuvat, toinen toiseensa liittyvät ponnistukset, raiviomaan vaatiman hien, sitkeyden maan uppiniskaisuutta, aikojen ankaruutta, vaurioita ja katovuosia vastaan, vaatimattomuuden, joka tyytyy vähään, ja säästäväisyyden, joka omakohtaisen nautinnon kustannuksella valmistaa tulevaisuutta, säästäväisyyden, joka, samalla kuin se on kieltäymystä, on jatkuvaisuuden uskon työtä. Niinpä edusti La Vigien sievoinen maatila, jonka vuodentulon antoivat viinitarhat, metsät, pellot ja puutarhat, suoraa linjaa, niinkuin kohoaa poppeli kohti korkeutta, kulkeneen suvun työtä, taloudellisuutta ja kestävyyttä. Sillä viljelty maa muistuttaa ihmiskasvoja, ja katsellessa tiluksiamme me katsomme esivanhempiamme silmiin. Mutta mihinkä oli päättynyt Roquevillardien yhteisen työn tulos? Heidän kantatilansa kuului nyttemmin heidän vastapuolelleen, joka oli saanut sen ilmaiseksi. Olivatko Roquevillardit uurastaneet viisisataa vuotta tehdäkseen tämän lahjoituksen? Ei, sitkeydellä ja vaivalla rakennetulla perintötilallaan olivat he suorittaneet viimeisen jäsenensä vapaaksioston. Kuka siis oli nyljetty ja kuka oli nylkyri? Sataatuhatta jollakin tavoin kadottamaansa frangia vastaan sai ja vastaanotti herra Frasne maatilan, jonka arvo oli lähes kaksinkertainen. Kuka oli rikastunut? Kuka köyhtynyt? Vainajien nimessä, jotka maksoivat osuutensa, oli syytetty vapautettava.
Mutta oliko perhe ainoastaan suuri aineellinen voima, jonka näkyvänä ilmiönä oli perintötilan jatkuvaisuus ja jonka yhteistunto salli toisten velkoja maksettavaksi toisten työllä? Eikö se ollut vielä muutakin, vähemmän kouraantuntuvaa, mutta pyhempää: katsantokantain kestävää ketjua, kunnian, kunnon, rohkeuden periytyväisyyttä? Minkä vuoksi jatkaa elämää, ellei varusta sille sen arvoisia puitteita, menneisyyden tukea, tilaisuutta turvattuun tulevaisuuteen — sillä elämän jatkaminen on kuolemattomuuden saavuttamista… Ja hän puhui Roquevillardien julkisista teoista, koko hyödyllisestä ja joskus loistavastakin ulkonaisesta toiminnasta. Se ja se kunnan esimies oli kuollut paikallansa kulkutaudin aikana, jota vastaan hän järjesti suojelutoimenpiteitä. Se ja se toinen, oli myöhemmin sekasorron ja epäjärjestyksen aikana hoitanut Chambéryn kaupunkia ja pelastanut sen sotkuiset raha-asiat. Savoijin Senaatin nuhteettomina virkamiehinä, suurten sotien aikana vihollisen kaatamina sotilaina, oli heillä virkapuvun tai univormun alla ollut sama rohkea ja uljas sydän, joka sykki vanhinten esi-isien puseron alla. Viimeinen kaikista, Hubert, oli kuollessaan isänmaan palveluksessa, yksin, kaukana omaisistaan, paahtavassa vihollismaassa, lausunut suvun tunnuksen kirjoittaessaan: »Minä annan elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, veljeni pelastuksen puolesta.» Voidaanko sivuuttaa tämmöistä antia, unohtaa uhreja, jotka kautta aikojen olivat merkkeinä perheen alati uudistuneesta kunnosta? Näin heitti hän vaakaan entisten ansioiden painot ja sai sen kallistumaan puolelleen.
Koko vainajien armeija, joka edellispäivänä oli lähtenyt La Vigiestä ja kulkien varjoon peittyneen laakson poikki saapunut St. Cassinin kukkulalla tammen juurella seisovan päällikkönsä luokse, kulki ohi kuin paraatissa.
