Mutta Peukaloista ei vaivaa nuha eikä päänsärky. Etumaisena mennä viilettää. Taitaisi mieleensä nähden vaikka kuperkeikan heittää.
Jo lähestytään ketjua. "Kuuluuko mitä?"
"Ei kuin rauhaa. Vaan pitäkäähän silmällä metsänrantaa tuolla. Sieltä se tulee, mikä tullakseen."
Vaihdutaan asemiin. Seutu on kivikkorinnettä, jossa kivet ja kannot palvelevat erinomaisina suojuksina. Alhaalla avautuu parinsadan metrin levyinen niitty, vastapäätä metsäinen rinne.
Katseet nauliutuvat heti sinne vastapäiseen mäkeen, niin että aluksi tuskin huomaa mitään muuta ympärillään. Arvo Partio, kotiuduttuaan hieman tilanteeseen huomaa siten polvistuneensa lantatunkion suojaan aivan erään torpan pihamaalla. Lähellä läävän nurkissa kuukkii joitakin ja Poke on uskoutunut halkopinon turviin Peukaloisineen. Niistä on jo tullut ylimmät ystävät.
"Tulevat", sohahtaa läävän nurkalta, ja silmät nauliutuvat taas sinne puolelle. Siinä, missä metsä loppuu ja peltoaukeama alkaa, liikkuu mustia olennoita hiihtäen. Ne pyrkivät oikealle.
"Vetävät ketjunsa pään rataa kohti", tiedottaa Partio lantapatterinsa takaa.
"Eläs, ryssän pahuuksia ovat. Näetkö, miten sinellin helmat lepattavat tuulessa ja niin hiihtävät kuin ensi kertaa suksilla olisivat. — Minä ammun —" kuiskailee Poke kiihkeänä.
"Elä, ei ole lupa, ennenkuin ovat alhaalla."
Mustia olennoita alkaa ryömiä metsärinteessä yhtenä vilinänä. — Sydänalaa kouraisee niin kummasti ja hermoja pitkin kulkee kuin jääkylmän sormen sively.
"Ammutaan pojat."
"Minä pamautan."
"Elähän", kieltelee Partio.
Pamahti. Hermosto on niin lujimmilleen jännitetty, ettei enää voinut pidättäytyä. Ja kuin siitä sähköttyneenä alkaa vastapuolelta oikea kuulasade.
Fiuu, fiuu — panee ilmassa. Fiuu — fiuu —. Niitä lentää kuin mehiläisiä parveilun aikana. Ne hyrisevät ympäri lantatunkion, räiskähtelevät halkopinon raoissa ja sivuavat kiviä ikäänkuin tietäen juuri niiden takaa etsiä maaliaan.
Tältä puolen vastataan tuleen, vaikka ei yhtä kiivaasti. Selittänevätkö ne sen epävarmuudeksi, peloksi tai vastustuskyvyn heikkoudeksi, koska venäläisvoittoinen ääni huutaa:
"Anjttautukaa —"
Raikuva yhteislaukaus oli poikien vastaus. Ja siihen laukaukseen ikäänkuin purkautui ensi hetken pingottunut mieliala ja nyt paloi suonissa taistelunhalu. Pojat olivat päässeet lämpenemään ja hyvätuuli palasi.
Arvo Partio silmäsi pitkin ketjua, näki loistavia silmiä, jotka kotkan terävyydellä tähysivät eteensä, näki poskia, joilla paloi punaiset täplät — suomalaisia poikia, silmä silmää vasten perivihollisensa kanssa — kuin Viipurin lukiolaiset muinoin. Emme tahdo olla heitä huonompia! — leimahtaa sytyttävä ajatus, ja kivääri poskella pamahtelee yhä taajempaan.
Ei se ole raakaa kostonhimoa, se mikä hehkuu silmissä ja kulkee sähkövirtana suonia pitkin kivääriin, se on hyvitystään vaativan loukatun oikeudentunnon, se on isiltä perityn sydämeen patoutuneen katkeruuden purkautumista.
"Sana asemalle. Kuka lähtee sitä viemään!" muistaa ryhmäpäällikkö.
"Minä", pienoinen vaaksanvartinen hyppää terhakkana pystyyn lämpimin punottavin poskin. — "Minä vien", sanoo uudelleen vakuuttavasti.
"Peukaloinen, pysy ryömälläsi, kyllä sinut kuulat vähemmälläkin löytävät."
Mutta Peukaloinen jo viilettää asemalle päin. Fiuu — fiuu — ujeltavat kuulat hänen kantapäillään ja tyssähtelevät lumeen, niin että pyryää. Peukaloinen vain livistää kuin hippasilla hilpeiden toverien kanssa.
"Sellainen tenava. Eipä mokomassa vielä uskoisi sisua sikäli löytyvän" — ihmettelee joku ääneen.
Pauketta jatkuu. Sitten saapuvat pojat asemalta. Kiväärin räiske on ne viestittäkin jalkeille hälyyttänyt. Kukin saa toverin viereensä.
"Onpaan tämä mies paikan löytänä", sanoo se, joka tulee Arvon viereen, virkkusilmäinen lyseolainen jostain Savon puolelta.
"Tule vain, minä tätä siunattua patteriani jo olen tunnin syleillyt", nauraa Arvo vastaan.
Ammunta on kiihtynyt korvia huumaavaksi. Vihollisen puolella on huomattu lisäväen tulo, koska eivät enää yritäkään ryömiä alas niitylle, päinvastoin matavat nyt ylemmä rinteelle kivien ja puiden suojaan. Ampuvat vimmatusti osumatta kertaakaan. Onkin melkein mahdotonta lumesta erottaa valkopukuisia poikia.
Ei enää tunnu edes oudolta tämä leikki. Unohtuu vallan, että tuo vinkuminen ilmassa on kolkon viikatemiehen säilän viuhketta. Tekee mieli juttusille ja lyhyinä lomahetkinä kerrytään lähettyviltä yksiin, toiset ryömien, uskalikot juosten. Lantatunkion takana on iloinen seurue koolla. Juttu luistaa rentonaan. Siinä on koulupoikia kolmesta kaupungista. Onpa somaa tehdä tuttavuutta näissä tiloin.
Ta-ta-ta —.
Mitä se oli? He hätkähtävät silmäten toisiaan. Joku kalpenee outoa ääntä.
Ta-ta-ta —.
"Kuularuisku", keksii eräs.
"Se se varmaan on. Herja, miten ilkeä-ääninen."
"Mutta mitä ne tuolla?"
"Missä, missä?"
"Tuolla alhaalla radalla. Dresiina siellä on ja siinä kolme, ei, neljä leveähelmaista häärää."
"Tännepäin tulevat."
"Peijakkaat — kuularuisku niillä siinä on. Aikooko ne —?"
"Sitä kohti pojat! Yhtaikaa — yks, kaks, kolme!" — Ja viisi kivääriä sylkäisee äkäisesti siihen suuntaan. Jo huomaavat toisetkin, ja pian ovat ryssät keskellä murhaavaa ristitulta.
"Ähä — jo tipahti yksi", kuuluu räiskeen lomasta riemuitseva helakka pojanääni.
"Toinen — hurraa! Näittekö, näittekö!"
"Takaisin yrittävät. Kuumottaako korvia? Tuoss' on lisää."
Kolmas tuuskahtaa selälleen pää edellä radan viereen. Ainoa eloon jäänyt ponnistelee kuin henkensä edestä päästäkseen piiloon suojaavan kallioleikkauksen taa. Häntä saattaa luotituisku ja huudot: "Terveisiä Iivanoille Suomen pojilta!" "Tällaisia poikia meillä on!" riemuitsee ylinnä Peukaloisen kimakka ääni. — Vaan hetkisen perästä ei naurata.
"Sattui, ai ai" — kuuluu takaa. Ja torpan portailla istuu kalpea heiveröinen poika päätään pidellen.
"Mikä sinulle tuli? — Mitä sinä sieltä?" — Toiset ryömivät hänen luokseen.
"Juomaan olisin mennyt. Jo vuotaa, ai, ai. — Mihin lie käynyt?" — Hän ojentaa kättään heihin päin. Siinä palaa punainen veriläikkä. Ja kun lakki kohotetaan päästä, hulvahtaa sieltä kokonainen verivirta ja punaa valkean lumivaipan. — Ensimäiset veriläikät. — Sitä on ilkeä katsella oudokseltaan. Pojat ovat totisia. Mutta neuvokas Poke on jo repinyt nenäliinansa ja tukkii sillä haavaa.
"Ei hätää", lohduttelee hän. "Naarmu vain. Pikkusen on pääkuortasi pinnalta kyntänyt. Vaan toimittauduhan asemalle sidottavaksi. Koetas, pitävätkö polvesi. — No hei, niinhän sinä seisot kuin ehjä mies. Taidat sentään saattajan tarvita."
"Kyllä minä vien" — tarjoutuu eräs haavottuneen tovereista. He häviävät pian alamäkeen.
Tulee hämärä. Mutta taivas on selkeä ja tähdet syttyvät yksitellen. Siitä tulee yöksi kireä pakkanen. Alkaa jo värisyttää märissä vaatteissa. Ammunta on laimeampaa.
"Partio" se on ryhmäpäällikön ääni — "ottakaa pari miestä mukaanne ja hiihtäkää metsiä myöten etelään päin ottamaan selkoa, yrittävätkö ne ehkä saartoliikettä sieltä käsin."
"Ymmärrän, herra kapteeni." — Partio kiepsahtaa mielissään pystyyn ja huutaa Pokea ja Koikkalaista halkopinon raosta. Alhaalta radalta siepataan sukset ja sitten painutaan voimakkain lykkäyksin pimenevään metsään.
