X.

… Sadetta tulvimalla, musta, synkkä taivas; — se oli India. Sylvestre oli lähtenyt maalle, satunnaisesti oli hänet valittu venekuntaa täysilukuiseksi tekemään.

Tiheäin lehtien välitse satoi lämmintä vettä hänen päälleen, kun hän katseli outoja esineitä ympärillään. Kaikki oli komean vihantaa, puitten lehdet olivat kun suunnattomia sulkia, ja ohikulkevilla ihmisillä oli suuret, samettiset silmät, jotka näyttivät ummistuvan ripsien painosta. Tuuli, joka toi sadetta, tuoksui myskiltä ja kukilta.

Vaimot häntä viekottelivat viittauksillaan, näyttivät tarkottavan jotain samantapaista kun: "Kuulehan kaunis poika", jotka sanat hän niin useasti oli kuullut Brestissä. Mutta tässä lumotussa maassa oli heidän kutsunsa viekotteleva ja hänen ruumiinsa värähteli. Heidän uhkeat rintansa kohoilivat läpikuultavan muslimin alla ja heidän ihonsa oli keltainen ja kiiltävä kun pronssi.

Vielä arvellen, mutta kuitenkin lumoutuneena hän jo lähestyi vähitellen seuratakseen heitä…

… Mutta silloin kuului pillin vihellys, ikäänkun linnun viserrys, se kutsui häntä veneesen, joka palasi laivaan.

Hän riensi sinne, — ja hyvästi Indian kaunottaret. Kun illalla taas oltiin merellä, oli hän vielä puhdas kun lapsi.

Kun he vielä olivat olleet uuden viikon sinertävällä merellä, pysähtyivät he toiseen sateen ja vihannuuden maahan. Joukko huutavia, keltaisia pieniä miehiä täytti kohta laivan kannen, he toivat hiiliä koreissa.

— Olemmekos me nyt Kiinassa? Sylvestre kysyi, kun hän näki, että he kaikki olivat marakatin näköisiä ja että heillä oli palmikot.

Hänelle sanottiin, ettei oltu; vielä vähän kärsivällisyyttä, tämä oli vasta Singapour. Hän kiipesi mastikoriinsa, paeten mustaa tomua, jota tuuli ajeli, sillä välin kun hiiltä tuhansista pienistä koreista nopeasti kaadettiin säiliöihin.

Viimein he muuanna päivänä tulivat maahan, jota kutsuttiin Turaneksi, jossa "Circe" niminen laiva oli ankkurissa suojellen vallituksia. Se oli juuri se laiva, johon hän jo kauvan tiesi olevansa määrätty, ja hänet lähetettiin sinne arkkuineen.

Siellä hän tapasi maamiehiä, vieläpä kaksi "islantilaistakin", jotka olivat kanuunamiehinä.

Illoin, lämpiminä tyyninä iltoina, jolloin heillä ei ollut mitään tekemistä, olivat he yhdessä kannella, erillään muista ja muodostivat keskenään pienen muistojen Bretagnen.

Viisi kuukautta he saivat viettää työtöntä maanpakolais-elämää tässä ikävässä lahdessa, ennenkun se ikävöitty hetki tuli, jolloin he saivat lähteä taisteluun.

XI.

Paimpolissa — viimeinen päivä helmikuuta, kalastajien Islantiin lähdön edellinen päivä.

Gaud nojautui vasten huoneensa ovea, liikkumattomana ja kalpeana.

Yann oli alhaalla puhelemassa hänen isänsä kanssa, Hän oli nähnyt
Yannin tulevan ja kuuli epäselvästi hänen äänensä.

He eivät olleet kohdanneet toisiaan koko talvena, ikäänkun mikä sallimus olisi aina erottanut heidät toisistaan.

Pors-Evenin matkan jälkeen oli Gaud perustanut toivonsa "islantilaisten rukouspäivään", jolloin on monta tilaisuutta nähdä ja puhutella toisiaan, torilla, illalla, ihmistungoksessa. Jo juhlapäivän aamuna oli pitkin kadun vierustoja levitetty valkeita kankaita, ja ripusteltu vihreitä seppeleitä, mutta alkoi sataa vallan tulvimalla, vinkuvan länsituulen puhaltaessa; Paimpolissa ei koskaan oltu nähty niin mustaa taivasta. "Ploubazlanekilaiset eivät varmaankaan tule", sanoivat suruissaan ne tytöt, joitten armastelijat olivat sieltä päin. Eivätkä he tulleetkaan, taikka sulkeutuivat he heti kapakkoihin juomaan. Ei ollut juhlakulkua, ei kävelyä, ja Gaud, sydän surullisempana kun tavallisesti, oli jäänyt koko illaksi istumaan ikkunansa ääreen, kuunnellen sateen rapinaa vasten kattoja ja kapakoista kaikuvaa kalastajien meluavaa laulua.

Muutamia päiviä hän jo oli odottanut tätä Yannin käyntiä, arvaten, että ukko Gaos, joka ei mielellään tullut Paimpoliin, lähettäisi poikansa kesken olevaa veneen kauppaa selvittämään. Silloin hän oli päättänyt lähestyä Yannia, jota tytöt tavallisesti eivät tee, ja sanoa hänelle suoraan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellä. Hän aikoi moittia Yannia siitä, että hän ensiksi oli häirinnyt hänen rauhaansa ja sitten hyljännyt hänet, niinkun kunniaton mies. Itsepäisyys, ujous, kiintymys meriammattiin, kiellon pelko… jos kaikki nämä esteet, jotka Sylvestre oli maininnut, olisivat ainoat, niin ne kenties saisi poistetuksi suoran avosydämmisen keskustelun kautta. Ja sitten Gaud kenties taas saisi nähdä hänen kauniin hymyilynsä, joka sovittaisi kaikki — saman hymyilyn, joka edellisenä talvena niin oli häntä hämmästyttänyt ja viehättänyt, kun Yann koko tanssiaisyön piteli häntä käsissään valssin pyörteessä. Tämä toivo rohkaisi häntä, se täytti hänet suloisella levottomuudella.

Kaukaa katsoen näyttää kaikki aina helpolta ja yksinkertaiselta sanoa ja tehdä.

Ja Yannin käynti sattuikin oikein sopivaan aikaan; hän oli varma siitä, ettei hänen isänsä, joka tähän aikaan tavallisesti poltti piippuaan, viitsisi seurata häntä ulos. Porstuassa, jossa ei ollut ketään, hän viimeinkin saattaisi Yannin kanssa selvitellä suhteensa.

Mutta kun ratkaiseva hetki oli käsissä, näytti tämä rohkeus hänestä aivan liian suurelta. Kun hän ajatteli, että hän tapaisi häntä, seisoisi kasvoista kasvoihin hänen edessään tässä portaitten alapäässä, niin jo tämä ajatus sai hänet vapisemaan. Hänen sydämmensä sykki, niin että se oli pakahtua… ja ajattelepas, että millä hetkellä hyvänsä ovi saattaisi aueta — hiukan narahtaen, niinkun hän sen tiesi tekevän, — ja Yann astua ulos!

Ei, ei suinkaan hän koskaan uskaltaisi sitä, pikemmin hän kuihtuisi ikävään ja kuolisi suruun, kun yrittäisi semmoisia. Hän jo oli astunut muutamia askelia palatakseen huoneesensa ja istuutuakseen työtä tekemään.

Mutta hän pysähtyi taas arvellen ja hämillään, hän muisti, että huomenna he lähtevät Islantiin, ja että tämä oli ainoa tilaisuus tavata häntä. Jos hän laiminlöisi sen, täytyisi hänen taas viettää kuukausia yksinäisyydessä odottaen ja ikävöiden hänen palaamistaan, hukata vieläkin kokonainen kesä elämästään…

Ovi aukeni: Yann astui ulos! Tehden äkillisen päätöksen Gaud juoksi alas portaita ja asettui vavisten hänen eteensä.

— Herra Yann, minä tahtoisin puhua kanssanne.

— Minunko kanssa!… neiti Gaud?… hän sanoi matalalla äänellä, vieden käden hattuunsa.

Yann katseli häntä tylysti vilkkailla silmillään, pää pystyssä, kovan näköisenä, häntä näytti arveluttavan, pysähtyisikö ollenkaan. Toinen jalka toisen edessä valmiina pakenemaan hän nojasi leveitä harteitaan seinää vasten, ollakseen ikäänkun etempänä Gaudista ahtaassa porstuassa, jossa hänet oli saavutettu.

Hämillään ollen Gaud ei muistanut mitään siitä, mitä hän oli aikonut sanoa; hän ei ollut aavistanut, että Yann saattaisi tehdä hänelle sen häpeän, että hän menisi hänen sivutseen kuuntelematta hänen puhettaan.

— Pelkäättekö te meitä, herra Yann? hän kysyi käheällä ja oudolla äänellä, joka oli aivan toisenlainen, kun hän olisi tahtonut.

Yann kääntyi poispäin ja katsoi ulos. Hän oli käynyt tulipunaiseksi, veri poltti hänen kasvoissaan, ja niinkun hurjalla sonnilla hänen sieramensa värähtelivät joka henkäykseltä, joka kohotti hänen rintaansa.

