Ja sitten, uni kun oli hänet vähitellen vallannut, huolimatta rakkaudesta ja itkun halusta, hän heittäytyi äkkiä vuoteelleen kätkeytyen silkinhienoiseen tukkaansa, joka hunnun tavoin peitti hänet.

Ploubazlanekissa, mökissään oli Moan muori, joka oli elämän synkemmällä rinteellä, hänkin viimeinkin nukkunut, vanhan kylmään uneen, ajatellen pojanpoikaansa ja kuolemaa.

Samalla tunnilla, "Marian" kannella, Pohjoisjäämeressä, joka sinä iltana oli hyvin myrskyinen, Yann ja Sylvestre, molemmat kaivatut, laulelivat laulujaan, iloisesti kalastaen ikuisessa päivänvalossa…

VI.

On melkein kuukausi kulunut, — on kesäkuu. Ympäri Islantia on harvinainen sää, jota merimiehet kutsuvat kuolleeksi tyveneksi, ei käy tuulen hengähdystäkään, ikäänkun kaikki vihurit olisivat asettuneet, loppuneet.

Taivaan näytti peittävän suuri vaalea huntu, joka alempana, lähempänä taivaanrantaa, kävi tummemmaksi, lyijyn harmaaksi, vivahtaen tinan himmeään loisteesen. Ja taivaan alla oli liikkumattomalla vedenpinnalla kalpea hohde, joka väsytti silmiä ja pani kylmämään.

Meren pinta vain välistä tummeni ja sitten taas kirkastui, se juomuili niinkun peili, jolle huoataan. Koko loistava, ääretön pinta näytti peittyneen vaihtelevaan kuvaverkkoon, ja kuvat kietoutuivat yhteen, muuttuivat ja hävisivät lakkaamatta.

Oli ikuinen ilta tai ikuinen aamu, mahdotonta sanoa kumpiko. Aurinko, joka ei enää ilmaissut tuntia, pysyi aina näkyvissä, ikäänkun vartioidakseen tätä kuollutta loistoa, sekin oli vaan kehä, jolla tuskin oli selvää rajaa ja se näytti tavattoman suurelta, kun sitä ympäröi epäselvä loistava kehys.

Yann ja Sylvestre kalastivat vieretysten ja lauloivat: Jean-François de Nantes laulua, jolla laululla ei ole loppua, sen yksitoikkosuus heitä juuri huvitti, he iskivät silmää ja nauroivat lapsellisuudelleen, kun he alituisesti toistivat samoja säkeitä, koetellen joka kerralla päästä parempaan vauhtiin. Heidän poskiaan punasi meren suolainen, raitis ilma, joka oli virkistävää ja puhdasta, ja he täyttivät keuhkonsa täysin siemauksin tästä elämän ja terveyden lähteestä.

Ja kuitenkin heidän ympärillään näytti kaikki kuolleelta, maailma näytti loppuneen, tai olevan vielä luomatta; valolla ei ollut mitään lämpöä; esineet eivät liikkuneet, ikäänkun olisivat ainaiseksi hyytyneet tämän suuren, kummittelevan silmän, auringon, katseista.

* * * * *

"Maria" loi merenpintaan varjon, joka oli niin pitkä kun ilta, ja näytti viheriältä keskellä tätä sileätä pintaa, johon taivaan valkeus kuvastui; varjostetulla alalla, johon ei kuvastunut mitään, oli vesi läpikuultavaa ja siinä saattoi nähdä, mitä tapahtui sen alla: lukemattomia kaloja, tuhansittain tuhansia, kaikki samanlaisia, suljui ääneti samaan suuntaan, ikäänkun heidän alituisella matkallaan olisi joku maali. Ne olivat turskia, jotka liikkuivat yhdessä, kulkien yhdensuuntaisesti, kaikki samanne päin, muodostaen harmaita juovia ja lakkaamatta liikkuen, nopeasti värähdellen, jotta äänetön, elävä joukko näytti valuvan eteenpäin. Joskus he äkillisellä pyrstön liikkeellä kaikki kääntyivät yhtä aikaa, näyttäen välkkyvää, hopeankarvaista vatsaansa; ja sitten sama pyrstön liike, sama käännös levisi yli koko kalaparven, hitaan aallon tavoin: oli niinkun tuhansia metallilevyjä olisi välähdellyt kahden veden pinnan välissä.

* * * * *

Aurinko, joka jo oli jotenkin alhaalla, laskeutui vielä, oli varmaankin ilta. Sen mukaan kun se laskeutui lyijyn värisiin ilmakerroksiin, jotka rajoittuivat mereen, se tuli keltaiseksi, ja sen kehä kävi selvemmäksi, todellisemmaksi. Sitä saattoi katsella silmät auki, niinkun kuuta.

Se kyllä valaisi, mutta olisi luullut, ett'ei se ollut aivan kaukana avaruudessa; näytti siltä kun purjehtimalla laivalla vain taivaanrantaan saakka, olisi sieltä löytänyt suuren, synkän pallon, joka liikkui ilmassa muutamia metriä veden pinnasta.

Kalastus sujui jotenkin hyvin; jos katseli tyyneen veteen, näki aivan selvään, kuinka se kävi päinsä: turskat söivät ahneesti syötin; tuntiessaan olevansa kiinni, tempoivat ne hiukan, ikäänkun kiinnittääkseen turpansa lujemmin koukkuun. Ja yhä uudestaan kalastajat kaksin käsin vetivät ylös siimojaan, ja nakkasivat kalan sille, jonka piti se perata ja halkaista.

Paimpolilainen laivasto oli hajallaan yli tämän tyynen peilin, elähyttäen tätä erämaata. Siellä täällä näkyi loittona pieniä purjeita, muuten vain nostettuina, koska ei tuullut vähäistäkään. Ne olivat aivan valkeita ja ne erotti selvästi vasten harmaata taivasta.

Tänä päivänä tuntui Islannin kalastajan ammatti niin rauhalliselta ja helpolta, — naisten ammatilta…

— —

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

He lauloivat, molemmat suuret lapset. Eikä Yann suinkaan ajatellut, että hän oli komea, ja että hän oli niin ylevä ryhdiltään. Muuten hän oli lapsi ainoastaan Sylvestren seurassa, ei laulanut eikä leikitellyt koskaan kenenkään muun kanssa; toisten seurassa hän päinvastoin oli umpimielinen, ylpeä ja synkkä, mutta kyllä hyvin ystävällinen, kun häntä tarvittiin, aina hyvä ja avulias, jollei häntä suututettu.

He molemmat lauloivat tätä laulua, toiset, jotka istuivat vähän matkan päässä, lauloivat jotakin toista, jotakin säveltä, joka myöskin ilmaisi unisuutta, terveyttä ja epävarmaa alakuloisuutta.

Ei ollut ikävä, ja aika vaan kului.

Alhaalla kajuutassa paloi aina tuli rautakamiinissa, ja kajuutan luukku oli suljettu, että ne joitten piti maata, luulisivat olevan yön. Maatessaan he tarvitsivat hyvin vähän ilmaa; vähemmin voimakkaat, kaupungissa kasvaneet olisivat tarvinneet enemmän. Mutta kun korkea rinta koko päivän oli huokunut ääretöntä ilmaa, niin sekin nukkui ja tuskin liikkui: semmoinen ihminen saattaa ryömiä makaamaan melkein vaikka millaiseen loukkoon, niinkun eläimet tekevät.

Vahtivuoronsa jälkeen kukin meni makaamaan milloin vaan tahtoi ja mihin aikaan sattui, koska tunneista ei ollut lukua yhtämittaisessa valossa. Uni oli aina hyvää, rauhallista eivätkä he nähneet unia, koko olento lepäsi.

Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.

Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin nukkuivat — pitkiksi ajoiksi kerrallaan…

— —

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

… He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he olivat jo aikaisin huomanneet sen.

— Höyrylaiva, tuolla, kaukana!

— Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen, että se on valtion höyry, — luovija, joka tulee kiertomatkalleen.

Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon kirjoittama.

Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko — varmaan se oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.

Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua. Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta, muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät peilit, joiden välissä kalastajat olivat — toinen oli heidän yläpuolellaan, toinen alapuolellaan — kävivät taas läpikuultaviksi ja syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois. Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.

Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja, kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä, siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta. Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä. Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.

He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.

Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, — mutta se olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä, joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta…

Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt. Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä. Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.

Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja he tottelivat heti naurahtaen.

Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi Mariaan, kapteeni Guermeur; toinen herra Yann Gaosille toinen herra Sylvestre Moanille (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).

Kortteerimestari kaiveli purjepalttinaisesta säkistään kirjeet jaettaviksi, joskus oli vaikea lukea osoitteita, sillä kaikki eivät olleet kyllin taitavien käsien kirjoittamia.

Ja päällikkö sanoi:

— Joutukaa, joutukaa, ilmapuntari laskee.

Häntä huolestutti nähdä kaikkia näitä pähkinäpuisia ruuhia meressä lellumassa, ja niin paljon kalastajia koolla näin epävarmassa paikassa.

Yannilla ja Sylvestrellä oli tapana lukea yhdessä kirjeensä.

Tällä kertaa se tapahtui keskiyön auringon valossa, joka valaisi taivaanrannalta, yhä vieläkin sammuvan tähden kaltaisena.

Istuen syrjässä, jossakin kannen sopessa, kaulatusten, käsitysten, he lukivat hitaasti kirjeitään, ikäänkun paremmin muistiinsa painaakseen kotiuutisensa.

Yannin kirjeessä Sylvestre sai uutisia Maria Gaosista, pikku morsiamestaan; Sylvestren kirjeestä Yann luki vanhan Yvonne muorin hullunkurisia juttuja, jotka olivat verrattomia huvittamaan poissaolevia; ja lopuksi viimeisen rivin, jossa oli: "Terveisiä minulta Gaosin pojalle".

Kun he olivat lukeneet kirjeensä, näytti Sylvestre arasti omaansa suurelle ystävälleen, huomauttaakseen hänelle, kuinka hyvällä käsialalla se oli kirjoitettu:

— Katsopas, eikös tämä ole hyvää käsialaa, Yann?

Mutta Yann, joka vallan hyvin tiesi, minkä nuoren tytön käsialaa se oli, katsoi poispäin olkapäitään kohottaen, ikäänkun sanoakseen, että hän jo tahtoi päästä kuulemasta Gaudista puhuttavan.

Sitten Sylvestre käänsi huolellisesti kokoon halveksitun paperin, pani sen kuoreen ja kätki sen poveensa sanoen surullisesti:

— Ei suinkaan heistä paria koskaan tule… Mutta mikähän häntä ei
Gaudissa miellytä…

…Luovijan kello löi keskiyön kahtatoista. He istuivat yhä vaan paikoillaan, ajatellen kotiaan, omaisiaan, tuhansia seikkoja haaveksien…

Tällä hetkellä ikuinen aurinko, joka oli hiukan kastanut reunaansa veteen, alkoi hitaasti nousta.

Aamu koitti…

TOINEN OSA.

I.

Islanninkin aurinko oli muuttunut muodoltaan ja väriltään, ja synkkä aamu alkoi uuden päivän. Huntu oli kokonaan kadonnut ja auringosta säteili kirkkaita säteitä, jotka kimputtain tunkivat eteenpäin ja ennustivat lähestyvää myrskyä.

Oli muutamien päivien kuluessa ollut liian kaunis sää, sen täytyi jo loppua. Tuuli puhalteli veneryhmän yli, ikäänkun haluten hajoittaa se, puhdistaa meri; ja veneet alkoivat hajaantua, paeta niinkun voitettu armeija, — ja ainoastaan sen uhkauksen tähden, joka oli ilmaan kirjoitettu ja jonka suhteen ei saattanut pettyä.

Yhä kovemmin alkoi tuulla ja sekä miehet että veneet värisivät.

Aallot jotka vielä olivat pieniä, alkoivat ajella toisiaan ja ryhmittyä; ne olivat saaneet valkoisen harjan, jotta ne näyttivät juovikkaalta malmilta. Kohta alkoi sataa lumiräntää, ja vesi höyrysi, ikäänkun olisi kiehunut; ja aaltojen kohina yltyi yltymistään joka hetki.

Ei enää ajateltu kalastamista, vaan ainoastaan laivan hoitamista. Siimat olivat jo kauvan sitten sisään vedetyt. Kaikki kiiruhtivat matkaan, toiset koettivat ajoissa päästä etsimään suojapaikkaa vuonoissa, toiset pitivät parempana pyrkiä Islannin eteläkärjen ympäri, pitäen varmempana pysyä aavalla merellä, jotta olisi tilaa tarpeen tullessa pyyhkiä myötäiseen. Vielä muutamat saattoivat nähdä toisiaan, siellä täällä sukelsi purjeita näkyviin aaltojen harjain välistä, pieniä, märkiä, tuulten pieksämiä, pakenevia tilkkuja, mutta jotka aina vain pystyssä pysyivät, niinkun seljapuunytimestä tehdyt lasten leikkikalut, jotka kaatuvat, kun niitten päälle puhaltaa, mutta kohta taas nousevat pystyyn.

Suuri pilviryhmä, joka oli kokoontunut läntiselle taivaanrannalle ja oli näyttänyt saarelta, alkoi hajota yläreunastaan ja osia siitä kiiti pitkin taivasta. Se näytti vallan tyhjentymättömältä, tuuli sitä venytteli, laajenteli ja taajenteli, repi sitä ja kiskoi siitä lakkaamatta mustia vaippoja, jotka se levitteli äsken niin kirkkaalle, keltaiselle taivaalle, joka oli käynyt lyijynkarvaiseksi, kylmäksi, tummaksi.

Yhä kiihtyi tuuli, joka ajeli kaikkia esineitä.

Luovija oli pyrkinyt Islannin suojiin; kalastajat jäivät yksin kiihtyneelle merelle, joka kävi uhkaavan näköiseksi ja kamalan väriseksi. He valmistautuivat myrskyyn. He etenivät toisistaan, he alkoivat kadota toistensa näkyvistä.

Aallot, joilla oli näkinkuoren kaltaiset harjat, yhä vaan ajelivat toisiaan, yhtyivät, toiset nielivät toisia ja tulivat yhä korkeammiksi, ja aaltojen välit yhä kasvoivat.

Muutamassa tunnissa oli kaikki liikkeessä, kaikki hujan hajan, tienoossa, jossa edellisenä päivänä vielä oli ollut niin tyyni, ja edellistä äänettömyyttä oli seurannut huumaava kohina. Tämä kiihkeä liike, joka oli niin tietymätön ja hyödytön, oli syntynyt niin nopeasti kun näkymön muutos näyttämöllä. Ja miksi?… Kummallinen sokea hävittämishalu!

Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen, riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa. Ja veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä enemmän valkoisia vaahtojuovia.

Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.

Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen, että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.

"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä. Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli, sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia, riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma näytti murtuvan sen imuveteen.

Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin, ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin ja haihtui kun savu, kun tyhjä…

Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut nielen…"

… Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.

Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.

Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan paluumatkaa.

Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina. He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat, kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat pakahtua.

— Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur, pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.

Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.

Eivät he peljänneet, sillä he tiesivät, kuinka paljon heidän laivansa sieti, ja luottivat sen lujuuteen ja käsivarsiensa voimaan. Ja myöskin fajanssisen Neitsyeen suojelukseen, joka jo neljänkymmenen vuoden Islanninmatkoilla monituiset kerrat oli tanssinut tätä hurjaa tanssia, aina hymyillen tekokukkiensa keskellä…

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

Yleensä ei nähnyt kauvaksi ympärilleen, muutaman satasen metrin päässä näytti kaikki loppuvan vaaleaharjaisiin, äärettömiin aaltoihin, jotka ilmaan kohoten sulkivat näköalan. Luuli koko ajan olevansa keskellä ahdasta näkymöä, joka kyllä alituisesti muuttui; kaikki esineet kasteli savuntapainen tyrsky, joka pilvenä kiiti pitkin merenpintaa tavattoman nopeasti.

Mutta silloin tällöin näkyi lounasessa, josta tuli vimmaisia tuulenpuuskia, valoisampia kohtia: ja taivaan rannalla alkoi näkyä värähtelevä valo, ja himmeä valonheijastus levisi pitkin vaahtopäisiä aaltoja, tehden taivaan kupukaton yhä synkemmän näköiseksi. Ja tämä valo oli synkkää katsella; sydäntä vaan kouristi enemmän, kun näki kauvaksi, kun huomasi, että kaikkialla oli samaa mylläkkää, samaa raivoa — aavan taivaanrannan takanakin, äärettömiin: riehunnalla ei ollut rajoja, ja kalastajat olivat yksin keskellä sitä!

