NELJÄS OSA.

I.

Illan tullen rakastavaiset mielellään istuvat yhdessä penkeillä ovien vieressä.

Samaa tapaa noudattivat Yann ja Gaudkin. Joka ilta he istuivat armastellen Moanien mökin edustalla, vanhalla graniittipenkillä.

Toisilla on kevät, metsän siimes, viileät illat, kukkivat ruusut. Heillä oli vain helmikuun hämärät, jotka levisivät rannikkomaiseman yli, jossa oli ainoastaan ajonc-pensaita ja kiviä. Ei ollut ainoatakaan vihantaa oksaa heidän yläpuolellaan tai ympärillään, ei muuta kun rajaton taivas, jolla sumupilviä hitaasti kuljeksi. Ja kukkien asemesta ruskeita merileviä, joita kalastajat rannalta tullessaan, olivat kuljettaneet verkoissaan poluille.

Talvet eivät ole kovia näillä tienoin, merituulet tekevät ne lauhkeiksi, mutta hämärä toi kuitenkin tullessaan jäätävää kosteutta ja hienoa läpitunkevaa sadetta, joka asettui hartioille.

He jäivät kumminkin paikoilleen, he viihtyivät hyvin siinä.

Ja penkki, joka oli sataa vuotta vanhempi, ei ihmetellyt heidän rakkauttaan, se oli ennenkin nähnyt paljon semmoista, se oli sukupolvesta sukupolveen kuullut nuorten kuiskailevan lempeitä sanoja, ja aina samoja, toisilleen; se oli tottunut näkemään rakastavaisten aikojen kuluttua tulevan takasin vapiseviksi ja horjuviksi vanhuksiksi muuttuneina, ja istuvan samalle paikalle — mutta päivällä — hengittämään vielä vähän raitista ilmaa ja lämmittelemään viimeisessä auringon paisteessa.

Tuon tuostakin Yvonne muori pilkisti ovesta ulos, katsellakseen heitä. Ei siksi, että hän olisi tahtonut tietää, mitä he tekivät keskenään, mutta vain myötätuntoisuudesta, saadakseen ilokseen katsella heitä ja myös koittaakseen saada heitä sisään. Hän sanoi: — Teille tulee vilu, lapsi kullat, sairastutte vielä. Herranen aika, minä vain kysyn, onko viisasta istua näin kauvan ulkona.

Vilu!… Heilläkö olisi ollut vilu? Eivät he mitään muuta tunteneet kun onnea, he vain iloitsivat, että saivat olla yhdessä, vieretysten.

Ne, jotka illoin kulkivat ohitse, kuulivat kahden äänen hiljaisen pakinan sekaantuvan läheisen meren kuohuntaan. Se oli kun sointuvaa soittoa, Gaudin heleään ääneen yhtyi Yannin matala, jolla oli viehkeä, hellä sointu. Tieltä saattoi erottaa heidän molempien ruumiinpiirteet graniittiseinää vasten, jonka juurella he istuivat: ensin näki Gaudin valkean päähineen sitten koko hänen mustaan pukuun puetun solakan vartalonsa, ja hänen vieressään hänen ystävänsä leveät hartiat. Heidän yläpuolellaan mutkikas olkikatto, ja kaiken tämän ympärillä loppumaton hämärä, ääretön väritön taivas.

Viimein he menivät sisään ja istuivat uunin ääreen, vanha Yvonne oli nukkunut, pää oli painunut ryntäille, hän ei häirinnyt nuoria rakastavaisia. He jatkoivat hiljaista keskusteluaan, heillä oli kahden vuoden äänettömyys palkittava; heillä oli niin paljon sanomista toisilleen, sillä heidän piti niin pian erota.

He olivat päättäneet asua Yvonne muorin luona, joka testamentin kautta luovutti mökkinsä heille; tällä kertaa he eivät panneet toimeen mitään parannuksia ajan puutteesta, mutta Yannin Islannista palattua he aikoivat vähän kaunistaa pientä pesäänsä joka oli jotensakin kolkko.

II.

Kerran illalla Yann huvikseen kertoi tuhansia pikku seikkoja, mitä Gaud oli tehnyt tai mitä hänelle oli tapahtunut heidän ensimäisen yhtymisensä jälkeen, hän mainitsi millaisia pukuja hänellä oli ollut, missä juhlissa hän oli käynyt.

Gaud kuunteli kovin hämmästyneenä. Mistä hän kaiken tämän tiesi? Kuka olisi luullut, että hän huomasi ja että hän muisti semmoisia?

Yann vain nauroi salaperäisesti ja kertoi toisia pikkuseikkoja, semmoisia, jotka Gaud itse melkein oli unohtanut.

Gaud antoi hänen kertoa, eikä häirinnyt häntä enää, odottamaton ilo hänet valtasi kokonaan; hän alkoi aavistaa, käsittää, että Yannkin oli rakastanut häntä koko ajan!… Että hän oli ollut Yannin ajatusten alituisena esineenä, sen hän nyt suoraan tunnusti hänelle.

Mutta, herra Jumala, mikä hänellä oli ollut, miksi hän oli sysännyt häntä luotaan pois, miksi hän oli antanut hänen niin paljon kärsiä?

Aina sama salaisuus, jonka Yann oli luvannut hänelle selittää, mutta jonka ilmaisemista hän aina lykkäsi toistaiseksi, joutuen hämilleen ja omituisesti hymyillen.

III.

Sitten he kerran läksivät Paimpoliin Yvonne muorin kanssa, ostamaan hääpukua.

Niitten hienojen pukujen joukossa, jotka hänellä oli jäljellä entisistä ajoista, olisi kyllä ollut semmoisia, jotka olisi voinut laittaa siksi tilaisuudeksi, tarvitsematta mitään ostaa. Mutta Yann oli tahtonut lahjoittaa sen, eikä Gaudkaan liioin ollut vastustellut: hänestä tuntui niinkun hän jo osaksi olisi ollut Yannin vaimo, kun hänellä oli hänen lahjoittamansa puku, jonka hinta oli maksettu hänen kalastustyöllään ansaitsemilla rahoilla.

He valitsivat mustan, sillä Gaud vielä piti surua isänsä jälkeen. Mutta Yannista ei ollut mikään vaate kyllin kaunista niistä, jotka levitettiin heidän eteensä. Hän oli vähän kopea kauppiasta kohtaan ja hän, joka ennen ei mistään hinnasta olisi mennyt mihinkään Paimpolin puotiin, sekaantui nyt kaikkeen, hän piti huolta puvun kuosistakin; hän tahtoi että siihen pantaisiin suuria samettinauhoja, jotta se tulisi oikein kauniiksi.

IV.

Kerran kun he taas istuivat illalla kivipenkillään ja yö jo alkoi peittää aution rannikon, ja satunnaisesti sattuivat katselemaan oratuomipensasta, joka oli ainoa laatuaan likitienoilla, ja kasvoi kallioitten välissä tien vieressä, niin he puolihämärässä luulivat näkevänsä pensaalla pieniä valkoisia palleroita:

— Voisi luulla sen kukkivan, Yann sanoi. Ja he menivät lähemmäksi, tarkemmin katsomaan.

Se olikin täydessä kukassa. Kun eivät voineet nähdä oikein selvästi, koskettelivat he sitä, ja tunsivatkin sormillaan pikku kukkia, jotka olivat aivan kosteita sumusta. Silloin he ensikerran tunsivat kevään lähestyvän, ja samalla he huomasivat, että päivät jo olivat pitempiä, että ilma jo oli lämpimämpi ja yö valoisampi.

Mutta tämä pensas sentään oli toisia paljon edellä! Ei missään näillä tienoin olisi minkään tien varrella nähty moista. Varmaankin se oli alkanut kukkia heitä varten, heidän lempensä juhlaksi.

— Meidänpä täytyy poimia niitä, Yann sanoi.

Melkein hapuilemalla hän kokosi vihkollisen karkeisiin käsiinsä, suurella kalastajapuukollaan, jota hän aina kantoi vyötäisillään, hän huolellisesti leikkasi kaikki oat pois ja sitten hän pani kukat Gaudin ryntäille.

— Kas niin, aivan kun morsian, hän sanoi ja astui hiukan taapäin, voidakseen pimeästä huolimatta nähdä, sopivatko ne hänelle hyvin.

Heidän alapuolellaan tyyni meri hiljalleen kuohuili rannan kiviä vastaan, kohisten ja vaieten, säännöllisesti, niinkun nukkuva hengittää; se näytti välinpitämättömästi, melkeinpä suotuisasti katselevan heidän rakkauttaan.

Päivät tuntuivat heistä pitkiltä iltaa odottaissa, ja kun he kymmenen lyönnillä erosivat, olivat he ikävissään, että se jo oli loppunut.

