Uuden rohkeuden elähdyttämänä kävi hän toistamiseen Frasnen toimistossa, yhtä huonolla menestyksellä, mutta tällä kertaa hän ei soittanut rouva Frasnen asuntoon. Taistelusta uupuneena hän lopulta alistui tappioon. Kun hän päivän laskiessa palasi pitkin Boigne-katua, piirtyivät Arkistotorni ja linnan kellotapuli hänen edessään punaista taivasta vasten. Iltaruskon heijastuksessa nämä muinaisuuden todistajat kohosivat täyteen mahtiinsa ikäänkuin loistaakseen viimeistä kertaa ennen romahtamistaan. Oli noita vain syksylle varattuja tuli-iltoja, joiden hohde on häikäisevä, vaikka sen tunteekin heti haihtuvaksi. Oli niitä suuruuden hetkiä, jotka ennustavat rappion tuloa.
Marguerite huomasi kyllä tuon taivaan tulikupuun piirtyvän ylvään kuvan, mutta askeliaan hidastuttamatta siitä paremmin nauttiakseen käännähti hän kiireesti vanhasta kotiportista sisälle.
— Onko Maurice-herra palannut? tiedusteli hän ovella.
— Ei, neiti, ei vielä, ilmoitti palvelija, herra odottaa teitä.
Herra Roquevillard, joka oli kuullut hänen saapuvan, aukaisi jo huoneensa ovea käskeäkseen hänet sisään.
— No, Marguerite?
— Isä, minä en ole häntä löytänyt.
Näihin kahteen lauseeseen, jotka isä ja tytär vaihtoivat, sisältyi koko salaperäinen ja vielä epämääräinen ahdistus että jokin onnettomuus on tulossa — suurempi onnettomuus, kuin mitä nuorison hairahdukset tavallisesti aiheuttavat, sen valtavan voiman vuoksi, jonka he aavistivat piilevän rouva Frasnessa.
III.
LÉMENCIN KUKKULA.
Kotoaan lähdettyään kulki Maurice Roquevillard kaupungin läpi ja nousi suoraan Lémencin kukkulalle, missä rouva Frasne oli luvannut häntä odottaa.
Tämän paikan valinta oli jo sopivaisuuden uhmailua: se vallitsee Chambérytä ja näkyy kaikkialle. Se oli muinoin alaston kallio, strateegisesti niin tärkeä, että vanhain herttuoiden aikana sieltä vastattiin Lépinen ja Guetin kallioilta, noilta korkeilta, pelättäviltä Ranskan rajaa vallitsevilta vartiopaikoilta annettuihin tulimerkkeihin. Sinne noustaan nykyään tietä myöten, joka lähtee Reclusin etukaupungista, rautatielinjan yläpuolelta, ja sivuuttaa yhdeltä puolen luostarin korkeita muureja ja toiselta köyhälistön kehnoja, yksikerroksisia hökkeleitä. Tästä solasta tullaan laakealle paikalle, ja edessä on kukkula, jota ei enää kruunaa sotasoihtualusta, vaan kappeli selkeäpiirteisenä Revardin ja Nivoletin vuorten kirkasta ja kaukaista taustaa vastaan. Siitä alkaen on tie suojatonta. Ohut akaasiareunus ei sitä paljon verhoa. Liki kallion pintaa kulkevana kasvaa sille vain harvaa ja lyhyttä ruohoa. Keskeneräiseksi jäänyt ristiaita, tyhjiä aukkoja välillä, saattelee sitä ylösmennessä. Se on unohduksiin jäänyt kävelypaikka, ja vaikka siellä kaukaa näkisi jonkun, ei koskaan tapaa ketään perilletullessa.
Kukkulan pienen, bysantilaistyylisen kappelin muodostaa kupuholvi ja neljän, muutamain askelten porrastasolta nousevan pylvään varassa oleva katos. Eräs Chambéryn arkkipiispa on haudattu sinne vuonna 839. Hauta on koverrettu kallioon, mutta sen sisus on tyhjä.
Jo tien alkupäässä näki Maurice ihmisolennon istuvan portailla pilarien välissä. Edith odotti häntä. Suotta ojentelivat hänen sivuillansa akaasiat vaaleita kullankellerviä oksiansa, keveitä kuin mimoosakukkien kukat; suotta sukelsivat sinervät vuoret hänen edessänsä syksyn valaisuun; hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli kukkulalla häntä odottamassa. Kyynärpäät polvilla, kasvot punertavina, auringonvalon sattuessa melkein läpikuultaviin kämmeniin. Tulisilmillään näki odottaja hänet tulevan, mutta ei hievahtanut. Nuorukainen riensi läkähtyäkseen. Mutta hänen perille tullessaan kimmahti nainen ylös yhdellä ainoalla odottamattomalla liikkeellä, niinkuin velttona makaava hirvi, joka saa äkkiä lihakset.
— Minä pelkäsin, ettet sinä tulisikaan, sanoi hän, ja minun elämäni seisahtui.
— Tuli esteitä, Edith.
Tulija oli niin hämmentynyt, ettei odottaja hennonut moittia. Tarttui vain käteen ja vei hänet kappelin taakse. Viittasi siellä olevaa vehmaampaa ruohoa ja suotuisaa varjoa.
— Istutaan, jos tahdot. Täällä ei ole kylmä. Täällä on hyvä.
He istahtivat vierekkäin nojautuen muuriin, joka erotti heidät Chambérystä ja maailmasta. Heidän edessään olivat vain Nivoletin päivänpaisteiset rinteet. Yhtenä hyväilyn keränä syykertyi nainen nuorukaisen kylkeen.
— Minä rakastan sinua niin tulisesti, äännähti nuorukainen kuin vaikeroiden.
Eikö ollutkin heidän rakkautensa samalla surullinen ja herkänhieno? He sinuttelivat toisiaan, eivätkä kuitenkaan olleet toisiinsa kajonneet. Nainen loittoni hieman pojasta nähdäkseen häntä paremmin.
— Sinä olet kärsinyt? Minunko vuokseni? Nuorukainen kertoi lyhyesti yhteentörmäyksestään isänsä kanssa, ja kun siitä näkyi, että heidän lemmensuhteensa oli tullut ilmi, juuri tuo tulevaisuuden suuri huolestus, lisäsi hän:
— Mitäs nyt tehdään?
Nainen toisti:
— Niin, mitäs nyt tehdään? Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, enkä minä enää osaa sitä peittääkään.
— Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, toisti katkerasti toinen, etkä sinä milloinkaan vielä ole ollut minun.
Nainen painoi päänsä nuoren miehen rintaa vasten ja äänellä, jonka vaihtelut olivat niin hiveleviä, että ne koskettivat sydäntä kuin sormet pianon näppäimiä, tuuditti samalla hyväellen hänet alistumaan:
— Uskallakin sanoa, etten minä ole sinun! Milloinka olisin kieltänyt, poika parka? Lähdetkö pois? Minä olen sinun. Sinä olet niin nuori ja minä jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä vuotta, eikä minun rakkauteni, joka on minun elämäni, ole kuin muutaman kuukauden vanha; minä näin sinut, sinun ylläsi oli aurinkoa, ja minä astuin ulos pimennoista sinua tavoittaakseni. Kerran kun kerron sinulle lapsuuteni, nuoruuteni ja avioliittoni, niin itket.
— Edith!
— Ah! Niiden, joille avioliitto on ovi onneen eikä vankeuteen, on helppo moittia meidän heikkouksiamme! Ovatko he meitä ansiokkaampia sen vuoksi, että kohtalo lahjoittaa heille kaikki? Mutta sitä he eivät koskaan kysy. Onnellisuus oli heille selviö. He eivät edes tee mitään sitä säilyttääkseen, ja jos he sattumalta sen menettäisivät, he syyttäisivät katkerina kohtaloa, vilkaisemattakaan omaan itseensä.
— Edith, minä rakastan sinua etkä sinä ole onnellinen!
Puoliksi nousten, käänsi nainen kasvonsa nuorukaista kohti asettaen kätensä rukoilijan asentoon:
— Anna minulle yksi vuosi elämästäsi minun koko elämääni vastaan! Suostutko? Tule, lähdetään Pois, unohdetaan…. Minä en voi enää valehdella… En voi enää kuulua toiselle. En voi enää, kun kerta olen sinun.
Samassa hän ponnahti seisaalleen. Kappelin takana, aivan lähellä, oli kallionkylki äkkijyrkkä kuin seinä alas Aixin tielle. Hän astui aivan kuilun reunalle tyhjyyttä uhmatakseen.
— Edith! huudahti Maurice hypähtäen pystyyn.
Nainen palasi hänen luokseen, tyynenä ja hymyillen.
— Minä rakastan huimausta, mutta tunnen sitä vain tuolla, sanoi hän istuutuen jälleen ja viitaten Mauricea tekemään samoin.
Ja alettiin jälleen pohtia tulevaisuutta:
— Meidän salaisuutemme on kaikkien tiedossa. Pian tietää sen miehenikin. Hän epäilee sitä jo. Hän rakastaa minua omalla tavallansa, joka minua tympäisee. En ole varma, etteikö hän meitä vakoile. Hän kostaa. Hän valmistelee hitaasti kostoansa, niinkuin kaikkea, mihin hän ryhtyy.
— Kuule, Edith, teidän on erottava.