"Tämä se taas verryttää puutuneet jäsenet", hyvittelee Poke.
Mutta harkitseva Partio neuvoo:
"Hiihdä sinä enemmän oikealle. Jätetään tämä Peukaloinen keskeen. Minä painun tänne vasempaan. Pidämme kymmenen metrin välimatkan."
He pyrkivät juuri etääntymään toisistaan, kun kuuluu kumea jyrähdys — sitten pitkä ujeltava ääni, joka salamannopeudella lähestyy, kiitää yli — ja sitten vavahtaa säikäyksestä koko vuorenrinne.
"Tykki", sanoo Poke — "koko juhlallinen däräys joka tapauksessa." —
Vaan hänenkin äänessään on kieltämättä hieman juhlallinen sävy.
"Kuulitteko, miten se räiskähti tuolla ylhäällä; lie kiveen käynyt. Mennään katsomaan, että tuliko minkälainen kuoppa. Jos löytäisimme pommin sirpaleenkin" — innostelee Koikkalainen.
"Ei muuta kuin suoraa linjaa etelää kohti, niinkuin käsky kuului", sanoo Partio päättävästi ja lykkää suksensa liikkeelle. — Ja tutkimushaluinen Peukaloinen ei kärtäkään enää, hän tottelee mielellään näitä kahta, ne eivät alituiseen härnää eivätkä ilvehdi vaan kohtelevat kuin muitakin miehiä. — He etenevät vuoren rinnettä, kohoavat aukealle kalliolle ja pysähtyvät hetkeksi tarkastelemaan.
Ammunta on melkein tauonnut, vain yksinäisiä laukauksia, jotka ikäänkuin muistuttavat: tääll' ollaan. — Huurteinen metsä ympäröi heitä hiljaisuudellaan. Lännessä metsänlatvoilla vielä puuntaa kapea keltainen viiru aivan kuin sulkeutuva päivänsilmä, muuten on jo pimeä.
Äkisti leimahtaa tummalla taivaanrannalla kaukainen salama, ilmaan sinkoilee kuin säkeniä, sitten uusi jyrähdys. — Vaistomaisesti he hieman kallistuvat, kun vonkuna lähenee ja menee yli. Kuula räiskähtää kallioon vielä äskeistä loitommalle.
"Se näyttää komealta näin pimeällä", sanoo Partio eikä nyt enää tarvitse pakottaa ääntään tyyneksi kuin äsken, kun jo tietää, mitä se on. — "Muuten vain taitavat pelotella, ettemme jälestä lähtisi heidän yöuntaan häiritsemään", jatkaa hän edelleen.
"Ikävää vain, ettemme voi puolestamme yhtä juhlallisesti sanoa 'hyvää yötä' takaisin", pahottelee Poke. — "Ne sieltä Viipurista ottavat joka lajia kuin hyllyltä vaan. Mitäs me, melkein paljain nyrkin. — Mutta puolemme me pidämme", helähtää teräksisellä ponnella lopuksi.
He tekevät sitten pitkän kaarroksen metsässä kuulostellen ja kurkkien välillä. Ei hisaustakaan. On niin hiljaista lopulta, että tuntuu kuin se korvia huumaava pauke, joka pari tuntia sitten vapisutti kukkuloita, olisikin ollut unta.
Sitten he saapuvat ketjuun takaisin. Taistelun voi katsoa päättyneeksi täksi päivää. Määrätään vahtivuorot, toiset pääsevät levolle.
"Joko tämä nyt oli oikeata sotaa mielestäsi?"
"Niin, joko näit ryssiä tarpeeksesi?" — udellaan Koikkalaiselta.
"No, tämän päivän osalle riittihän tuo", vastaa pieni urho.
Melkein kaksitoistatuntisen yhtämittaisen jännityksen perästä loikovat he viimeinkin aamuyöstä asemahuoneen lattialla. He ovat vielä kiihkeitä ja lämpimiä taistelun jäleltä. Juttu ei tahdo ottaa tauotakseen, kun jokainen kertoo vaikutelmistaan. Enin touhuaa Koikkalainen, kehuu japanilaistaan, kehuu kupliksi vesille.
"Missä sinä oikeastaan olet oppinut kivääriä käsittelemään?" utelee joku.
"Kah, eno opetti junassa tullessa. Ensin se oli äkäinen kuin syötävä, uhkaili seuraavalta asemalta jalkapatikassa passittaa kotiin, mutta sitten leppyi. — Pääsinpäs niiltä luiskahtamaan. Ja mikäs täällä on ollessa!"
Niin, mikäs täällä on ollessa!
Se on ollut vaiherikas päivä, ihmeellisin heidän tähänastisessa nuoressa elämässään — niin sykähyttelevän iloinen ja repäisevä. On vasta kuin päästy leikin makuun, ei vielä tunneta sen oikeata luontoa. Heille se on vain ollut melkein kuin poikavuosien huima intiaanileikki, ihana ja hermoja kiihottava. Ja he nukkuvat kylmälle kovalle lattialle huulilla hilpeät sanat ja mielissä suruton seikkailuinto.
Sellainen oli päivä, jolloin komppania sai tulikasteensa.
KORKEAN JÄNNITYKSEN PÄIVIÄ.
Mutta huomisesta lähtien sai leikki vakavamman luonteen. Tilanne oli tällainen.
Koko seutu kuin käymistilassa. Ei kellään oikeastaan tietoa siitä, mikä on punaista, mikä valkeaa puolta. Niinä päivinä vasta piirtyi raja. Kylissä ympärillä kihisi punaryssiä liukkaina apureinaan paikkakunnan punaiset. Niillä oli Viipuriin vain vajaata pari peninkulmaa, siellä ehtymättömät asevarastot. — Siis joka suhteessa erinomaiset edellytykset.
Pysyttäytyä radan haltioina tällä kohdalla, pitää puhtaana maantiet ja turvata sivustansa saartoliikkeiltä — se oli pienen valkoisen joukon ylivoimainen tehtävä.
Joka hetki tuli uusia viestejä, miten punaiset yhä kasvavalla miesjoukolla ja järeämmillä aseilla koettavat vetää heidät nuotanperään. Sitä estääkseen piti pieniin partiojoukkoihin jakautuneena retkeillä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse kahakoiden aina välillä ja samalla puolustaa asemanseutua, jota punaisten panssarijuna kävi tervehtimässä tiheän päähän.
Pohjoista kohti lähetettiin kaksi joukkoa, noin viisitoista miestä kummassakin. Toisen oli määrä hiihtää peninkulman päässä olevaan kylään puhdistaakseen sen punaisista, jotka sillä kohdalla yrittivät sulkea peräytymistien, toisen oli vastattava vilkasliikkeisestä maantiestä, joka Viipurista tullen haarautui kahtia. Sinne oli matkaa lähes kaksi peninkulmaa asemalta, joka oli liikkeiden tukikohtana. Jälkimäisen joukon mukana hiihtivät Partio, Poke, Seikku ja Paunu.
Pieni vaaksanvartinen silmäili surullisena heidän jälkeensä ja huokasi. Hänkin olisi mieluummin hiihtänyt mukaan seikkailuihin kuin jäänyt makaamaan lumikuoppaan. Vaan soturin ensimäinen velvollisuushan on nurisematta totella, ja siksi lähti Koikkalainen uljaasti marssimaan miesten jälestä ponnistellen lyhyine säärineen toisten tahdissa. Välillä pysähtyi ihastelemaan "Hämäläisen lentäviä", viipurilaisia koulupoikia enimmäkseen, jotka tuulena pyyhkäisivät ohi sivakoillaan. Ne olivat ulkomuodoltaankin jo karskimpia kuin muut ja ahavan puremia. Hiihtomallikin oli niillä niin erin uljas ja tyylikäs. Heitä ihaili Koikkalainen enemmän kuin ketään, kun ne nuolena tulivat ja lähtivät ja olivat kuin itse partiokuningas Löfving yhtaikaa joka paikassa eikä missään. —
"Hei, Peukaloinen! Elähän häviä, mikä sellaisen nuppineulan sitten lumesta löytää", — huudetaan edeltä. Sellainen loukkaa syvästi pienen vartiosoturin mieltä ja silloin hän aina ajattelee: vielä minä näytän teille, nuppineulasta ja muusta. Mutta hän on viisas poika eikä ole näköjään mikseenkään.
* * * * *
Me seuraamme hiihtäjien latua partiolle.
On verraton keli, suksi liukuu kuin itsestään sileätä maantietä. Raikas pakkassää ja nopea liikunto panee veren nopeaan kiertoon ja puree mielen pirteäksi. Ja jos lisäksi aurinko kultaa huurteisen metsän ja timanttisäihkyiset hanget, niin ei tarvitse enempää. Pojan mieli on valmis heittämään kuperkeikkaa kuulaissa avaruuksissa.
Pian siinä kilometrit katkeavat. Määrän päähän tultua sanoo päällikkö:
"Mitäs, jos asettaisimme vartiat hiihtelemään täällä alhaalla ja pistäytyisimme vuoroomme aamukahvilla talossa tuolla mäellä."
Niin tehdään. Upea talo ottaa tulijat vieraanvaraisesti vastaan. Talonväessä ei saata huomata erityisesti levottomuutta. Kahvipannu porisee hupaisasti hellalla. Pojat soittelevat gramofoonia kamaripuolella. Ilmassa on niin viihtyisä kotoinen tuntu, että pyrkii unohtumaan, millä asioilla ollaan.
Kolmannet kupit jo höyryävät nenän alla, kun vartiat törmäävät tuvan ovesta.
"Tulevat vasemmalta suota myöten. Niitä on ainakin satakunta."
Lyhyt sotaneuvottelu pidetään.
