"Ei taida olla hullumpi tuuma. Jos tässä hämärän päähän hyvinkin luonnistaisi."
"Täyteen panokseen vain kiväärit ja sitten anna soittaa. Sukset jääkööt tielle." — He ovat kaikki äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Teko on uhkarohkea, mutta samalla niin houkutteleva.
Hurraa! Hurraa!
He hyppäävät hautausmaan muurinnurkkaukselta alas hankeen ja kahlaavat eteenpäin yhä huutaen ja ampuen umpimähkään puiden väliin, jossa häilähtelee tummia varjoja.
Sieltä vastataan kivääritulella. Ja kuin siitä heränneenä ja ärtyneenä alkaa kauempaa vasemmalta sivustalta punaisten ketjun puolelta räkättää kuularuisku.
Fiuu — fiuu, fiuu. Kuulia viheltelee ilmassa sakeanaan, mutta vihollista ei näy. Taisivat peittäytyä varaten meikäläisiä todella olevan suuremmankin joukon, kun niin yltiöpäisesti tohdittiin hyökätä.
Ne viisi kahlaavat edelleen yhä ampuen, ruotsalainen Arvon rinnalla.
"Ah" — ohkaisee se äkkiä tuskallisesti.
"Auttaa — auttaa", kuulee Arvo hänen hokevan polvillaan hangessa, kädet painettuina rintaa vasten.
Arvo käy häneen syliksi. Hän tuntee, miten sen ruumis raskaasti putoaa hänen käsivarsilleen ja nytkähtelee. — Taitaa hengenlähtöä tehdä. Huulet sopertelevat käsittämättömiä sanoja omalla äidinkielellään. Mitäköhän hän tahtoisi sanoa, ehkä jäähyväisensä, terveisensä omilleen siellä kaukana? Voi kun saisi selvää!
Sitten nytkähtely lakkaa. Pää retkahtaa hervottomasti rinnalle. Siihen lähti kelpo toveri. — Arvo laskee hänet hiljaa lumeen, ojentaa jäsenet suoriksi, korjaa taskusta lompakon ja taskukirjan ja hangessa viruvan kiväärin. — Tällainenko on kuolema? miettii hän. Muutama nykäys vain ja sitten nukkuu kuin hyvään uneen —.
Tuntuu niin kovalta jättää toverin ruumis siihen niiden raiskattavaksi. On aivan kuin pitäisi pyytää siltä anteeksi. — Ja Arvo laskeutuu maahan toiselle polvelleen ja tekee oikealla kädellään ristinmerkin kaatuneen otsaan ja rintaan, niinkuin on kotikylässä nähnyt vainajia siunattavan.
Sitten linkoaa pystyyn ja viheltää toisille. Ne tarpovat hänen luokseen syvässä hangessa.
"Nyt meitä on vain neljä. Eikö lie parasta tästä tarkotella tielle suksien luo ja sitten painella kirkolle — jos tie on selvä", ehdottelee Arvo.
"Eipä taida neuvoksi muukaan tulla. Jos kerran pääsisi suksille ja metsän peittoon, niin saisivat tapailla tyhjää."
He kahlaavat taas muurinnurkkaukselle ja siitä yli maantielle. Siellä on valoisampaa.
"Näkevät, pakanat. Heittäytykää tielle ja vetäytykää mahallanne eteenpäin." — He tekevät niin, makaavat pitkin pituuttaan lantaisella tiellä ja matavat verkkaan kuin etana käsillään vetäen ruumistaan eteenpäin.
Arvo on jäänyt jälkeen. Jospa nousisi ryömälleen ja konttaisi jonkun metrin, niin tapaisi toiset, jotka pian ovat joutumassa suksilleen. Hän kohoaa polvilleen. Täräys — ja kuuma puistatus käy läpi ruumiin. Hän kupertuu hervottomana suulleen. Kuolen — välähtää salamana aivoissa — sitten on kaikki hiljaa.
Mutta kotvasen kuluttua hän herää horroksestaan ja tuntee elävänsä vielä. Kurkkua kuivaa ja kirvelee kuin tulella. Hän puraisee tieltä lantaista jäätä ja selviää vähitellen täyteen tajuntaan.
Haavotuin — mihinkähän se sattui? Tunnustelee ruumistaan. Kipua ei kuulu missään. Yrittää kohottautua vasemmalle polvelleen. Jalka lonksahtaa hervottomana lonkasta, liikkuu, mutta ei ota päälleen. Sinne siis kuula kävi.
Toiset jättävät, pitää joutua — muistaa sitten ja silmää hämärtyvää tietä pitkin. Siellä menevät jo etäällä.
"Vetäkää, vetäkää minua jälestä", koettaa ääntää hillitysti. Huutaa ei tohdi.
Mutta eivät kuule toiset, eivät päätänsäkään käännä. Nyt hän vasta tajuaa tilanteen koko kaameudessaan. Tässä hän makaa yksin haavoissaan ja odottaa, kunnes viholliset tulevat ja tekevät lopun. — Kunpa saisikin nopean, kunniallisen lopun. Mutta sillä tavalla kun ne kuuluvat kohtelevan käsiinsä joutuneita. Mielikuvitus loihtii esiin ennenkuulluista pöyristyttäviä, etovia näkyjä —.
Tuskan hiki kihoaa otsalle. Kun tulisi kuolema ja vapahtaisi tai — hyvä Jumala, täytyykö hänen itsensä? — Ennemmin sekin kuin elävänä antautua niiden käsiin.
Kun jaksaisi vielä kymmenisen metriä. Tuossa on aidan toisella puolen juoksuhauta. Sen reunalle kun pääsisi ja sinne pudottautuisi, niin saisi rauhassa kuolla.
Hän raahaa käsillään eteenpäin ruumistaan, uupuu ja hengästyy, väliin menee kuin tiedottomaksi, mutta lumi viillyttäen otsaa ja kasvoja, palauttaa taas tajunnan. Hän pääsee äärimmäisin ponnistuksin juoksuhaudan reunalle ja pudottautuu suulleen alas. Haavottunut jalka tarttuu jalkaterästään haudan reunaan. Hän auttaa sen käsin hiljaa alas ja hengähtää hetkisen.
Minkälainen lie haava? Hän kopeloi kädellään. Se uppoaa lämpimään, tahmeaan verivirtaan. Vasemman reiden kohdalta ovat housut repaleina. — Räjähtävän kuulan työtä. — Hänen käteensä sattuu lihansiekaleita ja hän vetää ne pois haavasta, josta hyökynään pulahtelee lämmin punainen veri imeytyen hankeen hänen allaan.
Katse seuraa veren omituista pulpahtelua. — Ei tässä tarvinne enää kauan odottaa — välähtää aivoissa kuin iloisemmin. Vaistomaisesti hän sentään repii valkean suojuksen lakistaan ja yrittää sillä tyrehdyttää vuotoa. Turhaan. — Hän työntää kintaansa haavaan. Verivirta pyyhkäisee senkin pois ja valuu suloisesti lämmittäen pitkin reittä. Jalkaterä tuntuu kuin uivan kosteassa lämpimässä nesteessä.
Sitten valtaa hänet sellainen raukeus, että hän luulee tarvitsevansa vain ummistaa silmänsä — nukkuakseen ijäksi. Sydän tekee työtään heikoin verkkaisin lyönnin, väliin pysähdellen kuin voimia kootakseen. Ja sanomattoman suloinen väsymyksen tunne hiipii pitkin suonia ylöspäin. Kun väsymys ehtii aivoihin, silloin kai ne nukkuvat —.
Sielu on kuin suuri, pimeä huone ja ajatus harhailee siinä siipirikon linnun lailla ovea löytämättä. Kohotteleikse, räpytteleikse — aina lysähtää uupuneena maahan.
Korvissa käy hiljainen humu. — Hautausmaan kuusikko tuulessa humahtelee —.
Omituinen viileys henkäisee läpi suonien.
Elämä pakenee — yrittää taasen väsynyt ajatus.
Tämä on kuoleman esikartano — lennähtää uudelleen lyhyen kaaren ja putoaa jälleen väsymyksen horrokseen.
Silloin korva ottaa kaukaa ääniä… Raakaa ärjähtelyä. — Siipirikko lintu rukka räpytteleikse:
Kuka ärjyy kirkossa? Mitä se on? Mitä minun täytyikään —?
Sitten jaksaa taas ponnistella selvän tajunnan asteelle.
Ne tulevat. Minun täytyy, täytyy —
Vaivoin saa laahanneeksi kiväärin lähemmä. Asettaa vapisevin käsin sen piipun leuan alle. Kaamea tunne kylmän raudan kosketuksesta viiltää läpi ruumiin.
Oikea käsi haparoi liipasimelle.