Heidän täytyi joutua, jouduttaa paperia ja muita, he pelkäsivät, etteivät joutuisi valmiiksi, että täytyisi antaa onnen paeta syksyyn saakka, epävarmaan tulevaisuuteen…

Ilta, synkkä paikka, meren yhtämittainen kohina ja kuumeentapainen huoli, että aika niin pian kului, kaikki nämä seikat yhteensä tekivät heidän rakastelemisensa omituiseksi, melkein alakuloiseksi He olivat erilaisia rakastavaisia kun muut, vakavampia ja levottomampia rakkaudessaan.

Yann ei koskaan sanonut, mitä hänellä kahden vuoden kuluessa oli ollut häntä vastaan, ja kun hän illalla oli mennyt pois, kiusasi tämä salaisuus Gaudia. Että Yann häntä suuresti rakasti, hän kuitenkin varmaan tiesi.

Se oli totta, että Yann oli rakastanut häntä koko ajan, mutta ei niinkun nyt: nyt se kasvoi hänen sydämmessään ja päässään niinkun meren vuoksi, joka nousee ja nousee, kunnes se täyttää kaikki. Ei hän koskaan ennen ollut sillä tavalla rakastanut.

Joskus hän kävi kivipenkille virumaan ja pani päänsä Gaudin polville ja antoi hyväillä itseään niinkun lapsi, mutta äkkiä hän taas nousi ylös, peljäten sitä sopimattomaksi. Hän olisi tahtonut käydä maahan Gaudin jalkojen juureen ja olla siinä nojaten päätään hänen helmoihinsa. Paitse sitä veljen suudelmaa, jonka hän antoi hänelle tullen mennen, ei hän uskaltanut suudella häntä. Hän jumaloi jotain näkymätöntä, jota hänessä oli, joka oli hänen sielunsa, joka kuvastui hänen äänensä puhtaassa, tyynessä soinnussa, hänen hymyilyssään, hänen kauniissa, kirkkaassa katseessaan.

Ja että hän oli samalla nainen, lihaa ja verta, ja kauniimpi ja lumoavampi kun kukaan muu, että hän kohta oli hänen omansa niin kokonaan, kun kukaan hänen entisistä rakastetuistaan, ja että hän ei kuitenkaa herennyt olemasta itsenään!… Tämä ajatus värisytti häntä sisintä sisustaa myöten; hän ei ensiksi voinut käsittää semmoista onnea. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut, kunnioituksesta, hän melkein kysyi itseltään uskaltaisiko hän…

V.

Eräänä sateisena iltana he istuivat vieretysten uunin edessä ja Yvonne muori torkkui vastapäätä heitä. Liekki, joka hyppelehti takassa palavilla oksilla, kuljetteli edestakasin heidän suurennettuja kuvaisiaan mustalla seinällä.

He puhelivat hiljaan keskenään, niinkun rakastavaisilla on tapana. Mutta tänä iltana syntyi pitkiä tuskastuttavia aukkoja heidän keskusteluunsa. Etenkin Yann ei sanonut paljon mitään ja katsoi poispäin puoleksi hymyillen vältellen Gaudin katseita.

Gaud oli nimittäin koko illan ahdistanut häntä kysymyksillä, hän tiedusteli sitä salaisuutta, jota hän ei saanut Yannia ilmaisemaan ja Yann huomasi, ettei hän tällä kertaa pääsisi vähemmällä: Gaud oli liian älykäs ja oli liian lujasti päättänyt ottaa asiasta selon; Yann ei keksinyt mitään tekosyytä pulasta päästäkseen.

— Oliko minusta puhuttu pahaa? hän kysyi.

Yann koitti vastata myöntäväisesti. Puhuttu pahaa, ooh!… hänestä oli puhuttu paljon Paimpolissa ja Ploubazlanekissa…

Gaud kysyi mitä oli puhuttu. Yann joutui hämille eikä voinut sanoa. Ja
Gaud huomasi, että se mahtoi olla jotain muuta.

— Oliko se minun pukuni, Yann?

Pukuko, oli kai sekin osansa pannut, hän oli ennen ollut liian hienosti puettu tullakseen yksinkertaisen kalastajan vaimoksi. Mutta viimein Yannin täytyi myöntää, ettei pääsyy ollut siinä ollut.

— No oliko se siksi, että meitä niihin aikoihin pidettiin rikkaina?
Pelkäsitkö sinä rukkasia.

— No en.

Hän vastasi niin lapsellisen varmasti, jotta se oikein huvitti Gaudia.
Ja sitten he taas olivat ääneti ja ulkoa kuului meren tuulten vingunta.

Ja katsellessaan Yannia, alkoi uusi ajatus hänessä herätä ja hänen muotonsa muuttui samalla:

— Se ei ollut yksikään näistä syistä, Yann, — mutta mikäs se oli? ja hän katsoi häntä kirkkain silmin, vastustamattoman kysyväisesti hymyillen, niinkun se, joka on oikein arvannut.

Ja Yann katsoi nauraen poispäin.

Siinä se siis oli, Gaud oli päässyt asian perille: syytä hän ei voinut sanoa, koska ei ollut mitään, eikä ollut koskaan ollut. Hän vain yksinkertaisesti oli asettunut vastakynteen (niinkun Sylvestre ennen oli sanonut) ja siinä oli kaikki. Mutta kyllä häntä oli kiusattukin Gaudilla! Koko maailma oli siihen sekaantunut, hänen vanhempansa, Sylvestre, hänen kalastustoverinsa, vieläpä Gaud itsekin. Ja hän oli alkanut panna vastaan, itsepintaisesti panna vastaan, ja kuitenkin oli hänen sydämmensä pohjalla elänyt se ajatus, että kerran, kun ei kukaan arvannutkaan, hän lopulta myöntyisi.

Ja se oli tämmöisen Yanninsa lapsellisuuden tähden, kun Gaud oli hyljättynä ikävöinyt kaksi vuotta ja halunnut kuolla…

Kun Yann huomasi joutuneensa kiinni, niin hän ensiksi tuli hämille ja nauroi vähän, mutta sitten hän katsoi Gaudia silmiin vakavasti ja kysyväisesti vuorostaan: antoiko hän anteeksi? Hän katui suuresti nyt, että oli tuottanut niin paljon huolta ja tuskaa, antoiko hän anteeksi?…

— Minun luonteeni on semmoinen, Gaud, hän sanoi. Kotona vanhempiani kohtaan olen minä samanlainen. Joskus kun minä satun pahalle päälle, saatan minä olla kokonaisen viikon heille vihoissani ja puhun tuskin kenenkään kanssa. Ja kuitenkin minä heitä rakastan, niinkun tiedät, ja lopulta minä aina tottelen heitä kaikessa, mitä he vaan tahtovat, ikäänkun vielä olisin kymmenvuotias lapsi… Luuletko sinä, että minä todellakaan en aikonut mennä naimisiin! Ei siihen missään tapauksessa olisi kauvalti ollut, siitä voit olla varma, Gaud!

Josko Gaud antoi hänelle anteeksi! Hän tunsi vienojen kyynelten tulevan silmiinsä, viimeinenkin jäännös hänen entistä suruaan haihtui, kun hän kuuli Yannin tunnustuksen. Ja muuten ei nykyinen hetki olisi ilman entisiä kärsimyksiä ollut niin suloinen; nyt kun se oli mennyttä, hän melkein iloitsi, että oli kestänyt koettelemuksen ajan.

Nyt oli kaikki selvillä heidän välillään; odottamattomalla tavalla heidän välinsä kyllä oli selvinnyt, mutta täydellisesti; heidän sielujensa välissä ei ollut enää mitään verhoa. Yann veti Gaudin syliinsä ja he istuivat kauvan aikaa käsitysten, poski vasten poskea, eivätkä kaivanneet enää mitään selityksiä, istuivat vaan ääneti. Ja heidän syleilynsä oli niin puhdas, että kun Yvonne muori heräsi, he jäivät samaan asentoon vähääkään hämmästymättä.

VI.

Oli kuusi päivää ennen Islantiin lähtöä. Heidän hääsaattonsa tuli Ploubazlanekin kirkosta, riehuva tuuli ajoi heitä takaa ja taivas oli pilvissä ja synkkänä.

He olivat kauniita molemmat, kun kulkivat käsitysten, kulkivat kun kuninkaat pitkän saaton etupäässä, kulkivat kun unessa. Tyyninä, umpimielisinä, vakavina, he eivät näyttäneet mitään näkevän, he näyttivät hallitsevan elämää ja olevan sen yläpuolella. Tuulikin näytti heitä kunnioittavan, mutta heidän takanaan astuvan saaton nauravia, iloisia paria saattoivat länsituulen puuskat epäjärjestykseen. Siellä oli useita nuoria, joissa elinvoimat kuohuivat yli reunojen; toisia oli harmaapäitä, mutta nekin hymyilivät muistellessaan omia häitään ja ensimäisiä aviovuosiaan. Yvonne muori oli myöskin muassa, tuuli häntä vaivasi, mutta muuten hän näytti melkein onnelliselta, hän nojautui Yannin vanhan enon käsivarteen, ja tämä sanoi hänelle entisen ajan kohteliaisuuksia; ja muorilla oli uusi, kaunis päähine, joka oli ostettu tilaisuutta varten ja sama vanha huivi, se oli kolmatta kertaa värjätty — tällä kertaa mustaksi Sylvestren tähden.

