Merapi ei vastannut, vaan katseli yhä edelleen maahan. Prinssi jatkoi hitaasti:
"Mielessäni on asia, josta tahtoisin kysyä teidän mielipidettänne. Jos kaksi hylättyä joutuisi yhteen, olisivat he enään vain puoleksi niin hylättyjä, vai mitä?"
"Niin luulisi, prinssi — tai ehkä he eivät olisi enään ollenkaan hylättyjä. Mutta minä en ymmärrä tätä kysymystä."
"Kuitenkin olette vastannut siihen. Jos te olette yksinäinen ja minä olen yksinäinen, niin tulisimme, sanotte, vähemmän yksinäisiksi yhdessä."
"Prinssi", kuiskasi hän vetäytyen pois hänestä, "minä en puhunut tuollaisia sanoja."
"Ette, mutta minä sanoin ne teille. Kuulkaa minua, Merapi. Egyptissä pidetään minua kummallisena miehenä siksi, etten ole milloinkaan rakastanut ketään naista, enkä edes nähnyt sellaista, jota olisin voinut rakastaa." Tässä Merapi katsoi häneen terävästi, ja prinssi jatkoi: "Joku aika sitten, ennen kuin kävin teidän maassanne — Goshenissa — Ana voi kertoa teille syyn, sillä luulen, että hän kirjoitti sen muistiin — Kii ja vanha Bakenkhonsu tulivat tervehtimään minua. Kuten tiedätte, on Kii epäilemättä suuri tietäjä, vaikka hän ei olisikaan niin suuri kuin muutamat teidän profeettanne. Hän kertoi minulle, että hän ja toisetkin olivat tiedustelleet tulevaisuuttani ja sanoi minun Goshenista löytävän naisen, johon sallimus olisi määrännyt minut rakastumaan. Hän lisäsi, että tämä nainen tuottaisi minulle paljon iloa." Seti pysähtyi varmaankin muistaen, ettei se ollut kaikki, mitä Kii oli sanonut, samoinkuin Jabezkin. "Kii kertoi minulle myös", jatkoi hän hitaasti, "että olen tuntenut tuon naisen tuhansia vuosia sitten."
Merapi tuijotti häneen ja outo ilme tuli hänen kasvoihinsa.
"Miten se voi olla mahdollista, prinssi?"
"Kysyin sitä Kiiltä, mutta en saanut mitään tyydyttävää vastausta.
Kuitenkin hän sanoi niin, eikä ainoastaan tuosta naisesta vaan
myöskin ystävästäni Anasta, ja samaa sanoivat toisetkin tietäjät.
Sitten menin Gosheniin ja siellä näin tuon naisen —"
"Ensimmäisen kerranko, prinssi?"
"Ei, vaan kolmannen —."
Silloin Merapi vaipui penkille ja peitti käsillään kasvonsa.
"— ja rakastin häntä, ja tuntui siltä kuin olisin rakastanut häntä jo tuhansia vuosia."
"Se ei ole totta. Te pilkkaatte minua. Se ei ole totta!" kuiskasi
Merapi.
"Se on totta. Jollen sitä silloin tiennytkään, tiesin sen jälkeenpäin, vaikka kenties en ennen niin täydellisesti kuin tänään, kun sain kuulla, että Userti todellakin oli hylännyt minut. Israelin kuu, te olette tuo nainen. En sano teille", jatkoi hän intohimoisesti, "että olette kauniimpi kuin kaikki muut naiset, tai suloisempi tai viisaampi, sillä sellaisena pidän teitä. Sanon ainoastaan, että rakastan teitä, niin rakastan teitä, mikä tahansa sitten olettekaan. En voi tarjota teille Egyptin valtaistuinta, vaikkapa sen laki sallisikin, mutta voin tarjota teille tämän sydämeni valtaistuimen. No, neiti Merapi, mitä vastaatte? Ennen kuin puhutte, muistakaa, että vaikka näytätte olevan vankini täällä Memphiksessä, teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä minua. Mikä tahansa vastauksenne lieneekin, sellaisen suojan ja ystävyyden kuin voin antaa, saatte koko elämäni ajaksi, enkä milloinkaan yritä pakottaa teitä, kuinka paljon tuskaa minulle tuottaneekin kulkea teidän ohitsenne. En tiedä tulevaisuutta. Voi tapahtua, että saatan antaa teille ylhäisen aseman ja valtaa, voi tapahtua, etten voi antaa muuta kuin köyhyyttä ja maanpakoa, mutta miten käyneekin, ruumiini ja sieluni kunnioituksen voin antaa. Vastatkaa nyt."
Merapi otti kädet silmiltään ja katseli häntä loistavat kyyneleet ihanissa silmissään.
"Se ei voi tapahtua, prinssi", kuiskasi hän.
"Tarkoitatte varmaan, ettette tahdo antaa suostumustanne."
"Minähän sanoin, ettei se voi tapahtua. Sellaiset egyptiläisen ja israelilaisen väliset siteet eivät ole laillisia."
"Muutamat tässä kaupungissa ja muuallakin näyttävät Pitävän niitä sellaisina, neiti."
"Ja minä olen naimisissa, tarkoitan, että kenties olen naimisissa — ainakin on minut pyhästi luvattu Labanille."
"Minäkin olen naimisissa, tarkoitan —"
"Se on eri asia, prinssi. On vielä yksi syy, suurin kaikista, minä olen kironalainen ja tuottaisin teille, en iloa, kuten Kii sanoi, vaan surua, tai ainakin surua ilon mukana."
Seti katsoi häneen tutkivasti.
"Onko Ana —" alkoi hän, mutta jatkoi sitten, "jos niin on, niin tiedättekö sitten elämää, jossa ei olisi sekaisin sekä iloa että surua?"
"En. Mutta minä tuottaisin teille paljon enemmän surua kuin iloa. Jumalani kirous lepää päälläni, enkä voi oppia palvelemaan teidän jumalianne. Kansani kirous on päälläni, kansani laki erottaa minut teistä kuin miekka, ja jos lähestyisin teitä, ei se iskisi ainoastaan minua, jonka ei ole väliä, vaan myöskin teitä, prinssi", ja hän alkoi nyyhkyttää.
"Sano minulle vain yksi asia", sanoi Seti tarttuen häntä käteen, "jos vastaat kieltävästi, silloin en enään kauemmin tahdo häiritä sinua. Onko sydämesi minun, Merapi?"