"Nyt ketju kiireesti molemmin puolin suonrantoja. Saattepa nähdä, että aiheutamme niille siellä avonaisella suolla sellaisen mieshukan, että puittavat tiehensä." — Ehdotuksen tekijä on Arvo Partio, hän on ehtinyt jo osottautua oivalliseksi soturiksi, on tyyni, hätäilemätön ja paikkansa pitävä.
"Kiinni on. Ja mikäs meillä itsellämme hätänä metsän suojassa."
"Suksille ja viivana, pojat!"
Hyvästellään hätäisesti. Emäntä pyyhkii silmiään esiliinaansa ja tytär, näppärä kuusitoistavuotias, joka äsken heitä kahvitteli, jää portaille silmät oudon suurina ja palavin poskin, kun pieni rohkea partiojoukko pyrynä laskettaa mäkeä ja häviää metsään.
He hiihtävät voimainsa takaa ja palavissaan saavuttavat suonrannan.
"Myöhään." — Ryssien sinellin liepeet lepattavat jo silmänkantaman päässä edessä päin. Osa niistä nousee lehdon laitaa. Siitä pienen mäen yli päästyään niillä ei ole kuin alamäki, peltoaukeata ja ne ovat maantiellä.
"Hitto soi, ne katkaisevat meiltä vielä paluutien, jos ennättävät ennen meitä maantielle", säikähtää päällikkö. — "Seitsemän jääköön tänne vahtiin ja jos hätä tulee, peräytykää maantielle. Siellä tapaatte meidät. — Noiden tie on nostettava pystyyn", hän heittää uhmaten päätään ryssiin päin.
He ponnistelevat metsän läpi peltoaukealle peläten joka hetki tulevansa liian myöhään.
"Ehdittiin." — Päällikkö pyyhkii otsaansa, josta hiki valuu virtoinaan. — "Nyt asemiin! Painutaan tuonne jokiuomaan. Siinähän on valmis juoksuhauta. Ja vielä pajukkoa! Hei pojat, tästä tulee vielä hupaista lopuksi."
Tuskin ehtii viimeinen valkea lakki painua näkymättömiin jokiuomaan — maantie on siitä ylöspäin parin kivenheiton päässä, — kun metsästä alkaa kuulua ryssäin posmotus ja raaka ääni laulaa hoilottaa: "Ii-tän suuri kansa-a, katko kahleitansa-a kuularuiskuin kanuunin, mil-joonin pistimin —"
Poke puree hammasta, niin että kuuluu ja äsähtää:
"Ja nyt te heilutatte niitä samoja pistimiä meidän nokkamme alla. Kun ette vain itse niissä kerta killuisi —."
"Hiljaa! Jo tulevat pellolle." — Kiväärit kohoavat poskelle.
"Joko täräytämme?"
"Ei, ei, Jumalan tähden. Katsotaan ensin, mitä ne aikovat ja ammutaan vasta, kun ovat aivan lähellä."
Metsän rannassa on miestä mustanaan ja metsästä yhä lappautuu lisää. Suoraan kohti tulevat. Eivät näy mitään aavistavan, huoletonna ryhmissä hiihtelevät eivät yritäkään ketjuksi järjestyä.
"Joko?"
"Ei, ei, ei vielä. Hajaannutaan ketjuksi pitkin törmän reunaa. Kun minä merkiksi ammun, senjälkeen pidetään tulta yllä yhteislaukauksin. — Onko patruunia kyllin?"
"Satakunta miestä kohti."
"Ei auta tuhlata sitten. Lakataan heti, kun ne peräytyvät — Asemamme on verraton. Nyt näytetään, pojat!"
Tämä se on jo toista ja todempaa kuin eilinen leikki. Kontataan nopeasti paikoilleen ja sitten kivääri poskella jännittyneenä odotetaan merkkilaukausta.
Vihollinen on enää noin viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin pamahtaa merkkilaukaus ja sen jälkeen syöksee surmantulta törmän takaa kuin mistäkin hornankidasta.
Hiihtäjät hätkähtävät, sekaantuvat, menettävät malttinsa ja hurjassa sekasorrossa pakenevat takaisin metsään. —
"Helvetistäkö ne ampuvat", kuuluu joku kiroilevan.
"Ei toki sieltä päinkään", nauretaan törmän takana.
Mutta hangella makaa yksi liikkumattomana suksillaan. Eräs ryömii metsää kohti ja toinen, nähtävästi pahasti haavottunut, kieriskelee hangella ulisten surkealla äänellä apua. — Ne toiset ovat hävinneet metsään, nähtävästi siellä neuvoa pitävät.
Niin tehdään joenuomassakin, mutta siellä kokoonnutaan loistavin silmin.
"Verratonta. Sehän kävi kuin kiperä polkka."
Heitä naurattaa ja huoleton reippaus valtaa mielen. Taas tuntuu kuin olisi tämä vain huimaa, hermoja kiihottavaa leikkiä.
"Tulevat uudelleen. Paikoillenne. Ampukaa harvakseen ja muutellen paikkaa, niin että luulevat joenuoman olevan miestä täynnä."
Taas silmä kovana kykitään pää pajupesässä kuin jäniksellä. Vaan eipäs olla niille heimoakaan! Mieli on iloisen rohkea äskeisen onnistumisen jälkeen.
Uudistuu sama näytös. Vihollinen tulee metsärantaan ampuen kiihkeästi, mutta peräytyy uudelleen metsään.
Vaan joenuomassa ei enää naureta. Seikku on kierähtänyt alas törmältä ja viruu suullaan hangessa. Arvo Partio syöksähtää hänen luokseen alas, Poke samaten toisaalta pitkin harppauksin. Kääntävät hellävaroen. Rinnan alla hangessa paistaa veriläikkä niin kirkkaanpunaisena auringossa, että on kuin ei sietäisi sitä katsella.
"Ukko rukka, mikä sinulle tuli?" hätäilee Poke. Arvo hautoo lumella
Seikun otsaa. Hän on valahtanut kalpeaksi huuliaan myöten hänkin.
Seikku raottaa silmiään ja saa vaivoin puserretuksi kuuluviin:
"Rintaan kävi. Lyhyeen loppui tämä minulta —"
"Älähän nyt, älähän nyt, jospa hyvinkin —" yrittävät toiset uskomatta itsekään sanoihinsa. — Seikku on jälleen mennyt horroksiin.
"Tulimainen. Olemme hukassa. Ne pahuukset vetävät ketjunsa molemmin päin pitkin metsänrantaa", kuuluu silloin kiihkeästi törmältä.
"Jos ne pääsevät tuonne mäelle asti, näkevät ne sieltä meidät suoraan pitkin joenuomaa."
"Ja siitä on maantielle vain pari kivenheittoa. Tuli tästä hikiset paikat yhtä kaikki." — Poke rypistää tuimasti silmäkulmiaan. He vetäytyvät kaikki yhteen neuvottelemaan.
"Entä ne toiset seitsemän. Varjele, ne perii hukka. Taitavat jo nyt olla eristetyt meistä", muistaa joku.
Äsken hehkuvat kasvot ovat valahtaneet kalpeiksi, lihakset värähtelevät, silmissä palaa synkkä uhma.
"Me emme antaudu."
"Emme, vaikka — viimeiseen mieheen."
"Ja viimeinen säästäköön viimeisen patruunan omalle osalleen."
"Tuohon käteen." — Silloin he tuntevat ensi kertaa syvästi ja väkevästi, miten suuri voi ihminen olla, miten paljon suurempi kohtaloansa, ja rintaa paisuttaa jalo ylpeys.
"Tai kuulkaahan" — se on joukon johtaja, joka palavissaan puhuu — "turha meidän on tähänkin jäädä. Yhtä hyvin voimme kiivetä ylös ja yrittää hiihtää metsään."
"Aukeata peltoa!"
"Niin, muuta mahdollisuutta ei ole. Saman me menetämme tai voitamme joka tapauksessa."
"Entä Seikku. Häntä taitaa olla mahdotonta —"
"Seikkua ei jätetä." — Arvo Partio sanoo sen järkähtämättömän päättävästi.
"Vaikka selässämme viemme tai sitten yhdessä jäämme", täydentää Poke liikutuksesta valkeana, värähtelevin huulin.
"Ei minusta enää mukaan ole", — kuuluu heikosti Seikun ääni. Hän on tullut tajuihinsa ja kuullut kaiken. Ja kun Arvo ja Poke kumartuvat häneen päin, jatkaa hän: "Ei se hyödytä, kuolen käsiinne." Hän hymyilee raukeasti nähdessään Arvo Partion polvillaan hangessa vierellään katsellen häneen kostein silmin. Seikku tavottaa hänen oikeata kättään, pusertaa sitä lujasti ja sanoo:
"Ota sinä minun kelloni. Pidä muistonasi pojalta, joka sinun ansiostasi nyt kuolee kunnialla. — Ja sano rehtorille, että minä — osasin ainakin miehen tavalla kuolla — 'kunnian ja vapauden puolesta'."
"Sinä osasit elääkin miehen tavoin, Seikku. Sen sinä teit. Sinussa oli miestä enemmän kuin yhdessäkään meistä."
"Kiitos —" kalpealle poskelle vierähtää yksinäinen kyynel. — "Lähtekää sitten —" sanoo Seikku käskevästi. Ja kun ystävät yhä pitelevät hänen kylmiä käsiään raskaiden ristiriitaisten tunteiden riehuessa mielessä, lisää hän painavasti:
"Se on minun viimeinen pyyntöni teille — ymmärrättehän. — Antaisitko ensin kiväärini, se jäi tuonne törmälle." — Arvo Partio ojentaa sen hänelle ja kohentaa hänen asentoaan puoleksi istualleen kinoksen nojaan. Tulee raskas hiljaisuus.