Kuolleiden ansioihin lisäsi hän elossaolevien. Nyt ei ollut väärän häveliäisyyden eikä ahtaimpaan perhepiiriin kuuluvien seikkojen peittelemisen hetki. Hanoin sairaalassa palveli Félicie. Hänen sisarensa, jotka olivat valinneet köyhyyden hävittääkseen epäilystäkin myöten rahojen anastuksen, palvelivat vielä. Sillä herra Frasnen käsiin toimitettu maksu ei ollut eikä voinut olla syytetyn perheelle eikä tuomareille mikään korvaus saatikka tunnustus, vaan kaiken tiedottomankin ja tahtomattoman osallisuuden ratkaiseva torjuminen.
Hän tuskin pyysi anteeksikaan, että hän itsepintaisesti ja ikäänkuin moitteena kiittämättömyydestä luetteli näin paljon tehtyjä palveluksia. Vastakkaisella puolella lavaa ei oltu häikäilty niitä unohtaa tai, mikä oli vieläkin halpamaisempaa, käyttää niitä aseina syytettyä vastaan. Tahdottiin kyllä päästä väitetyn syyllisen kimppuun menneisyyttäkin myöten, ja yritettiin sitten yhdellä iskulla lyödä lysyyn tämän menneisyyden merkitys, kiellettiin vastoin oikeutta ja kohtuutta syytetyltä tämän menneisyyden suoja. Mutta suvun ansiot puolustivat sitä siihen hetkeen saakka jolloin, sen väärinkäytösten summan päästessä voitolle, se itse aiheuttaa oman kukistuksensa. Uskaltaako kukaan väittää, että väärinkäytösten summa on tässä suvussa ansioita suurempi? Niin, vainajat, hänen vainajansa antavat siveellisen takauksen viimeisestä Roquevillardista, niinkuin he antoivat aineellisen takauksen uhraamalla La Vigien kartanon. Syyllisenäkin olisi kohtuutonta häntä tuomita.
Mutta kuinka voisi hän olla syyllinen? Minkä ihmeen kautta niin monien kunniallisten ihmisten jälkeläinen olisi äkkiä muuttunut rikolliseksi? Mitä todistuksia on lopullisesti hänen rikoksestaan esitetty? Mitä painavat niiden siveellisten todennäköisyyksien rinnalla, joita hänen perheensä keskuudesta tulee kuin tulvavirran vettä, nuo kurjat todennäköisyydet, jotka sattuma on synnyttänyt ja joita yritetään tarkoituksellisella tulkinnalla suurentaa? Toimiston avaimet: ne olivat kulkeneet kädestä käteen. Avsussalaisuus: kuinkapa syytetty olisi sitä osannut etsiä, tai sattumalta löydettyään arvannut merkkien merkityksen. Siinäkään tapauksessa, että apulainen Philippeaux oli kirjoittanut ne pöytäalmanakkaansa? Varojen puute? Hän oli suorittanut ilman poikkeusta kaikki kustannukset, päämenot ja satunnaiset, jotka aiheutuivat hänen matkastaan, joko niillä rahoilla, jotka hänellä oli mukanaan tai niillä, jotka hän oli saanut Ortaan. Hankitut jäljennökset hotellilaskuista osoittavat sen. Mitä olisi hän siis tehnyt noilla anastetuilla sadallatuhannella frangilla, koska hän oli suorittanut kaikki menonsa perheeltään saamillaan rahoilla? Ja jos hän oli sijoittanut ne jonnekin, niinkuin tällä on viittailtu, minkä vuoksi oli hän palannut ilmoittautumaan vangiksi heti kun sai tiedon yksipuolisesta tuomiosta, joka hänestä oli langetettu?
Syytöksestä ei jää pystyyn mitään, ei mitään muuta kuin kosto, joka ei ole edes kyennyt vastustamaan keinottelun kiusausta. Eriskummallinen juttu, jossa varkauden uhri vie väitetyltä varkaalta riistetyn saaliin!
Ja herra Roquevillard päätti puolustuspuheensa seuraavin sanoin:
»Minä olen lopettanut, herrat lautamiehet. Kaikkien vainajiemme nimessä, joiden sarja on luonut meidän yhä elinvoimaisen kunniamme, sen maan nimessä, joka vähitellen oli hankittu ja saatettu viljelykseen sukupolvien keskeytymättömällä ponnistuksella, mutta nyt annettu pois vapaana uhrauksena tämän kunnian järkähtämättömäksi vakuudeksi, vaadin teiltä lastani. Antakaa hänet minulle takaisin, ei säälin vaan oikeuden nimessä, ei armosta, vaan yksimielisesti. Koko hänen sukunsa ja minä itse vastaamme hänen syyttömyydestään….»