— Erottava, niin, olen sitä ajatellut. Entä jos mieheni vastustaa? Ja hän tulee sitä vastustamaan. Ja toisekseen, eronsaanti kestää aina vuoden, kaksi vuotta, ehkä enemmän. Minut pakotetaan asumaan sukulaisten luona, kaukana täältä. Yhä odottamaan. Vielä kaksi vuotta vankeutta: kun pääsen ulos, olen vanha vaimo. Olisin erotettu sinusta. Erotettu sinusta, käsitätkö sinä? Kuten näet, olen tarkoin harkinnut asiaa: se on mahdotonta.
He vaikenivat. Äänettömyydessä, joka heitä ympäröi, nojautuneina toinen toistansa vasten, he tunsivat olemustensa sokeata kutsua. Muurin luotaa aivan läheltä, kuuluva kahina saattoi heidät hätkähtämään.
— Joku tulee, sanoi Maurice.
— Me jäämme istumaan, vastasi Edith käskevästä.
He jäivät istumaan. Heidän kohtalonsa oli jo asettunut heihin itseensä eikä enää ollut riippuvainen muista. Mutta heidän yllättäjänsä oli vain vuohi, joka oli tullut syömään ruohoa tälle laihalle laitumelle. Sitä seurasi pieni tyttönen, kädessä raippavitsa: hän loi heihin tylsän katseen ja jatkoi matkaansa. He pahoittelivat, ettei heidän varomattomuutensa ollut aiheuttanut auttamattomia seurauksia.
Aika kului eikä Maurice saanut tehdyksi ratkaisevaa päätöstä.
Astuisivatko he jälleen entistä raskaampiin kahleisiinsa vuorelta
palatessaan, vaiko murtaisivat ne, välittämättä enää varovaisuudesta?
Edith kääntyi aivan päin koettaen tutkia hänen katsettaan:
— Sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi, miksikä karttavat ne minun katsettani?
— En tiedä, huokasi Maurice sulkien silmänsä puoliksi, huimauksen vallassa kuin äsken Edithin uhmatessa kuilua.
Nainen painoi nuorukaisen pään poveansa vasten puhuen äänellä, jonka tyyneys ilmaisi sisällyksen ratkaisevaa päättäväisyyttä:
— Näinä kultaisina päivinä, näinä syksyn päivinä niinä tunnen sydämeni murtuvan. Joka pimenevä ilta on minulle julma kuin onnen ryöstö. Minä lähden tänä iltana, ymmärrätkö?
Tätä odottamatonta käännettä hätkähtäen Maurice irtautui hänen syleilystään:
— Älä puhu, Edith.
— Kun viime päivinä olen siitä sinulle puhunut, luulit sinä sitä tyhjäksi uhkailuksi. Maurice, sinä erehdyit, minä lähden tänä iltana.
Ennenkin oli Edith häntä näin kiusannut, mutta aina oli häh tämän esityksen hyljännyt mahdottomana toteuttaa, mennen lopulta niin pitkälle että tarjoutui itse lähtemään ensimmäisenä ja kutsumaan hänet luokseen heti, kun hän Pariisissa oli saanut jonkin toimeentulopaikan.
Tästä uudesta, kaikkia entisiä voimakkaammasta ja välittömämmästä rynnäköstä levottomana ja säikähtyneenä, yritti Maurice häntä vieläkin peräyttää.
— Älä puhu. Minä jään tänne ja minä rakastan sinua.
Kolmannen kerran nainen varmana ja intoutuneena:
— Minä lähden tänä iltana. Kello kaksitoista! lähtee Italian-juna.
Kello kaksitoista minä olen vapaa.
Maurice väänteli käsiään epätoivosta.
— Älä puhu.
— Vapaa huutamaan rakkauttani. Vapaa, jos sinä et ole mukana, maistamaan sitä uutta iloa, että saan edes itkeä peittelemättä. Vapaa sinua jumaloimaan, jos tulet.
— Armahda, älä kiusaa minua enää.
— Minä tukehdun sinun kaupungissasi. Teidän historialliset talonne haisevat homeelta. Minä tukehdun, näetkö. Täällä me olemme aina erotettuja! Minä tahdon nauttia suruani, jos sinä et tule; jos sinä tulet, tahdon hengittää elämää. Tuletko sinä?… Tuletko tänä iltana?
Suuteloiden saattamana lopulliseen huumaukseeni hän lupasi.
Hetken nautti Edith voittoansa äänettömästi, sitten hän kuiskasi:
— Minä olen unohtanut koko menneisyyteni.
Ja johdatti nuorukaisen pois paluun mahdollisuudesta, johdatti kukkulan loistavaan aurinkoon. Miksikä olisivatkaan enää teeskennelleet? He näkivät kirkkaan taivaan tuliloisteessa riemastuttavia maisista poikkeavia muotoja. Heidän edessään oli siinä näköpiirin äärellä, täyttäen koko sen tyhjän alan, jonka Le Granier ja Guet-vuori jättävät mustien röykkiöidensä väliin, Dauphin-alppien keveä pitsivyö — Sept-Laux, Berlange, Grand-Charnier — jonka ensimmäinen lumi oli puuteroinut ja jolle tämä päivänhetki antoi punertavan vivahteen. Lähempänä ja enemmän oikealla Corbeletin ja Lépinen metsäiset rinteet, joiden välillä poimuilee Echellesin laakso, kantoivat kuin punaista taljaa syksyn sytyttämiä pensaitaan ja metsiään. Näiden vuorijonojen edessä kohosi kerroksittain herkullisten kumpujen ketju. Charmettes, Montognole, Saint-Cassin, Vimines, joiden pyöreät piirteet ja huolettomat aaltoilut lepuuttivat silmää. Niiden poimuissa kimmelsi valon kirjailua kummuten siellä täällä esiin varjojen välistä. Terävät kirkontornit, kellervän vihertävät poppelit olivat tämän näyttämökaristeen silmänruokana. Alhaalla uinui Chambéry. Ja aivan lähellä, kukkulan juurella, antoi kullankellervänä ja kuparinpunaisena kimmeltävä viinitarha, kuin riemun kirkahdus, tälle kaikelle äänilajin.
— Näytä minulle Italia, lausui nainen.
Välinpitämättömällä kädenliikkeellä viittasi nuorukainen vasemmalle. Mutta seuraamatta hänen kätensä suuntaa nainen kääntyi häneen päin. Ja nähdessään nuorukaisen huolestuneen ilmeen jäi hämmästyneeksi. Hän oli ymmärtänyt. Hän saattoi, hän, ohikulkevan matkailijan tavoin ihailla tätä luonnon hehkunaa. Hänen toverinsa ei tuntenut samalla tavalla. Eikö se ollut viimeinen ponnistus, jolla hänen maansa koetti häntä pidättää? Tuolla alhaalla oli La Vigie, ja hänen lapsuutensa, hänen kirkkaan ja huolettoman lapsuutensa muistoja lensi sieltä kuin lintuja maasta tullakseen hänen luokseen. Vielä lähempänä, linnan osoittamalla kohdalla, oli koti, joksi me kaikki sitä lapsina kutsuimme, koti, ikäänkuin niitä ei olisi kuin yksi maailmassa.
Hän seurasi Mauricen katseista tätä viimeistä kamppailua jonkinlaisella kateudella, hänellä kun ei itsellään ollut mitään uhraamista. Huokasi sitten ja kosketti nuorukaisen olkapäätä.
— Kuule, sanoi hän, anna minun lähteä yksinäni.
Mutta Maurice ei saattanut sietää tuntemusta, että hänen sisimmän olentonsa salaisin vaistomaisin vastarinta oli arvattu.
— Ei, ei! Etkö siis rakasta minua enää.
— Rakastan kyllä.
Ja nainen hymyili sanomattoman hellää hymyä, jota nuorukainen ei nähnyt. Hänen silmiensä liekki sumentui. Nykyhetken naisena, todellisuutta ja persoonallista elämää vailla olevana, äkkiä kärsimättömäksi tulleena yhdeksänvuotisen äänettömän kärsivällisyyden jälkeen, oli hän päättänyt, maksoi mitä maksoi, käyttää hyväkseen miehensä satunnaista poissaoloa karatakseen avioliittonsa vankilasta. Hänen romanttinen lähtönsä oli pienimpiä yksityiskohtia myöten huolellisesti valmistettu. Maurice oli nykyisessä mielentilassaan kokonaan hänen vallassaan. Mutta mitenkä osoittaisi hän rakastajalleen enemmän rakkautta: kiinnittämälläkö hänet omaan välttämättömään ja vaaralliseen kohtaloonsa, vaiko jättämällä hänet tänne luonnolliseen ympäristöönsä? Ennen rakastumistaan ei hän ollut katsonut asemaansa sietämättömäksi. Maurice oli tietämättään herättänyt hänessä kapinanhengen. Saattaisiko hän enää erota hänestä? Tarjous, jonka hän vastikään teki Mauricelle, murti hänen omaa sydäntänsä, mutta kuitenkin hän toisti sen. Milloinkaan enää ei hän saisi tuntea tätä oman itsensä unohdusta, johon rakkaus joskus saapuu kuin kostealle ruohoaavikolle, jota polttava päivä alkaa kuivata.
— Vähitellen, hiljoillensa, toisti hän, sinä unohdat minut. Älä vastusta. Kuule minua. Sinä olet niin nuori. Koko elämä on sinun edessäsi. Anna minun mennä.
Mutta Mauricea kiihdytti tämä loukkaava kieltäytyväisyys. Kuka saattoi häntä pidättää? Eikö hänen järkensä — neljänkolmatta vuotiaan järki — ollut hänelle todistanut, että itse kullakin on oikeus onneen?
— Minä en tahdo elämää ilman sinua.
