— Ah! huudahti herra Roquevillard nousten pystyyn, ainako siis tuomitaan kuulematta!

Mutta jo oli Marguerite unohtanut omakohtaisen onnettomuutensa yhteisen onnettomuuden vuoksi. Hän nousi niinikään, meni isänsä luo ja katsoi häntä silmiin:

— Te, johon minä luotan, vastatkaa minulle: eihän se ole totta, eihän?

— Se on valhetta! vakuutti sairas.

— Niin minäkin toivon, lausui perheenpää. Mutta kaikki ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti häntä vastaan, ja hän voi tulla tuomituksi.

— Tuomituksiko?

— Niin tuomituksi, toisti herra Roquevillard, ja me kaikki hänen kanssaan, joilla on sama nimi, jotka tulemme samasta menneisyydestä ja menemme samaan tulevaisuuteen.

Hän teki liikkeen, joka näytti suojelevan itkeviä naisia ja uhkaavan karkuria.

— Yksi heikkouden hetki riittää murtamaan niin monen polven ponnistukset. Ah! mitatkoon hän siellä häpeällisessä paossaan kavalluksensa suuruutta: sisaren kihlaus purkautunut, veljen tulevaisuus turmeltu, äidin terveys murrettu, meidän omaisuutemme järkytetty, meidän nimemme häväisty ja meidän kunniamme tahrattu! Siinä hänen tekonsa. Ja sitä kutsutaan rakkaudeksi! Mitä sillä on väliä, ettei hän ole anastanut erästä rahasummaa? Meiltä hän on vienyt kaikki. Mitä meillä on nyt enää jäljellä?

— Te, huudahti Marguerite. Te pelastatte hänet.

— Jumala, sanoi rouva Roquevillard, joka onnettomuudessa jälleen oli löytänyt tyynen kirkkautensa.

— Olkaa luottavaiset, sukupolvien ansiot eivät milloinkaan mene hukkaan. Ne korjaavat syyllisten erheet…

TOINEN OSA.

I. RAUNIOIDEN TEKIJÄ.

Kaikista Lombardian järvistä tuntemattomimpia on Ortan järvi. Se jää Lago Maggioren maineen varjossa huomaamattomaksi kuin vene laivan vanavedessä.

Junasta, joka kulkee pitkin sen rantaa, tyytyy matkustaja välinpitämättömänä sitä katselemaan suvaitsematta pysähtyä. Hän huomaa sitä ympäröivien metsäisten vuorten täsmälliset piirteet ja laaksojen rotkot, joissa näkyy puoliksi piilossa olevia valkoisia kyliä kuin lampaita laitumella. Hänen silmissään vilahtaa lehväinen kumpu korkean niemen nenässä, rannalle piroiteltu kaupunki, täyteen rakennettu saari, ja nopeasti ohikiitäessään arvelee hän nähneensä herkimmän hymyn maisemassa, johon keskittyy Lombardian luonnon viehätys: jylhän ja viehkeän yhtymä. Järven ranta kaartuu pehmeästi, mutta näköalan piirteet ovat jyrkät eivätkä utumaiset niinkuin Sveitsissä ja Savoijissa vaaleamman taivaan alla. Illalla ne näyttävät kuin kuultavaan taustaan upotetuilta. Vuorenkukkulain tasasuhtainen aaltoilu toistuu samanmuotoisena, pohjoista kohti vain yhä suurempana, joten näistä aalloista näkee, minkälaisin askelin Novaren tasanko nousee Alppien huikeaan korkeuteen.

Orta Novarese ei ole vielä varustettu matkailijoita varten. Siitä sen onnellinen erillisyys. Yksi ainoa hotelli Monte Sacren rinteellä — kaksikymmentä kappelia on tämän vuoren puitten lomassa kuvaamassa Assisin pyhän Franciscuksen elämää ja ihmetöitä — Belvédèren hotelli ottaa vastaan rajoitetun määrän matkailijoita. Mutta pitkin rannikon vihantia äyräitä tapaa lakkaamatta maalaistaloja, joissa lähiseutujen vallasväki on kesää viettämässä. Niihin on helppo päästä. Niiden hyvinhoidetut puutarhat levittävät kukkien tuoksua ja tätä tuoksua on toisenmoinen nautinto hengittää kuin hotellien keittiökäryä, joka myrkyttää oleskelun Pallanzassa ja Bavenossa…

Karttaen suuria kaupunkeja, missä olivat viettäneet talvisajan, olivat rouva Frasne ja Maurice Roquevillard toukokuussa asettuneet Belvédèren hotelliin. Vaihdoksen rasituksen ja myöskin hinnan kohtuullisuuden vuoksi asuivat he siellä vielä lokakuun lopulla. Poikkeuksellinen syksy oli seurannut kesää melkein huomaamatta, ja vain päivien lyhyys, ilmassa joskus tuntuva viileys ja lehtien alkava kellastuminen esti aurinkoa enää herättämästä rajatonta luottamusta.

Tänä aamuna istui Maurice makuukamarin viereisessä huoneessa kääntämässä ranskaksi pientä italialaista kirjaa, Vita dei SS. Giulio e Giuliano, kahden apotin historiaa, jotka neljännellä vuosisadalla olivat Egean meren puolelta tulleet käännyttämään Ortaa kristinuskoon. Eräs Lamartinelta lainattu lauselma, joka oli tekstiin otettu ranskankielisessä asussaan, kiinnitti hänen mieltään kauemmin kuin sekavinkaan käännettävä lause. Uneksien käänsi hän päänsä akkunaan päin. Hän näki läheisen niemen puita verhoavat lehvät, kuultavan ja tyynen vedenkalvon, pienen saaren, vanhastaan ihastuttavan paikan, jota elämäkerran runollinen tekijä vertaa kameliakukkaan hopeaisella tarjottimella. Vaistomaisesti etsi hänen katseensa sitten näköpiiriä rajoittavia vuoria, ikäänkuin tahtoen tunkeutua niiden läpi nähdäkseen tuollepuolen. Hänen näin istuessaan mietteissään hiipi valkoinen olento huoneeseen, kumartui hänen olkansa yli ja katsoi hänen edessään olevaa avonaista kirjaa. Italialaisten lauseiden keskestä pisti hänen silmäänsä ranskankielinen lause: Lapsen kohtalon, sanoi Lamartine, määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt: hänen sielunsa muodostuu ennenkaikkea niistä vaikutelmista, jotka hän on siellä saanut. Äitimme silmien katse on osa meidän sieluamme, joka tunkee meihin omien silmiemme kautta.

Rouva Frasne sulki hiljaa kirjan, ja hänen rakastajansa, joka ei ollut kuullut hänen tulevan, hätkähti tätä tekoa. He vaihtoivat katseen, joka oli täynnä semmoista, mitä rakastavaiset eivät uskalla sanoa ja tuskin ajatella.

— Mikäs kuukauden päivä nyt on? kysyi nainen huolettomasti.

Tointuneena vastasi Maurice:

— Viideskolmatta lokakuuta.

Samassa teki Edith hänet uudelleen levottomaksi:

— Siitä on vuosi, muistatko, kun kohtasimme Lémencin kukkulalla. Silloin, kun päätimme yhdessä paeta. Siitä ei ole kuin vuosi, mutta jo nyt on minun rakkauteni sinulle riittämätön.

— Edith!

— Ei, se ei enää sinulle riitä.

Ja surullisesti hymyillen lisäsi hän luontevasti:

— Katso, sinä työskentelet.

— Edith, tottahan täytyy ajatella tulevaisuutta.

— Ei, sitä ei tarvitse ajatella vielä. Mitä meiltä puuttuu?

Maurice pahastui tästä kysymyksestä:

— Minun rahani ovat lopussa. Me elämme nykyään sinun varoillasi, sitä en voi unohtaa.

— Mutta kaikki on toki yhteistä meidän keskemme. Enkö ole sinun vaimosi?

Hän rypisti kulmiansa itsepäisen näköisenä:

— Minä haluan, että sinun myötäjäisiisi ei kajota. Olen pyytänyt erästä ystävääni, joka on sanomalehtimiehenä Pariisissa, kuulustamaan minulle paikkaa sanomalehtialalla. Minähän voisin seurata ulkomaisia lehtiä? Ylioppilaana opettelin englanninkielen, sittemmin tohtorinväitöstäni varten saksan. Nyt puhun jo italiaa. Kun siihen lisäksi saa jonkun juridisen sivutoimen, niin sillä jo elää.

Edith kuunteli kaksimielisesti hymyten ja hyväili kädellään hänen kasvojansa:

— Huomenna puhumme tulevaisuudesta. Huomenna, ei tänään.

— Miksi lykätä päiväksikään? Päinvastoin, määrätkäämme nyt heti lähtöpäivämme.

— Lähtöpäivämmekö?

— Niin, Pariisiin.

Edith ei voinut salata pahastumistaan.

— Aina vain Pariisiin. Sinä puhut siitä minulle lakkaamatta. Sinähän olet ihan sen ajatuksen lumoissa.

— Siellähän — minä voin ansaita leipäni, vastasi Maurice alakuloisesti.

Soljana ja rentona sylkähti Edith hänen syliinsä, etsi hänen punaiset huulensa viiksien alta ja kuiski hänelle ihan likeltä:

— Minä pyysin sinulta yhtä vuotta elämästäsi. Yhtä vuotta elää ilman entistä tai tulevaa, hengittää päivästä päivään vain hempeyttämme, unohtaa minun vuokseni koko muu maailma. Muistatko?

— Enkö ole sinulle sitä antanut ja enemmänkin?

— Minulta puuttuu yksi päivä: huomenna on meidän vuosipäivämme.

Liikutettuna Maurice toisti:

— Huomenna, Edith.