Gaud koetti jatkaa.

— Tanssiaisiltana, jolloin me olimme yhdessä, te sanoitte minulle jäähyväiset, niinkun sanotaan sille, jonka suhteen ei ole aivan välinpitämätön… Herra Yann, ettekö muista?… Mitä minä olen teille tehnyt?…

Länsituuli, joka ulvoi kadulla, pöyrytteli Yannin tukkaa, heilutteli Gaudin päähineen liepeitä ja jyskytteli kauheasti erästä ovea heidän takanaan. Tässä käytävässä oli vaikea keskustella vakavia asioita. Näitten ensimäisten lauseitten jälkeen, jotka hän vaivoin oli saanut sanotuksi, oli hän vaiti, hänen päätään huimasi eikä hän enää voinut ajatella. He olivat lähestyneet katuovea, Yann aina väistyen.

Ulkona riehui tuuli ja taivas oli synkkä. Avonaisesta ovesta lankesi kalpea, synkkä valo heidän kasvoilleen. Muuan naapuri toiselta puolelta katua katseli heitä; mitähän nuo molemmat tuossa käytävässä puhelivat, kun he näyttivät olevan semmoisessa mielenliikutuksessa? mitähän Mévelissä oikeastaan tapahtui?

— Ei, neiti Gaud, hän viimeinkin vastasi, tempautuen irti hurjasti kun metsänpeto. — Minä olen jo kuullut, että ihmiset meistä puhuvat… Ei, neiti Gaud… Te olette rikas, me emme kuulu samaan säätyluokkaan. Minä en ole mies, joka sopisin teille, minä…

Ja hän meni pois… Nyt oli siis kaikki lopussa, lopussa ainaiseksi. Eikä Gaud edes ollut saanut sanotuksi sitä, mitä hän oli aikonut, keskustelussa, joka oli vaan saattanut hänet Yannin silmissä näyttämään julkealta olennolta. Se oli sentään kummallinen mies, tuo Yann, hän ylenkatsoi tyttöjä, rahaa, kaikkea!…

Gaud seisoi ensiksi paikallaan ikäänkun siihen kiinni naulattuna, kaikki näytti pyörivän hänen silmissään.

Äkkiä niinkun salama juolahti hänen mieleensä ajatus, joka oli kaikista sietämättömin: Yannin kumppania, islantilaisia käveli torilla edestakasin odottaen häntä. Hän ehkä kertoisi heille kaikki ja he yhdessä nauraisivat häntä; se häpeä olisi kaikkein suurin. Hän riensi nopeasti huoneesensa, tähystelemään heitä ikkunaverhojen takaa.

He seisoivat todellakin ryhmässä talon kohdalla. Mutta he katselivat vain säätä, joka kävi yhä synkemmäksi, ja lausuivat arveluitaan lähestyvästä, suuresta sateesta:

— Ei sitä kauvan kestä, mennään juomaan pari lasia siksi aikaa.

Ja sitten ääneensä laskivat leikkiä Jeannie Caroffista ja muista tytöistä, mutta ei kukaan edes kääntynyt hänen ikkunaansa.

He olivat kaikki iloisia paitse Yann, joka ei vastannut heidän puheisiinsa eikä nauranut, vaan pysyi totisena ja surullisena. Eikä hän mennyt toisten kanssa juomaan, vaan välittämättä heistä tai sateesta, jota oli alkanut tulla, hän kulki hitaasti poispäin unelmiinsa vaipuneena, torin poikki, Ploubazlanekiin päin…

Silloin Gaud antoi hänelle kaikki anteeksi ja hellä toivoton tunne täytti hänen sydämmensä entisen katkeran harmin asemesta.

Hän istuutui alas, tukien käsillään päätään. Mitä hän nyt tekisi?

Jos Yann vaan hetkisen olisi häntä kuunnellut, taikka jos hän tulisi tänne, ja he saisivat rauhassa puhella yksin huoneessa, niin ehkä kaikki vielä selviäisi.

Gaud rakasti häntä niin suuresti, että hän olisi voinut tunnustaa hänelle kaikki. Hän olisi sanonut: "Te etsitte minut, silloin kun minä en teiltä mitään pyytänyt, nyt minä olen teidän omanne koko sielustani, jos te tahdotte; minä en pelkää ruveta kalastajan vaimoksi, ja muuten minun vaan tarvitsisi valita Paimpolin pojista mieleisin, jos tahtoisin ketään heistä puolisokseni; mutta minä rakastan vaan teitä, koska, huolimatta kaikesta, minä luulen teitä muita nuoria miehiä paremmaksi: minä olen rikas ja minä tiedän, että minä olen kaunis, mutta vaikka minä olen asunut kaupungissa, minä vannon teille, että minä olen rehellinen tyttö, etten minä koskaan ole tehnyt mitään oikein pahaa; koska minä teitä näin rakastan, niin miksi te ette minusta huoli?"

… Mutta ei hän tätä koskaan sanoisi, unessa vain; oli jo liian myöhäistä, Yann ei häntä enää kuunteleisi. Yrittäisikö hän vielä kerran puhutella häntä… oi ei! Mitähän Yann silloin hänestä ajatteleisikaan!… Ennen hän kuolisi.

Ja huomenna heidän kaikkein piti lähteä Islantiin!

Hän oli yksin kauniissa huoneessaan, väristen helmikuun kalpeassa valossa, hän istui tuolilla seinän vierustalla, koko maailma hänestä tuntui syöksyvän kokoon ja kaikki nykyisyys ja tulevaisuus samaan kauheaan, äärettömään tyhjyyteen, joka alkoi levitä hänen ympärilleen.

Hän toivoi kuolevansa, että hän jo lepäisi rauhassa kiven alla, eikä enää kärsisi… Mutta Yannille hän antoi anteeksi, eikä hänen epätoivoiseen rakkauteensa sekaantunut vähääkään vihaa…

XII.

Merta, harmaata merta.

Suurta, viitatonta kulkuväylää, jota myöten kalastajat joka kesä menevät Islantiin, oli Yann jo purjehtinut päivän.

Kun he lähtivät liikkeelle laulaen vanhoja laulujaan, oli puhaltanut etelätuuli, ja kaikki laivat, purjeet levällään, olivat hajonneet kun kalalokit merelle.

Sitten oli tuuli alkanut asettua ja vauhti oli vähennyt, sumua kulki pitkin veden pintaa.

Yann oli ehkä tavallista totisempi. Hän valitti nuoskaa ilmaa ja näytti kaipaavan liikettä, karkottaakseen mielestään jotain raskasta. Mutta ei ollut mitään tekemistä muuta kun suljua tyynesti eteenpäin keskellä tyyntä merta; ei ollut muuta tehtävää kun hengittää ja elää. Kun katseli ympärilleen, näki vaan pelkkää harmaata; kun kuunteli, kuuli vaan äänettömyyden…

… Äkkiä kuului kumea jyske, tuskin olisi sitä huomannut, jollei se olisi ollut niin odottamaton ja tullut alhaalta: tuntui siltä, kun olisi vaunussa, jota jarrutetaan. Ja "Maria" seisahtui eikä liikahtanut paikaltaan…

He olivat karilla!!! missä ja millainen? Varmaankin särkällä, Englannin puolella. Mutta eilisestä illasta ei ollutkaan nähnyt mitään ympäröivän sumun tähden.

Miehet hypähtivät ylös, juoksivat edes takasin ja heidän kiihkonsa oli omituinen vastakohta heidän laivansa äkilliselle liikkumattomuudelle. "Maria" pysyi paikallaan eikä hievahtanut. Keskellä tätä ääretöntä, liikkuvaa märkyyttä, joka nuoskassa säässä tuskin näytti pysyvän koossa, oli siihen iskenyt kiinni jokin luja ja liikkumaton, joka oli kätketty veteen. "Maria" oli lujassa kiinni ja se kenties saisi siihen sortua.

Ken ei ole nähnyt linturaukan, hyönteispahaisen tarttuvan jaloistaan linnun liimaan?

Ensiksi ei sitä huomaakaan; se ei muuta niitten näköä. Täytyy tietää, että ne ovat altapäin tarttuneet kiinni ja etteivät ne ole koskaan päästä irti. Vasta sitten kun ne alkavat kamppailla, irti päästäkseen, tarttuu liimaa niitten siiville ja päähän, ja ne vähitellen tulevat niin surkean näköisiksi, kun eläimet kuolintuskissaan ovat.

Sama oli "Mariankin" laita; aluksi ei voinut juuri mitään huomata; se kyllä oli vähän kyljellään, mutta oli aikainen aamu ja sää oli tyyni ja kaunis, täytyi tietää huomatakseen todellisen vaaran olevan käsissä.

Kapteeni parkaa oli sääli, joka oli syyllinen onnettomuuteen, kun ei ollut pitänyt varalla, missä oltiin: hän väänteli käsiään ja sanoi epätoivoissaan: — "Voi venettäni, voi venettäni!" Aivan lähellä heitä selkeni äkkiä ja he näkivät niemen, jota he eivät tunteneet. Sumu tiheni kohta taas, eivätkä he enää erottaneet sitä.