— Minä jään tänne, sanoi nainen vielä, jos pidät sen parempana. Opin kyllä paremmin valehtelemaan, saat nähdä. Rakastaessa on kaikki halpamaisuus luvallista rakkauden tähden.
Nyt oli tämä ehdotus liian myöhään tehty. Tällä kertaa nainen sen tiesi ja odotti hylkäystä. Sen saadessaan heittäytyi hän ystävänsä rintaa vasten ja tämä sanoi taas:
— Minä rakastan sinua kuolemaan saakka.
— Ainoastaanko? Minä paljoa enemmän.
— Se ei ole mahdollista.
— On. Aina rikokseen saakka.
Ja samalla lisäsi hän välinpitämättömästi:
— Tänä iltana minä noudan myötäjäiseni. Maurice muisti isänsä epäilykset.
— Myötäjäisesi?
— Niin. Ne on merkitty minun kontrahtiini. Enkö ole sitä sinulle näyttänyt?
— Sinulla ei ole oikeutta niitä ottaa. Vain tuomion, nojalla ne voidaan sinulle palauttaa.
— Jättäisinkö miehelleni mikä kerta on minun? Ja mistä me eläisimme?
— Tänä iltana, Edith, saan minä jonkun verran rahaa. Sittemmin saan paikan Pariisissa. Eräs tovereistani, jonka isä on suuren yhtiön johtaja, on luvannut hankkia minulle yhtiön asianajajan toimen. Äskettäin muistutin hänelle sattumalta tästä lupauksesta.
Edith ei tahtonut sumentaa tätä valoisaa luottamusta.
— Niin, sinä teet työtä. Me menemme Pariisiini tuonnempana. Mutta tänä iltana me lähdemme Italiaan.
— Minkä vuoksi?
— Eikö se ole häämatkojen pakollinen pyhiinvaellustie?
Hän painoi häveliäästi päänsä alas. Tämä kolmikymmenvuotias nainen, jonka kasvoilla saattoi vaihdella ilmeitä kylmästä harkinnasta lapselliseen viehkeyteen saakka ja jota himoitti puraista elämää niinkuin erinäisiä hedelmiä, joiden näkeminen jo kiihdyttää hampaita, tunsi joustavuudessaan itsensä tällä hetkellä nuoreksi morsiameksi.
Varjo laski jo alangolle. Heidän edessään olevan maiseman eri kohdat kävivät silmäänpistävämmiksi sitä mukaa kuin ne alkoivat purppuroitua. Edithiä ahdistivat kaipuun tavoin nämä hurmaavankauniit lokakuun-illat:
— Huomenna, sanoi hän, huomenna.
Maurice astui askeleen eteenpäin ja kääntäen maiseman kauneudelle päättävästi selkänsä katseli naistansa, joka seisoi nojautuneena kappelin pilaria vastaan. Eikö hän ollut enemmän kuin kotiseutu?
Heistä oli kuin jonkinlainen kosto kaupunkia vastaan, että he kulkivat yhdessä Lémencin kukkulalta aina Reclusin sillalle saakka sillä uhalla, että saattoivat tavata omaan tuttavapiiriinsä kuuluvia henkilöitä.
— — Kello on kohta viisi, sanoi Edith eron hetkellä. Vielä seitsemän tuntia.
Toivo elähytti hänen silmiensä tulta, kun taas Maurice ajatteli vastenmielisesti kauheita tunteja, joina hänen tuli pettää perhettänsä. Edith aavisti tämän ja säälitteli rakastajansa kohtaloa, tehdäkseen ennakolta tyhjäksi pelkäämänsä vaikutelmat:
— Poika-raukka, voitko sinä valehdella kokonaisen illan?
Maurice hätkähti tuntiessaan joutuneensa ilmi ja toisti, vaikka kuivahkosti, lemmittynsä lausumat sanat:
— Rakastavalle ei mikään ole halpamaista.
— Se on kauheata, sinä tulet sen näkemään. Siitä ymmärrät minun häpeäni ja väsymykseni. Minä olen valehdellut siitä saakka kun olen sinua rakastanut. Rohkeutta. Näkemiin illalla.
Ennen kotiamenoaan käväisi hän lainailemassa välttämättömiä rahoja. Isänsä sedältä Etienne Roquevillardilta, vanhalta originaalilta, jota pidettiin saitana, ja tädiltään Thérèseltä, hurskaalta ja anteliaalta, sai hän apua noin tuhannen frangin paikoille, sisareltaan, rouva Marcellazilta, viisisataa ja saman summan tulevalta vävyltään, Raymond Bercyltä. Hän selitteli syyksi opintovuosinaan muka tekemiensä velkojen lankeamista. Tämä metku tuntui hänestä nöyryytykseltä, johon hän alistui rakkautensa vuoksi, mutta joka häntä kuitenkin kiusasi. Mutta sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että kaikki vieraat, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat kieltäytyneet antamasta hänelle apua, jotavastoin hänen omaisensa, mikä herkällä, mikä jurolla tavallaan, riensivät häntä auttamaan kuvitellussakin pulassa.
Klo kuuden aikaan palasi hän Frasnen toimistoon juuri kun virkailijat olivat sulkemassa ovia!
— Minulla on pari kirjettä kirjoitettavana, sanoi hän heille, ja pidän kyllä huolen sulkemisesta.
Hän kirjoitti todellakin vaikutusvaltaisimmille tuttavilleen pyytäen näitä ensi tilassa toimittamaan hänelle sopivan paikan Pariisissa. Korkeimman arvolauseen saajana kaikissa aineissa luotti hän entisten opettajiensa suositukseen. Toimeentulon vaikeudet eivät häntä milloinkaan olleet huolestuttaneet ja luottaen kykyynsä uskoi hän varmasti ne helposti voittavansa. Mutta minne oli vastaus osoitettava? Hän epäröi, mutta ilmoitti sitten osoitteensa: Milano, poste restante.
Näissä valmisteluissa, jotka keskittivät hänen huomionsa, oli hänen onnistunut vaimentaa omantuntonsa ääni lähtöpäätöksen suhteen. Mutta hän kuuli sen, terävänä ja vakavana, kun hänen viimeistä kertaa piti astua isänkodin kynnyksen yli. Vaikka hän livahti sisään salakähmäisesti, huomattiin hänen tulonsa heti, mutta hän meni huoneeseensa. Marguerite tuli sinne, kun päivällisaterian piti alkaa, ja tapasi hänet lampun alla pää käsien varassa, niin mietteissään ettei ollut kuullut sisaren koputusta. Sisko tarttui hänen ranteisiinsa sydämellisesti ja tämä hyväily havahdutti häntä.
— Maurice, mikä sinua painaa?
— Ei mikään.
— Minä olen sinun pikkusiskosi, etkö sinä usko minulle huoliasi. Kuka tietää? Voisin ehkä sinua auttaa.
Selittääkseen huolestumistaan, jota ei käynyt kieltäminen, esitti Maurice muka rahapulaansa koskevan jutun, jonka hän vastikään oli kertonut erinäisiä kertoja. Marguerite keskeytti hänet äkkiä.
— Odota hetkinen.
Tyttö livahti ulos ja melkein samassa palaten riemukkaana laski hänen eteensä sileän sinisen tuhannenfrangin setelin:
— Riittääkö tämä? Isä on antanut minulle niitä kolme kapioitani varten.
Onneksi minulla on tämä jäljellä.
— Sinä olet hullu, Marguerite. En voi ottaa sitä.
— Voit, voit, ota se, minä olen niin tyytyväinen. Pari paitaa vähemmän, se ei minua köyhdytä.
Sisko nauroi ja veli, hermot väristen, tunsi kyyneleitä luomien reunalla. Suurella ponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä ja hän pusersi vain tyttöä sydäntään vasten, joka siis ei ihan yksinomaan kuulunut rouva Frasnelle.
— Rakasta minua aina, kuiskasi hän, mitä tapahtuneekin.
Marguerite loi häneen kysyvän katseen. Mutta oman anteliaisuutensa pidättämänä ei sisar rohjennut vaatia salaisuutta vastalahjaksi, vaan saattaen veljeään ruokasaliin kuiskasi hartaasti kuin rukouksena nämä sanat:
— Ole hyvä isälle, niin minä rakastan sinua vielä enemmän.
Päivällinen kului ilman välikohtausta, kiitos Raymond Bercyn läsnäolon, joka teki herra Roquevillardille ja hänen pojalleen kohtaamisen helpommaksi Illalla poistui Maurice aikaiseen syyttäen päänsärkyä. Hän meni yhä sairaana olevan äitinsä kamarin kautta. Sielu raskautettuna syleili hän sairasta pimeässä. Äiti tunsi hänen huulensa ja mainitsi heikolla äänellä hänen nimensä sivellen kädellään hänen kasvojaan. Maurice tyrehdytti itkua ja riensi pois. Rakkaus teetti hänellä tällaista julmuutta.
Hän täytti matkalaukkunsa keveästi voidakseen, itse kantaa sen asemalle, sijoitti salkkuunsa rahansa, omat lainaamansa ja Margueritelta saadut, kaikkiaan vähän yli viisituhatta frangia, mikä elämää kokemattomasta nuorukaisesta tuntui valtavalta summalta, kokosi muutamat jalokivikoristeet, jotka kuuluivat hänelle ja joista hänelle saattoi olla hyötyä, ja kun kaikki oli valmiina, jäi odottamaan kuin kuolemaan tuomittu hetkeä, joka antaisi hänet lemmittynsä valtaan. Hänen järkensä, hänen erehtymätön järkensä, pysytti hänet päätöksessään ja selitti hänelle kuinka kaunista oli elää pelkästään omaa elämäänsä sen sijaan että hän jäisi paikalleen tänne, lajinsa viimeisenä, nappulaksi Roquevillardien keskeytymättömään ketjuun.