Onko tämä oikein? Onko tämä väärin?
Ajatus ponnistelee turhaan jaksamatta kohota enää selvyyteen. Sanomaton raukeus ottaa valtoihinsa joka solun.
Ei jaksa — täytyy levähtää. Hän jää makaamaan silmät ummessa ja oikea käsi liipasimella, kunnekka karkea ääni karjaisee aivan läheltä:
"Ei saa ampua!"
Kauhu täräyttää väsyneet aivot ja seisahtelevan elinkoneiston taas toimintaan.
Vieras käsi on tylysti riuhtaissut häneltä kiväärin ja nakannut sen kauemmas — viimeisen pelastuksen. Mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Sillä on lihavat punakat kasvot ja kylmä, vaaniva katse. Tekee pahaa katsella sitä. Haavottunut ummistaa silmänsä ja pyytää raukeasti:
"Ampukaa te sitten. En pyydä muuta kuin saada nukkua."
"En ammu minä etkä ammu sinä eikä kukaan muukaan. Et sinä henkeäsi tarvitse pelätä, kun olet nyt aseeton vanki. Ole vain vahvassa rauhassa."
Vanki! — Se jysäytti ensin kuin tuperruksiin, mutta sitten taas armottomasti pudisteli hereille. — Vanki. — Se oli kuin ruoskanisku väsyneille aivoille. Ne takovat kuin hengenhädässä —.
Haavottunut avaa uudelleen silmänsä nähdäkseen vangitsijansa. Se on istuutunut juoksuhaudan reunalle, sytyttänyt savukkeen ja tarkastelee häntä puoleksi säälien, puoleksi uteliaasti. Eikä se enää näytä ilkeältä. Sitten tarttuu puheisiin, tietoja rupeaa pusertelemaan.
Alussa on helppo vastata. Kun on vastatullut, niin selviää sillä, ettei sano tietävänsä entisistä asemista eikä voimista. Mutta sitten se tekee jo kiperämpiä kysymyksiä:
"Montakos teitä oli siinä pappilan tienhaarassa?"
"Ei kuin viisi miestä" — tunnustaa Arvo rehellisesti, mutta jatkaa äkkiä havahtuen ovelaksi: "—joukkue kun jäi tuonnemmaksi."
"Paljonko siellä on miehiä nykyään tällä rintamanosalla?"
"Eihän niitä näihin asti ole paljon ollut" — kiertelee vanki. "Eikä ole sentähden hyökkäämäänkään kyetty. Mutta nyt tuli moniaita satoja, silloin kun minäkin tulin. Ja asemalla näkyi tykkejäkin. — Näinä päivinä odotettiin lisää." — Uppoaakohan puhe siihen, tuumii itsekseen. Taitaa upotakin, vaikka ei näytä. Istuu vaan ja tupakoi ja kuuntelee tarkasti, toinen silmä ummessa, toista siristelee ja väliin kuin vakoillen luihauttaa Arvoon.
"Olikos teitä suurikin joukko siellä hautausmaalla?" tutkasee Arvo vuorostaan.
"Joitakin kymmeniä. Kolmisenkymmentä jalkamiestä, kolme venäläistä rakuunaa ja jokunen matruuseja." — Miettii hetken ja äkkiä sanoo:
"Taidatpa olla koulupoika, kovin ovat poskesi vielä sileät. Paljonkos on ikää?"
"Kahdeksastoista", vastaa Arvo "koululainen minä olen, lyseon seitsemännellä."
"Miten ne sinut mukaansa saivat? Lupasivat tietenkin huikeat palkat ja opettajat akiteerasivat?"
Arvon ohimot kuumottuvat. Maksoi mitä maksoi, vaan kunniaansa hän ei kiellä, ei elämän uhallakaan. Ja hän iskee avonaisen kauniin nuorenpojan katseensa toisen siristeleviin silmiin ja sanoo miehekkäästi:
"En kysellyt eikä tarjottu palkkoja. Eikä minua yllytellyt kukaan. Vapaaehtoisesti läksin minä niinkuin toisetkin, kun isänmaa kutsui ja kunniantunto."
"Kirottu lahtari, kuten kaikki muutkin. Luulin paremmaksikin. Ole mahtailematta siinä, kyllä minä sinun saarnoittasi tiedän, mikä teidät on liikkeelle kiskonut —."
Tieltä kuuluu lähenevä äänten hälinä.
"Hiton naudat", kiivastuu päällikkö toistamiseen. "Mitä ne nyt siellä sohlannevat." — Sitten kääntyy Arvoon päin ja puhuu kuin tyynemmin: "Henkeäsi et tarvitse pelätä, kuten sanoin. Toimitan vahdit ja sitten myöhemmin punaisesta rististä hevosen sinua noutamaan." — Mennessään vielä kääntyy sanomaan: "Eläkä kivääriäsi tapaile. Ymmärräthän, että sinun on nyt selvintä esiintyä aseettomana." — Hän lähtee vihellellen. Kohta kuuluu karkeasti ärjähtelevän miehilleen.
Jännitys hieman alenee, sikäli kuin askeleet poistuvat.
Mitähän mahtoi olla kello?
Vaivoin saa hän sen esille, mutta voimakas mielenliikutus samassa ottaa valtoihinsa.
Seikun kello. — Voi niin, Seikku, näinkö pian minun piti kulkea sinun tietäsi —
Hän jää makaamaan silmät ummessa voimattomana. Hän näkee taas kuvan, joka on kuin syöpynyt aivoihin: jokiuoman, joka ilta-auringossa hohtaa ja yksinäisen kuolevan pojan, silmät seuraten heidän poispäin johtavaa latuaan.
Pian johtavat kaikki ladut hänenkin luotaan poispäin, ajattelee hän surumielisenä.
Mitähän mahtaa olla kello, muistaa Arvo sitten uudelleen. Hän koettaa jännittää katsettaan, hämärtää jo niin. — Olisikohan kuusi? Kun saisi käsiinsä tulitikut. — Tapailee taskujaan. Siinähän ne ovatkin rintataskussa. Hän virittää tulta ja tirkistää kellotauluun huomaamatta, että juoksuhaudan reunalla seisoo taas mies pitäen häntä silmällä. Se hyppää notkeasti alas. Suuri punainen käsi tarraa kiinni kelloon. Voimakas nykäisy vain, vitjat katkeavat, ja kello heltiää Arvon voimattomista käsistä. "Älä ota", yrittää hän vielä pyydellä.
"Älä ota!"
"Kyllä se sinulta joutaa. Ei sinusta enää kellokkaaksi ole. Ja liekö omasikaan. Olet kehveltänyt sen jostain", virnuilee mies.
"Omani on, muisto ystävältä, joka on jo vainaja. Anna se takaisin. Minä vetoan sinun kunniantuntoosi suomalaisena miehenä."
"Näet sinä kuolla kellottakin", hohottaa vain toinen ja äkkiä livahtaa tiehensä hämärään, kun askeleita kuuluu.
Arvoa vapisuttaa voimaton viha. Konnat, ruumiinryöstäjät! tekisi mieli huutaa jälkeen, vaan ei jaksa. Väkevä mielenliikutus vie taasen voimat ja hän makaa kuin unessa, silmät ummessa eikä kotvaan huomaa vahtisotureinkaan tuloa.
Niitä on kaksi pistinniekkaa. Toinen heistä jää istumaan juoksuhaudan reunalle, toinen kyykähtää hangelle Arvon viereen. Sanattomina katselevat vain haavottunutta, joka taas raottaa silmiään.
Painaa niin kylkeä. Kun pääsisi selälleen, olisi helpompi.
"Ettekö siirtäisi minua selälleni", pyytää sitten.
Ne heti auliisti täyttävät pyynnön, liikuttavat vielä niin hellävaroen kuin mahdollista. Vaan toinen, se joka siinä lähinnä istuu, huomaa miten haavottuneen alla hangessa on suuri tumma läikkä —- hyytynyttä verta. Hänen on kätensä käynyt siihen ja hän pyyhkeilee lumeen verta sormistaan. Äkkiä kiskaisee lakin päästään ja upottaa kasvonsa siihen.
Haavottunut tarkkaa häntä ihmeissään. Sillä on hyvin hoidettu ulkoasu, tukka pitkänlainen, sileästi taakse suittu. — Mitä se siinä noin istuu? — Hartiat vavahtelevat kuin pidätetystä itkusta. — Itkeekö se todella? Hänenkö surkeuttaan sille niin sääli tuli, että noin kipeästi itkee? Ystävä vai vihollinen — kumpi se oikein on?