Sitäpaitse ei näkynyt ainoatakaan purjetta, ainoatakaan savua. — Tällä hetkellä se olikin heille melkein enemmän mieleen; he pelkäsivät kovasti englantilaisia pelastajia, jotka melkein väkisin auttavat vaarasta, ja joista täytyy puolustaida kun merirosvoista.

He riehuivat ja puuhasivat, muuttelivat lastia. Turk, heidän koiransa, joka ei ollenkaan peljännyt meren maininkia, oli myöskin hyvin levoton: altapäin kuuluva jyminä, kovat jysäykset, kun aalto laivaa kohotteli ja sitten tämä liikkumattomuus: se ymmärsi hyvin, ettei tämä kaikki ollut luonnollista ja kätkeytyi nurkkaan, häntä koipien välissä.

Sitten he veivät veneillä ankkurit ulommaksi ja koettivat yksissä voimin hinata laivaa irti — raskasta työtä, jota kesti kymmenen tuntia yhtämittaa; — ja illan tullessa laiva parka, joka aamulla oli ollut niin puhdas ja siisti, näytti surkealta, se oli likainen ja märkä ja kaikki oli hujan hajan. Se oli taistellut ja yritellyt jos jollakin tavalla, mutta ei hievahtanut, se oli kun kiinni naulattu, kun haaksirikkoutunut veneen hylky.

* * * * *

Yö heidät yllätti, tuuli heräsi ja aalto alkoi kohota; alkoi jo näyttää pahalta, kun he äkkiä, kuuden aikaan pääsivät irti; vene läksi liikkeelle, ankkurikettingit katkesivat, joilla he olivat koettaneet pysytteleiä paikallaan… Silloin miehet juoksivat kun hullut kokasta perään huutaen:

— Me olemme irti!

He olivat todellakin irti, ei voi sanoin selittää heidän iloaan; he tunsivat taas liikkuvansa, olevansa taas keveällä, elävällä laivalla, eikä semmoisella, joka on hylyksi joutumaisillaan, niinkun äsken olivat olleet.

Ja samalla katosi myöskin Yannin surumielisyys. Hänkin oli päässyt vapaaksi niinkun vene, hänen käsivarsiensa terveellinen väsymys oli hänet parantanut, hän oli taas huoleton ja puisteli muistot pois.

Seuraavana aamuna, kun he olivat saaneet ankkurinsa ylös, jatkoi hän matkaansa kylmää Islantia kohti, sydän nähtävästi yhtä vapaana kun edellisinäkin vuosina.

XIII.

Jaettiin Ranskasta tullutta postia, Circen kannella, Ha-Longin ulkosatamassa, toisella puolen maapalloa. Keskellä tungeskelevaa merimiesjoukkoa huusi kortterimestari kovalla äänellä niitten onnellisten nimet, jotka saivat kirjeitä. Tämä tapahtui illalla, patteriassa, lyhdyn valossa.

— "Moan, Sylvestre!" Hänelle oli kirje, aivan oikein, siinä oli
Paimpolin postimerkki, — mutta se ei ollutkaan Gaudin käsialaa. —
Mitähän se merkitsi? Ja keltähän se oli'?

Katseltuaan ja käänneltyään sitä, aukasi hän sen arasti.

"Ploubazlanek 5 p. Maaliskuuta 1884.

"Rakas pojanpoikani".

Se oli siis hänen vanhalta isoäidiltään, hän hengitti keveämmin, olipa hän vielä itse pannut ulkoa opitun nimimerkkinsä alle suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: "Leski Moan".

Leski Moan. Arvelematta hän nosti paperin huulilleen ja suuteli nimen pahaista niinkun pyhää amulettia. Sillä tämä kirje tuli tärkeänä hetkenä hänen elämässään: huomenaamuna, päivän koitteessa hänen piti lähteä tuleen.

Oltiin huhtikuun keskivälissä; Bac-Ninh ja Hong-Hoa olivat äsken valloitetut. Suurempiin yrityksiin ei Tonkinissa kohtakaan aiottu ryhtyä, — kuitenkaan eivät avun lähetykset riittäneet, — siksi otettiin laivamiehistöstä kaikki, joista voitiin luopua, ja näillä täydennettiin ne merimieskomppaniiat, jotka jo oli viety maalle. Ja Sylvestre, joka jo kauvan sitten oli kyllästynyt luovimiseen ja vartioimiseen, oli muutamien toisten kanssa määrätty täyttämään komppaniiain aukkoja.

Kyllähän juuri niihin aikoihin puhuttiin rauhasta; mutta oli jotain, joka sanoi heille, että he kyllin ajoissa pääsisivät maalle, saadakseen vielä taistellakin. Kun he olivat järjestäneet kapineensa, lopettaneet valmistuksensa ja sanoneet jäähyväiset, kävelivät he koko illan toisten joukossa, jotka jäivät laivaan, ja he tunsivat paisuvansa ja ylpeilivät näiden rinnalla; kukin näytti omalla tavallaan, miten lähtö häneen vaikutti, toiset olivat totisia, vähän umpimielisiä, toiset keventivät mieltään lakkaamatta puhumalla.

Sylvestre kulki melkein ääneti ja kätki itseensä kärsimättömyytensä, ainoastaan kun joku häntä katseli, näytti hänen salaperäinen hymyilynsä sanovan: "Niin, minä myöskin — ja jo huomenaamuna". Hänellä oli vielä ainoastaan epäselvä käsitys sodasta ja tulesta; mutta se kuitenkin häntä viehätti, sillä hän oli rohkeata rotua.

Huolissaan Gaudin suhteen, oudon käsialan tähden, hän koetti lähestyä lyhtyä voidakseen lukea. Ja se oli vaikeata keskellä puoleksi alastonta miesjoukkoa, jotka kaikki tungeskelivat tukahduttavan kuumassa patteriiassa, hekin lukeakseen.

Heti kirjeen alussa, niinkun hän oli odottanutkin, mummo Yvonne selitti, miksi hänen oli pitänyt turvautua vanhan naapurin harjaantumattomaan käteen:

"Rakas lapseni, minä en tällä kertaa voikaan antaa sinun serkkusi kirjoittaa tätä kirjettä, sillä hänellä on suuri suru. Hänen isänsä kuoli äkkiä kaksi päivää sitten. Ja näyttää siltä, kun koko hänen omaisuutensa olisi mennyt niihin huonoihin yrityksiin, joita hän tänä talvena teki Parisissa. Hänen talonsa ja irtaimistonsa on kai myötävä. Ei kukaan täällä ollut odottanut tätä. Minä luulen, rakas lapseni, että tämä seikka yhtä suuresti on surettava sinua kun minuakin.

"Gaosin poika lähettää sinulle terveisiä; hän on uudistanut kontrahdin kapteeni Guermeurin kanssa, joka on vieläkin 'Marialla', he lähtivät tänä vuonna jotenkin aikaisin Islantiin. He lähtivät tämän kuun l:nä, kahta päivää ennen sitä suurta onnettomuutta, joka tuli Gaud paralle, eivätkä he vielä sitä tiedä.

"Voithan ymmärtää, poikaseni, että nyt sekin asia on lopussa, nyt emme me enää voi heitä naittaa, sillä nyt Gaudin täytyy tehdä työtä elättääkseen henkeään…"

Hän istui aivan masentuneena, näitten pahojen uutisten tähden, hän ei enää ollenkaan saattanut iloita, että hän pääsisi taistelemaan.

KOLMAS OSA.

I.

Ilmassa vinkuu luoti. Sylvestre pysähtyy äkkiä, kuuntelee…

Hän on aavalla, pehmeän, samettimaisen, keväisen vihannan peittämällä tasangolla. Taivas on harmaa, tuntuu melkein painavan harteita.

Heitä on kuusi aseellista merimiestä, he ovat tiedustusretkellä keskellä nuorta riissilaihoa, likaisella polulla…

… Vieläkin!!… sama ääni kuului äänettömässä ilmassa! — Terävä, suhiseva ääni, pitkäveteinen "tsinnn", siitä sai vallan selvän käsityksen tuosta pienestä, häjystä ja kovasta kappaleesta, joka kulkee eteenpäin aivan suoraan ja niin nopeasti, ja jonka koskettaminen saattaa tappaa.

Ensi kerran eläissään Sylvestre kuuntelee tätä soittoa. Niillä luodeilla, jotka tulevat kohti, on toinen ääni, kun niillä, jotka itse ampuu: laukaus, joka tulee kaukaa, kuuluu heikosti, tuskin ollenkaan; siksi erottaa paremmin metallipalan vingunnan, kun se mennä viuhkasee sivu, korvan juurelta…

… Ja "tsinnn" vieläkin, ja "tsinnn!" Luotia sataa. Aivan lähellä merimiehiä, jotka ovat pysähtyneet, ne tunkeutuvat märkään riissipeltoon, lipsahtaen veteen terävästi ja keveästi niinkun rae.

He katselevat toisiaan ja naurahtavat niinkun jollekin oikein hullunkuriselle ja sanovat:

— Kiinalaisia! (annammilaiset, tonkinilaiset, kaikki ovat merimiesten silmissä samoja kiinalaisia).

