"Uskon, Farao — voi, että minun on se sanottava — että päiväsi täällä maailmassa ovat harvat ja viimeisen kerran katselemme toisiamme elämässä. Hyvästi, isäni farao, jota rakastan nyt eronhetkenä kenties enemmän kuin milloinkaan ennen. Hyvästi, Amenmeses, Egyptin prinssi. Ota minulta tämä koristus, jota tästälähtien sinä yksin olet kantava", ja ottaen päähineestään kuninkaallisen seppeleen, joka oli valtaistuimen perillisen merkki, antoi hän sen Amenmesekselle, joka otti sen ja voitonriemuisesti hymyillen pani sen otsalleen.
"Hyvästi ylimykset ja neuvonantajat. Toivoni on, että uudesta prinssistä saatte isännän, joka on enemmän teidän mieleenne kuin minä koskaan olen ollut. Tulkaa, Ana ystäväni, jos teitä vielä haluttaa vähän aikaa olla luonani, nyt kun minulla ei enään ole mitään annettavaa." Muutaman hetken hän seisoi ääneti katsoen hyvin vakavasti isäänsä, ja tämä katseli takaisin häneen kyyneleet syvälle painuneissa vanhoissa silmissään.
Sitten, tapahtuiko se vahingossa, en voi sanoa, ei prinssi ottanut ollenkaan huomioon prinsessa Usertia, joka ällistyneenä ja vihoissaan tuijotti häneen, vaan vetäytyi taaksepäin ja huusi vanhan tavan mukaan:
"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" ja kumartui melkein maahan asti.
Meneptah kuunteli mutisten huuliensa välistä: "Oi! Seti, poikani, rakkain poikani!" Hän ojensi kätensä kuin kutsuakseen hänet takaisin tai syleilläkseen häntä. Minä näin hänen kasvojensa muuttuvan. Samassa hän kaatui eteenpäin ja putosi maahan maaten siinä aivan liikkumatta. Kaikki olivat pelästyksestä aivan jäykkinä, ainoastaan kuninkaallinen parantaja juoksi hänen luokseen, samalla kun Roi ja muut papit alkoivat mumista rukouksiaan.
"Onko hyvä jumala kutsuttu Osiriksin luo?" kysyi Amenmeses heti käheällä äänellä. "Jos niin on, olen minä farao."
"Ei, Amenmeses", vastasi Userti, "noita päätöksiä ei ole vielä sinetillä vahvistettu eikä julkisesti kuulutettu. Niillä ei ole voimaa eikä arvoa!"
Ennenkuin Amenmeses ehti vastata, huusi parantaja. "Hiljaa! Farao elää vielä, sydän sykkii. Tämä on vain äkillinen kohtaus, joka voi mennä ohi. Menkää jokainen, hänen täytyy saada olla hiljaisuudessa."
Me lähdimme, mutta ensin Seti polvistui ja suuteli isäänsä otsalle.
* * * * *
Tuntia myöhemmin syöksyi prinsessa Userti huoneeseen prinssin palatsissa, jossa hän ja minä olimme keskustelemassa.
"Seti", sanoi hän, "farao elää vielä, mutta parantajat sanovat, että hän kuolee auringon laskun aikaan. Vielä on aikaa. Tässä minulla on paperi, joka on varustettu hänen sinetillään ja todistuksilla, ja jossa hän peruuttaa kaiken, mitä hän tänään tuolla neuvottelussa määräsi, ja määrää sinut, poikansa, oikeaksi ja ainoaksi Egyptin valtaistuimen perilliseksi."
"Todellako, puoliso? Sano minulle, mitenkä tainnuksissa oleva, kuoleva mies voi määrätä ja sinetöidä tämän kirjoituksen?" ja hän tarttui paperiin, jota Userti piti kädessään.
"Hän selvisi hetkeksi. Nehesi kertoo sinulle, miten", vastasi Userti katsoen häneen kylmästi. Sitten hän, ennen kuin Seti ehti puhua, lisäsi:
"Älä tuhlaa enään aikaa kysymyksiin, vaan ryhdy toimeen ja paikalla. Joukkojen päällikkö odottaa tuella alhaalla, hän on sinun uskollinen palvelijasi. Hänen kauttaan olen luvannut jokaiselle sotilaalle lahjan sinä päivänä, jolloin sinut kruunataan. Nehesi ja useimmat upseerit ovat meidän puolellamme. Ainoastaan papit ovat meitä vastaan tuon hebrealaisen noidan takia, jota sinä suojelet, ja hänen kansansa tähden, jota sinä suosit. Mutta heillä ei ole ollut aikaa kiihoittaa kansaa eivätkä he tahdokaan kapinaa. Ryhdy toimeen, Seti, ryhdy, sillä ei kukaan liikahda ilman sinun nimenomaista määräystäsi. Sitäpaitsi, mitään kysymystä ei siitä jälkeenpäin nouse, sillä Tebestä meren rantaan asti ja ympäri koko maailman tunnetaan sinut Egyptin perilliseksi."
"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, puolisoni?" kysyi Seti, kun
Userti pysähtyi hengähtääkseen.
"Etkö voi arvata? Täytyykö minun panna valtioviisautta päähäsi samoin kuin miekan käteesi? Miksi tuo kirjurisi, joka seuraa kintereilläsi kuin lemmikkikoira, olisi viisaampi? Kuule siis. Amenmeses on lähettänyt keräämään itselleen voimia, mutta vielä ei hänellä ole viittäkymmentä miestä, joihin hän voi luottaa." Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi kiivaasti: "Tapa tuo petturi Amenmeses — kaikki pitävät sitä oikeutettuna tekona ja joukkopäällikkö odottaa sanaasi. Kutsunko hänet tänne?"
"Ei ole väliä", vastasi Seti. "Kun faraota, niinkuin hänellä on oikeus tehdä, on haluttanut nimittää joku kuninkaallinen mies seuraajakseen, niin miten tuo mies siitä syystä olisi petturi? Mutta, petturi tai ei, minä en tapa serkkuani Amenmesesta."
"Silloin hän tappaa sinut."
"Kenties. Se on hänen ja jumalien välinen asia, jonka jätän heidän ratkaistavakseen. Vala, jonka hän tänään vannoi, ei ole niin helposti rikottavissa. Mutta joko hän sen rikkoo tai ei, minä myöskin tein valan, ainakin sydämessäni, etten yrittäisi vastustaa faraon tahtoa, faraon, jota kaikesta huolimatta rakastan isänäni ja kunnioitan kuninkaanani, hänen, joka vielä elää ja voi, niinkuin toivon, vielä parantua. Mitä sanoisin hänelle, jos hän parantuisi tai pahimmassa tapauksessa, kun viimein jossakin kohtaamme toisemme?"
"Farao ei enään parane. Olen puhunut parantajan kanssa ja hän sanoi minulle niin. He ovat jo puhkaisseet hänen päänsä päästääkseen ulos sairauden pahan hengen, ja sen jälkeen ei kukaan perheestämme ole elänyt enään kauan."
"Sentähden, että minä niin ajattelen, sanokoon papit ja parantajat, mitä haluavat, he samalla päästävät sisään kuoleman hyvän hengen. Ana, pyydän teitä, jos minä —"
"Mies", keskeytti Userti lyöden kädellään pöytää, jonka vieressä hän seisoi, "ymmärrätkö, että sillä aikaa kuin sinä mietit ja saarnaat, menetät kruunusi?"
"Se on jo menetetty. Etkö nähnyt, että annoin sen Amenmesekselle?"
"Ymmärrätkö, että sinusta, jonka pitäisi olla maailman suurin hallitsija — muutamien tuntien sisällä, jos sinun edes sallitaan elää — ei tule muuta kuin tavallinen Egyptin kansalainen, jota jokainen kerjäläinen voi häväistä saamatta siitä mitään rangaistusta?"
"Todellakin, puolisoni. Onpa siinä sitäpaitsi jotakin hyvääkin, mitä teen, sillä toivon sitä täydellisesti ja olen halukas joutumaan vaaraankin päästäkseni nopeammin pois pahasta maailmasta. Kuule", lisäsi hän muuttaen ääntään ja asentoaan. "Luulet minua tyhmäksi ja helposti taipuvaksi; uneksija olet sinäkin, sinä, selväkatseinen, kovatahtoinen valtionainen, joka tavoittelet hetken kestäviä loistavia etuja, jotka olet valmis maksamaan verellä, etkä arvaa, mitä alla piilee. Nuo asiat eivät kuulu minulle enää. Olen ainoastaan mies, joka ponnistelen tullakseni rehelliseksi ja tehdäkseni oikein, niinkuin minulle on hyvä ja paha selvinnyt. Sinä olet varma, että uneksimiseni vie minut maalliseen perikatoon ja häpeään. Siitäkään minä en ole varma. Ajattelen, että se johtaa minut aivan toisenlaisiin olosuhteisiin kuin mihinkä sinun sydämesi kiintyy, mutta se on polku, joka on sirotettu kukilla ja tuoksulla. Ei sitä ole tehty ihmisten luista eikä heidän tippuvasta verestään. Kruunut, jotka on hankittu veren muistolla, ja joita julmuuksilla pidetään hallussa, ovat vaarassa myös hukkua vereen, Userti."
Tämä viittasi kädellään torjuvasti. "Pyydän sinua, Seti, säästämään lopun siksi, kunnes minulla on parempaa aikaa kuunnella. Sitäpaitsi, jos olen ennustusten tarpeessa, pidän parhaampana kääntyä Kiin puoleen ja sellaisten, jotka harjoittavat sitä elämäntehtävänään. Minusta tämä päivä on työskentelyä eikä uneksimista varten, ja koska sinä hylkäät apuni ja käyttäydyt kuin sairas tyttö houreissaan, täytyy minun pitää huolta itsestäni. Koska, niin kauan kuin sinä elät, en voi hallita yksinäni enkä aloittaa sotaa omassa nimessäni, menen sopimaan Amenmeseksen kanssa, joka maksaa minulle runsaasti rauhasta."
"Sinä menet — ja palaatko takaisin, Userti?"
Prinsessa ojensi itsensä aivan suoraksi näyttäen hyvin kuninkaalliselta ja vastasi hitaasti:
"Minä en palaa. Minä, Egyptin prinsessa, en voi olla puolisona miehellä, joka astuu valtaistuimeltaan maahan ja kruunun sijasta tahraa otsansa loalla. Kun ennustuksesi toteutuu, Seti, ja sinä ryömit tomustasi esiin, silloin kenties keskustelemme jälleen."