"On", hän huokaisi, "ja se on ollut jo siitä asti kuin näin teidät tuolla Taniksen kaduilla. Oi, silloin muuttui mieleni ja vihasin Labania, jota sitä ennen olin ainoastaan inhonnut. Ja minustakin tuntui, niinkuin Kii sanoi, kuin olisin tuntenut teidät tuhansia vuosia. Sydämeni on teidän, rakkauteni on teidän, kuulun kokonaan teille, enkä milloinkaan, en milloinkaan voi unohtaa teitä ja rakastaa ketään toista miestä. Mutta sittenkin on meidän pysyttävä erillämme, teidän tähtenne, prinssini, teidän tähtenne."
"Olisit siis valmis uskaltamaan sen, ellet ajattelisi minua?"
"Tietysti. Enkö ole nainen, joka rakastaa?"
"Jos niin on asian laita", sanoi prinssi hymähtäen, "silloin minäkin täysi-ikäisenä ja muutamien mielestä hyvin ymmärtäväisenä miehenä uskallan myöskin. Oi, mieletön nainen, etkö ymmärrä, että maailmassa on vain yksi hyvä asia, yksi sellainen, jossa voi unohtaa itsensä ja tuskansa, nimittäin rakkaus? Voi tulla vastuksia. Tulkoon, sillä mitäpä ne haittaavat, jos vain rakkaus tai sen muisto säilyvät, jos vain kerran olemme saaneet poimia tuon ihanan kukan ja hetkisen pitää sitä rinnassamme. Sanoit, että palvelemme erilaisia jumalia, ja niin saattaa ollakin, mutta kaikki jumalat lähettävät maailmaan lahjansa, rakkauden, jota ilman maailma lakkaisi olemasta. Sitäpaitsi, minun uskoni sanoo minulle, kenties selvemmin kuin sinun, ettei elämä lopu kuoleman hetkellä, ja siksi rakkauskin, joka on elämän sielu, jatkuu, kun elämäkin jatkuu. Ja viimeksi, luulen niinkuin sinäkin olevan jotakin totta siinä, mitä tietäjät sanovat, että kauan sitten menneisyydessä olemme olleet sellaisia, millaisia meistä vielä kerran on tuleva, ja näkymätön voima on vetänyt meidät yhteen ja sitoo meidät yhteen vielä kauan senkin jälkeen kuin maailma on kadonnut. Se ei ole meidän oma asiamme, Merapi, vaan kohtalo on määrännyt meidät niin tekemään. Vastaa uudelleen."
Mutta hän ei vastannut, ja kun hetkistä myöhemmin katsoin ylös, lepäsi hän Setin käsivarsilla ja heidän huulensa olivat vastakkain.
Niin löysivät Egyptin prinssi Seti ja Merapi, Israelin kuu, toisensa
Memphiksessä, Egyptissä.
XIII.
PUNAINEN NIILI.
Seuraavana aamuna tapasin prinssin yksinään ja muistutin häntä muutamista vanhoista käsikirjoituksista, jotka hän halusi luettavakseen, mutta jotka voi saada vain Tebestä, jossa minun oli ne kopioitava; ja siellä kerrottiin olevan joitakin myytävinäkin. Hän vastasi, ettei ollut kiirettä, mutta minä huomautin, että ne voisivat joutua jonkun toisen ostajan käsiin, jollen heti menisi.
"Te olette liian kärkäs lähtemään pitkille matkoille, Ana", sanoi hän. Sitten hän hetken katseli minua tarkasti, ja koska hän osasi lukea ajatukseni, kuten minäkin hänen, näki hän, että tiesin kaikki, ja lisäsi ystävällisellä äänellä:
"Teidän olisi pitänyt tehdä, niinkuin sanoin, ja puhua ensin. Jos olisitte, niin kuka tietää —"
"Te, prinssi", vastasin, "te ja eräs toinen."
"Menkää, ja jumalat olkoon kanssanne, ystäväni. Mutta älkää viipykö liian kauan noita kirjoituksia kopioimassa, jonka kuka kirjuri tahansa voi tehdä. Luulen, että Egyptiin on tulossa hämminkiä ja tarvitsen teitä, vierelläni. Toinenkin, joka rakastaa teitä, tarvitsee teitä myös."
"Kiitän herraani ja tuota toista", sanoin kumartaen ja lähdin.
Tein muutamia vähäpätöisiä valmistuksia matkaani varten, mutta se oli tarpeetonta, sillä eräs orja tuli ilmoittamiaan minulle, että prinssin alus odotti purjehtiakseen tuulen mukana. Tuolla aluksella matkustin sitten Tebeen, kuten suuri ylimys ainakin tai kuin kuninkaallinen muumio, joka viedään haudattavaksi. Mutta surevien pappien sijasta istui keulassa soittajia ja milloin halusin, tanssijattaret huvittivat minua puettuina kultaisiin harsoihin, ja palvelivat minua syödessäni.
Täten matkustin kuin olisin ollut itse prinssi, ja kun tiedettiin, että olin hänen suosiossaan, jouduin paljon tekemisiin Nomesin maaherrojen, kylien päämiesten ja temppelien ylipappien kanssa joka paikassa, missä liikuimme. Sillä, kuten olen sanonut, vaikka Amenmeses istuikin valtaistuimella, hallitsi Seti kuitenkin Egyptin kansan sydämissä. Ja mitä kauemmaksi purjehdin Niiliä pitkin sellaisiin seutuihin, missä vähän tiedettiin israelilaisista ja vastuksista, joita he olivat tuottaneet maalle, sitä suuremmaksi, kasvoi prinssin valta. Miksi, kuiskasi joku ylimys korvaani, ei hänen korkeutensa prinssi Seti ole isänsä paikalla? Silloin kerroin heille hebrealaisista, ja he nauroivat ja sanoivat:
"Liehuttakoon prinssi lippuaan täällä ja me näytämme hänelle, mitä me ajattelemme tuosta israelilaisten orjain kysymyksestä. Eikö Egyptin perillinen itse saa päättää tuollaisen asian ja määrätä, saavatko he jäädä tuonne pohjoiseen, vaan lähteä korpeen, jonne he haluavat?"
Kaikkiin tuollaisiin kysymyksiin vastasin ainoastaan, että kertoisin prinssille heidän sanansa. Enempää en sanonut enkä uskaltanutkaan, sillä joka paikassa huomasin, että faraon urkkijat seurasivat ja pitivät minua silmällä.
