X.
Tällä kertaa he saivat olla kymmenen päivää yhtä mittaa sakeassa sumussa, mitään näkemättä. Kalansaalis pysyi hyvänä, ja kun oli paljon työtä, niin ei ollut ikävä. Tuon tuostakin aina määrätyn ajan perästä joku heistä puhalsi torveen, joka synnytti vimmaisen pedon mylvinnän kaltaisen äänen. Joskus vastasi jostain kaukaa sumusta toinen mylvintä heidän toitotukseensa. Silloin oltiin kahta valppaampia. Jos ääni lähestyi, kaikki jännittivät korviaan tuntematonta naapuria kohti, jota he luultavasti eivät koskaan näkisi, mutta jonka läheisyys kuitenkin oli vaarallinen. Koeteltiin arvata kuka se oli; siitä oli huvia, seuraa, ja haluten nähdä sitä, he pingottivat silmiään, tunteakseen katseillaan käsittämättömien, vaikeitten verhojen läpi, joita yhä riippui kaikkialla ilmassa.
Sitten se eteni ja torven mylvintä hälveni mykkään etäisyyteen; he olivat taas yksin äänettömyydessä keskellä äärettömiä, liikkumattomia höyryjä. Kaikki oli märkää, joka paikasta tippui suolaista vettä. Ilma kävi kylmemmäksi, aurinko viipyi yhä kauvemmin taivaanrannan alla; oli jo oikeita öitä, joita kesti yksi tai kaksi tuntia, ja joiden hämärä oli synkkää ja jäätävää.
Joka aamu mitattiin veden syvyyttä, peljättiin "Marian" tulevan liian likelle Islannin saarta. Mutta kaikki laivan köydet peräkkäin pantuina eivät olisi ulottuneet meren pohjaan: oltiin siis juumalla, syvällä, turvallisilla vesillä.
Elämä oli raitista ja kovaa; yltyvä kylmä lisäsi illan suloutta, oli kun lämpimässä tuvassa ainakin, kun tuli tammiseen kajuuttaan, syömään tai makaamaan.
Päivillä nämä miehet, jotka olivat enemmän muusta maailmasta erotetut, kun munkit, puhelivat hyvin vähän keskenään. Kukin hoiti siimaansa, toisen tunnin toisensa perästä samalla paikalla liikahtamatta, kädet vain lakkaamatta jatkoivat kalastustyötään. He olivat toisistaan vaan kahden, kolmen metrin päässä ja lopulta he eivät enää nähneet toisiaan.
Hiljainen sumu, valkea hämärä viihdyttivät mielen uneen. Kalastaissaan he laulelivat jotain kotipuolensa laulua, puoliääneen, jott'eivät kalat säikkyisi. Ajatukset kävivät hitaammiksi ja niitä oli vähemmän; ne näyttivät venyvän, kestävän kauvemmin, jotta voisivat täyttää ajan, jättämättä aukkoja, tyhjiä paikkoja, He eivät enää ollenkaan ajatelleet naisia, koska oli jo kylmä; mutta he uneksivat hajanaisia, ihmeellisiä unia, niinkun nukkuessa, ja näitten unelmien kulku oli yhtä sekava kun sumu…
Sumuinen elokuu tavallisesti päätti joka vuosi tällä hiljaisella ja surullisella tavalla Islannissa olon. Muuten he aina vielä elivät samaa raitista elämää, rinta paisui ja jäntereet karastuivat.
Yann oli kohta taas tullut entiselleen, ikäänkun hänen suuri surunsa olisi jo asettunut: hän oli reipas ja sukkela, yhtä tarkka veneen hoidossa, kun kalastuksessa, eikä hänen käytöksestään voinut päättää hänellä huolia olevan: muuten hän puhui asioistaan muille vain silloin, kun sattui sille päälle, eikä se tapahtunut usein; hän liikkui pää pystyssä ja näytti samalla välinpitämättömältä ja käskevältä.
Kun he illoin söivät kuluneessa kopissaan, fajanssisen Neitsyeen turvissa, kun he suuri puukko kädessä istuivat lautasellinen lämmintä ruokaa edessään, sattui joskus, että hän niinkun ennenkin nauroi toisten pilapuheille.
Kenties hän itsekseen joskus vähän ajatteli Gaudiakin, jonka Sylvestre luultavasti oli viime ajatuksissaan antanut hänelle vaimoksi, — ja josta nyt oli tullut köyhä tyttö, jolla ei ollut ketään omaisia koko maailmassa… Kenties suri hän velivainaajaansa vieläkin sydämmessään…
Mutta Yannin sydän oli neitseellistä aluetta, sitä oli vaikea hallita ja se oli vähän tunnettu, siinä tapahtui seikkoja, joita ei pinnalle näkynyt.
XI.
Eräänä aamuna, kolmen aikaan, kun he rauhassa uneksivat sumuvaippansa alla, kuului puhetta, joka tuntui hyvin oudolta vieraalta. Ne, jotka olivat kannella katselivat toisiaan kysyvin katsein:
— Kuka puhui?
Ei kukaan, ei kukaan ollut virkkanut mitään.
Ja ääni tuntui todellakin tulleen tyhjästä avaruudesta.
Se, jonka tehtävä oli toitottaa torvea ja joka oli sen laiminlyönyt eilisestä, kaappasi sen käteensä ja pullisti keuhkojaan, puhaltaakseen oikein pitkän varotustoitotuksen.
Jo se ääni yksistään karmi selkää siinä hiljaisuudessa. Silloin ikään kun tämän väräjävän torventoitotuksen loihtimana ilmestyi näkyviin suuri, odottamaton, harmaa ilmiö, joka uhkaavana kohosi korkealle aivan lähellä heitä: siinä oli mastoja, raakoja, köysiä, täysi laivan kuva, joka äkkiä, kokonaan tuli selvästi näkyviin, niinkun pelotuskuvat, jotka ainoalla valosädekimpulla loihditaan pingotetulle vaatteelle. Ja toisia miehiä tuli näkyviin niin likellä, että niitä oli voida koskettaa, ne nojautuivat vasten veneen reunaa, ja katsoa töllistelivät heitä, niinkun olisivat peljästyneinä ja hämmästyneinä unesta heränneet…
He kävivät käsiksi airoihin, varamastoihin ja kekseihin — mitä vaan oli saatavilla pitkää ja vahvaa — ja pistivät ne ulos laidan ulkopuolelle, pitääkseen loitompana lähestyvää ilmiötä ja vierailijoita. Toiset myöskin peljästyneinä kurottivat ulos suuria tankoja, sysätäkseen heitä luotaan.
Mutta raakapuut vaan pikkuisen ratisivat heidän yläpuolellaan, ja mastit, jotka hetkeksi olivat tarttuneet toisiinsa, erosivat heti helposti; koska oli aivan tyyni, saatiin yhteentörmäys vältetyksi: ne sysäsivät toisiaan niin keveästi, kun toinen laiva ei olisikaan ollut kiinteätä massaa, vain jotain pehmyttä, melkein painotonta…
Kun vaara oli ohitse, niin miehet rupesivat nauramaan; he tunsivat toisensa:
— Ohoh! "Marian" miehiä!
— Kas! Gaos, Laumek, Guermeur!
Ilmiö oli "Reine-Berthe", kapteeni Larvoër, se oli myös Paimpolista; merimiehet olivat läheisistä kylistä: suuri, mustapartainen, jonka hampaat näkyivät nauraissa, se oli Kerjégou, Ploudanielista, toiset olivat Plounésista ja Plounérinistä.
— Mutta miksi te ette soittaneet sen pahuukset'? kysyi Larvoër
"Reine-Berthen" kannelta.