"Varmaankin, Userti, mutta kysymys on siitä, mitä puhumme?"
"Siksi ajaksi", lisäsi prinsessa poistuessaan, "jätän sinut valitun neuvonantajasi huostaan — tuon kirjurin, jonka hulluus, ei viisaus, on harmaannuttanut ennen aikaansa, ja tuon hebrealaisen noidan, joka voi juottaa teitä kuunsäteillä valheellisilta huuliltaan. Hyvästi Seti, kerran prinssi ja puolisoni."
"Hyvästi Userti. Pelkään, että sinun kuitenkin täytyy pysyä sisarenani."
Kun prinsessa oli mennyt, kääntyi hän puoleeni ja sanoi:
"Tänään, Ana, olen kadottanut sekä kruunun että puolison. Kuitenkin on kummallista sanoa, etten tiedä, tokko kumpikaan noista onnettomuuksista surettaa minua vähääkään. Mutta sittenkin on tämä hetki, jolloin onneni kääntyy. Tai kenties kaikki paha ei ole vielä tapahtunut. Ettekö tekin tahdo lähteä, Ana? Vaikka prinsessa pilkkasi teitä vihassaan, pitää hän kuitenkin teistä ja tahtoisi teidät palvelukseensa. Muistakaa, kuka ikinä Egyptissä kukistuneekin, Usertista tulee lopuksi mahtava."
"Oi, prinssi", vastasin minä, "enkö ole tarpeeksi tänään kärsinyt, koska te vielä lisäätte häpeäni kuormaa, te, jonka kanssa särjin pikarin ja valan vannoin?"
"Mitä!" naurahti hän. "Onko vielä Egyptissä jäljellä joku, joka muistaa valansa omaksi tappiokseen? Kiitän teitä, Ana", ja hän otti käteni ja puristi sitä.
Samassa aukeni ovi ja vanha Pambasa astui sisään sanoen:
"Hebrealainen nainen, Merapi, haluaisi puhutella teitä; sekä kaksi hebrealaista miestä."
"Kutsu heidät sisään", sanoi Seti. "Huomatkaa, Ana, miten tuo vanha kumartelija kääntää kasvonsa laskevasta auringosta. Tänä aamuna olisi hän vielä sanonut: 'Nähdä teidän korkeuttanne', ja olisi kumartanut niin syvälle, että parta olisi maata laahannut. Nyt se kuuluu: 'Nähdä teitä', eikä edes tavallista, kohteliasta päänkumarrusta. Hän on sitäpaitsi pettänyt ja peijannut minua vuoden toisensa jälkeen ja tullut rikkaaksi lahjoista. Tämä on ensimmäinen monista vaikeista läksyistä tai oikeammin toinen — hänen korkeutensa prinsessan puhe oli ensimmäinen. Rukoilen, että oppisin ne nöyrästi."
Hänen näin miettiessään ja puhellessaan kuuntelin minä sydän raskaana, kun en osannut lohduttaa. Silloin astui Merapi huoneeseen, ja hetkistä myöhemmin tuo villikatseinen lähettiläs, jonka olimme nähneet faraon neuvostossa, sekä Jabez, Merapin setä, tuo taitava kauppias. Merapi kumarsi syvään Setille ja hymyili minulle. Sitten tulivat nuo kaksi miestä; ja lähettiläs, hieman kumarrettuaan, alkoi puhua:
"Sinä tiedät käskyni, prinssi", sanoi hän. "Tämän naisen on palattava kansansa luo. Jabez, hänen setänsä, vie hänet mukanaan."
"Ja sinä tiedät vastaukseni, israeliitta", vastasi Seti. "Minulla ei ole mitään valtaa jalosukuisen neiti Merapin tulemiseen tai menemiseen nähden, eikä vähintä haluakaan pakottaa ketään. Kysy häneltä itseltään."
"Mitä haluat minusta, pappi?" kysyi Merapi nopeasti.
"Että sinun on palattava Gosheniin, Nathanin tytär. Eikö sinulla ole korvia kuullaksesi?"
"Minä kuulen, mutta jos palaan, mitä te teette minulle?"
"Sinun, joka olet näyttäytynyt teoillasi tuolla temppelissä profeetaksi, tulee pyhittää voimasi kansasi palvelukseen. Palattuasi saat anteeksi kaiken pahan, mitä olet israelilaisia vastaan tehnyt. Vannomme sen Jumalan nimessä."
"Minä en ole mikään profeetta enkä ole tehnyt mitään pahaa kansalleni, pappi. Olen ainoastaan pelastanut heidät murhaamasta sellaista, joka on heidän ystävänsä. Olenpa kuullut, että hän on valmis luopumaan kruunustaankin heidän tähtensä."
"Sen asian ratkaisevat Israelin vanhimmat etkä sinä, nainen.
Vastauksesi?"
"Se ei ole heidän eikä minun ratkaistavanani, vaan ainoastaan Jumalan." Hän pysähtyi ja lisäsi sitten: "Onko siinä kaikki, mitä tahdot minulta?"
"On kaikki, mitä isät tahtovat, mutta Laban vaatii kihlattua morsiantaan."
"Ja aiotaanko minut naittaa tuolle — salamurhaajalle?"
"Epäilemättä sinut annetaan tuolle urhoolliselle sotilaalle, jolle nyt jo kuulut."
"Ja jos kieltäydyn?"
"Silloin, Nathanin tytär, on minun asiani kirota sinut Jumalan nimessä ja ilmoittaa, että sinut poistetaan ja erotetaan Jumalan kansasta. Sen lisäksi sanon sinulle, että elämäsi on hukassa, sillä kuka hebrealainen tahansa saa tappaa sinut milloin ja miten haluaa joutumatta siitä edesvastuuseen."
Merapi vaaleni hiukan, mutta kääntyi sitten Jabeziin päin ja kysyi:
"Kuulitko setäni? Mitä sanot sinä?"
Jabez katseli vältellen ympärilleen ja sanoi:
"Veljen tyttäreni, tietysti sinun on toteltava Israelin vanhimpien määräyksiä, jotka he ovat saaneet taivaasta, niinkuin tottelit heitä varustaessasi itseäsi mahtavaa Amonia vastaan."
"Eilen annoitte minulle erilaisen neuvon, setäni. Silloin sanoitte, että minun oli parempi pysyä siellä, missä olin."
Lähetti kääntyi ja tuijotti Jabeziin.
"On suuri ero eilisen ja tämän päivän välillä", kiiruhti Jabez puhumaan. "Eilen sinua suojeli sellainen, josta pian piti tulla farao, ja joka olisi kyennyt auttamaan kansaasi. Tänään tuo mahtavuus on häneltä ryöstetty ja hänen tahdollaan ei ole enään mitään arvoa Egyptissä. Kuollutta leijonaa ei tarvitse pelätä, Merapi."
Seti hymyili tuolle herjaukselle, mutta Merapin kasvot, niinkuin minunkin, tulivat punaisiksi vihasta.
"Nukkuvia leijonia on ennenkin pidetty kuolleina, setä, ja ne, jotka häpäisivät niitä, ovat saaneet sen kalliisti maksaa. Prinssi Seti, ettekö sano sanaakaan auttaaksenne minua tästä pulasta?"
"Mikä siinä on vaikeata, jalosukuinen neiti? Jos haluatte mennä kansanne luo ja — Labanin, joka nähtävästi on parantunut haavoistaan, ei meidän välillämme ole mitään, paitsi kiitollisuuteni teitä kohtaan, joka oikeuttaisi minua sanomaan, ettette saa mennä. Jos sitävastoin haluatte jäädä, silloin kenties en vielä ole niin voimaton suojelemaan ja puolustamaan kuin tämä arvoisa Jabez luulee. Minähän olen vielä Egyptin ylhäisin aatelismies ja sellainen, jota rakastetaan. Siksi, jos te haluatte jäädä, voitte minun mielestäni kenenkään häiritsemättä tehdä sen. Ystävä, jonka katon alla teitä miellyttää oleskella, ei ainakaan häiritse."
"Tuo on ystävällistä puhetta", kuiskasi Merapi. "Harvat puhuisivat sellaisia sanoja naiselle, jolta vähän pyydetään, ja jolla on vähän annettavaa."
"Asia päätökseen", murisi lähettiläs. "Totteletko vai kapinoitko vastaan? Vastaa!"
Merapi kääntyi ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:
"Minä en palaa Gosheniin enkä Labanin luo, jonka miekkaa olen saanut katsella tarpeekseni."
"Kenties saat katsella sitä vielä enemmän, ennen kuin kaikki on lopussa. Viimeisen kerran, ajattele ennen kuin Jumalasi ja kansasi kirous tulee päällesi ja sen jälkeen kuolema. Sillä se tapahtuu, sanon minä, joka, kuten farao tänään tietää, en ole mikään väärä profeetta, ja sen tietää prinssikin."
"En usko, että Jumalani, joka näkee niitten sydämiin, jotka hän on luonut, tahtoo rangaista naista siitä, että tämä kieltäytyy menemästä naimisiin murhaajan kanssa, jota hän itse ei ole milloinkaan valinnut. Sellaista kohtaloahan, pappi, tarjoat minulle. Siksi jätän levollisena tuomion suuren Tuomarin käsiin. Sitäpaitsi halveksin sinua ja käskyjäsi. Jos minun täytyy tulla surmatuksi, anna minun kuolla, mutta anna minun ainakin kuolla naimattomana ja vapaana, sillä en ole kenenkään miehen rakastettu, puoliso enkä orja."
"Hyvin puhuttu!" kuiskasi Seti minulle.
Nyt pappi julmistui. Heiluttaen käsivarsiaan ja pyöritellen hurjia silmiään syyti hän kirouksia tuota naisparkaa kohtaan. Koska hän saneli ne melkein kaikki nopeasti vanhan hebrealaisen tavan mukaan, emme ymmärtäneet niitä kaikkia. Hän kirosi hänen elämänsä, kuolemansa ja kuoleman jälkeisen elämänsä. Hän kirosi hänet rakkaudessa ja vihassa, naimisissa tai yksinään. Hän kirosi hänen lapsensa kaikkiin sukupolviin asti. Lopuksi hän ilmoitti, että jumala, jota hän palveli, oli hylännyt hänet ja tuomitsi hänet kuolemaan kenen tapettavaksi tahansa, joka vain voi tappaa hänet. Niin hirveä oli tuo kirous, että Merapi vetäytyi taaksepäin ja Jabez kyyristyi maahan peittäen käsillään kasvonsa, ja minäkin tunsin vereni jähmettyvän.