Ei voi sanoin selittää sitä halveksimista, sitä taistelun himoa, joka kuvastuu tuossa lausutussa sanassa: "Kiinalaisia".

Kaksi tai kolme luotia tulla viuhkasee vieläkin, mutta ne kulkevat lähempänä maanpintaa, näkee kuinka ne hyppelevät niinkun heinäsirkat ruohikossa. Lyijysadetta ei ole kestänyt minuttiakaan ja se loppuu jo. Suurella, vihannalla kentällä ei kuulu hiiskaustakaan, ei näy missään mitään liikettä.

Kaikki kuusi he vielä ovat pystyssä, he tähystelevät joka taholle, etsien, mistä ne olivat tulleet.

Varmaankin tuolta, bambupensaikosta, joka on kun sulkasaari keskellä tasankoa, ja jonka takaa pistää näkyviin suippeita kattoja. He juoksevat sinnepäin, heidän jalkansa uppoavat ja luiskahtavat riissipellon märässä maassa. Sylvestre, jolla on pitkät, nopeat jalat, juoksee ensimäisenä.

Ei kuulu mitään, voisi luulla, että he ovat nähneet unta…

Ja koska yli koko maapallon muutamat seikat ovat aina ja ikuisesti samoja, — pilvinen harmaa taivas, nurmen vihanta väri keväällä, — olisi voinut luulla näkevänsä kentän Ranskassa, jossa juoksi huvikseen nuoria miehiä johonkin muuhun leikkiin kun kuolemaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulevat, sitä selvemmin näkee bambun etelämaiset, hienot lehdet, rakennusten oudot katot, ja häjynnäköisten, keltaisten ihmisten, vihasta ja pelosta vääristyneet, litteät naamat, jotka tähystellen pilkistävät esiin niitten takaa… Sitten he äkkiä syöksyvät huutaen esiin ja levenevät pitkäksi, vapisevaksi, mutta päättäväksi ja vaaralliseksi linjaksi.

— Kiinalaisia, sanovat merimiehet, yhä vielä rohkeasti hymyillen.

Mutta miten onkaan, näyttää siltä, kun heitä tällä kertaa olisi paljon, jopa vähän liiaksikin. Ja muuan heistä, joka katsoo taakseen, näkee toisia tulevan takaapäin, sukeltavan esiin heinikosta…

* * * * *

Tällä hetkellä, tänä päivänä oli pikku Sylvestre kaunis nähdä, hänen vanha mummonsa olisi ylpeillyt hänestä, niin sotaisa hän oli!

Hän oli muutamassa päivässä jo muuttunut suuresti, iho oli käynyt ruskeaksi, myöskin ääni oli muuttunut, hän oli oikein haltioissaan.

Merimiehet olivat jo ruvenneet arvelemaan, sillä kuulat olivat tehneet naarmuja heihin, he jo olivat lähteä pakoon, joka olisi varmaan vienyt heidät kaikki kuolemaan; mutta Sylvestre oli yhä kulkenut eteenpäin, hän piteli pyssyään piipusta, ja piti puoliaan melko joukolle, hosuen oikeaan ja vasempaan, iskien pyssynperällä kuoliaaksi. Ja hänen kauttaan koko seikkailu muuttui: se kauhu, se sokea vimma, joka sokeasti ratkaisee taistelun tämmöisissä pienissä kahakoissa, joita ei kukaan ohjaa, oli vuorostaan vallannut kiinalaiset, he nyt alkoivat väistyä.

… Asia oli ratkaistu, he pakenivat. Ja kuusi merimiestä latasivat nopeasti kiväärinsä ja ampuivat heitä helposti; heinikossa oli punaisia lätäköitä, kuolleita ruumiita, kalloja, joista aivot valuivat joen veteen.

He pakenivat kaikki kyyristyneinä vasten maata niinkun leopardit. Ja Sylvestre juoksi perästä, hänellä oli jo kaksi haavaa, keihään pistos reidessä ja syvä haava käsivarressa; mutta hän ei tuntenut muuta kun taistelun kiihkoa, hillitsemätöntä kiihkoa, joka tulee urhoollisesta verestä, joka tekee yksinkertaiset ihmiset uhkarohkeiksi, joka loi vanhanajan sankarit.

Muuan, jota hän ajoi takaa, kääntyi äkkiä ja tähtäsi epätoivoisen kauhun kivettämällä. Sylvestre pysähtyi, nauroi halveksien, ylpeästi, antoi hänen tähdätä, heittäytyi äkkiä vasemmalle, kun hän näki mihin suuntaan luodin piti kulkea. Mutta juuri lauetessa pyssynpiippu satunnaisesti heilahti samaan suuntaan. Silloin hän tunsi sysäyksen rinnassaan, hän käsitti heti, mitä se oli, se selveni hänelle jo, ennenkun hän mitään tunsi, hän kääntyi toisiin merimiehiin, jotka häntä seurasivat, koittaen vanhan sotamiehen tavoin sanoa tavalliset sanat: "Minä luulen saaneeni kylläksi!" Juoksun jälkeen vetäessään suullaan ilmaa keuhkoihin, hän tunsi sitä tunkevan sisään myöskin pienestä kolosta oikealla puolella rintaa, ja kuului moista ilkeätä ääntä, kun rikkonaisesta palkeesta. Samalla hänen suunsa tuli täyteen verta, hän tunsi sivussaan polttavaa kipua, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes se oli vallan kauheata, sanomatonta.

Hän kääntyi paikallaan pari kolme kertaa ympäri, päätä pyörrytti ja hän koetti imeä ilmaa sen punaisen nesteen läpi, jota tulvaili suuhun ja joka tukehutti häntä, — ja sitten hän kaatui raskaasti lokaan.

II.

Noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun taivas kävi yhä synkemmäksi, — sadeaika näet lähestyi, — ja kuumuus yhä painavammaksi keltaisessa Tonkinissa, Sylvestre, joka oli tuotu takaisin Hanoihin, lähetettiin Ha-Longin ulkosatamaan ja vietiin lasarettilaivaan, joka oli Ranskaan palajamassa.

Häntä oli jo pitkät ajat kuljetettu monilla paareilla toisesta kenttälasaretista toiseen. Oli tehty, mitä oli voitu; mutta olosuhteet olivat vaikeat, hänen rintaansa kokoontui vettä, lävistetystä kyljestä tunkeutui alati ilmaa, porahdellen läven kautta, joka ei enää mennyt umpeen.

Hänelle oli annettu kunniaraha ja se oli tuottanut hänelle iloa hetkeksi.

Mutta hän ei ollut enää sama sotamies kun ennen, jolla oli ollut reipas ryhti ja sointuva, voimakas ääni. Kaiken sen olivat pitkät kärsimykset ja polttava kuume vieneet. Hänestä oli taas tullut lapsi, hän ikävöi kotiinsa; hän tuskin enää puhui, vastasi parhaiksi, heikolla, lempeällä, sammuvalla äänellä. Hän tunsi olevansa niin sairas, ja oli niin kaukana, niin kaukana, siihen vielä meni monta, monta päivää, ennenkun hän saattoi tulla kotiin; — jaksaisiko hän elääkään siihen saakka, sillä voimat yhä vähenivät?… Lakkaamatta hän ajatteli vaan sitä, että hän oli niin hirmuisen kaukana, se ajatus häntä aina painoi, kun hän hetkellisen horrostilan jälkeen heräsi kauheaan tuntoisuuteen, kitumaan tuskiaan, polttavaa kuumetta ja lävistetyn rinnan vihlovaa ääntä. Siksi hän olikin rukoillut, että hänet vietäisiin laivaan vaikka hengen kaupalla.

Hän oli raskas kantaa paareissaan, ja väkisinkin häntä tuli pahasti sysityksi muuttaissa.

Kuljetuslaivassa hänet pantiin pieneen rautasänkyyn, joita oli rivitysten niinkun sairashuoneessa, ja hän alkoi uudestaan, vaikka päinvastaiseen suuntaan pitkää matkaansa yli valtamerien. Se erotus oli vain, ettei hän tällä kertaa elänyt niinkun lintu mastoissa raikkaitten tuulten keskellä, vaan alhaalla umpinaisessa ilmassa, johon sekaantui lääkkeitten, haavojen ja kaiken tämän kurjuuden löyhkä.

Ensi päivinä oli ilo siitä, että hän oli matkalla, hiukkasen virkistänyt häntä. Hän saattoi istua vuoteellaan tyynyjen nojassa ja tuon tuostakin pyysi hän lipastaan. Hänen merimieslippaansa oli maalaamattomasta puusta, hän oli ostanut sen Paimpolissa, pitääkseen siinä arvokalujaan; siinä olivat Yvonne mummon, Yannin ja Gaudin kirjeet, vihko, johon oli kirjoitettu merimieslauluja, ja muuan Confuciuksen kirjoittama kirja, kiinankielellä, jonka hän satunnaisesti oli saanut käsiinsä eräällä ryöstöretkellä, ja jonka lehtien puhtaille takasivuille hän oli kirjoittanut lapsellista sotapäiväkirjaansa.

Mutta sitten hän kävi huonommaksi, kun oli viikko kulunut, niin lääkärit luulivat, ettei enää voinut kuolemaa välttää.