Jättiläispauhina kaikui kaikesta, niinkun profetallinen esisoitto, joka ennusti maailman lopun kauhua. Siinä saattoi erottaa tuhansia ääniä, ylhäältä tuli viheltäviä tai syviä, jotka tuntuivat kaukaisilta ja tavattoman voimakkailta: se oli tuuli, koko tämän mylläkän suuri sielu, näkymätön voima, joka uhkasi kaikkea. Se kauhistutti, mutta oli toisia ääniä, likeisempiä, ikäänkun käsin tuntuvampia, enemmän hävitystä uhkaavia: ne synnytti vimmastunut vesi, joka kiehui kun tulisella raudalla…

Yhä kiihtyi myrsky.

Ja vaikka he pakenivatkin nopeasti, alkoi meri syöksyä laivaan, "syödä" niinkun sanotaan. Ensiksi tuli takaa myrskyn pieksämää tyrskyä, sitten vettä, kun kaatamalla, ja niin voimakkaasti, että se oli kaikki murskaksi panna. Aallot kävivät yhä korkeammiksi, aivan kauhean korkeiksi, ja kuitenkin ne samalla tulivat yhä repaleisemmiksi, niitten harjoista näkyi riippuvan vihertäviä pirstaleita, jotka olivat putoavaa vettä, jota tuuli ajeli. Sitä syöksyi läiskyen suuret määrät kannelle, ja silloin "Maria" värähteli joka saumassaan ikäänkun tuskasta. Nyt ei enää saattanut nähdä mitään, sillä kaikkialla oli valkeata vaahtoa; kun sattui tavallista hurjempi vihuri, niin näki vaahdon tupruavan ohi paksuna pilvenä, niinkun kesällä pöly maantiellä. Oli alkanut sataa, ja raskaat pisarat tulivat vinosti, melkein vaakasuoraan, ja kaikki nämä yhdessä vinkuivat, riehuivat ja ruoskivat niinkun nahkahiihnoilla.

He olivat vielä molemmat peräsimessä, kiinni sidottuina, järkähtämättöminä, puettuina öljytakkeihinsa, jotka olivat kankeita ja kiiltäviä niinkun haikalan nahka; ne olivat tiukasti sidotut kaulan ympäri pikilangalla, samoin sääristä ja ranteista, jotta ei vettä pääsisi sisään tunkeutumaan. Ja aallot huuhtoivat heitä ja he seisoivat selkä koukussa, kun ne olivat liian voimakkaita, ja hajalla säärin, etteivät kaatuisi. Heidän poskensa hehkuivat ja joka hetki he olivat pakahtua. Joka kerran kun suuri vesitulva oli heidän päälleen vyörynyt, he katselivat toisiaan hymyillen paljolle suolalle, jota oli heidän partoihinsa kokoontunut.

Ajan pitkään alkoi kumminkin kauheasti väsyttää tämä raivo, joka ei asettunut, joka aina pysyi yhtä epätoivoisen vimmattuna. Ihmisten ja eläinten raivo lannistuu ja asettuu pian; mutta kauvan, kauvan täytyy kestää elottomien esineitten vimmaa, joka on syytön ja maaliton ja salaperäinen niinkun elämä ja kuolema.

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

Heidän kalpeilta huuliltaan kuului vieläkin vanhan laulun kerranto, mutta melkein tajuttomasti, tietämättään he sen tuontuostakin toistivat. Vimmattu meno ja kauhea kohina olivat huumanneet heidät; vaikka he olivatkin nuoria, näytti hymyily irvistykseltä ja hampaat kalisivat ja he värisivät vilusta; heidän puoleksi suljetut silmänsä, polttavien, tykkivien luomien alta tuijottivat melkein tajuttomina eteenpäin. Peräsimeen juotettuina, niinkun kaksi marmorikolonnia, he tekivät kohmettuneilla, sinertävillä käsillään tarvittavat liikkeet, melkein ajattelematta, vain sentähden että lihakset olivat niihin tottuneet. Tukasta valui vettä ja suu oli irvallaan, he olivat käyneet melkein tuntemattomiksi, heissä oli puhjennut ilmi alkuperäinen raakuus.

He eivät enää nähneet toisiaan, he vaan tunsivat olevansa vielä olemassa, vieretysten. Vaarallisimpina hetkinä, joka kerran kun heidän takanaan kohosi uusi vesivuori, joka riippui heidän yllään, kuohui kauheasti ja, kumeasti meluten, ryöpsähti heidän venettään vasten, he tietämättään kädellään ristivät silmänsä. He eivät enää ajatelleet mitään, eivät Gaudia, eivätkä ketään muuta naista, eivätkä naimisia. Tätä kesti liian kauvan, he eivät enää ajatelleet: kohinan huumaus, väsymys ja vilu pimitti kaikki heidän aivoissaan. He olivat vain kaksi kohmettunutta lihapylvästä, jotka tukivat peräsintä; vain kaksi voimakasta petoa, jotka vaistomaisesti olivat iskeytyneet siihen kiinni, etteivät kuolisi.

II.

Oltiin Bretagnessa, loppupuolella syyskuuta, oli viileä päivä. Gaud astui aivan yksin Ploubazlanekin ahoa pitkin Pors-Eveniin päin.

Jo kuukausi sitten olivat islantilaiset laivat palanneet, paitse kahta, jotka olivat hävinneet kesäkuun myrskyyn. Mutta "Maria" oli hyvin kestänyt sen, Yann ja kaikki muut laivamiehet olivat rauhassa kotona.

Gaud oli hyvin hämillään, ajatellessaan, että hän oli matkalla Yannin luo.

Yhden ainoan kerran Gaud oli nähnyt häntä, hänen Islannista palattuaan. Se oli silloin, kun he kaikki yhdessä olivat käyneet saattamassa Sylvestre parkaa, kun tämä lähti sotapalvelukseen. He olivat saattaneet häntä aina matkavaunuihin saakka. Sylvestre oli itkenyt vähän, hänen vanha mummonsa paljon, ja sitten hän oli lähtenyt Brestiin, väkeensä vastaan otettavaksi. Yann, joka myöskin oli tullut jäähyväisiä sanomaan ystävälleen, koitti katsoa poispäin, kun Gaud häntä katseli, ja koska oli paljon väkeä ajopelien ympärillä, — muita asevelvollisia, jotka lähtivät, ja heidän omaisiaan heitä saattamassa, — ei heillä ollut tilaisuutta puhutella toisiaan.

Silloin Gaud oli tehnyt rohkean päätöksen: hän lähti, vaikka vähän arastellen, Gaosien luo.

Hänen isänsä oli muinoin ollut asioissa Yannin isän kanssa (monimutkaisia asioita, jotka kalastajien, niinkun muittenkin talonpoikien kesken eivät koskaan pääty) ja oli hänelle velkaa satasen markkaa laivan hinnasta, jonka he olivat myöneet yhdessä.

— Te voitte, Gaud oli sanonut, antaa minun viedä rahat, isä, ensiksikin minä mielelläni tahtoisin nähdä Maria Gaosia ja toiseksi minä en koskaan ole ollut niin kaukana Plaubazlanekissa ja minua huvittaisi astua oikein kauvaksi.

Tositeossa hän oli levottoman utelias tutustumaan Yannin omaisiin, joitten piiriin hän ehkä kerran oli kuuluva, ja taloon, ja kylään.

Hänen viimeisiä kertoja Sylvestren kanssa puhellessa ennen tämän lähtöä, oli Sylvestre omalla tavallaan selittänyt ystävänsä ujouden:

— Näetkös Gaud, hän nyt on semmoinen; hänelle on päähän pälkähtänyt, ettei hän tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa, hän ei rakasta ketään muuta kun merta, ja kerran hän leikillään sanoi meille, että hän on lupautunut naimisiin sen kanssa. Gaud antoi hänelle sen vuoksi anteeksi hänen omituisen käytöksensä, ja kun hän aina muisti hänen kauniin, suoran hymyilynsä tanssiaisyönä, niin hän taas alkoi toivoa.

Jos hän nyt tapaisi Yannin kotonaan, ei hän sanoisi hänelle mitään, niin rohkeaksi hän ei suinkaan aikonut näyttäytyä. Mutta kun tämä taas näkisi Gaudin niin likeltä, niin hän kenties puhuisi…

III.

Gaud oli jo astunut tunnin ajan nopeasti, levottomana, hengittäen meren raitista ilmaa.