Silloin kohottaa kuoleva poika raukean kätensä lakin reunaan. Hän tekee kunniaa jäähyväisiksi aseveikoilleen. Hänen silmissään on ihmeellinen kirkkaus ja hän hymyilee niinkuin se, jolle elämä enää merkitsee vain lyhyttä odotusaikaa ennen lopullista suurta voittoa.
Ja toverit ympärillä tekevät hänelle kunniaa niin ryhdikkäästi ja kauniisti, niin sydämestään kuin tervehditään vain sankaria.
Sitten he heittäytyvät suksilleen sanaa sanomatta, miehekkäästi vaientaen surunsa ja hiihtävät pois, ensin pitkin jokiuomaa noustakseen ylös toiselta suunnalta kuin missä vihollinen otaksuu heidän olevan. — Jokimutkassa vielä vilkaistaan taakse. Seikku kohottaa kätensä tervehdykseen — vielä viimeisen kerran. Kiväärinpiippu välähtelee auringossa, — hangella hehkuvat veriset ruusut — Sitten he eivät enää näe häntä. Ah, ei koskaan —.
"Tästä yritetään ylös. Sitten painelkaa nuolena metsään. Hajallaan on hiihdettävä, muistakaa."
Mutta juuri kun he kiipeävät jokitörmää, pamahtaa laukaus takaa. He hätkähtävät.
"Jokohan —." Mutta sitten pamahtaa toinen, kolmas — herkeämättä. He ovat aivan ymmällä, pääsevät ylös, näkevät punaisten ketjun metsänrannassa. Mutta heitä ei tähtää kukaan. Punaiset suuntaavat tulensa entisiin asemiin joenuomassa.
Ah, Seikku — tajuavat he sitten ja ajatuksissaan voivat nähdä, miten se istuu kinokseen nojaten ja ampuu ilmaan, ampuu herkeämättä.
"Se tahtoo kääntää punaisten huomion meistä", sanoo Poke oudon tukehtuneella äänellä. He syöksyvät tuulena metsää kohti. Heidät huomataan jo ja luoteja lentelee sakeana hyttysparvena heidän ympärillään. Mutta he pääsevät kuin ihmeen kautta ehein nahoin suojaavan kalliokielekkeen taa ja pysähtyvät silmänräpäykseksi vetämään henkeä. Puissa rapsahtelee ja räiskää.
"Seikku meidät pelasti", sanoo Partio.
"Sankarin tavoin" — täydentävät toiset. He tuntevat, miten ilmassa liikkuu jotain pyhää ja vakavaa niinkuin aina kuoleman läheisyydessä.
"Se ampui varmasti tyhjäksi koko patruunavyönsä", sanoo joku.
"Säästiköhän viimeisen patruunan?" jysähtää mieleen. Mutta eivät uskalla ajatella loppuun.
"Eteenpäin pojat. Hetket ovat luetut." Johtaja rykäisee ja kokee karskistua. — "Yritetään tuota kohti. Sieltä luulisin olevan lyhimmälti maantielle. Jospa hyvinkin ne toiset jo olisivat ehtineet sinne."
He lähtevät liikkeelle sellaisin tuntein kuin palaisivat kuoleman portilta ja alkaisivat taas alusta. — Seutu on vierasta, he painuvat liiaksi oikealle ja ennenkuin arvaavatkaan, ovat metsäsaarekkeessa aukean keskellä, jota kiertää vihollisen ketju miltei puoliympyrässä. He hätkähtävät, jähmettyvät kauhusta paikalleen suolapatsaiksi. Ajatus pysähtyy ja hölmistyneinä he vain katselevat suoraan vihollista päin.
Se heidät pelasti.
Ta-ta-ta —.
"Lempo soi, niillä on sekin väkkärä mukanaan."
"Hoi kaverit" — hoihkitaan yli aukean — "näkyikö lahtareita?"
"Hiljaa, nyt viisaasti. Ne luulevat meitä omikseen." — Verraton sattuma piristää liikutuksesta väsyneet mielet ja Pokella leikkii entinen kujeilunhalu silmäkulmassa, kun hän vääntäen äänensä leveän räikeäksi mölyää vastaan:
"Eikö nuo lie lapelleet kinttuihinsa."
"Ollaankos Kolikkoinmäeltä?" huudetaan taas.
"Eikö mitä, kun Papulan puolelta." — Mutta kujeillessaan unohtaa Poke muuttaa ääntään ja sieltä kuuluu epäillen:
"Pankaas yksi teitistä lähettinä tänne, että tiedämme teitin vissiin säkiin kuuluvan."
"Tullaan" — tomahtaa varmasti vastaan. Se joka niin sanoo, on hiljainen harvasanainen työnjohtaja jostain maalta, jykevä, karkeatekoinen mies. Hän katsoo lujasti silmiin toisia, jotka hetkeksi näyttävät menneen kuin neuvottomiksi.
"Nuo toimittakaa vaimolleni, jos ei kuuluisi miestä takaisin." — Hän ojentaa sormuksen ja kellon päällikölle. Ja kun Poke ja Arvo Partio molemmat yhtaikaa päättävästi yrittävät kääntää suksiaan, lisää hän torjuen:
"Minä niiden kanssa kai paraiten pärjään." — Ja hän iskee voimalla sauvansa hankeen kasvot lujaksi kiteytyneen päätöksen juonteissa.
Toiset ensin seisovat hetken paikoillaan — se on vielä luonnollista hämmennystä — sitten lähtevät hiljaa hiihtelemään, seisahtelevat, joku vetäisee lauluksi — se on jo sotajuonta. Pääsevät metsäsaarekkeelta aukean reunaan ja ovat hihkaista ilosta, kun näkevät jykevän Tourun hiihtävän hetken perästä jo takaisinpäin.
Yhdyttyä annetaan mennä aika luikua — ja sitten ota kiinni! — Vasta kauempana tohditaan kuunnella Tourun selontekoa matkastaan. Hän oli hyvin näytellyt osansa "plutoonan päällikkönä tiedusteluretkellä", jonka tarkoituksena on edetä mahdollisimman kauas ottamaan selkoa, minne lahtarien latu vie.
Mieliala siitä jälleen kohoaa ja he antavat suksen luistaa. Mutta kohta puoleen alkaa hämärtää eikä heillä ole oikeata selkoa edes missä ollaan ja mitä päin olisi pyrittävä. On välttämättä noustava johonkin vuorelle katsastamaan. Aletaan kavuta ylös katajikossa, kun vasemmalta kuuluu ääniä ja suksen liikettä.
He painuvat ryteikköön. Hämärä lisäksi suojaa heitä. — Oikein — sieltä tulee neljä miestä suksilla vain muutaman kolmenkymmenen metrin päässä heistä.
"Tulimainen — nyt katkesi minulta raksi", — kuuluu joku äsähtävän.
"Mutta eivätkös ne ole —."
"Ole ääneti, kuunnellaan."
"Minulla on remmin pätkä taskussani, jos sillä selviät."
"Se oli selvästi Paunu", riemahtaa Poke.
Hurraa! — pölähtää katajikosta, hillitysti, mutta niin repäisevästi, että toiset ovat pudota istualleen. Eräs yrittää pakoon, joku hädissään ampuu täräyttää taivaan pilviin.
"Pöhköt! Omia ollaan", huudetaan katajikosta. — Yleinen riemu ja äänten solina.
"Missäs toiset kolme?" huomaa päällikkö kysyä. — Silloin vaikenevat äänet kuin leikaten poikki.
"Omilla teillään. Jouduimme saarroksiin ja pakenimme", tulee matalasti.
"Meiltäkin jäi Seikku sinne." — Äänettömyys.
"Johan tälle Lassillekin oli käydä hullusti. Joutui vangiksi, mutta kun Paunu ampua täräytti keskelle joukkoa ja kaasi yhden, äimistyivät toiset siitä niin, että Lassi luiskahti käsistä äkkiliukkaasti ja puitti meille perästä."
Metsässä ammutaan jossain kauempana. On jo niin pimeätä, ettei erota kuin läheisten puiden rungot. Taas pamahtaa ja kuin siitä innostuen alkaa kuularuisku tatattaa jossain kaukana, mutta kiväärin pauke tuntuu kuin lähenevän.
Eteenpäin — minne, sitä ei heistä aavista kukaan. Paukkuu jo edessäkin päin. He muuttavat suuntaa. Hetken perästä pamahtaa siltäkin suunnalta ja silloin toteavat he tilanteen kaikessa kaameudessaan: saarroksissa. He alkavat täräytellä hekin. Metsä on täynnä pauketta ja kuulien viuhunaa. Se tuntuu kolkolta pilkkopimeässä. Joka hetki odottaa tuntevansa luodin kulun ruumiissaan. Siten harhaillaan edestakaisin, koetetaan pysytellä yksissä, mutta häivytään sittenkin ja lopulta ei tiedä, kenen kiväärin luodit ympärillä viheltävät, omienko vai vihollisten.
Paunu kerran kompastuu johonkin pimeässä. Hän haroo eteensä. Mikähän siinä? — Silloin kylmäisee häntä kauhea aavistus ja hän piirrältää tulta varoen. — Se on miehen ruumis, oman ryhmän miehiä, nuori talonpoika. On alastomaksi riisuttu. Rinta on yhtenä verihyyteenä. Sitä on kamala nähdä.
"Mitenkähän Seikku?" ajattelevat he harhaillessaan eteenpäin pimeässä ja kylmä väristys puistattaa heitä.
Tämä on siis sota — ajattelevat he edelleen ja nyt siihen ajatukseen jo sisältyy toisenlainen todellisuuden maailma kuin vuorokausi sitten.