Tuuli se teki kepposiaan erotuksetta kaikille vieraille, nosteli hameen helmoja ja käänteli nutun liepeitä ja lennätteli hattuja ja päähineitä.

Kirkon portilla oli morsiuspari paikkakunnan tavan mukaan ostanut itselleen tekokukkavihkoja juhlapukunsa koristeeksi. Yann kiinnitti kukkansa, mihin sattui, leveälle rinnalleen, mutta muutamille sopii kaikki. Mitä Gaudiin tulee, niin vieläkin ilmaantui hieno neiti siinä tavassa, millä karkeatekoiset kukkaset olivat kiinnitetyt hänen pukuunsa, joka luontevasti niinkun ennenkin verhosi hänen täyteläistä vartaloaan.

Viulunsoittaja, joka kulki kaikkein ensimäisenä, ja oli melkein pyörryksissä tuulen tähden, vingutti vimmatusti viuluaan; sävelet tulivat vaan katkonaisesti korviin, ja keskellä tuulen pauhinaa, se kuului hullunkuriselta ja kimakammalta kun lokin huuto.

Koko Ploubazlanek oli liikkeessä heitä katsomassa. Näistä häistä oli puhuttu paljon, oli tullut kaukaakin ihmisiä juhlasaattoa katsomaan; joka paikassa tienristeyksissä seisoi ihmisiä heitä odottamassa. Melkein kaikki Paimpolin "islantilaiset", Yannin toverit, olivat siellä. He tervehtivät ohikulkevaa morsiusparia; Gaud vastasi keveästi kumartain neidin tavalla, sievästi ja vakavasti, ja pitkin matkaa häntä kaikki ihmettelivät.

Ympäristön kurjimmistakin hökkeleistä oli tullut niitten asukkaat, kerjäläisiä, mielenvikaisia ja vaivaisia. He olivat asettuneet tievarsille soittoineen, karmonineen ja positiivineen, he ojentelivat käsiään, lautasiaan ja hattujaan, vastaanottaakseen niitä almuja, joita Yann heille jakeli komealla tavalla ja Gaud hymyillen ylevästi kun kuningatar. Siinä oli kerjäläisiä, jotka olivat hyvin vanhoja, tukka oli käynyt harmaaksi heidän päässään, joissa ei koskaan ollut ajatuksia ollut, he istuivat kyykyssä jossain kuopassa ja näyttivät samanlaisilta kun maa, josta vain puoleksi tuntuivat kehittyneen ja johon he kohta palasivat, koskaan ajatusta ajattelematta; heidän tylsät katseensa huolestuttivat, samoin kun heidän surkastuneen ja hyödyttömän olonsa salaisuus. Mitään ymmärtämättä he katselivat ohikulkevaa, rikkaan, loistavan elämän juhlasaattoa.

Matkaa jatkettiin Pors-Evenin kylän ja Gaosien talon ohitse. He menivät, niinkun vanhastaan oli tapana kaikilla Ploubazlanekin morsiuspareilla, Kolminaisuuden kappeliin, joka on Bretagnen äärimäisellä niemellä,

Viimeisen ja uloimman kallion juurella se on matalalla kivijalalla aivan rannalla ja tuntuu jo olevan meren aluetta. Siihen tullakseen pitää kulkea kapeata polkua graniittilouhikon läpi. Ja hääsaatto hajaantui kolkon niemen rinteelle, louhikkoon, iloiset ja kohteliaat leikkipuheet hälvenivät kokonaan tuulen ja aaltojen kohinaan.

Oli mahdotonta päästä kappeliin, tämmöisen myrskyn riehuessa, tie ei ollut turvallinen ja meri tyrskyili liian korkealle. Valkea, vaahtoinen ryöppy kohosi korkealle ilmaan ja pudotessaan räiskyi joka taholle ja kasteli kaikki.

Yann, joka kulki ensimäisenä käsitysten Gaudin kanssa, väistyi ensinnä tyrskyn edestä, ja hänen takanaan seisoi hääsaatto hajallaan kallioilla, näytti siltä, kun hän olisi tullut näyttämään vaimoaan merelle, mutta se näytti uhkailevan uutta morsianta.

Kun hän kääntyi takasin, huomasi hän viulunsoittajan, joka oli kiivennyt harmaalle kalliolohkareelle, ja koitti kahden vihurin lomassa uudestaan alkaa häätanssia.

— Heitä soittosi, mieskulta, hän sanoi hänelle, meri meille soittaa toista, jossa on enemmän voimaa kun sinun.

Ja samalla alkoi rankkasade, joka oli aamusta aikain uhkaillut. Silloin syntyi yleinen sekamelska, huutaen ja nauraen ihmiset kiipeilivät kallioita ylös ja pakenivat Gaosien talon suojaan.

VII.

Juhlapäivälliset syötiin Yannin vanhempien luona, sillä Gaudin asuntoa pidettiin liian köyhänä.

Ylhäällä, suuressa, uudessa kammarissa oli katettu pöytä morsiusparille ja viidelle kolmatta vieraalle, siellä oli veljiä ja sisaria, serkku Gaos-luotsi, Guermeur, Keraez, Yvon Duff, kaikki entisiä "Marian" miehiä, jotka nyt olivat "Leopoldineen" pestattuja; neljä kaunista morsiusneitiä, joilla oli palmikot kiehkurassa korvien yläpuolella, niinkun ennen muinoin bysantinilaisilla keisarinnoilla, ja valkoiset päähineet uutta kuosia, merisimpsukan muotoiset; neljä sulhaspoikaa, kaikki islantilaisia, rotevia miehiä, joilla oli rohkea katse kauneissa silmissä.

Alakerrassakin tietysti syötiin ja puuhattiin, koko loppuosa juhlasaattoa siellä tungeskeli, ja naiset, jotka olivat Paimpolista palkatut auttamaan, juoksentelivat pää pyörällä suuren lieden edessä, joka oli täynnä pannuja ja patoja.

Yannin vanhemmat kyllä olisivat toivoneet pojalleen rikkaampaa vaimoa, mutta Gaud oli tunnettu viisaaksi ja kunnon tytöksi; ja vaikka hän olikin kadottanut kaiken omaisuutensa, oli hän seudun kaunein tyttö ja heille oli mieleen nähdä niin komeata paria.

Isä vanhus puheli syödessä iloissaan näistä naimisista:

— Gaosia yhä lisääntyy, eikä niistä ole puutetta entisestäänkään
Ploubazlanekissa.

Ja laskien sormilla hän kertoi eräälle morsiamen enolle, kuinka monta sen nimellistä oli: hänen isällänsä, joka oli nuorin yhdeksästä veljestä, oli ollut kaksitoista lasta, jotka kaikki olivat serkusten kanssa naimisissa, ja siitä oli jo siunaantunut Gaosia, huolimatta niistä, jotka olivat Islantiin hukkuneet.

Minä puolestani olen myöskin nainut Gaosin, sukulaisen, ja meillä kahdella on neljätoista lasta.

Ja ajatellessaan tätä lapsilaumaa hän iloitsi ja pudisteli päätään.

Niin, niin! oli ollut työ ja tuska kasvattaissa neljäätoista pientä Gaosia, mutta nyt he pitivät itse huolta itsestään, ja sitten ne 10,000 markkaa, jotka hän oli saanut haaksirikkoutuneesta laivasta, olivat auttaneet heitä hyvälle varallisuuden kannalle.

Ja iloissaan Guermeur serkku myös kertoi seikkailujaan asevelvollisuus ajaltaan, tarinoita Kiinasta, Antilleiltä, Brasiliasta, ja nuoret miehet, joiden kohta piti sinne lähteä, katselivat kummeksien häntä.

Ja vanhat merimiehet, istuen pöydän ääressä, nauroivat lapsellista, hiukan ivallista nauruaan.

Mutta ulkona ei sää asettunut, vaan päinvastoin; myrsky ja sade riehuivat pimeässä yössä. Vaikka oli tarpeellisiin varokeinoihin ryhdytty, niin muutamat kumminkin pelkäsivät satamassa olevia laivojaan, ja tuumivat lähteä niitä katsomaan.

Alakerrasta alkoi kuulua vieläkin iloisempaa mellakkaa, siellä nuoremmat vieraat söivät hääateriaa, istuen sikin sokin miten sattui, ne olivat pikkuserkkuja, jotka milloin oikein huusivat ilosta, milloin nauruun purskahtivat; siiteri jo alkoi vaikuttaa.

Oli tarjottu keitettyä lihaa, paistettua lihaa, kananpaistia, monenlaista kalaa, munapiiraita ja leivoksia.

Oli keskusteltu kalastuksesta ja salakuljetuksesta, oli kerrottu millä kaikilla tavoilla saattaa tullimiehiä peijata, jotka, niinkun tiedetään, ovat meren kulkijain vihollisia.

Ylhäälläkin kunniapöydän ääressä alettiin jutella hieman rohkeita tarinoita.