Tien risteyksiin oli pystytetty suuria ristiä.

Tuon tuostakin hän kulki pienien kalastajakylien lävitse, joita tuulet pieksivät pitkin koko vuotta, ja jotka ovat kallion värisiä. Eräässä, jossa tie äkkiä tunkeutui synkkien seinien, korkeain huippupäisten olkikattojen välitse, jotka muistuttavat kelttiläisten mökkien kattoja, huvitti häntä muuan kapakan kyltti: "Kiinalaista siideriä". Siihen oli maalattu kaksi marakattia vihreisiin ja punaisiin pukuihin, niillä oli pitkät hännät, ja ne joivat siideriä. Epäilemättä jonkun vanhan merimiehen mielikuvituksia, joka oli käynyt siellä… Kulkiessa Gaud katseli kaikkia; kun ihminen hyvin ajattelee matkansa maalia, niin häntä aina huvittavat, enemmän kun muita, tuhannet pikkuseikat matkalla.

Pikku kylä oli jo jäänyt kauvaksi hänen taakseen ja mikäli hän kulki Bretagnen äärimmäistä nientä, sitä harvemmassa oli puita hänen ympärillään, sitä synkempää oli seutu.

Maa oli aaltoilevaa ja kallioista ja joka kukkulalta näkyi aava meri. Viimein ei ollut enää puita ollenkaan, pelkkä kangas vihreine ajonc-pensaineen, ja siellä täällä ristiinnaulitun kuvia, jotka kuvautuivat vasten taivasta kädet levällään, jotta koko tienoo näytti äärettömältä pyövelinkentältä,

Eräässä tienristeyksessä, jota myöskin suojeli ääretön ristiinnaulitun kuva, hän oli kahden vaiheilla kumpaa kahdesta, okaisten rinteitten välitse kulkevasta tiestä seuraisi.

Muuan pieni tyttö tuli parhaiksi päästämään häntä pälkäästä:

— Hyvää päivää, neiti Gaud!

Se oli pikku Gaos, Yannin pieni sisar. Suudeltuaan häntä kysyi Gaud häneltä, olivatko hänen vanhempansa kotona.

— Isä ja äiti ovat. Yann veikko vaan, tyttönen sanoi viattomasti, on mennyt Loguivyyn, mutta minä luulen, ettei hän viivy siellä kauvan.

Hän ei siis ollut kotona! Sama paha onni aina ja kaikkialla erotti heidät toisistaan. Hän jo aikoi lykätä käyntinsä toistaiseksi. Mutta pikku tyttö, joka oli nähnyt hänet tiellä, hän varmaankin kertoisi… Mitä ajateltaisiin Pors-Evenissä? Hän päätti jatkaa matkaansa, mutta viivytteli niin paljon kun mahdollista, jotta Yann ehtisi palata.

Mitä lähemmäksi hän tuli sitä syrjäistä kylää, jossa Yann asui, sitä niukemmaksi kävi kasvillisuus, sitä autiommaksi seutu. Voimakas meren henki, joka teki ihmiset suuremmiksi, teki kasvit matalammiksi, lyhemmiksi, vaivaisiksi raukoiksi, jotka ryömivät pitkin karua maata. Polulla oli merihauraa ja outoja lehtiä, jotka kertoivat, että toinen maailma oli lähellä. Niistä levisi ilmaan suolainen haju.

Joskus kohtasi Gaud jonkun kulkijan, meren väkeä, jotka, kun maa oli puutonta, saattoi jo nähdä kaukaa, ja ne näyttivät niin suurilta, kun niitä katseli vasten taivaan ja meren kaukaista ja korkeata rajaa. Luotsit ja kalastajat, kaikki he tähystelivät kauvaksi, katselivat merelle; kulkiessaan hänen sivutsensa he tervehtivät häntä. Päivettyneitä, miehekkäitä, lujia muotoja, merimieshatut päässä.

Aika ei ollut kulua, eikä hän todellakaan tiennyt, miten matkaansa pitentää; ihmiset ihmettelivät nähdessään hänen astuvan niin hitaasti.

Mitähän Yann teki Loguivyssä? Mielisteliköhän hän tyttöjä…

Jos hän olisi tiennyt, kuinka vähän Yann tytöistä huoli! Jos hän joskus ikävöi tyttöjä, ei hänen tarvinnut kun pyytää, sillä "Paimpolin tytöt", niinkun vanhassa Islannin laulussa sanotaan, ovat hiukan kevytmielisiä, eivätkä vastusta kauniita poikia. Eikö mitä, hän oli vain mennyt tilauksia tekemään erään sen kylän korintekijän luo, joka niillä tienoin oli ainoa, joka osasi tehdä oivallisia hummerirysiä. Rakkautta hän ei laisinkaan ajatellut tällä hetkellä.

Gaud tuli astuissaan erään kappelin luo, joka oli kukkulalla ja näkyi kauvaksi. Kappeli oli harmaa, aivan pieni ja vanha; keskellä karua seutua ympäröi sitä ryhmä puita, nekin olivat harmaita ja jo lehdettömiä, ne olivat sen hiukset, jotka olivat ikäänkun kädellä samannepäin pyyhäistyt.

Sama käsi, joka kaataa kalastajien veneet, länsituulen ikuinen käsi, se kääntää rannikon kierot puitten oksat samaan suuntaan, kun aallot ja maininki käyvät. Vanhat puut olivat kasvaneet: vinoina ja tuulen pieksäminä, ne olivat köyristäneet selkäänsä sen käden satavuotisen vimman alla.

Gaud oli jo melkein matkansa päässä, sillä se oli Pors-Evenin kappeli; hän pysähtyi, vielä voittaakseen aikaa.

Pieni kaatumaisillaan oleva aituus ympäröi hautuumaata. Kaikki oli saman väristä, kappeli, puut, haudat, koko paikkakunta näytti yhtä päivän paahtamalta, meren tuulten syömältä; sama harmahtava jäkälä, jossa oli rikinkeltaisia täpliä, peitti kivet, pahkaiset oksat ja graniittiset pyhimykset, joita oli aituuksen syvennyksissä.

Muutamaan puuristiin oli nimi kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Gaos.
— Gaos, Joel, kahdeksankymmentä vuotta".

Niin! iso-isä, Gaud hänet tiesi. Meri ei ollut hänestä huolinut, vanhasta merimiehestä, Muuten tässä aituuksessa varmaankin lepäsi useampia Yannin omaisia; sehän oli luonnollista, olisihan hänen pitänyt tietää se; ja kuitenkin teki se häneen tuskastuttavan vaikutuksen, kun hän luki tämän nimen haudalla.

Kuluttaakseen vielä hetkisen hän astui sisään vanhanaikaisen, ränstyneen, valkeaksi rapatun oven kautta rukousta lukemaan. Mutta sisään astuttuaan hän pysähtyi vielä suuremman tuskan valtaamana.

Gaos! vielä tuo nimi, uurrettuna tauluun, jommoisia oli tapana ripustaa kirkon seinille merellä hukkuneitten muistoksi.

Hän rupesi lukemaan kirjoitusta:

                  Muistoksi,
            Jean-Louis Gaosista,
      24 vuotta vanha, merimies Margaretalla,
    katosi Islannin kohdalla 3:na p. Elokuuta 1877.
               Levätköön hän rauhassa!

Islanti, — aina Islanti! — Joka paikkaan tässä osassa kappelia oli naulattu samanlaisia puutauluja, joissa oli kuolleitten merimiesten nimiä. Tämä oli Pors-Evenin haaksirikkoisten kulma, hän jo katui tulleensa, synkkä aavistus oli hänet vallannut. Paimpolin kirkossa hän oli nähnyt samanlaisia kirjoituksia, mutta tässä kylässä se oli pienempi, ränstyneempi, synkempi, tuo Islannin kalastajien tyhjä hauta, Kummallakin puolella oli graniittipenkki leskien ja äitien varalta; ja matalaa holvia, joka oli säännötön kun luola, suojeli vanha neitsyen kuva, se oli punaiseksi maalattu ja sillä oli suuret häjyt silmät, se oli Cybelen, maan jumalattaren näköinen.

Gaos! vieläkin!

                          Muistoksi
                     François Gaosista,
             nainut Anna-Marian, synt. Goaster,
                kapteeni laivalla Paimpolais,
    hukkui Islannin kohdalla l:nä tai 3:na p. huhtik. 1877,
    kaiken laivaväkensä, kahdenkymmenen kolmen miehen kanssa.
                        Levätkööt rauhassa!