Viimein saavuin Tebeen ja asetuin asumaan erääseen komeaan taloon, joka oli prinssin omaisuutta, ja jonka lähettiläs oli määrännyt minua varten kuntoon laitettavaksi. Se sijaitsi lähellä sfinkseistä rakennettua sisäänkäytävää, joka johti Teben suurimpaan temppeliin, jossa oli Seti ensimmäisen ja hänen poikansa, Ramenmeses II:n, prinssin isoisän, rakennuttama mahtava pylvässali.
Siellä, koska minulla oli sinne vapaa pääsy, kuljin usein öisin ja hengessäni kohosin silloin lähemmäksi taivasta kuin milloinkaan ennen. Toisinaan menin Niilin yli sen läntiselle rannalle ja kävin katsomassa tuota asumatonta laaksoa, jossa Egyptin hallitsijat lepäsivät. Farao Meneptahin hauta oli vielä avoinna ja sitä vartioi ainoastaan yksi pappi tulisoihtuineen. Minä hiivin sen maalattuihin huoneisiin ja katselin hänen kivistä arkkuaan, hänen, jonka niin äsken vielä olin nähnyt istuvan loistossa valtaistuimella, ja ihmettelin, miten paljon tai miten vähän hän mahtoi tietää kaikesta siitä, mitä tapahtui Egyptissä, josta hän oli poistunut.
Sitäpaitsi kopioin noita kirjoituksia, joita olin tullut hakemaan. Löysin useita oikein arvokkaitakin temppelien vanhoista kirjastoista ja toisia sain ostetuksi. Yhdessä niistä oli kummallinen kertomus, joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin myöhemmin, kun kaikki ystäväni olivat kuolleet.
Näin kului kaksi kuukautta, ja olisin viipynyt vielä kauemminkin, jollei prinssi olisi lähettänyt lähettiläitä luokseni sanomaan, että hän halusi minut takaisin. Hänen sanansa kuuluivat:
"Ajatteletteko, kirjuri Ana, että koska en enää ole Egyptin prinssi, minua ei tarvitse enää totella? Jos niin on, pankaa mieleenne jumalien voivan saada aikaan senkin, että jonakin päivänä minusta tulee mahtavampi kuin mitä milloinkaan ennen olen ollut, ja olkaa varma, että muistan tottelemattomuutenne ja teen teidät päätä lyhyemmäksi. Tulkaa nopeasti, ystäväni, sillä tunnen itseni yksinäiseksi ja tarvitsen miestä, jonka kanssa saan keskustella."
Vastasin, että palaisin niin nopeasti kuin alus vain toisi minut, se kun oli tullut raskaaksi monista käsikirjoituksista, joita olin kopioinut ja ostanut.
Niin lähdin matkalle ja sanoakseni totuuden, olin iloinen päästessäni sieltä eräästä syystä. Kaksi yötä aikaisemmin kulkiessani yksin suuresta temppelistä kotiin, lähestyi eräs kirjavapukuinen nainen minua ja tarttui minuun kiinni. Koetin työntää hänet luotani, mutta hän tarttui yhä lujemmin minuun. Huomasin, että hän oli juonut enemmän kuin taipeeksi viiniä. Äkkiä hän kysyi äänellä, joka tuntui minusta tutulta, tiesinkö, kuka se upseeri oli, joka oli tullut Tebeen jonkun kuninkaallisen henkilön asioille ja asusti talossa, joka oli prinssin omaisuutta. Vastasin, että hänen nimensä oli Ana.
"Tunsin kerran erään Anan hyvin", sanoi hän, "mutta minä jätin hänet."
"Miksi?" kysyin vavahtaen, sillä vaikka en voinut nähdä hänen kasvojaan, joita päähine peitti, tunsin kuitenkin pelkoa.
"Koska hän oli hullu raukka", vastasi hän, "eikä mikään mies; sellainen, joka aina ajatteli kirjoituksia ja kirjoitteli niitä, ja tapasin toisen, jota rakastin enemmän — kunnes hän hylkäsi minut."
"Ja miten kävi tuolle Analle?" kysyin minä.
"En tiedä. Luulen, että hän jatkoi uneksimistaan, tai kenties otti hän toisen vaimon. Jos hän otti uuden, säälin sitä naista. Mutta jos hän on tuo sama, joka on tullut Tebeen, täytyy hänen olla rikas, ja silloin menen hänen tykönsä ja vaadin häntä pitämään huolta minusta."
"Oliko teillä lapsia?" kysyin.
"Ainoastaan yksi, jumalille kiitos, ja sekin kuoli — jumalille kiitos siitäkin, sillä muuten olisi siitä tullut samanlainen kuin minä olen", ja hän nyyhkytti kerran rajusti ja sitten jatkoi inhoittavaa hyväilyään.
Silloin päähine solui hänen päästään ja minä näin edessäni vaimoni kasvot, vieläkin kauniit, vaikka peloittavat juopumuksesta ja rikoksista. Värisin päästä jalkoihin asti, sitten sanoin muuttaen ääneni, kuten koko ajan olin häntä puhutellut:
"Nainen, tunnen tuon Anan. Hän on kuollut ja te olitte syypää hänen sortumiseensa. Kuitenkin, koska olin hänen ystävänsä, ottakaa tämä ja menkää parantamaan elämänne", ja vedin esille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.
Hän iski siihen kuin haukka ja nähdessään sen sisällön kuun valossa, kiitti hän minua sanoen:
"Totisesti on Ana kuolleena arvokkaampi kuin elävänä. Ja on hyvä, että hän kuoli, sillä hän on päässyt sinne, mihin lapsi meni, lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, laiminlyöden minut hänen tähtensä ja tehden minusta sen, mikä nyt olen. Jos hän olisi elänyt vielä, olisi hän, joka oli hullu, kuten sanoin, saanut vielä enemmän kokea kovaa onnea naisilta, joita hän ei milloinkaan ymmärtänyt. Hyvästi, Anan ystävä, joka olette antanut minulle mahdollisuuden saada itselleni uuden puolison", ja nauraen hurjasti horjui hän erään sfinksin taakse ja katosi pimeyteen.