Ja tuuli se ulvoi savutorvessa niinkun kidutettu paholainen; joskus se kamalan voimakkaasti tutisutti koko taloa kiviperustaa myöten.

— Luulisi, että se on vihoissaan meille, kun me iloitsemme, sanoi luotsiserkku.

— Ei, se on meri, joka on tyytymätön, Yann vastasi, hymyillen
Gaudille, — siksi että minä olen luvannut viettää häitä sen kanssa.

Vähitellen omituinen laimeus alkoi vallata heidät molemmat; he puhelivat hiljaa keskenään, istuen käsitysten ikäänkun yksinään keskellä toisten iloa. Yann, joka tunsi viinin vaikutuksen, ei juonut mitään koko illassa. Ja hän, aika mies, punastui, kun joku hänen islantilaiskumppaneistaan sanoi merimiessukkeluuksia ensi yöstä.

Joskus hän tuli alakuloiseksi, kun tuli ajatelleeksi Sylvestreä. Muuten oli päätetty, ettei tanssittaisi Gaudin isän ja hänen tähtensä.

Syötiin jo jälkiruokaa ja kohta piti laulujen alkaa. Mutta sitä ennen oli rukoiltava perheen vainaajain puolesta; häissä ei tätä uskonnollista tapaa koskaan laiminlyödä, ja kun isä Gaos nousi ylös, paljastaen valkean päänsä, niin kaikki vaikenivat:

— Tämä on, hän sanoi, Guilleaume Gaosille, minun isälleni.

Ja ristien silmänsä hän alkoi lukea vainaajalle isämeidän rukousta latinaksi:

— Pater noster, qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum…

Oli niin hiljaa kun kirkossa, alakerrassakin, nuorten iloisen pöydän ääressä. Kaikki läsnäolijat toistivat itsekseen nämä ikuiset sanat.

— Tämä on Yves ja Jean Gaosille, minun veljilleni, jotka hukkuivat Islannin mereen… Tämä on Pierre Gaosille, minun pojalleni, joka hukkui "Zelien" haaksirikkoon…

Sitten kun kukin Gaos oli saanut rukouksensa, hän kääntyi Yvonne muoriin:

— Tämä, hän sanoi, on Sylvestre Moanille.

Ja hän luki rukouksen. Silloin Yann itki.

— … Sed libera nos a malo. Amen.

Sitten ruvettiin laulamaan. Lauluja, joita oli opittu sotapalveluksessa, jossa, niinkun tiedetään, on hyviä laulajia paljon.

    Me uljaita poikia olemme, joita
    Ei murra, ei voita
    Ees kohtalotkaan.
    Hei! Eläkööt merimiehet urheakkaat.

Laulun lauloi muuan sulhaspojista niin tuntehikkaasti, jotta se tunki sydämmeen, loppusanat toisti kaikuva kuoro.

Mutta vastanaineet sitä kuuntelivat niinkun hyvinkin kaukaista. Kun he katselivat toisiaan, välähteli silmissä tumma hohde, he puhelivat yhä hiljemmin keskenään, istuen vieläkin käsitysten, ja Gaud loi silmänsä usein maahan, vähitellen yhä suurempi ja yhä lumoavampi pelko hänet valtasi.

Nyt luotsi serkku omasta puolestaan tarjosi viiniä; hän oli hyvin varovasti tuonut sitä muassaan, piteli pulloa hellästi kyljellään, sitä ei saanut nostaa pystyyn, hän sanoi.

Hän kertoi viinin tarinan: kerran kun hän oli kalassa, näki hän aution laivan kelluvan yksin merellä, hän ei mitenkään voinut kuljettaa sitä muassaan, se oli liian suuri; hän oli sen upottanut, kannettuaan veneesensä, mitä siinä vain oli pulloja ja semmoisia. Mutta eihän se kaikkia kantanut. Hänen täytyi kutsua avuksi toisia luotsia ja kalastajia; mitä vaan oli purjetta, oli kokoontunut tämän löytökäisen ympärille.

— Ja niitä oli toinenkin juovuksissa, kun tultiin Pors-Evenin satamaan.

Myrsky se yhä jatkoi kauheata riehuntaansa.

Alakerrassa lapset tanssivat piiritanssia; muutamat olivat nukkuneet — kaikkein pienimmät Gaosit; — mutta toiset olivat vallan vimmoissaan, pikku Laumek ja pikku Fatek päämiehinä, he tahtoivat välttämättömästi hypätä ulkona, ja joka kerran kun he aukaisivat oven, syöksähti raivoisa tuuli sisään ja sammutti kaikki kynttilät.

Luotsi serkku kertoi tarinansa loppuun. Hän oli osalleen saanut neljäkymmentä pulloa, mutta hän pyysi, ettei asiasta kellekään puhuttaisi herra komisarjuksen tähden, joka voisi vetää hänet oikeuteen, kun hän ei ollut ilmoittanut haaksirikkoa.

— Mutta nämä pullot, hän sanoi, piti kätkeä, jos niitä olisi saanut ilmoilla pitää, niin olisi niissä ollut vallan mainiota viiniä, sillä siinä oli enemmän rypäleen mehua, kun kaikissa Paimpolin kauppiaitten kellareissa yhteensä.

Kukaties missä haaksirikosta pelastettu viini oli kasvanut? Se oli väkevää, tummanväristä, siinä oli paljon merivettä seassa, ja suolan maku tuntui selvään. Kuitenkin sitä pidettiin hyvin hyvänä ja useimpia pulloja tyhjennettiin.

Päät alkoivat käydä raskaiksi, äänet epäselviksi ja pojat suutelivat tyttöjä.

Laulua jatkettiin iloisesti, kuitenkin olivat mielet levottomia, ja miehet ilmaisivat toisilleen levottomuuttaan, kun myrsky yhä paisui.

Ulkona riehui myrsky hurjemmin kun koskaan. Se oli yhtä ainoata, yhtämittaista, kiihtyvää, uhkaavaa huutoa, oli kun tuhannet raivoavat pedot olisivat yhtä aikaa ulvoneet täyttä kulkkua.

Luuli kuulevansa kaukaisten kanuunain jyminän, se oli meri, joka jyski vasten Ploubazlanekin rannikkoa; — se näytti todellakin olevan tyytymätön, ja Gaudin sydäntä ahdisti tämä kamala soitto, jota ei kukaan ollut tilannut heidän hääjuhlaansa.

Kun keskiyön aikaan tuuli vähän asettui, nousi Yann äkkiä ylös ja antoi vaimolleen merkin, että hänellä oli hänelle jotain sanottavaa.

Hän tahtoi, että he lähtisivät kotiin… Gaud punastui ja joutui hämille. Hän sanoi, että oli epäkohteliasta lähteä näin äkkiä ja jättää muut.

— Eikö mitä, Yann sanoi, isä itse lupasi, mennään vaan.

Hän veti Gaudin mukaansa.

He riensivät salaa pois.

Ulkona oli kylmä, synkkä yö, ja myrsky raivosi. He läksivät juoksemaan, käsitysten. Korkealla kalliotiellä arvasi, vaikka ei nähnyt, että oli lähellä riehuva meri, josta tämä melu tuli. He juoksivat molemmat, eteenpäin kumartuneina, sillä tuuli puski heitä vasten kasvoja, joskus heidän täytyi kääntyä taaksepäin, käsi suun edessä, vetääkseen henkeä, jonka tuuli oli katkaissut.

Ensiksi Yann pani kätensä hänen vyötäisilleen ja kohotti häntä ylös, jottei hänen helmansa likaantuisi, eikä hänen tarvitsisi astua kauneilla kengillään veteen, jota virtaili jokapaikassa, mutta sitten hän otti hänet kokonaan syliinsä ja juoksi eteenpäin vielä nopeammin… Ei hän ollut luullut niin suuresti rakastavansa! Ja Gaud jo oli kolmekolmatta vuotta ja hän itse kohta kahdeksankolmatta; ja jo kaksi vuotta sitten he olisivat voineet olla naimisissa ja yhtä onnellisia kun tänä iltana.

Viimein he tulivat kotiinsa, pieneen matalaan mökkiinsä, jossa oli kostea maaperä lattiana ja katto olesta ja sammalesta; — ja he sytyttivät kynttilän, jonka tuuli sammutti kahdesti.

Vanha Moan muori oli saatettu kotiin, ennenkun ruvettiin laulamaan ja hän oli jo maannut kaksi tuntia kaappisängyssään, jonka ovet hän oli sulkenut; he lähestyivät kunnioittavaisesti ja katselivat häntä ovien leikkauksista, sanoakseen hänelle hyvää yötä, jollei hän sattuisi nukkumaan. Mutta he näkivät, että hänen arvokkaat kasvonsa pysyivät liikkumattomina ja silmät suljettuina, hän nukkui tai ainakin oli nukkuvinaan, ettei hän heitä häiritsisi.

He tunsivat olevansa yksin, kahden kesken.