— Entäs te sitten! sen merirosvot, sen merensikiöt?…
— Mekö?… se on eri asia, meitä on kielletty meluamasta. (Sen hän vastasi, niinkun olisi mikä synkkä salaisuus näissä sanoissa piillyt, samalla hän nauroi niin häjysti, jotta sitä sitten usein muistettiin "Marialla" ja se antoi paljon ajattelemista).
Ja sitten, ikäänkun olisi liiaksi sanonut, hän lopetti leikkipuheella:
— Meidän torvemme on tuo puhaltaissaan halaissut.
Ja hän näytti miestä, jolla oli naama kun merenhirviöllä, ja paksu kaula ja leveä rinta, ja joka oli harteikas ja lyhytjalkainen ja näytti kamalan voimakkaalta.
Ja katsellessaan toisiaan ja odotellessa tuulenpuuskaa tai virranvetoa, joka olisi kuljettanut toista nopeammin eteenpäin kun toista ja erottanut laivat toisistaan, alkoivat he keskustella. Nojautuen kaikki laitaa vasten, ja pysytellen erillään pitkillä puukangillaan, he puhelivat kotipuolen kuulumisia, viime kirjeistä, jotka olivat saaneet "luovijasta", vanhoista vanhemmistaan ja vaimoistaan.
— Minun vaimoni, Kerjégou sanoi, ilmoittaa saaneensa pienen, jota me jo olemme odottaneet, ja sitten on tusina pian täysi.
Toisella oli kaksoset ja kolmas kertoi, että kaunis Jeannie Caroff — jonka tytön islantilaiset hyvin tunsivat — oli mennyt naimisiin rikkaan, kivuloisen miehen kanssa Plourivon piiristä.
He näkivät toisensa valkean udun läpi, ja oli niinkun se olisi muuttanut äänenkin, joka tuntui kumealta, loittoselta.
Sillä välin Yann ei voinut kääntää silmiään eräästä kalastajasta, se oli pieni, vanhanpuoleinen mies, hän tiesi varmaan, ettei hän ollut sitä miestä koskaan ennen nähnyt ja kuitenkin oli se heti sanonut: "Päivää, suuri Yann!" ja hyvin tuttavasti; se oli marakatin näköinen ja vilkutti lakkaamatta ilkeitä läpitunkevia silmiään.
— Minulle, sanoi vielä Larvoër, "Reine-Bertheltä", on ilmoitettu, että vanhan ploubazlanekilaisen Yvonne Moanin pojanpoika on kuollut, hän palveli, niinkun tiedätte, asevelvollisuuttaan Kiinan sotalaivastossa, vahinko poikaa!
Kuullessaan sen, muut "Marian" miehet katsoivat Yanniin nähdäkseen, joko hän tiesi tämän surusanoman:
— Niin on, hän sanoi matalalla äänellä, välinpitämättömän ja ylpeän näköisenä, viime kirjeessä isä siitä kertoi.
He katselivat kaikki häntä, udellen hänen suruaan ja se häntä harmitti.
He puhelivat nopeasti vaalean sumun läpi, sillä välin kun heidän oudon yhtymisensä minutit kuluivat.
— Minun vaimoni kertoo minulle samalla, jatkoi Larvoër, että herra Mévelin tytär on muuttanut kaupungista Ploubazlanekiin, hän hoitaa tätiään vanhaa Moania; hän käy nyt päivätöissä henkeään elättääkseen. Muuten, sitä minä aina olen luullutkin, että hän olisi rohkea ja kunnon tyttö, koristuksistaan huolimatta.
Taas he katsoivat kaikki Yanniin, joka alkoi suuttua täyttä totta, ja tumma puna nousi hänen ruskeille poskilleen.
Tähän päättyi keskustelu "Reine-Berthen" väen kanssa, joita ei sen jälkeen kukaan elävä olento nähnyt. Jo hetken ajan olivat he näkyneet epäselvemmin, sillä heidän laivansa ei enää ollut yhtä likellä, ja äkkiä huomasi "Marian" väestö, ettei heillä ollut mitään pois työnnettävää, ei enää mitään pitkien puutankojen päässä, he hapuilivat kekseillään, airoillaan, masteillaan ja raaoillaan tyhjää ilmaa ja ne putosivat toinen toisensa perästä loiskahtaen mereen, niinkun puutuneet suuret käsivarret. Ne vedettiin laivaan sisään, kun niitä ei enää tarvittu. "Keine-Berthe" oli hälvennyt tiheään sumuun, se oli kadonnut äkkiä kokonaan, niinkun transparangikuva, jonka takaa lamppu on sammunut. He koittivat huutaa heille, mutta eivät saaneet vastausta — kuului vaan omituinen moniääninen pilkallinen jupina, joka päättyi valitukseen, ja Marian miehet katselivat hämmästyneinä toisiaan…
"Reine-Berthe" ei palannut silloin kun muut islantilaiset, ja kun "Samuel-Azéniden" miehet eräässä vuonossa löysivät varmoja jäännöksiä siitä (peräpuolen ja osan köliä), ei sitä enää odotettukaan, lokakuussa kaikkien sen merimiesten nimet piirrettiin mustille tauluille, jotka asetettiin kirkkoon.
Mutta siitä kun sitä viimeksi oli nähty, — "Marian" väestö oli tarkalleen pannut mieleen päivämäärän, aivan paluuaikaan saakka, — ei ollut mitään vaarallisempaa myrskyä Islannin merellä, jota vastoin kolme viikkoa aikaisemmin, läntinen tuulenpuuska oli huuhtonut mereen useita miehiä ja tuhonnut kaksi laivaa. Sitten he vielä muistelivat Larvoërin naurua, ja yhdistämällä kaikki asianhaarat, saivat he kummallisia johtopäätöksiä. Yann muisteli usein sitä yötä ja merimiestä, joka apinantavalla vilkutteli silmiään: ja joskus "Marian" miehet kammoksuen arvelivat, että he sinä aamuna ehkä olivatkin puhuneet vainaajain kanssa.
XII.
Kesä kului jo elokuun lopulle, ensimäisten aamusumujen aikana islantilaiset palasivat.
Kolmen kuukauden ajan molemmat turvattomat jo olivat asuneet yhdessä Ploubazlanekissa, Moanien mökissä; Gaud täytti tyttären velvollisuudet köyhässä, tyhjässä merimiehen pesässä. Hän oli tuonut sinne muassaan kaikki, mitä hänelle oli jätetty, kun hänen isänsä talo oli myöty, kauniin kaupunkilaisvuoteensa ja kauniit, eriväriset hameensa. Hän oli itse ommellut itselleen uuden, mustan puvun hyvin yksinkertaista kuosia, ja hän piti niinkun Yvonne muorikin surupäähinettä, joka oli paksusta musliinista ja koristettu ainoastaan poimuilla.
Joka päivä hän kävi kaupungissa ompelemassa varakkaille ihmisille ja tuli kotiin myöhään illalla, eikä kukaan armastelija häirinnyt häntä matkalla, hän oli vieläkin vähän ylpeä ja häntä kohdeltiin niinkun herrasnaista, häntä tervehtiessään pojat niinkun ennenkin nostivat lakkia.
Kauneina kesäiltoina hän palasi Paimpoliin pitkin rantateitä, hengittäen meren virkistävää ilmaa. Ompelustyö ei vielä ollut ehtinyt kuihduttaa häntä, niinkun muita, jotka elävät kaiken aikansa työnsä yli kumartuneina, kun hän katseli merta, hän oikasi suoraksi kauniin, solakan vartalonsa, jonka hän oli perinyt kalastajasuvultaan, — kun hän katseli merta, katseli kauvaksi ulapalle, jossa Yann oli…
Sama tie vei hänenkin kotiinsa. Jos hän olisi vielä jatkanut matkaa vähäisen, tienoosen, joka oli vielä kivisempi, jossa tuulet vielä paremmin pääsivät puhaltelemaan, olisi hän tullut Pors-Evenin kylään, jossa harmaat, sammaltaneet puut kasvavat vain mataloiksi kivien välissä, ja koukistavat selkää länsituulen vihurien edestä.