Mitä kauemmin se noin kyyrysissään itkee ja nytkähtelee kuulumattomista nyyhkytyksistä, sitä kummemmin ja kipeämmin se käypi Arvon mieleen, niin että hän lopulta virkkaa:
"Mitä te siinä itkette, kun en itke minäkään, vaikka näin on käynyt?"
"Kun keskenämme täytyy —" pusertuu katkonaisesti nyyhkytysten lomasta. Hän antaa itkunsa hyrskiä ihan valtoinaan ja purkauksen jälkeen hieman tyynnyttyään selittää:
"Emme mieleemme nähden tässä olisi mekään — ja karatakin on yritetty moneen kertaan, mutta minkäs sille täytymykselle tekee —."
Toinen, se joka juoksuhaudan reunalla istuu, on puhumattomana kaiken aikaa vain eteensä katsellut, sitten vetää taskustaan savukelaatikon ja ojentaa Arvolle:
"Tupakaksi."
Mutta kun näkee, miten vaikea toisen on liikkua, hypähtää alas ja sytyttääkin valmiiksi. Sitten ottaa entisen asentonsa. Eikä puhuta sen koommin sanaakaan, kukin hautoo omia mietteitään.
Arvon väsyneellä ajatuksella on uutta askarrusta. Hänen katseilleen on arvaamatta avautunut uusi henkinen näköala: kansalaissota, veljessota koko alastomassa kolkkoudessaan.
Hän ei ole näihin asti taistelun pyörteissä koskaan ehtinyt tai jaksanut syvemmälti selvitellä ajatusta, joka ennen sodan puhkeamista ei hänelle rauhaa suonut. Hänen nuorta vertaan oli kuohuttanut häpeä ja viha. Mutta vuosisataista sortoa vastaan, venäläisiä aseita, venäläistä anarkiaa vastaan, joka uhkasi likaiseen liejuunsa upottaa maan ja kansan, hän oli puhtaan säilänsä vetäissyt.
Isänmaa hukkuu, isänmaa on pelastettava — siinä oli se liekehtivä pyhä tuli, se ajatuskeskus, josta hänen sisäinen käyttövoimansa kumpusi vaaran ja ponnistusten keskellä. Hän oli ajatellut — tai oikeammin vain vaistonnut — samaten kuin Poke, että omat ovat tällä puolen. Ne jotka ovat vastapuolella, kuuluvat maan vihollisiin. Ja nyt! Hän makaa avuttomana vankina kahden vartian välissä. Ne ovat hyviä hänelle, ne tuntuvat tavallaan "omilta". Ja toinen niistä istuu ja itkee häntä, itseään, koko kahtia raadeltua isänmaata ja sukua. — "Kun keskenämme täytyy —" niinhän se sanoi. Hyvä Jumala, kuinka tämä kaikki on selitettävä! Omia kansalaisia ne ovat, sittenkin —.
Ristiriitaiset mietteet keskeyttää punaisten päällikön karjahtelu. Miehiään kuuluu ketjuun kiroilevan ja manaavan. — Jospa hyvinkin yrittävät meikäläisille jälestä. Niitä ette kyllä enää tavota — hyvittelee Arvo mielessään.
Jo ratsastaa kohdalle punaisten päällikkö.
"Hoi, siellä vahdissa! Mars ketjuun — oikealle puolelle! Jääköön haavottunut siihen. Punaisen ristin hevonen on jo tulossa."
Hän karauttaa joukkojensa jälestä paenneitten suuntaan. Vahdit nousevat. Toinen on jo tiellä. Toinen ryiskelee, niistäytyy ja pyyhkii kasvojaan. Sitten huoahtaa syvään, painaa lakin päähänsä, kumartuu Arvoon päin, sanattomana vain puristaa lujasti kättä ja sitten katoaa toisen jälkeen.
Ryssiäkin siellä kuulostaa olevan joukossa, koska tuulen mukana kantautuu venäläisiä sanoja ja nyt, niiden ohimennessä, selvästi kuuluu ryssäin posmotusta.
Että ne sentään saattavat — saattavat kulkea yksillä asioilla noiden kanssa, veljeillä ja kaulailla! — Hän vihaa niiden viittojen lianhajua niinkuin ruttoa ja koleran myrkkyä. Niin juuri: niinkuin inhottavaa ruttoa! — Miten ne olivat sielläkin pienessä rauhallisessa maaseutukaupungissa, hänen kotiseutunsa pääpaikassa, elämöineet ja levittäneet paheittensa tartuntaa! — Ja näiden kaulaan heittäytyivät omat työläiset kuin suurenkin autuuden helmaan — näiden, jotka olivat isänmaata vuosituhannen kalvaneet ja syöneet ja saastuttaneet ilman paheittensa ja likaisten vaatteittensa löyhkällä!
Nuoren soturin veressä kuohahtelee taas pyhä viha, kunnekka kuumeinen ajatus uudelleen osuu äskeiseen vartiaan —
Kuka hän oli ja mistä? Ihminen ja oikea suomalainen veli, vaikka taisteli täällä, väärällä puolella — Taas keskeytyy ajatuksenjuoksu. Tielle on pysähtynyt hevonen. Äänistä päättäen on siellä pari miestä ja venäläinen nainen.
"Missä se lojunee, s—n lahtari? Vielä sitä tässä vetelemään. Olisivat kerralla tehneet selvän."
"Odotahan, tänne päin vetävät jäljet. Niin on vuotanut kuin raavas."
Hakijatko lienevät? Kylmällä puistattaa heidän puheensa asianomaista.
Jälkiä myöten löytävätkin haavottuneen, vaikka hän ei ole ääntä päästänyt. Tarttuvat toinen hartioihin, toinen jalkapuoleen ja jotenkin armotta retuuttavat reen luo ja hökäisevät huolimattomasti siihen pohjalle. Venakko, punaisen ristin naisia näkyi olevan, posmentaa koko ajan, ensin pyytävästi, sitten kiukkuisesti kuin toruen. Arvo ymmärtää sen verran, että se tahtoisi toisten helläkätisemmin häntä liikuttelevan. Miehet heittäytyvät sevälle ja kiristävät hevosen vinhaan juoksuun. Venakko istahtaa reen pohjalle Arvon viereen. Se puhuu, puhuu kaiken aikaa, suullaan, silmillään, käsillään. Arvo ymmärtää, että se tahtoo tietää, missä haava on ja hän osottaa vasenta lonkkaansa.
"Aaa —" ja sitten tulee uusi vuolas sanaryöppy. "Nitschevoo, nitschevoo —" se taputtelee ja lohduttelee. Puhe on sillä kuin linnun sirkutusta, mutta liikkeet ja eleet kuin kissan.
Arvo makaa selällään ja katselee tähtiä, jotka toinen toisensa perästä tuikahtavat näkyviin. Ne ovat niin lohduttoman kaukana kylmissä yksinäisissä korkeuksissaan. Synnyttävät vain sanomattoman autiuden ja turvattomuuden tunteen. Elämä ja pelastuksen toivo ikäänkuin pakenee sinne saavuttamattomiin ja poskilla vierivät suuret jääkylmät kyynelkarpalot —. Mutta sitten uudelleen valtaa kaikkinielevä väsymys ja välinpitämättömyys. Käyköön kuinka tahansa, onnettomasti tässä kuitenkin lopulta käypi.
Ne ajavat kuin hevosvarkaat. Liekö puoltakaan tuntia mennyt, kun jo ollaan perillä suurenpuoleisen talonpoikaistalon pihassa. Taas tarttuvat käsiin ja jalkoihin ja raahaavat tupaan. Sieltä tuppaa vastaan sakea ilma ja vastenmielinen hoilotus ja naurunräkätys. Kunpa olisin kerennyt — ajattelee Arvo tuskaisena.
Hänet ottaa ensimäisenä vastaan vanha mies, välskäriksi kuuluvat sitä nimittävän. Sävyisän ja leppeän näköinen se on ja herättää hiljaisella olennollaan tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Mutta ympärillä tungeksii "sisaria", suulaita ja räkättäviä, syytävät peittelemättä kirouksia ja rivouksia, kun välskäri pyytää avukseen riisumaan ja pesemään.
"Hyi, pakana! En likaa käsiäni lahtarin verellä minä kumminkaan."
"Siinähän sinä sanoit uivasikin, kun Viipurista lähdettiin", pistelee toinen.
"Sanoin mitä sanoin. Vaan en koske raatoon."
"Peskööt ne, jotka sen tänne haalasivatkin."
"Mitä ihmisiä te olette? Haavottunut on aina haavottunut", yrittää välskäri sovitella.
"Ihmisiäpä tietenkin, kumminkin yhtä hyviä ja paikoin parempiakin kuin kaikennäköiset lahtarinretkut, joita tänne vedetään hoidettavaksi. Niinkuin ei omissa kyllin olisi."