Se oli pieni ja matala heidän mökkinsä, ja siellä oli kylmä. Jos Gaud olisi ollut rikas niinkun ennen, niin ilokseen hän olisi somennellut sievän huoneen, ei tämmöisen, jossa oli maalattia… Hän ei vielä ollut oikein tottunut karkeisiin graniittiseiniin, siihen tylyyn muotoon, joka kaikilla esineillä oli täällä, mutta hänen Yanninsa oli hänen kanssaan; ja hänen läsnäolonsa muutti kaikki, ja hän näki vain hänet…

Heidän ympärillään, heidän hääyökseen, soitti yhä sama näkymätön soittokunta.

Huuh!… huuh!… Milloin tuuli ulvoi täyttä kulkkua, ikäänkun vavisten raivosta; milloin se kuiskaten toisteli uhkauksiaan, ikäänkun häjysti ilkkuen, kimakasti vinkuen ja viheltäen kun pöllö.

Ja merimiesten suuri hauta oli aivan lähellä, se aaltoili ja riehui ja jymisten se pieksi kallioita.

Kerran vielä jonakin yönä, se oli saaliinsa ottava, ja taistelu oli taisteltava ulkona kylmällä, mustalla, raivoavalla merellä; — he tiesivät sen…

Mutta vähät siitä! Tällä hetkellä he olivat maalla, suojassa sen hyödyttömältä raivolta, joka palasi itseensä. Köyhässä, synkässä mökissään, jonka läpi tuuli vinkui, he antautuivat toisilleen, ajattelematta mitään muuta tai kuolemaa, rakkauden ikuinen lumousvoima oli heidät yhdistänyt.

XIII.

He olivat mies ja vaimo kuusi päivää.

Lähdön edellisinä päivinä kaikki vain puuhailivat matkavarustuksia. Apulaisnaiset kantoivat suolaa ruumaan, miehet järjestelivät taklinkia, ja Yannin kotona äiti ja sisaret aamusta iltaan valmistelivat öljyvaatteita ja mitä muuta matkalle tarvittiin. Sää oli rumaa ja meri, joka tunsi päiväntasauksen lähestyvän, kuohuili levottomana.

Gaud autteli huolestuneena välttämättömiä varustuksia tehtaissa, hän luki päivän nopeat hetket, odotellen iltaa, jolloin työn loputtua hän sai Yanninsa yksin haltuunsa.

Lähtisikö hän tulevinakin vuosina matkalle? Hän toivoi saattavansa pidättää häntä, mutta ei vielä uskaltanut puhua hänelle siitä… Ja kuitenkin Yannkin rakasti, ei hän koskaan ennen ollut tuntenut samaa; tämä oli jotain aivan toista, se oli luottavaa, raikasta hellyyttä.

Se Gaudia etenkin ihastutti ja kummastutti, että Yann oli niin hellä ja lapsellinen, samanen Yann, jonka hän oli joskus Paimpolissa nähnyt kopeasti ja halveksien kohtelevan rakastuneita tyttöjä. Hänen kanssaan ollessa Yann aina oli luonnollinen ja lempeä, ja hän ihaili hänen ystävällistä hymyilyään, joka aina tuli näkyviin, kun heidän katseensa sattuivat yhteen. Asian laita on näet se, että nämä luonnolliset ihmiset pitävät avioliittoa pyhänä.

Gaud oli kuitenkin hyvin levoton onnessaan, joka hänestä tuntui liian odottamattomalta, epävarmalta kun uni.

Ensiksikin olisiko Yannin rakkaus pysyväinen?… Joskus hän ajatteli Yannin entisiä rakastettuja, hänen seikkailujaan, hänen kiivasta luonnettaan, ja häntä alkoi peloittaa: pysyisikö hän aina yhtä hellänä, yhtä lempeänä ja kunnioittavaisena!

Todellakin kuuden päivän naimisista ei semmoiselle rakkaudelle, kun heidän, ollut miksikään, kun pikkuisen kiihkoista esimakua elämästä, joka ehkä oli ulottuva kauvaksi tulevaisuuteen! Tuskinhan he olivat saaneet puhella keskenään, nähdä toisiaan, päästä käsittämään, että he kuuluivat yhteen. — Ja kaikki heidän tuumansa yhteiselämästä, tyynestä rauhasta, talouden järjestämisestä oli täytynyt pakosta jättää kotiintuloon…

Seuraavina vuosina hän millä hinnalla hyvänsä estäisi häntä Islantiin lähtemästä!… Mutta kuinka se kävisi päinsä? Ja mitä he sitten tekisivät elääkseen, kun eivät kumpikaan olleet sen rikkaampia?… Ja sitten Yann rakasti niin suuresti kalastaja-ammattiaan…

Mutta sittenkin hän aikoi seuraavina vuosina koettaa pidättää häntä, hän siihen panisi kaiken tahtonsa, kaiken ymmärryksensä ja koko sydämmensä. Hän oli islantilaisen vaimo, surukseen hän oli näkevä kevään lähestyvän, ja joka kesän hän oli viettävä surullisena ja levottomana. Ei, nyt kun hän rakasti häntä enemmän, kun koskaan oli voinut kuvailla, hän tunsi sanomatonta tuskaa, ajatellessaan tulevia vuosia…

Yhden ainoan kevätpäivän he saivat elää yhdessä. Se oli lähtöpäivän edellinen päivä, laivan taklinki oli jo saatu kuntoon, ja Yann oli koko päivän hänen kanssaan. He kävelivät käsitysten pitkin tietä, niinkun rakastavaisilla on tapana, aivan likitysten, ja puhellen tuhansista seikoista. Ihmiset hymyilivät, kun näkivät heidän kuljeksivan:

— Ne ovat Gaud ja suuri Yann Pors-Evenistä… äskennaineet!

Se oli oikea kevätpäivä, tämä viimeinen päivä; oli outoa nähdä äkillistä, suurta tyyneyttä, pilvenhattaraakaan ei ollut taivaalla, joka tavallisesti oli niin myrskyinen. Ei tuulen henkäystä liikkunut. Meri näytti niin lempeältä, se oli ylt'yleensä vaalean sininen ja aivan tyyni. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Bretagnen karu maa imi itseensä täysin määrin valkeata, loistavaa valoa, joka oli sille niin hienoa ja harvinaista; sen syrjäisimmätkin osat näyttivät iloitsevan ja virkistyvän. Ilma oli vienon lämmintä, se maistui kesältä, ja tuntui siltä, kun se aina vastakin olisi pysyvä semmoisena, kun ei enää voisikaan olla rumaa säätä ja myrskyä. Pilvien muuttuvaiset varjot eivät enää kiidelleet pitkin niemiä ja lahtia, joiden suuret, muuttumattomat piirteet näkyivät selvästi auringon paisteessa; ne näyttivät lepäävän nekin nauttien rauhaa, jonka ei luullut koskaan loppuvan… Ja kaikki tämä näytti olevan vaan suloistuttamassa ja ikuistuttamassa heidän rakkauden juhlaansa; — ja tien varsilla jo näkyi aikaisia kukkia, kevään esikkoja tai orvokkia, mutta ne olivat vielä heikkoja ja hajuttomia.

Kun Gaud kysyi:

— Kuinka kauvan sinä minua rakastat, Yann?

Hän vastasi hämmästyneenä katsoen häneen rehellisillä, kauneilla silmillään:

— Mutta Gaud, aina…

Ja kun hän sanoi tämän sanan yksinkertaisesti, kaunistelematta, näytti sillä olevan ikuinen merkitys.

Gaud nojautui hänen käsivarttaan vasten. Täytetyn unelmansa hurmauksessa, hän liittyi likemmäksi häntä, vieläkin levottomana, — tuntien, että häntä oli niin vaikea pidättää kun meren suuria lintuja… Huomenna oli hän jo kaukana merellä!… Ja tällä kertaa oli jo liian myöhäistä, hän ei enää voinut estää häntä lähtemästä…

Kalliotieltä, jota myöten he kävelivät, näki yli koko rannikkomaiseman, joka näytti olevan aivan puutonta, se oli täynnä kiviä ja siellä täällä vaan oli matalia ajonc-pensaita. Kalastajamökit olivat hajallaan kallioitten välissä, vanhat seinät olivat graniittia, olkikatot olivat jyrkkiä ja mutkikkaita, puhkeava keväinen sammal ne pani vihoittamaan; ja äärimäisenä meri, ikäänkun suuri, läpikuultava kummitus, levitti ääretöntä, ikuista kehäänsä, joka näytti ympäröivän kaikkea.

Gaud kertoili huvikseen Yannille, mitä kummallista, ihmeellistä hän oli nähnyt Parisissa, jossa hän oli asunut, mutta Yann halveksi sitä, eikä se häntä lainkaan huvittanut.

— Niin kaukana rannikolta, hän sanoi, ja niin paljon maata,… siellä mahtaa olla epäterveellistä. Niin paljon taloja, ja niin paljon ihmisiä! Taitaa olla pahoja tautia niissä kaupungeissa; en minä siellä tahtoisi asua, en vaikka.