Luultavasti hän ei koskaan palaisi Pors-Eveniin, vaikkei sinne ollut enempää kun virstan matka, mutta olihan hän siellä käynyt kerran eläissään, ja sekin riitti tekemään koko tien mieleiseksi. Yann muuten, luultavasti kulki sitä usein, ja ovestaan Gaud saattoi nähdä, kun hän tullen mennen kulki alavaa kangasta pitkin matalien ajonc-pensaitten välitse. Siksi hän rakasti koko Ploubazlanekin seutua; hän melkein iloitsi, että kohtalo oli heittänyt hänet sinne asumaan, sillä se oli ainoa paikka maailmassa, missä ei elämä käynyt sietämättömäksi.
Siihen vuoden aikaan, elokuun loppupuolella, on niillä tienoin painavan kuuma ilma, joka tulee etelästä; illat ovat loistavan kirkkaita, on niinkun eteläisempien maitten lämmin aurinko heijastuisi aina Bretagnen merirannikoille. Ilma on usein kirkas ja tyyni, ei ole pilvenhattaraakaan taivaalla.
Kun Gaud illalla palasi kotiin, alkoi yön hämärä jo peittää tienotta ja esineet alkoivat sulaa yhteen epämääräisiksi varjoiksi. Siellä täällä näkyi ajonc-pensaikko kivikummulla, niinkun joku pörhötetty höyhentöyhtö, laaksossa näkyi epäselviä ryhmiä koukeroisia puita, taikka pisti jossain näkyviin jokin kyttyräinen varjo, se oli jonkun mökin olkikatto. Tienristeyksissä, vanhat Kristuksenkuvat, jotka suojelivat paikkakuntaa, levittivät mustia käsivarsiaan ristinpuulla ja ne näyttivät oikeilta ristiinnaulituilta ihmisiltä, ja kaukana näkyi selvästi Kanaali, se oli kun keltainen peili taivaan alla, joka alkoi synkistyä ja käydä pilveen alareunastaan. Mutta tyyni, kaunis sääkin oli näillä tienoin surumielinen; joka paikassa asusti silloinkin kummallinen levottomuus, moinen pelonalaisuus, sen synnytti meri, jonka turviin niin monen elämä oli uskottu, ja jonka ikuinen uhka näytti hetkeksi vaipuneen uneen.
Gaudista, joka ajatuksissaan kulki pitkin tietä, ei paluumatka raittiissa ilmassa koskaan ollut kyllin pitkä. Hän tunsi merihauran suolaisen hajun ja muutamien pienten kukkien suloisen tuoksun, joita kasvoi rannoilla kuivien takiaisten joukossa. Jollei Yvonne muori olisi odottanut kotona, olisi hän viipynyt ajonc-pensaitten välitse luikertelevilla poluilla, niinkun herrasnaiset tekevät, jotka mielellään kesäiltoina uneksivat puistoissa.
Näillä matkoilla hänelle usein juohtuivat mieleen aikaisemman lapsuuden ajat; mutta ne olivat nyt niin kaukaisia, niin hämäriä, hänen rakkautensa oli ne hälventänyt. Huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, hän ajatuksissaan piti Yannia sulhasenaan, — ylpeänä sulhasena, joka häntä vältteli ja halveksi, jonka omaksi hän ei koskaan tulisi, mutta jolle hän mielessään itsepintaisesti pysyi uskollisena, ei hän siitä kuitenkaan kellenkään puhunut. Tähän aikaan oli hänestä hyvä, että Yann oli Islannissa, siellä meri häntä vartioitsi, niinkun hän olisi ollut luostarissa, ei hän saattanut kiintyä kehenkään muuhun…
Tosin hänen piti muutaman päivän perästä palata, mutta hän odotti hänen kotiintuloaankin tyynemmin kun ennen. Vaistomaisesti hän käsitti, ettei Yann halveksisi häntä hänen köyhyytensä tähden, — sillä Yann ei ollut samanlainen kun toiset.
— Ja sitten Sylvestre paran kuolema oli seikka, joka varmaankin toisi heidät lähemmäksi toisiaan. Kotiin tultuaan Yann varmaan ei saata olla tulematta tervehtimään ystävänsä isoäitiä: Gaud oli päättänyt olla kotona silloin, se ei olisi hänen arvolleen alentavaista; hän aikoi olla, niinkun ei hän mitään muistaisi, hän aikoi puhua niinkun jonkun kanssa, jota on kauvan tuntenut; hän puhuisi hellästi niinkun Sylvestren veljelle, hän koittaisi olla aivan luonnollinen. Ja kenties? ehkä ei ollut mahdotonta saavuttaa sisaren asema hänen suhteensa, nyt kun hän oli niin yksin maailmassa: turvautua hänen ystävyyteensä, pyytää häneltä sitä niin luottavasta, puhua niin selvästi, ettei hän voisi luulla sen takana piilevän mitään naimisiin tunkeutumista. Gaud luuli häntä vaan ujoksi, että hän itsepintaisesti, tahtoi pysyä riippumattomana, mutta että hän oli lempeä ja suora, että hän saattoi käsittää sitä, mikä tuli sydämmestä.
Mitähän Yann oli tunteva, kun hän näkisi Gaudin köyhänä, tässä hökkelissä? Köyhän köyhänä! sillä Moan muori ei enää jaksanut käydä päivätöissä, pesemässä, eikä hänellä ollut muuta kun lesken eläke; tosin ei hän paljoa syönyt nyt enää, ja he saattoivat tulla toimeen pyytämättä apua keltäkään.
Oli aina yö jo, kun hän tuli kotiin; ennen kun pääsi mökkiin, täytyi astua alaspäin kulunutta kalliota myöten, sillä se oli alempana Ploubazlanekin tietä, merenpuoleisella rinteellä. Paksu, ruskea olkikatto sen melkein kokonaan kätki, katto, joka oli kovasti mutkistunut, ja näytti suurelta, kuolleelta eläimeltä, joka oli köykistynyt karkean takkunsa alle. Seinät olivat tummia ja kovia kun kalliot, sammalet ja jäkälät muodostivat siihen vihreitä täpliä. Kynnyksenä oli kolme mutkikasta porrasta ja oven sisäpuolella oleva salpa avattiin vetämällä köyden pätkää, joka tuli ulos reiästä. Kun tuli sisään, huomasi ensin vastapäätä ovea ikkunan, se oli syvä kun ampumareikä, ja se oli merelle päin, josta vielä näkyi vähän vaaleata, keltaista valoa. Takassa paloi räiskyen hyvänhajuisia kuusi- ja pyökkirisuja, joita Yvonne muori keräsi kävellessään pitkin teitä, hän itse istui tulen ääressä ja valmisti heidän niukkaa illallistaan, sisässä oli hänellä vain myssy päässä, sillä hän tahtoi säästää päähineitään, hänen vieläkin kauniit kasvonpiirteensä kuvautuivat vasten tulen punaista liekkiä. Hän katsoi Gaudiin silmillään, jotka ennen olivat olleet ruskeita, mutta nyt näyttivät himmeiltä, siniseen vivahtavilta, ne eivät enää näyttäneet näkevän mitään, vaan olivat hämäriä ja vanhuuden heikontamia. Joka kerran hän sanoi samat sanat:
— Voi hyvänen aika kun sinä tulet myöhään tänä iltana, tyttö kulta…
— En suinkaan, muori, vastasi lempeästi Gaud, joka oli siihen tottunut. Samaan aikaan, kun muinakin päivinä.
— Vainniin, minusta tuntui, kun olisi tavallista myöhempään.