… Rauhoittuneena Mauricen käytöksestä ja tyttärensä puolinaisesta viittauksesta oli herra Roquevillard nukkunut ilman suoranaista levottomuutta, päätettyään kuitenkin kaiken varalta toimittaa poikansa pois Chambérystä. Hän päätti kääntyä erään vanhan ystävän puoleen, jolle hän erinäisiä kertoja oli tehnyt palveluksia ja joka heilahdeltuaan maailman laidasta toiseen ja hukattuaan perintönsä oli asettunut asianajajaksi Tunisiin, siellä menestynyt hyvin ja ilmoittanut kirjeissään hänelle haluavansa asettua elämään koroillansa tai ainakin etsiä soveliasta apulaista. Eikö sellainen matka, sellainen elämä neljänkolinatta vuoden iässä merkinnyt uutuuden ohella unohdusta, pelastusta?
Yöllä luuli hän kuulevansa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Mutta kun talossa heti taas oli hiljaista, arveli hän erehtyneensä ja koetti uudelleen päästä uneen kiinni. Pitkän kamppailun jälkeen raapaisi hän tulitikulla valkeaa, katsoi kelloansa, joka näytti puolta yhtä, nousi ja meni ulos huoneestaan. Käytävän päässä näkyi Mauricen kamarin oven ja kamanan välistä ohut valoviiru. Hän lähestyi, kuunteli ja kun ei mitään kuulunut, koputti. Ei tullut vastausta. Hiukan epäiltyään hän astui sisään:
»Hän on kai unohtanut sammuttaa lamppunsa», koetti hän rauhoittaa itseänsä jo kokonaan ahdistuksen vallassa.
Yhdellä silmäyksellä näki hän koskemattoman vuoteen ja aukijääneen tyhjän kaapinlaatikon. Hän palasi huoneeseensa, pukeutui äkkiä ja huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan juoksi kuin nuori mies asemaa kohti. Italian pikajuna oli kai jo mennyt, mutta jäljellä oli vielä viimeinen juna Geneven suuntaan. Eräs virkamies, joka tunsi hänet, tiesi ilmoittaa. Maurice oli matkustanut sen naisen kanssa. Olivat ostaneet piletin Torinoon.
Yksin jäätyään hän huokasi niinkuin tammi ensimmäisen kirveeniskun sattuessa. Mutta niinkuin se oli hänkin sitkeä ja karkaisi itsensä kohtaloa vastaan.
Rotua, perhettä, yksilöäkään ei häväise, ei voi häväistä nuoruudenhairahdus. Hän löytää poikansa ennemmin tai myöhemmin, hän tuo hänet takaisin kotilieden luo, tai jos kohtalo ottaisi huoltaakseen tuhlaajapojan paluun, olkoonpa tuo paluu sitten vaikka samanlainen kuin raamatussa kuvattu, niin hän olisi kyllin heikko tappamaan juottovasikan pojan palatessa ja olemaan häntä nuhtelematta. Kotiliesi: sinne voi tulla hoitamaan haavojansa, siellä voi olla varma, ettei koskaan työnnetä pois. Mies voi hyljätä vaimonsa, vaimo miehensä, kiittämättömät lapset isänsä ja äitinsä: isä ja äiti eivät voi hyljätä lastaan, vaikka koko maailma hänet hylkäisi.
Kaupunki oli kuunvalossa kuin kuollut. Herra Roquevillardin askeleet kaikuivat sen autiudessa. Boigne-kadulta, jota myöten hän palasi, näki hän edessään linnan nostavan kirkkaita tornejansa, joita öinen valaistus vielä korotti. Läheinen puu sen edustalla luonnosteli lehtiensä varjoa. Muutaman tunnin kuluttua herää mykkä kaupunki eloon naureskellen ilkkuakseen tätä perhedraamaa.
Kun hän avasi oven, tuli häntä vastaan valkoinen hahmo. Se oli
Marguerite.
— Isä, mitä on tapahtunut?
Vaimonsa puutteessa saattoi hän jakaa koettelemuksen taakan tyttärensä kanssa, jolle hän antoi kylliksi arvoa ollakseen mitään salaamatta.
— He ovat matkustaneet, lausui hän lyhyesti.
— Ah! huokasi Marguerite, heti ymmärtäen ja muistaen veljensä surullisen lauseen.
Isä ja tytär syleilivät toisiaan yhteisen tuskan vallassa. Isä saattoi sitten tytärtä hellästi tämän kamariin saakka ja sanoi poistuessaan:
— Antakaamme äitisi nukkua, pikkuruinen. Hän saa kuitenkin liian aikaisin tietää surumme.
IV.
NOTARIO FRASNEN KOSTO.
Pieni laukku kädessä ja aamuviileyden vuoksi päällystakki yllä astui herra Frasne seitsemän-junasta Chambéryn asemalle, ja käveli ripein askelin kotiansa, josta hän oli ollut kaksi päivää poissa. Ovea avaavan palvelijattaren hämillisestä ilmeestä ymmärsi hän heti, että jotakin oli tapahtunut tai paraikaa tapahtui hänen kotonansa. Hän oli lähes viisikymmenvuotias mies, hyvin säilynyt, nuhteeton, kylmä ja hieno ensi näkemältä, mutta paksut huulet ja varsinkin lasien takaa puoliksi pälyilevät pullisilmät tekivät pian levottomuutta herättävän vaikutuksen.
— Kaikki on kai hyvin? kysyi hän pahasta aavistuksestaan huolimatta.
Entä rouva?
Palvelijan vastauksessa oli hitunen pilansävyä:
— Rouva matkusti eilen illalla Italiaan matka-arkkuineen.
— Italiaanko?
— Niin, herra.
— Mihin aikaan?
— Klo kaksitoista.
— Ilman selityksiä?
— Rouva sanoi minulle lähtiessään, että herra kyllä tietää asian.
— Aivan niin, lausui herra Frasne kylmäverisesti. Tuokaa minulle huoneeseeni jotakin syötävää eineeksi.
Ja ilmaisematta sen suurempaa hämmästystä astui hän työhuoneeseensa, josta voi suoraan päästä toimistoon. Minkä ihmeen vuoksi kuulustella pahanilkistä piikaa, joka ilmeisestikään ei paljoa tiennyt? Odottamaton uutinen, jonka hän sai vasten naamaa kuin pyssynluodin, ei koskenut häneen vielä. Hän tunsi siitä vain hämmästystä. Haava, kuolettavakaan, ei ensi hetkellä tunnu muulta kuin tavalliselta töytäykseltä. Vasta vähän ajan kuluttua alkaa se aiheuttaa kipua. Katse terävänä ja hermot jännittyneinä huomasi hän pöydällään suljetun kirjeen, joka oli siinä huomiota herättävässä ja melkein uhittelevassa asennossa. Hän otti sen käteensä, koettaen aukaisematta arvata sen sisällystä. Se sisälsi epäilemättä selityksen tähän äkkilähtöön — menoako, uhmailuako, vaiko ajattelematonta oikkua? Yhdeksänvuotisen avioelämän jälkeen oli hän niin vähän varma vaimostaan, että kaikki kolme olettamusta näyttivät hänestä yhtä mahdollisilta. Pitikö hänen etsiä pakokumppania vai olettaa hermopuuskasta johtuvaa oikkua, jolloin kadonnut karitsa ennen pitkää palaa takaisin läävään. Maurice Roquevillardin nimi ei juolahtanut hänen mieleensä. Rouva Frasne kalasteli suosiota huvikseen: jokainen häntä liehitteli, mutta se oli viatonta leikkiä. Herra Frasne ei siis voinut ottaa vakavalta kannalta sitä tavanmukaista ystävyyttä, jota hänen vaimonsa osoitti hänen apulaiselleen, vaikka hän nimettömistä kirjeistä oli saanutkin tietää, että kaupungilla oli siihen kiinnitetty huomiota. Hänhän tunsi tuota liiankin yleistä ikämiesten halveksumista nuoria miehiä kohtaan, jotka, pitäen aikaa liittolaisenaan, ovat tyytyvinään vain toiveisiin. Sitä mukaa kuin nuoruus häipyy on aina hänen tai suunnilleen hänen ikänsä ominainen viettelijöille. Tunteet eivät hänen silmissään merkinneet mitään muutoin kuin olosuhteiden turvissa, ja hän tiesi, että maaseutuolot olivat estäneet montakin haviteltua aviorikosta toteutumasta. Vapaaehtoinen luopuminen mukavasta ja huolettomasta asemasta oli siksi toiseksi niin järjetöntä, että sitä oli mahdoton olettaa. Hän ei ymmärtänyt, mutta siinä vain oli hänellä edessään tämä tapahtuma, niin yksinomaan kuin hän antoikin arvoa ainoastaan tositapahtumille. Arvoituksen ärsyttämänä, jota hän ei kyennyt selittämään, aukaisi hän kirjekuoren ja luki:
»H.H. En ole teitä koskaan rakastanut ja te tiesitte sen. Mitä on naisen sydän sille, joka omistaa hänet lakivoimaisen asiakirjan nojalla? Minä olen voinut sietää yhdeksän vuotta tätä orjuutta, koska en rakastanut. Nyt on kaikki muuttunut: minä vapautan itseni rehellisesti sen sijaan että rupeaisin jakamaan itseäni. Kuka minua pidättäisi? Avioliittomme alussa te pelkäsitte lapsia: pienoisen käden ojennus olisi ehkä riittänyt minut kytkemään, mutta meidän kotimme on tyhjä eikä kukaan tarvitse minua. Te luovutitte minulle aviokontrahdissamme sata tuhatta frangia. Myönnätte luonnollisesti, että otan mukaan hintani. Minä olen suorittanut sen nuoruudellani. Jättäessäni teidät annan teille anteeksi.