Muistoistaan väristen nousi Edith seisomaan:

— Älä turmele tätä päivää, joka meillä on jäljellä. Koska se on viimeinen, olkoon se meidän pisara pisaralta nautitun vuotemme kaunein. Älkäämme puhuko tulevaisuudesta ennenkuin huomenna. Lupaatko?

Maurice hymyili tälle intoumiselle:

— Täytyy kai.

— Minä menen pukeutumaan. Se on pian tehty. Ja me lähdemme ulos. Syömme aamiaista saarella.

Hän poistui ja Maurice aikoi jatkaa keskeytynyttä käännöstään. Mutta uudelleen oli hänen edessään ranskalainen lause: Lapsen kohtalon määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt… Ja uudelleen hän pysähtyi.

Edith oli oikeassa. Nykyinen olo ei hänelle riittänyt, ei ollut koskaan riittänyt. Vastikään olivat he päättäneet olla ajattelematta tulevaisuutta, mutta menneisyyteen, josta he eivät olleet uskaltaneet puhua, olivat heidän silmänsä syventyneet suun ollessa vaiti. Mauricelle oli tämä vaikeneminen käynyt kärsimykseksi. Mitä tekivät he tuolla läheisten vuorten takana tällä hetkellä? Hänellä ei ollut heistä mitään tietoa.

Edith ilmestyi kynnykselle anoen hänen hyväksymistään:

— Olenko mielestäsi sievä tänään?

Hänellä oli valkoisesta alpakasta tehty kesäpuku, joka olematta mitenkään ahdas korosti hänen vartalonsa sorjuutta, valkoisilla sulkakoristeilla somistettu hattu, joka täydensi hänen koko olentonsa lennokkaankeveätä suloa. Tämä vuosi oli häntä nuorentanut. Hänen tuliset silmänsä eivät voineet luoda säteilevämpiä katseita kuin ennen, mutta hänen poskensa olivat täyteläisemmät ja vähemmän kalvakkaat. Hänen hento vartalonsa vaikutti voimakkaammalta. Ja koko hänen olentonsa oli saanut tyydytetyn rakkauden sanoin-selittämätöntä ilmettä.

Maurice ihaili häntä, mutta ei lausunut odotettua kohteliaisuutta.

He astelivat Ortan valkamaan jyrkkää kivettyä rinnetietä, jota kuljettiin niin vähän, että ruohoa kasvoi kivien lomissa. Venevalkaman edessä olevalla aukealla kohtasivat he nuoren punahattuisen tytön, jonka he kävelyillään olivat tavanneet jo useampia kertoja ja jonka täytyi asua jossakin lähistöllä. Hän katseli heitä arastelematta, varsinkin Mauricea.

— Hän on viehättävä, totesi nuori mies tytön mentyä ohi.

Edith nyrpisti suutaan ja sanoi:

— Älä katsele häntä. Minä olen mustasukkainen. Maurice laski leikkiä tästä vakavuudenpuuskasta:

— Mustasukkainenko? Ja eikö minulla sitten olisi syytä?

— Kenelle sitten, Herran nimessä?

— No sille tummalle italialaiselle viiksiniekalle, joka ateriain aikana laiminlyö ystävättärensä ja luo sinuun rakastuneita silmäyksiä.

Edith purskahti nauramaan:

— Lorenzolle!

— Sinä tiedät hänen nimensäkin?

— Hän on sen minulle sanonut. Hän teki minulle silmien valkuaisia muljauttaen rakkaudentunnustuksen; minä olin nauraa kuollakseni.

Mauricekin koetti nauraa vuorostansa. Mutta kun he olivat asettuneet veneeseen ja päässeet rannasta parin kolmen aironvedon päähän, tunsivat he kumpikin samaa vaistomaista tyytymättömyyttä. Tätä nykyisyyttä, jota he niin suurella taidolla vaalivat, että saadaksensa esille siitä kaiken mehun karttoivat ajatella entistä ja edessä olevaa, saattoi vähäinenkin välikohtaus häiritä. Mitä muureja täytyi rakentaa rakkauden ympärille, jotta se olisi suojassa maailmalta edes yhden vuoden? Tätä rakkautta, jolle he olivat uhranneet kaiken, puristi joka puolelta elämä, vieläpä heidän omien sydäntensä liikkeet, niinkuin tuo saari heidän edessään oli ympäriinsä vetten saartama.

Edith tuli ensimmäisenä tästä tietoiseksi. Hän nousi tuhdolta ja siirtyi Maurice'ia lähemmäksi. Maurice ei häntä ymmärtänyt, vaan rupesi kertomaan pyhän Juliuksen legendaa, josta he eivät todella välittäneet kumpainenkaan:

— Tämä saari oli muinoin käärmeiden pesäpaikka. Kun pyhä Julius aikoi Ortasta lähteä sinne, kieltäytyivät kaikki kalastajat lainaamasta hänelle venettä. Silloin levitti hän kaapunsa vedenpinnalle ja käytti sauvaansa airona.

Pettyneenä sanoi Edith:

— Kylläpä sinä olet oppinut!

— Minä luin sen vastikään.

— Minä inhoan sinun kirjaasi.

Maurice arvasi, miksi hän sitä inhosi. Tänä heidän ensimmäisen lemmenvuotensa viimeisenä päivänä, jonka piti ikäänkuin keskittää sen kaikki autuus, kaikki heitä haavoitti, kaikki tuotti kipua viattomimmatkin sanat.

He nousivat maihin rannassa olevia siltaportaita ja kiinnittivät veneensä laiturin rautarenkaaseen. He menivät vanhaan roomalaiseen basilikaan, jossa on paksun rappauksen alta äskettäin löydettyjä bysanttilaisia freskoja, mustasta marmorista tehty saarnastuoli, kivinen ruumisarkku ja Ferrarin ja Luinon freskoja. Mutta kun he olivat käyneet täällä useita kertoja, oli kaikki tuttua: rakastaville pitää olla aina uusia nähtäviä, niin suuresti kammovat he kyllästyttäviä vaikutelmia toisen kyllästymisen vaistomaisesta pelosta. Niinpä läksivät he kulkemaan ahdasta kujaa, jota he eivät ennestään tunteneet. Saaren kukkulan koko laki on täynnä erään seminaarin rakennuksia, jotka muistuttavat linnoitusta. Erään mutkan takana päättyi heidän kujansa suljettuun porttiin. Siihen pysähtyessään seisoivat he vastakkain mitä täydellisimmin eristettyinä: he olivat korkeiden muurien välissä yksinäisellä saarella. Heille ei tosiaan ollut maailmassa muuta kuin he itse. Eikö se ole kaikkien rakastavaisten toivo? Vuosi sitten he olisivat toivottaneet itselleen yksinäisyyttä päiviensä päähän saakka. Nyt he yhteisestä sopimuksesta pakenivat rannalle.

Muuan vanha ukko oli ongella täydessä päivänpaisteessa. Rannalla kasvavan raidan alla kaksi paljasjalkaista lasta viskeli »voileipiä». Pitkin rantaa näkyi maalaistaloja puiden välistä, joita syksy hiljoillensa karisteli ja vitivalkoinen Orta heijastui veden liikkumattomaan kalvoon. Tämä tyynen elämän kuva keskipäivän levossa oli heille lohdutus.

He söivät eineensä basilikan portaiden astimilla. Ja meloiltuaan vesillä osan iltapäivää etsiskellen jotakin tuntematonta paikkaa, joka elähyttäisi heidän tunnelmaansa, palasivat he valkamaan. Maihinnoustua oli edessä kysymys, mitä tehdä ajan kuluksi.

— Palaammeko hotelliin? kysyi Maurice valkaman-aukealla.

Edith vastusti tätä luostariinsulkeumista:

— Ei toki! Aurinko on vielä kaukana vuorelta. Palataan hiljakseen valtatietä.

Kuljettuaan kaupungin läpi jalkakäytävän leventämättömänä seuraa tie järven rantaa vähitellen kohoten ja kääntyen Monte Sacrelle, joka puineen ja kappeleineen vallitsee nientä. Sen varrella on huviloiden aitoja tai seinämiä; sisäänkäytävää koristamassa on aina palmu- tai myrttipuita. Erään vaatimattoman, jopa rappeutuneen huvilan kohdalla, joka lyhyen sivukäytävän päässä herätti heidän huomiotansa, kun ovi oli auki, tunsi Edith ruusujen tuoksua:

— Odota, sanoi hän rakastajalleen. — Niillä on voimakas tuoksu ja ne ovat viimeiset.

— Mennään sisään. Minä pyydän saada muutamia sinulle.

He menivät sisään yhdessä ja näkivät puutarhan sisustassa oudon sommitelman: poikkinaisia hautapatsaita, puoliksi romahtaneita torneja, keskeneräisiä pylväskatoksia, — pienoiskokoon kaavailtu täydellinen, mutta säännönmukainen, koristeellisesti järjestetty hävitys. Näiden sopusuhtaisesta ryhmiteltyjen kivien keskellä, jotka kaikki teennäisen liikuttavasta kuvasivat elämän kovuutta, seisoi eräällä jalustalla pieni marmorinen Amor ruusupensaiden keskellä hymy huulillaan jousta jännittäen.

Nuori nainen näki vain Amorin ruusujen keskellä:

— Se on ihana; päiväkin sitä hyväilee.

— Tämä on vähän räikeää, huomautti Maurice: me olemme nähtävästi jonkun hautapatsaiden harrastajan luona. Italiassa ei kammota liikalastia.