… He olivat nyt lähellä päiväntasaajaa, myrskyseutujen kauheassa kuumuudessa. Laiva kulki kulkuaan heilutellen vuoteita, haavoitettuja ja sairaita, se kulki yhtämittaa, nopeasti, raivoavaa merta myöten, joka oli yhtä kiihtynyt ja vimmastunut, kun passaadituulien aikana.

Ha-Longista lähdettyä oli kuollut useampia, jotka oli täytynyt heittää syvään mereen, tälle Ranskan suurelle tielle; moni pieni sänky oli päässyt vapaaksi vieras raukastaan.

Tämä päivä oli liikkuvassa sairashuoneessa kovin synkkä; mainingin tähden oli täytynyt panna rautaluukut kanuunaporttien eteen, ja sen kautta tuli sairaiden kidutushuone vielä kauheammaksi.

Hän oli sairaampi kun koskaan, loppu lähestyi. Viruen lävistetyllä kyljellä, hän pusersi sitä molemmin käsin viimesillä voimillaan, estääkseen vettä, märkää nestettä liikkumasta oikeassa keuhkossaan, ja koittaen hengittää ainoastaan toisella. Mutta toinenkin oli vähitellen hivuttunut toisesta, ja kuolinkamppailu oli alkanut.

Hänen kuolevissa aivoissaan kuvautui kaikenlaisia näkyjä kotoa; kuumassa hämärässä kumartui sekä rakkaita että häjyjä olentoja hänen ylitseen, hän houraili yhtä mittaa, milloin hän oli Bretagnessa milloin Islannissa.

Aamulla hän oli kutsuttanut pappia, ja tämä, joka oli vanha mies ja oli tottunut näkemään merimiesten kuolevan, hämmästyi tavatessaan miehekkäässä kehyksessä pienen lapsen viattomuuden.

Hän pyysi ilmaa, ilmaa, mutta sitä ei ollut missään; ilmatorvista ei tullut; sairaanhoitaja, joka koko ajan löyhytteli kiinalaisilla kukilla koristetulla viuhkalla, toi hänelle vain pilaantuneita höyryjä, moneen kertaan hengitettyä turmeltunutta ilmaa, josta keuhkot eivät enää huolineet.

Joskus epätoivoinen raivo hänet valtasi ja hän tahtoi lähteä vuoteelta, jossa hän aivan varmaan tunsi kuoleman tulevan; hän tahtoi mennä ylös tuuleen, koittaa taas elää… Voi, niitä toisia, jotka kapuilivat köysissä, asustivat mastissa!… Mutta kaikilla ponnistuksillaan ei hän muuta saanut aikaan kun pikkuisen kohotetuksi päätään ja kuihtunutta kaulaansa, — melkein samanlaisia katkonaisia liikkeitä, joita unissaan tekee. — Voi, ei, ei hän jaksanut; hän putosi takasin kurjaan vuoteesensa painumiin syvennyksiin, kuolema oli jo hänet siihen kahlehtinut; ja joka kerran hän väsyneenä tämmöisestä ponnistuksesta meni hetkeksi tunnottomaksi.

Hänelle mieliksi avattiin viimeinkin yksi luukku, vaikka se vielä oli vaarallista, meri ei ollut kylliksi asettunut. Oli ilta, kuuden aikaan. Kun rautaluukku oli otettu pois, tunki siitä vaan valoa sisään, häikäisevää punaista valoa. Laskeuva aurinko näkyi taivaanrannalla erinomaisen kirkkaasti paistavan pilvien välistä synkältä taivaalta; sen huikaiseva valo kulki pitkin veden pintaa ja valaisi sairashuonetta heiluen kun soihto, jota kannetaan.

Mutta ilmaa ei tullut, se vähä, mitä oli ulkona, ei kyennyt tunkemaan sisälle, karkottamaan kuumehöyryjä. Kaikkialla, yli koko aavan ekvatoriaalimeren oli kosteata, oli tukahuttavan kuuma. Ei ollut ilmaa missään, ei edes läähättäville kuolevaisille.

… Vielä muuan näky häntä suuresti tuskastutti: hänen vanha mummonsa kulki pitkin tietä hyvin nopeasti, kasvoissa kalvava tuska; hänen päälleen satoi mataloista synkistä pilvistä, hän oli matkalla Paimpoliin, häntä oli kutsuttu merimiesvirastoon saamaan tietoa pojanpoikansa kuolemasta.

Hän oli jo kuoleman kielissä, hän korisi. Suunpielistä pyyhittiin vettä ja verta, jota kuolinkamppailussa oli tulvimalla noussut hänen rinnastaan. Ja loistava aurinko häntä yhä valaisi. Kun se meni mailleen, näytti siltä, kun koko maailma olisi ollut tulessa, pilvet täynnä verta; avatusta luukusta tulvaili sisään leveä juova punaista tulta, joka loppui Sylvestren sängyn kohdalla ja ympäröi hänet sädekehyksellä.

Tällä hetkellä paistoi aurinko myöskin Bretagnessa, jossa kello juuri oli lyönyt kaksitoista. Se oli sama aurinko ja juuri sama hetki sen loppumatonta oloa, siellä se oli kuitenkin aivan toisen värinen; se oli korkealla, sinertävällä taivaalla ja valaisi lempeällä, vaalealla valolla mummo Yvonnea, joka istui oven suussa ja ompeli.

Islannissa, jossa oli aamu, se myös näkyi tällä kuolinhetkellä. Se oli kalpeampi kun koskaan, ja olisi voinut sanoa, että se ainoastaan ponnistamalla saattoi näkyä. Se säteili surullisesti vuonolle, jossa "Maria" ajelehti, ja pohjonen taivas oli tällä kertaa niin kummallisen kirkas, että tuli ajatelleeksi sammunutta kiertotähteä, jolla ei enää ole ilmavyöhykettä. Jäätävän selvästi erotti pienimmätkin eriosat tuota kiviröykkiötä, jota kutsutaan Islanniksi. "Mariasta" katsottuna se näytti olevan ikäänkun samalle pinnalle pystyyn asetettu. Yann, joka oli siellä, hänkin saman oudon valon valaisemana, kalasti niinkun tavallisesti keskellä tätä kuumaisemaa.

Samalla hetkellä, kun punainen valotulva, joka tunkeutui sisään laivan luukusta, sammui, jolloin eteläinen aurinko kokonaan katosi kullankiiltävään mereen, pyöritteli kuoleva pojanpoika silmiään, ne kääntyivät otsaan päin, ikäänkun kadotakseen pään sisään. Silloin pitkäripsiset silmäluomet painettiin alas — Sylvestre tuli taas niin kauniiksi ja tyyneksi, kun viruva marmorikuva…

III.

… Olkoon menneeksi! minä en malta olla kertomatta Sylvestren hautajaisista, joita minä itse johdin Singaporen saarella. Useita toisia oli jo heitetty Kiinan mereen matkan ensi päivinä, mutta kun malajalainen rannikko oli aivan lähellä, päätettiin säilyttää ruumista muutamia tuntia ja haudata se sinne.

Se tapahtui aamulla, hyvin varhain, polttavan auringon tähden. Veneessä, jolla hän vietiin maalle, oli hänen ruumiinsa peitetty Ranskan lipulla. Suuri, outo kaupunki lepäsi vielä unen helmoissa, kun me astuimme maalle. Pienet kuormavaunut, jotka konsuli oli lähettänyt, odottivat rannassa. Me panimme niihin Sylvestren ja puuristin, joka oli tehty hänelle laivassa; maali oli vielä kosteata, sillä oli täytynyt joutua, valkeat kirjaimet loistivat mustaa pohjaa vasten.

Auringon noustessa me kuljimme tämän Babelin läpi. Oudolta tuntui, kun parin askeleen päässä tästä meluavasta kiinalaisesta likaisuudesta löysi rauhaisan ranskalaisen kirkon. Korkeitten, vaikeitten holvien alla kaikui lähetyspapin "Dies irae" lumoavalta loitsulta. Avonaisten ovien kautta luuli näkevänsä lumottuja puutarhoja, ihmeellisiä kasvia, mahdottoman suuria palmuja; tuuli heilutteli suuria, kukkivia puita ja purppuranpunaisia kukanlehtiä putoili satamalla kirkkoon asti.

Sitten me menimme hautuumaalle, joka oli melko kaukana. Meidän pieni ruumissaattomme, johon kuului vaan muutamia merimiehiä, oli aivan vaatimaton, Ranskan lippu vieläkin peitti arkkua. Meidän täytyi kulkea kiinalaisten kaupunginosien läpi, tungeskelevan keltaisen maailman läpi, sitten malajalaisten ja indialaisten esikaupunkien, jossa meitä hämmästynein silmin katseli kaikenlaisia aasialaisia naamoja. Kun viimeinkin tulimme maalle, oli jo kuuma; kuljimme varjoisia teitä, siellä lenteli kummallisia perhosia, joilla oli sinisen sametin kaltaiset siivet. Komeita kukkia ja palmuja oli kaikkialla, etelämainen kasvillisuus rehotti koko komeudessaan. Viimein tulimme hautuumaalle; siellä oli mandariinien hautoja, joissa oli monivärisiä kirjoituksia, lohikäärmeitä ja muita hirviöitä; siellä oli ihmeellisiä lehtikasvia, tuntemattomia yrttejä. Se paikka, johon me hänet kätkimme, muistuttaa erästä kulmaa Indran puutarhoissa.