He söivät illallisensa pöydän ääressä, joka oli melkein muodottomaksi kulunut, mutta se oli vieläkin paksu, kun ison tammen runko. Ja sirkka se aina soitteli heille ratoksi hopeanhelisevää soittoaan.
Mökin toisen seinän täyttivät karkeatekoiset, nyt jo madonsyömät puukaapit, niissä oli lavitsat, joilla useita kalastajapolvia oli syntynyt ja maannut, ja vanhoja äitiä oli kuollut.
Mustilla orsilla oli vanhoja talouskaluja, yrttikimppuja, puulusikoita, savustettua kinkkua: ja vielä vanhoja verkkoja, jotka riippuivat siellä käyttämättä Moanin viimeisten poikien hukkumisesta saakka, ja joiden rihmoja hiiret yöllä nakertelivat.
Gaudin sänky, joka valkeine, musliini uutimineen oli eräässä nurkassa, näytti komealta ja uudelta tässä kelttiläisessä majassa.
Graniittiseinällä oli kehyksien sisässä valokuva, joka kuvasi Sylvestreä merimiehenä. Hänen mummonsa oli siihen kiinnittänyt hänen kunniarahansa ja punaisesta verasta tehdyn ankkuriparin, joita merimiehet pitävät oikealla hihallaan, ja jotka olivat olleet hänen omansa; Gaud oli Paimpolista ostanut mustista ja valkeista helmistä tehdyn seppeleen, jommoisia Bretagnessa asetetaan vainaajain kuvien ympärille. Se oli hänen hautakumpunsa, siinä oli kaikki, mikä oli hänen muistolleen pyhitetty hänen omassa Bretagnessaan.
Kesäiltoina eivät he valvoneet kauvan säästääkseen kynttilöitä; kun ilma oli kaunis, he istuivat hetkisen kivipenkillä oven suussa ja katselivat ihmisiä, jotka kuljeksivat pitkin teitä heidän yläpuolellaan.
Sitten vanha Yvonne meni makaamaan lavitsalleen, — ja Gaud herrassänkyynsä; hän nukkui pian, sillä hän oli tehnyt paljon työtä ja astunut paljon, ja nukkuessaan hän ajatteli islantilaisten kotiintuloa, hän oli viisas ja järkevä tyttö, eikä liikoja huoleksinut.
XIII.
Mutta kun hän muuanna päivänä Paimpolissa kuuli, että "Maria" juuri oli palannut kotiin, joutui hän ikäänkun jonkunlaiseen kuumeesen. Se tyyneys, jolla hän oli häntä odottanut, oli hävinnyt; hän lopetti kiireesti työnsä, ja tietämättä miksi läksi tavallista aikaisemmin kotimatkalle, — ja tiellä, kun hän kiiruhti kotiinpäin, tunsi hän Yannin kaukaa, tulevan hänelle vastaan.
Hänen jalkansa vapisivat ja hän oli vähällä kaatua, Yann oli jo aivan lähellä, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä, Gaud näki hänen komean vartalonsa ja kiharat tukkansa kalastajan hatun alta. Tämä kohtaus oli hänelle niin odottamaton, että hän todellakin pelkäsi horjuvansa, ja että Yann huomaisi sen, silloin hän kuolisi häpeästä… Ja sitten hän pelkäsi olevansa huolimattomasti puettu ja näyttävänsä väsyneeltä, kun oli tehnyt työnsä liian kiireesti, hän olisi antanut vaikka mitä, jos hän olisi voinut kätkeytyä jonnekin pensaikkoon, taikka vajota vaikka maan rakoon. Yanninkin näytti tekevän mieli kääntyä takasin tai poiketa toiselle tielle. Mutta oli jo liian myöhäistä, heidän täytyi kulkea toistensa sivu kapealla tiellä.
Antaakseen hänelle kyllin tilaa, Yann hyppäsi tienpuoleen, niinkun säikkyvä hevonen ja katsahti samalla arasti Gaudiin.
Gaud oli myöskin puolen sekunnin ajan vilkaissut ylös ja luonut häneen vasten tahtoaan rukoilevan, huolestuneen katseen. Ja kun heidän katseensa näin hetken ajan yhtyivät, tuntuivat Yannin pellavanharmaat silmät laajenevan, leimuava ajatus niitä valaisevan, niistä säihkyi sinistä valoa, hänen kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ohimoja myöten, aivan tukan rajaa myöten.
Yann kohotti lakkiaan ja sanoi:
— Päivää, neiti Gaud!
— Päivää, herra Yann, hän vastasi.
Siinä oli kaikki, hän oli jo mennyt sivu. Gaud jatkoi matkaansa, vieläkin vavisten, mutta mitä etemmäksi hän tuli hänestä, sitä tyynemmäksi kävi hänen verensä, ja hänen voimansa palasivat…
Kotona hän tapasi vanhan Moan muorin nurkassa istumassa, pää käsien välissä, hän itki ja nyyhki, "hii, hii, hii", niinkun pieni lapsi, tukka oli epäjärjestyksessä ja myssyn alta riippui harmaita hapsia, jotka näyttivät vanhalta hamppuvanukkeelta.
— Kuulehan, Gaud, kun minä tapasin Gaosin pojan Plouherzelin puolessa, tullessani risuja kokoomasta: — me puhuimme minun poikaparastani, niinkun ymmärtänet. He ovat tänä aamuna tulleet Islannista, ja puolenpäivän aikaan, kun minä olin ulkona, oli hän käynyt täällä. Poika parka, hänelläkin oli kyyneleet silmissä… Hän seurasi minua portille saakka, kantoi minun pientä risukimppuani…
Gaud kuunteli liikahtamatta, hänen sydäntään alkoi ahdistaa: Yann oli siis jo käynyt, ja hän oli siihen käyntiin perustanut kaiken toivonsa, oli aikonut sanoa hänelle niin monta seikkaa, eikä hän luultavasti enää toista kertaa tulisi, kaikki oli siis lopussa…
Ja mökki tuntui hänestä entistä kurjemmalta, köyhyys raskaammalta, maailma tyhjemmältä, ja pää painui alas ja hänen teki mieli kuolla.
XIV.
Tuli talvi vähitellen, niinkun valkeaan vaippaan se peitti kaikki esineet. Toinen hämärä päivä seurasi toista, mutta Yannia ei näkynyt, — ja molemmat naiset elivät päivänsä yksinään ja hyljättyinä.
Kun tuli pakkaset säät, kävi heidän elämänsä kalliimmaksi ja kovemmaksi.
Ja sitten alkoi käydä vaikeaksi hoitaa vanhaa Yvonnea. Hänen pääparkansa alkoi mennä sekasin; hän suuttui joutavista; sanoi häjyyksiä, kerran tai kahdesti viikossa tuli hän sille päälle syyttä, niinkun lapset.
Mummo parka!… Valoisampina hetkinään hän oli vieläkin niin lempeä ja hyvä, jotta Gaud ei herennyt häntä kunnioittamasta ja rakastamasta. Hän, joka aina oli ollut hyvä, tuli lopulta häjyksi, hän paljasti viimeisillä hetkillään ilkeyttä, joka koko elämän iän oli uinunut, hän ilmaisi tietävänsä raakoja sanoja, joita hän ei koskaan ennen ollut käyttänyt, se oli kummallista ivaa.
Hän alkoi myöskin laulaa, ja sitä oli vielä vaikeampi kuulla kun hänen vihaansa, hän lauloi mitä vaan sattui päähän pälkähtämään, messun osia tai joutavia renkutuksia, joita hän ennen oli satamassa kuullut merimiesten laulelevan. Hän lauloi "Paimpolin tyttöjä", tai muita semmoisia, heilutellen päätään ja lyöden tahtia jalallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä, katsoa tuijotti tyhjään ja hänen silmistään katosi kaikki elon ilmaukset, ne olivat kun sammuva liekki, joka viimeisen kerran leimahtaa ennen sammumistaan. Ja sitten pää painui alas, hän istui kauvan aikaa voimattomana ja leuka longotti ryntäillä niinkun kuolleella.