Heitä vastaanottamaan saapui ikämies, valkoinen pusero yllä, kuvanveistäjän taltta kädessä. Tämä tervehti hiukan aiheettoman juhlallisesti, puolittain matelevasti, puolittain ylhäisesti. Hän keskusteli Mauricen kanssa italiankielellä sillä välin kuin Edith poimi kukkia, pyydettyään siihen luvan. Edith palasi heidän luokseen suuri kimppu käsissään:

— Tässä minun saaliini Mutta minä annan teille ruusun kummallekin.

Verotettu isäntä kiitteli niin monin muodoin, että Edith joutui ymmälle. Maurice esitti hänet:

— Herra Antonio Siccardi. Keinotekoisten raunioiden rakentaja. Se on arvokas ammatti.

Edith loi rakastajaansa kysyvän katseen.

— Selitän sinulle sittemmin, lisäsi tämä.

Kun he hyvästeltyään hetkellisen isäntänsä, olivat jälleen matkaansa jatkamassa, uteli Edith tätä hänelle outoa ammattia ja toisti lystikkäällä äänellä:

— Keinotekoisten raunioiden rakentaja?

— Aivan oikein, puistojen koristelua varten. Jonkun puistikoissa olevan penkin lähettyvillä tekee katkennut patsas, vanha holvi tai muu muinaisjäännös mainion vaikutuksen. Minä tunsin Quartier Latinissa miehen, joka laitteli hämähäkinverkkoja vanhojen pullojen päälle, jotka joillakin juhlapäivällisillä menivät kaupaksi jo samana iltana.

— Ja ansaitseeko hän tällä ammatillaan paljonkin rahaa?

— Paljon.

— Eihän se ole mahdollista.

— Hän kertoi minulle juuri, että kaikki äkkiä rikastuneet — ja niitä on paljon — raha- ja virkamaailman nousukkaat, ovat hullaantuneita hänen tuotteisiinsa. He rakentavat uusia taloja, he itse nousevat maasta, mutta kauneus vaatii heidän mielestään raunioita.

— Olkoon. Mutta Amor. Minkävuoksi juuri Amor keskellä hävityksen kauhistusta? Ruusut hänelle riittäisivät.

— Kysäisin sitäkin.

— Ja mitä hän vastasi?

— »Hän viihtyy raunioilla», vakuutti hän minulle salaperäisellä hymyllä, tuolla Jocondan hymyllä, joka on kauppiaille niin ominaista.

— Hm, lystikästä, päätteli Edith. Kaupunkilaispukuisilla marmoriryhmillään tekevät italialaiset hautuumaistaan muotisalonkeja ja valitsevat kuoleman muistomerkkejä puistojensa kaunisteiksi…

Verkalleen kiipesivät he Monte Sacrea, joka kohoaa satakunnan metriä kaupunkia korkeammalle. Heidän saapuessaan sen laelle oli jo ilta, joka antoi lisää salaperäistä tenhoa suurelle kuusi-, lehtikuusi-, kastanja- ja mäntymetsälle, jonka keskessä asustivat, mikä missäkin koluisella kamaralla seisten nuo kaksikymmentä Assisin pyhän Franciscuksen kappelia. Nämä pienet, kuudennen- ja kahdeksannentoista vuosisadan välisenä aikana rakennetut kappelit ovat erityylisiä, pyöreitä ja nelinurkkaisia, pylväiköllä varustettuja ja ilman sitä, goottilaisia ja roomalaisia, mutta enimmäkseen bysanttilaisia. Luonnollista kokoa oleva poltetusta savesta tehty korkokuva alttarin kohdalla esitti jokaisessa näistä jotakin kohtausta pyhimyksen elämästä. Se oli jonkinlainen liikkumaton Oberammergau. Pyhättöjen sisustaminen on suoritettu harrasuskoisella taiteella. Niinpä kattomaalauksessa, jossa hän rukoilevien poikien välityksellä saa pyhimyksen merkit, antavat kultasateet aavistaa Jumalan läsnäoloa.

Ortaan saapumisestaan saakka olivat Edith ja Maurice tuskin antaneet mennä päivääkään käymättä Monte Sacrella. Belvédèren hotellista on sinne vain muutama askel. Kappelien joukosta olivat he nimikokseen valinneet viidennentoista, jonka tarina kertoo Michel-Angelon piirustamaksi. Se on lieriön muotoinen, kupolikattoinen ja sen ympäryskäytävää kannattavat hoikat graniittipatsaat. Se muistutti heille Lémencin kukkulan kappelia, minkä luona he tekivät lähtöpäätöksensä. Täälläkin oli pylväikön alustana koroke, jonne johti muutama porras, ja holvien keveiden kaarien eri kehyksistä monipuolinen näköala: mistä näki vihreän rinteen toisia kappeleita, mistä jonkun kaivonarkun, minne siinti oksien lomasta kaistale taivasta tai vilkkui kolkka järveä taikka näkyi P. Juliuksen saari, — kellotapuli keulassaan tämä oli kuin suuri, tässä pikkujärvessä karille tarttunut sotalaiva.

Kuin itsestään suuntautuivat heidän askeleensa tätä kappelia kohti, jonka portaille he nousivat. Läheisten mäntyjen rungot piirtyivät tummina ruskottavaa taustaa vasten ja siellä täällä näkyi puiden keskessä joku valkoisista pyhätöistä kuin tuttava talo.

Edith piti toisessa kädessään ruusujansa. Toisella tavoitti hän rakastajansa olkapäätä.

— Se ilta oli kaunis niinkuin tämäkin ilta, huokasi hän.

— Milloin?

— Vuosi sitten. Etkö ollenkaan kadu? Maurice käänsi katseensa pois:

— En.

— Etkö milloinkaan kadu vähääkään?

Näin ahdistettuna — vastasi hän miltei jurosti:

— En, en milloinkaan.

Edith kiertyi tavoittamaan hänen huuliaan, mutta näki hänen silmissään hajamielisen katseen, joka häntä hätkähdytti. Sen, mikä heitä oli erottanut koko päivän — koko tämän heidän lemmenvuotensa viimeisen päivän — näki hän nyt aivan ilmeisenä. Ja hän lausui sen, mitä hänen vaistonsa varoitti lausumasta:

— Maurice, missä on Chambéry?

— Tuolla.

Maurice oli vastannut niin nopeasti ja viitannut niin varmalla kädenliikkeellä, että Edith aivan hämmästyi. Hän oli siis usein etsinyt taivaalta sitä suuntaa; hän ei ollut rakkaudessaan mitään unohtanut. Nuoren naisen silmiin kihosivat kyyneleet. Maurice ei kysynyt syytä, vaan koetti lohdutella hyväilyillä:

— Edith, minä rakastan sinua niin suuresti.

Edith nyrpisti huuliaan:

— Enemmän kuin kaikkea muuta?

— Enemmän.

— Aina kuolemaan saakka.

— Niin.

— Et enempää?

— Se on mahdotonta. Kyllääntymätöntä hehkua palaen hän melkein parkaisi.

— Mutta minä en tahdo kuolla, minä tahdon elää. Rakastanetko minua yhtä paljon huomenna?

— Miksikä huomenna?

— Kun minä pelkään. Etkö näe, että me emme enää voi jatkaa elämistä tällä tavoin?

— Ah! Sinä myönnät sen! Ei, me emme voi enää. Tulevaisuus, entisyys, me emme voi pyyhkäistä niitä pois. Mutta joka päivä sinä olet kieltänyt siitä keskustelemasta.

— Ole vaiti, Maurice, ole vaiti.

Ja hän vaienti Mauricea kädellään ja pyyteli uudelleen:

— Huomenna, huomenna, sen lupaan sinulle. Minä tottelen sinua. Sinä määräät meidän kohtalomme. Mutta ei tänä iltana. Tämä viimeinen ilta on minun.

Ja hänen huulensa vaihtoivat paikkaa käden kanssa.

Päivä painui nopeasti mailleen. Puiden välistä puuntavat punaiset juovat himmenivät ja järven pinnalla kuulsi enää vain siellä täällä joku iltaruskon viimeinen heijastus.

Maurice astui ensimmäisenä alas pylväistön portailta. Ja alkoi huomaamattaan kävellä sitä suuntaa, jota hän oli sormellaan osoittanut. Äkkiä käännähtäessään näki hän ystävättärensä liikkumattomana kahden pylvään välissä. Noin juuri Edith silloin odotti häntä Lémencin kukkulalla. Hänen valkea hahmonsa piirtyi selkeästi seinän himmeämpää taustaa vastaan.

— Kuinka kaunis hän on, mietti Maurice, voitettuna vielä kerran.

Edith hengitti kukkiensa tuoksua katsellen iltaa. Maurice muisti heidän oudon vierailunsa iltapäivällä:

»Amor ja hänen ruusunsa.»

Hän kuunteli:

— Edith, etkö tule jo? Ilta käy viileäksi eikä sinulla ole saalia.

Ja odottaessaan Maurice katseli sitä ilmansuuntaa, missä hänen kotipuolensa oli, ja mietti:

»Rauniot ovat tuolla.»

Kiehtovasti hymyten se Ortan kuvanveistäjä vakuutti, että rakkaus viihtyy raunioiden keskessä.

II.

VUOSIPÄIVÄ.

Juuri heidän vuosipäivänään tahtoi Maurice taivuttaa toverinsa lähtöön suostumaan. Aamiaisen jälkeen vei hän hänet kävelylle Monte Sacren juurta kulkevalle valtatielle, jonne tuontuostakin näkyy kiviaidan suojaamia parvekkeita ja vilahtelee järvi.

Sinne pääsi päivä esteettömästi paistamaan, mutta lokakuun lopulla sitä ennemmin etsii kuin karttaa.

Edith oli joko surullinen tai hajamielinen eikä puhunut. Niinpä katkaisi Maurice ensinnä hiljaisuuden, joka nyt heitä erotti eikä yhdistänyt kuten ennen.