Hyvästi.
Edith Dannemarie.»
Tuomari Frasnelle muuttuivat joko ammattitottumuksesta tai käytännöllisen järjen luontaisesta katsomuksesta kaikki asiat elämässä, tunteetkin, asia- ja velkakirjoiksi. Meidän luonteemme määrää yksin sieluntuskammekin: tässä haaksirikossa, jossa hänen kotinsa upposi, ajatteli hän ensi hetkessä vain vaimonsa menettämistä eikä rahojansa, vaikka hän muutoin oli rahantunteva; ja muistellakseen entisyyttään ja kiihdyttääkseen tuskaansa kaivoi hän vaistomaisesti eräästä salkusta esiin aviokontrahtinsa, johon kirjeessä viitattiin. Tämän leimapaperin avulla muisti hän tarkemmin syysnuoruutensa suuren intohimon. Hän näki jälleen erään kirkon kynnyksellä solakan ja norjan nuoren tytön, jonka liikkeet ja silmät ilmaisivat sisäistä kuumetta. Se oli La Tronchessa, lähellä Grenobleea, hänen kotipaikkaansa. Hän matkusti sinne loma-ajakseen joka kesä Pariisista, missä hän oli eräässä toimistossa ensimmäisenä apulaisena; vaikka jo lähes neljänkymmenen iässä ei hän tullut lopullisesti luopuneeksi pääkaupungista ottaakseen haltuunsa tarjonaolevan asianajotoimiston Dauphinessa. Kuulusteltuaan sai hän tietää, että Edith Dannemarie asui äitinsä kanssa lähistöllä pienessä talossa, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet melkein varattomina perheen pään kuoltua, joka oli menettänyt omaisuutensa pelissä. Nuori maaseudun tyttö oli näissä oloissa varmaankin helppo saalis. Kaksi vuotta yhteen menoon yritti hän sitä saavuttaa. Mutta intomielinen tyttö odotti prinssiä ja yksinäisyyden kiihdyttäessä mielikuvitusta kävi hänen odotuksensa kärsimättömäksi. Niinpä hän kielteli, mutta ei kylliksi tyyten karkoittaakseen kosijaansa. Ilman opiskelua oli hän oppinut tavan lupailla kieltelemällä ja sovellutti tätä taitoansa mieheen, joka liiankin vapaassa piirissä tekemiensä valloitusten ja aistillisten tottumustensa vuoksi sitäkin enemmän kiihtyi ja hermostui tästä keimailusta. Ja miehen täytyi tosiaan tunnustaa itsensä voitetuksi: hänen halunsa oli voimakkaampi kuin hänen etunsa. Menetettyään vanhempansa, jotka jättivät hänelle sievoisen perinnön, päätti hän vihdoin kaikkia muotoja noudattaen pyytää kättä, joka oli hänet torjunut samalla kuitenkin näyttäen kihlasormuksen paikkaa.
Kuinka saattoi hän kontrahdin lyhyiden lauseiden lomasta poimia esiin tämän rakkauden säikeitä? Eräs pykälä määräsi tulevalle vaimolle, kun avioliitto oli solmittu, sadantuhannen frangin lahjoituksen; ei, niinkuin tämmöisissä tapauksissa on miltei asiaankuuluvana sääntönä, lahjoitusta siinä tapauksessa että saaja jää eloon lahjoittajan jälkeen, vaan välittömän lahjoituksen, joka sisälsi omaisuuden siirron. Tämä poikkeuksellinen anteliaisuus oli hänen heikkoutensa merkki, hänen hairahduksensa valitettava todistaja. Se oli lakivoimainen näyte hänen rakkaudestaan.
Herra Frasnen mietiskelyn keskeytti palvelijatar, joka toi hänen einesuklaansa. Tämä vilkuili isäntäänsä silmänkulmalla tarjotessaan ja hämmentyi nähdessään hänet asiapapereita selailemassa. Herra tutki asiakirjoja, kun toinen voidakseen kertoa asian kaupungilla, odotti näkevänsä hänet masentuneena tai raivoissaan. Kädenliikkeellä laski isäntä hänet menemään. Herra Frasne söi ilman ruokahalua, periaatteesta: hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös, ja nyt jos milloinkaan tarvitsi hän voimansa kokonaan.
Lämmintä juomaa hörppiessään ryhtyi hän jälleen uudelleen elämään kuolleita vuosia. Hän katseli niitä omalta näkökannaltaan kykenemättä, kuten monet miehet ja melkein kaikki naiset, eläytymään vastapuolensa kantaan. Niin, monen epäröinnin ja lykkäilyn jälkeen, jotka eivät tulleet hänen puoleltaan, vietettiin häät La Tronchessa, sitten lähdettiin Pariisiin. Pariisi paljasti hänelle tuntemattoman toverin, joka elettyään eristettynä ja yksitoikkoisuudessa, syöksyi väliasteitta tai oudoksumatta huikeaan hyörinään. Nuori vaimo ei säästänyt hänen jo kypsää ikäänsä, mutta hänkään ei ottanut huomioon naisensa nuoruutta. Vihdoin oli hän, päästäkseen maaseudun lepoon, ostanut herra Clairvalin toimiston Chambéryssä, kun Grenoblessa ei enää ollut mitään vapaana. Rouva Frasne oli mukautunut niiden välinpitämättömyydellä, joita elämä ei enää voi tyydyttää, näin jyrkkään olojen vaihdokseen, hän omaksui sen niinkuin ainakin täytymyksen, ilman tunteenpuuskia ja vastaväitteitä. Kaksi vuotta oli kulunut näin niin rauhallisina kuin ne voivat kulua naisen rinnalla, joka levossakaan ei lakkaa herättämästä jonkinmoista levottomuutta. Ja äkkiä, kun hän luuli vaimon jo tuudittautuneen huolettomaan toimeentuloon, hyviin oloihin ja elämän tavalliseen menoon, tämä, mitään puhumatta, jättää avioliittonsa ja lentää pois lemmityisen kanssa.
Täysin odottamattoman iskun järkyttämänä oli notario lähtenyt vaistomaisesti kulkemaan muistojensa kaltaita, laillinen asiakirja sauvanaan. Nyt hän tuli uudelleen tähän romahduskohtaan, ja tällä kertaa arvosteli hän sitä paremmin. Tuo Maurice Roquevillard, jota hän alussa halveksi, herätti hänessä nyt hurjaa mustasukkaisuutta. Edith ei ollut matkustanut yksinään, vaan luultavasti, varmasti, hänen kanssaan. Juuri tällä hetkellä siellä kaukana Italiassa, ulottuman ulkopuolella, painoi tuo nulikka hänen vaimoansa vasten rintaansa. Herra Frasne otti nenäliinansa, pyyhki sillä silmiänsä ja repi sen sitten rikki hampaissansa. Hän itki eikä enää voinut hillitä itseänsä. »Hän rakastaa minua omalla tavallaan», oli Edith sanonut hänestä. Tämä tapa, joka ei ole hienoin, on tuskallisin: se syöksyy määrättyihin raateleviin kuvitelmiin, se viiltää sydäntä kuin aura maata ja riisuu vihan alasti.
Herra Frasne otti uudelleen esille kirjeen ja kontrahdin, ei enää syventääkseen onnettomuuttaan, vaan etsiäkseen niistä kostoansa. Apulaiset tulisivat pian toimistoon. Täytyi ennen heidän tuloansa suorittaa tutkimukset, takoa aseensa. Rahat, jotka Edith oli ottanut mukaansa, jotka hän oli anastanut — sillä aviopuolisoiden välinen lahja on kaikissa tapauksissa mitätön, jos avioero syntyy ilman lahjoittajan syytä — hänen on täytynyt ottaa ne hänen kassakaapistaan. Herra Frasne oli äskettäin ottanut haltuunsa erästä kauppaa varten satakaksikymmentätuhatta frangia, jotka olivat suoritettavat muutaman päivän kuluttua. Hän oli tullut itse sen maininneeksi Edithille. Avain on helppo teettää tai anastaa, mutta kuinka oli hän saattanut saada selvän lukon kirjainten salajärjestyksestä, jota ilman avain oli tehoton?
Herra Frasne nousi ja meni kassakaapin luo, jossa ei näkynyt mitään väkivallan merkkejä. Hän kouraisi taskuaan ja otti esiin avainkimppunsa. Silloin hän huomasi, että juuri kassakaapin avain puuttui. Edithin on täytynyt se ottaa juuri hänen lähtöpäivänään. Tosin oli hänellä siitä kaksoiskappale, mutta tavan mukaan oli hän poissaolonsa ajaksi uskonut sen ensimmäisen apulaisensa haltuun. Avatakseen ja todetakseen kaapin sisällön hän odottaisi siis tätä apulaistaan, joka sitäpaitsi oli sopiva todistajaksi.