Tästä syystä olin onnellinen saadessani poistua Tebestä. Sitäpaitsi oli tuo viheliäinen olento haavoittanut minua kipeästi, paljastaen minulle sen, mitä olin vain aavistanut, nimittäin, että naisten seurassa olin vain hupsu, niin suuri hupsu, että heti paikalla vannoin suojelusjumalani nimessä etten koskaan enään rakastaisi ketään heistä. Sen valan olen pitänyt hyvin, vaikka muita olisinkin rikkonut. Vielä hän loukkasi minua puhumalla kuolleesta lapsestamme, sillä on totta, että kun tuo suloinen olento pakeni Osiriin luo, murtui sydämeni, eikä koskaan enään tullut entiselleen. Viimeksi pelkäsin olevan totta, että olin laiminlyönyt äidin tuon lapsen takia, jota jumaloin, niin, ja vieläkin jumaloin, ja sillä lailla aiheuttanut hänen häpeänsä. Tuo ajatus vaivasi minua niin, että erään asiamiehen välityksellä, johon luotin, annoin hänelle lahjaksi rahamäärän, jonka avulla hän saisi elämänsä huolettomaksi. Hän meni uudelleen naimisiin erään kauppiaan kanssa, jota hän oli tavoitellut, ja muutamassa ajassa tuhlasi hän tämän omaisuuden ja saattoi hänet häviöön, jolloin kauppias hylkäsi hänet. Hän kuoli, vietettyään huonoa elämää, Seti II:n kolmantena hallitusvuotena. Mutta jumalille kiitos, hän ei milloinkaan saanut tietää, että prinssin yksityinen kirjuri oli sama Ana, joka oli ollut hänen puolisonsa. Lopetan tähän kertomukseni hänestä.
* * * * *
Purjehtiessani Niiliä pitkin sydän raskaampana kuin laivamme suuri ankkurikivi, jäimme kolmantena pimeänä yönä ankkuriin erään aluksen viereen, joka oli matkalla Niiliä ylöspäin. Aluksessa oli eräs upseeri, jonka olin nähnyt farao Meneptahin hovissa, ja jolla oli asiaa Tebeen. Mies näytti niin pelästyneeltä, että kysyin, painoiko hänen mieltään jokin. Silloin hän otti minut mukaansa palmulehtoon rannalle ja istuutuen erään vedennostokoneen vivulle, kertoi hän, että ihmeellisiä asioita tapahtui Taniksessa.
Hebrealaiset profeetat olivat vielä kerran tulleet faraon luo, joka huolimatta lupauksestaan oli jättänyt israelilaiset rauhaan, eikä ollut lyönyt heitä miekalla, kuten Meneptah oli halunnut tehdä. Luultiin, että hän pelosta ei uskaltanut sitä tehdä, jottei kuolisi, kuten Meneptah kuoli. Kuten ennenkin olivat profeetat esittäneet pyyntönsä, että Israelin kansa päästettäisiin erämaahan palvelemaan Jumalaansa ja farao oli kieltänyt sen. Kun hän sitten varhain seuraavana aamuna meni joelle purjehtimaan, olivat he kohdanneet hänet ja toinen heistä löi veteen sauvallaan, jolloin se muuttui vereksi. Silloin Kii ja hänen seuralaisensa myöskin löivät sauvoillaan toiseen paikkaan vedessä ja sekin muuttui vereksi. Se tapahtui kuusi päivää sitten, ja nyt tuo mies vannoi minulle, että veri nousi Niiliä ylöspäin. Nauroin tuolle kertomukselle.
"Tulkaa sitten katsomaan", sanoi hän ja vei minut takaisin alukseensa, jossa kaikki toisetkin näyttivät yhtä pelästyneiltä kuin hänkin.
Hän vei minut suuren vesiastian luo, joka oli keulassa ja kas! Se näytti olevan täynnä verta, joka haisi pahalta, ja siinä oli kuollut kala.
"Tämän veden", sanoi hän, "nostin omin käsin Niilistä purjehdittuamme viisi tuntia pohjoiseen päin. Mutta veri seuraa meitä. Katsokaas tänne", ja hän otti lampun ja piteli sitä laivan keulan yläpuolella, jolloin näin, että sen laidat olivat aivan veren tahrimat.
"Neuvon teitä, oppinut kirjuri", hän lisäsi, "täyttämään joka astian ja leilin, minkä voitte saada, makealla vedellä, ettei teidän ja seuralaistenne huomenna tarvitsisi kulkea janoisina", ja hän naurahti surumielisesti.
Sitten erosimme puhumatta sen enempää, sillä kumpikaan meistä ei tiennyt mitä sanoa, ja keskiyöllä hän jatkoi matkaansa tuulen mukana pimeässä.
Minä tein, kuten hän oli käskenyt, vaikka laivamiehet, jotka eivät olleet keskustelleet hänen miestensä kanssa, luulivat minua hulluksi lastatessani laivan sellaisella vesimäärällä.
Päivän ensi säteitten tullessa esiin annoin käskyn lähteä liikkeelle. Katsoessani aluksen laidan yli näytti minusta kuin valon säteet taivaasta olisivat heijastaneet veteen ja tehneet sen pinnan punertavaksi. Mutta tuo punainen pinta tuli yhä paksummaksi ja vastoin luonnon lakia, kulki vasten- eikä myötävirtaa. Miehet tuijottivat tuota hämmästyneinä ja mutisivat keskenään. Sitten yksi heistä, kumartuen laidan yli, nosti kädellään vettä suuhunsa, mutta sylkäisi sen samassa pois kauhuissaan huutaen:
"Se on verta! Verta! Osiris on surmattu ja hänen pyhä verensä täyttää
Niilin uoman."
He olivat niin peloissaan, että jollen väkivallalla olisi pakottanut heitä olemaan paikoillaan, olisivat he kääntyneet ja soutaneet takaisin Niiliä ylöspäin tai laskeneet rantaan ja paenneet erämaahan. Mutta minä huusin heille, että soutaisivat pohjoiseen päin, sillä siten kenties nopeammin pääsisimme näistä hirmuista, ja he tottelivat minua. Mitä kauemmaksi menimme, sitä punaisemmaksi tuli vedenpinta, melkein mustaksi, kunnes lopulta näytti, kuin olisimme kulkeneet verimeressä, jossa tuhannet kuolleet kalat ajelehtivat tai sätkyttelivät kuolemaisillaan veden pinnalla. Hajukin oli niin hirveä, että meidän täytyi tukkia sieraimet, voidaksemme hengittää tuota haisevaa ilmaa.