Viimein hän pysähtyi huulet vaahdossa. Sitten huutaen äkkiä: "Tuomion jälkeen rangaistus!" veti hän esille puukon viitastaan ja hyökkäsi Merapia kohti.
Tämä pakeni meidän taaksemme. Pappi seurasi, mutta Seti huudahti: "Sitä arvelinkin!" ja juoksi heidän väliinsä vetäen esille miekkansa, jota hän kantoi juhlapukunsa alla. Ja seuraava, mitä näin, oli miekan punainen kärki, joka tuli näkyviin papin olkapäiden välistä.
Hän kaatui maahan huutaen:
"Näinkö te osoitatte rakkauttanne Israelia kohtaan, prinssi?"
"Näin näytän vihani murhaajia kohtaan", vastasi Seti
Sitten mies kuoli.
"Oi!" huusi Merapi väännellen käsiään. "Taaskin olen saattanut hebrealaisen veren vuotamaan ja nyt kaikki tuo kirous tulee päälleni."
"Ei, vaan minun päälleni, jos tässä on mitään kirottavaa, jota epäilen, sillä tämä teko oli minun tehtävä estääkseni tuon järjettömän miehen iskemästä puukkoaan teihin."
"Niin, elämä on jäljellä, vaikkapa vähäksikin aikaa. Jollei teitä, prinssi, olisi ollut, olisin minä nyt —" ja hän vapisi.
"Ja jollei teitä olisi ollut, Israelin Kuu, olisin minä nyt —" ja hän hymyili lisäten: "Todellakin, kohtalo kutoo kummallista verkkoa teidän ja minun ympärilleni. Ensin te pelastatte minut kuolemasta, sitten pelastan minä teidät. Luulen, neiti, että lopuksi saamme kuolla yhdessä ja antaa Analle mitä parhaimman aiheen kertomukseen."
"Ystävä Jabez", jatkoi hän kääntyen israeliittaan, joka yhä oli kyyryllään nurkassa, silmät tuijottaen päässä, "palatkaa lämminsydämisen kansanne luo ja selvittäkää heille, miksi neiti Merapi ei voi seurata teitä, ja ottakaa tuo ruumis mukaanne kertomuksenne todisteeksi. Sanokaa heille, että jos he lähettävät useampia miehiä kiusaamaan veljentytärtänne, odottaa heitä samanlainen kohtalo. Mutta minä en vieläkään käännä selkääni heille muutamien hullujen tai pahantekijöitten tähden, kuten tänään olen heille osoittanut. Ana, olkaa valmiina, sillä pian lähden Memphikseen. Pitäkää huolta, että neiti Merapilla, joka haluaa matkustaa yksinään, on kelvollinen saattojoukko mukanaan, nimittäin jos hän haluaa lähteä Taniksesta."
XI.
AMENMESEKSEN KRUUNAUS.
Nyt, huolimatta kaikesta onnettomuudesta, joka kohtasi Egyptiä, ja omasta salaisesta surustani, alkoi onnellisin aika, mitä jumalat ovat antaneet minulle. Me matkustimme Menneferiin eli Memphikseen, tuohon valkoisilla muureilla varustettuun kaupunkiin, jossa olin syntynyt, kaupunkiin, jota rakastin. Nyt en enään asustanut pienessä talossa lähellä Ptahin temppelin aitausta. Tuo temppeli oli muuten suurempi ja kauniimpi kuin Tebessä ja Taniksessa olevat. Kotini oli Setin ihanassa palatsissa, jonka hän oli perinyt äidiltään, korkealta kuninkaalliselta puolisolta. Se oli ja on vieläkin ilman muureja kukkulalla, lähellä Neit-jumalattaren temppeliä. Tuolla jumalattarella on asuntonsa aina muurista pohjoiseen päin, miksi, sitä en tiedä, koska eivät hänen pappinsakaan ole voineet sitä minulle kertoa. Palatsin edustalla, joka on pohjoiseen päin, on suuri pylväseteinen, jonka kattoa kannattavat palmupuiset, maalatut pylväät. Sieltä on kenties nähtävissä Egyptin kaunein näköala. Ensin näkyvät puutarhat, sitten palmupuistot, sitten viljellyt maat, sitten leveä ja kaunis Niili, ja tuolla kaukana erämaa.
Täällä me sitten asustimme huomaamatta ja melkein ilman vartijoita, mutta rikkaudessa ja hyvinvoinnissa, viettäen aikaamme palatsin tai temppelin kirjastoissa, ja kun väsyimme työhön, suloisissa puutarhoissa tai toisinaan purjehtien Niiliä pitkin. Neiti Merapikin asui siellä, mutta palatsin sivurakennuksessa muutamien orjien ja palvelijoiden kanssa, jotka Seti oli antanut hänelle. Joskus tapasimme hänet puutarhoissa, joissa hän mielellään käveli samaan aikaan kuin mekin, nimittäin ennen kuin aurinko paistoi kuumasti tai illan viileässä, ja silloin tällöin kuutamoöinä. Silloin me kaikki kolme puhelimme yhdessä, sillä Seti ei milloinkaan etsinyt hänen seuraansa yksin eikä seinien sisäpuolella.
Nuo keskustelut olivat hyvin hupaisia. Ja aikaa myöten pidimme niitä yhä useammin, sillä Merapi janosi oppia, ja prinssi toi hänelle kirjoja, joita hän sai lukea puutarhassa olevassa pienessä huvimajassa. Siellä istuimme, tai jos kuumuus kohosi liian suureksi, ulkopuolella kahden suuren puun varjossa, jotka levittivät oksiaan tuon pikku majan katon yli, Setin kertoillessa kirjojen sisällyksestä ja selvitellessä hänelle kirjoitustemme salaisuuksia. Toisinaan luin minä heille omia kirjoittamiani kertomuksia, joita he kumpikin mielellään kuuntelivat, niin he ainakin sanoivat ja minä turhamaisuudessani uskoin. Myöskin keskustelimme maailman salaperäisyydestä, ihmeistä ja hebrealaisista, heidän kohtalostaan tai siitä, mitä Egyptissä ja naapurimaissa tapahtui.
Eikä Merapi ollut aivan yksinäinenkään, sillä Memphiksessä asusti muutamia jalosukuisia naisia, joitten suonissa virtasi hebrealaista verta, tai jotka olivat synnyltään israelilaisia ja olivat vastoin lakejansa naineet egyptiläisiä. Näistä hän sai ystäviä, ja yhdessä he harjoittivat jumalanpalvelustaan emien tapojensa mukaan kenenkään estämättä heitä, sillä täällä ei sallittu kenenkään papin häiritä.
Me puolestamme olimme kanssakäymisessä niin monen kanssa kuin vain halusimme, sillä harvat unohtivat, että Seti oli syntyperältään Egyptin prinssi, siis melkein puolijumala, ja kaikki halusivat tulla tervehtimään häntä. Oman itsensä tähdenkin häntä paljon rakastettiin ja erittäinkin oli hän rakas köyhille, joiden puutetta oli hänen ilonsa lievittää suurilla rikkauksillaan. Tästä johtui, että missä hän vain liikkuikin, otettiin hänet vaikka tahtomattaan vastaan kunnian ja nöyryyden osoituksilla, mitkä olivat melkein kuninkaallisia, sillä vaikka farao voi ryöstää häneltä kruunun, ei hän voinut ottaa hänen suonistaan pyhää kuninkaitten verta.
Tämän tähden huoletti minua hänen turvallisuutensa, sillä olin varma, että Amenmeses tiesi kaiken urkkijoittensa välityksellä ja alkoi kadehtia valtaistuimelta sysättyä prinssiä, jota vielä niin paljon kunnioittivat ne, joita hänen oikeuden mukaan olisi pitänyt hallita. Kerroin Setille epäilyksistäni ja huomautin, että kun hän liikkui kaduilla, pitäisi hänellä olla seurassaan aseistettuja miehiä. Mutta hän vain naurahti ja vastasi, että niinkuin hebrealaisten ei onnistunut tappaa häntä, samoin kävisi muillekin. Sitäpaitsi uskoi hän, ettei maassa ollut ainoatakaan egyptiläistä, joka nostaisi miekkansa häntä vastaan tai panisi myrkkyä hänen juomaansa, vaikka kuka tahansa käskisi. Sitten hän lisäsi vielä:
"Paras tapa välttää kuolemaa on olla pelkäämättä sitä, sillä silloin
Osiris karttaa meitä."
* * * * *
Nyt on minun kerrottava Taniksen tapahtumista. Farao Meneptah eli ainoastaan muutamia tunteja tulematta tajuihinsa, ennen kuin hänen henkensä lensi taivaaseen. Silloin oli suuri suru maassa, sillä vaikka hän ei ollutkaan rakastettu, oli hän kunnioitettu ja pelätty. Ainoastaan israelilaiset iloitsivat julkisesti, koska hän oli ollut heidän vihollisensa ja heidän profeettansa olivat ennustaneet, että kuolema oli lähellä häntä. He sanoivat, että heidän Jumalansa oli surmannut hänet, ja se sai egyptiläiset vihaamaan heitä enemmän kuin milloinkaan ennen.
Vielä oli Egyptissä epäilystä ja hämmästystä, sillä vaikka julistus prinssi Setin perinnöttömyydestä oli kuulutettu kaikkialla, kansa ja erittäinkin ne, jotka asustivat eteläosassa maata, eivät voineet ymmärtää, miten sellaista oli voitu tehdä noitten Goshenissa asuvien orjien tähden. Todellakin, jos prinssi olisi vain nostanut kättään, kymmenet tuhannet olisivat tulleet hänen käskettävikseen. Sen hän kuitenkin kieltäytyi tekemästä, ja se hämmästytti koko maailmaa, sillä pidettiin kummallisena, että mies hylkäsi valtaistuimen, joka olisi kohottanut hänet melkein jumalien tasolle. Mutta välttääkseen heidän kiihkeitä pyyntöjään oli hän hetipaikalla lähtenyt Memphikseen ja pysytteli siellä piilossa suruajan isänsä kuoleman jälkeen. Niin sitten kävi, että Amenmeses pääsi valtaistuimelle kenenkään vastustamatta, sillä ilman puolisoaan ei Userti voinut tai ei tahtonut toimia.