Sen alla oli kaksi luuta ristissä mustan, viheriäsilmäisen pääkallon alla, — yksinkertainen kuoleman kuva, jossa vielä piili menneitten aikojen raakuutta.

Gaos! kaikkialla sama nimi!

Muutaman Gaosin, nimeltä Yves, olivat "aallot huuhtoneet laivan kannelta ja hän oli hukkunut lähellä Norden-Fiordia, Islannissa, kahdenkymmenen kahden vuoden vanhana". Taulu näytti olleen siinä monet vuodet, hän varmaankin jo aikoja sitten oli unhotettu.

Lukiessa Gaudin mieli kävi viehkeäksi, kaihoksuen, hellästi ja samalla melkein epätoivoisesti hän muisteli Yannia. Et koskaan, ei suinkaan koskaan Yann tulisi hänen omakseen! Kuinka hän saattaisi vallata Yannin mereltä, kun siihen oli hukkunut niin monta Gaosia, esivanhempia ja veljiä, jotka luultavasti monessa suhteessa olivat olleet hänen kaltaisiaan.

Hän meni kappeliin, joka jo oli hämärä, niukasti tunki valoa sisään sen matalista, syvistä ikkunoista, Ja siellä, sydän täynnä kyyneliä, jotka tunkeutuivat esille, hän polvistui rukoilemaan suurten pyhimyskuvien eteen, joitten ympärille oli pantu kömpelöitä kukkia, ja joitten päät ulottuivat holveihin saakka. Ulkona tuuli kiihtyi ja alkoi ulvoa, ikäänkun tuoden takasin Bretagneen hukkuneiden nuorten miesten valituksia.

Ilta lähestyi, viimeinkin hänen täytyi päättäytyä ja toimittaa asiansa.

Hän jatkoi matkaansa ja kysyttyään tietä kylässä, hän löysi Gaosien talon, joka oli rakennettu korkeata kalliota vastaan; siihen noustiin kahtatoista graniittiporrasta myöten. Vähän värähdellen ajatellessaan, että Yann ehkä jo oli tullut kotiin, hän kulki pienen puutarhan poikki, jossa oli päivänkakkaroita ja tähtimöitä.

Heti sisään tultuaan hän sanoi tuovansa rahoja myödyn veneen hinnasta, ja häntä pyydettiin kohteliaasti istumaan ja odottamaan isää, jotta hän voisi antaa hänelle kuitin.

Läsnäolevien joukosta hänen silmänsä etsivät Yannia, mutta häntä ei näkynyt.

Talossa oltiin täydessä hommassa, suurella valkoisella pöydällä leikattiin uutta pumpulikangasta, josta valmistettiin öljyvaatteita lähestyvää Islannin matkaa varten.

— Näettekös, neiti Gaud, he tarvitsevat kukin kaksi täydellistä pukua matkallaan.

Sitten hänelle selitettiin miten nämä puvut maalataan ja öljytään.
Sillävälin kun hänelle tarkasti selitettiin asiata, tarkasteli hän
Gaosien asuntoa.

Se oli sisustettu, niinkun bretagnelaiset talot tavallisesti ovat, perällä oli mahdottoman suuri uuni, molemmin puolin sitä oli korkeita sänkyjä. Mutta siellä ei ollut niin pimeä eikä niin synkkä, kun maanviljelijäin mökeissä, jotka aina ovat puoleksi maan sisässä, oli valoisaa ja puhdasta, niinkun yleensä on rantalaisten asunnoissa.

Siellä oli useita pikku Gaosia, poikia ja tyttöjä, Yannin veljiä ja sisaria, — näitten lisäksi oli vielä kaksi täysikasvuista, jotka olivat merellä. Sitten oli vielä yksi, pieni, valkoverinen, totinen, sievä tyttö, joka ei ollut toisten näköinen.

— Hänet me viime vuonna otimme kasvatintytöksemme, äiti selitti, vaikka onhan niitä entisestäänkin; mutta mitäs sen teki, neiti Gaud, hänen isänsä oli Maria-Dieu-t'aime'lla [Maria-Jumala-sinua-rakastaa. S.m.], joka hukkui viime vuonna Islannin matkalla, niinkun tietänette, — me naapurukset päätimme silloin jakaa lapset, viisi kappaletta, keskenämme, ja tämä tuli meidän osallemme.

Kun pikku ottotyttö kuuli, että hänestä puhuttiin, katsoi hän maahan ja kätkeytyi nauraen vasten pientä Laumek Gaosia, joka oli hänen paras ystävänsä.

Kaikki talossa ilmaisi varallisuutta ja hilpeä terveys loisti lasten punakoilta poskilta.

Gaudin tähden puuhattiin ja hommattiin niinkun minkä hienon neidin, jonka käynti tuotti talolle kunniaa. Uusia, valkeita puuportaita myöten hänet saatettiin yläkammariin, josta talo ylpeili. Gaud muisti hyvin, miten tämä kerros oli tullut rakennetuksi; se oli tehty sen johdosta, kun isä Gaos ja hänen serkkunsa, luotsi, olivat Kanaalista löytäneet haaksirikkoontuneen laivan; tanssijaisyönä oli Yann siitä kertonut.

Tämä laivanhylystä tehty kammari oli hauska ja iloinen, se oli valkea ja uusi. Siinä oli kaksi vuodetta, kaupunkilaiseen malliin, niissä oli uutimet punaisesta karttuunista; keskellä huonetta oli suuri pöytä. Ikkunasta näki koko Paimpolin, koko rannikon ja "islantilaiset" ankkuripaikassaan, — ja salmen, josta ne lähtevät ulos.

Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän olisi mielellään tahtonut tietää, missä Yann makasi; lapsena hän luultavasti oli maannut alhaalla, jossakin noista vanhanaikaisista, korkeista sängyistä. Mutta nyt hän ehkä makaa täällä näitten kauniitten, punaisten uutimien takana, Gaud olisi mielellään tahtonut tietää hänen elämänsä kaikki pienet yksityisseikat, etenkin miten hän kulutti pitkät talvi-iltansa…

… Portailta kuuluvat, raskaat askeleet saivat hänen säpsähtämään.

Ei se ollutkaan Yann, vaan mies joka oli hyvin hänen näköisensä, vaikka olikin jo harmaapäinen, hän oli melkein yhtä kookas ja suora kun Yann, se oli isä Gaos, joka tuli kalasta.

Tervehdittyään Gaudia ja kuultuaan syyn hänen käyntiinsä, kirjoitti ukko kuitin, johon meni jotensakin paljon aikaa, sillä hänen kätensä, hän sanoi, ei ollut enää oikein varma. Muuten hän ei vastaanottanut näitä sataa markkaa lopullisena suorituksena, joiden kautta hän tulisi kokonaan erilleen laivan kaupasta, ei, vaan ainoastaan lyhennyksenä, hän aikoi vielä puhella asiasta herra Mévelin kanssa. Ja Gaud, joka ei rahoista välittänyt, myhähti vaan vähän, olkoon menneeksi, asia ei vielä siihen päättynyt, niinkun hän oli arvellutkin, muuten oli hänelle mieleen olla Gaosien kanssa asioissa.

He pyysivät melkein anteeksi, ettei Yann ollut kotona, ikäänkun olisi paremmin sopinut, että koko perhe olisi ollut koossa häntä vastaanottamassa. Isä ehkä olikin arvannut, vanhan merimiehen viekkaudella, ettei hänen poikansa ollut aivan välinpitämätön tälle kauniille perijälle; sillä vähän itsepintaisesti ukko aina uudestaan alkoi puhua hänestä.

— Se on kummallista, hän sanoi, ei hän koskaan näin kauvan viivy ulkona. Hän meni Loguivyyn, neiti Gaud, ostamaan hummerirysiä; niinkun tiedätte, pyydämme me talvella parhaasta päästä hummeria.

Gaud pitkitti hajamielisenä oloaan, hän kyllä tiesi, että kävi myöhäiseksi, mutta joka kerran kun hän ajatteli, ettei hän saisikaan tavata Yannia, alkoi hänen sydäntään ahdistaa.

— Onhan se Yann viisas mies, mitä hän tehnee? Kapakassa hän ei ole, se on varma, ei meidän sitä koskaan tarvitse peljätä. — Tietysti, joskus, sunnuntaisin, kumppanien kanssa… Tiedättehän, neiti Gaud, merimiehet. Hyvänen aika, kun on nuori, niin miksi sitä kokonaan pysyisi erilläänkään?… Mutta harvoinhan hän, — hän on viisas mies, sen me voimme taata.