Palattuaan työpöytänsä ääreen hän otti esiin rikoslain ja alkoi tarkastaa omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevia pykäliä. Hän luki pykälästä 380 että, jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi, siitä voi syntyä vain siviilioikeudellinen asia. Mutta sama pykälä, joka teki hänet aseettomaksi anastajaa vastaan, antoi loppuosassaan hänelle aseen käteen tämän rikostoveria vastaan:
»Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan varastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen.» Seuraamalla tätä latua löysi hän vielä enemmän. Pykälä 408, joka koski luottamuksen väärinkäyttöä, katsoi raskauttavaksi asianhaaraksi, jos rikoksen oli tehnyt virka- tai toimitusmies, kotipalvelija, palkkaa nauttiva palvelusmies, oppilas, apulainen, kirjanpitäjä, työmies, sälli tai oppipoika isäntänsä vahingoksi, ja määräsi silloin vankeusrangaistusta. Kuka esti häntä syyttämästä Maurice Roquevillardia, vieläpä syyttämästä häntä yksin? Eikö se ollut todennäköistä? Nuori mies tunsi paikat, toimistossa tapahtuneet maksut, sopimuspäivän, notarion poissaolon. Hän oli voinut panna merkille kassakaapin avaustavan, hetkeksi anastaa ensimmäisen apulaisen avaimen. Ollen vailla mieskohtaista omaisuutta oli hänen täytynyt hankkia itselleen varoja voidakseen viedä mukaansa rakastajattarensa. Ja vihdoin, eikö hänen pakonsa ulkomaille ilmiantanut häntä? Tosin rouva Frasnen kirje osoitti selvästi tämän selityksen vääräksi. Mutta eihän tarvittu muuta kuin hävittää tämä kirje, joka oli tehoton häneen itseensä nähden ja haitaksi hänen rakastajaansa vastaan nostettavassa jutussa. Kun se oli hävitetty, niin ei mikään voisi vapauttaa Maurice Roquevillardia. Vieläpä menetti tämä kaiken mahdollisuuden puolustautua: eikö hänen, puolustaakseen itseänsä, täytyisi kääntyä lemmittyänsä vastaan, myöntää ainakin eletyn yhteisesti tämän kustannuksella? Kunnian mies ei voinut sitä tehdä. Hänen tuomitsemisensa oli siis varma. Rikollisen luovuttaminen lopettaisi hänen lemmenretkensä. Hän tuotaisiin ylioikeuden eteen. Häväistynä, masennettuna, murskattuna, saisi hän kärsiä rangaistuksen molempien syyllisten puolesta. Vieläpä kukaties hänen perheensä, lieventääkseen hänen rikostaan, suorittaisi takaisin anastetun summan. Silloinhan ei tästä romahduksesta koituisi ainakaan aineellista tappiota. Eikä aineellinen tappio nyt enää näyttänyt vähäpätöiseltä sivuseikalta herra Frasnesta, kun tämä lähemmin harkitsi asiaa.
Sitä mukaa kuin hän joka puolelta tutkisteli tätä seuraamuksiltaan niin satoisaa suunnitelmaa ja ajatteli sen lopputulosta, tunsi hän epätoivonsa keventyvän. Hän unohti tuskansa valmistaessaan kilpailijansa kiduttamista. Hän ajatteli säälimättä kostonsa kaukaisimpia seurauksia aina noiden ylpeiden Roquevillardien masentamiseen saakka, jotka kuitenkin olivat ottaneet tuomari Clairvalin seuraajan ystävällisesti vastaan. Onnettomuudessaan olisi hän heittänyt kärsimyksensä kirouksena koko maailmaa vastaan. Vielä kerran luki hän uudelleen tuon kirjeen, joka yksin oli hänen suunnitelmansa haittana, sitten heitti hän sen päättävästi tuleen ja näki sen käpristyvän, mustuvan ja haihtuvan tuhaksi.
Kello löi yhdeksän.
Täsmällisinä saapuivat apulaiset toinen toisensa jälkeen toimistoon ja asettuivat pulpettiensa ääreen. Melkein samassa astui isäntäkin sisälle ja heitä tervehtimättä kysyi ensimmäiseltä apulaiselta huolestuneella äänellä:
— Philippeaux, minä en löydä kassakaapin avainta.
— Se on tässä, herra, vastasi apulainen. Tehän uskoitte sen minulle poissaolonne ajaksi. Minä en ole sitä käyttänyt.
— Hyvä on, tulkaa mukaani.
Molemmat poistuivat työhuoneeseen.
Herra Frasne aukaisi kassakaapin ja huomasi heti siinä jotakin epäjärjestystä.
— Oletteko etsineet täältä jotakin, sitä testamenttia ehkä?
Philippeaux kielsi mitä jyrkimmin:
— En, herra, minä vakuutan.
— Sitten minä en ymmärrä. Katsokaa: tuo käärö on avattu. Se sisälsi Zelvaden ostohinnan: satakaksikymmentätuhatta frangia. Mehän laskimme ne yhdessä.
— Niin tehtiin, myönsi apulainen säikähtyneenä.
Notario oli aivan tyyni eikä jatkanut tutkimustaan sen pitemmälle, vaan sulki kassakaapin jälleen huolellisesti.
— Joku on käynyt kaapissa.
— Se on mahdotonta, herra.
— Luonnollisesti on joku käynyt täällä. Me tarkistamme sisällyksen poliisikomisarion läsnäollessa. Kuka sulki toimiston eilen illalla?
— Maurice Roquevillard.
— Jäikö hän tänne yksin?
— Jäi kirjoittamaan kirjeitä.
— Kuinka kauaksi aikaa?
— En tiedä. Minä tapasin hänet pylväistön luona puolituntia myöhemmin.
Hän antoi minulle avaimet takaisin.
— Avaimetko? Onhan kassakaapin avain myöskin avainkimpussanne.
— On.
— Se on varomatonta.
Hetken kuluttua kysyi herra Frasne:
— Miksei hän ole vielä tullut?
— Kuka?
— Maurice Roquevillard.
— Ei hän tule lainkaan, lausui apulainen kostonhimoisella äänellä.
Herra Frasne katsoi häntä tarkkanäköisillä silmillään. Näkemästään teki hän kaksi päätelmää: huhu hänen onnettomuudestaan kiersi jo kaupungilla, ja Philippeaux, jota hän epäili mustasukkaisuudesta, olisi varma liittolainen. Siitä huolimatta hän teeskenteli tietämättömyyttä.
— Se on totta. Hänenhän piti palata isänsä luo.
— Ei, herra, hän on matkustanut eilen illalla, kahdentoista-junalla.
— Minne?
— Italiaan.
— Ah! Minä ymmärrän, tunnusti notario tällä kertaa.
Ja harvakseen lausui hän päätelmänsä:
— Olisiko siis hän avannut minun kassakaappini? Kuinka olisi hän tuntenut avausmerkit?
Philippeaux painoi päänsä alas: pelko ja kateus tekivät hänestä kavaltajan.
— Se on merkitty minun pöytäkirjani almanakkaan, mutta ilman selitystä: minun muistini on huono. Roquevillard on saattanut lukea sen siitä ja arvata sen tarkoituksen.
Herra Frasne, joka käytti hyväkseen olosuhteita, silmäsi uudelleen apulaistaan, matta peitti tyytyväisyytensä:
— Te olette ollut kahdesti varomaton, Philippeaux. Pyytäkää jotakin tovereistanne kutsumaan tänne poliisikomisario. Hän tarkistakoon kaapinsisällyksen itse.
Niin tarkastettiin kaappi virallisesti useiden todistajain läsnäollessa. Herra Frasne luetteli kärsivällisesti sen sisällyksen. Ei yhtään kappaletta puuttunut ja kassavarojen summa oli täsmällinen.
— Vielä on tarkistettava tuo suuri käärö, joka on murrettu auki, sanoi tyynesti notario, joka toimitti asiansa perinpohjaisesti. — Se sisälsi kahdenkymmenen hehtaarin suuruisen Zelvaiden ostohinnan, satakaksikymmentätuhatta frangia seteleissä, minä laskin ne itse ennen matkallelähtöäni, täällä läsnäolevan ensimmäisen apulaiseni kanssa, joka sen todistaa.
— Aivan oikein, herra.
— Summa on merkitty käärön kuoreen.
Todettiin, että käärö sisälsi vain kaksikymmentä seteliä.
— Minulta on varastettu satatuhatta frangia, lausui herra Frasne.
— Mitenkä selitätte, huomautti komisario, että varas ei ole vienyt kaikkea? Tavallisesti he eivät vapaaehtoisesti jätä saalistaan keskeneräiseksi.
— Minä selitän sen viskaalinvirastossa, jonne menen heti esittämään kanteeni.
— Se on teidän asianne. Epäilettekö siis jotakin?
— Epäilen.
— Palvelijoitanneko?
— En. He olisivat lähteneet karkuun. Eivätkä he olisi osanneet avata kaappia.
— Hyvä. Minä menen laatimaan pöytäkirjaa.
— Saattakaa minua viskaalinvirastoon. Sehän on aivan lähellä.
— Kuten tahdotte.
He lähtivät suoraan viskaalinvirastoon. Notario joutui yleisen syyttäjän kanssa pitkään keskusteluun, jota jatkui vielä poliisikomisarion poistuttuakin. Kun hän palasi portaita alas, tapasi hän niiden edustalla herra Roquevillardin, joka oli menossa hovioikeuteen. Molemmat herrat katsoivat toisiaan ja tervehtivät.
V.
PERHE VAARASSA.