— Tämän päivän täytyi tulla, Edith. Me olemme olleet onnellisia täällä. Mutta meidän täytyy lähteä. Minua odotetaan Pariisissa. Se on oleva uuden elämän alku.

Hän odotti vastausta, rohkaisua, ja jatkoi vakuuttelevasta

— Me rakennamme rakkaudellemme pysyväistä taloutta. Saamme oman kotilieden. Minä ryhdyn järjestämään meidän olojamme, ajamaan perille sinun avioeroasi. Sinä et ole tähän saakka sallinut minun kajota siihen. Me olemme katkaisseet kaikki siteet taaksemme katsomatta.

Edith koetti kartella Mauricen innosta huolimatta. Vaistomaisesti peljäten Italiasta lähtemistä ei hän ollut kuulevinaan koko ehdotusta:

— Nyt on vähän parempi ilma. Eilen illalla minun oli vilu.

Maurice mukaantui kärsivällisesti:

— Viluko? Ilmahan on niin lämmin että luulisi vielä oltavan kesässä.

— Mutta kuitenkin on syksy. Katso! Alhaalla järven korkeatöyryiset rannat. Ylhäällä vuorten jykevät piirteet. Siellä täällä kappeli, kylä, torni maiseman kiintopisteinä. Puut ja pensaat olivat muutamassa päivässä vaihtaneet väriä: ainoastaan mäntyryhmät säilyttivät muuttumattoman vihreytensä kellertävässä kultameressä.

He olivat nojautuneet aitauksen kaidetta vasten. Samoin kuin Savoijissa herätti luonnon uhattu kauneus Edithin murheelliseen mielenliikutukseen. Sieraimet pingolla, hermot jännitettyinä, koko olento väristen hän hengitti syksyn kuolevaa suloa. Maurice ei voinut irroittaa katsettaan noista kasvoista, joita hän kenties ei koskaan ollut nähnyt rauhallisina, vaan aina jonkun innon elähyttäminä, ikäänkuin niitä sisäpuolelta olisi polttanut kuluttava tuli, jota silmät heijastivat. Pari herkullista piirrettä, veren liikunta nuortean ihon alla, mustien hiusten tuoksu, ja maailman kauneus katosi tai ehkä ennemminkin keskittyi aivan vähäisessä ajassa. Yhdellä ainoalla silmäyksellä näki hän koko menneen vuoden vaikutuksen Edithissä. Uusi nuoruus, vapaus, nautinto, taidekaupungeissa kulku olivat edistäneet hänen kukkaanpuhkeamistaan. Milloinkaan vielä ei Maurice ollut kuvitellut näin varmaksi hänen viehätysvoimansa täydellisyyttä. Hän tunsi siitä nautintoa, ja samalla ahdistusta ajatellessaan, että voisi hänet menettää.

Edith tunsi Mauricen kiinteän katseen, hymyili sille ja osoitti laajalla kädenliikkeellä koko näköpiiriä:

— Se on kauniimpi kuin tänne tullessamme. Maurice ei malttanut olla sovelluttamatta tätä ajatusta:

— Sinä myöskin.

Tämä odottamaton maire yllätti:

— Olenko?

— Olet. Katso puita. Ne ovat keveämmät ja ikäänkuin liikapukimista päässeet. Oksien alta näkee kauemmaksi. Niin minäkin näen sinun silmiisi syvemmälle.

— Sydämeenkö saakka?

— Sydämeen saakka.

Edith hymyili ajatellessaan kaikkea sitä, mikä naisen sydämessä on nuorelle miehelle vielä tuntematonta. Ja epäilemättä enää valtaansa katsoi hän hetken otolliseksi ryhtyä itse niin kauan karttamaansa selitykseen. Hänen aikomuksensa oli paljastaa kaikki valhe ja peruuttamattomasti kiinnittää itseensä rakastajansa, saattamalla hänet omaksumaan rikososallisuus, jota näin myöhään oli enää mahdoton kieltää. Tämä omaksuminen olisi suurin rakkauden todistus, mitä hän koskaan saattoi pyytää. Omasta puolestaan hän, jos Mauricen olisi pyydettävä sitä häneltä, olisi empimättä sen antanut. Mutta miehissä täytyy pelätä kaikkea viimeiseen saakka, heillä on niin kummallisia mielijohteita kunniasta.

Oikeus ottaa ja viedä mennessään herra Frasnen hänelle antaman lahjan määrä ei hänestä suinkaan ollut epäilyksenalainen. Mikä lahjoitus se on, jonka lahjoittaja voi peruuttaa? Hän karkoitti nekin epäilyt, jotka koskivat sitä hänen menettelytapaansa. Mitä hänelle merkitsi tapa? Naiset ymmärtävät vain puoliksi heidän etuansa häiritseviä kysymyksiä. Hänelle oli selitetty, että se rahamäärä oli hänen. Tämä selitys riitti hänelle. Hän olisi voinut rosvota miestään, jota kohtaan hän ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, koska hän häntä vihasi. Mutta tietensä ei hän uskonut häntä rosvonneensa. Hänhän ei ollut ottanut muuta kuin täsmälleen saatavansa, vaikka olisi tarvinnut vain hiukan leventää kättä. Itse hän oli antanut nuoruutensa ja kauneutensa. Oli maksanut elämällään, kyynelillään. Voidaanko hänelle maksaa takaisin hänen yhdeksän vuottansa, jotka ovat olleet vain vastarinnan tukahuttamista ja jatkuvaa inhoa?

Mutta ollessaan juuri paljastamaisillaan kaiken, epäröi hän, ja alkoi mitä hyväilevimmällä äänellä puhua:

— Kaunistaako siis onni? Lapsuudestani pitäen tämä on ensimmäinen onnen vuoteni. Ah, jos tietäisit minun entisyyteni!

— Olen sitä usein sinulta kysynyt, Edith. Kerro se minulle. Anna se minulle. Ethän sinäkään enää voi pitää salaisuuksia.

Siitä tuli hänen kertomuksensa, hiukan kaunisteltu, niinkuin kaikki oman elämän esitykset: iloinen ja rikkaissa oloissa hemmoiteltu lapsuus, isän varallisuuden menetys pelihimon seurauksena, kykenemättömyys kestämään vastoinkäymistä, tylsyys, juopottelu, sairaus ja kuolema; sitten muutto maalle heikon ja murtuneen äidin kanssa ja jo sisällinen napina elämän yksitoikkoisuutta vastaan, sydäntä kalvavan kaipuun kuume nuoressa tytössä, joka oli perinyt isänsä suurellisen luonteen, mutta tuomittu antamaan soittotunteja naapuristohuvilain lapsille ja kärsimättömänä odottamaan rakkautta ainoana vapautuksen toivona.

Maurice keskeytti hänen kertomuksensa murahtaen:

— Sehän oli suorastaan vararikko.

Edith luuli hänen tuntevan sääliä ja hymyili kiitokseksi myötätunnosta. Muistoihinsa vaipuneena ei hän itse huomannut sitä pingoittunutta tarkkaavaisuutta, jolla Maurice seurasi hänen jokaista sanaansa.

— Melkein, vastasi hän.

— Mutta sinä olit jo silloin kaunis?

— En luule. Minä olin niin laiha. Hintelä viiniköynnös.

Mutta hän tunsi itsensä hyvin, sillä hän lisäsi veitikkamaisesti:

— Mutta tuohesta se tuli syttyy.

Sitten alkoivat herra Frasnen kosiskelut. Sen pullisilmät ja maireisen käytöksen alta aavistettavissa oleva itsekkyys herättivät hänessä epäilyksiä. Hän vastusteli; mutta Frasne oli kaikista hänen tavoittelijoistaan ensimmäinen, joka pyysi häntä vaimokseen. Hänellä oli sievoinen omaisuus, hyvä asema Pariisissa; hän saattoi mielensä mukaan hankkia oman notariaattitoimiston Grenoblessa tai jossakin muussa lähikaupungissa. Se oli naimiskauppa kaikessa kauheudessaan. Hän kammoi köyhyyttä; hänen äitinsä, joka ei siihen osannut tottua, peloitteli vielä enemmän. Vanhat ihmiset huolehtivat vain toimeentulosta, rakkaus ei heitä liikuta. Kaikki sukulaiset kehoittelivat.

— Minä möin itseni, lopetti hän.

Maurice ei ollut häntä keskeyttänyt. Sykkivin sydämin kuin kuolemaan kulkeva oli hän tarkoin kuunnellut. Kun Edith pysähtyi tähän, teki hän jurosti jo hetki sitten huulillaan pyörineen kysymyksen:

— Entä sinun myötäjäisesi?

— Odota, saat kuulla.

Tiellä ei ollut kuin muutamia kävelijöitä päivänpaistetta nauttimassa. Metsässä joitakin lapsia leikkimässä, jokseenkin kaukana heistä. He olivat melkein yksin, mutta kuitenkin nähtävissä; siten Edith tänä ratkaisun hetkenä, jota hän alati oli huolellisesti lykännyt tuonnemmaksi aina tähän päivään saakka, menetti suuren apuvoiman, suudelmiensa tenhon. Hän oli ymmärtänyt, hän ei voinut olla ymmärtämättä, mitä hänen rakastajansa mielessä liikkui: siksi usein oli hän sitä ajatellut. Juuri se oli jo pitkän aikaa hämmentänyt heidän väliänsä, juuri se oli hänen suurilla ponnistuksilla, valheilla tai kieltämällä puhumasta entisyydestä — rakastava ei valitse keinoja — onnistunut pitää erillään heidän onnestaan. Mutta kuitenkin hän tähtäsi siihen, että juuri sen piti yhdistää heidät ainiaaksi.