Kun balsamoiminen oli tehty, vietiin farao Meneptahin ruumis Niiliä pitkin ikuiseen asuntoonsa, komeaan hautaan, jonka hän oli valmistanut itselleen Thebeen, "Kuolleitten kuninkaitten laaksoon". Prinssi Setiä ei kutsuttu tähän suureen juhlaan, jottei, kuten Bakenkhonsu kertoi minulle jälkeenpäin, hänen läsnäolonsa saisi aikaan kapinaa hänen ihailijainsa taholta joko hänen tahdostaan tai tahtomattaan. Sen vuoksi ei myöskään kuolleen jumalan, kuten Meneptahia nimitettiin, sallittu levähtää Memphiksessä viimeisellä matkallaan Niiliä pitkin.
Puettuna valepukuun katseli prinssi, niinkuin muukin kansa, ohikulkevaa hautajaisalusta, jossa hänen isänsä ruumis oli kaljupäisten, valkopukuisten pappien ympäröimänä. Edellä kulki aluksia, jotka olivat täynnä sotilaita ja upseereita, jäljessä tulivat uusi farao ja kaikki Egyptin ylhäiset, ja veden pintaa pitkin kuuluivat valitusäänet kauas. Alukset ilmestyivät, kulkivat ohi, katosivat näkyvistä, ja silloin itki Seti vähän, sillä hän rakasti isäänsä omalla tavallaan.
"Mitä hyödyttää kuninkaanaolo ja puolijumalan nimi", sanoi hän minulle, "kun sellaisten jumalien loppu on aivan sama kuin kerjäläisten?"
"Se hyöty siitä on, prinssi", vastasin, "että kuningas voi tehdä enemmän hyvää eläessään kuin kerjäläinen ja näyttää muillekin hyvää esimerkkiä."
"Tai enemmän pahaa, Ana. Kerjäläinenkin voi näyttää arvokasta esimerkkiä, kestävyyttä kärsimyksissä. Jos olisin varma, etten tekisi muuta kuin ainoastaan hyvää, silloin kenties tahtoisin olla kuningas. Mutta olen huomannut, että se, joka haluaa tehdä kaikkien parasta, saakin aikaan suurinta harmia."
"Josta vihdoin kasvaa halu tehdä pahaa, prinssi."
"Ei", vastasi hän, "sillä hyvä voittaa lopuksi. Hyvä on totuutta ja totuus hallitsee maata ja taivasta."
"Silloin on selvää, prinssi, että teidän pitäisi koettaa tulla kuninkaaksi."
"Tahdon muistaa tuon ajatuksen, Ana, jos aika joskus tuo tullessaan sopivan tilaisuuden, joka ei ole verellä tahrattu", vastasi hän.
* * * * *
Kun faraon juhlalliset hautajaiset olivat lopussa, palasi Amenmeses Tanikseen, ja siellä hänet kruunattiin faraoksi. Minä olin läsnä tuossa suuressa juhlassa, tuoden kruunauslahjaksi muutamia kuninkaallisia koristuksia, jotka prinssi lähetti faraolle, sillä hän sanoi, ettei hänen, tavallisena ihmisenä, sopinut enää kauemmin kantaa niitä. Minä vein ne faraolle, joka otti ne vastaan epäillen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt prinssi Setin ajatuksia eikä tarkoituksia.
"Niissä ei piile mikään ansa, oi farao", sanoin. "Niinkuin te iloitsette loistosta, jonka jumalat ovat lahjoittaneet teille, samoin herrani prinssikin iloitsee levosta ja rauhasta, jonka jumalat ovat hänelle suoneet, eikä pyydä enempää."
"Voi olla niin, kirjuri, mutta minusta se on niin kummallinen asia, että toisinaan pelkään näitten loistavien kukkieni kätkevän jonkun kuolettavan käärmeen, josta prinssi tietää, jollei hän olisikaan pannut sitä niihin."
"En voi sanoa, farao, mutta epäilemättä, vaikka hän ei voikaan olla petollinen, prinssi ei ole samanlainen kuin muut ihmiset. Hänen sydämensä on sekä laaja että syvä."
"Liian syvä minulle", mumisi Amenmeses. "Joka tapauksessa, sanokaa kuninkaalliselle serkulleni kiitokseni hänen lahjoistaan, erittäinkin niistä, joita kantoi Egyptin perillisenä ollessaan isäni Khaemuas, joka toivoakseni on jättänyt minulle viisautensa samoin kuin verensäkin. Sanokaa hänelle vielä, että niin kauan kuin hän hillitsee itsensä tekemästä minulle harmia valtaistuimella, kuten tiedän hänen tähän asti tehneen, voi hän olla varma, etten minäkään häiritse häntä siinä asemassa, jonka hän on valinnut."
Näin myöskin prinsessa Usertin, joka kyseli minulta tarkasti herrastaan. Kerroin hänelle kaiken salaamatta mitään. Hän kuunteli ja kysyi:
"Mitenkä on tuon hebrealaisen naisen, Israelin kuun, laita?
Epäilemättä hän täyttää minun paikkani."
"Ei, prinsessa", vastasin. "Prinssi elää yksinään. Ei hän eikä kukaan muukaan nainen täytä teidän paikkaanne. Hän on ainoastaan prinssin ystävä, ei sen enempää."
"Ystävä! No, ainakin tiedämme, miten tuollaiset ystävyyssuhteet päättyvät. Oi, varmasti jumalat kurittavat prinssiä hulluudella."
"Voi olla, teidän korkeutenne, mutta minä luulen, että jos jumalat rankaisisivat useampia ihmisiä sellaisella hulluudella, tulisi maailma paremmiksi kuin se on."
"Maailma on maailma, ja sellaisten velvollisuus, jotka ovat syntyneet ylhäisiksi, on hallita siellä, missä ovat eikä piiloutua kirjojen ja kukkien sekaan, eikä puhella mielettömyyksiä kauniin muukalaisen naisen ja kirjurin, vaikkapa oppineenkin, kanssa", vastasi hän katkerasti, lisäten: "Oi; jollei prinssi ole hullu, tekee hän varmasti toiset hulluiksi ja minut, puolisonsa, muitten muassa. Tämä valtaistuin on hänen — hänen; kuitenkin sallii hän juron tomppelin ottaa paikkansa ja lähettää mokomalle lahjoja ja siunauksia."
"Minun mielestäni teidän korkeutenne pitäisi odottaa siksi, kunnes kertomus on lopussa, ennen kuin lausutte tuomionne."
Hän katsoi minuun terävästi ja kysyi:
"Miksi sanotte niin? Eikö prinssi ole kaiken tämän jälkeen hullu? Kenties hän ja te, jotka kumpikin näytätte olevan niin yksinkertaisia, leikitte jotakin suurta ja salaista peliä, kuten olen kuullut järjettömien ihmisten menestyksellä tekevän? Vai onko tuolla israelilaisella noidalla joku salaperäinen taito johtaa teitä, sellainen kuin naisella, joka voi särkeä Amonin patsaan hienoksi tomuksi, täytyy olla? Te ette ole tietävinänne siitä, mikä merkitsee, ettette tahdo vastata. Oi, kirjuri Ana, jos se vain olisi vaaratonta, niin luulen, että löytäisin keinon, jolla voisin puristaa teistä esiin totuuden, vaikka teeskentelette olevanne viaton kuin lapsi."
"Teidän korkeuttanne huvittaa uhkailla ja ilman syytä."
"Ei", vastasi hän muuttaen ääntään ja asentoaan, "minä en uhkaile. Se on vain mielettömyyttä, joka on tarttunut minuun Setistä. Ettekö tekin tulisi hulluksi, jos tietäisitte, että toinen nainen kruunattaisiin teidän sijastanne huomenna, koska — koska —" ja hän alkoi itkeä, mikä peloitti minua enemmän kuin kaikki hänen kovat sanansa.
Hän kuivasi äkkiä kyyneleensä ja sanoi:
"Sanokaa herralleni, että minä iloitsen kuullessani, että hän voi hyvin ja lähetän hänelle terveiseni, mutta etten milloinkaan omasta tahdostani halua nähdä hänen eläviä kasvojaan, jollei hän muuta mieltään ja ota omakseen sitä, mikä on hänen omaansa. Sanokaa hänelle, että vaikka hän niin vähän huolehtii minusta, eikä välitä mitään minun tahdostani, minä kuitenkin pidän silmällä hänen hyvinvointiaan ja turvallisuuttaan parhaani mukaan."
"Hänen turvallisuuttaan, prinsessa! Farao sanoi minulle tuskin tunti sitten, ettei hänellä ole vähääkään pelättävää, niinkuin ei hän pelkääkään mitään."
"Oi, kumpi teistä on tyhmempi", huudahti hän polkien jalkaa, "isäntäkö vaiko renki? Te uskotte, ettei prinssillä ole mitään pelättävää, koska tuo vallananastaja sanoo teille niin, ja hän uskoo sen — koska hän ei pelkää vähääkään. Vähän aikaa hän saa nukkua rauhassa. Mutta odottakoon siksi, kunnes monenlaiset vaivat kohtaavat Egyptiä ja kansa, joka ymmärtää, että jumalat ovat lähettäneet ne tuon pahan virheen tähden, jonka isäni teki kuoleman kuristaessa hänen kurkkuaan ja järkensä hämärtäessä, alkaa kääntää silmänsä laillista kuningasta kohden. Silloin tuo vallananastaja tulee kateelliseksi ja jos hän onnistuu, saa prinssi ikuisesti nukkua rauhassa. Jos hänen kaulansa säilyy, on se vain sen vuoksi, että minä pidätän murhaajan kättä. Hyvästi. En voi puhua enempää, sillä ajatukseni ovat kuin tulessa — ja huomenna hänet olisi kruunattu ja minut hänen rinnallaan", ja hän lähti kuninkaallisempana kuin milloinkaan ennen jättäen minut ihmettelemään, mitä hän tarkoitti puhuessaan Egyptin vaivoista, tai olivatko ne vain sattumalta lausuttuja sanoja.