Se oli hirveä yö. Lopulta he sekaantuivat toisistaan ja saapuivat kaksin kolmin kerrallaan aamun valettua kylään. Ne kolme ystävystä ovat juuri nousemassa maantielle, kun käänteestä tulee hevonen hiljaista hölkkää.
"Kädet ylös", komentaa Poke tuikeasti, ja reen sevältä kavahtaa mies seisaalleen ja nostaa vapisevat kätensä ilmaan.
"Emme me mitään", tankkaa hän kauhuissaan — "rauhallisia kulkijoita vain."
Siltä näyttääkin. Reslasta tuijottaa heihin kalpeakasvoinen naisihminen ja lapsia neljä, viisi, silmät suurina renkaina.
"Pakolaisiako ollaan?" huomaa Arvo Partio kysyä ja lisää samassa tyynnyttäen: "Me olemme valkoisia."
"Luojan kiitos", pääsee niiltä yhtaikaa. — "Koko yön on ollut sellaista ahdistusta", purskahtaa sitten vaimo itkemään. — Ne kertovat, miten parin kilometrin päässä on punaisia talot täynnä ja uusia tulee maantie mustanaan. Heidän kylässään jo olivat pillojaan tehneet, polttaneet kylän suurimman talon ja ampuneet isännän. Pojat kysyvät tietä asemalle ja matkan pituutta. "Tuota kohti", näyttää isäntä. — "Pitäisipä sinne tulla kilometriä kymmenen."
"Kun eivät ne vain saartane asemaa. Tästä tulee kuuma päivä vielä", sanoo Poke, kun he ovat jo liikkeellä.
"Pelkään, että meidän on pakko peräytyä ylivoiman alta", arvelee Partio totisena.
He ovat loppuunuupuneita miehiä, kun vihdoin asemalle tulevat. Silmiä kirvelee pitkän valvonnan jäleltä kuin tulella ja ohimoita kuumottaa. Sinne ovat jo toisetkin kertyneet vähin erin. Nyt se tiedetään varmasti, että viisi heistä jäi matkalle: kaksi kuolleena, kaksi teille tuntemattomille ja yksi vangittuna. Jo ovat palautuneet pohjoiseenkin päin lähetetyt, raskain tappioin hekin: kolme kaatunutta, yksi kadoksissa, kaksi haavottunutta. Toista niistä ovat toverit suksillaan kantaneet läpi metsän. Hän vetää viimeisen henkäyksensä laskettaessa asemahuoneen lattialle.
Edellinen vuorokausi on tehnyt hallaa pienelle joukolle.
Mutta nyt ei ole aika eikä paikka laskea tappioitaan ja surra menneitä. "Lentävät" ilmestyvät odottamatta etelästä päin ja tietävät kertoa vihollisten yrittävän sieltä saartoliikettä kauempaa. Puristavat yhtaikaa molemmilta sivuilta ja rataa pitkin. Maantie on auttamattomasti menetetty. Moninkertaisen ylivoiman edessä on sieltä täytynyt peräytyä. Ellei tahdota jäädä sulkeuksiin, on viipymättä rataa pitkin peräydyttävä. — Jo sielläkin hiiviskelee punaisia, tulee viimeinen jännittävä viesti.
Ne ovat tietoja, jotka puhaltavat vireän toimintahalun uupuneimpaankin. Siinä nähdään, mitä voidaan ja jaksetaan, kun täytyy. Hätäisesti syödään, sitten suoriudutaan taipaleelle jälleen.
"Entä miehet ketjussa?" kysyy joku.
"Ei ole voimia vaihtaa vuoroja. Saavat luvan kestää loppuun." — Toinen puistaa päätään arvellen: syömättä, nukkumatta jo yli vuorokauden. Mitähän tästä tulee?
Ja he heittäytyvät suksilleen hajaantuen taas pieninä joukkoina eri haaroille. Ei siitä synny mitään oikeata taistelua sinä päivänä, vaikka jännitys on ehkä sitä suurempi, kun ei tiedä, mitä on oikein odotettavissa ja mistä päin. Molemmin puolin ollaan liikkeellä pienin joukoin tietämättä koskaan, kenen suksien suihke korvaan kulloinkin ottaa, omienko vai vihollisen. Kun toisiaan tavataan, niin kauempaa vain vaihdetaan terveiset kivääreillä, sitten painutaan loitomma. Se on aivan kuin pyrkisi kumpikin ulotuttamaan tuntosarvensa mahdollisimman lähelle vihollistaan voidakseen vaistota sen suunnitelmat ja ajatukset.
Kun illansuussa asemalla tavataan, on tilanne, jos mahdollista, entistä synkempi. Vartiostosta radalla tuleva viesti kertoo tosiaan vihollisen liikuskelevan radan varsilla selkäpuolella. Puolen kilometrin päässä radalta pitäisi olla keskitettynä suurempiakin voimia.
Aikovatkohan ne särkeä radan? Ehkä ovat särkeneetkin paikoin. Tai miinottaneet! Tai suunnittelevatko hyökkäystä junan kimppuun? — Sellaisia kysymyksiä risteilee ilmassa. Kaikki on mahdollista, enemmänkin ehkä kuin mitä osataan kuvitella.
Aletaan jouduttaa lähtöä. Tavaroita lastataan vaunuun tulisella kiireellä. Eräässä vaunussa on dynamiittia satoja kiloja.
"Kolkkoa matkaseuraa saamme", sanoo Arvo Pokelle. — "Se jos räjähtää, niin —"
"— taivaan tähdissä tavataan." — Poke sanoo sen ihan totisena, mutta molemmat purskahtavat vapauttavaan nauruun hullunkuriselle olettamukselle.
Hämärissä lähetetään miehille sana ketjuun vetäytyä asemalle. Niitä alkaa sieltä tippua vähin erin. He ovat maanneet siellä yhteen kyytiin kolmekymmentä pitkää tuntia. He ovat yltyleensä jäässä ja huurteessa, vaatteet helisevät jäähilseissä. Kasvot ovat ilmeettömiksi jähmettyneet, silmät tulehtuneet ja veristävät. Toiset ovat melkein kuin tajuttomia. Puoleksi kantaen heidät saadaan sieltä pois. Lämpimään tultua heti menevät horroksiin. Komppanian lääkäri ja sanitäärit virottelevat heitä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta vie toisten tie suoraan sairaalaan.
"Peukaloinen?" muistaa Poke äkkiä. — "Kadoksissako se poika on?"
Silloin huomataan kaivattavan vielä kokonaista ryhmää. Todellakin! Nehän komennettiin vahtiin järveen pistävälle niemekkeelle hieman erillään muista.
"Vaan niillä se on ollut hikinen paikka tänään", toimittaa muuan. — "Punikit tulivat panssarijunallaan lähemmä kuin konsaan ennen ja pommittivat suoraan sitä suuntaa. Lienevät meikäläiset niitä ärsytelleet kivääritulellaan."
Mutta kaivatuita ei kuulu. Poke kulkee kuumissaan ulos ja sisään.
Asemapiha on miinotettu, tavarat lastattu. Ollaan lähtövalmiita.
Silloin tekee Poke päätöksen. Menee päällikön luo pyytäen, että lähtöä siirrettäisi puolisen tuntia, siihen hän ehtisi hiihtää niemelle katsomaan, miten siellä asiat ovat.
Päällikkö katsoo kelloaan, puistaa päätään: "Joka minuutti on arvaamattoman kallis. Se voi maksaa monin verroin enemmän kuin meidän kaikkein elämän — ymmärräthän. Mutta ehkä sentään — No, käytäkin sitten käpäliäsi!"
Ja Poke panee pitkät säärensä liikkeelle aivankuin niillä ei olisikaan kahta päivää ja yötä jo hiihdelty hetkistäkään lepuuttamatta.
Mutta kalliit hetket lentävät kuin siivin. Päällikkö kulkee edestakaisin kello kädessä. Puolituntia on mennyt. — Käydään vielä viimeisen kerran asemapihalle kuulostamaan, mutta ovessa törmätään Pokeen, joka tulee retuuttaen selässään Peukaloista. Pojassa ei ole paljon eloa jälellä.
Ne ovat kuin jäätönkiksi kohmettuneet kaikki kahdeksan. Kalisevien hampaiden raosta saa eräs puserretuksi vaivoin:
"Kyllä me olisimme määräystä totellen olleet siellä vaikka huomiseenkin paikoillamme."
"Uljaita poikia. Vapauden ristin veroisia jokikinen. Se oli verratonta lainkuuliaisuutta." — Päällikkö lähtee loistavin silmin.
Sitten junaan viivyttelemättä. Siitä tulee kaamea matka pimeässä yössä.
Ajatteles, jos rata on rikottu tai miinotettu! Mitäs, jos ne hyökkäävät yhtaikaa molemmilta puolilta! Niillä kuuluu iltapäivällä olleen jo kuularuiskujakin sillä suunnalla.
Ja dynamiittivaunu! Jos yksikin luoti —.
Ajatus ei uskaltaudu mihinkään johtopäätökseen.
Mutta matka sujuu onnellisesti kilometri kilometriltä, vaikka juna tuntuu ryömivän eteenpäin matkaajien mielestä ja kilometrit venyvät peninkulmiksi.
Saavutetaan jo melkein seuraava asema, kun kauhea jyrähdys tärisyttää ilmaa. Tuntuu kuin juna hypähtäisi koholle säikäyksestä ja sitten seisahtuisi siihen paikkaan.
Dynamiittivaunu — ajattelee jokainen. Mutta sehän on mieletöntä. Eihän tässä enää oltaisi, jos —
"Minä tiedän", välähtävät Poken silmät. "Meidän 'lentävät'. Ne räjäyttivät rautatiesillan."