Hänen jännittäessään ajatustaan niinkuin jousta saavuttaakseen täydellisemmän voiton ennen selitystä, jonka hän tahtoi vilpittömäksi, vakaaksi ja ratkaisevaksi, toisti Maurice käheällä äänellä:

— Sinun myötäjäisesi? Eikö sinulla siis ollut myötäjäisiä?

Ja saaden ääneensä isältä perityn käskevän sävyn, hän vaati:

— Sano. Se on tärkeää. Sano siis.

Oudostuen, hämmentyen katsahti Edith häneen miltei pelästyneenä. Tuo viisikolmattavuotias nuori mies, niin lempeä, niin jumaloitu, jonka hän luuli olevan vallassaan, muuttui äkkiä isännäksi. Eikö hän, Edith, siis vielä ollut nähnyt kaikkia hänen sydämensä sopukoita? Vaistomaisesti, heidän rakkauttaan suojellakseen, ilmaisi hän totuudesta mahdollisimman vähän.

— Minun myötäjäisenikö? Totta kai ne kuuluvat minulle.

— Mistä ne tulevat? Eivät siis ainakaan sinun vanhemmiltasi? Ah, minä arvaan. Hän on ne sinulle määrännyt aviokontrahdissa. Onko niin?

— On. Hän on minulle ne antanut. Entä sitten? Ne kuuluvat minulle.

Vielä järkytetympänä kuin Edith hillitsi Maurice kiihtymyksensä ohikulkijain vuoksi, mutta alkoi kysellä tarkempaan.

— Ei, onneton, ne eivät kuulu sinulle. Minä tunnen nuo kontrahdit. Se oli lahjoitus siltä varalta, että sinä jäisit eloon miehesi jälkeen: niin se on, minä olen siitä varma. Muistele vain ja ajattele tarkoin.

Edith jännitti koko olentonsa näitä uhkaavia sanoja vastaan, jotka vielä tulivat niin rakkailta huulilta, noilta ohuilta punaisilta huulilta. Nyt ei hän enää ajatellutkaan suostuttaa rakastajaansa osamieheksi asiaan, pyytää häneltä tätä suurinta rakkauden osoitusta, vaan ainoastaan itse tämän rakkauden pelastamista. Hänellä oli käytettävissään ainoastaan äänensä väreet, joiden vaikutuksille hän tiesi rakastajansa alttiiksi, mutta olihan lisäksi se, mitä hän sanoi, kuitenkin totta.

— Maurice, älä kohtele minua noin. Sinä erehdyt. Minun myötäjäiseni kuuluvat minulle. Ne kuuluivat minulle heti alusta. Eräs isäni ystävistä piti huolen siitä. Tahdotko todistuksia? Niin kauan kuin äitini eli, minä lähetin hänelle niiden korot. Ne olivat minun käytettävissäni. Näet siis erehtyneesi. Älä kohtele minua noin.

Hämmentyneessä mielentilassaan koetti Frasnen notariaattitoimiston entinen apulainen palauttaa muistiinsa tämänluontoisia oikeustapauksia ja vakuutti:

— Se on joka tapauksessa lahja. Hänen antamansa lahja. Ja avioerotapauksessa on sellainen lahjoitus peruutettavissa.

— Ei tämä, minä vannon sen, vakuutti Edith sokeasti.

— Koeta miettiä, Edith. Se on niin tärkeää, että minun henkeni on kysymyksessä.

— Sinun henkesi?

— Niin. Taikka kunniani. Se on sama asia. Sinäkö näitä myötäjäisiä hoidit ja nostit niiden korot?

— Minä.

Edith aavisti vaistomaisesti, mihin suuntaan hänen tuli vastata, ja hän tarttui valheeseen hanakasti. Todellisuudessa oli kyllä herra Frasnen hänelle myöntämä sadantuhannen frangin lahjoitus hänen omaisuuttaan, mutta miehen hallinnon ja valvonnan alaisena. Avioerojutun varalta ei ollut tehty eri ehtoa. Rouva Frasnella ei ollut näiden rahojen vapaata käyttöoikeutta, eikä hän yksinänsä voinut määrätä niitä maksettaviksi. Mutta mitä nämä saivartelut merkitsivät?

Maurice jatkoi säälimättömästi kuin tutkintotuomari:

— Minne nämä myötäjäiset olivat sijoitetut?

— Universelle-pankkiin. Olenhan sinulle jo sen kertonut. Anna minun olla.

— Olivatko ne sijoitetut sinun nimellesi?

— Olivat.

— Sieltäkö sinä ne nostit ennen lähtöämme?

— Sieltä.

— Ja sinä saatoit nostaa ne vain omalla nimelläsi Chambéryn konttorista?

— Niin.

— Teidän avionne oli siis alunpitäen solmittu pesäeron ehdolla?

— Niin oli.

Monta kertaa oli Maurice tiedustellut tätä seikkaa sen jälkeen kun Edith jonkun aikaa heidän lähtönsä jälkeen oli ilmoittanut muuttaneensa rahaksi personallisen omaisuutensa, jonka hän tosin silloin oli maininnut kotoaan saamakseen perinnöksi. Tästä pankkijutusta, jonka hän silloin oli keksinyt uinuttaakseen Mauricen epäluuloisuutta, piti hän nyt itsepintaisesti kiinni juuri tänään, jolloin hän oli aikonut sen peruuttaa.

Hänen täsmälliset ja nopeat vastauksensa olivat hänen entisten selitystensä kanssa yhtäpitäviä ja ylimalkaan tyydyttäviä. Mahdollistahan oli, että joku Dannemarien perheen neuvonantaja oli ennen kontrahdin allekirjoittamista astunut väliin ja käyttäen hyväkseen herra Frasnen intohimoa aikaansaanut välittömän ja ehdottoman lahjoituksen, jonka määränä oli turvata nuoren tytön tulevaisuus ja varata heti alusta suurempi riippumattomuus ja arvokkaampi asema. Miksikä Maurice olisi epäillyt näitä vakuutteluita? Johan nekin häiritsivät hänen onneansa. Sekin oli jo liikaa, että hän jonkinlaisen tenhoutumisen vallassa oli suostunut arvottomasti tinkimään ja lykkäämään työhön ryhtymistään aina tämän lemmenvuoden loppuun saakka. Mutta hän ei aavistanut, että Edithin omaisuus, jonka hän oli ajatellut ensi tilassa korvata työllänsä, oli peruisin niin myrkytetystä lähteestä. Nyt oli tämä lähde tullut ilmi, masentanut hänen ylpeytensä ja murskannut hänessä viimeisenkin arvonannon itseänsä kohtaan. Joskin nämä varat olivat hänen ystävättärensä omia, niin todellisuudessa ne tulivat kuitenkin mieheltä, jonka kotilieden hän oli hävittänyt. Pieninkin siru, mikä niistä pirahti hänen toimeentuloonsa, oli häpeä, jota hän ei millään ehdolla voinut sietää…

Kauhistuneena laski hän mielessään velkansa suuruutta.

— Sinun rahasi ovat sijoitetut Milanon Internationale-pankkiin.
Tiedätkö paljonko niistä puuttuu?

— Sinähän niitä hoidat.

— Lähes kahdeksantuhatta frangia.

— Emmepä ole paljoa kuluttaneet, vastusteli Edith lempeästi.

Lukuunottaen nekin rahat, jotka Mauricella oli alusta mukanaan, ei tämä summa tosiaankaan ollut suuri matkoilla vietetyn kokonaisen vuoden menoiksi. Mutta Ortassa, jossa olivat asuneet jo kuusi kuukautta, on elämä huokeata, huvit harvinaisia ja halpoja. Lyhyen tuhlausajan jälkeen oli Edith osoittanut olevansa vakava ja vaatimaton, vähiin menoihin tyytyväinen: rakkaus oli hänelle kylliksi.

Mistä ja mitenkä hankkisi Maurice nämä kahdeksantuhatta frangia? Niinkauan kuin hän ei ollut niitä maksanut, katsoi hän olevansa mennyttä miestä, kunniaton, ja elämä oli hänelle rasitus. Maurice tunsi niin syvää nöyryytystä, ettei voinut olla lemmittyänsä loukkaamatta:

— Hyvä on. Minä olen sinulle velassa: minä maksan sen pois. Sitten saamme nähdä.

Väsyneenä, masentuneena, voitettuna Edith huokasi:

— Mikä keskustelunaihe rakastaville ja vielä meidän vuosipäivänämme!

Hän kätki kasvonsa. Vielä onnettomampana kuin hän tuli Maurice likemmäksi ja tarttui hänen ranteisiinsa:

— Kuule, Edith, en minä syytä sinua. Me elimme yhdessä ikäänkuin olisimme olleet naimisissa. Minä en ajatellut muuta kuin rakkauttamme. Se oli väärin. Minä olen vielä kovin nuori.

Edith jätti kätensä hänen valtaansa pelkäämättä näyttää itkettyneitä silmiään:

— Enkö minä ottaisi vastaan kaikkea sinulta kiitollisuudella?

— Sinulta kyllä, mutta häneltä? Hän on kostanut. Jos minä olen hävittänyt hänen kotilietensä, on hän murskannut minun onneni.

— Mitä minä hänestä välitän?

Mutta Maurice jatkoi hellittämättä raskaasti ja murheellisesti:

— Me olemme eläneet liian huolettomasti. Se on nyt lopussa.

Hänen äänensä oli niin toivoton, että Edith heittäytyi hänen syliinsä:

— Älä puhu!

Hän tahtoi saada ystävänsä pois tämän kaiteen luota, missä heidän luottamuksensa elämään oli heiltä mennyt.

— Tule metsään, Maurice. Tule istumaan varjoon, kappelimme luo. Siellä olemme yksin ja saamme lohdutusta.

Maurice suostui.

— Niin, mennään sinne.