Eikä hän ollut niin siistikään kun ennen, ja siitä oli Gaudille uutta huolta.
Kerran sattui niin ettei hän enää muistanut pojanpoikaansa.
— Sylvestre? — Sylvestre?… hän sanoi Gaudille ja näytti mietiskelevän, kuka se mahtoi olla, voi, pahuus sentään! tyttöseni, minulla näet on nuorena ollessani ollut niin paljon poikia ja tyttöjä, tyttöjä ja poikia, jotta minä, totta tosiaan, en nyt enää…
Ja samalla hän huiskutti laihoja käsiään melkein ilettävän huolettomasti.
Seuraavana päivänä hän taas saattoi muistaa hänet, ja hän kertoi tuhansia pikku seikkoja hänestä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän oli sanonut, ja mummo parka itki koko päivän.
Voi niitä talvi-iltoja, kun ei ollut puita pesään panna! Tehdä työtä ja kylmää, tehdä työtä elättääkseen henkeään, ommella hienoa ompelusta, jonka hän joka ilta toi Paimpolista kotona lopettaakseen ennen maata menoa.
Yvonne muori istui ääneti takan ääressä, jalat sammuvalla hiilustalla, kädet esiliinan alla. Mutta aikaisemmin illalla täytyi aina puhella hänen kanssaan.
— Miks'et sinä puhu mitään, tyttöseni? Kyllä minä aikoinani tunsin sinun ikäisiäsi, jotka osasivat puhella. Minä luulen, ettemme me näyttäisi kumpikaan niin surullisilta, jos sinä tahtoisit puhella vähän.
Silloin Gaud kertoi hänelle mitä uutisia oli sattunut kaupungilla kuulemaan, tai luetteli niitten nimiä, jotka hän oli tiellä kohdannut, hän puhui asioita, jotka hänelle itselleen olivat aivan samantekeviä, — muuten oli kaikki hänestä samantekevää, — ja herkesi puhumasta kesken tarinoitaan, kun hän huomasi, että vanhus oli nukkunut.
Ei ollut mitään virkeätä, nuorta hänen ympärillään, hänen, jonka virkeä nuoruus kaipasi nuoruutta. Hänen kauneutensa oli kuluva hedelmättömään tyhjyyteen…
Meren tuulet, jotka tunkivat sisään joka taholta, saivat lampun leimuamaan, ja aaltojen kuohuna kuului niin kun laivassa; ja kuunnellessaan sitä, hän aina suruissaan muisteli Yannia, jonka koti oli meren aalloilla; suurina myrskyöinä, kun ulkona ulvoi ja vinkui, hän ajatteli häntä tavallista enemmän huolestuneena.
Ja kun hän sitten oli yksinään, aina vaan yksinään makaavan mummon kanssa, häntä välistä pelotti ja hän katsoi pimeisiin nurkkiin, muistellen esi-isiään, jotka olivat olleet merimiehiä ja olivat maanneet näillä lavitsoilla, ja jotka olivat hukkuneet merelle tämmöisinä öinä, ja joitten sielut ehkä palaisivat; eikä hän toivonut turvaa heidän käyntiään vastaan vanhan naisen läsnäolosta, joka jo melkein kuului heihin.
Äkkiä hän värähti kantapäästä kiireesen saakka, kun uunin kulmasta kuuli heikon, pärisevän, kimakan äänen, joka kuului kun maan alta. Se oli Yvonne muori, joka lauleli iloisella äänellä, mutta se jääti sydämmeen saakka.
Ja hän tunsi outoa kauhua, jonka hullujen seura synnyttää.
Satoi, yhä satoi, yhtämittaa loristen, melkein lakkaamatta kuului vettä valuvan alas pitkin seiniä, vanhassa sammalkatossa oli paikkoja, jotka vuotivat; niistä, aina samasta paikasta, tippui vettä, väsymättä, yksitoikkosesti, ja pisarat liottivat permantoa, joka oli tehty hiekan ja näkinkengän sekaisesta savesta.
Vettä oli joka puolella heidän ympärillään, kylmää, loppumatonta vettä, riehuvaa pieksävää vettä, joka täytti ilman, ja teki pimeän vieläkin pimeämmäksi, ja erotti Ploubazlanekin hajallaan olevat mökit vieläkin enemmän toisistaan.
Sunnuntai-illat olivat Gaudille kaikkein ikävimmät, koska ne muutoin olivat tavallista iloisempia, niinä iltoina iloittiin näissä syrjäisissä pikku kylissäkin; aina kuului milloin mistäkin huolellisesti suljetusta mökistä, jota synkkä sade pieksi, raskasmielistä laulua. Sisässä olivat pöydät työnnetyt yhteen juomakuntia varten, merimiehet kuivailivat vaatteitaan loimottavien vaikeitten edessä: vanhat joivat viinaa ja nuoret mielittelivät tyttöjä, kaikki juopuivat ja lauloivat kiihkoissaan. Ja lähellä heitä lauloi meri, heidän vastainen hautansa, täyttäen yön mahtavalla äänellään…
Joskus sunnuntaisin tuli nuoria miehiä joukottain kapakoista tai he palasivat Paimpolista kuljeksien pitkin tietä, läheltä heidän porttiaan; ne olivat niitä, jotka asuivat etimpänä, Pors-Evenissä, He kulkivat ohitse myöhään illalla, he eivät välittäneet, vaikka kastuivatkin, he olivat tottuneet rankkasateisiin ja tuulenpuuskiin. Gaud kuunteli heidän laulujaan ja huutojaan, jotka hälvenivät sateen räiskintään ja tuulen ulvontaan, — hän koitti erottaa Yannin ääntä; kun hän luuli sen kuulevansa, niin hän tunsi vapisevansa.
Yann teki pahoin, kun hän ei enää käynyt heitä katsomassa, — ja sitten hän vielä vietti iloista elämää niin kohta Sylvestren kuoleman jälkeen, — se ei ollut hänen tapaistaan! Ei, Gaud ei häntä enää käsittänyt, mutta ei sittenkään voinut heretä häntä ajattelemasta, uskoa häntä sydämmettömäksi.
Ja iloista elämää Yann viettikin kotiin tultuaan.
Ensiksi oli hän tehnyt tavallisen lokakuun matkan Gascognen lahteen, — ja se on aina hauska aika islantilaisille, heillä on silloin kukkaroissaan vähän rahaa, jonka he voivat huoletta tuhlata (kapteenit maksavat heille osan saaliin hinnasta etukäteen, sillä vakinainen jako tapahtuu vasta talvella).
He olivat niinkun muinakin vuosina menneet saarille suoloja hakemaan, ja siellä hän oli Saint-Martin-de-Réssä uudestaan rakastunut ruskeaveriseen tyttöön, jota hän edellisenäkin syksynä oli armastellut. He olivat yhdessä kävelleet viimeisinä auringonpaisteisina päivinä punertavilla viinimailla, jossa linnut laulelivat ja kypsät viinirypäleet, hiekkaneilikat ja läheinen meri täyttivät ilman tuoksuillaan; he olivat tanssineet piiritanssia viinirypältenkorjuujuhlissa, joissa makeat viinit päihdyttävät ja kiihoittavat lempimään.
Lopulta oli "Maria" kulkenut Bordeauxiin saakka, siellä hän oli taas tavannut kauniin laulajattaren, joka oli lahjoittanut hänelle kellon, ja oli välinpitämättömästi taas antanut jumaloida itseään kahdeksan päivän kuluessa.