"Olisitte edes vähemmällä. Menkääkin tuonne kamaripuolellenne. Ei tässä teidän apuanne kaivatakaan." — Vanha välskäri on kiusaantuneen näköisenä ryhtynyt riisumaan. Venakko ilmestyy hänen rinnalleen ja lakkaamatta kerkeätä kieltään soittaen käpelehtii apuna. Välskäri vetää jalasta huopasaappaan.
"Huh-huh — olipa siellä."
Hyytynyttä ja kirkasta verta hulahtaa kokonainen lammikko lattialle ja pärskyy välskärin valkealle esiliinalle, niin että sen etumus värjäytyy aivan punaiseksi.
Eivät malta naisetkaan siitä loitolla pysyä. Kädet puuskassa tai toistensa kynkässä kiikkuen siinä seisoo eräitä kieltään piesten ja ilkeästi naureskellen. Silmissä kiiluu ilmeinen viha ja vahingonilo.
"Vuotaa kuin raato. Ei ränttää välskärin sitä enää troppailemaan ruveta. Palkka kuin palkka. Mitäs tarttee tupata lahtarein sakkiin."
Toinen on lohduttelevinaan, vaikka ilvehtii sydämettömästi:
"Ei se maailma suremisesta parane. Sen kun hassaa päälle vaan! Pitää laulaa poikaparalle hautavirsi —."
"Ei paha saa, ei paha saa,
taivaass' on pojalla se torpanmaa —."
Arvon mieltä etoo. Hän koettaa olla näkemättä, kuulematta. Ja onnistuukin, sillä tuskat haavaa pestessä ja pidellessä yltyvät ja vievät kaiken huomion.
"Ei tässä pitäisi luunvikaa olla pahempaa", puhelee välskäri kopeloiden haavottunutta lonkkaa. "Täältä se on ylhäältä lonkasta mennyt ja tullut ulos reidestä. Räjähtävän kuulan työtä näkyy olevan. Sillä ne on aina rumat jäljet. Kyllä se siitä voipi vielä hyvinkin parata ihan entiselleen. Annan morfiinia tiukan satsin, niin et veikkonen kivuista tiedä sen koommin."
Ja kun haava on sidottu, pitää hän sanansa ja pistää Arvon käsivarteen morfiiniruiskeen. Sitten nostavat hänet seinävierelle vuoteelle, jona on vain karkea heinäsäkki, liian lyhyt ja kuhmurainen.
"Eihän tässä juuri häävit ole oltavat, vaan etköpä sentään saane unen päästä kiinni." — Välskäri puhuu kuin anteeksi pyydellen.
"Kyllähän sitä tässäkin. Kun vain jotain peitettä olisi. Puistattaa niin vilu."
Välskäri sanoo jotakin venakolle ja se tuo heti Arvon takin ja levittää ylle. Sillä on silmät päässä kuin hehkuvat hiilet ja sen käden kosketus on hyväilevänpehmeä kuin kissan.
Arvon päätä huimaa jälleen ääretön raukeus. Vilu on vieläkin. Takki on peitteeksi liian lyhyt, sitäpaitsi liepeistään yltyleensä kostean, nihkeän veren tahrima. Ilkeältä tuntuu, kun se sattuu paljaaseen ihoon. Mutta väsymys vetää pohjaan kuin kiviriippa ja hän nukkuu sikeään uneen.
PUNAISTEN VANKINA.
Tukehduttaa, kurkkua kuristaa. Hän pakenee, pakenee. Mutta se joka kurkusta kuristaa, kostea niljainen käsi, ei hellitä otettaan. Nyt tuli loppu —.
Arvo Partio herää houriostaan. Raukea ruumis on kylmän hien peittämä, ajatus kuin paksussa tahmassa. Ei ensin tajua mitään, kun näkee ympärillään huiskavan naisia ja kuulee puheensorinaa. Mutta sitten tulee ääreen se leppeäsilmäinen vanha välskäri, koettaa valtimoa ja kysyy vointia. Siitä saa ajatus tukikohdan ja lähtee hapuillen löytöretkelle kohtalokkaan viime vuorokauden taipaleelle. Vähitellen selkenee ja varmistuu, löytää ensin yksityiskohdat: kuinka toveri kuoli hänen syliinsä, kuinka hän itse haavottui ja joutui vangiksi ja piirre piirteeltä kaiken.
Muiston hämärästä sukeltaa esiin uusi tuntemattoman kuva: pitkä, sileästi taakse suittu tukka, pienet viikset, pehmeäpiirteiset kasvot, joista katselee surumielinen silmäpari — kuka? Vahtisoturi! muistaa sitten. Mutta samassa on välskäri vieressä liemilautasineen ja voileipineen vaatien syömään:
"Pitää koettaa syödä; että voimat palautuisi. Kun on ollut niin kova vuoto, niin se on vienyt heikoksi. — Taisit sentään nukkua yösi, vaikka valitit kaiken aikaa. Minä istuin tässä vierelläsi ja kaadoin pariin toviin konjakkia suuhusi."
"Niinkö?" — Välskäri saa ihmettelevän, kiitollisen katseen ja tuntee tulleensa palkituksi valvotusta yöstä. Häntä sitoo poikaan ihmeellisen lämmin myötätunto ja sääli. Hän on katsellut kaiken yötä sen kalpeita, tuskaisia kasvoja, joilla palaa kuumeen puna ja kuunnellut sen houriota. Ja hän on saanut uutta ajateltavaa, hänkin.
Arvosta tuntuu hyvältä vanhan miehen huolenpito; muistuttaa niin omaa isää ja synnyttää eräänlaisen kodikkuuden ja turvallisuuden tunteen. Eikä silloin niin häiritse noiden naistenkaan räkätys ja pistopuheet.
Nyt hän on saanut selvän, että ne ovat olevinaan sairaanhoitajattaria. Kaksitoista niitä on ja venakko kolmastoista. Ne ovat koreissa hepeneissä kuin muotilehden kuvat, matalissa, korkeakorkoisissa kengissä ja silkkisukissa. Eivätkä ne olisi hullumman näköisiä, ellei niillä puheet olisi sellaisia, että korvia kuumottaa, kun ei ole semminkään naisten suusta vielä eläissään moista kuullut. Keskenään aina kinailevat ja nakkelevat pistopuheita. On niillä hiottu se kielenkärki.
Arvonko uhalla aina puhunevat ryssistä, niiden paljoutta kehuskelevat ja ihmettelevät niiden verrattomia varustuksia. Puheistaan päättäen ovat viime yönä olleet venäläisten tansseissa ja kilpaa ihastelevat ja omistelevat jotain upseeria.
"Jestas sentään, kun se aina pyöri tuossa edessäni. Tuskin muille kerkesin kuin kierrokseen vain. Ja se kun käsiinsä kietasee ja tanssittaa, niin ihan henkeä salpaa."
"Onpahan mitä ihmetellä. Tanssitti tuo minuakin, vaikka ei silti järki seonnut. Minä tykkäänkin, että oma komppanianpäällikkö on juuri yhtä pulska ja fiini kuin se ryssän Serkeikin."
"Turkiako?" räjähtää toinen pisteliäästi. — "Mahtaa se kyllä olla jonkunmoinen muiden mielestä, mutt'ei minun. Niin se on kuin sahapölkky sen toisen rinnalla."
Puhuja kiinnittää parhaallaan pieniä saksia punaiseen nauhaa ja pujottaan sen vyötärölleen.
Minun sakseni, lennähtää Arvon mieleen. Se on ne ottanut liivin taskusta. — Eikä hän voi olla purkamatta loukkaantunutta mieltään:
"Onpa neiti sattunut saamaan samanlaiset sakset kuin minullakin oli liivin taskussa. Täsmälleen yhtäläiset."
Tyttö punastelee ilmeisesti yllätettynä. Eipäs kerkeä kieli nyt löydäkään yhtä nopeaa vastausta kuin äsken. Ei puhu mitään, ei ole kuullakseen, helistelee vain saksia ja hyräilee.
Kyllä ovat, niin että mieltä kääntää. — Arvo koettaa kääntyä seinään päin, ettei tarvitsisi niitä nähdä. — Tuokin venakko aina näplii, muka milloin mitäkin kohennellen, katsoa napittaa palavilla silmillään ja silittelee kissankäpälillään. Siinä on sentään jotain inhimillisempää kuin noissa toisissa.
Ovatko ne tosiaan suomalaisia naisia, niinkuin äiti ja monet muut, joilta on oppinut uskomaan vain hienoon ja johonkin aitopuhtaaseen naisen olemuksessa? — Vai onko tämäkin aasialaista tartuntaa, yhdistelmä venäläistä svaboodaa ja suomalaista sakilaisuutta! Yhtä inhottavia ja vihattavia molemmat.