Hän istuutui. Hän oli puhunut vain tunnin. Sen jälkeen kuin hänen tyyni, sointuva, mutta koko ajan hillitty äänensä oli lakannut kuulumasta ja kaikumasta, niinkuin vakava hymni, jatkui muutamia hetkiä hiljaisuutta, uskonnollista, juhlallista kirkon hiljaisuutta. Suuttumuksen ja katkeruuden purkauksen sijasta, jota oli luultu voitavan odottaa tarmostaan kuululta vanhalta asianajajalta vastineena herra Portereauxin ilkeämielisiin solvauksiin, varrotun skandaalin asemesta, jossa rakastaja ajaisi asian rakastajattaren syyksi, oli yleisö kuullut tämän ylevän puolustuksen, joka halveksi näykkimistä, luotti siveellisen voimansa arvoon, oli ihmeellisen liikuttava koruttomissa ja suorissa piirteissään, niinkuin liikkumaton ja tyyni kuvapatsas, joka puhdistaa pyyteet ja tempaa mukaansa sielut. Eikä rouva Frasnen nimeä oltu mainittu.
Yhtäkkiä kajahti huuto:
— Eläköön Roquevillardit!
Se oli Fauchois, joka näin purki sydäntänsä. Ja yleisö voitettuna, tenhoissaan haltioituneena puhkesi kättentaputuksiin.
Sillä välin kuin oikeuden puheenjohtaja hillitsi tätä mielenosoitusta, joka ajoi pakoon hermostuneen herra Bastardin, kumartui herra Vallerois uudelleen herra Barren puoleen. Ja tämä pyysi puheenvuoroa sen jälkeen kuin herra Hamel oli kieltäytynyt sitä käyttämästä, haluten käyttää vastineoikeuttaan, vaikka ei ollut käyttänyt kanneoikeuttaan.
— Minä olen kuullut, niinkuin tekin, lausui hän kääntyen lautamiesten puoleen, maitre Roquevillardin puolustuspuheen. Ei, syyllinen ei ole tuo nuori mies, josta te muutaman hetken kuluttua annatte tuomionne. Syyllinen ei ole täällä. Ja koska syytetty on ollut niin jalomielinen, ettei ole häntä maininnut, en minäkään hänen nimeänsä teille mainitse. Mutta minä leimaan ansionsa mukaisesti sen ovelan keinottelun syyttäjän puolelta, joka riistää itseltään myötätunnon käyttämällä hyväkseen yksityisiä onnettomuuksiansa kartuttaakseen omaisuuksiaan. Rientäkää vapauttamaan Maurice Roquevillard, antamaan hänet takaisin isällensä, joka on meidän säätymme kunnia. Jos hän yksityiselämässään lieneekin ollut moitittava, ei häntä toki sovi pitää vangittuna varkaudesta…
Päivä laski, jättäen koko salin illan hämärään. Lautakunta vetäytyi harkitsemaan, mutta palasi heti ilmoittamaan yksimielisen vapauttamistuomionsa.
— Hyvä! huudahti Jeanne Sassenay kovalla äänellä.
— Isä, lausui hellästi Marguerite, äiti olisi iloinen. Ja mieltään muuttanut yleisö teki poistuessaan huomautuksiansa. Herra Latache, joka kulki erään ryhmän mukana, pudisti päätään miettiväisestä:
— Se on paha juttu herra Frasnelle. Yleisen syyttäjän häväisyn jälkeen hänellä tuskin on muuta neuvoa kuin myydä toimistonsa ja muuttaa muualle.
— Hän myy taas pois La Vigien, arveli herra Paillet.
Nainen, jota asianajaja Coulanges saatteli, yhtyi siihen enemmän ärsyttääkseen kosiskelijaansa, jota hän piti pilanansa:
— Ja pikku Sassenay ostaa sen. Hänellä on suuret myötäjäiset.
Huomasitteko millä ilmeellä hän kääntyi vapautetun, nuoren
Roquevillardin puoleen? Hän menee hänen kanssaan naimisiin.
— Niin voi kyllä käydä, totesi herra Coulanges synkkänä: noilla
Roquevillardeilla on aina ollut hyvä onni.
IX.
ELINVOIMA.