Tulimme erään kylän kohdalle. Sieltä kuului kauhun huutoja. Miehet seisoivat kuin juopuneet tuijottaen punaisiin käsiinsä, joilla he olivat ammentaneet joesta vettä, ja naiset juoksivat rannalla edes takaisin ja repivät hiuksiaan ja vaatteitaan. Kuului tällaisia huutoja:
"Noidan työtä! Lumottua! Kirottua! Jumalat ovat lyöneet toinen toistaan ja ihmistenkin täytyy kuolla", ja paljon muita.
Näimme tuolla kaukana joen rannasta talonpoikien kaivavan kuoppia nähdäkseen, voisivatko sitä tietä päästä käsiksi raittiiseen ja terveelliseen veteen. Koko päivän purjehdimme siten tuota hirveätä jokea pitkin kovan pohjatuulen pirskottaessa verta päällemme, kunnes olimme niin tahraiset kuin teurastajat. Emmekä voineet syödä mitään tuon hirveän hajun tähden, sillä ruokakin maistui suolaiselta, kuten tuore veri, joimme ainoastaan vettä, jota olin koonnut. Miehet, jotka olivat pitäneet minua hulluna ammentaessani sitä, nimittivät nyt minua viisaimmaksi mieheksi, sellaiseksi, joka tiesi, mitä tulevaisuudessa tapahtui.
Viimein iltapuolella huomasimme, että vesi muuttui yhä vaaleammaksi tunti tunnilta. Silloin pysäytimme aluksen ja lauloimme ylistysvirren, jossa kiitimme Hapia, Niilin mahtavaa, salaista ja kätkettyä jumalaa. Ja todellakin, ennen auringon laskua oli joki jälleen kirkas, ainoastaan rannalla, johon yövyimme, olivat kivet ja kaislat vielä tahraiset ja tuhannet kuolleet kalat saastuttivat ilman. Päästäksemme tuosta hajusta, kiipesimme eräälle kalliolle, joka kohosi aivan joen rannalla, nähtyämme siellä aukkoja, jotka veivät vanhoihin hautoihin, jotka kauan sitten oli ryöstetty ja jätetty tyhjiksi. Aioimme jossakin niistä levätä tämän yön.
Ihmisten tallaama kapea polku johti suurimman haudan luo, josta lähelle tultuamme kuulimme valitusta. Katsoessani sisään näin naisen ja muutamia lapsia olevan kyyryllään haudan lattialla, päät tomun peitossa. Huomattuaan meidät alkoivat he huutaa kovemmin karhealla, kuivalla äänellä. Epäilemättä he luulivat meitä ryöväreiksi tai kenties aaveiksi verentahraamien pukujemme tähden. Siellä oli vielä yksi lapsi, aivan pieni, joka ei huutanut, sillä se oli kuollut. Kysyin naiselta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka hän näki, että olimme vain miehiä, jotka emme aikoneet tehdä hänelle pahaa, ei hän voinut tai ei tahtonut puhua, läähätti vain: "Vettä! Vettä!" Annoimme hänen ja lasten juoda vesiastiasta, jonka olimme tuoneet mukanamme, ja he joivatkin ahneesti. Sitten sain hänet kertomaan.
Hän oli erään kalastajan vaimo. Mies oli perustanut kodin tähän luolaan, ja kuten sanottu, seitsemän päivää sitten oli Niili muuttunut vereksi, niin etteivät he voineet juoda siitä, eikä heillä ollut vettä muuta kuin vähän pullossa. Eivätkä he voineet kaivaakaan löytääkseen sitä, sillä maa oli täällä vuorista. Eivätkä he voineet päästä täältä poiskaan, sillä mies, nähdessään tuon ihmeen, oli peloissaan poistunut veneestä ja kahlannut rantaan, ja vene oli karannut.
Kysyin, missä hänen miehensä oli ja hän viittasi taaksensa. Menin katsomaan ja löysin miehen riippumasta nuorassa, joka oli kiinnitetty erääseen hautapylvääseen. Mies oli kuollut ja kylmä. Palasin sieltä sydän raskaana ja pyysin naista kertomaan, mitenkä näin oli käynyt. Hän kertoi, että mies huomattuaan kaikkien kalojen olevan kuolleita, joutui epätoivoon, ja surmattuaan nuorimman lapsensa tuli hulluksi, ryömi tuonne haudan perälle ja vaimon tietämättä hirtti itsensä. Se oli kaamea kertomus.
Annoimme leskelle osan ruoastamme ja menimme sitten lepäämään toiseen hautaan, sillä meitä ei miellyttänyt kuolleitten seura. Seuraavana aamuna hämärissä otimme vaimon lapsineen alukseemme ja kuljetimme heitä neljän tunnin matkan erääseen kylään, jossa hänellä oli sisar, jonka hän löysikin. Kuolleen miehen ja lapsen jätimme sinne hautaan, sillä mieheni eivät tahtoneet saastuttaa itseään koskemalla niihin.
Siten, nähtyämme paljon kauhua ja tuskaa matkallamme, saavuimme turvallisesti Memphikseen. Jätettyäni miehet vetämään venettä maalle menin palatsiin, puhelematta kenenkään kanssa. Minut vietiin heti paikalle prinssin luo. Hän istui neiti Merapin vieressä varjoisassa huoneessa ja piteli häntä kädestä. Nähdessäni heidät muistui mieleeni vanhoissa haudoissa näkemäni kuvapatsaat, joita kuvanveistäjät olivat muodostaneet tahtoessaan kuvata miehen ja naisen täydellistä yhdenvertaisuutta. Sellaisia eivät he enään nykyään tee, luullakseni siksi, että papit ovat opettaneet heitä, ettei se ole luvallista. Prinssi puhui hänelle hiljaisella äänellä, jota hän kuunteli hymyillen suloisesti, kuten hän aina teki, mutta silmät tuijottivat yhteen kohtaan ja minusta näyttivät ne olevan täynnä pelkoa. Hän oli hyvin suloinen valkeassa puvussaan ja hiukset valloillaan, vain kultainen pää koriste ohimoilla piti niitä hieman koossa. Mutta katsellessani häntä tunsin iloa huomatessani, ettei sydämeni enään himoinnut häntä, kuten tuona yönä, jolloin olin nähnyt hänet istumassa huvihuoneen edustalla puitten varjossa. Nyt hän oli ainoastaan ystäväni, ei enempää, ja sellaisena hän pysyi loppuun saakka, kuten sekä prinssi että hän itsekin hyvin tiesivät.