Myöhemmin Bakenkhonsu ja minä söimme illallista yhdessä Ptahin temppelin virkahuoneessa — häntä nimitettiin ikänsä vuoksi temppelin isäksi — ja silloin kuulin enemmän tuosta asiasta.
"Ana", sanoi hän, "sanonpa teille, että Egyptiä uhkaa sellainen synkeys, jollaista ei ole milloinkaan nähty, ei edes silloinkaan, kun luultiin niiniveläisten barbaarien valloittavan maan ja tekevän kansan orjiksi. Amenmeseksestä tulee viides farao, jonka minä olen nähnyt kruunattavan. Ensimmäinen kruunattiin silloin, kun minä olin pieni lapsi, joka riipuin äitini viitan liepeissä, mutta en kertaakaan ole nähnyt tällaista synkeyttä."
"Ehkä se johtuu siitä, että kruunu joutuu sellaiselle, jonka ei pitäisi kantaa sitä, Bakenkhonsu."
Tämä pudisti päätään. "Ei aivan. Minä luulen, että tämä pimeys tulee taivaasta, kuten valokin. Ihmiset pelkäävät, tietämättä mitä."
"Israelilaisiako?" kyselin minä.
"Nyt olette lähellä sitä, Ana, sillä epäilemättä heillä on paljon tekemistä tässä asiassa. Jollei heitä olisi, kruunattaisiin huomenna Seti eikä Amenmeses. Ja kertomus ihmeestä, jonka kaunis hebrealainen nainen teki tuolla temppelissä, on levinnyt laajalti ja pidetään sitä enteenä. Kerroinko jo teille, että kuusi päivää sitten vihittiin siellä hieno, uusi jumalan kuvapatsas, ja seuraavana aamuna se löydettiin makaamassa kyljellään tai oikeammin nojaten päätään Mutin rintaa vasten?"
"Silloin on Merapi ainakin syytön, sillä hänhän on poistunut tästä kaupungista."
"Tietysti hän on poistunut, sillä eikö Setikin ole mennyt? Mutta luulen, että hän on jättänyt jotakin jälkeensä. Olkoon kuinka tahansa, itse meidän uusi jumalainen herrammekin on peloissaan. Hän näkee pahoja unia, Ana", lisäsi hän alentaen ääntään, "niin pahoja, että hän on kutsunut luokseen Kiin, päätietäjän, selittämään niitä hänelle."
"Ja mitä sanoi Kii?"
"Kii ei voinut sanoa mitään tai oikeammin ainoa vastaus, jonka hän suvaitsi antaa hänelle ja hänen seuralaisilleen, kun nämä kysyivät tulevaisuuttaan, oli se, että tämän jumalan hallitus tulisi olemaan hyvin lyhyt ja että se loppuisi yhtä aikaa kuin hänen elämänsäkin."
"Mikä luultavasti ei miellyttänyt jumalaa, Bakenkhonsu."
"Mikä ei ollenkaan miellyttänyt jumalaa. Hän uhkasi Kiitä. On mieletöntä uhata suurta tietäjää, Ana, ja sen Kherheb sanoikin hänelle katsoen häntä silmiin. Silloin farao pyysi anteeksi ja kysyi, kuka seuraisi häntä valtaistuimelle, mutta Kii sanoi, ettei hän tiennyt, sillä Kherheb, jota on uhattu, ei voi muistaa mitään — paitsi maksaa takaisin uhkaajalle."
"Ja tiesikö hän sen, Bakenkhonsu?"
Vastauksen asemasta murensi vanha neuvonantaja jotakin hienoa pöydälle, sitten sormellaan piirsi muruihin sakaalipäisen jumalan ja kaksi höyhentä, ja senjälkeen nopealla liikkeellä pyyhkäisi murut lattialle. "Seti!" kuiskasin minä, luettuani Setin nimen kuvakirjaimilla piirrettynä, ja hän nyökytti päätään ja naurahti tapansa mukaan.
"Ihmiset saavat toisinaan takaisin omansa, Ana, varsinkin, jos he eivät etsi omaansa", sanoi hän. "Mutta jos niin paljon täytyy ensin tapahtua, on se hirveätä. Uusi farao ei ole ainoa ihminen, joka uneksii, Ana. Myöhäisempinä vuosinani olen tullut herkkäuniseksi ja toisinaan uneksin, vaikka en ole taikuri, niinkuin Kii."
"Mitä uneksitte?"
"Näin unta, että suuret parvet marssivat aivankuin heinäsirkat Egyptin yli. Niiden edellä kulki tulipatsas, jolla oli kaksi kättä. Toinen piteli Amonia kurkusta ja toinen uutta faraota. Niiden jäljessä tuli pilvipatsas, jossa näkyi kuin kääreistään irroitetun muumion haamu, kuoleman haamu seisoen veden päällä, joka oli täynnä lukemattomia kuolleita."
Nyt minulle muistui mieleen se kuva, jonka prinssi ja minä olimme nähneet pilvissä tuolla Goshenin maassa, mutta siitä en virkkanut mitään. Luulen kuitenkin, että Bakenkhonsu näki ajatukseni, sillä hän kysyi:
"Uneksitteko te milloinkaan, ystäväni? Te näette näkyjä, jotka toteutuvat — Amenmeses valtaistuimella, esimerkiksi. Ettekö tekin toisinaan uneksi? Ettekö? No, entä prinssi sitten? Te näytätte sellaiselta, ja aika on sovelias ja tärkeä. Oi, minä muistan! Te uneksitte kumpikin, ei sellaisia näkyjä, jotka kulkevat Kiin peloittavien silmien ohi, vaan sellaisia, joita kuu heijastaa Memphiksen vedenpintaan, Israelin kuu. Ana, kuulkaa minua, unohtakaa pois ruumis ja kasvattakaa henkeä, sillä se yksin on onnea, josta nainen ja kaikki ilomme ovat vain maallisia vertauskuvia, varjoja, jotka heijastavat kuoleman pilven läpi, joka on meidän ja valon välissä. Näen, että ymmärrätte, koska muutamia säteitä tuosta valosta on päässyt sydämeenne. Muistatteko, että näitte sen loistavan sillä hetkellä, jolloin pieni tyttärenne kuoli? Niin, tiesin sen. Se oli lahja, jonka hän jätti teille, lahja, joka kasvaa sellaisessa rinnassa kuin teidän, jos vain tahdotte hylätä ruumiin ja tehdä sille tilaa, Ana. Mies, älkää itkekö — naurakaa, kuten minä teen, oho-ho! Antakaa minulle keppini ja hyvää yötä. Älkää unohtako, että istumme yhdessä huomisissa kruunajaisissa, sillä te olette 'Kuninkaan seuralainen', ja se on arvo, jota, kun se kerran on annettu, ei uusi farao voi ottaa pois. Se on niinkuin hengen lahja, Ana, vaikea saavuttaa, mutta kerran saavutettuna ikuisempi kuin tähdet. Oi, miksi elän niin kauan minä, joka tahtoisin kylpeä siinä, kuten lapsena oli tapani kylpeä Niilissä?"
* * * * *
Seuraavana päivänä määrättyyn aikaan menin palatsin suureen saliin, jossa ensiksi olin nähnyt Meneptahin, ja otin minulle osoitetun paikan. Se oli jotenkin takana, kenties siksi, ettei toivottu minun, joka tunnettiin prinssin yksityiseksi kirjuriksi, muistuttavan Egyptiä hänestä, esiintymällä sellaisessa paikassa, jossa kaikki voisivat nähdä minut.
Vaikka sali olikin suuri, oli se ääriään myöten täynnä ihmisiä. Sitäpaitsi ei siellä ollut mitään ainaista väkeä, vaan melkein kaikki aatelisia ja Egyptin ylipappeja, näiden puolisoja ja tyttäriä, niin että koko hämärä linna loisti kullasta ja jalokivistä, joita heillä oli juhlapuvuissaan. Odotellessa nilkutti vanha Bakenkhonsu luokseni ihmisten tehdessä tietä hänelle, ja minä näin hymyn hänen sisäänpainuneissa silmissään.
"Meillä on huonot paikat, Ana", sanoi hän. "Mutta jos joku Egyptin monista jumalista sattumalta vuodattaisi tulta faraon päälle, olemme me silloin turvassa. Jumalista puhuttaessa", jatkoi hän kuiskaten, "oletteko kuulleet, mitä tapahtui tunti sitten Taniksen Ptahin temppelissä, josta juuri tulen? Farao ja kaikki kuninkaallisen perheen jäsenet — paitsi yhtä — kulkivat tavan mukaan jumalan patsaan ohi, jonka, kuten tiedätte, pitäisi nyökäyttää päätään merkiksi, että hän valitsee ja hyväksyy kuninkaan. Amenmeseksen edellä kulki prinsessa Userti, ja kun hän meni ohi, kumartui jumalan pää, sillä minä näin sen, Vaikka kaikki väittivät, etteivät he nähneet sitä. Sitten tuli farao — ja seisoi odottaen, mutta se ei kumartunut, vaikka papit lausuivat vanhaan tapaan: 'Jumala tervehtii kuningasta'. Viimein hän jatkoi matkaansa näyttäen synkältä kuin yö, ja toiset Rameseksen jälkeläiset seurasivat järjestyksessä. Viimeisenä kaikista nilkutti Saptah ja kuulkaa! Jumala kumarsi taas."
"Miten ja miksi se tekee sillä lailla", kysyin minä, "ja väärällä ajalla?"
"Kysykää papeilta, Ana, tai Usertilta tai Saptahilta. Kenties ei tuota jumalaista niskaa oltu öljytty pitkiin aikoihin, ehkä oli liiaksi tai liian vähän öljytty, tai ehkä rukoukset — taikkapa nauhat — olivat sotkeutuneet. Tai kenties farao oli kitsaasti antanut lahjoja suuren jumalan huoneen virkakunnalle. Kuka olen minä, että ymmärtäisin jumalien tiet? Siinä temppelissä, jossa minä palvelin viisikymmentä vuotta sitten, Tebessä, ei teeskennelty kumartamista eikä vaivattu päätä sillä, mikä kuninkaallinen suku tuli valtaistuimelle. Hiljaa! Farao tulee."