Puhdas pojansielu koskettaa ensi kerran sitä niljaista, ilettävää, joka muodostaa elämän pimeimmän yöpuolen ja josta hän, onnellinen, ei näihin saakka ole ollut edes täysin tietoinen. Ja samalla hänessä herää aavistus siitä, miten paljosta tässä sodassa pohjimmaltaan on kysymys: koko kansan siveellisyyden- ja oikeudentunnosta.
"Kattos, kattos! Tulkaas flikat kattomaan, kun Turkia ajoi pihaan ja Esteri keikailee sen edessä kuin mikäkin kana. Kyllä pitääkin eräät olla niin hakkia, että —"
"Tyst vaan! Turkia kuulee, on jo porstuassa."
"Päivää taloon!"
Tulija on se eilinen punaisten päällikkö. Turkia siis nimeltään. Arvo tuntee hänet heti, kun hän ilmestyy sisäpuolelle ja sotilaalliseen tapaan tervehtii tyttöjä.
"Päivää vaan! Päällikkö kävisi tänne kamaripuolelle. Saadaan kahviakin."
Kylläpä nyt liverrellään. Äsken olivat vähällä tukkanuottasille joutua. Nyt kiemailevat ja lepertelevät ja ovat hempeitä kuin enkelit. — Arvo on oikein mielissään, kun ei Turkia ole niistä tietääkseenkään, vaan astuu suoraan Arvon luo ja sanoo tytöille päällikön käskevällä sävyllä:
"Onko kukaan haastatellut vankia? Häntä ei saa puhutella kuin minun määräyksestäni."
"Ei me sitä olla koskettu ei sormenpäällä eikä kielenkärjellä."
"Ei me olla lahtarein perään. Kyllä vaan ne meiltä säilyy."
Päällikkö ei ole kuulevinaan, puhelee vain Arvolle:
"Kuinkas täällä nyt jaksetaan? Ylöspäin vai mitä?"
Hän on nyt oikein päivänvalossa nähden todella pulska ja ryhdikäs. Päänsä kantaa ylpeästi pystyssä ja nakkaa keikarimaisin liikkein otsalle valahtavaa tukkaa, joka on mustanruskea ja sankka kuin harja.
"Pyydän esittää itseni. Turkia, tämän komppanian päällikkö."
Arvo koskettaa ojennettuun käteen mainiten nimensä. Ei sen katse enää tunnu vastenmieliseltä kuin eilen, ystävällinen on ja säälivä.
"Hiljainen päivä tänään", alkaa päällikkö. "Eivätpä taida teikäläisetkään uskaltautua rynnäkköön."
Eihän siihen ole toisella mitään sanomista, ei myöten eikä vastaan.
Päällikkö jatkaa:
"Parasta vain olisi tehdä aselepo ja valita molemmin puolin miehet neuvottelemaan rauhasta. Sitten yhdessä mentäisi Viipuriin ja juotaisi veljenmaljat. Turhaa se on valkoistenkaan mitään lopullista voittoa uneksia, kun tällä puolella on kuitenkin kansa ja koko Venäjän valtava vallankumouksellinen puolue. Ne vaan teikäläiset uskovat jääkäreihinsä ja Saksaan kuin pukki suuriin sarviinsa. Liekö niiden tulosta sen varmempaa, vaikka hölyävät."
"Hölyävätkö? Ei se mitään hölyä ole. Johan ne ovat tulleet aika päiviä. On niitä jo taistelemassakin kaikilla rintamilla. Toisia taas on harjoitusleireissä johtajina."
"Jokohan?" — Sillä on taas toinen silmä ummessa ja toista siristelee.
"No varmasti. Omin silmin olen heitä nähnyt."
Päällikkö oikoo saapasvarsiaan, ensin toista, sitten toista, kääntyy välskäriin ja kysäisee äkkiä:
"Mitenkä pian luulette tätä voitavan siirtää?"
"Eiköhän päivän perästä kumminkin", kuuluu välskäri sanovan. Sitten nousee päällikkö ja ne puhelevat loitommalla hiljakseen, mistä puhellevat.
"Jahah. Hyvästi nyt taas ja hyvää parantumista!"
Päällikkö lyö kantansa yhteen ja tervehtii lyhyesti kaikkia yhdellä kertaa. Tytöt hyppelehtivät hänen jälestään eteiseen ja pihalle.
Mutta välskäri häärää taas ruokineen ja patistelee Arvoa syömään.
"Ei ole nälkä. Kuvottaa vaan niin ilkeästi", vastustelee Arvo.
"Kyllä siitä ruokahalu paranee, kun aluksi vaikka väkisin syö", toimittaa välskäri. Sitten tuo pienen peilin Arvon käteen.
"Katsohan kaimaasi! Eikö siedä nahkasi ruokaa?"
Arvo katsoo peiliin. Sieltä tuijottaa häneen silmäpari mustista renkaistaan, katse tyhjä ja hämärä kuin aaveen ja kasvot vihertävänkalpeat, ohuine sinertävine huulineen. Hän kauhistuu huonouttaan ja sitten koettaa syödä vaikka vastenmielisesti.
Kuinka tunnit matavat verkalleen. Vasta neljässä iltapäivä!
Olo on niin tukahduttavan raskasta. Selkää painaa ja kivistää myhkyräisellä heinäsäkillä lojuessa ja niska on hellä ja kipeä, kun ei päänalasestakaan ole tietoa. Mutta haavassa ei tunnu tuskia. Välskäri tuontuostakin ruiskuttaa morfiinia käsivarteen.
Sen ansiota kai se on.
Jo pimenee ilta. Mutta ennen yön tuloa ilmestyy Turkia toistamiseen.
"Terve mieheen! Nyt ei muuta kuin kampsut kokoon ja aamulla Viipuriin", huutaa Arvolle remakan iloisesti.
Viipuriin — sinne niiden pääpesään, ei ikinä! — Ja Arvo sanoo ajatuksensa ääneenkin, sanoo sen tyynellä lujalla tavallaan:
"Sinne en lähde viimeksikään. Kuolisin jo matkalla."
"Eikös mitä, pannaan hoitaja mukaan, vaikka tämä nykyinen. Niin se käy, että huit — vaan", viheltelee päällikkö.
"Ei sinne, ei", inttää vanki. "Antakaa minulle ennemmin täällä lyhyt tuomio, kuula suoraan otsaan."
Päällikkö katsoo häneen pitkään. Ihmeellinen poika tuo, niin rohkea ja luja kaikessa avuttomuudessaan. Sellaisesta hän pitää.
"Elähän turhia, kuka sinulle, aseettomalle vangille, tässä kuulaa tarjottelee. — Mihin sinun tekee sitten mielesi, kun ei Viipuriin passaa?"
"Mihin? Kotiin tietysti, oman ketjun taa." —- Hän sanoo sen kursailemattoman avoimesti ja katsoo suoraan päällikön silmiin.
Turkia puistaa päätään ja siristelee silmiään. Sitten naurahtaa:
"Eipä mitä vähän. On sinussa poikaa. — No, pitänee sitten lähettää sinne, mihin mieli tekee, kun et lähde sinne, mihin sinut asioita myöten olisi lähetettävä. — Kunhan tästä nyt ensin aamussakin ollaan", lisää sitten ja lähtee.
Mitähän sillä oikein on mielessä? Oikeinkohan se todenteolla tahtoo pelastaa hänen henkensä ja lahjottaa vapauden? — Vaan parasta lienee olla siihen luottamatta ja turhia toivomatta.
Niin hän häilyy toivon ja epätoivon välillä koko illan ja yön, pitkän tuskaisen yön. Kuumeinen ajatus kiitää valtoinaan kuin villi ratsu tietöntä erämaata. Jos milloin yrittää sitä hillitä ja suuntailla kulkua johonkin määrättyyn, ryöstäytyy se taas omille teilleen. Kuume polttaa suonissa, tuska jäytää jokaisessa solussa.
— "Hyvä Jumala, kun antaisit kuolla", pusertuu värisevien huulien raosta. — Mutta kuolema ei tule.
Vanha välskäri istuu vieressä, nojaa päätään käteen ja miettii omiaan. Toisin tovin taas loikoo vuoteellaan. Lyhentääkseen pitkää yötä keittää heille kolmet kahvit. Kun taas muutamakseen Arvoa kahvittelee, niin sanoo melkeinpä hellästi:
"En, poika rukka, minä sinua heitä. Jos lähtökin tulisi, niin mukaani vien ja hoitelen ihan terveeksi." — Mutta Arvo tuskin kuulee hänen ystävällisiä sanojaan, ei ainakaan tajua.