Sillä välin oli tullut yö, tekeillä olevat öljyvaatteet oli kääritty kokoon, oli lakattu työtä tekemästä. Pikku Gaosit ja pieni ottotyttö istuivat penkeillä likitysten, illan hämärä oli tehnyt heidät totisiksi, ja katsellen Gaudia he näyttivät kysyvän toisiltaan:

"No mutta miks'ei hän jo mene?"

Ja takkavalkea alkoi hämärään huoneesen levittää punaista valoaan.

— Ettekö tahdo syödä illallista kanssamme, neiti Gaud?

Eihän toki, sitä hän ei voinut, veri nousi hänelle äkkiä päähän, kun hän ajatteli, että hän oli viipynyt niin kauvan. Hän nousi ylös ja sanoi jäähyväiset.

Yannin isä oli myöskin noussut ylös, seuratakseen häntä jonkun osan tiestä, erään syrjäisen rämeen ohi, jossa vanhat puut tekivät tien pimeäksi. Kun he kulkivat vieretysten, niin kunnioituksen ja hellyyden tunne seuraajaansa kohtaan valtasi Gaudin, ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan huolistaan, niinkun isän kanssa. Mutta sanat tarttuivat kurkkuun, eikä hän sanonut mitään.

He kulkivat eteenpäin illan viileässä tuulessa, joka tuoksui mereltä, silloin tällöin he tasaisella kankaalla kulkivat jonkun mökin sivu, ovet olivat jo suljetut, ne näyttivät synkiltä jyrkkine kattoineen; ne olivat kurjia pesiä, joihin kalastajat olivat kömpineet; vastaan heille tuli ristiä, pensaita ja kiviä.

Kuinka kaukana Pors-Even sentään olija kuinka kauvan hän oli viipynyt!

Joskus he kohtasivat joitakuita, jotka palasivat Paimpolista tai Loguivystä, joka kerran kun hän näki miehen haamun lähestyvän, hän ajatteli Yannia, mutta hänet saattoi helposti jo kaukaa tuntea, ja pian hän aina huomasi erehtyneensä. Hänen jalkansa sotkeutuivat pitkiin ruskeihin kasveihin, jotka olivat takkuisia kun tukka, ne olivat merihauraa, jota oli polulla.

Plouëzochin ristin kohdalla Gaud sanoi jäähyväiset vanhukselle ja pyysi häntä palaamaan. Paimpolista näkyivät jo tulet, eikä hänellä enää ollut mitään syytä peljätä.

Se oli siis lopussa täksi kertaa… Ja kukaties koska hän nyt saisi nähdä Yannia…

Tekosyitä Pors-Eveniin palatakseen häneltä kyllä ei olisi puuttunut, mutta olisi näyttänyt liian sopimattomalta käydä siellä uudestaan. Täytyi olla rohkeampi ja ylpeämpi. Jos edes Sylvestre, hänen uskottunsa, olisi vielä ollut täällä, niin hän ehkä olisi saanut mennä Gaudin puolesta Yannia tapaamaan ja pakoittamaan häntä selittämään. Mutta hän oli poikessa, ja kukaties kuinka moneksi vuodeksi?…

IV.

— Minäkö naimisiin? Yann sanoi illalla vanhemmilleen, — minäkö naimisiin? Miksi minä, Jumala paratkoon, sitä tekisin? — Voisinko minä koskaan olla niin onnellinen kun täällä teidän kanssanne. Ei ole huolia, eikä ole rettelöltä kenenkään kanssa, ja lämmin, hyvä keitos joka ilta, kun minä tulen mereltä… Kyllähän minä tiedän, että te karkotatte häntä, joka kävi täällä tänään. Ensiksi on ainakin minun mielestäni vähän kummallista, että tuommoinen rikas tyttö huolii mokomista köyhistä ihmisistä, kun me olemme. Ja toiseksi en minä huoli hänestä, enkä kestään muusta, sen minä olen miettinyt, minä en aio ollenkaan mennä naimisiin.

Molemmat vanhukset katselivat ääneti toisiaan, kovasti pettyneinä, sillä keskusteltuaan asiasta he luulivat voivansa olla varmat siitä, ettei tämä nuori tyttö antaisi rukkasia heidän kauniille Yannilleen. Mutta he eivät yrittäneetkään häntä yllyttämään, sillä he tiesivät sen turhaksi. Etenkin hänen äitinsä oli allapäin eikä sanonut sanaakaan, hän piti arvossa poikansa tahtoa, vanhimpansa, joka oli melkein perheen päämies. Vaikka hän aina oli lempeä ja hellä äitiään kohtaan ja alistui kaikissa elämän pienissä seikoissa hänen tahtonsa alle, niin oli hän ehdottomasti oma herransa suurissa, ja tyynesti ja itsenäisesti kielsi kaiken vaikutuksen sivulta.

Hän ei koskaan valvonut myöhään, sillä niinkun muillakin kalastajilla oli hänellä tapana nousta aikasin ylös. Syötyään illallista kahdeksan aikaan ja tyytyväisenä vielä kerran katseltuaan Loguivysta tuomiaan rysiä ja uusia verkkojaan, hän alkoi riisuutua, näennäisesti aivan tyynenä; sittenhän nousi makaamaan punauutimiseen sänkyyn, jonka hän jakoi pikku Laumek veljensä kanssa.

V.

… Jo viisitoista päivää Sylvestre, Gaudin uskottu, oli viettänyt kasarmissaan Brestissa; — hän ikävöi kovasti kotiinsa, mutta pysyi järkevänä. Ja komealta hän näytti sinisessä avonaisessa kauluksessaan ja punatupsuisessa lakissaan, hän oli oiva merimies ja hänellä oli kookas vartalo ja hän astui heiluen; sydämmessään hän ikävöi mummoaan ja oli sama viaton lapsi kun ennenkin.

Yhtenä ainoana iltana hän oli juonut itsensä juovuksiin, maamiestensä kanssa, siksi että niin on tapana tehdä: he olivat tulleet kasarmiin kaikki yhdessä joukossa käsitysten, laulellen täyttä kurkkua.

Kerran hän oli sunnuntaina käynyt teatterissa, ylhäällä galleriiassa. Näytettiin suurta draamaa, ja merimiehet olivat vimmoissaan petturille, he ottivat hänet vastaan yhteisellä murinalla, joka kaikui kun länsituulen syvä kohina. Etupäässä hän oli huomannut, että siellä oli hyvin kuuma ja vähän ilmaa ja ahdasta; hän oli koettanut riisua mekon päältään, mutta poliisi oli kieltänyt. Lopulta hän oli nukkunut.

Kasarmiin palatessaan, keskiyön jälkeen, hän oli kohdannut naisia, jotka eivät enää olleet aivan nuoria, niillä oli tukka poltettu ja ne kävelivät edestakasin katukäytävällä.

— Kuulehan kaunis poika, he sanoivat raa'alla käheällä äänellä.

Hän heti ymmärsi, mitä he tahtoivat, sillä ei hän ollut niin lapsellinen, kun olisi voinut luulla. Mutta äkkiä hänelle juontui mieleen vanha mummo ja Maria Gaos ja hän kulki halveksien heidän sivutsensa, katsellen heitä nuoruutensa ja kauneutensa ylevältä kannalta ja hymyillen lapsellisen ivallisesti. Kaunottaret hämmästyivät suuresti nähdessään näin ylpeän merimiehen.

— Katsopas tuota! Ole varoillasi poikaseni, riennä kotiisi, muuten sinut syövät.

Ja ne törkeydet, joita he huusivat hänen perästään hälvenivät siihen epäselvään meluun, mikä täytti kadut sunnuntaiyönä.

Hän käyttäytyi Brestissä niinkun Islannissa, hän pysyi viattomana kun merellä. — Mutta toiset eivät häntä pilkanneet, sillä hän oli hyvin väkevä ja se aina herättää kunnioitusta merimiehissä.

VI.

Eräänä päivänä häntä kutsuttiin komppaniian virastohuoneesen, jossa hänelle ilmoitettiin, että hän oli määrätty Kiinaan, Formosan laivastoon.