Mäntyjen välistä pilkistävä päivä loi karisseiden lehtien peittämälle maalle kirkkaita päiviä. Ne olivat muuten varjoisalla tiellä kuin lätäköitä, joiden yli täytys kahlata. He kiersivät kappelin taakse. Edith etsi syrjäisen sammaltuneen kolkan, pyysi rakastajaansa istumaan ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan. Maurice näytti unohtavan surunsa hänen hyväilyissään, mutta työnsi yhtäkkiä hänet luotaan:

— Ei, anna olla. Mene tiehesi. Sinun suudelmasi riistävät minun tahtoni. Minä en ole enää mitään. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo sykyttävä sydän.

— Minä rakastan sinua.

— Niin kai, minä rakastan sinua.

Hajamielisen näköisenä viittasi hän puiden välistä vilkkuvalle järvelle. Vavahtaen ymmärsi Edith heti kiusauksen.

— Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä käsket, minä tottelen, minä kuulen.

— Tahdotko tulla minun kanssani?

— Minne sitten viet minut?

— Tuonne alas.

Vaistomaisesti Edith peräytyi:

— Ole vaiti.

Mutta niinkuin Edith viime vuonna Lémencin kukkulalla oli taivuttanut
Mauricen lähtöön, niin Maurice nyt kiihtyi häntä taivuttamaan:

— Tule. Meidän rakkautemme vuosi on jo mennyt. Tule: meidän rakkautemme on jo mennyttä. Ei kukaan meitä etsi. Vesi ei ole kylmää. Me soljahdamme sinne veneestä. Minulla ei ole enää kunniaa. Tahdotko tulla?

Edith syleili häntä molemmin käsivarsin ja huusi kauhistuneena:

— En, en, en! Minä rakastan sinua. Joka rakastaa, se ei tahdo kuolla.
Joka rakastaa, se valehtelee, varastaa, tappaa, mutta ei tahdo kuolla.
Rakastavaiset, jotka tappavat itsensä, eivät rakasta rakkauttaan.

Maurice riistäytyi irti hänen syleilystään pelkäämättä häntä loukkaavansa.

— Anna minun olla. Älä koske minuun.

Ja hän läksi juoksemaan pois. Melkein yhtä ketteränä kuin Maurice riensi Edith perässä. Leikkimässä olevat lapset keskeyttivät pelinsä katsellakseen tätä kilpajuoksua.

Päästyään näkyvistä kääntyi Maurice Buccionen pihalle. Hän oli sen keksinyt kävelyillään Edithin kanssa. Se oli viimeinen jäännös vanhasta lujasta linnasta, korkea nelisnurkkainen torni, ympärillään köynnöskasvien peittämiä muurien raunioita. Se on Orta-järven rannalla, kastanjapuita kasvavalla kukkulalla ja vallitsee maisemaa, joka etelästä alkaa tasangon laidassa olevasta kirkkaasta Novaren kaupungista ja ulottuu pohjoisessa Monte Rosaan saakka, joka kaukana kohoaa toisia vuorenseinämiä korkeammalle kimmellyttäen lumista lakeansa auringossa. Paikka on autio eikä mistään koko ympäristössä ole niin laajaa näköalaa. Usein, kun kumppanin väsymys antoi hänelle muutaman tunnin joutilasta aikaa, oli hän tullut tänne, katsellut kotimaatansa kohti ja tuntenut olevansa maanpaossa.

Hän viipyi siellä kauan aikaa myrkyttäen haavaansa. Miksikä hän tällä hetkellä ei tuntenut muuta kuin kurjuutta rakkaudesta, jonka piti täyttää hänen nuoruutensa? Oli siis olemassa muuta kuin rakkaus, jotakin niin arvokasta, että joskaan se ei voinut hävittää rakkautta, sillä oli kylliksi voimaa työntää se toiselle sijalle ja häiritä sen iloja. Rakkaus ei ollut koko elämä. Se ei voinut eristäytyä, irtautua muusta elämästä. Yksikseen joutuneena se oli vain murtava ja hävittävä voima. Tuolla puolen noita vuoria, jotka sulkivat näköalan, oli täytynyt tapahtua jokin onnettomuus. Maurice oli siitä nyt varma.

Saattoiko hän vakavasti syyttää yksin olosuhteita? Ei: peittelemättä katsoen hänen nykyinen menettelynsä oli tuomittava. Hän käsitti olevansa syyllinen kevytmielisyyteen ja heikkouteen: vastuunalainen siitä, että oli suostunut lähtemään, vaikka hänen piti ymmärtää, että hänen varansa eivät pitkälle riittäisi; vastuunalainen siitä, että oli ilman todistuksia hyväksynyt Edithin selittelyt, joiden riittämättömyys oli helppo ymmärtää; vastuunalainen siitä, että oli suostunut, hänen hyväilyjensä huumaamana, nauttimaan nykyhetkestä entistä tai tulossa olevaa ajattelematta; vastuunalainen siitä, että oli taipunut Edithin houkuttelemana, kun tämä itsepintaisesti vaati häneltä kokonaista vuotta joutilaisuudessa ja velttoudessa vietettäväksi.

Ja hän näki selvästi, että jos hän tahtoi kunniansa säilyttää, ei hän voinut saada apua muualta kuin omaisiltaan. Ilman heitä oli hän mennyttä miestä, sillä pitkään aikaan hän ei voisi maksaa takaisin näitä rahoja, joista eläminen oli hänestä sietämätöntä; mutta jos hän pyysi heidän apuansa, pelastaisivat he hänet. Mikseivät pelastaisi? Eikö hänen häpeänsä ollut heidänkin? Jos niin oli, niin oli siis myöskin hänellä heitä kohtaan velvollisuuksia, jotka hän oli laiminlyönyt. Perheen tulee vastoinkäymisessä ja vaarassa meitä auttaa; millä oikeudella me sitten unohdamme sen etsiessämme itsekästä onnea, jonka seuraukset ovat sen etujen vastaiset?

Ylpeys esti häntä kääntymästä isän puoleen. Mutta äiti oli hänen uskottunsa. Häneltä pyytäisi Maurice vapauttamiseensa tarvittavaa summaa. Siitä puristi kenkä. Hänen täytyi ennen kaikkea pelastaa kunnia omissa silmissään.

Tämän päätöksen tehtyään palasi hän ripeästi hotelliin ja kirjoitti rouva Roquevillardille. Kun hän oli kirjeensä lopettanut ja käynyt viemässä sen postilaatikkoon, saapui Edith. Maurice huomasi hänet käytävän päässä ja oli melkein oudostunut nähdessään hänet jälleen näin pian, sillä niin kauas tunsi hän muutama tunti sitten Edithistä loitonneensa. Vuoden ajan oli Edith täyttänyt kaikki hänen päivänsä, hänen sydämensä joka sykähdyksen. Tottuiko hän näin nopeasti valtakuntansa menettämiseen?

Kun Edith näki hänet, pysähtyi hän epäröiden, mutta riensi sitten suoraa päätä hänen syliinsä:

— Se olet sinä… sinä…

— Ystäväni, rakkaani… sanoi Maurice hyvin hellästi.

— Sinä olet siinä, minä olen tyytyväinen… Väristen näytti hän järveä selittääkseen retkeänsä:

— Minä tulen tuolta alhaalta. Kuljin pitkin rantaa. Istukaamme, eikö niin? Minä olen aivan näännyksissä. Olen peljännyt niin kamalasti.

Ja hän katseli rakastajaansa hellittämättä. Tämä löysi hänen olennostaan vanhan viehätyksen. Syysmaisema kietoi heidät hauraaseen hekumaansa. Rakkaus nousi voittajana raunioille.

Huumaantuneina nauttivat he onnea, jonka kumpikin tunsi tuomituksi.

Tämän jälkeen he eivät enää puhuneet entisyydestä. Maurice odotti vastausta kirjeeseensä. Edith ei uskaltanut mitään kysellä, mutta kahdensi viehätyksensä häntä miellyttääkseen. Hänen viehätyksensä oli nyt toisenluontoista. Siinä ei enää ollut mitään kehoittelevaa eikä alituista levottomuutta. Rakastajansa menettämisen pelko oli tehnyt hänet nöyräksi ja alttiiksi, heikoksi ja helläksi. Hän etsi sellaisia puheenaineita, sellaista luettavaa, mitä tiesi Mauricen suosivan. Hän soitteli pianolla hänen mielikappaleitaan. Mauricen puolelta hän sai nyttemmin vain hyvyyttä. Tästä teennäisen rauhan saavutuksesta nauttivat molemmat vain tinkien. Heidän sopunsa oli ilotonta, siitä puuttui vakaumus ja luottamus.

Marraskuun 2. päivä oli heille erikoisen armoton. Voidakseen paremmin antautua perheensä muistoihin, joita Pyhäinmiestenpäivä elvytti [katolisissa maissa tällöin »Vainajien päivänä», pidetään hautuumailla uskonnollisia menoja, omaiset sytyttävät vainajiensa hautaristien lyhdyt, tai missä niitä ei ole, kynttilöitä ja soihtuja, ja tuntemattomienkin kummut peitetään kukkasilla. — Suom. muist.], aikoi Maurice lähteä ulos yksinään, mutta Edith pyyteli saada tulla mukaan. Maurice suostui kylmähkösti ja meni Monte Sacrelle odottelemaan sillä välin kuin Edith pukeutui valmiiksi.

— Minne me menemme, kysyi Edith saavuttuaan.

— Hautuumaalle, niinkuin kaikki muutkin tänä päivänä.