Ah pitkää, pitkää tuskan yötä! Verkkaan matavat tunnit eikä uni tule ja kirvoita kärsivää, joka harhailee hourailun rannattomalla merellä kärsien kaikki tuhatkertaiset kuolemankivut.
Se on oikea Getsemanen yö.
Tumma taivas jo alkaa haalistua ja tupaan hiipii vieno päivänsalo, kun välskäri huomaa Arvon vihdoinkin vaipuneen uneen.
VAPAUTEEN.
Sinä yönä soturi Arvo Partio luuli kuoleman varmasti tulevan, hän ikäänkuin tunsi sen kylmän henkäyksen kasvoillaan. Mutta seuraavana aamuna toteaa hän puoleksi ihmettelyllä, puoleksi tylsällä välinpitämättömyydellä vielä elävänsä. Ei hän siitä iloitse eikä sure — ei ole voimia kumpaankaan ja tuskat ovat turruttaneet kaikki vaistot. Hän on kuin viimeisillään kituva liekki lampussa, josta öljy on loppuun kulunut.
Hän tuntee rinnalla lepäävää kättä vasten sydämen verkkaiset ontot lyönnit, niinkuin levähtäisi se välillä ja taas väsyneesti alkaisi takoa tyhjää. Ei siinä elämänmehua liene enää jälellä kuin pisaroittain. Nuori lämmin veri ja elämänhehku valui hankeen — "kunnian ja vapauden puolesta", ajattelee hän heikolla hyvän tunteella ja hänestä tuntuu sillä hetkellä, ettei hänellä ole elämässä enää mitään, jonka takia tahtoisi palautua täältä kuoleman rajamailta. Hänessä vallitsee vain yksi ainoa voimakas tunne, johon hukkuu kaikki muu: ääretön viileä väsymys. Ajatus on kuin uponnut meren pohjaan, josta ei jaksa sukeltaa pinnalle. Pian uppoaisi hän itsekin ikuiseen hiljaisuuteen kuin pisara mereen.
Päivä kilostaa silmiin niin häiritsevästi. Hän kohottaa voimattomuuttaan vapisevan käden silmilleen varjoksi. Kuinka se käsi on kelmeä ja kuihtunut. Kun sitä katsoo vasten aurinkoa, näyttävät sormet vain heikosti vaaleanpunertavilta.
Kauankohan tätä vielä kestää? Ehkä iltaan. Monesko päivä lienee? — Ajatus ponnisteleikse väsyneenä liikkeelle. — Taskukirjastahan sen näen, muistaa sitten. Hän haparoi oikealla kädellään esille taskukirjan, hervottomat kädet vapisevat niin, että hän töin tuskin jaksaa kohottaa kirjaa näkösälle.
Mikä putosi? — Ajatus sukeltaa nuolena pinnalle. —
Hänen kielonsa. Ah niin — pienet valkeat kädet pistivät ne silloin lähtiessä napinläpeen ja raikas tytönääni sanoi: "tulethan sitten pian takaisin terveenä." — Voi — hän ei koskaan enää tulisi takaisin.
Ja silloin hän äkkiä tuntee väkevämmin kuin konsana ennen, miten ihanaa olisi saada elää nuorena, rohkeana ja voimantäytenä, jännittää jousensa ja heittää vasamansa kauas. — Oi niin, se oli myöhäistä nyt. Pian olisi kaikki ijäksi mennyttä.
Ja sanomattoman haikeamielen valtaamana painaa nuori poika silmilleen kalpeat sormensa kuihtuneine kukkineen ja itkee ensi kerran elämän suurta murhetta, särkyneitä toiveitaan ja menetettyä elämänlahjaa.
Mutta kevätaurinko lämmittää suloisesti. Kultaiset säteet tanssivat harmaalla veren tahrimalla takilla ja kalpeilla sormilla. Ne pujottautuvat sisälle, imeytyvät vereen, lämmittävät, sytyttävät hiipuvan elämänhalun ja toivon sammuneet tulet. — Ja hetken perästä nyyhkytys sisällä lakkaa ja kauniit surumieliset silmät saavat iloisemman näön.
Vähitellen valpastuu huomiokyky. Ensimäiseksi hän tekee sen havainnon ympäristössään, että jotain tavatonta on tekeillä. Naiset juoksentelevat edestakaisin haalieu kokoon tavaroita. Välskäri järjestelee lääkelaatikkoaan ja pariin kertaan näyttäytyy Turkiakin levottomana kulkien ulos ja sisälle.
Onkohan se vanki paran jo tyyten unohtanut? Minne ne lähtöä tehnevät?
Miten minun käypi? risteilevät ajatukset levottomina.
Taas tulee Turkia ovesta. Huomaa Arvon valvovan ja heti astuu luo sanoen huolestuneesti:
"Kun en saa mistään hevosta sinua kyytiin, vaikka kaiken aamua olen kysellyt. Jos vaikka antaisin oman ratsunikin reen eteen, niin eihän nämä pelkurit yksikään tohdi tulla kyytiin. — Ja itsenikin olisi vähän niinkuin huonoa lähteä, vai mitä?" naurahtaa lopuksi.
Istuu penkin päähän ja mietiskelee. Äkkiä napsauttaa iloisesti sormillaan:
"No, helsinki! Meneehän se tämän talon tyttö, ellei muut. Kyllä se toimeaa sillä yhtä hyvin kuin jollakin toisella. Pitää vain heti lähteä uhoon." — Hän touhuaa tiehensä sitä kyytiä.
Mutta Arvon silmiin kihahtavat kuumat vedet.
Koti, omaiset, ystävät — koko elämä, ihana elämänlahja! Annetaanko se hänelle todella uudelleen, toistamiseen?
Tietämättään hän on ristinyt kätensä ja katselee aurinkoista taivasta kirkkain kostein silmin, joissa tällä hetkellä heijastuu vain yksi ainoa voimakas tunne — rajaton kiitollisuus.
Vanha välskäri seisoo hänen vieressään ja katselee, miten aurinko valaa kultaista hohdettaan yli kalpeiden nuorien kasvojen. Sydämellään hän tajuaa, mitä pojansielussa liikkuu ja näkee hänen kasvoillaan heräävän elämänilon vienon kajastuksen. Vanha mies huokaa syvään ja raskaasti painuen mietteisiinsä.
Siinä tavottaa hänet Arvon katse eikä hoidokin silmä voi olla huomaamatta hoitajan sanatonta surumieltä. Kun on itse iloinen — niin iloinen, ettei ole ikinä voinut uneksia mitään sellaista onnentunnetta — tahtoisi olla hyvä toisille. Välskäri on ollut hyvä hänelle, Arvon tekisi mieli puhua siitä, ilahuttaa vanhaa miestä, mutta on vaikeata löytää sanoja. Hän tarttuu hoitajansa käteen — se on karkea, känsäinen työmiehen käsi — ja puristaa sitä sydämellisesti katsellen loistavin silmin toisen murhemielisiin kasvoihin.
Välskäri sivelee otsaansa ja ryähtelee. Sitten puhkeaa puhumaan ykskantaan.
"Mihin tämä rytäkkä päättynee lopulta? Sitä se on sitä samaa vallankumoushumalaa, joka silloin mennä keväänä meni niille kiivaimmille päähän. Eikä näytä selvittävän ja jos selvitäänkin, niin voi se maailma olla silloin toisen näköinen. Taitaisi taas kelvata tämä haiseva porvarillinen yhteiskuntakin. Vaan mennyt mikä mennyt —.
"Aina me äidin kanssa varottelimme vävymiestä ja poikaa. — Missä lienevät nekin? — Mutta milläpä niiden päätä käänsit, kun kerran vallan makuun oli päästy. Se oli sama, kun olisit yrittänyt huutaa kilpaa humalaisen kanssa.
"En minä näistä löyhötyksistä ole eläissäni perustanut, kun aina olen arvannut niiden päättyvän suohon tai umpikujaan, vaikka työläinen olen ja ammattijärjestöön olen aina kuulunut.
"Rupesivat sitten reutoamaan mukaan. Lopulta ihan vängällä vietiin. Niin kävin sitten kurssilla ja tartuin tähän työhön. Ei minun käteeni kivääri kumminkaan olisi noussut omaa kansalaista vastaan — vaikkapa porvariakin. Syytä niissä on niissäkin ja monta kohtaa olisi korjattava, mutta ei sentään verenviaksi asti. — Sitä minä tässä olen aaveksinut kaiken aikaa, että ne sitä lopultakin selvittäytyvät voiton puolelle, niillä kun on se tolkku ja komento toinen. Missä vain itsekukin päivänsä päättänee? Minäkin, jo puolivälissä kuuttakymmentä. Olisi häntä saanut päästä kunnialla hautaan ilman näitä melskeitä. —
"Jos elossa selvinnet sinä, niin panehan mieleesi, että sinun ja sinunlaistesi tässä on korjattava nämä sodan rumat jäljet. Oikeus tapahtukoon kaikille ja tuomio sikäli. Mutta pitäisi koettaa sopia yhdessä asumaan edelleen niinkuin ennenkin. Yhtä kansaahan tässä kuitenkin ollaan, vaikka on oltu toraisia veljeksiä.