Hautakummulle me pystytimme pienen puuristin, joka oli yön aikana kesken kiireen tehty:

       Sylvestre Moan
    Yhdeksäntoista vuotta.

Ja me jätimme hänet sinne, pakoitettuna kiiruhtamaan pois, sillä aurinko nousi yhä ylemmäksi.

Vielä kerran me käännyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa hän lepäsi kummallisten puitten, suurten kukkien alla.

IV.

Kuljetuslaiva jatkoi matkaansa Indian valtameren yli. Alas, liikkuvaan sairashuoneesen oli vielä paljon kurjuutta suljettu. Kannella oli vaan huolettomuutta, terveyttä ja nuoruutta. Ympärillä, merellä oli täysi juhla, oli puhdasta ilmaa ja päivänpaistetta.

Passaadituulten tuomalla kauniilla säällä merimiehet viruskelivat purjeitten siimeksessä, juoksutellen huvikseen papukaijojaan. (Singaporessa, josta he juuri tulivat, myödään merimiehille kaikenlaisia kesytettyjä eläimiä).

He olivat kaikki valinneet itselleen papukaijan poikasia, joitten lintunaamat olivat niin lapsellisen näköisiä; niillä ei vielä ollut pyrstöä, mutta ne olivat jo vihreitä, ihmeellisen vihreän värisiä. Niitten isät ja emät olivat olleet vihreitä, siksi nämäkin pienet raukat olivat tietämättään perineet sen värin, laivan puhtaalla kannella ollessaan ne näyttivät vihannilta lehdiltä, jotka olivat pudonneet etelämaisista puista.

Joskus pantiin ne kaikki yhteen, silloin ne katsoa töllistelivät toisiaan, kääntelivät niskojaan jos miten, ikäänkun tarkastellakseen toisiaan joka taholta. Ne astuivat, niinkun olisivat ontuneet, hyppelivät hullunkurisesti, läksivät menemään, niinkun olisi ollut hyvinkin kiire, ja muutamat aina lankesivat.

Toisena huvina oli heillä opettaa marakattia konstia tekemään. Toiset hoitivat elukoitaan hyvin hellästi ja hyväilivät niitä, ja ne hykertyivät vasten isäntiensä rintaa, ja katselivat heitä naissilmillään, jotka puoleksi olivat hullunkurisia, puoleksi liikuttavia.

Kun kello löi kolme, varusmestarit toivat kannelle kaksi palttinasäkkiä, jotka olivat lukitut suurilla sineteillä punaista lakkaa, ja merkityt Sylvestren nimellä. Aiottiin myödä huutokaupalla — niinkun asetuksissa määrätään kuolleitten omaisuudesta — kaikki hänen vaatteensa ja muu irtaimistonsa. Merimiehet kokoontuivat heti halukkaasti heidän ympärilleen, sairashuonelaivoilla toimitetaan tämmöisiä huutokauppoja usein, joten niistä ei sen enempää huolittu. Ja toiseksi oli Sylvestreä vähän tunnettu tällä laivalla.

Hänen mekkojaan, paitojaan ja siniraitaisia housujaan tutkittiin ja käänneltiin ja sitten ne myötiin eri hintoihin, sillä ostajat kohottivat hintoja huvikseen.

Sitten tuli pikku arkun vuoro, joka oli ollut hänelle niin kallis, siitä tarjottiin viisikymmentä sousta. Kirjeet ja kunniaraha oli pantu syrjään, kotiin lähetettäviksi, mutta vielä oli hänen lauluvihkonsa, Confuciuksen kirja, neulaa, rihmaa, nappia ja muuta pientä kalua, jotka huoleva Yvonne muori oli pannut mukaan, vaatteitten korjaamista ja paikkaamista varten.

Viimein otti varusmestari, joka tarjosi tavaroita kaupaksi, kaksi pientä budhan kuvaa, jotka Sylvestre oli ottanut jostain pagodista Gaudille annettaviksi, ja ne olivat niin hullunkurisen näköisiä, että kaikki purskahtivat nauruun, kun näkivät viimeisen tarjottavan. Mutta eivät he ilkeydestä nauraneet, vaan ajattelemattomuudesta.

Lopuksi myötiin säkitkin, ja ostaja alkoi heti kaapia niihin kirjoitettua nimeä pois ja panna omaansa sijaan.

Sitten huuhdottiin kantta runsaasti vedellä, puhdistettiin huolellisesti pois kaikki tomu ja rihmanpäät, jotka olivat säkkijä tyhjentäissä kannelle pudonneet.

Ja merimiehet palasivat iloisesti leikittelemään papukaijojensa ja marakattiensa kanssa.

V.

Muuanna päivänä kesäkuun ensi puoliskolla, kun Yvonne muori tuli kotiin, naapurit sanoivat hänelle, että häntä oli käyty kutsumassa meriviraston asiamiehen luo.

Varmaankin se koski hänen pojanpoikaansa, mutta ei se herättänyt hänessä pelkoa. Meren kulkijain perheillä on usein asioita meriviraston kanssa, ja hän, joka oli merimiehen tytär, vaimo, äiti ja äidinäiti, oli ollut viraston kanssa tekemisissä jo kuusikymmentä vuotta.

Epäilemättä jotain asioita Sylvestreltä; tai kenties säästöjä hänen palkastaan "Circellä", jotka muori saisi nostaa valtakirjansa nojalla. Tuntien velvollisuutensa herra asiamiestä kohtaan, hän pukeutui parhaimpiin vaatteisiinsa ja valkeaan päähineesensä ja läksi sitten matkalle kello kahden aikaan.

Hän astua köpiköi nopeasti ja tiheään rantapolkuja pitkin Paimpoliin päin, kuitenkin vähän huolissaan muistellessaan, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut kirjettä.

Hän kulki vanhan kosijansa sivu, joka istui oven suussa, vielä ränstyneenä talven pakkasista.

— No, kas vaan!… Koska vaan tahdotte, niinkun tiedätte, kultaseni!… (Hän yhä tarkotti lautapukua, joka kummitteli hänen ajatuksissaan).

Kesäkuun kaunis ilma hymyili hänen ympärillään. Kivisillä kunnailla oli vieläkin ainoastaan matalia, keltakukkaisia ajonc-pensaita, mutta laaksoissa, jotka olivat suojatut meren tuimilta tuulilta, oli tuore, kaunis kasvullisuus, kukkivia orapihlajoita ja korkeata tuoksuvaa ruohoa. Muori ei sitä huomannut, hän, joka oli niin vanha, joka oli elänyt niin monen monta kesää, josta vuodet nyt olivat niin lyhyitä kun päivät…

Synkästä kivestä tehtyjen, kurjien hökkelien ympärillä oli ruusuja, neilikoita ja lumikelloja, korkeilla, sammaltuneilla olkikatoillakin oli tuhansia pikku kukkia, jotka houkuttelivat luokseen ensimäisiä valkoisia perhosia.

Islanninkävijäin maassa oli kevät melkein lemmetön, ja kauniit, komeavartaloiset tytöt, jotka istuivat uneksien ovilla, näyttivät katselevan kauvaksi, näkyvien esineitten taa ruskeilla tai sinisillä silmillään. Ne nuoret miehet, joista he haaveksivat ja joista he uneksivat olivat kalastamassa kaukana, Pohjoisjäämerellä.

Mutta sittenkin oli kevät, lämmin, suloinen, viehättävä kevät, hyönteiset surisivat ja vastasyntyneet kasvit tuoksuivat.

Ja kaikki, mikä oli sielutonta, hymyili yhä vanhalle mummolle, joka kulki niin nopeasti, kun jaksoi, saamaan tietoa viimeisen pojanpoikansa kuolemasta. Hän lähestyi sitä kauheata hetkeä, jolloin hänelle piti ilmoitettaman, mitä oli tapahtunut kaukana Kiinanmerellä. Hän oli sillä synkällä matkalla, jota Sylvestre oli aavistanut kuolinhetkellään ja joka oli hänestä pusertanut viimeiset tuskankyyneleet: hänen vanha mummo kultansa oli kutsuttu Paimpolin virastoon saamaan tietoa hänen kuolemastaan!

— Hän oli aivan selvään nähnyt muorin astuvan tietä pitkin, nopeasti suoraan eteenpäin, ruskea huivi hartioilla, päässä suuri päähine ja sateenvarjo kädessä. Ja tämä näky oli saanut hänet kohoutumaan vuoteellaan ja käänteleimään kauheissa tuskissa, sillä välin kun etelämainen suuri, punainen aurinko mailleen mennessään paistoi sisään sairashuoneen luukusta ja näki hänen kuolevan.