Valtava täräys saa pienen Koikkalaisenkin hetkeksi hereille. Hän kimpoaa istualleen ja ällistelee ympärilleen silmät renkaina. Jo tuntee Poken ja sanoo sopertaen:
"Me päätettiin, että vaikka viimeiseen mieheen —" mutta kupertuu kesken uljasta lausettaan Poken syliin eikä sen koommin tikahda, ennenkuin huomisaamuna.
— — — "Ei sitä ennen tietänyt, mitä väsymys merkitsee. Nyt sen kyllä luissaan tuntee. Oh —" kuuluu joku pimeässä haukottelevan. Heillä on vielä kaiken jälisteeksi suoritettavana raskas vahti sinä yönä ja he laahaavat pakottavia jalkojaan vaivoin eteenpäin kulkiessaan ketjuun.
Toiset, joiden vuoro on levätä, tapautuvat heille osotettuun majapaikkaan. Mutta ovessa on isäntä vastassa ja äreänä tiuskii:
"Menkääkin muuanne. Ei tämä mikään kestikievari ole." — Se on ilmeistä pelkoa ja arkuutta omasta nahkastaan, ei "punaisuutta."
Pojat vain veivautuvat sisälle ja putoavat kuin kivi heti makuuasentoon lattialle, ihan vain mihin ja miten kukin sattuu. Ja kun isäntä jatkaa pärmänttäämistään, kivahtaa joukosta joku ijäkkäämpi: "Nyt lopeta hyvän sään aikana! — Niinkuin tässä ei olisi pidetty ja edelleenkin pidettäisi vahtia sinunkin talosi puolesta." — Isäntä mukisee sen perästä vain partaansa ja peräytyy tuvan peräkamariin. Eikä tuvasta kuulu kohta muuta kuin tasainen huounta raskaina maininkeina.
Mutta joka kahden tunnin kuluttua on vuorojen vaihdos. Silloin komennetaan armotta kaikki pystyyn. On mahdoton muuten saada selkoa, ketkä kulloinkin ovat vuorossa, kun maataan ihan sikin sokin.
— — "Tämä on sota", sanoo Poke Arvolle kolkon totisena, kun he vilusta väristen seisovat talon pihalla odotellen toisia ketjuun lähteviä. Mutta sillä kertaa havahtuu hän valppaaksi ja tarttuu kiihkeästi ystävänsä käteen. — "Näetkö, näetkö?" sanoo hän vain ja viittaa taakse päin.
Yöllistä taivaanrantaa punaa tulipalon loimu kajastuen heidän kasvoillaan, joista tällä hetkellä kaikki nuoruuden pehmeys ja raikkaus on kadonnut jättäen sijalle pingottuneen terävän ilmeen. Silmissä palaa synkkä tuli.
"Niin, tämä on sota", kertaa Arvo varhaisvanhan totisuudella ja sitten lisää: "Montakohan kertaa siinäkin kylässä talot ovat kokkona loimunneet ja miehet, näinikään yöllisessä vartiossa seisoen, turhaan puristaneet kiväärin päätä. — Ja sitten ovat pellot taasen vuosikymmeniksi kasvaneet umpeen ja elämän mahdollisuudet ostettu uusilla uhrauksilla ja ponnistuksilla." — Ja vielä hitaammin ja totisemmin:
"Minä luulen, ettei meidän mittamme ikinä voi nousta niin kärsimysten kukkuroimaksi."
"Vaan kun ajattelee esimerkiksi Seikkua" — Poken äänessä värähtelee aivan kuin sisäinen nyyhkytys. — "Se oli sentän liian kovaa, tuntui silloin ja tuntuu nytkin. Jäädä yksin odottamaan kuolemaa. Siinä kysytään miehuullisuutta enemmän kuin kaatua taistelun temmellyksessä — etkö luule? Minä pelkään, etten minä jaksaisi niinkuin Seikku. — — Arvo, miltä sinä luulet kuoleman tuntuvan?" — Loppu tulee hiljaa ja arkaillen, siinä on aivan kuin lapsen pimeänpelkoa.
"En tiedä. Kun on nuori ja terve, ei sitä tule ajatelleeksi. — Tai kyllä minä silloin lähtiessäni ajattelinkin. Minusta on tärkeintä, että on aina ikäänkuin puhtaat paperit, jos sekin kohtaisi. Uljaasti elää ja tyynesti kuolla. Sellainen pitäisi miehen olla."
"Niin pitäisi. Ja kyllä tämä aika siihen opettaa — kenessä on ainesta siksi. — Ajatteles, että se on nyt äkkiä käynyt niin eläväksi mielessä, vaikka ei ennen koskaan tullut ajatelleeksi."
Askelten kaiku kuolee pimeään yöhön. Niillä teillä, joita ystävykset kulkivat, syntyi joka hetki uusia outoja ajatuksia. Sellaisia ei ollut koskaan kulkenut heidän nuoressa sielussaan. He tuijottivat elämän ja kuoleman arvoitukseen kuin pimeään yöhön edessään eivätkä voineet sitä mitenkään ratkaista. — — —
Näinä korkean jännityksen päivinä luotiin Karjalan valkoinen rintama äärimmäisin voimanponnistuksin ensin lyhyempinä, sitten yhä pitempinä katkelmina, kunnekka vihdoin ketju — elävä muuri nuorta lämmintä voimaa — kulki katkeamatta Saimaasta Laatokkaan.
Miten paljon se kysyi ja mitä kaikkea kestettiin niinä talviöinä, sen todistajina ovat useissa tapauksissa vain yksinäiset yön tähdet. Sillä sellaisista vaikenee oikea mies ritarillisuutensa tunnossa.
KIRJE SOTURI ARVO PARTIOLLE HEIKKI VELJELTÄÄN.
Kas, sellainen ilo odotti Arvo Partiota eräänä iltana ketjusta tultua. Siinä oli monta pitkää sivua täynnä korkeita harakanvarpaita ja hirvittäviä kielellisiä kompastuksia, joista kieliopin opettaja olisi Heikkiä varmaan höyhentänyt. Mutta Arvo katseli niitä lämpimästi liikutettuna. Hän voi niin elävästi nähdä, miten Heikki veli, totisena kuin Pulkkisen pässi ähki ja kynteli rivin toisensa jälkeen melkein kuitiksi pureskellulla kynänvarrellaan — vai olisiko jo taas ostettu uusi! — ja kieli lerpatti ulkona kirjaimien mukaan koukeroiden.
Se kirje toi muassaan lämpimän kotoisen tunnun kolkkoon tupaan. Näin se kuului:
— — — ssa, helmikuun 18 p. 1918.
Sivu 1.
Rakas vanhempi veljeni Arvo!
Nyt minä kirjoitan sinulle! lehtori sanoi päivällispöydässä että joko olet kirjoittanut ja Minä sanoin että en, mutta nyt minä kirjoitan. Nyt loppui koulu ja Isä kävi kaupungissa viime lauantaina mutta kun Minä oikein pyysin, lupasi minut tänne vielä viikoksi Vartiopalvelukseen vaikka koulu loppui. Sillä minä olen suojeluskuntalainen. Meillä oli alussa vain haulikon Rämät. "Nämä ovat ihan tyhjän panttina, sanoi toisen luokan tolvanen, että ei näillä kaataisi Varpustakaan vielä vähemmän ryssää." Eilen jo saimme Kivärit, minä sain oikean japanilaisen ja se oli melkein uusi. Ja Äiti oli kovasti itkenyt, mutta ei nyt enää itke, kun sinä jo kirjoitit sieltä Sodasta. Kirjoita pian minullekin Että onko teillä Tykkejä oikein sellaisia jyrytykkejä ja miten pitkän matkan päähän pamahdus kuuluu. Että kuuluuko niinkuin täältä sinne meille Kurenrannalle.
Menetkö sinä Tykkiväkeen? Minä menisin jos pääsisin. Ja kirjoita sekin, minkälainen on kuularuisku. Meidän luokan toivola sanoo että se on niinkuin se palokunnan suuri ruisku, jota me veivattiin silloin sairashuoneen tulipalossa, mutta että paljon suurempi vain. Vaan minä sanoin että Minä en usko, ennenkuin kysyn sinulta. Se kun hölyää toivola aina tyhjänpäitenkin. Onko sinulla sodassa hyvin kylmä siellä juoksuhaudassa? Minä kävin kerran yöllä puutarhassa koettamassa että onko hyvin kylmä. Makasin Lumikuopassa omenapuun alla. Minulla on jo siellä vallitkin ja ampumareijät Minä ja tolvanen laitoimme. Ja minusta oli hyvin kylmä.