Hän oli jo kauvan aavistanut, että niin oli käyvä, hän oli kuullut niitten, jotka lukivat sanomalehtiä, sanovan, ettei siellä sota näkynyt päättyvän. Samalla hänelle ilmoitettiin, että koska lähtöä piti jouduttaa, ei hän voinut saada lomaa, joka tavallisesti annetaan sotaan lähteville hyvästijättöä varten. Viidessä päivässä piti hänen saada kamssunsa reilaan ja lähteä.

Hänet valtasi outo mielenliikutus, se häntä viehätti, että hän saisi matkustaa kauvaksi tuntemattomiin maihin, sotaan; mutta se myöskin häntä huolestutti, kun piti kaikki jättää, eikä tiennyt, pääsisikö koskaan palaamaan.

Tuhannet seikat pyörivät hänen päässään. Hänen ympärillään kasarmissa meluttiin ja pauhattiin, sillä useille muillekin oli ilmoitettu, että he olivat määrätyt Kiinan laivastoon.

Ja hän kirjoitti heti vanhalle mummo paralleen, heti lyijykynällä, istuen maassa, yksinään, mieli kiihtyneenä, keskellä näitä nuoria miehiä, jotka kuleksivat edestakasin ja melusivat, ja joiden kaikkien, niinkun hänenkin, piti lähteä…

VII.

— Hän näyttää vanhalta, hänen armaansa, hänen kumppaninsa sanoivat, kaksi päivää sen jälkeen, nauraen hänen selkänsä takana, mutta sama se, he näyttävät tulevan hyvin toimeen keskenään.

Heitä huvitti nähdä hänen ensi kerran kävelevän pitkin katuja käsitysten naisen kanssa, niinkun kaikki muutkin, ja kumartuvan hellästi tämän puoleen ja sanovan asioita, jotka näyttivät olevan hyvinkin suloisia.

Se oli pieni nainen, joka takaapäin katsoen näytti kylläkin vikkelältä; — hame oli liian lyhyt nykyaikaiseksi, hartioilla oli ruskea huivi ja päässä suuri paimpolilainen päähine.

Nainen myöskin, nojautuen hänen käsivarteensa, katsoi hellästi häneen.

— Vanhalta hän vähän näyttää, hänen armaansa!

He sanoivat sen leikillään vaan, sillä hyvinhän he näkivät, että se oli herttainen vanha mummo, joka oli tullut maalta.

Hän oli tullut kesken kiireen, kauhea pelko oli hänet vallannut, kun hän kuuli pojanpoikansa lähdöstä: — sillä tämä Kiinan sota oli jo maksanut monta merimiestä Paimpolin tienoolle.

Hän oli koonnut kaikki pienet säästönsä, oli pannut arkkuun siistin juhlapukunsa, toisen päähineen ja lähtenyt edes vielä kerran syleilemään pojanpoikaansa.

Hän oli mennyt suoraan kasarmiin ja kysynyt Sylvestreä, ensin oli komppaniian ajutantti kieltänyt päästämästä tätä ulos.

— Mutta jos te niin välttämättömästä tahdotte, muoriseni, niin kääntykää kapteenin puoleen, tuossa hän juuri astuu.

Päättävästi hän heti menikin, ja sai kapteenin taipumaan.

— Lähettäkää Moan muuttamaan pukua, hän sanoi.

Ja Moan juoksi neljä porrasta kerrassaan pukeutumaan juhlapukuunsa, — ja vanhus, huvittaakseen häntä niinkun ainakin, irvisteli ja kumarteli ajutantin selän takana.

Kun Sylvestre tuli takasin juhlavaatteissaan avokaulaisessa mekossaan, hämmästyi muori huomatessaan hänet niin kauniiksi: hänen musta partansa, jota parturi oli sievistänyt, oli leikattu suippeaksi, niinkun merimiehillä sinä vuonna oli tapana, hänen avonaisen paitansa reunukset olivat käherretyt, ja hänen lakissaan oli pitkät heiluvat nauhat, joiden päissä oli kulta-ankkurit.

Hetken ajan hän luuli näkevänsä Pierre poikansa, joka kaksikymmentä vuotta sitten myöskin oli ollut laivastossa merimiehenä, ja kun hän muisteli tätä pitkää mennyttä aikaa ja kaikkia kuolleitaan, niin synkkä varjo äkkiä lankesi nykyhetkenkin yli.

Mutta suru pian haihtui. He lähtivät käsitysten kävelemään, iloiten yhdessäolostaan; — ja se oli silloin kun mummoa oli pidetty hänen armaanaan ja arveltu "vähän liian vanhaksi".

Ensiksi muori kutsui hänet päivällisille, sillä hienoa piti olla, ravintolaan, jota piti muuan Paimpolilainen, ja jota hänelle oli kiitetty huokeaksi. Sitten he, aina vaan käsityksin, lähtivät kaupungille kävelemään; ja katselivat puotien ikkunoita. Ja kaikkea mitä vaan hauskaa oli, hän keksi huvittaakseen pojanpoikaansa ja hän puhui Paimpolin murteella, jota sivukulkijat eivät ymmärtäneet.

VIII.

Hän viipyi kolme päivää pojanpoikansa luona, kolme juhlapäivää, joita seurasi synkkä "sitten", — kolme armonpäivää.

Viimein hänen kumminkin täytyi lähteä, palata Ploubazlanekiin. Ensiksikin olivat hänen vähät rahansa lopussa. Toiseksi piti Sylvestren lähteä vesille ylihuomenna, eikä merimiehiä millään ehdolla päästetä kasarmeistaan ulos lähtöpäivän edellisenä päivänä (joka tapa ensi silmäykseltä näyttää kovalta, mutta se on välttämätön varokeino karkaamisia vastaan, sillä moni mielellään pötkii tiehensä juuri sotaan lähtiessä).

Voi, sitä viimeistä päivää!… Hän oli koittanut ja koittanut, ja vaivannut päätään keksiäkseen jotain hauskaa sanottavaa pojanpojalleen, vaan ei hän keksinyt mitään, kyyneleet vain pyrkivät silmiin, ja nyyhkytyksiä nousi joka hetki kaulaan. Nojautuen hänen käsivarteensa hän antoi hänelle tuhansia neuvoja, jotka olivat saada hänetkin itkemään. Ja viimeiseksi he olivat menneet kirkkoon yhdessä rukoilemaan.

Iltajunassa hän oli lähtenyt. Säästääkseen he olivat menneet jalan asemalle, Sylvestre kantaen muorinsa matka-arkkua ja tukien häntä voimakkaalla kädellään, johon hän nojautui koko painollaan. Mummo parka oli niin kovin väsyksissä, hän ei enää jaksanut, hän oli niin yli voimiensa rasittunut viimeisten kolmen neljän päivän kuluessa. Hän astui selkä köykyssä ruskean huivinsa alla, hän ei ollut pystyssä pysyä, hänen olennossaan ei ollut enää mitään nuorevuutta ja hänen kuusikymmentä kuusi vuottansa painoivat kun raskas taakka. Kun hän ajatteli, että nyt se oli päättynyt, että hänen muutaman minuutin perästä piti hänestä erota, niin oli hänen sydämmensä pakahtua. Ja se oli Kiinaan jonne hänen piti lähteä, tappokentälle! Vielä hän oli täällä muorinsa kanssa, muori parkansa sylissä, mutta sitten hän lähtisi; eikä isoäidin tahto, eivät hänen kyyneleensä, eikä hänen epätoivonsa voineet häntä pidättää.

Hoppuillen pilettiään, eväsvakkastaan, ja kintaitaan, kiihtyneenä ja vavisten muori parka antoi viimeisiä neuvojaan, joihin kaikkiin Sylvestre vastasi leppeästi ja nöyrästi, myöntyen kaikkeen, kumartuneena hänen puoleensa, katsellen häntä ystävällisin silmin, lapsellisella tavallaan.

— Joutukaa, muoriseni, jos tahdotte lähteä mukaan.

Kone vihelsi. Muori säikähti, pelkäsi jäävänsä junasta, kaappasi Sylvestreltä arkkunsa; — mutta pudotti sen maahan ja heittäytyi hänelle kaulaan viimeisen kerran syleilläkseen häntä.

Asemahuoneella olevat ihmiset heitä katselivat, mutta ei ketään enää naurattanut. Rautatievirkamiehet häntä lykkivät ja vallan pyöräällä ollen hän syöksyi lähimpään vaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni hänen takanaan. Sylvestre läksi juoksemaan keveätä merimies juoksuaan ja kiitäen kaaressa niin kun lintu hän riensi ulkopuolella olevan aituun luo ajoissa, nähdäkseen muorin kulkevan sivu.