Ennen istuntosaliin menoansa on asianajajilla ja tuomareilla tapana tarinoida muutamia minuutteja keskenänsä pukuhuoneessa. Siellä arvioidaan kaupungin kuulumat. Mutta herra Roquevillard, joka oli hyväntuulisuutensa vuoksi suosittu ja jonka sattuvia huomautuksia pelättiin, otti kauhtanansa pukusäiliöstä ja meni suoraan paikallensa aitioon. Virkaveljet katselivat häntä kaukaa ilkkuvan uteliaina ja laskivat leikkiä nuoren Mauricen seikkailusta, jota he muuten käsittelivät keveästi ja korvapuustina maaseudun tapojen ahdasmielisyydelle. Herra Roquevillard näytti syventyneen esitettävänsä valmisteluun. Eräs vahtimestari saapui hänen luokseen, kosketti olkapäähän ja sanoi:
— Tuomari, teitä pyydetään viskaalinvirastoon.
Hän nousi heti vakaasti.
— Minä tulen.
Joka päivä sattuu, että yleinen syyttäjä käyttää hyväkseen jonkun istunnossa olevan asianajajan läsnäoloa tiedustellakseen hänen mielipidettään jossakin rikoslakia koskevassa asiassa. Herra Roquevillard tunsi kuitenkin epämääräistä levottomuutta: herra Frasnen kohtaaminen portaiden edustalla toi hänen päähänsä:
— Onkohan se niin mieletön, että on nostanut kanteen aviorikoksesta?
Lain mukaan on uskottomuus edelleenkin rikos. Ainoastaan mies voi nostaa siitä kanteen, mutta harvoin hän sitä oikeutta käyttää. Notarion kasvoista oli kuitenkin vaikea päättää mitään…
Prokuraattori, herra Vallerois, oli jo monet vuodet ollut Chambéryn viskaalinviraston päällikkönä. Hänellä oli ollut aikaa oppia antamaan arvoa herra Roquevillardin ammattikunnolle, luonteelle ja taidolle. Puhuttiin kyllä tämän mahdollisesta ehdokkuudesta ensi vaaleissa eduskuntaan, ja nykyinen vastapuolue piti häntä, jos hän suostuisi, tarmokkaimpana ja pätevimpänä johtajanaan. Herra Frasnen syyte torjuisi tykkänään tämän valtiollisen vaaran. Vallassaolijain puoluemiehenä totesi herra Vallerois miltei mielihyvällä tämän seikan, kun herra Roquevillard astui hänen työhuoneeseensa.
Mutta kun prokuraattorin piti häntä puhutella, haihtui tämä ajatus, ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän näki nyt edessään vain koettelemukseen joutuneen kunnonmiehen. Hän ojensi kättä ja alkoi:
— Minun on tehtävä teille kiusallinen ilmoitus. Hän keskeytti ja epäröi. Asianajajan siveellinen ryhti ilmeni parhaiten vaikeissa oloissa. Hän antoi arvoa yleisen syyttäjän hienotunteisuudelle ja jatkoi itse.
— Se koskee minun poikaani.
— Niin.
— Avioerojutussako, johon hänen nimensä on sekaantunut? Aviorikostako koskeva syytös?
— Ei, ikävä kyllä.
— Ikävä kyllä?
Nuo sanathan olivat outo viittaus. Vakaalla, mutta käheällä äänellä kysyi M. Roquevillard:
— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? Itsemurhako?
— Ei, ei, rauhoittukaa toki, huudahti herra Vallerois huomaten aiheuttamansa erehdyksen. Hän on matkustanut pois viime yönä rouva Frasnen kanssa: koko kaupunki tietää sen. Mutta raskauttavampaa on se, että herra Frasne on vastikään jättänyt minulle syytöksen poikaanne vastaan rahojen anastuksesta.
Huolimatta itsensähillitsemistaidostaan punastui vanha lakimies ja lausui loukkaantuneena:
— Rahojen anastuksestako? Minä tunnen poikani. Se on mahdotonta.
Prokuraattori luki hänelle notarion allekirjoittaman ilmiannon ja poliisikomisarion laatiman pöytäkirjan. Tarkkaavaisesti, keskeyttämättä kuunteli herra Roquevillard. Tuo saattoi olla, ja oli hänen perheensä romahdus, hänen nimensä häväisy. Itsensä hilliten, mutta sydämeen satutettuna, lausui hän:
— Se on halpamielinen kosto herra Frasnen puolelta.
— Niin minäkin uskon, toisti herra Vallerois, osoittaen peittelemätöntä myötätuntoa. Mutta rahat ovat poissa: mitenkä ehkäistä kanteen nostaminen?
— Poikani ei ole ainoa asianomainen. Kun kaksikymmenvuotias lapsi vie mennessään kolmikymmenvuotiaan naisen, kumpiko näistä valmistaa ja johtaa matkan?
— Minä huomautin sitä hänelle äsken tällä samalla paikalla mahdollisimman selkeästi. Neuvoin häntä malttamaan mieltänsä ja miettimään edes vuorokauden. Mutta hän ei suostunut. Oikeuden täytyy siis mennä menoansa. Minun on pakko lähettää asia tutkintotuomarille.
Kooten voimiaan tätä kohtaloniskua vastaan herra Roquevillard vaikeni, kun taas yleinen syyttäjä harkitsi pulmallista juttua puolelta ja toiselta.
— Häntä vastaan on raskaita, täsmällisiä, keskenään yhtäpitäviä asianhaaroja: ensinnäkin hänen teon toimeenpanoa helpottava asemansa toimistossa, sitten hänen käyntinsä siellä eilen illalla, avaimet hallussaan toisten apulaisten poistuttua, sitten se, että häneltä puuttui varoja tämänlaatuiseen seikkailuun, jopa vielä sekin, että anastaja itse rajoittaa anastamansa summan, ikäänkuin velan, joka ehkä tulee takaisinmaksettavaksi.
— Hänen puolestaan puhun toisia asianhaaroja, huomautti isä ylpeästi. Ensinnäkin hänen perheensä. Kunnon ihmisten koko jälkeisön edessä ei yksi sen jäseniä hevin valehtele. Ja kuka teille on sanonut, että hän on lähtenyt ilman omia rahoja? Kun hänen rahansa ovat lopussa, niin hän palaa takaisin, minä vastaan siitä.
Heidän keskustelunsa keskeytti vahtimestari tullen noutamaan asianajajaa, jonka esitystä oikeus odotti.
— Minä tulen heti, sanoi herra Roquevillard viitaten miestä menemään.
— Mutta jos hänet vangitaan, mitenkä hän puolustautuu? jatkoi herra Vallerois. Muistakaa, että hänen asemansa on huono. Todistukset kiertyvät pahasti häntä vastaan. Ja suotuisimmassakin tapauksessa täytyisi hänen, oman syyttömyytensä osoittamiseksi, syyttää toista. Tahtooko hän tehdä sitä? Ja hän joutuu kuitenkin aina rikostoverin asemaan. Joka tapauksessa, jos tunnette hänen olinpaikkansa, neuvokaa häntä odottamaan jonkun aikaa ennenkuin hän palaa Ranskaan.
Herra Roquevillard pudisti päätään päättävästi.
— Ei, ei. Pako olisi tunnustus. Hänen täytyy palata. Minä löydän kyllä todistuksia hänen syyttömyydestään.
Ja hän lisäsi hetken harkittuaan asianhaaroja myötä ja vastaan.
— Herra prokuraattori, koska meidän onnettomuutemme teitä liikuttaa, sallikaa minun pyytää teiltä palvelusta, suurta palvelusta, joka vielä voi meidät pelastaa?
— Mitä?
— Esittäkää notario Frasnelle, että hän peruuttaa kanteensa sadantuhannen frangin käteistä maksua vastaan.
— Tekö maksaisitte?
— Minä maksaisin.
— Mutta jos teidän poikanne on syyllinen?
— Hän on umpikujassa, niinkuin sanoitte. Meidän kunniamme maksaa enemmän. Jo tutkimuskin sitä tahraisi.
— Notario Frasnea pidetään rahantuntevana. Kenties hänen kanteensa onkin vain keino koettaa saada rahansa takaisin. Tarjotkaa puolet.
— Ei, ei tinkimistä. Täysi maksu täyttä peruutusta vastaan.
— Te olette oikeassa. Minä haluaisin teitä auttaa, maitre. Ja uhrauksenne jälkeen vieläkin enemmän. Mutta soveltuukohan minun asemaani ryhtyä niin poikkeukselliseen tehtävään?
Herra Roquevillardin vastauksesta pääsi näkyviin hiukkasen tunteellisuutta:
— Se on poikkeuksellinen, myönnän sen. Mutta aika kiiruhtaa. Minun on riennettävä oikeuteen. Tuossa tuokiossa toitotetaan syytöstä kaikkialla. Te yksin tunnette sen ja voitte sen vielä estää, tehdä tyhjäksi. Pyytämällä pyydän teiltä sitä.
— Se on mahdotonta: minä en voi mennä kanteennostajan luo.
— Te voitte käskettää hänet tänne.
— Olkoon, sanoi herra Vallerois. Keino on raskas, mutta varmaan tehokas. Minä teen esityksen omassa nimessäni, jotta jos asia sattumalta menisi myttyyn, te ette olisi asiaan takertunut tarjouksen kautta, joka näyttäisi varkauden tunnustamiselta.
— Kiitos. He erkanivat, asianajaja palasi istuntosaliin, jossa tuomarit jo olivat levottomia, ja alkoi puolustaa päämiestään tavallisella selväjärkisyydellään. Hänen todistelunsa sitovaa johdonmukaisuutta kuullessaan ei kukaan olisi saattanut aavistaa, mikä tuska häntä ahdisti. Mutta kun hän istuutui, vanha taistelija, joka ei milloinkaan ollut väsynyt, tunsi hän äärimmäistä uupumusta, raskasta kuin vanhuuden tuntematon taakka.