Nyt sinä saat minun joululahjarukkaseni, ne Koirannahgaiset (Tässä Arvolle kihahti vedet silmiin! Koirannahkaiset olivat Heikin korkein ilo ja ylpeys) jotka räätäli peska ompeli, lehtori sanoo että niillä on vaikia ampua mutta minä sanoin, että leikatkoon puukolla reijän siihen oikian käden rukkaseen. Minä sanoin: kyllähän Räätäli peska sitten paikkaa kun rauha tulee vaan en minä usko että tulee. Minä ajattelen, että ensi vuonna vielä on Sota. Etkö sinäkin usko, että Toisluokkalaiset jo pääsevät sotaan, sillä minä olen kolmas järjestyksessä voimistelussakin. Minä aina ajattelen, että sinä sattuisit haavottumaan, vähän vain tietysti niinkuin sormeen eli muuhun, mistä ei tee niin kipeetä. Ja Minä menisin sitte juoksuhautaan sinun sijaiseksesi. Kaikki meidän luokan Pojat menisivät sotaan, sekin Kekki joka on minulle vain olkapäähän eikä nosta kuin kaksi kivääriä. Minä nostan viisi. Mutta ei oteta alle 18 vuoden ilman vanhempien lupaa. Eivätkä ne Lupaa. Sillä minusta ovat kaikki isot ihmiset ja Äidit aika pelkureita. Mutta se tuomarin Ensio karkasi eräänä yönä ikkunasta. Tuliko se sinne teidän juoksuhautaan? Ja tohtorin aune kysyy aina sinusta ja laittaa terveisiä. Tänäkin aamuna paratissa laittoi. (Arvo punettuu hiusmartoaan myöten.)
o puhistettiin työväentalo ja otettiin niiltä kivarit. Ja paratissa sain minä vahtia. Sinne tuli minun taakseni kaksi Sälliä ja se toinen virnisteli sille toiselle, että mitä ne ovat nuo tuommoiset, joilla on isot Ässät hihoissa. Ja se toinen sanoi että mitä ollevatkin Sinkerin asiamiehiä. Mutta silloin minä sanoin, että sanopas vielä toinen kerta että mitä ovat. Vaan eipäs uskaltanut, kun minulla oli se uusi japanilainen ensimäistä kertaa. Kyllä minä olisin siltä Nenän niisdänyt. Että ei tarvitse tulla irvistelemään kun on Suojeluskunnan Parati. Hyvästi. Lehtorin täti leipoo sinulle piparkakkuja että on jotain Arvo rukalla hyvää siellä juoksuhaudassa sanoi lehtorin täti. Ne pannaan sitte siihen pakettiin ja Koirannahkarukkaset kanssa. Terveisiä paljon lehtorilta ja tädiltä ja Minulta ja kyökkimarilta
Toivoo veljesi
Heikki Uljas Partio.
"Ukko rukka, on se kerrankin hikoillut ja puhkanut ja lopuksi ollut hirveän ylpeä valmiiksi saatuaan", sanoi Arvo iloisesti loppuun päästyään. Sitten hän luki sen toisillekin ja heillä kaikilla oli sanomattoman hauskaa sinä iltana.
"Aika kova poika se onkin", sanoivat toiset Heikki veljestä ja laittoivat terveisiä rintamalta, että kyllä kuularuisku on paljon pienempi kuin se kaupungin suuri paloruisku eikä muutenkaan ihan samanlainen.
KUOLEMAA SILMÄSTÄ SILMÄÄN.
Komppania, jossa "Vapauden veljet" taistelevat, on kolmessa viikossa huvennut miesluvultaan kahteenkolmasosaan ja lähetetään kotiin lomalle sekä uudestaan järjestettäväksi. Siihen kuluu viikon päivät.
Mutta kun komppania jälleen marssii asemalle, kulkee Poken rinnalla Iso-Jukka — ikionnellisena, kun vihdoinkin saattoi hyvällä omallatunnolla lähteä — ja heidän jälessään löytää rivistä tutut pojankasvot toisensa jälkeen. Se on oikea koulupoikien komppania. Mutta Arvo Partiota ei joukossa näy. Hän makaa kotonaan kuumeessa.
"Pelkkää liikarasitusta. Pian se menee ohi", lohduttelee lääkäri. Eikä kulu kuin päiviä pari kolme, kun poika on taas jalkeilla.
"Nyt sinä lepäät perinpohjin", sanoo äiti.
Arvo katsoo häneen pitkään ja surumielisenä:
"Jos äiti tietäisi, miten moni siellä on paljon kipeämmin levon tarpeessa eikä saa sitä hetkeäkään ajatella", sanoo hän vain. Eikä äiti sen koommin puhu asiasta.
Siten menee muutama päivä. Arvo kulkee kotonaan levottomana ja katse niin kumman poissa-olevana. Eräänä päivänä tulee puhelimitse tieto, että uutta komppaniaa järjestetään lähtöön eteläisemmälle rintamanosalle, jossa odotetaan ratkaisevia tapahtumia. Miehistä on puute, tiedotetaan edelleen. Arvo ilmottautuu mukaan arvelematta.
"Joudut niin kauaksi omista tovereistasi, tuskin tunnet yhtään näistä uusista", pahottelee äiti heidän seistessään asemalla odottamassa junan lähtöä.
"Eipä hätää. Rintamalla tutustutaan nopeasti", sanoo Arvo reippaasti. Hän korjaa hellävaroen napinlävessään kahta kieloa, etteivät vain putoaisi. Hän on melkein entisellään, kalpea vain ja laihtunut. Siksi ehkä silmät näyttävät niin oudon suurilta ja syväkatseisilta. Äidin on hieman vaikeata katsella häntä, pitkää hoikkaa poikaansa, kun se seisoo siinä hänen edessään niin tyynenä, määrästään tietoisena ja syvän puhtaana. Mutta äiti pakottautuu puhumaan ihan tavalliseen sävyynsä:
"Minnehän se Heikki jäi, kun ei tule hyvästelemään? — Kas, tuollapahan seisoo asemaportilla ja tarkastaa kulkulupia."
"Ja on varmasti mielestään tärkeimmistä tärkein. Katsohan, miten jäykkä ja juhlallinen osaakin olla." — Heitä hymyilyttää kaikkia, siitä sulaa mieliala niin soman kevyeksi ja hilpenee yhä, kun Arvo käy portille hyvästelemään pikku veikkoa.
Hän on verraton, se Heikki veli. Seisoo tiukassa perusasennossa portin korvassa kivääri kupeellaan, täsmälleen yhtä pitkänä ja jäykkänä kuin mainio "japanilaisensa" ja kulmat rypyssä sanoo jokaiselle ohikulkevalle virallisen lyhyesti: "Lupalippu, olkaa hyvä." — Eikä siitänsä pehmene eikä sävyä muuta, vaikka veli tulee. Kättä pistää vain ja sitten tervehtii moitteettoman ryhdikkäästi sotilaalliseen tapaan.
"Koko kaupunki" on asemalla lähteviä hyvästelemässä lauluin, soitoin, liinanliehutuksin. Ja kun juna lähtee liikkeelle, vyöryvät sen jälessä valtavat eläköönhuudot. Lomassa kuuluu pois vierivästä junasta sähköttävän innostunut kertosäe:
"Kallios ei horju vaaras' poies torjuu, ollos huoleton, poikas' valveill' on."
Arvo Partio seisoo viimeisen vaunun astuimella lakkiaan heiluttaen, kunne tien polvekkeessa häviää asemapiha ja valkeat huiskivat liinaset.
Jälleen siis soturin kohtalokkaalla tiellä.
On se tämä lähtö jo toista ja todempaa kuin se edellinen. Mitä silloin tiesi siitä, jota kohti kulki!
Arvon käy vähän kuin sääliksi eräitä ensikertalaisia kuunnellessaan heidän miehekästä uhitteluaan:
"Vaikka paikalla kuolemaa silmästä silmään —."
"Voi niin, pian he saavat kokea, että todellisuus joka kohdassaan ampuu korkealta yli heidän rohkeimpienkin kuvitelmiensa — kaameassa suuruudessaan. Eikä sittenkään tahtoisi, ei saattaisi jäädä sieltä pois — ellei alentuisi kieltämään kunniantuntoaan."
Toisen päivän aamuna ollaan sen rintamanosan lähimmällä asemalla. Siellä odottaa hälyyttävä tieto: punaiset alottaneet ylivoimaisen rynnäkön. Asema äärimmäisen vakava. Ratkaisu riippuu lisäjoukkojen saapumisesta aikanaan.
Eivätkä tulokkaat vitkastele. Hätäisesti syötyä vedetään ylle lumivaipat, pistetään patruunavyö täyteen ja sitten heittäydytään rekiin ajaen täyttä karkua kohti tykkien jyryä ja kiväärinpauketta.
Jo tulee vonkuen ilman läpi ensimäinen tervehdys ketjusta, iskee komeaan riippakoivuun tien vieressä — se menee pitkin pituuttaan kolmeksi säröksi. Latvasta ja oksista kariseva kuura lankeaa kimmeltäen auringossa kuin kultatähtisade tielle, jota he ajavat.
"Kovinpas se lähelle." — "Tisurimies", kenttäelämän karaisema, vain tiukentaa kulkua rauhallisena, mutta ensikertalaisista näki, että heidät se oudokseltaan löi sekä kuumaksi että kylmäksi. Sitten niitä alkaa tulla tuhkanaan, niin että ilma ympärillä ulvahtelee, särähtelee ja reki ja tie tuntuu vavahtavan alla joka kerta, kun lähemmä iskee.
Arvo Partioon, joka on kaksi viikkoa ollut hiljaisuuden ympäröimänä ja hellien käsien hoitelemana, tarttuu ensikertalaisten juhlallinen mieliala. Hermot pingottuvat kireälle, yhä kiivaammin tykyttää rinnassa ja veri hyrskähtelee suonissa tulivirtana. Siellä jossain metsän takana pauhaa kuin jättiläiskoski huumaten, vetäen pyörteisiinsä. Siinä ei enää tunne pelkoa tai vastenmielisyyttä, ei ajattele mitään. Rautainen täytymys vain ajaa edelleen. Arvo Partio on ennen ollut mukana samanlaisessa vaarallisessa leikissä ja sittenkin tämä perästä päin tuntui voittavan kaikki muut taisteluvaikutelmat voimassa ja värikkyydessä. Vaikka myöhemmin ei voi enää palauttaa mieleen mitään täsmällistä selväpiirteistä yleiskuvaa — vain irrallisia yksityiskohtia, jotka ovat kuin poltetut aivoihin: rekiä ja paareja, joilla kiemurteli haavottuneita, ensimäinen kaatunut, tykinluodin murskaama, vain verinen kasa, josta ojentui luonnottoman pitkä kaula ja pää, avoin suu ja lasittuneet silmät.