Ortan hautuumaalle päästäkseen täytyi heidän kulkea hoitamattoman kentän poikki, joka oli muinoin kuulunut hautuumaahan, mutta jota ei enää käytetty siihen tarkoitukseen. Sen kamaran alla olevat haudat olivat näkymättömät ja unohtuneet. Ei mitään ollut enää osoittamassa niiden paikkaa, ei nimeä, ei ristiä, ei edes entisen kummun jälkeä. Pyhäinpäivän johdosta olivat tuntemattomat kädet sirotelleet sinne tänne päivänkukkakimppuja, jotka muuttivat tämän nurmikon kukkatarhaksi.

Edith ja Maurice pysähtyivät tälle hevoskastanjain ympäröimälle nurmikolle. Lehtiä ei näyttänyt enää pysyttävän muu kuin ilman tyyneys. Pienikin tuulenhenkäys riittäisi riipimään ne puista. Iltapäivällä alkoi tuntua hiukan tuulen henki. Ja kultalehdet irtautuivat todellakin, lehahtelivat ilmassa hetken ja keräytyivät pääkäytävää reunustaviin ojiin. Yksi niistä asettui nuoren naisen päähineelle.

Tämä katoavaisuuden merkki noiden herkkähipiäisten kasvojen, noiden tulisilmien, koko tuon olennon yllä, joka liikkumattomanakin elvytti elämää, tuli täydentämään sitä mielenliikuntoa, jonka tämä päivä oli hänen kumppanissaan virittänyt.

Kun hän oli vaiti, näytti Edith hänelle päivänkukkia:

— Kauniita kukkia.

Mutta kumpikin ajatteli, että ne olivat kuoleman verhoja. Vaistomaisesti palaten omaan itseensä he katselivat heitä puoleksi peittävien puiden rivejä ja lähestyen toinen toistaan syleilivät toisiansa hautojen päällä.

III.

RAUNIOT.

… Kaksi päivää tämän kävelyretken jälkeen kutsuttiin Mauricea hotellin konttoriin.

— Vakuutettu kirje. Postinkantaja kysyy teitä.

Hän tunsi keltaisen kirjekuoren, joita hänen isänsä käytti, kirjoitti nopeasti kuittauksen, postinkantajan, joka oli lukenut vakuutussumman, katsellessa häntä kunnioittavan näköisenä. Kirje, joka oli mustareunainen, sisälsi ranskalaisen sadanfrangin setelin ja hänen sisarensa Margueriten kirjoittaman kahdeksantuhannen frangin maksuosoituksen Internationale-pankkiin Milanossa.

»Nyt», mietti hän, »olen oma herrani.»

Nöyryytyksen jälkeen oli hänen ensimmäinen vaistonsa ylpeydentunne. Vasta sitten kiinnitti hän huomiotansa paperin reunustaan ja hänen sydäntänsä kouristi. Joku onnettomuus on tapahtunut, joku suuri onnettomuus hänen poissaollessaan. Nuorena ei, eikä aina myöhemminkään, ihminen ajattelekaan voivansa menettää lähimpiänsä: erkanee heistä suruttomasti varmana siitä, että tapaa heidät taas palatessaan. Ensimmäinen kuolemantapaus lakkauttaa tulevaisuuden luoton. Erillään omistaan, vailla tietoja, ikänsä ja lempensä huolettomuudessa oli hän saattanut syrjäyttää sen levottomuuden, joka alkaa tylysti ahdistaa rintaa, kun jokin sattuma tulee väliin muistoja herättämään. Usein, vähitellen yhä useammin hän muisti kotiperhettään, ja kuvitteli paikkaa, jonka hän oli jättänyt autioksi. Edithin läsnäolo ei aina riittänyt karkoittamaan näitä mielikuvia. Mutta suoranaista kuolemantapausta hän ei sentään ollut aavistellut. Vasta muutamia päiviä sitten, kun vuodenajan sävy muistutti hänen oman onnensa haurautta, palasi hänen mieleensä silloin tällöin äidin kalpeat kasvot, hän tunsi poskellaan viimeisen hyväilyn kädellä, joka oli kylmä ja jonka kosketus tuntui vieläkin, vuoden kuluttua.

Isku, joka häntä kohtasi, tuli sittenkin odottamatta. Miksi kirjeen kirjoittajana oli Marguerite? Ja miksi hänen kirjeessään oli surureunus, ellei?… Vastausta tähän kysymykseen ei hän uskaltanut ajatella: se valtasi kuin hyökylaine. Hän otti hattunsa ja lähti ulos kirje kädessään. Kuinka olisikaan hän saattanut lukea sitä hotellin konttorissa? Ei edes sen lähettyvillä, maantiellä tai lähimetsässä: Edithän tulee alas muutaman minuutin päästä ja yllättää hänet, mutta tätä surua hän ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jakaminen oli vähentämistä ja hänen oli itsensä vastaanotettava kaikki.

Hän silmäsi vain muutaman alkurivin ja lähti sitten menemään kuin takaa-ajettava haavoitettu otus. Missä huomasi asumuksia, siinä aina jatkoi kulkuansa. Hän etsi yksinäisyyttä, missä voisi itkeä ihmisten näkemättä. Ja suuntasi matkansa Buccionen tornille.

Eikä pysähtynyt ennenkuin oli saapunut kukkulan laelle, tornin juurelle. Hengästyneenä istahti hän sinne nurmettuneiden muurinraunioiden suojaan. Oli lopulta juossut — ikäänkuin nyt kukaan pääsisi kohtaloa pakoon! Mutta mikäli hän siinä sai tasoitelluksi hengitystään, sikäli alkoi pelko häntä yhä enemmän ahdistaa. Sisarensa pitkää, moniarkkista kirjettä puristi hän yhä kädessään eikä uskaltanut lukea sitä. Vain suurella tahdonponnistuksella saattoi hän jatkaa äsken alkamaansa ja hänen täytyi sittenkin tuontuostakin keskeyttää. Tulihan siinä vastaan onnettomuutta, paljoa enemmän kuin hän oli saattanut aavistaa.

Chambéry, 2. marraskuuta.

»Rakas Maurice!

»Sinun kirjeesi otin minä vastaan. Minä olen sen aukaissut. Odotin sitä jo kauan. Ajattelin, että se tulee kyllä, se tai sinä. Äitimme oli sen sanonut. Sinä et ole voinut unhottaa meitä ainaiseksi.

»Minä huomaan kirjeestäsi, että sinulla ei ole lähtösi jälkeen ollut mitään tietoja meistä ja se selittää minulle paremmin sinun täydellisen vaitiolosi. Niin, nyt sinä jo ymmärrät, että äiti on poissa. Voidakseni sanoa sen sinulle, täytyy minun koota kaikki kärsimykseni, jota en tahdo menettää, koska se lähentää minua häneen. Itke kanssani, rakas veliparka, itke runsaasti kyyneleitä kaiken sen ajan puolesta, jolloin et ole itkenyt. Mutta älä masennu epätoivoon; rohkaise mielesi. Hän tahtoo sitä.

»Hän jätti meidät 4 p:nä viime huhtikuuta, siitä on lähes seitsemän kuukautta. Pitkin talvea riutuivat hänen voimansa hiljalleen, huomaamatta. Hänellä ei ollut tuskia; ainakaan ei hän valitellut. Sangen usein hän rukoili. Ei olisi mitenkään saattanut aavistaa lopun tulevan niin äkkiä, kun hän eräänä iltana lähti kesken rukousta. Isä ja minä olimme läsnä. Hän katsahti meihin, koetti hymyillä ja hymisi nimeä, jonka me molemmat kuulimme ja joka oli sinun. Ja sitten hervahti hänen päänsä. Kaikki lopussa.

»Muutamia päiviä ennen oli hän puhunut minulle sinusta ikäänkuin tahtoen ilmaista viimeisen tahtonsa. Minä ymmärsin sen vasta jälkeenpäin: hän puhui ihan tavallisesti, hyvin luontevasti.» Hän sanoi minulle: »Maurice palaa. Hän on enemmän onneton kuin syyllinen. Hän ei sitä vielä tiedä, mutta kerran hän sen ymmärtää. Silloin tarvitsee hän paljon rohkeutta. Lupaa sinä minulle, kun hän palaa, ottaa hänet vastaan, sovittaa hänet isänsä kanssa, sukunsa kanssa ja puolustaa häntä, lupaa lopuksi, että et missään tapauksessa hylkää häntä, mitä tapahtuneekin.» Ei minulta olisi sitä lupausta kaivattu, mutta minä lupasin. Siispä, kun sinun kirjeesi tuli, minä en epäröinytkään sen aukaisemista: minä olen nyt äidin paikan täyttäjänä. Täytänpä tehtäväni hyvin tai huonosti, niin teen sen joka tapauksessa kaikesta sydämestäni.

»Sinun täytyy saada tietää, että äiti ei uskonut sinua syylliseksi. Enkä minä. Eikä isäkään, siitä olen varma; vaikkakin hän sanoi meille, että heikkouskin on tavallansa syyllisyyttä ja että se, jota hänen perheensä on kannattanut syntymästä miehenikään asti, ei ole vapaa tekemään semmoista, josta on seurauksena koko heimon turmio. Nyt hän ei enää koskaan puhu sinusta. Mutta tiedän, että hän ajattelee sinua ja on huolissaan. Muista häntä, Maurice, muista häntä yhtä paljon kuin lepoon mennyttä äitiämme. Hän on muuttunut, paljon muuttunut. Hän, joka oli niin nuortea astunnalta, olennolta, äänensävyltä, hän on vanhentunut tänä lyhyenä aikana. Hän tekee työtä lakkaamatta. Työtä tehdessään hän unhottaa onnettomuuden… Minä olen kyllä luvannut olla sinua moittimatta. Mutta täytyyhän sinun tietää kotimme asiat, kun et vuoteen ole mitään kuullut. Hän on niin arvossapidetty, ettei yksikään niistä, jotka ovat uskoneet asiansa hänen ajettavakseen, ole peräyttänyt luottamustaan.