Oikeuden puheenjohtaja joudutti hyväntahtoisesti vapauttamisen muodollisuuksia. Sillävälin kuin yleisö poistuttuaan salista kokoontui torille oikeuspalatsin edustalle odottamaan syytetyn ja hänen puolustajansa ulostuloa tervehtiäkseen heitä yhtä innokkaasti kuin se heidän ahdingossaan oli käyttäytynyt säälimättömästi, odotti herra Roquevillard poikaansa sisäpihalla. Hän oli yksin, sillä hän oli pyytänyt Charles Marcellazia saattamaan herra Hamelia. Taistelun päätyttyä tunsi hän itsensä väsyneeksi ja kuluneeksi ja vaipui mietteisiinsä. Pelokas ääni lausui:
— Isä.
— Sinäkö olet?
Sen sijaan että yksinkertaisesti olisivat kapsahtaneet toistensa kaulaan jäivät he paikalleen kuin jähmettyneinä. Joku puutteellisuus ensimmäisessä eleessä riittää joskus erottamaan, luomaan esteitä. Isä luki poikansa kasvoista ihailua, kiitollisuutta, lapsenrakkautta; poika isänsä olennosta rakkautta, hyvyyttä, mutta myöskin väsymyksen ja iän selviä oireita. Ja he vaikenivat alakuloisesti, vaistomaisesti.
Ulkoa kuului eläköönhuutoja.
— Tule, sanoi herra Roquevillard kiireesti.
Ja hän vei Mauricen porttia kohti, joka pihan toiselta puolen johtaa onneksi autiona olevaan yleiseen puutarhaan. Ripein askelin riensivät he sen läpi, kulkivat yli rautasillan, joka vie mutaisen virtaavan Layssen poikki, ja saapuivat hautausmaalle sanaakaan vaihtamatta.
Chambéryn hautausmaata kaupungin länsipuolella sen laajan tasangon laidassa, joka ulottuu aina Bourgatin järveen, vallitsee Lémencin vuorikallio ja toisella puolen tasapengermäinen Nivolet. Varjo oli jo laskeutunut vihitylle maalle. Se nousi vähitellen ylös rinteitä. Mutta iltaruskon kajastus loi vuoren valkoiselle huipulle kuin verentulvahduksen. Kylmät ja tyynet kauniit talvi-illat ovat marmoripatsaisessa alastomuudessaan jumalaisen puhtaat.
Maurice erotti edessään kukkulan kappelin ohuet pylväät, joiden luona rakkaus hänen sydämessään oli hänet temmannut. Viimeinen säde eristi niiden piirteitä. Sitten näyttivät ne tunkeutuvan sisään, sulautuvan itse kappeliin.
»Kuinka siitä on kauan», ajatteli hän.
Kuuran peittämät, peitsenkärjen muotoiset kypressit, vakavina niinkuin paikkaa vartioimaan asetetut vahtisotilaat, antoivat heidän kulkea. Siinä oli aina avoinna oleva kaksoiskäytävä, joka alkaa köyhien hautauspaikan jälkeen, missä hautakumpuja tuskin saattoi huomata pienistä kohopaikoista lumen alla.
— Isä, minä ymmärrän, minne me menemme, lausui Maurice ajatellen äitiänsä.
— Me menemme sukumme hautakammiolle, selitti herra Roquevillard, kiittämään vainajia, jotka ovat sinut pelastaneet.
— Isä, tehän minut pelastitte.
— Minä puhuin heidän nimessään.
Kun he vaelluksellansa laajan hautausmaan läpi saapuivat määräpaikkaansa, huomasivat he tumman olennon polvillaan hautakivellä nimiä täynnä olevan seinämän edessä.
— Isä, se on tuolla. Siellä on joku.
— Marguerite. Hän on ehtinyt meitä ennen.
Nuori neito kuuli askeleita lumella ja käänsi päätään. Hän punastui tuntiessaan tulijat ja nousi ikäänkuin poistuakseen häiritsemästä heidän kohtaustaan.
— Minä tulin äidin luo, sanoi hän.
— Jää tänne, määräsi hellästi isä.
Ilta nousi ylös Nivoletin pengermiä. Vain ylinten kerrostumain lumi oli vielä valossa, joka kimmelsi laella kuin kulta- ja purppuravuo. Kunnes varjo peitti laenkin.