"Sitä minä vaan, että jäisi sinulle mieleen elämän varrelle, että oli niitä ihmisiä tälläkin puolen, jos oli — —."
Hän nielaisee viimeisen sanan, joka nähtävästi sisälsi ankaran arvostelun omista. Arvoa liikuttaa vanhan miehen alakuloisuus. Nyt hän ymmärtää, mihin se pohjaa. Välskärin sanat ovat hänelle avanneet uusia näkemyksiä — niihin repiviin ristiriitoihin ja synkkiin jälkiselvityksiin, jotka tulevat olemaan tämän sodan luonnollisina seurauksina. Hän aikoo juuri sanoa lohdutellen, että voisihan vieläkin kaikki tulla hyväksi, jos teikäläiset sanoutuisivat irti ryssäin koplasta ja sovittaisi omat välit, mutta hänen huomionsa siirtyy toisaalle.
Kamaripuolella kuuluvat naiset puoliääneen kiukuttelevan ja marisevan jostakin. Eräs äyskäisee kiihdyksissään aivan kovasti:
"Jaa-a, sen minä sanon tän ijankaikkisen pilkun päälle, että ränttää tässä varttua lähtöä päivästä toiseen, kun ei Turkiassa ole miestä jämtisti päättämään. Varttuu vaan, kunne lahtarit tulevat ja sanovat, että top!"
Siitä viriää pojassa sotilaan mielenkiinto ja valppaus, niin että kaikki muu painuu sivuseikaksi. Hän kysyy varoen:
"Mitä se päällikkö niin levottomana on kävellyt kaiken aamua ja miksi täällä kokoillaan tavaroita kuin poislähdöksi?"
"Mikä lie mielessä. Lähtö kuuluu tulevan taas tästä paikasta", huokaisee välskäri ja muistaen lääkelaatikkonsa lähtee sitä edelleen järjestämään.
Mutta eteisestä kuuluu askelten kopinaa. Turkia jo ovelta huutaa:
"Nyt hynttyyt kasaan ja terve menoa vaan! Pelit on kunnossa, pitää vain jouduttaa miestä, että hevonen ajoissa ehtisi takaisinkin."
Yhdessä välskärin kanssa alkavat pukea Arvoa, joka ilosta sanattomana vain katselee heitä suurin loistavin silmin. Tuskin tuntee kipujakaan, joita käänteleminen ja kohotteleminen varmasti tuottaa. Venakko käpelehtii koko ajan ympärillä puututellen avuksi milloin missäkin.
"Tämän pidän minä."
Arvo näkee lompakkonsa ja taskukirjansa nopeasti vilahtavan Turkian taskuun. Suuttumus leimahtaa Arvon silmissä ja sen huomaten sanoo Turkia hänelle hiljaa moittivasti:
"Eikö riitä, että toimitan sinut vapaaksi? En minä sinun rahojasi tapaile —" Arvo punastuu hämillään — "ja lompakkosi saat takaisin tuonnempana, mutta muistiinpanosi on minun velvollisuus takavarikoida, ymmärräthän?"
Eikä Arvo osaa siihen muuta kuin nyökätä, että niin on.
Sitten kantavat he hänet ulos maaliskuun aurinkoon ja hankien hohtoon. Päivänpaiste ja vapaudenilo aivan kuin häikäisee ja huimaa. — Hänet lasketaan rekeen. Päällikkö itse järjestelee kaiken omin käsin. Reessä liehuu punainen lippu, "etteivät hätyytä tällä puolen", sanoo ja sitten huomaa äkkiä:
"Pitääkin asettaa niin, että vasen olkapää jää hyvin näkymään, pikemmin toisella puolen omakseen tuntevat." Ja sitten kääntää oikealle kylelle, niin että sinivalkoinen suojeluskunnanmerkki vasemmalla olkapäällä jää näkyviin. — Turkia puuhailee niin innoissaan aivan kuin tuottaisi se hänelle erikoista tyydytystä ja nautintoa.
"Tuokaapas peite sieltä!" huutaa naisille, jotka kärkkyvät portailla. Ja kun peite tuodaan, levittää hän sen Arvon ylitse ja veikeästi silmää vilkuttaen sanoo: "Ei sitä vankia niin vain avosilmin läpi asemien kuletella. Tämä on nyt sitä strategiaa, tämä."
"No, annas soittaa!" kehottaa sitten tyttöä, joka istuu sevällä, ja itse hypähtää reen kannaksille.
Arvo on umpipeitossa. Ei näe enää hyvän välskärin alakuloista katsetta eikä venakon kipinöitseviä silmiä. Tuntee vain, miten ne kumpikin etsivät hänen käsiään, puristavat lämpimästi ja onnea toivottavat ja hyvää parantumista. Jo lähtee reki narahtaen liikkeelle.
Hyvästi vankila! — Sinne jää taakse kolea punaisen ristin tupa, lempeäluonteinen vanha välskäri, räkättävät "sisaret", kuumehoureet ja alituinen tunne kuoleman läheisyydestä. Mitä kauemma kuletaan, sitä kiihkeämmin kiertää veri ja mielessä ailahtelee uusi, ennen maistamaton riemuntunne. Vapauteen — elämään!
Hän raottaa varovasti peitettä ja näkee kylellään maaten tienvierillä rekiin sijotettuja asevarustuksia: konekivääreitä, patruunalaatikoita. Sitten vilahtelee ohitse tykkejä ja pikatykkejä. Enempää ei uskalla kurkkailla, jos huomaisi päällikkö.
Mutta mitä ne niistä tähän tielle ovat vetäneet, kutoo ajatus edelleen. Olisiko todella lähtö mielessä? Peräytyminenkö? — Uskoikohan se sittenkin hänen puheitaan lisäjoukoista ja tykeistä? —
Arvo ei syvemmälle jouda painumaan iloisiin mietteisiinsä, sillä päällikkö tarinoi lakkaamatta. Sen ääni kuuluu jostain pääpohjista, vaikka itseään ei näy. Kertoo olevansa näiltä seuduin peräisin ja kehaisee tuntevansa joka kiven ja kannon ja tienpolvekkeen aina karjapolkuja myöten.
"Kuinka ne niin on tullut tunnetuksi?" ihmettelee kyydittävä.
"No, kun on sellainen metsänkävijä kun minä ja jo kaksitoistavuotiaasta nulkista pyssy kädessä mittaillut maat ristiin rastiin, niin kyllä alkaa olla kartat päässä."
Mikähän se oikein lienee miehiään? vaivaa Arvo turhaan päätään.
"Viime vuosina se on jäänyt vähemmälle metsänkäynti. On vain reissailtu afääreillä ja turvoteltu lompakkoa. — Mutta olen minä yhä sellainen aseiden käyttäjä, ettei moni toinen edelle pääse. Kaikkia aselajeja olen käytellyt sekä pitempiä että lyhempiä ja kilpa-ammunnassa vetänyt monet pokaalit. Kun tulisi tästä toiset ajat, niin Ameriikkaan painelisin. Siellä sitä olisi lääniä paukutella." — Hän viheltelee suruttomasti ja Arvo miettii edelleen: punainen se ei oikeastaan ole, kun ei sillä ole niiden puhetapaakaan. Taitaa viis veisata koko ohjelmasta. — Mutta mikä kumma siitä on punaisten päällikön tehnyt? Ihankohan se vain seikkaillakseen —.
"Nyt siellä tuodaan sitä lahtaria."
"Vielä tätä kyyditellään kuin muutakin herraa."
"Ei kun antaa lyijypassituksen suoraan helvettiin, niin on laskut sillä kuitatut."
On tultu etulinjalle ja päällikkö on sipaissut pois peitteen ja sanonut muuttuneella tuikealla sävyllä:
"Nyt pulita rahat. Kolmekymmentä markkaa ruokarahaa päivältä, se tekee yhteensä kuusikymmentä markkaa ja sitten kymmenen markkaa kyydistä. Ei tässä lahtareita ilman edestä syötellä eikä kyyditä."
Hän on antanut Arvolle lompakon ja puhuu kuin puolivihassa, mutta rahoja ottaessaan vilkuttaa silmää. Arvo hyvin ymmärtää, että se näin tekee vain hänen ja oman päänsä päästimeksi. Paljon se uskaltaakin, sillä miehet ympärillä seuraavat toimitusta kyräilevin epäluuloisin katsein, kirota karskauttelevat ja muka piloillaan pelottelevat pistimillään.