Ja Gaud nauroi ja ihmetteli, että tämä aika mies saattoi olla niin lapsellinen.

Joskus he menivät laaksoihin, joissa kasvoi oikeita puita, jotka näyttivät paenneen sinne merituulen suojaan. Sieltä ei enää nähnyt kauvaksi, maa oli täynnä lakastuneita lehtiä ja se oli kylmänkosteata; rotkotie, jonka molemmin puolin oli vihantia ajonc-pensaita, kävi synkäksi oksien varjossa, sitten se tungeskeli jonkin yksinäisen, synkän kylän talojen välitse, jotka olivat kaatua vanhuuttaan ja nukkuivat laaksossaan. Tuon tuostakin kohosi heidän edessään korkealle paljaitten oksien väliin suuri risti, siinä puinen Kristuksen kuva, joka oli ajan syömä ja näytti väänteleivän loppumattomissa tuskissaan.

Taas kohosi tie ja he näkivät taas äärettömän taivaanrannan, hengittivät taas ylängön ja meren raitista ilmaa.

Yann puolestaan kertoi Islannista, kalpeista yöttömistä kesistä, auringosta, joka ei ollenkaan mene mailleen. Gaud ei sitä oikein käsittänyt ja kyseli tarkempaa selitystä.

— Aurinko kulkee ylt'ympäri, ylt'ympäri, hän sanoi, seuraten ojennetulla kädellään sinisen veden kaukaista kehää. Se pysyy aina hyvin alhaalla, se, näet, ei jaksa nousta ylemmäksi; keskiyön aikana se pikkuisen kastelee alareunaansa mereen, mutta kohta se taas kohoaa ja jatkaa kiertokulkuaan. Joskus näkyy kuu yht'aikaa toisella puolella taivasta; ja sitten ne hommaavat molemmat omalla tahollaan, eikä niitä päten toisistaan erota, sillä niillä mailla ne ovat hyvin toistensa kaltaisia.

Jottako näkee auringon keskiyön aikana!… Kyllä se mahtaa olla kaukana, se Islanti. Ja vuonot? Gaud oli lukenut useat kerrat sen sanan kuolleitten nimien ohella haaksirikkoisten kappelissa; se hänestä tuntui merkitsevän jotain synkkää.

— Vuonot, Yann vastasi, — ne ovat suuria lahtia, niinkun esimerkiksi tämä Paimpolin; niitten ympärillä vaan on niin korkeita vuoria, ettei pilvien tähden voi nähdä mihin ne loppuvat. Se on synkkää tienotta, Gaud, se on varma se. Kiviä, kiviä vaan, oi mitään muuta kun kiviä, saaren asukkaat eivät edes tiedä, mitä puu on. Elokuun keskitienoilla, kun meidän kalastuksemme päättyy, on jo täysi aika palata, sillä silloin alkavat yöt, ja pitenevät nopeasti, aurinko vaipuu maan alapuolelle eikä jaksa kohota, ja heillä on siellä yhtämittainen yö koko talven.

— Ja sitten siellä, hän sanoi, on myöskin pieni kalmisto, erään vuonon rannalla, samanlainen kun meillä, se on niitä Paimpolilaisia varten, jotka kuolevat kalastusaikana tai hukkuvat mereen; se on siunattua maata, niinkun Pors-Evenissäkin, ja haudoilla on puisia ristiä, samanlaisia kun täällä, ja niihin on kirjoitettu vainaajain nimet. Molemmat Goazdiout Ploubazlanekista ovat siellä ja myöskin Guillaume Moan, Sylvestren isoisä.

Ja Gaud luuli näkevänsä pienen kalmiston alastomien kallioitten juurella ikuisen päivän kalpeassa, punertavassa valossa. Ja sitten hän ajatteli samoja kuolleita, kätkettyinä jään ja talven pitkän yön synkän vaipan alle.

— Ja te kalastatte koko ajan, koko ajan? Gaud kysyi, ette milloinkaan lepää?

Koko ajan. Ja sitten täytyy laivaa hoitaa, sillä sää ei siellä aina ole kaunista. Illalla on niin pahuuksen väsyksissä, ja ruoka se maistuu niin jotta…

— Eikös ole koskaan ikävä?

— Ei koskaan! hän sanoi niin varmasti, jotta se kävi kipeästi Gaudiin, merellä, laivassa ei aika minulle koskaan käy pitkäksi!

Gaud painoi päänsä alas, hän tunsi käyvänsä surulliseksi, meri oli hänet masentanut täydelisemmin kun koskaan.

VIIDES OSA.

I.

Kun tämän kevätpäivän loputtua tuli yö, tuntui taas talvelta, ja he menivät sisään syömään illallistaan räiskyvän takkavalkean ääressä.

Viimeistä yhteistä ateriaansa!… Mutta heillä oli vielä kokonainen yö maata sylitysten ja se ajatus esti heitä surullisiksi tulemasta.

Kun he syötyään lähtivät ulos Pors-Eveniin mennäkseen, heräsi heissä vielä sama keväinen tunne: ilma oli tyyni ja melkein lämmin, ja hämärä ikäänkun vitkasteli pimetessään.

He menivät käymään vanhempiensa luo, jotta Yann saisi sanoa heille jäähyväiset, ja jotta he pääsisivät hyvissä ajoin kotiin makaamaan, sillä he aikoivat kumpikin nousta päivän koitossa.

II.

Seuraavana aamuna oli Paimpolin ranta täynnä rahvasta. Jo toissa päivänä oli islantilaisia alkanut lähteä, ja joka luodevedellä meni uusi ryhmä merelle. Tänä aamuna piti viidentoista laivan lähteä, niitten joukossa Leopoldinen, ja sen miesten vaimot ja äidit olivat kaikki rannassa. Gaudista tuntui vähän oudolta, että hän oli heidän joukossaan, että hänestäkin oli tullut islantilaisen vaimo ja että hänkin oli tullut rantaan samasta surullisesta syystä. Hänen elonsa ja olonsa oli edistynyt, niin tavattomasti muutamassa päivässä, että hän tuskin oli päässyt käsittämään, että se oli todellista, hän oli ikäänkun vastustamattomasti luistanut alas jyrkkää rinnettä, ja oli pysähtynyt tähän loppuun, joka oli välttämätön, ja jonka alaiseksi hänen nyt täytyi alistua niinkun muittenkin, jotka olivat siihen tottuneet.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut läsnä näissä jäähyväisissä. Se oli hänelle outoa ja uutta. Hänellä ei ollut ketään vertaistaan näiden naisten joukossa, hän tunsi olevansa yksin ja erillään muista, se että hän oli ollut hieno neiti, vaikutti sittenkin, että hän oli erikoisasemassa.

Ilma pysyi kauniina koko lähtöpäivän, merellä vain vyöryili lännestä suuri maininki ennustaen tuulta, ja kaukana näkyi meri tyrskyilevän, joka odotti tätä joukkoa.

Gaudin ympärillä oli muitakin, jotka olivat kauneita ja helliä, joilla kyyneleet kiiluivat silmissä, mutta oli siellä välinpitämättömiäkin ja naurajia, jotka olivat kovasydämmisiä, tai jotka eivät sattuneet ketään rakastamaan. Vanhoja mummoja oli, jotka tunsivat kuoleman lähestyvän ja itkivät pojistaan erotessaan, rakastavaiset suutelivat pitkään toisiaan, juopuneita merimiehiä kuului lauleskelevan rohkaistakseen itseään, toiset taas menivät laivoihin synkän näköisinä, ikäänkun olisivat kidutettaviksi menneet.

Oli siellä rumiakin tapahtumia: onnettomia, jotka oli viekoteltu kirjoittamaan kontrahdin alle joskus kapakassa, ja ne vietiin väkisin laivoihin; heidän omat vaimonsa ja santarmit heitä jouduttivat. Toisten, jotka olivat kovin väkeviä, peljättiin tekevän vastarintaa, ne oli varovaisuuden vuoksi juotettu, ja ne tuotiin paareilla ja suljettiin laivan ruumaan, kun olisivat kuolleita olleet.

Kauhistuen Gaud näki niitä vietävän sivu: minkälaisten kumppanien seurassa hänen Yanninsa pitikään elää? Ja se mahtoi olla kamalaa, tuo Islannin ammatti, kun se tämmöiseksi näyttäytyi ja herätti miehissä moista kauhua?…

Mutta oli merimiehiä, jotka nauroivatkin; jotka epäilemättä niinkun Yannkin rakastivat merielämää ja suurta kalastusta. Ne olivat parhaimmat miehet, he näyttivät ylpeiltä ja komeilta, jos olivat naimattomia, menivät laivaan huolettoman näköisinä, viimeistä kertaa vilkaisten tyttöihin; jos olivat naineita, suutelivat he hellästi vaimojaan ja lapsiaan, surullisina, kun piti erota, mutta toivoen palaavansa rikkaampina. Gaud tunsi vähän rauhoittuvansa, kun hän näki, että kaikki "Leopoldinen" miehet olivat semmoisia, sillä oli todellakin valittu miehistö.