Nähdessään minut hypähti Seti ylös ja tuli tervehtimään minua, kuten mies ystäväänsä, jota hän rakastaa. Suutelin hänen kättään, sitten menin Merapin luo ja suutelin hänenkin kättään, jossa huomasin nyt olevan tuon kuninkaallisen sormuksen, jonka hän kerran oli liian suurena kieltäytynyt vastaanottamasta.
"Kertokaa minulle, Ana, kaikki, mitä teille on tapahtunut", sanoi
Seti miellyttävällä, innokkaalla äänellään.
"On niin paljon tapahtunut, prinssi. Jotakin oikein outoa ja kauheata", vastasin.
"Ihmeellisiä ja hirmuisia asioita on tapahtunut täälläkin", keskeytti Merapi, "ja voi! tämä on vain tuskien alkua." Sen sanottuaan hän nousi, aivan kuin ei hän olisi uskaltanut puhua enempää, kumarsi ensin Setille ja sitten minulle, ja lähti huoneesta.
Katsoin prinssiin ja hän luki kysymyksen silmistäni.
"Jabez oli täällä", kertoi hän, "ja täytti hänen mielensä kaikenlaisilla ennustuksilla. Jollei farao päästä israelilaisia menemään, toivon Amonin nimessä, että hän lähettäisi Jabezin sellaiseen paikkaan, josta ei hän koskaan palaisi. Mutta sanokaas, näittekö tekin veren virtaavan Niiliä pitkin vasten virtaa? Näyttääpä siltä", ja hän katseli tahraisia vaatteitani, joita ei millään pesemisellä saisi puhtaaksi.
Nyökäytin päätäni, ja sitten keskustelimme kauan ja innokkaasti, mutta lopetettuamme emme olleet ollenkaan viisaampia. Sillä emme kumpikaan ymmärtäneet, miten voi olla mahdollista, että miehet iskemällä sauvalla veteen voivat muuttaa sen veren näköiseksi, kuten hebrealainen profeetta ja Kii olivat tehneet, tai miten tuo veri voi kulkea vasten virtaa Niiliä ylöspäin ja pysyä joka paikassa seitsemän päivää; niin, ja levitä kaikkiin Egyptin kanaviinkin niin, että ihmisten oli kaivettava kuoppia löytääkseen vettä ja kaivettava joka päivä uusia, sillä veri tunkeutui niihinkin ja saastutti ne. Mutta kumpikin olimme sitä mieltä, että tämä oli jumalien työtä ja ennen kaikkea sen Jumalan, jota hebrealaiset palvelivat.
"Muistatte, Ana, sanan, jonka Jabez teidän mukananne lähetti minulle", sanoi prinssi, "nimittäin, ettei mitään pahaa tapahtuisi minulle. Ja mitään pahaa ei vielä ole tullutkaan, paitsi Jabezin tuloa. Edellisenä päivänä ennen kuin saimme kuulla tuosta verivaivasta, ilmestyi Jabez puettuna syrialaisen kauppiaan pukuun myyden tavaroita, joista hän otti minulta kolminkertaisen hinnan. Hän hankki itselleen pääsyn Merapin luo ja näyttäessään hänelle tavaroitaan jutteli hänen kanssaan, ja kuten pelkään, kertoi hänelle sen, minkä te ja minä niin huolellisesti olemme koettaneet salata, nimittäin, että hän tuottaisi onnettomuutta minulle. Ainakaan ei hän siitä asti ole ollut enää aivan sama kuin ennen, ja minä pidin viisaana panna hänet vannomaan vala, jota, olen varma siitä, ei hän milloinkaan riko, ja nyt kun kuulumme yhteen, ei hän yritäkään erota minusta niin kauan kuin kumpikin elämme."
"Tahtoiko Jabez viedä hänet mukanaan, prinssi?"
"En tiedä. Ei hän ainakaan kertonut minulle sellaista. Olen kuitenkin varma, että jos Jabez olisi tullut aikaisemmin, olisi hän mennyt hänen kanssaan. Nyt toivon, että on esteitä, jotka pidättävät hänet täällä."
"Mitä Jabez sitten sanoi, prinssi?"
"Jotakin sellaista, mitä hän jo sanoi teille, nimittäin, että Egyptiä kohtaa suuret vaivat. Hän lisäsi, että hänet oli lähetetty suojaamaan minua ja omaisiani noilta vaivoilta, koska olin ollut hebrealaisten ystävä niin pitkälle kuin oli ollut mahdollista. Sitten hän kulki läpi koko talon ja puutarhat sanellen jotakin eräästä kirjasta, jota en ollenkaan voinut ymmärtää, ja vähän päästä heittäytyi maahan rukoilemaan Jumalaansa. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan siellä, missä puutarha päättyy kanaviin ja sen lähteen luo, mistä juomavettä noudetaan. Sitäpaitsi kävi hän Merapin seurassa viljavainioillani ja karjalaitumillani lukien ja rukoillen niin kauan, että palvelijat luulivat häntä hulluksi. Sitten he yhdessä palasivat takaisin ja sattumalta kuulin heidän keskustelunsa. Merapi sanoi:
"'Talon olette siunannut ja se on turvassa; pellot ja palmulehdot olette siunannut ja ne ovat turvassa; ettekö siunaa minuakin, setäni, ja niitä, jotka syntyvät minusta?'
"Hän vastasi pudistaen päätään: 'En ole saanut mitään määräystä siunata enkä kirota sinua, Merapi, kuten teki tuo mieletön, jonka prinssi surmasi. Sinä olet valinnut itsellesi oman polun kaukana kansastasi. Voi tulla hyvää, voi tulla pahaa, tai kenties kumpaakin, mutta tästä lähtien on sinun kuljettava tiesi yksin, mihin tahansa se sitten vieneekään. Hyvästi, kenties emme enään tapaa toisiamme.'