Kimakka vihellys, pyörät alkoivat jyristä, — mummo kulki ohitse. Sylvestre nojautuen aituutta vastaan, heilutti nuorekkaasti liehuvanauhaista lakkiaan ja mummo kurkisti kolmannen luokan vaunun ikkunasta ja heilutti nenäliinaansa, jotta Sylvestre hänet huomaisi.

Niin kauvan kun hän saattoi, niin kauran kun hän erotti sinimustan haamun, joka oli hänen pojanpoikansa, hän seurasi sitä silmillään, sydämmestään toivottaen "näkemään asti", joka toivotus aina on niin epävarma, kun sen sanoo merimiehelle, joka lähtee merille.

Mummo parka katsele tarkkaan pikku Sylvestreäsi, katsele viime hetkeen saakka hälvenevää haamua, joka ainaiseksi katoaa silmistäsi.

Ja kun hän ei enää voi nähdä Sylvestreä, putoaa hän istualleen, hän ei varo kaunista päähinettään, ja hän itkee ja nyyhkii, kuolintuskassa…

Sylvestre kääntyi hitaasti pois, katse maahan luotuna, ja suuria kyyneleitä vierähti hänen poskilleen. Elokuun yö oli tullut, kaasu oli kaikkialla sytytetty, merimiesten juhla oli alkanut. Huolimatta mistään hän kulki halki Brestin, yli sillan, kasarmiin.

— "Kuules kaunis poika", sanoivat käheillä äänillään naiset, jotka jo olivat alkaneet kävelynsä kaduilla.

Hän meni makaamaan riippumattoonsa, itki yksinään ja nukkui vasta aamuyöstä.

IX.

Hän oli aavalla merellä, nopeasti kulki hän tuntemattomia vesiä, jotka olivat paljon sinisempiä kun Islannin meri.

Laiva, joka häntä vei äärimmäiseen Aasiaan, oli saanut käskyn kiirehtiä levähtämättä.

Hän aavisti olevansa jo hyvin kaukana, päättäen siitä yhtämittaisesta nopeudesta, jota laiva aina kulki melkein tuulista ja merestä huolimatta. Koska hän oli märssymies, niin hän lähes eli mastikorissa, niinkun lintu häkissään, ja hän vältteli sotamiehiä, jotka ryhmittäin, rähisten kuljeksivat kannella.

Kahdesti oli pysähdytty Tunisin rannikolle, josta otettiin lisää tsuaavia ja muulia; kaukana hän oli nähnyt valkeita kaupunkia hiekka-aroilla tai vuorilla. Hän oli kiivennyt alaskin mastostaan uteliaasti katselemaan ihmisiä, jotka olivat aivan ruskeita, puetut valkoisiin viittoihin ja olivat veneillään tulleet myömään hedelmiä: toiset olivat hänelle sanoneet, että ne olivat beduiinia.

Aurinko vain paistoi yhtä kuumasti, vaikka jo oli syksy, ja hän tunsi olevansa niin tavattoman kaukana kotoaan.

Muuanna päivänä he tulivat kaupunkiin, jota kutsuttiin Port-Saïdiksi. Kaikki Euroopan liput liehuivat sen yli pitkissä tangoissa, se näytti juhlivalta Babelilta, ja välkkyvät hiekkakentät ympäröivät sitä niinkun meri. He olivat käyneet ankkuriin aivan lähelle laituria melkein aivan keskelle puutalojen välitse kulkevia katuja. Ei hän koskaan vielä kotoa lähdettyään ollut nähnyt tätä outoa maailmaa näin selvään ja näin läheltä, ja tämä liike ja veneitten paljous häntä huvitti.

Lakkaamatta viheltäen ja jyskien kaikki nämä laivat peräkkäin kulkivat pitkään kanavaan, joka oli kapea kun oja, ja hopeisena juovana luikerteli äärettömäin hiekkakenttien välitse. Mastikoristaan hän näki niitten etenevän ikäänkun juhlakulussa ja katoavan erämaahan.

Kaduilla näki sekasin kaikenlaisia pukuja; ihmisiä kaikenvärisissä vaatteissa riehuvan ja huutavan. Ja illoin koneitten pirullisiin vihellyksiin sekaantui useitten orkesterien meluava soitto, joka näytti tahtovan viihdyttää näitten kaikkien maanpakolaisten kalvaavaa koti-ikävää.

Seuraavana päivänä heti auringon noustua, hekin joutuivat ahtaasen vesijuovaan hiekkakenttien keskelle, ja heitä seurasi jono kaiken maailman aluksia. Kaksi päivää kesti tätä kulkua erämaan halki, sitten aukesi uusi ulappa heidän eteensä ja he läksivät aavalle.

He kulkivat vieläkin täyttä vauhtia, tämä meri oli kuumempi, ja sen pinta oli punaisen juovikasta ja joskus vaahto keulavedessä näytti veren väriseltä. Hän eli enimmän aikansa mastikorissaan laulellen hiljaa itsekseen "Jean-François de Nantes'ia", muistellessaan Yann veljeään, Islantia ja mennyttä onnellista aikaa.

Joskus kaukana taivaanrannalla, joka oli täynnä kangastuksia, näkyi omituisen muotoisia vuoria. Ne, jotka laivaa ohjasivat, tunsivat ne epäilemättä, vaikka ne olivatkin kaukana ja epäselviä, mannermaan äärimmäisiä niemenkärkiä, jotka ovat kun ikuisia, merkkiä maailman suurilla kulkuväylillä. Mutta ken on märssymies, sitä kuljetetaan niinkun kuollutta kalua, joka ei tiedä väliä eikä mittaa äärettömällä ulapalla.

Hän vaan käsitti, että he etenivät kauheasti yhä kauvemmaksi, hän käsitti sen selvästi, kun hän ylhäältä katseli kuohuvaan imuveteen, joka nopeasti pakeni heidän takanaan; ja hän mietti kuinka kauvan tätä nopeutta jo oli kestänyt yhtämittaa yöllä ja päivällä.

Alhaalla kannella miehet läähättivät varista ja tungeskelivat telttojen siimeksessä. Vesi, ilma, valo oli niin huikaisevan loistavaa; ja luonnon ikuinen juhla näytti pilkkaavan olioita, orgaanista elämää, joka kestää vaan hetken.

… Kerran, mastikorissa, häntä suuresti huvitti pilvi pikku lintuja, oudon näköisiä, joita asettui joka paikkaan laivaa niinkun mustaa tomua, Ne olivat aivan väsyksissä ja saattoi ottaa kiinni ja hyväillä niitä. Kaikilla märssymiehillä oli niitä olkapäillään.

Mutta kohta väsyneimmät alkoivat kuolla.

… Niitä kuoli tuhansittain, raakapuille, tykkiportaille, pikku raukkoja, Punaisen meren paahtavaan kuumuuteen.

Ne olivat tulleet suuren erämaan toiselta puolen, tuulenpuuska oli niitä kuljettanut. Peljäten putoavansa äärettömään sineen, jota oli kaikkialla, olivat ne ponnistamalla viimeisiä voimiaan heittäytyneet ohi kulkevaan laivaan. Jossakin, kaukana Libyassa, oli heidän sukuaan lisääntynyt hillitsemättömästi. Heidän sukuaan oli lisääntynyt rajattomasti ja heitä oli tullut liiaksi; silloin sokea ja sydämmetön äiti, luonto, oli henkäyksellään karkottanut pois liiat pikku linnut, yhtä välinpitämättömästi, kun jos ne olisivat olleet ihmisiä…

Ja ne kuolivat kaikki laivan kuumalle katokselle, kansi oli täynnä pikku ruumiita, jotka vielä eilen värähtelivät elämästä, laulusta ja rakkaudesta… Sylvestre ja muut märssymiehet kokosivat pieniä, mustia ruumiita, joiden höyhenet olivat aivan märkiä, levittelivät säälien niitten sinertäviä, hienoja siipiä kämmenellään, — ja lakaisivat niitä luudilla mereen, suureen hautaan…

Sitten tuli heinäsirkkoja, Mooseksen aikuisten jälkeläisiä, ja ne peittivät koko laivan.

Sitten he vielä kulkivat useita päiviä yhtämittaista sineä, jossa ei näkynyt mitään elävää, paitse joskus, kun joku kala hypähteli veden pinnassa.