Komeassa juhlakulkueessa, prinssien, neuvonantajien, naisten, pappien ja vartijoiden ympäröimänä, Amenmeses ja kuninkaallinen puoliso Urnure, suuri nainen, joka käveli kömpelösti, saapuivat saliin. Se oli loistava seurue. Ylipappi Roi ja visiiri Nehesi ottivat faraon vastaan ja veivät hänet valtaistuimelle. Kaikki heittäytyivät maahan, torvet toitottivat ja vanha tervehdys: "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" huudettiin.
Amenmeses nousi ja kumarsi, ja minä näin, että hänen kovat kasvonsa olivat levottomat ja vanhentuneet. Sitten hän vannoi jumalille ja ihmisille jonkun valan, jonka Roi luki hänelle, ja koko seurueen edessä pani päähänsä kaksinkertaisen kruunun ja muut koristeet, ja otti käteensä valtikan ja kultaisen sirpin. Heti sen jälkeen tehtiin uskollisuuden vala. Ensimmäiseksi tuli prinsessa Userti ja suuteli faraon kättä, mutta ei notkistanut polveaan. Kuitenkin hän ensin puhui hänen kanssaan hetken. Me emme voineet kuulla, mitä sanottiin, mutta jälkeenpäin saimme tietää, että hän vaati faraota julkisesti toistamaan kaikki ne lupaukset, jotka hänen isänsä Meneptah oli tehnyt hänelle, ja vahvistamaan hänen asemansa ja oikeutensa. Lopuksi Amenmeses tekikin sen, vaikka minun mielestäni hyvin vastahakoisesti.
Niin tuota juhlaa jatkettiin monin vanhanaikaisin juhlamenoin, kunnes kaikki väsyivät odottaessaan hetkeä, jolloin farao puhuisi kansalle. Tuota puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä äkkiä näin nuo kaksi Israelin profeettaa, jotka olivat käyneet Meneptahia tervehtimässä tässä samassa salissa, työntäytyvän eteenpäin. Ihmiset vetäytyivät taaksepäin niin, että he menivät suoraan valtaistuimen luo, eivätkä edes vartijat yrittäneet pysäyttää heidän kulkuaan. Mitä he siellä sanoivat, en voinut kuulla, mutta luulen, että he vaativat, että heidän kansansa sallittaisiin mennä palvelemaan Jumalaansa tapansa mukaan, ja että Amenmeses kieltäytyi, kuten Meneptahkin oli tehnyt. Silloin toinen miehistä heitti sauvansa maahan ja se muuttui käärmeeksi, joka sihisi faraolle, jonka jälkeen Kherheb Kii ja hänen seuralaisensa myöskin heittivät sauvansa maahan, jotka nekin muuttuivat käärmeiksi, vaikka minä saatoin ainoastaan kuulla sihinän.
Sen jälkeen sali pimeni niin, etteivät ihmiset voineet nähdä toistensa kasvoja, ja jokainen alkoi ääneensä huutaa seuralaistaan, joka hämmingissä oli sekaantunut väkijoukkoon. Bakenkhonsu ja minä jouduimme yhdessä ihmisten työntäminä ovelle, josta iloksemme taas saimme nähdä taivaan.
Näin loppui Amenmeseksen kruunaus.
XII.
JABEZIN SANOMA.
Tuona yönä ei ollut ketään iloitsevaa kaupungin kaduilla, eikä ketään, paitsi hovin suojissa ja saleissa, joka olisi juhlinut. Kuljin torin poikki ja huomasin ihmisten kulkevan synkkinä edestakaisin tai kuiskaten puhuvan keskenään. Äkkiä alkoi eräs mies, jonka kasvot oli peitetty kaavulla, puhutella minua sanoen, että hänellä oli sanoma isännälleni, prinssi Setille. Vastasin, etten ota mitään sanomia oudolta muukalaiselta, jolloin hän työnsi päähineen taaksepäin, ja minä näin, että se oli Jabez, Merapin setä. Minä kysyin häneltä, oliko hän totellut prinssiä ja vienyt profeetan ruumiin, tuon, joka oli yrittänyt murhata Merapin, Gosheniin ja kertonut vanhimmille syyn miehen kuolemaan.
"Olen", vastasi hän, "eivätkä vanhimmat olleet vihaisia prinssille siitä. He sanoivat, että heidän lähettiläänsä oli mennyt pitemmälle kuin mitä hänellä oli oikeutta, sillä ne eivät milloinkaan olleet käskeneet häntä kiroamaan Merapia, vielä vähemmin yrittämään ottaa häntä hengiltä, ja että prinssi teki oikein tappaessaan sellaisen, joka olisi tehnyt murhan hänen kuninkaallisten silmiensä edessä. Kuitenkin he lisäsivät, että tuo kirous, jonka pappi kerran oli lausunut, varmasti kohtaisi Merapia joko toisella tai toisella tavalla."
"Mitä hänen sitten pitäisi tehdä, Jabez?"
"En tiedä, kirjuri. Jos hän palaa kansansa luo, kenties hänet vapautetaan siitä, mutta silloin hänen varmasti on naitava Laban. Se on hänen valittavanaan."
"Ja mitä te tekisitte, jos olisitte hänen sijassaan, Jabez?"
"Luulen, että olisin siellä, missä olen, ja tekisin itseni hyvin rakkaaksi Setille. Onhan mahdollista, että kirous menee hänen ohitseen, sillä sitähän ei ole laillisesti hänelle määrätty. Mitä tietä hän astuneekin, surut odottavat, ja pahinta kaikista, nainen toivoisi saavansa tyydyttää sydämensä ennen kuin se kuolee, varsinkin jos tuo sydän on sattunut kääntymään sellaiseen, josta tulee farao."
"Miksi sanotte: 'Josta tulee farao', Jabez?" kysyin minä, sillä me seisoimme aivan kahden yksinäisessä paikassa.
"Sitä en voi sanoa teille", vastasi hän sukkelasti, "kuitenkin käy niin kuin sanon. Hän, joka on valtaistuimella, on hullu niinkuin Meneptah oli hullu, ja taistelee voimaa vastaan, joka on mahtavampi kuin hänen, kunnes se painaa hänet maahan. Ainoastaan prinssin sydämessä loistaa viisauden valo. Se, minkä tänään näitte, on vain ensimmäinen monista ihmeistä, kirjuri Ana. En voi sanoa enempää."
"Mikä sitten on asianne, Jabez?"
"Tämä: Koska prinssi on koettanut kohdella hyvin Israelin kansaa ja heidän tähtensä hylännyt kruunun, mitä sitten muille tapahtuneekin, ei hänen tarvitse pelätä mitään. Mikään vaiva ei kohtaa häntä eikä hänen lähellään olevia, esim. teitä, kirjuri Ana, joka myöskin tahtoisitte kohdella meitä oikeuden mukaisesti. Kuitenkin saattaa tapahtua, että veljentyttäreni Merapin vuoksi, jonka päälle nuo kiroussanat ovat tulleet, kohtaa suuri suru sekä prinssiä että häntä itseään. Sentähden kenties voi olla viisasta, että hän jää Setin taloon, ja prinssi taas tekisi viisaasti kääntäessään hänet takaisin oveltaan."
"Mikä suru?" kysyin minä hämmästyneenä hänen synkästä puheestaan, mutta vastausta ei kuulunut, sillä hän oli mennyt.
Lähellä asuntoani kohtasin toisen miehen. Kuun valaistessa hänen kasvojaan näin Kiin peloittavat silmät.
"Kirjuri Ana", sanoi hän, "te lähdette huomenna varhain Memphikseen, ettekä kahden päivän kuluttua, kuten aioitte."
"Miten sen tiedätte, tietäjä Kii?" kysyin, sillä en ollut kenellekään kertonut suunnitelmani muutoksesta, koska olin sen tehnyt vasta sitten kuin Jabez oli poistunut.
"Minä en tiedä mitään, Ana, paitsi että uskollinen palvelija, joka on saanut tietää kaiken, minkä te olette tänään kuullut, tahtoo kiiruhtaa kertomaan siitä isännälleen, varsinkin jos siellä on joku toinenkin, jolle hän haluaisi siitä ilmoittaa, kuten Bakenkhonsu tuumii."
"Bakenkhonsu puhuu liian paljon, mitä hän sitten tuumineekaan", huudahdin äreästi.
"Vanha tulee suulaaksi. Te olitte tänään kruunajaisissa, ettekö ollutkin?"
"Olin, ja jos näin oikein sieltä kaukaa, nuo hebrealaiset profeetathan näyttivät voittavan teidät, Kherheb, joka harmittaa teitä kovasti, niinkuin olitte harmissanne silloin temppelissä, kun Amon kukistui."
"Se ei harmita minua, Ana. Jos minulla on kykyjä, voi olla toisia, joilla on vielä suurempia kykyjä, kuten näin Amonin temppelissä. Miksi sentähden hämmästyisin?"
"Kykyjä!" naurahdin minä, sillä tuona yönä oli mieleni kuohuksissa. "Eikö viekkaus olisi parempi sana? Miten voitte muuttaa sauvan käärmeeksi, asia, joka on aivan mahdoton ihmiselle?"
"Viekkaus voi olla parempi sana, sillä se tarkoittaa taitoa yhtä paljon kuin petostakin. 'Mahdotonta ihmiselle'! Luuletteko senkin jälkeen mitä näitte jonkun aikaa sitten Amonin temppelissä, että mikään on mahdotonta miehelle tai naiselle? Kenties itsekin voisitte tehdä yhtä paljon."
"Miksi pilkkaatte minua, Kii? Minä opiskelen kirjoja enkä käärmeitten lumoamista."
Hän katseli minua tyynellä tavallaan, ikäänkuin tarkastellen, ei kasvojani, vaan ajatuksiani niiden takaa. Sitten hän katsoi kädessään olevaa keetripuista sauvaansa ja antoi sen minulle sanoen:
"Tarkastakaa tätä, Ana, ja sanokaa minulle, mikä se on."
"Olenko lapsi", vastasin suuttuneena, "etten tuntisi papin sauvaa?"
"Luulen, että teissä on jotakin lapsellista, Ana", hän mutisi, koko ajan silmillään tuijottaen kasvoihini.
Silloin tapahtui hirveätä. Sauva alkoi liikkua kädessäni ja kun vilkaisin siihen, katso, se oli pitkä, keltainen käärme, jota pitelin hännästä. Heitin tuon matelijan kirkaisten maahan, sillä se käänsi päätään kuin pistääkseen minua. Ja tuossa tomussa se liikkui ja kiemurteli pois minusta Kiitä kohden. Hetkistä myöhemmin se oli vain sauva keltaisesta keetripuusta, vaikka minun ja Kiin välillä oli käärmeen jälki hiekassa.