Ainoa erotus oli, että Sylvestre viimeisessä kuvittelussaan oli kuvaillut mummonsa astuvan sateisen taivaan alla, mutta nyt olikin päinvastoin iloinen, oikullinen kevätpäivä…

Paimpolia lähestyessään hän tunsi käyvänsä yhä levottomammaksi ja joudutti vieläkin kulkuaan. Tiimeinkin hän oli perillä harmaassa kaupungissa, sen ahtailla kivikaduilla, jonne aurinko paahtoi, ja hän tervehti muita vanhuksia, ikäisiään, jotka istuivat ikkunainsa ääressä. Heitä kummastutti nähdä mummoa ja he sanoivat:

— Minnehän hän menee niin nopeasti, pyhävaatteissaan, keskellä viikkoa?

Herra komisarjus ei ollut itse kotona. Pieni, hyvin ruman näköinen olento, noin viisitoista vuotias, joka oli hänen sihteerinsä, istui kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hän oli liian huonosti kasvanut kelvatakseen kalastajaksi, oli hän saanut jonkunlaisen kasvatuksen ja päivät pitkät hän istui tuolillaan, mustat kalvosimet käsissä, papereja tahrustellen.

Kun muori oli sanonut hänelle nimensä, nousi hän hyvin tolkun näköisenä ottamaan leimatuita papereja arkusta.

Niitä oli paljon,… mitähän tämä merkitsi? Todistuksia, sinetillä varustettuja paperia, meren kellastuttama merimiehen muistikirja, kaikki ne melkein haisivat kuolleelta…

Hän levitti ne muori paran eteen, joka alkoi vavista ja jonka päätä huimasi. Hän oli näet tuntenut kaksi kirjettä, jotka Gaud hänen puolestaan oli kirjoittanut pojanpojalle, ja jotka aukaisematta olivat tulleet takasin… Juuri niin oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen poikansa Pierre kuoli: kirjeet oli lähetetty takasin Kiinasta herra komisarjukselle, joka oli toimittanut ne hänelle…

Poika luki opettavalla äänellä: "Moan, Jean-Marie-Sylvestre, Sisäänkirjoitettu Paimpolissa, sivu 213, matrikkeli numero 2091, kuollut laivalla Bien-Hoassa, 14:nä…"

— Mitä?… Mitä hänelle on tapahtunut, herra kulta?…

— Kuollut!… Hän on kuollut, poika toisti.

Ei hän, Jumala paratkoon, luultavasti ollut häjy, kirjuri parka; syynä siihen, että hän sanoi sen niin rutosti, oli pikemmin puuttuva arvostelukyky, vaivainen raukka ei ymmärtänyt. Ja kun hän näki, ettei mummo käsittänyt tätä kaunista sanaa, niin hän selitti bretagnenkielellä:

— "Marw éo!"…

— "Marw éo!"… (Hän on kuollut!…)

Muori toisti hänen sanojaan vanhuudesta väräjävällä äänellä, niinkun halennut kaiku matkii välinpitämätöntä lausetta.

Sitäpä hän puoleksi oli aavistanutkin, mutta se sai hänet vaan vapisemaan, nyt kun se oli varmaa, se tuskin näytti koskevan häneen. Ensiksikin oli hänen kärsimiskykynsä todellakin hiukan tylstynyt ajan pitkään, etenkin viime talven kuluessa. Suru ei hänessä heti päässyt vallalle. Ja tällä hetkellä hänen päätään vähän huimasi, ja hän sekotti tämän kuolemantapauksen toisiin: sillä häneltä oli kuollut niin paljon poikia!… Hän tarvitsi vähän aikaa käsittääkseen, että tämä oli hänen viimeisensä, jota hän niin rakasti, jonka puolesta hän luki kaikki rukouksensa, jota varten hän eli, johon hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa ja kaikki ajatuksensa, joita jo lähestyvä synkkä toinen lapsuus alkoi hämärtää…

Häntä hävetti näyttää epätoivoaan pienelle herralle, joka häntä inhotti: sillä tavallako isoäidille piti ilmoittaa hänen pojanpoikansa kuolemaa!… Hän pysyi suorana ja jäykkänä kirjoituspöydän ääressä, repien ruskean huivinsa ripsuja vanhoilla, pesusta kuihtuneilla sormillaan.

Voi kuinka kaukana hän oli kotoaan!… Hyvä Jumala, sitä matkaa, mikä hänen täytyi kulkea, ja kulkea siivosti, ennenkun hän pääsi mökkiinsä, jonne hän pyrki sulkeutumaan, — niinkun haavoitettu metsäneläin kätkeytyy maapesäänsä kuolemaan. Siksi hän myöskin koetti olla ajattelematta, olla selvään ymmärtämättä, sillä pitkä matka häntä pelotti.

Hän sai valtakirjan perillisenä nostaa ne kolmekymmentä markkaa, jotka oli saatu myömällä Sylvestren tavarat; myös sai hän kirjeet, todistukset ja laatikon, jossa oli kunniaraha. Kömpelösti hän otti vastaan ne, sormet harallaan, hän muutteli niitä toisesta kädestä toiseen, eikä löytänyt taskujaan mihin panna niitä.

Hän kulki Paimpolin läpi yhtä mittaa näkemättä ketään, ruumis kumarassa, niinkun se joka on putoamaisillaan, veri kuohui hänen korvissaan; — hän vaan kiiruhti eteenpäin ponnistellen viimeisiä voimiaan, niinkun kone, joka jo on vanha ja viimeisen kerran on pantu käymään täyttä vauhtia, vaikkapa räjähtäisikin rikki.

Kolmannella kilometrillä hän jo kulki aivan koukussa, aivan uupuneena, silloin tällöin hänen puukenkänsä kävivät kiviin, jolloin aina hänen päätään repäisi. Ja hän pyrki yhä kiireemmin kotiinsa, hän pelkäsi kaatuvansa ja että hänet sitten kannettaisiin kotiin…

VI.

— Vanha Yvonne on juovuksissa!

Hän oli langennut ja pojat juoksivat hänen perästään. Se oli juuri
Ploubazlanekin piiriin tullessa, jossa on paljon taloja pitkin tietä.
Hän oli kumminkin päässyt ylös omin voimin ja ontui poispäin sauvansa
nojassa.

— Vanha Yvonne on juovuksissa!

Ja pojan nulikat juoksivat hänen eteensä ja nauroivat häntä vasten naamaa. Hänen päähineensä oli aivan vinossa.

Olihan niitä muutamia pojista, jotka sydämmessään eivät sentään olleet niin häjyjä, ja kun he aivan läheltä näkivät vanhan akan epätoivoisen irvistyksen, kääntyivät he liikutettuina ja surullisina pois, eivätkä uskaltaneet sanoa enää mitään.

Kun hän oli tullut kotiin ja pannut oven kiinni, päästi hän epätoivon huudon, joka oli tukehduttaa häntä, ja hän kaatui nurkkaan pää seinää vasten.

Hänen päähineensä oli pudonnut silmille ja hän nakkasi sen maahan, kauniin päähine parkansa, jota hän oli niin vaalinut. Hänen viimeiset pyhävaatteensa olivat aivan tahraantuneet, ja pieni, keltaisen valkea tukansuortuva näkyi myssyn alta, täydentäen kurjaa epäjärjestystä.

VII.

Kun Gaud illalla tuli häntä katsomaan, löysi hän hänet samassa asennossa, paljain päin, kädet rentoina, pää kiviseinän nojassa, väännellen suutaan ja valittaen "hii, hii, hii!" niinkun pieni lapsi, hän tuskin saattoi itkeä: kun isoäiti raukat tulevat liian vanhoiksi, niin ei heillä enää ole kyyneleitä kuivuneissa silmissään.

— Minun pojanpoikani on kuollut!

Ja hän heitti hänelle syliin kirjeet, paperit ja kunniarahan.

Gaud silmäili paperia nopeasti, se oli siis totta, ja hän lankesi polvilleen rukoilemaan.

He istuivat yhdessä, molemmat naiset, melkein ääneti, niin kauvan kun kesäkuun hämärää kesti, — ja se on pitkä Bretagnessa, Islannissa se ei lopu ollenkaan. Uunin takaa kuului onnea ennustavan sirkan kimakka soitto. Ja illan kellertävää valoa tulvaili ikkunasta Moanien mökkiin, joilta meri oli kaikki riistänyt, jotka nyt olivat sukupuuttoon kuolleet…

Viimein Gaud sanoi:

— Minä tulen, muori kulta, asumaan kanssanne, minä tuon vuoteeni, jonka he ovat minulle jättäneet, kanssani, minä teitä hoidan, ettei teidän tarvitse olla aivan yksinänne.

Hän suri Sylvestre ystäväänsä, mutta hänen suruunsa sekaantui vasten hänen tahtoansa toinen ajatus: — hän ajatteli sitä, joka oli kaukana kalastamassa.

Yannkin kohta saisi tietää, että Sylvestre oli kuollut; luovijain piti juuri näihin aikoihin lähteä matkaan. Surisiko hän edes häntä?… Luultavasti, sillä hän rakasti häntä… Ja keskellä omaa suruaan hän ajatteli paljon tätä asiaa; milloin hän vihoitteli hänelle hänen kovuutensa tähden, milloin heltyi, kun ajatteli, että heillä oli sama suru, joka ikäänkun lähestytti heitä toisiinsa; — sanalla sanoen, hän vaan ajatteli Yannia.

VIII.