"No hei, annahan mennä!"
Kuletaan jokunen sylenmitta, ja päällikkö hyppää pois kannoilta ja ojentaa kätensä hyvästiksi:
"Terve näkemiin! Paranehan pian, että joudut taas tappelemaan. Ei tiedä, vaikka vielä tiet yhteenkin veisivät." — Se on taas entisensä, veikeännäköinen ja suruton, puristaa Arvon kättä kuin toveri. Tyttöä vielä neuvoo:
"Aja vain tästä suoraan notkon poikki ja sitten maantietä ja jos mitä liikettä huomaat vastapuolella, niin nosta vaan kätesi ja huuda, että omianne on kuormassa, sitten eivät tee mitään." — Hän vie käden kulmalleen sotilaallisesti tervehtien, käännähtää ympäri ja katoaa.
Mutta Arvon päässä kiehuvat sekavat ajatukset. Olisi pitänyt kiittää sitä. Olisi pitänyt kysyä, mikä hän oikein on, punainen vaiko valkoinen. Kun ei se edes käyttänyt lahtarinimitystä muuta kuin ketjussa ja sekin puhe oli kuin tekeytymistä.
Sitten tulee uusi ajatus: ampuvatkohan takaapäin? Ei niistä ole takeita. Toivo ja epätoivo vieläkin taistelevat vallasta. — Ja sitten taas: mitähän sanovat omat? Mitä tosiaankin sanovat, kun näkevät?
Hän heittää peiton kasvoiltaan. Miten on taivas korkea ja sininen! Ja auringonsäteet tanssivat hevosen harjassa ja metallilaatat valjaissa liekkivät kuin tuli. Sitten osuu huomio kyyditsijään. Se on näköjään seitsemän- kahdeksanvuotias, punaposkinen ja pyylevä. Istuu siinä kukikkaine huivineen ja suurine rukkasineen terhakkana ja tyynenä eikä näytä pelon merkkiäkään. Hänen eleissään on jotain tapailtua poikamaisuutta, kun hän reen laidalla istuen heiluttelee jalkojaan ja maiskauttelee hevoselle muka jouduttamaan kulkua.
On omituista nähdä lapsi, lisäksi pieni tyttö, täällä tulilinjoilla. Käy sääliksi hänen turvattomuutensa ja orpoutensa, ja Arvo kysyy osaaottaen:
"Mikä sinutkin poloisen tänne sodanjalkoihin on saanut?"
"Mikäkö? Ka, kun tulivat nämä punaiset kylään, niin isä ja äiti lähtivät karkuun niinkuin muutkin aikaiset väet. Sanoivat, että eivät ne lapsille mitään tee ja jättivät minut silmäksi taloon, etteivät siellä hyvin pääse pillojaan tekemään", toimittaa tyttö pikkuvanhaan, terhakkaan tapaansa.
Vaan ei Arvo häntä enää paljoa kuuntelemaan kerkiä. Huomio on kokonaan metsärannassa vastapäätä. Siellä kivien ja kantojen takana ovat omat kiväärit vireessä, vaikka ei tällä hetkellä laukaustakaan vaihdeta puolin eikä toisin. Kun vain saisi annetuksi aikanaan merkin.
Ajetaan hyvää kyytiä. Tässähän tulee jo sama tienhaara. Tuolla humisee hautausmaan kuusikko ja tuosta kääntyy tie pappilaan. Näillä paikoin juuri hänen on pitänyt saada kuula ja tuonne hän ryömi kuolemaa odottamaan. Vilu puistattaa. Vereksen lumen on satanut tielle sen perästä, mutta silmä on senkin läpi näkevinään veriläikät —.
"Seis! Kuka siellä?" kuuluu tiukasti edestäpäin.
"Omia miehiä!" Arvo kohottaa ylös molemmat kätensä.
"Ajakaa sitten tänne ylemmäksi! Emme me halua tulla sinne aukealle näkyviin", komentaa ääni edelleen.
He ajavat tienmutkaan, tapaavat siinä vahvan vartioston ja komppanianpäällikön, kaikki tuntemattomia.
"Kuka olet ja mistä matka?" tutkii päällikkö.
Arvo kertoo lyhyesti ihmeellisen seikkailunsa ja tahtoen sanojensa vahvistukseksi näyttää suojeluskunnan jäsenkortin pistää kätensä povelleen, mutta tapaa rinnaltaan kirjeen. Hän silmää kuoreen ja lukee ihmeekseen:
"Lahtarien komppanianpäällikölle."
"Se on sitten minulle", hymähtää päällikkö ja lukee ääneen merkillisen kirjeen:
"Jos teissä on vähänkin ihmisyyttä, niin lähetätte takaisin minun ratsuni ja kyyditsijän. Kyytipalkka on suoritettu. Luulen olevanne samaa mieltä kanssani siitä, ettei tällainen yksitoikkoinen asemasota ole muuta kuin ajanhaaskausta, jonka vuoksi kohteliaimmin pyydän avonaiseen taisteluun.
"Punaisten komppanianpäällikkö linjalla vastapäätä."
"Vai avonaiseen taisteluun mielenne tekee! Saamanne pitää", naureksii päällikkö.
"Jopas herkesi höyliksi, kun oikein kohteliaimmin pyysi", pilailevat miehet.
Vaan päällikkö on uudelleen kääntynyt Arvoon ja kysellyt haavaa ja vointia. Sitten sanoo miehilleen:
"Mies on heti saatava hyvään hoitoon, kuta välemmin. — Lajunen istuu kuskille ja ajaa ambulanssiin. Toiset pitäkää tyttöä silmällä, kunnes hevonen joutuu takaisin. Sitten toimittakaa sekä tyttö että hevonen matkaan sinne, mistä tulivatkin."
"Hyvin joutaakin moinen takkukarva", nauravat miehet hevosta, joka on tosiaankin sukimaton ja surkea.
Ja sitten alkaa matkan viimeinen iloinen taival. Jokainen askel vie takaisin elämään, turvaan ja varmuuteen.
Vastaan tulee omia miehiä matkalla ketjuun.
Ihmettelynhuutoja, iloisia tervehdyksiä, kyselyitä satelee Arvon rekeen. Jokainen tahtoo puristaa kättä ja toivottaa tervetulleeksi takaisin elävien ilmoille.
"Kun ihan jo menneenä miehenä puhuttiin."
"Ja kun tuli kirjoitettua sinne kotipuoleesi, että herastuomarin Arvokin jo lähti viimeiselle matkalleen. Pahuus sentään! Jos lienevät jo kerenneet antaa sanan vanhemmillesi, niin sitten tässä kummat käärii."
"Olipa sentään asia, että mies tuli takaisin, tulee se näet vaikka kuka muu, ei vaan turpeenalainen."
"Vaan mitä kumman teitä sinua oikein on kuletettu nämä päivät?"
Arvo saa taas uusia kertomuksensa haavottumisestaan, vangitsemisestaan ja pelastumisestaan. Toiset pyörittelevät päätään.
"Taisi olla ihan vain sinun onnessasi. Ei sieltä takaisin tulla."
"Niinpä taisi olla. Kyllä sitä on nämä vuorokaudet saanut kaiken aikaa katsella kuolemaa silmästä silmään. Ja on siinä ollut kärsimistäkin."
"No sen jo arvaa kylkeinenkin. Vaan nyt pitää joutua ketjuun, etteivät ärähtelemään pääse toiset."
Taas puristetaan käsiä ja lausutaan iloiset hyvästit.
"Jouduhan paikallesi ketjuun!" huutavat vielä perästä.
"Tullaan, tullaan, kun keretään", vastaa Arvo samaan reippaaseen sävyyn. Mutta hän tietää liiankin hyvin, ettei hän enää tulilinjoille kykene. Ei ainakaan pitkiin aikoihin.
Sitten valtaa hänet kaiken jännityksen ja mielenjärkytysten jälkeen niin voimakas väsymyksentunne, että kaikki muu ikäänkuin hukkuu siihen. — Kerran vielä kuohahtaa hänessä sotilaan veri, kun asemalla paareilla kannettaessa näkee vaunuihin lastattuna juhlallisia tykkejä. Tekisi mieli ääneen hurrata kajauttaa. Siinä ne nyt menee ne hänen lupaamansa.
Tuntuu surumieliseltä ajatella, miten toista olisi olla mukana nyt, niin varmaa ja repäisevän riemullista. — Mutta ovatpahan toiset, Poke ja muut. Kyllä ne selviävät minuttakin — tapaa taas uupumus ja painaa takaisin yhtätasaiseen harmauteensa.