"Ana, on häpeämätöntä", sanoi Kii nostaessaan sauvansa, "syyttää minua viekkaudesta samalla, kun itse koetatte hämmentää silmänkääntäjäparan tällaisilla tempuilla."
En tiedä, mitä sanoin hänelle. Lopuksi kuitenkin arvelin, että hän pian sanoisi minun voivan täyttää huoneen pimeydellä keskellä päivää ja saada ihmiset kauhuihinsa.
Äkkiä hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat.
"Se kaikki on ollut leikkiä", sanoi hän. "Tahdotteko uudelleen ottaa tämän sauvan ja ojentaa sen kuuta kohden? Te kieltäydytte ja teette oikein, sillä ette te enkä minä voi peittää hänen kasvojaan. Ana, koska te olette viisas tavallanne ja seurustelette vielä viisaamman kanssa, ja olitte läsnä temppelissä, jolloin Amonin patsas särkyi tuon noidan tahdosta, joka mitteli voimiaan kanssani ja voitti minut, niin minä, suuri tietäjä, olen tullut kysymään teiltä — mistä oli lähtöisin tuo pimeys tänään salissa?"
"Jumalasta, luullakseni", vastasin kuiskaten peloissani.
"Niin luulen minäkin, Ana. Mutta sanokaa minulle, tai pyytäkää Merapia, Israelin kuuta, sanomaan minulle — mistä jumalasta? Oi, sanonpa teille, että peloittava voima on liikkeellä tässä maassa ja prinssi Seti teki viisaasti luopuessaan Egyptin valtaistuimesta ja paetessaan Memphikseen. Sanokaa se hänelle, Ana."
Sitten hänkin oli poissa.
Nyt palasin turvallisesti Memphikseen ja kerroin kaiken prinssille, joka kuunteli innokkaasti. Ainoastaan kerran hän oli kovasti liikutettu. Se oli silloin, kun kerroin hänelle Usertin sanat, ettei tämä milloinkaan tahtoisi nähdä hänen kasvojaan, jollei häntä haluttaisi uudelleen palata valtaistuimelle. Tämän kuullessaan nousivat kyyneleet prinssin silmiin ja hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
"Kaatunut ei saa odottaa hellyyttä", sanoi hän, "ja epäilemättä, Ana, pidätte mielettömänä, että olen harmissani tällaisesta kohtelusta."
"En, prinssi, sillä minutkin on vaimoni jättänyt iäksi päiväksi, ja tuska on unohtumaton."
"En ajattele puolisoani, Ana, sillä todellisuudessa ei hänen Korkeutensa ole minulle mikään puoliso. Sillä mitkä lienevätkään Egyptin vanhat lait, kuinka olisi voinut käydä toisin hänen ja minun välilläni? Kaipaan sisarta. Sillä vaikka meillä ei ollut sama äiti, kasvatettiin meidät yhdessä ja omalla tavallamme rakastimme toisiamme, vaikka hänen huvinsa oli hallita minua ja minun taas totella, ja maksaa hänelle takaisin pilkalla. Siksi hän on niin suuttunut, kun nyt äkkiä olen hylännyt hänen hallituksensa, seuratakseni omaa tahtoani, jolloin hän on kadottanut valtaistuimen."
"Egyptin kuninkaallisen perijättären velvollisuus on aina ollut naida Egyptin farao, prinssi, ja hän seurasi tuota velvollisuutta naimalla sellaisen, josta piti tulla farao, ja siksi isku meni syvälle."
"Silloin hänen olisi parasta hylätä tuo hullu puolisonsa ja naida farao. Mutta sitä ei hän milloinkaan tee. Hän on aina vihannut Amenmesesta niin paljon, ettei mielellään tahdo olla edes samassa paikassa hänen kanssaan. Eikä Amenmeseskaan naisi häntä, sillä hän ei tahdo hallita sellaisen naisen avulla, jolla on suurempi oikeus kruunuun kuin hänellä. Tästä lähtien täytyy minun kulkea yksin, jollei — jollei — Jatkakaa kertomustanne, ystävä. Onpa hän ystävällinen, kun suuruudessaan muistaa näin vähäpätöistä. Minun pitäisi muistaa se, vaikka on totta, että painuneet päät joskus nousevat jälleen", hän lisäsi katkerasti.
"Niin ainakin Jabez luulee, prinssi", ja minä kerroin hänelle, miten israelilaiset olivat varmoja, että hänestä tulisi farao, johon prinssi nauraen sanoi:
"Kenties, hehän ovat hyviä profeettoja. Omasta puolestani en tiedä sitä enkä välitäkään. Tai ehkäpä Jabez huomaa jotakin hyötyvänsä puhuessaan niin, sillä tiedättehän, että hän on taitava kauppias."
"En luule sitä", vastasin ja pysähdyin.
"Puhuiko Jabez vielä jostakin muustakin asiasta, Ana? Neiti
Merapista, esimerkiksi?"
Tuntien, että se oli velvollisuuteni, kerroin hänelle kaiken, mistä
Jabez ja minä olimme keskustelleet, vaikka vähän ujostellen.
"Tuo hebrealainen on paljosta varma, Ana, vieläpä siitäkin, kelle
Israelin kuu haluaisi loistaa. Kenties, ystäväni, hän haluaa
houkutella valollaan teitä tai jotakuta nuorukaista Goshenissa — ei
Labania — tai ehkäpä ei ketään."
"Minuako, prinssi, minuako?" huudahdin.
"Niin, Ana, olen varma, että haluaisitte sitä. Minun mielestäni voitte kysyä hänen mieltään siinä asiassa. Älkää näyttäkö noin hämmentyneeltä, mies, sillä hän, jonka aiotte naida, on liian kaino sellaiseen. No, kertokaa minulle kruunajaisista."
Ollen iloinen, päästessäni puhumasta Merapista, kerroin laveasti kaikesta, mitä oli tapahtunut farao Amenmeseksen noustessa valtaistuimelle. Kun kuvailin hänelle, miten hebrealaisen profeetan sauva oli muuttunut käärmeeksi, ja miten Kii ja hänen seuralaisensa olivat tehneet saman ihmeen, nauroi prinssi ja sanoi, että ne olivat pelkkiä silmänkääntäjien temppuja. Mutta kun kerroin pimeydestä, joka peitti koko salin, ja kauhusta, joka täytti ihmisten sydämet, ja Bakenkhonsun peloittavasta unesta, sekä sanoista, joilla Kii oli hämmentänyt minut ja pilkannut minua, kuunteli hän hyvin vakavana ja vastasi:
"Minä olen samaa mieltä kuin Kii tässä asiassa. Minäkin luulen, että joku hirveä voima on likellä Egyptiä, sellainen, joka on kotoisin Goshenin maasta, ja että tein viisaasti kieltäytyessäni valtaistuimesta. Mutta miltä jumalalta nuo vaivat ovat lähtöisin, sitä en tiedä. Kenties aika sen meille näyttää. Sillävälin, jos on mitään perää noitten hebrealaisten profeettojen puheessa, mistä Jabez kertoi, te ja minä ainakin saamme levätä rauhassa, joka on parempi kuin faraon onni valtaistuimella, jota Userti tavoittelee. Joka tapauksessa tätä leikkiä kannattaa katsella. Olette tehnyt tehtävänne hyvin, Ana. Menkää lepäämään sillä välin kuin minä ajattelen kaikkea sitä, mitä olette kertonut."
* * * * *
Oli ilta, ja kun palatsissa oli kovin kuuma, menin puutarhan pieneen huvimajaan, jossa Seti ja minä tapasimme lueskella, istuuduin sinne ja kun olin väsynyt, nukahdin siihen. Uneksin naisesta, joka itki ja kun sitten heräsin, oli tullut yö ja täysi kuu loisti taivaalla. Sen säteet valaisivat edessäni olevan puutarhan.
Tämän pikku majan edessä, kuten olen kertonut, kasvoi puita, jotka tänä vuoden aikana olivat täynnä valkeita kukkia. Näiden puiden suojassa oli penkki, joka oli rakennettu auringon kuivaamista tiileistä. Sillä istui nainen, jonka tunsin Merapiksi. Hänkin oli surullinen, sillä vaikka pää oli alaspainuneena ja pitkä tukka peitti kasvot, kuulin hänen hiljaiset huokauksensa.
Tuo näky liikutti minua suuresti ja muistin, mitä prinssi oli sanonut minulle. Hänhän oli käskenyt minua kysymään Merapilta, ajatteliko hän yhtään minua. Jos siis tekisin sen, ei minua voitaisi moittia siitä. Olin kuitenkin varma, ettei hänen sydämensä kuulunut minulle, vaikka — totta puhuakseni — toivoin hartaasti asian olevan toisin. Kuka katselisikaan haikaraa rämeikössä silloin, kun laajasiipinen kotka leijailee taivaalla.
Paha ajatus tuli mieleeni. Otaksutaan, että tuon istujan silmät olivat kiintyneet kotkaan, ilmojen herraan Otaksutaan, että hän jumaloi tuota kotkaa, että hän rakasti sitä siksi, että sen koti oli taivas ja koska se oli kaikkien lintujen kuningas. Ja otaksutaan, että joku huomauttaisi hänelle, että jos hän houkuttelee sen maan päälle taivaan loistavasta vapaudesta, tuottaa hän sille orjuuden tai kuoleman ansanvirittäjän käsissä. Eikö silloin tuo rakastunut katselija sanoisi: "Lennelköön se vapaana ja onnellisena, miten paljon kaipaankin katsella sitä", ja kun se olisi kadonnut näkyvistä, kenties hänen silmänsä kääntyisivät haikaraparkaan?