Kalpeana elokuun iltana kirje, joka toi Yannille tiedon hänen veljensä kuolemasta, tuli perille "Mariaan", Islannin merellä; — se oli raskaan ja kovin väsyttävän päivän jälkeen, juuri kun hän oli menemäisillään syömään ja makaamaan. Unisin silmin luki hän kirjeen kurjassa kajuutassa, pienen lampun keltaisessa valossa, ja ensi hetkenä hänkin pysyi tunnottomana, hölmistyneenä, niinkun hän ei olisi oikein käsittänyt… Hän oli umpimielinen ja ylpeä kaikesta, mikä koski häntä itseään, ja hän kätki kirjeen poveensa, sinisen mekkonsa alle, niinkun merimiehillä on tapana tehdä, sanaakaan sanomatta.

Hän tunsi vain, ettei hänellä ollut kyllin rohkeutta, istuutua muitten kanssa keittoa syömään, ja viitsimättä edes selittää miksi, hän heittäytyi vuoteelleen ja nukkui samassa.

Kohta hän näki unta, että Sylvestre oli kuollut, ja että vietettiin hänen hautajaisiaan.

Keskiyön aikaan, — kun hän oli merimiehille omituisessa tilassa, että hän unessaankin tiesi ajan ja tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin hänet herätettäisiin vahtivuorolleen, — hän vielä oli olevinaan näissä maahanpanijaisissa. Ja hän sanoi:

— Minä näen unta; hyväksi onneksi he tulevat kohta herättämään minua ja uni katoaa.

Mutta kun raskas käsi häntä kosketti ja ääni kuului sanovan: "Gaos! — nouse ylös, vaihetaan miehiä!" kuuli hän paperin kahisevan rinnallaan — kamala ääni, joka todisti, että Sylvestre todellakin oli kuollut. — Voi, niin kirje!… se onkin siis totta! — ja nyt se jo teki valtavamman, julmemman vaikutuksen, ja hän hypähti äkkiä ylös unestaan ja löi leveän otsansa kattopalkkiin.

Sitten hän pukeutui ja aukaisi luukun mennäkseen työhönsä, kalastamaan.

IX.

Kun Yann oli tullut kannelle, katseli hän unisilla silmillään avaraa, ympäröivää, tuttua merenpintaa.

Tänä yönä oli ääretön ulappa pukeutunut ihmeteltävän yksinkertaisen näköiseksi, se oli aivan väritön, se tuntui vain syvältä.

Taivaanranta ei ilmaissut mitään erityistä seutua maapallolla, eikä mitään geoloogista aikakautta, luultavasti oli se aikojen alusta monet kerrat ollut semmoinen, kun se nyt oli; kun katseli sitä, ei luullut näkevänsä mitään, — mitään muuta kun kaiken sen ijankaikkisuuden, mikä on, eikä voi olla olematta.

Ei ollut edes oikein yökään. Hiukkasen valon jätteitä, valo ei tullut mistään. Meri kuohui niinkun tavasta, valittaen ikuista valitustaan. Se oli harmaa, hämärän harmaata väriä, joka pakeni katsetta. — Levätessään salaperäistä lepoaan, nukkuessaan se kätkeytyi epämääräisten värien alle, joilla ei ole nimeä.

Taivaalla oli pilviä siellä täällä, ne olivat jonkun muotoisia, koska ei mikään esine voi olla aivan ilman muotoa; mutta hämärässä ne melkein sulivat yhteen suureksi hunnuksi.

Mutta yhdellä kohdalla taivasta, alhaalla, lähellä vettä, oli selvempi juovitus, vaikka sekin oli hyvin kaukana; se oli kun kevyt piirustus, hajamielisen käden piirustama, sattuman synnyttämä, se ei ollut aiottu katseltavaksi, se saattoi kadota koska tahansa. — Se yksin, koko olevaisuudessa, näytti jotakin tarkottavan, oli kun koko tämän tyhjyyden surumielinen, käsittämätön ajatus olisi siihen kirjoitettu; — ja tahtomattakin silmät kiintyivät siihen lopulta.

Sen mukaan kun Yannin tuntehikkaat silmäterät tottuivat ulkona vallitsevaan hämärään, hän katseli yhä useimmin tätä taivaan yksinäistä juovitusta; se näytti uppoavalta olennolta, joka ojentaa käsiään. Ja kun se kerran oli saanut sen muodon hänen silmissään, alkoi se näyttää aivan ihmisen haamulta, suuren suurelta, jättiläiseltä, siksi että se tuli niin kaukaa.

Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun viimeinen ilmaus hänestä.

Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa… Mutta sanat, jos ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.

Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista, joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä, täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen silmiensä eteen, — ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. — Mutta suuria kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.

Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi ja umpimieliseksi.

… Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu…

Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin, joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut sielun kuolemattomuutta.

Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita, suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.

Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, — ja se ajatus, että Sylvestre oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.

Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä, ikäänkun hän olisi ollut yksinään.

… Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi, syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden; mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.

Se oli kalpeata valoa, mutta sitä lisääntyi; ja sitä näytti lisääntyvän sysäyksittäin, vähitellen; oli niinkun äärettömyyden taakse olisi pantu tulia palamaan, niinkun valkeitten lamppujen liekkiä olisi kohotettu vähitellen muodottomain, harmaitten pilvien takana; — kohotettu hitaasti, salaperäisen varovaisesti, ikäänkun olisi peljätty häiritä meren raskasta unta.

Taivaanrannan alapuolella oleva suuri, valkoinen lamppu oli aurinko, joka voimattomana kulutti aikaansa, ennenkun se läksi hitaalle, kylmälle kävelylleen, vesien yläpuolelle, alkamaan aamua…

Sinä aamuna ei missään näkynyt aamuruskoa, kaikki pysyi kalpeana ja synkkänä. Ja "Marian" kannella itki mies, suuri Yann…

Nämä jäykän veljen kyyneleet ja ympäröivän luonnon vielä suurempi surumielisyys olivat ainoa surujuhla, jota vietettiin tuntemattoman sankari paran kunniaksi, ja sitä vietettiin Islannin merellä, jossa hän oli elänyt puolen ikäänsä…

Kun oli täysi päivä, Yann pyyhki äkkiä silmänsä villamekkonsa hihalla eikä enää itkenyt. Se oli loppunut. Hän näytti täydellisesti kiintyneen kalastustyöhönsä, todellisten ja nykyisten asiain yksitoikkoiseen kulkuun, eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.

Muuten saatiin kaloja runsaasti ja oli täysi työ siimoja hoitaissa.

Kalastajain ympärillä, äärettömässä avaruudessa tapahtui uusi muutos. Aamun suuri näytelmä oli loppunut, ei enää voinut nähdä niin tavattoman kauvaksi, etäisyys päinvastoin näytti alkavan lähestyä likemmäksi heitä. Miten meri äskettäin olikaan voinut näyttää niin äärettömän suurelta! Taivaanranta oli nyt aivan lähellä, tuntui melkein ahtaalta. Avaruus täyttyi keveistä verhoista, joita liehui ilmassa, toiset olivat höyryä keveämmät, toisten ripsuiset rajat luuli näkevänsä. Niitä laskeutui alas keveästi, ääneti, niinkun valkeata musliinia, joka ei mitään paina; mutta kun sitä laskeutui alas yhtäaikaa joka taholla, tuntuivat ne kumminkin kahlehtivan, painavan, kun näki niitten täyttävän sen ilman, jota piti hengittää.

Se oli ensimäinen elokuun sumu, joka syntyi. Muutamien minuttien perästä oli vaippa joka taholta yhtä tiheätä ja läpipääsemätöntä; "Marian" ympärillä ei voinut nähdä mitään muuta kun kalpeata kosteutta, johon valokin hälveni; ei edes laivan taklinkia voinut nähdä.

— Siinäpään on nyt taas sen sumun pahuus, miehet sanoivat.

He tunsivat vanhastaan hyvin tämän pääsemättömän seurakumppanin kalastuskauden loppupuoliskolta; mutta se ilmoitti myöskin Islannin vesillä olon kohta loppuvan, ajan lähestyvän, jolloin Bretagneen palataan.

Hienoina, välkkyvinä pisaroina asettui sumua heidän parroilleen, ja sai heidän ruskean ihonsa kiiltämään kosteudesta. Kun toinen katseli toista toisesta päästä venettä toiseen, näki vaan epäselvän haamun; jota vastoin läheisemmät esineet näkyivät tavallista selvemmin himmeässä kalpeassa valossa. He välttivät suu auki hengittämistä; sillä silloin tunkeutui kylmän ja kostean tunto aina rintaan saakka.

Samaan aikaan luonnistui kalastus yhä paremmin, he eivät enää ehtineet puhua, niin saatiin kalaa; joka hetki kuuli kannelle pudota läiskähtävän suuria kaloja, ne temmeltelivät hurjasti, piesten pyrstöllään kantta; joka paikassa oli meren vettä ja pieniä, hopean kiiltäviä suomuja, joita vaan roiski ylt'ympäri. Merimies, joka puhkasi niitten vatsat suurella puukollaan, haavoitti kiireissään sormiaan ja hänen punainen verensä sekaantui suolaveteen.