Marraskuussa Bretagneen palattuaan hän oli ollut useissa ystäviensä häissä, sulhaspoikana, aina kauniisen juhlapukuunsa puettuna, ja usein hän oli keskiyön jälkeen lopulla tanssiaisia ollut juovuksissa. Joka viikko hänellä oli uusia seikkailuja, joita tytöt liioitellen kilvan kertoivat Gaudille.
Kolmesti tai neljästi Gaud oli nähnyt hänen tulevan vastaan
Ploubazlanekin tiellä, mutta aina niin hyvissä ajoin, että hän oli
voinut välttää häntä, sitä paitse poikkesi Yannkin silloin aina tieltä.
He välttivät toisiaan ikäänkun sanattoman sopimuksen mukaan.
XV.
Paimpolissa on suuri nainen nimeltä rouva Tressoleur; erään satamaan vievän kadun varrella hän pitää kapakkaa, joka islantilaisten kesken on hyvin tunnettu, ja jossa kapteenit ja laivanisännät käyvät merimiehiä pestaamassa, valitsemassa paraimmista ja juomassa heidän kanssaan.
Hän oli aikoinaan ollut kaunis, vieläkin hän mielistelee merimiehiä, mutta nyt hänellä on viikset, hän on kun mies ruumiiltaan ja puheissaan karkea. Kapakoitsijan kasvot suuren, valkean, nunnan päähineen alla; hänessä oli jotain uskonnollista, joka ei lähde hänestä, koska hän on bretagnelainen. Hänen päähänsä ovat kaikkien seudun merimiesten nimet kirjoitetut niinkun luetteloon; hän tunsi hyvät ja huonot, tiesi säntilleen, mitä he ansaitsevat ja mihin he kelpaavat.
Muuanna päivänä Tammikuussa oli hän kutsunut Gaudia ompelemaan uutta pukua itselleen, ja hän sai tehdä työtä pienessä huoneessa vierassalin takana.
Rouva Tressoleurin luo tullaan portin kautta, joka on kahden tanakan graniittipylvään välissä, talon ensimäisen kerroksen alla, vanhaan tapaan; kun sen avaa, niin melkein aina sattuu kiitämään pitkin katua joku tuulen puuska ja se lykkää tulijan sisään, niin että tulevat kun hyökkylaineen viskaamina. Sali on matala ja syvä, valkeaksi rapattu ja koristettu kultakehyksisillä tauluilla, joissa näkyy laivoja, yhteentörmäyksiä ja haaksirikkoja. Yhteen nurkkaan on hyllylle asetettu fajanssinen Neitsyen kuva keskelle tekokukkia.
Nämä vanhat seinät ovat kajahtaneet monista voimakkaista merimieslauluista, ne ovat nähneet paljon hurjaa, raakaa iloa, — Paimpolin vanhimmilta, merirosvojen myrskyisiltä ajoilta, meidän päivien islantilaisiin, jotka eivät paljon ole esi-isistään muuttuneet. Ja monta ihmishenkeä on täällä pantu menemään, pestattu kahden kohmelon välillä, näitten tammipöytien ääressä.
Ommellessaan Gaud kuunteli, kun toisella puolella seinää rouva Tressoleur keskusteli Islannin asioista kahden vanhan merimiehen kanssa, jotka istuivat siellä juomassa.
Vanhukset keskustelivat kauniista, uudesta veneestä, jota paraillaan varustettiin satamassa: ei se, "Leopoldine", koskaan valmistu ensi kalastuskaudeksi.
— No, mutta, emäntä tokasi, valmistuu varmaan! — Minä voin kertoa, että sille jo miehistökin hankittiin eilen: Guermeurin vanhan "Marian" kaikki miehet, sillä se aiotaan myödä purettavaksi; viisi reimaa miestä siihen pestattiin, tässä — minun silmäini edessä, — tällä pöydällä — minun kynälläni he piirsivät nimensä alle. Ja minä takaan, että ne ovat kunnon poikia: Laumek, Tugdual Caroff, Yvon Duff, Keraezin poika Tréguierista, — ja suuri Yann Gaos, Pors-Evenistä, joka vetää vertoja kolmelle!
"Leopoldine!"… Gaud paraiksi kuuli veneen nimen, jonka piti viedä Yann pois, ja se kiintyi samalla hänen muistiinsa, ikäänkun se olisi siihen taottu, jottei se pääsisi häviämään.
Kun hän illalla, Ploubazlanekiin palattuaan lopetteli työtään pienen lamppunsa valossa, niin ei hänen mielestään haihtunut tämä sana, jonka pelkkä kaiku sai hänet alakuloiseksi. Ihmisten ja laivojen nimillä on oma kaikunsa, melkein merkityksensä. "Leopoldine", se uusi, outo nimi seurasi häntä luonnottoman itsepintaisesti, siitä tuli häjy painajainen. Hän oli toivonut, että hän vielä kerran näkisi Yannin lähtevän "Marialla", jolla hän kerran oli käynyt, jonka hän tunsi, ja jota Neitsyt oli suojellut niin monen vuoden vaarallisilla matkoilla; tämä muutto, tämä "Leopoldine" lisäsi vaan hänen huoliaan.
Mutta kohta hän sanoi itselleen, ettei se kuulunut häneen, ettei mikään mikä koski Yannia, enää kuulunut häneen. Ja samantekevähän se hänelle lie, oli Yann siellä tai täällä, sillä tai tällä laivalla, tuli tai meni!… Olisiko hän onnettomampi tai vähemmän onneton, kun Yann oli Islannissa, kun tuli kesä, lämmin kesä, autioihin mökkeihin, joissa naiset yksinään ja levottomina elostavat; — tai kun taas tuli uusi syksy, tuoden taas kalastajat kotiin?… Kaikki sehän oli hänelle samantekevää, ei se tuonut hänelle iloa eikä toivoa. Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, ei ollut mitään, mikä olisi voinut lähestyttää heitä, koska Yann oli unohtanut Sylvestre parankin. Gaudille selveni, että hänen piti ainaiseksi luopua ainoasta unelmastaan, elämänsä ainoasta toivosta; hänen piti heretä ajattelemasta Yannia, kaikkea, mikä vaan miten oli yhteydessä hänen elämänsä kanssa, Islannin nimeäkin, joka vielä hänen tähtensä kajahti niin surullisen viehättävästi hänen korvissaan, ajaa kokonaan pois ne ajatuksen, pyyhkiä ne pois; hänen tuli käsittää, että se oli lopussa ainaiseksi lopussa…
Hän katseli hellästi nukkunutta, vanhaa mummo parkaa, joka häntä vielä tarvitsi, mutta joka kohta oli kuoleva. Ja sitten, miksi hyväksi hän sitten eläisi, tekisi työtä, miksi ja mihin?…
Länsituuli oli taas alkanut riehua ulkona, katosta oli alkanut tippua vettä, tyynesti ja keveästi, se oli kun lapsen itkua, tuulen ulvonnan rinnalla. Ja Gaudin silmistä alkoi vierähdellä kyyneleitä, orvon, hyljätyn kyyneleitä, huulille ne jättivät hiukan katkeran maun, ja sitten ne hiljaa putosivat hänen työlleen, niinkun kesäinen sade, jota ei vihuri kuljettele, vaan joka putoaa raskaasti ja nopeasti ylen täysistä pilvistä. Hän ei voinut nähdä, masentuneena, kauhistuen elämänsä tyhjyyttä, hän kääri kokoon rouva Tressoleurin väljät liivit ja koetti panna maata.
Hän värähteli ojentaessaan jäseniään kauniissa herrassängyssään: se kävi joka päivä kosteammaksi ja kylmemmäksi, — niinkun kaikki muutkin esineet tässä mökissä. — Mutta hän oli nuori ja hän lämpeni ja nukkui kesken itkuaan.
XVI.
Vielä oli kulunut muutamia synkkiä viikkoja, ja oltiin jo helmikuun ensi päivissä, ilma oli jo kaunista ja lauhkeata.