Heidän edessään olevassa seinämässä seisoi yksi ainoa nimi, heidän nimensä, mutta etunimiä ja päivämääriä suuri joukko. Sitä verhosi elävä muratti, vihreänä kuin kevään merkki.
— Kuule, sanoi herra Roquevillard, jonka kasvoilla oli sama kirkkaus kuin oikeussalissa. On yö ja tämä on kuolleiden kenttä. Kuitenkaan et missään maan paikassa kuule voimakkaampia elämän sanoja. Katso, ennenkuin pimeys sen peittää, on tässä sinun ympärilläsi piiri, jonka tulee sinun sydämessäsi olla etusijalla. Sinun sukusi on täällä levolla.
Maurice vuorostaan laskeutui polvilleen ja muistaen häntä, joka oli lähtenyt saamatta hänelle hyvästiä sanoa, muistaen toista, joka oli hänen vuokseen uhrannut elämänsä, hän peitti kasvonsa käsillään. Mutta hänen isänsä kosketti häntä olkapäähän ja sanoi vakaalla äänellä:
— Lapseni, minä olen nyt vanhus. Sinä tulet pian astumaan minun paikalleni. Sinun on kuultava minua nyt, kun minulla on velvollisuus puhua sinulle. Tämä täällä on kuva siitä, mikä on pysyvää. Vainajien palvelus on kuolemattoman määrämme merkki. Mitä on ihmisen elämä, mitä olisi minun elämäni, elleivät menneisyys ja tulevaisuus antaisi sille todellista sisällystä? Sinä olit sen unohtanut, kun tavoittelit yksilöllistä elämääsi. Ei ole yksilöllisen elämän kauneutta eikä ole suuruutta muuta kuin palveluksessa. On palveltava perhettä, isänmaata, Jumalaa, taidetta, tiedettä, jotakin ihannetta. Hävetköön se, joka palvelee vain itseänsä! Sinä löysit meissä turvasi, mutta myöskin riippuvaisuutesi. Miehen kunnia on alistumisensa omaksuminen.
Ylös nousten näki Maurice hämärässä häämöttävän Lémencin kukkulan.
»Entä rakkaus?» ajatteli hän alakuloisena.
Isä arvasi hänen ajatuksensa:
— Niin pieni seikka, ystäväni, erottaa joskus kunniallisen ihmisen kunniattomasta. Rakkaus poistaa sen eron. Perhe sen pystyttää. Kuitenkaan en, Maurice, en tälläkään hetkellä puhu pahaa rakkaudesta, jos osaat sen ymmärtää. Se on meidän kaipuumme kaikkeen siihen, mitä meille tapahtuu. Säilytä se kaipuu sydämessäsi. Se kuuluu sinulle. Sinä löydät sen jälleen hyvien töiden, luonnon edessä, antautuessasi tehtävääsi ilman pelkoa ja heikkoutta. Älä eksytä sitä. Älä eksytä enää. Ennenkuin rakastat naista, ajattele äitiäsi, ajattele sisariasi, ajattele onnea, joka ehkä on sinulle varattu, että saat tyttären ja voit sitä kasvattaa. Sinun syntyessäsi, niinkuin veljesi ja sisartesi syntyessä, minä riemuitsin. Kaikin voimini olen sinua suojellut. Minun kuollessani, sen voin sinulle sanoa, tulet sinä tuntemaan ikäänkuin muuri murtuisi ja sinä havaitset seisovasi päin kasvoja elämän kanssa. Silloin sinä ymmärrät minut paremmin.
— Isä, lausui Maurice liikutuksen vallassa, anna minulle anteeksi, minä koetan ansaita sinun kunnioituksesi.
— Lapseni! vastasi yksinkertaisesti herra Roquevillard.
Ja Marguerite nähdessään heidän vihdoinkin toisiaan syleilevän muisti äidin toivomuksen.
Tummenevalla taivaalla alkoi La Vigien suunnalla ensimmäinen tähti tuikehtia. Herra Roquevillard, joka painoi povellensa takaisinsaatua, viimeistä, ainoata poikaansa, näki siinä toivon tunnusmerkin. Ja pimenneellä hautausmaalla, jonne hän oli tullut vastaamaan vainajiensa eiliseen käyntiin, tunsi perheen päämies luottamusta elämään, vaikka aavistikin itse pian lähtevänsä.