"Näin puhellen he kulkivat niin kauas, etten enää voinut erottaa heidän sanojaan, mutta näin, että Merapi yhä pyysi hartaasti ja Jabez pudisti päätään. Lopuksi antoi Merapi hänelle uhrin, kaiken mitä hänellä oli, luullakseni, vaikka en tiedä, tuliko se hebrealaisten temppelin hyväksi vaiko Jabezin omaan kukkaroon. Ainakin se näytti lauhduttavan häntä, sillä hän suuteli Merapia otsalle hellästi ja lähti sitten hyräillen iloisesti, kuten onnellinen kauppias ainakin, joka on myynyt tavaroitaan. Mutta kaikesta siitä, mitä heidän välillään tapahtui, ei Merapi tahtonut kertoa mitään. Enkä minäkään kertonut hänelle, mitä kuulin."
"Ja sitten, prinssi?"
"Ja sitten saimme kuulla kertomuksen tuosta hebrealaisesta profeetasta, joka muutti veden vereksi, ja Kiistä ja hänen puoluelaisistaan, jotka tekivät samoin. — Tuota jälkimmäistä en usko, koska olisi ollut paljoa järkevämpää, jos Kii olisi muuttanut veren jälleen vedeksi, sen sijaan, että lisäsi verta sinne, missä sitä jo oli tarpeeksi."
"Luulen, että tietäjät eivät ota huomioon sitä, mikä on järkevää."
"Tai tekevät vain sellaista, mikä tuottaa epäjärjestystä, Ana. Joka tapauksessa muuttui vesi tuon kertomuksen jälkeen vereksi ja pysyi sellaisena seitsemän päivää. Tuo mädänneitten kalojen haju sai aikaan paljon sairautta. Ja mikä ihme — täällä minun taloni alueella ei ollut yhtään verta, vaikka kanava puutarhan ulkopuolella oli aivan täynnä sitä. Vesi pysyi sellaisena kuin se oli aina ennenkin ollut ja kalat uivat siinä, kuten ennenkin, myöskin lähde pysyi kirkkaana ja puhtaana. Kun se tuli tiedoksi, riensi tuhansittain ihmisiä tänne huutaen vettä. Mutta huomattuaan, että se muuttui punaiseksi heidän astioissaan, täytyi heidän juoda vesi siinä, missä ammensivat sen, ja sekin oli tehtävä nopeasti."
"Mitenkähän he mahtavat kertoa tästä asiasta Memphiksessä, prinssi?" kysyin hämmästyneenä.
"Toiset heistä sanovat, ettei Kii, vaan minä olen suurin tietäjä Egyptissä — ei milloinkaan, Ana, ole ansaittu helpommin mainetta. Ja toiset sanovat, että Merapi, jonka teoista Taniksen temppelissä he ovat kuulleet kerrottavan, on todellinen tietäjä, hän kun on israelilainen, noitten hebrealaisten profeettojen sukua. Hiljaa! Hän tulee takaisin."
XIV.
KII TULEE MEMPHIKSEEN.
Minä, Ana, en tahdo kertoa kaikista noista kauhuista, joita Egyptissä tapahtui, ja jotka alkoivat tuolla veden vereksi muuttumisella, sillä jos niin tekisin, en saisi sitä valmiiksi eläessäni, sillä olen jo vanha ja kertomus niin pitkä. Ne kestivät monta, monta kuukautta ja tulivat yksi kerrallaan, kunnes kansa vallan uupui köyhyyteen ja kärsimyksiin. Aina kerrottiin samaa. Hebrealaiset profeetat kävivät faraon luona Taniksessa ja vaativat, että hän päästäisi Israelin kansan menemään, uhaten kostaa hänelle, jos hän kieltäytyisi. Kuitenkin hän kieltäytyi, sillä jokin hulluus pidätti häntä, tai kenties Israelin Jumala lumosi hänet, sitä en tiedä.
Ainoastaan vähän aikaa jälkeen tuon verikauhun tuli uusi vaiva. Sammakoita tuli niin paljon, että ne täyttivät Egyptin pohjoisesta etelään asti. Ja kun ne kuolivat, tuli ilma pahalta haisevaksi. Kii ja hänen seuralaisensa tekivät myös sen ihmeen ja lähettivät sammakoita Gosheniin, jossa ne vaivasivat israelilaisia. Mutta miten olikaan, Setin palatsissa Memphiksessä ja mailla, jotka hän sen ympärillä omisti, ei ollut sammakoita, tai ainakin ainoastaan harvoja, vaikka öisin kuului ympärillä olevilta pelloilta niiden kurnutus, joka muistutti kuluneitten rumpujen räminää.
Sitten tulivat täiparvet, ja Kii seuralaisineen yritti saada niitä myös hebrealaisten vaivaksi, mutta he epäonnistuivat, eivätkä enää senjälkeen taistelleet israelilaisten noituutta vastaan. Sitten seurasivat suunnattomat joukot kärpäsiä niin, että ilma oli mustana niistä, ja ne pilasivat kaiken kasvullisuuden. Ainoastaan Setin palatsissa ei ollut kärpäsiä ja puutarhassakin oli vain muutamia. Senjälkeen alkoi hirveä ruttotauti karjassa niin, että niitä kuoli tuhansittain. Mutta Setin suuressa karjassa ei ainoakaan ollut edes sairaana, eikä, kuten kuulimme, Goshenissakaan eläimiä sairastunut ruttoon.
Tämä vaiva kohtasi Egyptiä vähän sen jälkeen kuin Merapi oli synnyttänyt pojan, suloisen lapsen, jolla oli äitinsä silmät, ja jonka nimeksi pantiin isänsä mukaan Seti. Tuo Setin, hänen huonekuntansa ja kaiken omaisuutensa ihmeellinen pelastuminen kirouksista levisi laajalti ja antoi niin paljon puheenaihetta, että monet lähettivät tarkemmin tiedustelemaan sitä.
Ensimmäinen tuollainen tiedustelija oli vanha Bakenkhonsu faraon lähettinä, ja eräs toinen prinsessa Usertin lähettämä minun luokseni, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen kysyä mitään Setiltä. Emme voineet Bakenkhonsulle kertoa muuta kuin sen, minkä olen tähän kirjoittanut, jota hän ei ensin uskonut. Mutta tultuaan varmaksi, että asia oli niin, sanoi hän olevansa niin sairas, ettei jaksanut mennä takaisin Tanikseen. Siksi hän pyysi luvan prinssiltä saada jonkun aikaa levätä tämän telessä, sillä hänhän oli ollut prinssin isän, isoisän ja isoisänisän ystävä. Seti nauroi, niinkuin vanha mies itsekin, ja niin jäi Bakenkhonsu meidän luoksemme loppuun saakka suureksi iloksemme, sillä hän oli hauskin ja oppinein seuralaisemme. Asiasta, jota hän oli tullut tiedustelemaan, vei vastauksen faraolle ja Usertille hänen palvelijansa, joka samalla ilmoitti isäntänsä vaikean sairauden.