Yann oli käynyt isäntänsä luona, hakemassa osuuttaan viime kesän kalastukseen, hän sai 1500 markkaa, jotka hän perheensä tavan mukaan aikoi jättää äitinsä huostaan. Vuosi oli ollut hyvä ja hän palasi tyytyväisenä kotiin.
Lähellä Ploubazlanekia hän näki väentungoksen tien vieressä: vanha mummo viuhtoi kepillään ja hänen ympärillään oli meluavia poikia, jotka nauroivat… Se oli Moan mummo!… Hän, mummo parka, jota Sylvestre jumaloi; likaisena ja repaleissa, hänestä oli tullut vanha, tylstynyt akanrahjus, jommoisten ympärille ihmiset teillä kokoontuvat!… Se kävi Yanniin sanomattoman kipeästi.
Ploubazlanekin pojat olivat tappaneet mummon kissan, ja hän uhkasi heitä kepillään, vihan ja epätoivon vimmassa.
— Voi toki! jos hän, minun poika parkani olisi ollut täällä, niin ette olisi uskaltaneet, se on varma se, te sen ilkiöt!
Hän näytti langenneen, juostessaan heidän perästään lyödäkseen heitä; päähine oli vinossa, vaatteet aivan likaiset, ja he vielä sanoivat hänen olevan juovuksissa (niinkun joskus sattuu Bretagnessa muutamille vanhus raukoille, jotka ovat saaneet paljon kovaa kokea).
Yann tiesi, ettei se ollut totta, että hän oli kunnianarvoinen vanhus, joka ei koskaan juonut muuta kun vettä.
— Ettekö te häpeä? hän sanoi pojille, mahtavalla äänellään, vihastuneena hänkin.
Ja silmänräpäyksessä kaikki pojat pakenivat pois häpeissään ja hämillään, sillä pitkän Gaosin kanssa ei ollut leikkimistä.
Gaud, joka juuri palasi Paimpolista, tuoden muassaan työtä illaksi, oli nähnyt kaukaa ja tuntenut mummonsa keskellä joukkoa. Peljästyneenä hän tuli juosten saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut, mitä hänelle oli tehty, — ja kun hän näki kissan, ymmärsi hän, että he olivat sen tappaneet.
Hän katsoi avomielisillä silmillään Yanniin, joka ei katsonut poispäin; tällä kertaa he eivät ajatelleet paeta toisiaan, molemmat vain kävivät tulipunaisiksi, sekä Yann että Gaud, veri tulvaili samalla kertaa kummankin poskiin, he katselivat toisiaan vähän hämillään, kun olivat niin likellä toisiaan; mutta vihatta, melkein hellästi, sama sääliväisyyden ja avuliaisuuden tunne heitä yhdisti.
Jo kauvan aikaa olivat koululapset halunneet tappaa kuollutta kissa parkaa, kun se oli niin musta ja oli niin ruma, mutta se oli hyvä kissa, kun sitä katseli likempää, sillä oli hiljainen ja melkein lempeä katse. He olivat tappaneet sen kivittämällä ja toinen silmä oli puhki. Mummo parka höpisi uhkauksia ja meni kotiin päin aivan kiihtyneenä ja hoiperrellen, kantaen kuollutta kissaa hännästä.
Voi minun poika parkaani, poika parkaani… jos hän vielä olisi elossa, niin eivät olisi uskaltaneet tätä tehdä, eivätpä olisi!…
Kyyneleitä vierähteli kurttuisille kasvoille, ja hänen kätensä, joissa suuret siniset suonet näkyivät, vapisivat.
Gaud oli asettanut päähineen suunnilleen, ja koetti lohduttaa häntä hellillä sanoilla. Ja Yannia harmitti, jotta lapset saattoivat olla niin häjyjä. Saattoivat tehdä tämmöistä vanhalle naisparalle. Hänellekin oli kyyneleet tulla silmiin. — Mutta ei kissan tähden, tietysti, sillä nuoret, kovat miehet, semmoiset kun Yann, voivat mielellään leikkiä eläinten kanssa, mutta eivät he niitä sääli; mutta hänen sydäntänsä vihloi, kun hän astui vanhan, uudestaan lapseksi tulleen mummon perästä, joka kantoi kuollutta kissaansa hännästä. Hän ajatteli Sylvestreä, joka oli muoria niin suuresti rakastanut, kuinka kauheasti hän olisi surrut, jos hän olisi aavistanut, että hänen mummonsa näin päättäisi päivänsä pilkattuna ja kurjana.
Gaud pyyteli anteeksi niinkun se, jonka oli vastattava hänen puvustaan.
— Hän on varmaankin langennut, kun on niin likainen, hän sanoi hiljaa, hänen pukunsa ei ole uusi, se on totta, sillä me emme ole rikkaita, herra Yann; mutta minä sitä rakentelin vasta eilen, minä olen varma siitä, että kun minä tänä aamuna läksin, hän oli siististi puettu.
Yann katseli häntä pitkään; tämä pieni yksinkertainen selitys kenties liikutti häntä enemmän kun valituimmat lauseet tai nuhteet ja kyyneleet. He astuivat edelleen vieretysten Moanien mökkiin päin. — Hän tiesi, että Gaud aina oli ollut kaunis, kauniimpi kun kukaan muu, mutta hän näytti hänen mielestään vieläkin kauniimmalta, sen jälkeen kun hän oli tullut köyhäksi ja saanut suruja. Hänen kasvonsa olivat käyneet totisemmiksi, hänen pellavan harmaat silmänsä olivat tulleet ujommiksi, mutta näyttivät kuitenkin tunkevan syvemmälle, sielun pohjaan saakka. Hänen vartalonsa oli myöskin täydelleen kehittynyt. Hän täytti kohta kaksikymmentä kolme vuotta, hän oli kauneutensa kukoistusiässä.
Ja sitten oli hän nyt kalastajan tytön puvussa, mustassa puvussa ei ollut liikoja koristuksia ja päähine oli aivan yksinkertainen. Ei voinut sanoa, mistä se tuli, että hän vieläkin näytti hienolta neidiltä, se oli jotain hänen olennossaan, jotain tiedotonta, josta häntä ei voinut moittia; kenties hänen liivinsä, jotka vieläkin vanhan tavan mukaan olivat enemmän ruumiin mukaisia kun muitten, ilmaisivat selvemmin rinnan ja hartiain pyörevyyden… Mutta ei, pikemmin se asusti hänen tyynessä äänessään ja hänen katseessaan.
XVII.
Nähtävästi hän aikoi seurata heitä ehkäpä kotiin saakka.
He kulkivat kaikki kolme yhdessä eteenpäin, ikäänkun olisivat kissan hautajaisia pitäneet, melkein näytti vähän naurettavalta, kun näki heidän kulkevan kun juhlasaatossa: ihmiset naurahtivat ovissaan heille. Vanha Yvonne keskessä kantaen kissaa; Gaud oikealla puolella, hämillään ja vielä tulipunaisena; suuri Yann vasemmalla, pää pystyssä ja miettivän näköisenä.
Sillä välin oli mummo parka tyyntynyt matkalla melkein äkkiä, hän oli itsestään järjestänyt pukuaan ja mitään sanomatta hän alkoi salaa tarkastaa heitä kumpaakin, ja hänen katseensakin oli taas käynyt selväksi.
Eikä Gaudkaan puhunut mitään, sillä hän pelkäsi antavansa Yannille siten aihetta sanoa jäähyväiset. Hän olisi ainaiseksi tahtonut muistissaan säilyttää sitä lempeätä katsetta, jonka hän oli Yannilta saanut, hän olisi tahtonut ummessa silmin, jotta ei enää näkisi mitään muuta, astua hänen rinnallaan kauvaksi pois, haaveksien vain, eikä niin pian tulla heidän tyhjään, synkkään kotiinsa, jossa kaikki oli katoavaa.