He lähestyvät ketjussa metsän reunaa, josta vihollinen juuri äsken äärimmäisin voimanponnistuksin on heitetty takaisin. Ne valmistavat uutta rynnäkköä. Heidän on se otettava vastaan.
Metsä harvenee. Eteen avautuu kapea niittysuikale. Hanki hohtaa ja häikäisee maaliskuun auringossa.
"Nyt valmiina, tulevat!"
Vastapäisestä metsärannasta lähtee kiemurteleva musta mato oksentaen surmaavaa metallia ja savua.
"Tähdätkää, — laukaiskaa!"
Korvia särkevä pamaus. — Musta mato vain kiemurtelee lähemmäksi. Ilma on yhtenä tulenräiskeenä. Yhä vain lähenevät. Sata askelta enää.
Arvo Partio on polvillaan matalan kiven takana ja laukaisee laukaisemistaan. — Hyvä Jumala, täytyy, täytyy — Kiväärinpiippu on tulikuuma. Nenään tulee palaneen käryä. Kintaat palavat. Hän kiskaisee ne ajattelematta mitään käsistään ja nakkaa hankeen — laukaisee laukaisemistaan koneellisesti, tuntematta miten sormia polttaa.
Mies syöksähtää hänen eteensä pistin ojossa. Pamahdus. — Mies kirkaisee, kivääri kirpoaa kädestä. Hän hoipertelee takaperin, kirahtelee oudosti ja heittäen kätensä ylös kupertuu hankeen. Arvo kuulee, miten sen kurkku korahtelee ja henki puhuu outoja tulkitsemattomia sanoja jättäessään ruumiin.
Eläköön — vyöryy silloin pitkin metsän reunaa.
Nyt on meidän vuoromme!
Arvo heittäytyy pyörteeseen, joka hyökyaallon tavoin hulvahtaa yli aukean, ylitse kaatuneiden, ylitse haavotettujen vaikertelun takaisin toiselle rannalle ja vielä siitäkin kauemmaksi.
— — — Kauanko sitä kesti ja miten sieltä palattiin, siitä ei hänellä ole mitään käsitystä. Huumautuneet turtuneet aistit eivät jaksa enempää sulattaa. Hän tuntee vain olevansa kuolemanväsynyt ja sairas maatessaan aamun valjetessa jonkin tuvan lattialla. Hänen korviinsa tulee kuin maan alta komppanian päällikön sanat:
"Uljaasti, pojat! Me pelastimme tilanteen. Olemme siirtäneet asemiamme ainakin kilometrin tuonnemmaksi. Nyt levätkää. Huomenna uusi yritys."
Mutta äärettömästä väsymyksestä huolimatta ei Arvon tahdo tulla uni. Pää on lyijynraskas ja kuume polttaa suonissa. Myrskyisät mielikuvat koskena kiehuvat.
"Otta hiukka, nin vahvista ja nukku." — Ystävällinen käsi pitelee ranteesta lujalla otteella ja Arvo tuntee pullon suun huulillaan. Hän raottaa raskaita silmäluomiaan. Siinä on hänen vierellään olkipahnoilla se ruotsalainen "tirehtööri", heidän ryhmänsä miehiä. Taistelusta tullessa oli ottanut Arvon repun kantaakseen, kun huomasi pojan voimien pettävän. — "Otta nyt vaan, nin nukku", tyrkyttää hän yhä.
Arvo siemaisee pitkän kulauksen ja painuu takaisin pahnoilleen.
"Nyt nukku, ei ajattele, nukku vaan", toimittaa toveri heittäen huopapeitteensä toisen puolen Arvon yli. Ja Arvo nukkuu pian omituiseen lämmön ja hyvänolon tunteeseen.
Siitä oli heistä tullut ystävykset, siitä ruotsalaisesta "tirehtööristä" ja Arvosta. Se oli niin reima ja iloinen ja taisteluissa rohkea ja kylmäverinen. Koti hänellä oli kaukana Pohjanlahden tuolla puolen, mutta oli liikematkoillaan oppinut hieman solkkaamaan suomea ja käytti sitä kaikissa tiloissa.
Hän oli niin sanomattoman erilainen kuin useimmat muut kaltaisensa. Asustaan päättäen varakas ja hienostunut, samaten tavoiltaan. Kuinka hän saattoikin sikäli mukautua oloihin ja seuraan, johon sillä kertaa kuului parhaastaan karjalaisia talonpoikia. Ne muuten olivat kovin mieltyneet ruotsalaiseen "tirehtööriinsä." Se kun milloin oikein yltyi suomea solkkaamaan, niin koko miesjoukko pahnoillaan naurusta kieriskeli. Ja jos ei joskus mieleistään sanaa löytänyt, puuskahti puolikiukkuisena: "pärhana — ei muista muuta."
Arvo toimitti hänelle sekä tulkin että tietosanakirjan virkaa. Hän alkoi jo kiintyä näiden parin päivän tuttavuuden jälkeen mielenkiintoiseen muukalaiseen, joka vilkkaudellaan ja tulisuudellaan muistutti niin merkillisesti Pokea, sitä "rikkitikkua." Mutta silloin heidän tiensä yhdellä iskulla ijäksi erosivat.
Sinä iltana oli toinen ryhmä komennettu vahtiin pappilan tienhaaraan. Hiihdettiin perättäin maantietä, ruotsalainen Arvon edellä. Ei taitanut mikään hiihtomies olla, koska jalka tavan takaa solahti varpaallisesta ja yhtä nopea "pärhana" miehen suusta.
"On niin pilvessä. Pian se siitä pimeän tekee. Mikä siinä erottaa punaisen valkeasta, kun kaikki on yhtä mustaa", kuuluu joku sanovan.
"Käsikopelolla kuitenkin tuntee, jos ei muuten", veistelee toinen.
"Tässä se on paikka." — Ryhmäpäällikkö iskee sauvansa hankeen. — "Tuosta kääntyy tie pappilaan, tuo toinen hautausmaan vieritse menevä vie kirkolle."
"No, jopa kolkkoon paikkaan lykkäsivät, kun ihan hautausmaan kupeelle."
"Ei sieltä ainakaan tarvitse vihollista pelätä, ellette kummituksia varanne", ilvehtii ryhmäpäällikkö. — "Vaan tuota ilmaa pitäkää silmällä. Siellä notkon toisella rannalla niillä on ketjunsa. Ja heristäkää korvianne, kun pimenee. Kyllä sen kuulee, jos ne hankea myöten yrittävät suksilla tai jalan. — Viisi jää tähän ja kolme lähtee minun mukaani tuonne mäen kumpareelle. Sieltä näkee laveammalle alalle."
He lähtevät. Jälelle jääneet viisi päättävät tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi pitkän yön varalta. He kahlaavat metsään, taittavat pistimillään kuusenhavuja ja raahaavat niitä kukin sylintäyden muassaan tielle alaisekseen.
"Näin sitä herroiksi vahtia pidetään" — vielä kehaisevat.
On niin oudon hiljaista. Harvakseen vain kuuluu kiväärinpauke. Hämärä alkaa laskeutua puiden latvoihin ja tuuli huhahtelee alakuloisesti hautausmaan kuusissa ja metsässä tien toisella puolen. Aivan alkaa unettaa. Ruotsalainen makaa selällään kädet pään alla ja viheltelee jotain pehmeän surumielistä säveltä. — Kovinpa se nyt surullisia. Tavallisesti aina tuikuttelee tanssimusiikkia tai reippaita marsseja.
Arvo loikoo vatsallaan ruotsalaisen vieressä. — Äkkiä kimpoaa polvilleen. Hän on ollut kuulevinaan suksen suihketta hautausmaan puolelta. Vihjaisee toisillekin ja kaikki terästävät katseensa sinne päin.
Puiden välistä ilmestyy mies, hiihtää hautausmaan muurin luo, siitä yli kiepsahtaa ja näyttää pyrkivän poikki tien metsään.
"Punikki", supaisee Arvo kiihkeästi.
"Älä houraile! Eihän ne miten sieltä. Omia se on."
Mutta Arvo vain silmä kovana tarkkaa miestä. Sillä on kiväärinpiippu pystyssä ja tuuli liehuttelee jotakin siihen kiinnitettyä siekaletta.
"Niitä se on", päättelee Arvo. "Niillä kuuluu olevan tuollaisia punaisia häiläkkeitä kiväärinpiipuissaan."
Arvolla on jo kivääri poskellaan. Laukaisee ja mies kellistyy tielle.
"Hyvin tähdätty" kehaisee Arvo poikamaisesti.
Jo uskovat toisetkin vihollisiksi. Ilmestyy vielä toinen mies tarkotellen nähtävästi samaa tietä. Nyt pamahtaa samalla kertaa kaksi kivääriä. Sekin jää kuin tukki tielle poikkiteloin. Liekö kuollut tai teettelehtiikö vain siksi.
Hautausmaalta kuuluu yhä koveneva ja lähenevä suksien suihke. Tiesi häntä, vaikka heitä siellä olisi suurikin joukko punaryssiä. Lienevät jo aikaisemmin siellä piilotelleet ja nyt koettavat saada saarroksiin, kun näkivät heitä olevan vain viisipäisen joukon.
Mitä on tehtävä? Missä lie ryhmäpäällikkö?
Ei tässä auta enää hapuilla senkään määräyksiä. Lyhyt sotaneuvottelu: paetako metsää myöten tai yrittääkö murtautua saarroksesta hyökkäämällä hautausmaalle.
"Pärkkele, ei aikka enempi. Höökkämä, pojat, höökkämä! Huutta isosti hurraa ja höökkämä sinne."