Kaksittain ja neljittäin lähtivät laivat satamasta, pienten hinaajahöyryjen perästä. Ja juuri kun ne lähtivät liikkeelle, paljastivat merimiehet päänsä ja lauloivat täysin voimin ylistysvirren pyhän Neitsyen kunniaksi: "Oi terve, Meren tähti!" Rannalla naiset viuhtoivat viimeisiä jäähyväisiään ja kyyneleet vierivät päähineitten nauhoille.

Heti kun "Leopoldine" oli lähtenyt riensi Gaud nopein askelin Gaosien taloon päin. Kuljettuaan puoli toista tuntia pitkin meren rantaa, Ploubazlanekin tuttua polkua myöten, hän tuli äärimäisen niemen kärkeen, uuteen kotiinsa.

"Leopoldine" aikoi vielä käydä ankkuriin Pors-Evenin ulkosatamaan ja lähteä lopullisesti vasta illalla, he saivat siis siellä vielä viimeisen kerran tavata toisiaan. Ja Yann tulikin maalle laivan ruuhessa; hän tuli kolmeksi tunniksi jäähyväisille.

Maalla, johon ei meren viima päässyt vaikuttamaan, oli vieläkin sama keväinen sää, sama tyyni taivas. He astuivat pitkin tietä käsitysten; uudistivat eilistä kävelyään, yötä heillä vain ei enää ollut yhdessä olla. He kuljeksivat maalitta, Paimpoliin päin, ja olivat kohta kotinsa kohdalla, tietämättä ja ajattelematta he olivat tulleet sinne, viimeisen kerran he astuivat sisään kotiinsa, jossa Yvonne muori aivan peljästyi, kun näki heidän tulevan yhdessä.

Yann neuvoi Gaudia pitämään huolta kaikenlaisista pikku seikoista, jotka hän jätti heidän kaappiinsa; etenkin hänen kauniista hääpuvustaan: silloin tällöin se piti levitellä auringon paisteesen. — Sotalaivoissa neuvotaan merimiehille semmoisia asioita. — Gaud hymyili hänelle, kun hän niin oli ymmärtävinään kaikki; hän sai olla varma siitä, että Gaud oli huolellisesti hoitava ja vaaliva kaikkea, mikä oli hänen omaansa.

Muuten nämä huolenpiteet eivät heille sen suurempiarvoisia olleet, he puhelivat niistä, saadakseen puhella.

Yann kertoi, että "Leopoldinessa" äskettäin oli heitetty arpaa kalastuspaikoista, ja että hän oli iloissaan, kun oli sattunut saamaan yhden paraimpia. Mutta Gaud tahtoi häntä tarkemmin selittämään, sillä hän tunsi vielä vähän Islannin asioita.

— Näetkös, Gaud, hän sanoi, meillä on laivan reunassa määrätyissä paikoissa aukkoja, ja niissä pidetään pyöriä, joita myöten siimat juoksevat. Ja nämä aukot me jaamme heittämällä niistä arpaa, tai ottamalla kukin numeroidun lipun laivapojan lakista. Jokainen saa omansa ja koko kalastuskautena ei saa laskea siimaansa toisen paikasta, ei saa muuttaa paikkaa. Minun paikkani sattui perään, josta, niinkun tietänet, saadaan enin kalaa; ja sitten se on aivan suuren vantin vieressä, johon aina voi kiinnittää öljykangaspalan, josta sentään vähän suojaa saapi kasvoille lunta ja rakeita vastaan; — sehän on tietysti hyvä, ihoa ei niin polta pitkillä sateilla ja silmät pysyvät kauvemmin kirkkaina…

… He puhelivat aivan hiljaa, ikäänkun olisivat peljänneet säikyttävänsä käsistään viimeiset hetket, karkottavansa ajan nopeammin. Heidän keskustelullaan oli omituinen luonne, jommoinen kaikella on, jonka kohta pitää auttamattomasti loppua: vähäpätöisimmätkin seikat, mitä lie toisilleen sanoivat, tuntuivat silloin erinomaisilta ja tärkeiltä.

Viimeisenä eron hetkenä Yann sulki vaimonsa syliinsä ja he syleilivät toisiaan pitkään, ääneti sanaakaan sanomatta.

Hän meni laivaansa, harmaat purjeet levitettiin ja vieno, läntinen vihuri pullisti ne. Gaud tunsi hänet vielä kaukaa, kun hän heilutti hattuaan sopimuksen mukaan. Ja hän katseli kauvan katoavaa miehen haamua merellä, etenevää Yanniaan. — Se oli hän tuo tumma miehen muotoinen varjo, joka kuvautui vaaleansinistä vettä vasten, — se kävi yhä epäselvemmäksi, se katosi näkymättömiin, silmät vaan jäivät katsomaan samaan paikkaan, vaikka eivät enää mitään erottaneet…

Sen mukaan kun "Leopoldine" eteni, kulki Gaud jalkasin pitkin rantaa, ikäänkun manetin vetämänä.

Mutta kohta hänen täytyi pysähtyä, sillä manner loppui, ja hän istuutui viimeisen suuren ristin juurelle, joka on pystytetty kivien ja ajonc-pensaitten sekaan. Koska se paikka oli korkealla, näytti meri siitä katsoen ikäänkun kohoavan ylöspäin edetessään, ja "Leopoldine" näytti poistuessaan, yhä pienemmäksi käyden, vähitellen nousevan äärettömän kehän rinnettä ylös. Meri aaltoili harvaan, ikäänkun maininki olisi käynyt jostakin kauheasta myrskystä, joka oli riehunut jossain muualla, tuollapuolen taivaanrantaa; mutta silmänkantaman alalta, jossa Yann vielä oli, oli kaikki tyyntä.

Gaud yhä katseli, koittaen muistiinsa kiinnittää laivan muodon, purjeitten ja laivanrungon piirteet, jotta hän voisi tuntea sen kaukaa jo, kun hän tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan sitä.

Lännestä yhtämittaa vyöryili mahdottomia laineita, säännöllisesti toinen toisensa perästä, lepäämättä, uudistaen hyödyttömiä ponnistuksiaan, murtuen samoja kallioita vastaan, tyrskyillen ja kastellen hiekan samasta kohdasta. Ja ajanpitkään tuntui oudolta, meri kohisi niin kumeasti, ilma ja taivas olivat niin selkeitä, oli kun meri olisi pyrkinyt paisumaan yli reunojensa ja hukuttamaan rannat.

Sillä välin kävi "Leopoldine" yhä pienemmäksi ja hälveni etäisyyteen. Luultavasti joku merenvirta sitä kuljetti, sillä illan vihurit olivat heikkoja ja kuitenkin se eteni nopeasti. Se oli vain pieni harmaa pilkku, ja se jo kohta tuli näköpiirin äärimäiseen rajaan ja oli katoava äärettömyyteen, josta hämärä jo alkoi koittaa.

Kello seitsemän aikaan illalla tuli yö ja vene katosi näkymättömiin, Gaud palasi kotiinsa, yleensä rohkealla mielellä, vaikka silmiin kiertyikin kyynel toisensa perästä. Oli sentään suuri erotus, olisi ollut sanomattoman synkkää ja tyhjää, jos hän olisi nyt, niinkun muina vuosina lähtenyt jäähyväisiäkään sanomatta. Nyt oli aivan toista, kaikki oli muuttunut, sulostunut; Yann oli hänen omansa, hän tunsi olevansa rakastettu, erosta huolimatta, yksin kotiin tullessaan oli hänellä kumminkin se lohdutus, että hän iloisesti saattoi odottaa syksyä, jolloin he jälleen saisivat nähdä toisensa.

III.

Kesä meni menojaan, se oli surullinen, kuuma ja hiljanen. Gaud tähysteli ensimäisiä keltaisia lehtiä, ensimäisiä syksykukkia, milloin pääskyset alkoivat parveutua.

Hän kirjoitti Yannille useat kerrat Reykjavikin postia ja luovijaa myöten, mutta ei koskaan tiedä varmaan, tulevatko ne perille.

Heinäkuun lopulla hän sai Yannilta kirjeen. Hän kertoi, että hän oli terveenä sen kuun 10:nä, että kalastus tuntui luonnistuvan hyvästi, ja että hänellä jo oli 1500 kalaa osallaan. Alusta loppuun kirje oli kirjoitettu samaan lapselliseen tapaan, saman yleisen mallin mukaan, kun kaikki islantilaiset kirjoittavat kirjeitä omaisilleen. Yannin tapaiset ihmiset eivät ollenkaan osaa kirjoittaa niistä tuhansista seikoista, joita he ajattelevat, mitä he tuntevat tai uneksivat. Mutta Gaud, joka oli sivistyneempi kun hän, osasi lukea rivien välistä sitä syvää hellyyttä, jota hän ei ollut osannut sanoilla ilmaista. Monet kerrat neljän sivun alalla hän kutsui Gaudia vaimokseen, sen nimityksen toistaminen näytti huvittavan häntä. Osoitetta jo: Rouva Marguerite Gaosille, Moanien talossa, Ploubazlanekissa, Gaud ilokseen luki monet kerrat. Gaudia oli vielä niin vähän aikaa kutsuttu rouva Marguerite Gaosiksi!