Ovella syntyi tuommoinen epäilyn hetki, jolloin sydän tuntuu herkeävän sykkimästä. Mummo astui sisään taakseen katsomatta, sitten Gaud epäröiden, ja viimeiseksi myöskin Yann astui sisään…
Yann oli ensikertaa heillä, erityisettä syyttä nähtävästi, mitähän hän tahtoi? — Kynnyksen yli astuessaan, liikutti hän kädellään lakkiaan, ja huomattuaan Sylvestren muotokuvan, jota mustista helmistä tehty hautajaisseppele ympäröi, lähestyi hän sitä hitaasti niinkun hautaa.
Gaud seisoi pystyssä, kädet pöydän nojassa. Yann alkoi katsella ympärilleen, ja Gaud seurasi häntä silmillään, kun hän ääneti tarkasteli heidän köyhyyttään. Ja köyhä se olikin, vaikka siivo, näitten armottomain asunto, jotka olivat yhteen yhtyneet. Kenties Yann vähän sääliä tunsi, kun näki hänet kurjassa, kovasta graniitista tehdyssä, olkikatolla varustetussa hökkelissä. Entisestä rikkaudesta ei ollut muuta kun valkea vuode, herrasneidin kaunis vuode jäljellä, ja tahtomattaan Yannin silmät palasivat siihen…
Hän ei sanonut mitään… Miksi ei hän mennyt pois?… Vanha muori, joka valoisina hetkinään vielä oli niin älykäs, ei näyttänyt pitävän lukua hänestä. Ja he seisoivat molemmat vastatusten, äänettöminä ja levottomina, ja lopulta he katselivat toisiaan ikäänkun ratkaisevaa vastausta odottaen. Mutta aika kului ja joka mennyt hetki näytti tekevän äänettömyyden raskaammaksi. Ja he katselivat toisiaan yhä syvemmälle, ikäänkun juhlallisesti odottaen jotain uskomatonta, joka viipyi. — —
— Gaud, Yann kysyi vakavasti, puoliääneen, jos te vieläkin tahdotte…
Mitä hän aikoi sanoa?… Hän oli nähtävästi tehnyt suuren päätöksen, jyrkän, niinkun hänen tapansa oli, ja tehnyt sen äkkiä, ja se tuskin uskalsi pukeutua sanojen muotoon…
— Jos te vieläkin tahdotte… Kalastus on onnistunut hyvin tänä vuonna, ja minulla on vähän rahoja hallussani…
Jos hän vieläkin tahtoi!… Mitä hän tarkotti? Oliko hän kuullut oikein? Hän oli menehtyä sen sanomattoman seikan tähden, mitä hän luuli hänen tarkottavan.
Ja vanha Yvonne jännitti sopessaan korviaan, tuntien onnen lähestyvän.
— Me voisimme mennä naimisiin, neiti Gaud, jos te vieläkin tahtoisitte.
Ja sitten hän odotti vastausta, jota ei tullutkaan… Mikä sitten lie estänyt Gaudia myöntäen vastaamasta? Yann hämmästyi, häntä pelotti, ja Gaud huomasi sen. Hän nojautui kahden käden pöytää vasten, hän oli tullut aivan kalpeaksi, silmät himmenivät, eikä hän saanut sanaa suustaan: hän näytti kauniilta kuolevalta.
— No mutta Gaud, vastaa toki! sanoi vanha mummo, joka oli noussut ylös ja tullut heidän luoksensa. Nähkääs, herra Yann, hän on niin hämmästynyt, täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän vaan saapi mietityksi vähän, niin hän vastaa heti… Istukaa, herra Yann ja juokaa lasi siiteriä meidän kanssamme!
Mutta Gaudista ei ollut vastaajaa, hän ei saanut sanaa suustaan, kiihkoissaan. Se oli siis totta, Yann olikin hyvä, hänellä olikin sydän. Hän näki siis edessään oikean Yannin, jommoiseksi hän oli häntä aina itsekseen ajatellut, huolimatta hänen kovuudestaan, hänen jyrkästä kiellostaan, kaikesta. Yann oli kauvan häntä halveksinut, mutta nyt hän kosi häntä, — nyt kun hän oli köyhä. Epäilemättä kai hänellä siihen joku syy oli ollut, jonka Gaud vastaisuudessa saisi tietää; mutta tällä hetkellä hän ei aikonut vaatia häneltä tiliä, eikä moittia häntä kahden vuoden suruista. Mutta se olikin unohduksissa, sen oli silmänräpäyksessä pyyhkinyt kauvaksi pois suloinen tuulenpuuska, joka kohtasi hänen elämätään. Gaud pysyi vieläkin ääneti, mutta ilmaisi ihastuksensa kosteilla silmillään, joilla hän katseli niin syvästi, ja kyyneltulva alkoi virtailla hänen poskilleen.
— Niin Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset, mummo sanoi, ja minä Häntä kiitän, sillä minä iloitsen, että olen elänyt näin vanhaksi, saadakseni nähdä tämän, ennenkun kuolen.
He seisoivat vielä siinä vastatusten, käsitysten, eivätkä löytäneet mitä sanoa toisilleen; he eivät tienneet ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut kyllin suloinen, ainoatakaan lausetta, joka olisi merkitykseltään ollut sopiva, joka olisi näyttänyt kyllin arvokkaalta katkaisemaan heidän suloista äänettömyyttään.
— Suudelkaa toisianne edes, lapsi kullat… Mutta eiväthän ne puhu mitään!… Herranen aika minkälaisia lapsukaisia minulla tuossa on!… No Gaud, tyttöseni, sano hänelle jotain… Minun aikanani oli muistaakseni tapana suudella toisiaan, kun tultiin kihloihin…
Yann otti hatun päästään pois, oudon kunnioituksen tunteen valtaamana, ennenkun hän kumartui suutelemaan Gaudia — ja hänestä tuntui siltä, kun se olisi ollut ensimäinen todellinen suudelma, jonka hän antoi eläissään.
Gaud suuteli myös Yannia, painaen sydämmellisesti raikkaat huulensa sulhasensa meren rusentamille poskille. Uunin takana sirkka heille lauloi onnea, ja se arvasi oikein tällä kertaa. Ja Sylvestre paran kuva näytti hymyilevän mustan seppeleensä keskeltä. Ja kaikki näytti äkkiä virkistyneen ja nuortuneen synkässä mökissä. Viehättävä sulosointu täytti hiljaisuuden: talven kalpea hämäräkin, jota ikkunan kautta tuli sisään, oli muuttunut kauniiksi, lumoavaksi valoksi…
— Niin sitten kun Yann palaa Islannista kai menette naimisiin, lapsi kullat!
Gaud katsoi alas. Islanti, "Leopoldine", — se oli totta, hän oli jo unohuttanut nämä kauheat esteet. — Islannista palattua!… voi kuinka kauvan vielä piti odottaa, kokonainen, pelonalainen kesä!
Ja Yann polki levottomasti maata jalallaan, hänestäkin se näytti liian pitkältä, ja hän laski nopeasti itsekseen, eikö kiirehtimällä vielä ehtisi viettää häitä ennen lähtöä: niin monta päivää tarvittaisiin paperien kuntoon saamiseen, niin monta päivää kirkossa kuuluttamiseen; aivan oikein, sen mukaan voisivat häät olla kuun 20-25 päivänä, ja sitten heillä vielä olisi kokonainen pitkä viikko yhdessä olla.
— Joka tapauksessa minä aluksi riennän ilmoittamaan sitä minun isälleni, hän sanoi, semmoista kiirettä pitäen, niinkun joka minutti heidän elämätään nyt olisi ollut mitattu ja kallisarvoinen.