Jabez oli sanonut minulle, että jos tämä nainen ja prinssi rakastuisivat toisiinsa, tuottaisi hän prinssille paljon surua. Jos kertoisin sen hänelle, uskoisi hän sen varmasti, sillä hänhän luottaa kansansa ennustuksiin. Sitäpaitsi, mitä ikinä hänen sydämensä kuiskisikin, ollen ylevämielinen ei hän milloinkaan suostuisi tekemään sellaista, mikä tuottaisi ikävyyttä Setille, vaikkapa sitten luopuessaan hänestä hänen oma sydämensä vaipuisikin suruun. Eikä hän palaisi hebrealaistenkaan luo joutuakseen sen käsiin, jota hän vihasi. Silloin kenties minä — Puhuisinko hänelle? Jollei Jabez olisi tarkoittanut, että asia pitäisi tulla hänen tietoonsa, olisiko hän ollenkaan puhunutkaan siitä? Lyhyesti sanoen eikö se ollut velvollisuuteni häntä kohtaan ja kenties myös prinssiä kohtaan, joka silloin säästyisi tulevilta onnettomuuksilta.
Sellaiset ajatukset kiusasivat mieltäni. Miten voitin ne, en tiedä. En ainakaan omalla voimallani, siitä olen varma, sillä tuona hetkenä olin mielettömänä rakkaudesta tuota suloista ja ihanaa neitoa kohtaan, joka istui edessäni, ja hulluudessani, luulen, olisin antanut elämäni saadakseni suudella hänen kättään. Mutta en yksin hänenkään tähtensä, sillä kiihkoisa rakkaus on hyvin itsekästä. Ei, uskon voittaneeni siksi, että rakkaus, jota tunsin prinssiä kohtaan, oli syvempi ja todellisempi kuin mitä olisin voinut tuntea ketään naista kohtaan, ja tiesin hyvin, että jollei Merapi olisi ollut näkyvissäni, ei milloinkaan tuollainen petos olisi vallannut sydäntäni. Sillä olin varma, vaikka prinssi ei ollut sitä koskaan minulle sanonut, että hän rakasti Merapia ja halusi hänet toverikseen kaikista maallisista esteistä huolimatta, ja jos nyt sanoisin Merapille nuo sanat, ei hän milloinkaan suostuisi siihen.
Ja niin voitin itseni, mutta vapisin kuin lapsi ja toivoin, etten olisi syntynytkään tuntemaan kielletyn rakkauden tuskia, kuten olin kokenut petetyn rakkauden kipuja. Palkan sain aivan pian, sillä juuri silloin tarttui hän koristeeseen, joka riippui hänen valkean pukunsa rintamuksessa, ja piteli sitä kuun valoa vastaan kuin tarkastellakseen sitä. Tunsin sen heti paikalla. Se oli tuo kuninkaallinen, lasurikivinen kovakuoriainen, jolla prinssi Goshenissa oli kiinnittänyt siteen Merapin loukkautuneeseen jalkaan, ja jonka joku voima tempaisi hänen rinnastaan tuona yönä temppelissä, jolloin Amonin patsas sortui.
Hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja silmättyään ympärilleen ollakseen varma, että hän oli yksin, painoi hän sen huuliaan vastaan ja suuteli sitä kiihkoisesti kolme kertaa, kuiskien samalla jotakin, mitä en voinut erottaa. Silloin putosivat suomukset silmistäni ja tiesin, että hän rakasti Setiä. Oi, kuinka kiitin suojelusjumalaani siitä, että se oli varjellut minut tarpeettomalta häpeältä.
Pyyhin kylmän hien otsaltani ja olin poistumaisillani, aikoen ohimennessäni sanoa ainoastaan niin monta sanaa kuin olisi välttämätöntä, kun katsoessani ylös näin miehen seisovan Merapin takana katsellen häntä, tämän kiinnittäessä koristusta pukuunsa. Epäröidessäni hetken kuulin miehen puhuvan ja tunsin sen Setin ääneksi. Silloin ajattelin uudelleen paeta, mutta kun olen luonteeltani arka, pelkäsin näyttää itseäni, kunnes se oli liian myöhäistä, ja tuumin, että prinssi jälkeenpäin tekisi minut sukkeluutensa maalitauluksi. Niin istuin sitten äänettömänä ja hiljaa, kuullen ja nähden kaiken vasten tahtoani.
"Mitä koristetta, neiti Merapi, te ihailette ja hyväilette niin innokkaasti?" kysyi Seti hiljaisella äänellään, jossa niin usein oli naurun vivahdusta.
Merapi huudahti ja hypähtäessään ylös näki hänet.
"Oi, herrani", vastasi hän, "suokaa anteeksi palvelijallenne. Istuin täällä viileässä, kuten annoitte minulle luvan tehdä, ja kuu oli niin kirkas — että halusin nähdä voisinko sen valossa lukea, mitä tähän kovakuoriaiseen on kirjoitettu."
"En milloinkaan ennen," tuumin itsekseni, "ole nähnyt sellaista, joka lukee huulillaan, vaikka totta kyllä, käyttihän hän ensin silmiäänkin."
"Ja osasitteko, neiti? Saanko minäkin koettaa?"
Hyvin hitaasti ja punastuen niin, että kuun valossakin saattoi sen nähdä, otti hän esiin koristeen ja ojensi sen hänelle.
"Tämä on varmasti tuttu minulle? Enkö ole nähnyt sitä ennen?" kysyi prinssi.
"Kenties. Se oli minulla tuona yönä temppelissä teidän korkeutenne."
"Teidän ei pidä nimittää minua enää niin. Minulla ei ole enään mitään arvoa Egyptissä."
"Tiedän — kansani tähden. Oi, se on jaloa."
"Mutta tuosta kuoriaisesta oli puhe —" keskeytti hän, heilauttaen kättään. "Varmasti se on sama, jolla haavanne side kiinnitettiin — oh, vuosia sitten!"
"Niin, se on sama", vastasi hän katsellen alas.
"Tiesin sen. Ja kun annoin sen teille, sanoin jotakin, joka minusta silloin tuntui koko hyvin sanotulta. Mitä se oli? En voi muistaa. Oletteko tekin unohtanut?"
"Olen — tarkoitan — en. Te sanoitte, että minulla oli nyt koko
Egypti jalkani alla, ja puhuitte kovakuoriaisen reunakoristeesta."
"Ah! Nyt muistan. Miten oikea ja samalla miten väärä oli tuo sukkeluus — tai ennustus."
"Miten voi joku asia olla sekä oikea että väärä, prinssi?"
"Sen voisin todistaa teille hyvin helposti, mutta se ottaisi aikaa tunnin tai enemmänkin, joten jääköön toiseksi kertaa. Tämä kuoriainen on mitätön esine, antakaa se takaisin minulle ja te saatte paremman. Tai haluaisitteko mieluummin tämän sormuksen? Kun en enään ole Egyptin prinssi, on se aivan tarpeeton minulla."
"Pitäkää kuoriainen, prinssi. Sehän on teidän omanne. Mutta minä en ota kuninkaallista sormusta, koska se on —"
"— tarpeeton minulle, ettekä te halua sellaista, mikä on arvoton antajalle. Oi, minä valitsen niin huonosti sanani, mutta en sitä tarkoittanut."
"Ei, prinssi, vaan siksi, että teidän kultainen sormuksenne on liian iso pieneen käteeni."
"Miten voitte sen sanoa, ennen kuin olette koettanut? Sekin on kompastus, mikä kenties olisi myös hyvitettävä."
Sitten hän nauroi ja Merapikin nauroi, mutta ei hän kuitenkaan ottanut sormusta.
"Oletteko nähnyt Anaa?" jatkoi prinssi. "Luulen, että hän etsii teitä sellaisella kiireellä, että hän tuskin saattoi lopettaa kerrottavansa minulle."
"Sanoiko hän niin?"
"Ei, hän vain näytti siltä. Ja niin selvästi, että käskin hänen heti paikalla etsiä teidät. Hän vastasi menevänsä lepäämään pitkän matkansa jälkeen, tai kenties minä sanoin, että hänen pitäisi se tehdä. Unohdin sen, kun on niin paljon muuta ajateltavaa näin ihanana yönä."
"Miksi Ana halusi nähdä minua, prinssi?"
"Kuinka voin sen tietää? Miksi mies, joka vielä on nuori — haluaa nähdä suloista ja kaunista naista? Oh! Nyt muistankin. Hän tapasi Taniksessa setänne, joka tiedusteli teidän vointianne. Kenties hän siksi haluaa nähdä teitä."
"En halua kuulla sedästäni. Hän muistuttaa minulle liian paljon asioista, jotka tuottavat tuskaa, ja on öitä, jolloin haluaa paeta tuskaa, jonka aamulla varmasti taas löytää."
"Oletteko vielä samaa mieltä palaamisesta kansanne luo?" kysyi prinssi vakavammin.
"Olen. Oi, älkää sanoko, että lähetätte minut täältä tuonne —"
"Labaninko luo?"
"Labanin muiden muassa. Muistakaa, prinssi, että minä olen kirouksen alainen. Jos palaan Gosheniin, olipa se sitten mihin tahansa, saan kuolla pian."
"Ana sanoo setänne Jabezin selittäneen, että tuolla raivoisalla miehellä, joka yritti murhata teidät, ei ollut mitään lupaa kirota vielä vähemmin tappaa teitä. Pyytäkää häntä kertomaan kaikki teille."
"Kuitenkin pysyy tuo kirous ja musertaa minut lopulta. Miten voin minä, yksinäinen nainen, vastustaa Israelin kansan ja heidän pappiensa voimaa?"
"Oletteko sitten yksinäinen?"
"Miten voi olla toisin minunlaiseni hylkiön laita, prinssi?"
"Ei, se ei voi olla toisin. Tiedän sen, kun itsekin olen hylkiö."
"Teillä on ainakin korkea puolisonne, joka varmasti tulee lohduttamaan teitä", sanoi Merapi katsoen alas.
"Hänen korkeutensa ei tule. Jos olisitte nähnyt Anan, olisi hän kenties kertonut teille Usertin vannoneen, ettei hän tahdo nähdä kasvojani uudelleen, jollei päätäni korista kruunu."
"Oi, miten saattaa nainen olla niin julma? Varmaankin, prinssi, sellainen isku on haavoittanut sydäntänne", huudahti hän säälivästi.
"Hänen korkeutensa ei ole ainoastaan nainen, hän on myös Egyptin prinsessa. Muuten koskee sydämeeni se, että kuninkaallinen sisareni on hylännyt minut vallan ja loiston tähden, joita hän rakastaa enemmän. Mutta niin on käynyt, jollei Ana näe unia. Näyttää siis siltä, että olemme samassa asemassa, kumpikin hylättyjä, te ja minä, eikö totta?"