IV.

Gaud teki ahkeraan työtä kesäkuukausien aikana. Paimpolilaiset naiset, jotka alkujaan olivat epäilleet hänen työkykyään, sanoen, että hänellä oli liian pienet ja hienot kädet, olivat huomanneet, että hän oli erittäin taitava tekemään käypiä vaatteita, ja hän oli ompelijattarena saavuttanut oikein mainetta.

Ansaitsemataan hän käytti kaunistaakseen heidän kotiansa Yannin kotiintuloksi. Kaappia ja vanhoja sänkyjä oli korjailtu ja kiilloitettu; meren puoleiseen ikkunaan oli pantu uudet lasit ja akuttimet; hän oli ostanut uuden peitteen talveksi sekä pöydän ja tuoleja.

Kaiken tämän sai hän aikaan koskettamatta niitä rahoja, jotka Yann lähtiessään oli hänelle antanut, ja joita hän säilytti pienessä kiinalaisessa lippaassa, näyttääkseen ne hänelle hänen kotiin tultuaan.

Kesäiltoina, kun he laskeutuvan auringon valossa Yvonne muorin kanssa, jonka pää ja ajatukset lämpimän aikaan olivat paljoa selvemmät, istuivat talonsa edustalla, Gaud neuloi Yannille sinisestä langasta kaunista merimiehen mekkoa. Kaulan ja hihan suut olivat ihmeellisen konstikkaasti neulotut. Yvonne muori, joka aikoinaan oli ollut taitava neuloja, oli mieleensä johdatellut nuoruutensa taitoa ja neuvonut Gaudia. Ja siihen tarvittiin paljon lankaa, sillä Yannille piti olla suuri mekko.

Mutta vähitellen, etenkin illoilla, alkoivat päivät tuntua lyhemmiltä. Muutamat kasvit, jotka paraiten kukoistavat heinäkuussa, alkoivat jo näyttää keltaisilta ja kuihtua, ja sinipunaiset ruusuruohot kukkivat toista kertaa tien varsilla, niillä oli pienemmät kukat ja pitemmät varret. Viimein päästiin elokuun viime päiviin ja ensimäinen islantilainen laiva näkyi muuanna iltana Pors-Evenin niemeen. Kotiinpaluun juhla-aika oli alkanut.

Joukossa riennettiin rantaan vastaanottamaan; — mikähän se oli?

Se oli "Samuel-Azenide"; — aina se oli ensimäinen.

— Tällä kertaa, Yannin vanha isä sanoi, ei "Leopoldine" varmaankaan kauvan viivy; kun kerran yksi on lähtenyt eivät toisetkaan enää malta viipyä.

V.

Islantilaiset palasivat. Seuraavana päivänä tuli kaksi, sen jälkeisenä neljä, ja sitten kaksitoista seuraavan viikon kuluessa. Ja ilo palasi heidän kanssaan, ja vaimoilla ja äideillä oli juhla; ja ravintoloissa juhlittiin myös, joissa kauniit paimpolilaiset tytöt tarjosivat kalastajille juotavaa.

"Leopoldine" oli myöhästyneitten joukossa; puuttui vielä kymmenen. He eivät enää voineet viipyä kauvan, ja ajatellessaan, että korkeintaan kahdeksan päivän kuluttua — hän määräsi itsekseen niin pitkän ajan, ettei pettyisi — Yann olisi kotona, Gaud oli suloisessa odotuksen hurmauksessa, ja piti kotiaan järjestyksessä, siistinä ja puhtaana, ottaakseen häntä vastaan.

Kaikki oli reilassa, eikä hänellä ollut enää mitään tekemistä, eikä hän malttanut mihinkään muuhun ryhtyä.

Kolme myöhästyneistä tuli vielä ja sitten viisi.

Kaksi vielä puuttui.

— Tänä vuonna, hänelle nauraen sanottiin, "Leopoldine" tai
"Maria-Jeanne" saavat koota muitten jätteet.

Ja Gaud nauroi myöskin entistään hilpeämpänä ja kauniimpana, iloisesti odottaen.

VI.

Päivät vierivät.

Gaud yhä pukeutui paraimpiin vaatteisiinsa, näytti iloiselta, kävi satamassa puhelemassa muitten kanssa. Hän sanoi, että tämä myöhästyminen oli aivan luonnollinen. Sattuihan semmoisia joka vuosi! Ja toisekseen, olivathan ne hyviä merimiehiä ja kaksi hyvää laivaa!

Kun hän viimein illalla tuli kotiin, alkoi häntä huolestuttaa ja vavistuttaa.

Oliko se todellakin mahdollista, että hän jo pelkäsi, näin aikaiseen?… Oliko jo syytä?…

Ja se, että häntä jo pelotti, kauhistutti häntä…

VII.

Oli 10:s päivä syyskuuta… Päivät ne kuluivat niin nopeasti!

Eräänä aamuna, jolloin jo oli maassa kylmää sumua, oikeana syksyaamuna, auringon noustessa hän jo oli hyvän aikaa istunut haaksirikkoisten kappelin holvikäytävässä, siinä paikassa, jossa leskien on tapana rukoilla, — siinä hän istui tuijottaen eteensä, ja hänen ohimoitaan poltti, niinkun olisivat rautavanteessa olleet.

Kaksi päivää sitten olivat synkät aamusumut alkaneet, ja tänä aamuna oli Gaud herännyt tuskastuttavan levottomana, sillä tuntui niin talvelta… Miksi tämä päivä, tämä tunti, tämä minutti oli merkillisempi kun mikään muu?… Sattuuhan usein, että joku laiva myöhästyy viisitoista päivää, kokonaisen kuukaudenkin.

Luultavasti oli kuitenkin tässä päivässä jotain erityistä, miksi hän oli ensi kertaa tullut kappelin holvikäytävään, lukemaan hukkuneitten nuorten miesten nimiä:

                Muistoksi
             Yvon Gaosista,
    hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla…

Mereltä kuului tuulen ulvonta, se ikäänkun pani värisemään kaikki, ja samalla kuului ikäänkun sateen rapinaa kattoa vastaan: lakastuneita lehtiä putoili alas!…Niitä kierieli kokonainen pilvi holvikäytävään; vanhoista tuulen pieksämistä puista varisi lehtiä, kun meren vihurit niitä tutisuttelivat. — Talvi tuli!…?

             … hukkui mereen
         Norden-Fiordin tienoilla,
    myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 1880.

Hän luki konemaisesti ja avonaisesta ovesta hänen silmänsä tähystelivät merta: tänä aamuna sitä tuskin saattoi erottaa harmaassa sumussa, ja synkät pilvet muodostivat taivaanrannalle ikäänkun suruharson.

Taas tuulenpuuska ja kuihtuneita lehtiä ryöpsähti hyppien sisään. Se oli entistä tuimempi, ikäänkun länsituuli, joka oli upottanut nämä kuolleet meren syvyyteen, olisi tahtonut hävittää ne kirjoituksetkin, jotka säilyttivät heidän nimensä eläville. Gaud ei voinut olla lakkaamatta katselematta tyhjää paikkaa seinällä, joka näytti odottavan. Häntä ahdisti se kauhea ajatus, että kohta siihen paikkaan ehkä pantaisiin uusi taulu, jossa oli uusi nimi, jota hän ei ajatuksissaankaan uskaltanut mainita tässä paikassa.

Häntä kylmi, mutta sittenkin hän jäi istumaan graniittipenkille, nojaten päätään kiviseinää vasten:

    … hukkui Norden-Fiordin tienoille,
       myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta
             23 vuoden vanhana…
              Levätkööt rauhassa!

Hän oli näkevinään Islannin, sen pienen hautuumaan, — kaukaisen, kaukaisen Islannin, jota keskiyön aurinko taivaanrannalla valaisi… Ja äkkiä — seinän tyhjällä kohdalla, joka näytti odottavan — hän näki kamalan selvästi sen uuden taulun, jota hän oli ajatellut: se oli vastatehty taulu, siinä oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä, ja niitten keskellä leimuava nimi, — armas nimi, Yann Gaos!… Hän hypähti ylös käheästi kirkaisten niinkun hullu…

Ulkona peitti maan vieläkin aamun harmaa sumu; ja kuihtuneet lehdet yhä jatkoivat tanssiaan.

Kuului askelia tieltä! — Joku tuli! — Hän nousi ylös, asetteli päähinettään ja koitteli näyttää tyyneltä. Askeleet lähestyivät, tulija oli tulossa tänne. Gaud oli, niinkun olisi satunnaisesti kirkkoon tullut, hän ei vielä millään ehdolla tahtonut näyttää haaksirikkoutuneen vaimolta.

Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti, melkein vihastutti.

— Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä äänellä.

Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.

— Voi, niin!… lupauksia… Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten niinkun sisaret.

He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina… Fante tuki Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät toisiaan.

Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.