Vastapuolen selityksen ja lyhyen vastineen jälkeen päättyi vihdoin juttu. Hän katsoi kelloansa, se oli puoli neljä. Näiden kolmen tunnin väliajalla oli hänen poikansa kohtalo ratkaistu. Hän palasi viskaalinvirastoon, missä herra Vallerois häntä odotti ja huomasi heti, että tämä oli epäonnistunut.
— Herra Frasne kävi täällä, selitti viskaali. Te olitte oikeassa: hän kostaa.
— Hän kieltäytyy?
— Jyrkästi. Hän rakastaa vihaansa enemmän kuin rahaansa. Turhaan minä painoin häntä kaikin voimin, viittasin skandaaliin, joka heijastuisi hänen vaimoonsa, sanoinpa vielä, etteivät todistuksetkaan ole riittäviä. Hän vastasi minulle, että jollen minä pane virallista syytettä vireille, hän nostaa siviilijutun tutkintotuomarin edessä. Siihen hänellä on oikeus ja hänen päätöksensä on järkähtämätön.
— Entä jos minä koettaisin häntä taivuttaa? Me olimme hyvissä väleissä.
— Se olisi hyödytön käynti, kiusallinen ja jopa vahingollinenkin. Minä en teitä siihen kehoittaisi. Minä puhuin hänelle teidän perheestänne, teistä. Hän vastasi minulle: »Hänen poikansa on iskenyt minua sydämeen. Sen pahempi, jos syyttömät saavat kärsiä syyllisten vuoksi.»
Herra Roquevillard mietti hetken, kumarsi prokuraattorille ja ojensi hänelle kättänsä:
— Jäljellä on vain kiitoksen lausuminen teille. Te olette menetellyt ystävän tavoin, en ole sitä unohtava.
— Olen kovasti pahoillani tähtenne, vastasi herra Vallerois liikutettuna.
Salkku kainalossa kulki herra Roquevillard kotiansa. Hän kiiruhti aina joustavaa astuntaansa pää pystyssä tapansa mukaan, mutta kasvot sangen kalpeina. Pylväistön luona, joka on joutilasten tyyssija, kohtasi hän ystäviä, jotka kääntyivät poispäin, kun taas muut tuijottivat häntä päin naamaa ilkkuvasti. Hän ymmärsi että Frasnen toimiston apulaiset kuuluuttivat jo ympäri kaupunkia Roquevillardien häpeää. Ensimmäistä kertaa nyt, vuosisatoihin, himmeni tämän rodun loisto. Koko sukuko siis oli tehtävä epäluulonalaiseksi sentähden, että joku valoi sen niskaan vihansa visvaa! Ja alhaista kateuttako vain nostatti nimen ylpeys! Hävittikö yhden jälkeläisen heikkous koko sen voimakkaan ja kunniakkaan menneisyyden, josta niin pitkät ajat oli nähty miehekkäitä esikuvia? Eivätkö nuo, jotka siitä riemuitsivat, ymmärtäneet, että tämä romahdus sattui heihin!….
Hän oikaisi ryhtiänsä ja hidastutti kulkuansa. Ei kukaan kestänyt hänen katsettansa. Hän vain terästyi ja mietti, kääntyessään päin myrskyä: »Koirat, haukkukaa matkan päästä. Mutta älkää tulko liki. Niinkauan kuin elän, suojelen minä omiani, varjelen heitä kaikella voimallani. Ettekä te näe minun ruikuttavan.»
Talonsa portilla hän tapasi herra de la Martellerien, naapurinsa maalta. Pitikö hänen kärsiä jo säälittelyjä ja myötätunnon vakuutteluja? Tuo raivohullu oli sitten vielä inhimillisin kaikista, kun tuli tapaamaan häntä oikein kotoa pitäen. Vanha aatelismies näytti hänelle linnaa, joka säteili illan valossa, ja kertoi salaperäisesti:
— Keisari Sigismundin vastaanottotilaisuudessa, vuonna 1416, antoi herttua Amadeus VIII linnan suuressa salissa juhla-aterian, jonka oli valmistanut Jean de Belleville, Savoijin kakkujen keksijä. Ruoka-annokset olivat kunkin vieraan vaakunalla varustetussa kääreessä ja kukin sai hänelle määrättyä ruokaa yhden, kaksi tai kolme annosta, arvoluokkansa mukaan. Minä rakastan tätä erittelyä: tulee syödä, ei ruokahalun, vaan arvon mukaan.
— Yksi annos olisi minulle riittänyt, vastasi herra Roquevillard jättäen tungettelijan siihen.
Hän ei puolestaan saattanut pettää nykyisyyttä menneisyyden muistoilla. Hän aukaisi oven, nousi portaita ylös ja meni työhuoneeseensa karttaen yhä vuoteenomana olevan vaimonsa kamaria. Mutta tämä, joka oli kuullut hänen tulevan, lähetti kutsumaan häntä toivoen saada kuulla jotakin heidän pojastaan. Rouva Roquevillard oli yksinänsä, istumassa vuoteellaan, pimenevän päivän varjossa.
— Marguerite on ulkona, sanoi hän, ja, tuskin uskaltaen kysymystään sanoiksi pukea, lisäsi:
— Tiedätkö mitään Mauricesta?
— En mitään. Tuskin me pitkään aikaan saammekaan tietää mitään.
— Kuinka sinun äänesi on outo, François! jatkoi sairas. Tuo nainen on lumonnut poikaparan, ymmärrätkö.
— Heikkous on tavallaan myöskin syyllisyyttä.
Äänen ankaraa sävyä ihmetellen väänsi hän sähkövalon nappulaa ja näki puolisonsa kuin äkillisen vanhuuden yllättämänä, niin kalpeana ja silmät niin kuopallaan, että hän aavisti vaaraa.
— François, pyyteli hän, on jotakin muuta, jota sinä salaat minulta. Enkö olekaan enää niinkuin ennen sinun kumppanisi, jolle sinulla ei ollut salaisuuksia?
Mies tuli lähemmäksi vuodetta.
— Ei, rakas vaimoni, muuta ei ole. Poikamme poistuminen, eikö se riitä?
Suoristautuen ja kädet oikona toisti rouva Roquevillard pyyntönsä:
— Minä luen sinun katseestasi suurta uhkaa, joka on meidän yllämme. Älä säästä minua, kuten viime yönä. Puhu: minulla on rohkeutta.
— Sinä kiihdyt ilman syytä; ei ole mitään.
— Minä vannon, että minulla on rohkeutta. Etkö usko minua?
— Valentine, rauhoitu.
— Odota, sinä uskot minua kohta.
Ja pannen kätensä ristiin sairas vanha rouva rukoili ääneen voimaa Jumalalta. Verettömillä, kuihtuneilla, elottomilla kasvoilla kiiluivat silmät hehkuvina.
— Valentine, koetti mies rauhoittaa.
Mutta vaimo kääntyi häneen päin, kuin toiseksi ihmiseksi muuttuneena.
— Nyt, sanoi hän, nyt puhu. Minä voin kuulla kaikki. Onko hän kuollut?
— Ei toki, ei!
Sama ajatus kuin hänellä itsellään prokuraattorin luona! Ja vaimonsa elähyttävän uskon edessä alistuen kertoi herra Roquevillard sen kaamean syytöksen, joka Mauricea vastaan oli tehty.
— Se ei ole totta. Meidän poikamme ei ole varas.
— Ei. Mutta koko maailma tulee häntä pitämään varkaana.
— Mitä siitä, kun hän sitä ei ole todellisuudessa. Ja sen minä tiedän varmasti.
Herra Roquevillard lausui kuitenkin:
— Hän saattaa meidät häpeään.
Perheen päämiehenä tuomitsi hän rikosta rotua vastaan, kun taas uskovainen nainen ajatteli omaatuntoa.
— Jumala ei meitä hylkää, vakuutti rouva juhlallisesti.
Juuri kun hän lausui tämän toivonsanan, astui Marguerite sisään, hämmennyksissä ja koetellen hillitä mielensä kuohuntaa. Hän näki isänsä ja äitinsä saman yhteisen surun vallassa ja, niinkuin tulva työntää tieltänsä padon, niin heitti hänkin pois väkinäisen hillintänsä ja purskahti itkuun.
Rouva Roquevillard painoi häntä poveaan vastaan.
— Tule minun luokseni.
— Kuka on ollut sinulle paha? kysyi isä. Kuumeisella tahdonponnistuksella hillitsi Marguerite tuskansa:
— Meitä häväistään.
— Kuka?
— Minä tulen rouva Bercyn luota. Raymond oli läsnä. Rouva sanoi minulle: »Teillähän on soma veli.» Se oli ilkeää. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi: »Tottahan tiedätte, mitä Frasnen toimiston apulaiset kertovat?» Minä olin yhä vaiti. »He kertovat että teidän veljenne ei ole tyytynyt naiseen.» — »Äiti!» huomautti kyllä Raymond heikosti. Minä olin jo noussut ylös. »Puhukaa loppuun, rouva, se on velvollisuutenne.» Hän uskalsi jatkaa: »Hän on vienyt mennessään kassan.» Silloin minä sanoin: »Minä kiellän teitä parjaamasta veljeäni.» Ja sulhaselleni lisäsin: »Teidät, herra, joka ette kykene edes kotonanne suojelemaan minua, vapautan lupauksestanne.» Hän koetti minua pidättää, mutta minä en kuullut enää mitään, vaan tulin suoraan tänne.
— Rakas pikkuruiseni! lohdutti äiti häntä syleillen.