»Hubert, jonka piti palvella vielä kaksi vuotta Ranskassa, on onnistunut saamaan komennuksen siirtomaihin. Hän lähti viime toukokuussa Sudaniin. Hän on erään etuvartiopaikan päällikkönä sisämaassa, Sikassossa. Se on kyllä verrattain vaaranalainen paikka. Mutta hän oli itse anonut komennusta sinne. Félicie on yhä Hanoin sairaalassa. Hän on hyvin levoton sinusta. Viimeksi kertoi hän kahden belgialaisen lähetyssaarnaajan kuolemasta, jotka murhattiin Kiinan rajalla. Hän ei näytä säälivän, vaan melkein kadehtivan heidän marttyyrikohtaloansa ja pahoittelevan, ettei hän itse ole saanut antaa henkeänsä sellaisten puolesta, joita hän kutsuu 'tuhlaajapojiksi', kuten tiedät. Hän on perinyt äitimme hartaan hurskauden. Jumala häntä varjelkoon siellä kaukana, maailman toisella äärellä!

»Marcellazit ovat jättäneet meidät. Huolimatta Germainen pyynnöistä on Charles myynyt toimistonsa ja ostanut toisen Lyonissa. Heidän lähtönsä oli meille raskas. Isä sanoo kuitenkin että se oli järkevää. Langollamme oli siten tilaisuus lähestyä perhettänsä, joka, kuten tiedät, on Villerranchesta; hänellä on siitä hyötyä. Kesälomaa tulivat he viettämään meidän kanssamme La Vigiehin. Pierre ja Adrienne päivettyivät siellä ihan ruskeiksi. Pikku Julien, minun suosikkini, jäi kuitenkin kalvakkaaksi. Mutta me katsoimme, että Savoijin ilma on hänelle kuitenkin terveellisempää kuin Lyonin sumu, ja Germaine jätti hänet täksi talvea meidän luoksemme. Hän elävöittää tätä muuten alakuloista suurta asuntoa.

»Nyt olet saanut yleiskatsauksen. Ennen talletti äiti kuulumat poissaolevista ja ilmoitti ne edelleen kaikille muille. Näet että minä yritän täyttää hänen tehtävänsä. Vaikeampaa on se mikä minun vielä on sinulle sanottava. Mutta minä vain kerron, mikään syytös tämä ei ole. Se käy paremmin niin. Ensinnäkin minuun voit luottaa joka tapauksessa ja itsehän sitten arvaat meidän murheemme, joka on sama kuin sinun.

»Sinä et nähtävästi ole tiennyt mitä heti lähdettyäsi tapahtui: muutenhan et olisi voinut pysyä piilossa. Notario Frasne teki sinua, niin sinua vastaan syytöksen luottamuksen väärinkäytöstä. Juuri semmoisen syytöksen: siitä on hyvin paljon puhuttu. Hän syytti sinua siitä, että olit muka anastanut hänen kassakaapistaan satatuhatta frangia. Sitten pani hän vireille korvausvaatimusjutun pakottaakseen oikeuden vangituttamaan sinut, mutta kun sinua ei tavattu, annettiin yksipuolinen tuomio. Minä selitän asian niillä sanoilla, joita on käytetty. Valamiehistö ei tahtonut sinua tuomita. Mutta toimiston apulaiset, varsinkin herra Philippeaux, todistivat sinua vastaan oikeudessa. He ilmoittivat, että sinä tiesit koko tuon rahamäärän olevan kassakaapissa, ja lisäksi, että sinä olit jäänyt viimeiseksi toimistoon, jolloin avaimet olivat sinun hallussasi, ja että sinä tunsit avaussalaisuuden. Silloin tuomittiin sinut, lieventäviin asianhaaroihin katsoen, yhden vuoden vankeuteen. Se näyttää olevan vähin mahdollinen. Otettiin huomioon vaikutelmat, joiden alaisena sinä muka olit toiminut. Mutta sinut on tuomittu, ymmärrätkö? Se tapahtui viime kuussa. Äiti oli silloin jo poissa. Kun isä ilmoitti sen minulle, olivat hänen kasvonsa niin kalpeat, että minä huolestuin. Hän hillitsi itsensä kuten aina. Minä olisin pitänyt parempana että hän olisi itkenyt. Mutta hän ei ole niitä, jotka itkevät. Hän kärsii salassa ja se on pahempi.

»Tuomio kiinnitettiin meidän ovellemme ja julkaistiin sanomalehdissä. Se näkyy olevan laki. Kaikki entiset Roquevillardit, jotka ovat tehneet tälle seudulle niin monta palvelusta, eivät yhteensä kyenneet ehkäisemään tätä meidän nimemme häpäisyä.

»Tuomioon sisältyi lisäksi että sinun tulee suorittaa satatuhatta frangia notario Frasnelle. Isä aikoo myydä La Vigien ne maksaakseen. Hän sanoo, että kovaksi onneksi sinä olet viipynyt niin kauan, että sinun on täytynyt käyttää niitä rahoja, ja että asia kunnian kannalta katsoen, on asetettava varkauden tasalle. Charles sitävastoin väittää, että maksaminen olisi samaa kuin tunnustaa sinut syylliseksi ja että sitä ei saa missään tapauksessa tehdä. Mutta hänen ei tarvitse vastata perheen kunniasta, ja minä olen isän kannalla. Joka tapauksessa sääsi oikeus toimeenpantavaksi takavarikon, jonka nojalla äidin omaisuus jaettiin, joten sinun osuutesi saatiin irti. Minun osastani, kun olen täysi-ikäinen, antoi isä minulle summan, jonka sinulle lähetän ja jota häneltä pyysin. Hän näytti hämmästyneeltä; en tiedä ymmärsikö hän. Minä tarjosin hänelle sinun kirjettäsi. Hän kieltäytyi sitä lukemasta sanoen:

»— Ei, hän on minulle kuollut, ellei tule todistamaan viattomuuttansa.

»Olen liittänyt tähän vielä sata frangia paluumatkaasi varten. On välttämätöntä, että tulet Ajattele mitä vääryyttä olet meille tehnyt. Äitimme nimessä jonka viimeinen tahto ja toivomus se oli, isämme nimessä, jota sinä olet haavoittanut sydämeen, tähän mm jaloon ja niin hellään sydämeen, Félicien ja Hubertin nimessä, jotka ansaitsevat sinun hyväksesi Germainen ja minun, pikku siskosi nimessä, kaikkien omiemme nimessä, jotka niin pitkän ajanjakson kuluessa ovat näyttäneet vain kunniallisuuden esimerkkejä ja jotka vannottavat sinua ettet yhdessä hetkessä kaataisi nurin monien sukupolvien työtä: tule. Minä odotan sinua. Olen aina paikalla. Autan sinua. Uskon, että kun vain sinä palaat, kaikki vielä korjaantuu. Sillä sinä et ole syyllinen. On mahdotonta, että olisit. Kirjeestäsi näen selvään, että sinä et ole. Ja, vaikka siitä olisi vaaraakin sinulle, tule kuitenkin. On kohtuullista, että sinäkin vuorostasi kärsit, etkä sinä ole mikään raukka, joka sitä karttaisit.

»Olen lopettanut. Hartaasti toivon saaneeni sinut vakuutetuksi. Jos hän kuitenkin olisi meitä voimakkaampi eikä meidän uhrauksistamme ja kärsimyksistämme huolimatta sinun soveltuisi palata nyt, niin odottaisin sinua edelleen. Odottaisin koko elämäni. Elän isäämme ja sinua varten. Tiedä, että minä en sinua milloinkaan hylkää. Olenhan luvannut sen äidille. Sinä olit hänen viimeinen ajatuksensa. Ja jos minun kirjeeni sinua masentaa, muista, että hän kehoitti sinua rohkaisemaan mielesi, ajattele isämme sanoja; niin kauan kuin elämä on tallella ei mitään ole menetetty.

»Hyvästi, Maurice, minä syleilen sinua. Sisaresi

»Marguerite.»

Mitä oli se suru ja häpeä, jota Maurice oli tuntenut rakastajattarensa puolinaisten tunnustusten vuoksi verrattuna siihen tuskan ahdistukseen, jolla Margueriten kirje häntä kouristi? Kuinkapa kestäisi sitä sama mies, joka hiljan vain häväisevän epäluulon vuoksi oli aikonut juosta järveen? Hänen jalkaansa juuressa kutsui häntä järvi samalla tavalla, tarjoten unohdusta, äänettömyyttä, rauhaa, mutta hän ei edes katsahtanut sinne. Rodun kutsu kaikui hänen rinnassaan ja heikentymisen asemesta jännitti hän kaikki voimansa noustakseen saamaansa murskaavaa iskua päin. Kuoleman ajatus on luonnollinen rakastaville, kun he tuntevat epäilyä onnensa iäisyydestä. Nyt ei ollut enää kysymys hänen onnestaan, yksityisestä asiasta, jonka herra hän katsoi olevansa ja jonka kadotettuaan hän piti itseänsä oikeutettuna lähtemään elämästä, jos niin hyväksi harkitsi. Nyt oli hänen kanssaan koko hänen perheensä samassa kadotuksessa. Hän ei ollut oma herransa. Hän oli, tahtoi taikka ei, riippuvaisuussuhteessa, ja eristys, jonka hän oli luonut ympärilleen, oli vain virvaa ja turhuutta. Mutta samalla kuin hän menetti rakastavaisten ikuisen haaveen, että rakkaus muka on erillisyyttä, irti kaikesta kosketuksesta muun maailman kanssa, ammensi hän ikäänkuin voimanlähteestä vahvistusta juuri erillisyydestään, joka järkähtämättömästi velvoitti.