Noin kahdeksan päivää myöhemmin, seistessäni eräänä aamuna auringon paahteessa puutarhan käytävällä, josta näkyi Ptahin temppeli, ja veltosti katsellessani pappien laulavaa juhlakulkuetta (näin sairaalloisena aikana poistuin linnasta ainoastaan harvoin) näin erään miehen lähestyvän minua vahvasti puettuna aamukylmää vastaan. Mies tuli aivan lähelle ja puhutellen minua vartioston päälliköksi, kysyi, voisiko hän saada tavata neiti Merapia. Vastasin kieltävästi, sillä hän oli hoitamassa poikaansa.
"Ja kenties on hänellä muitakin asioita, luulen minä", sanoi mies merkitsevästi äänellä, joka tuntui minusta hyvin tutulta. "No, saanko sitten puhutella prinssi Setiä?" Ei, hän oli myöskin estetty.
"Hän on hoitamassa omaa sieluaan, tutkimassa neiti Merapin silmiä, lapsensa hymyä, kirjuri Anan viisautta ja hoitaa sadan yhden jumalan ominaisuuksia, jotka hän tuntee, ja erittäinkin Israelin Jumalan, luulen minä", sanoi tuo tuttu ääni, lisäten: "Sitten saan varmaan tavata kirjuri Anaa, joka pitää itseään oppineena?"
Suutuin tuosta muukalaisen pilkasta (vaikka koko ajan tunsin, että hän oli joku tuttu) ja vastasin, että kirjuri Ana yrittää tyydyttää onnenkaipuutaan ajamalla takaa tiedon jumalatarta.
"Antaa hänen yrittää", pilkkasi vieras, "sillä se onkin ainoa nainen, jonka hän kykenee vangitsemaan. On totta, että kerran eräs vangitsi hänet. Jos te olette hänen tuttavansa, kysykää häneltä, mitä hän keskusteli tuon naisen kanssa sfinksikäytävässä Teben suuren temppelin ulkopuolella, jolloin tuo keskustelu maksoi hänelle kultaa ja kyyneliä."
Kuullessani tuon, panin käden otsalleni ja hieroin silmiäni, sillä luulin vaipuneeni uneen auringonpaisteessa. Avatessani silmäni, oli kaikki, kuten ennenkin. Tuolla seisoi vartija välinpitämättömänä kaikesta, mikä ei hänelle kuulunut; kukko, joka oli luonut höyheniään, vieläkin kaapi tuossa liassa; pikkulintu istui vieläkin siipiään räpytellen suuren Rameses patsaan pään päällä; vesikauppias huusi yhä edelleen tavaroitaan, mutta muukalainen oli kadonnut. Silloin tiesin uneksineeni ja käännyin lähteäkseni, mutta jouduinkin kasvot vastakkain tuon miehen kanssa.
"Mies", sanoin närkästyneenä, "mitenkä Ptahin ja kaikkien hänen pappiensa nimessä voitte mennä tuon vartijan ohi ja kadun poikki minun huomaamattani?"
"Älkää vaivatko itseänne uudella arvoituksella, kun täällä jo on niin paljon selvitettävää, ystävä Ana. Sanokaas, oletteko jo ratkaissut sen, miten tällainen sauva voi itsestään muuttua kädessänne käärmeeksi?" ja hän veti päähineen syrjään paljastaen Kiin paljaaksi ajellun pään ja liekehtivät silmät.
"Ei, en ole", vastasin. "Kiitos", hän tarjosi minulle sauvaansa, "mutta en halua yrittää tuota temppua uudelleen. Ensi kerralla tuo peto voisi purra. No Kii, kun olette tullut tänne ilman minun lupaani, niin miksi kysytte sitä? Sanalla sanoen, mitä tahdotte minusta nyt, kun nuo hebrealaiset profeetat ovat saaneet teidän hartianne maahan?"
"Vaiti, Ana! Älkää milloinkaan vihastuko, sillä se kuluttaa voimia, joita meillä on niin vähän varastossa, sillä tiedättehän, niin viisas teki olette, tai kenties ette sitä tiedä, että jumalat syntyessämme antavat meille jonkun määrän voimia, ja kun ne olemme käyttäneet, kuolemme ja on meidän mentävä hakemaan jostakin lisää. Tämän mukaan on teidän elämänne lyhyt, Ana, sillä te tuhlaatte voimianne kiivaudella."
"Mitä haluatte?" toistin jälleen, sillä olin liian suuttunut väitelläkseni hänen kanssaan.
"Tahdon saada vastauksen tuohon kysymykseen, jonka te niin röyhkeästi teitte: Miksi hebrealaiset profeetat ovat, kuten sanotte, panneet minut selälleni?"
"Koska en ole tietäjä, kuten te olette olevinanne, en voi vastata siihen, Kii".
"En hetkeäkään luullut, että voisitte," vastasi hän hyvitellen, ojentaen kätensä ja jättäen sauvansa maahan seisomaan. (Vasta jälkeenpäin muistin, että tuo kirottu puunkappale seisoi siinä itsestään ilman näkyvää tukea, sillä se oli kiven päällä). "Mutta sattumalta teillä on tässä talossa kaikkien tietäjien hallitsija tai oikeammin hallitsijatar, kuten jokainen egyptiläinen tietää, neiti Merapi, ja minä haluaisin tavata häntä."
"Miksi sanotte häntä tietäjien hallitsijattareksi?" kysyin närkästyneenä.
"Kuinka toinen lintu tuntee toisen omaa sukuaan olevan linnun? Miksi vesi täällä pysyy selkeänä, kun kaikki muut vedet muuttuvat vereksi? Miksi eivät sammakot kurnuta Setin linnassa ja miksi kärpäset karttavat hänen ruokiaan? Miksi Amonin patsas suli hänen silmäyksestään, minun noituuteni kimmahtaessa pois hänen kuolevaisesta rinnastaan, kuten nuolet rautahaarniskasta? Nämä ovat kysymyksiä, joita Egypti tekee, ja minä haluaisin saada niihin vastauksen häneltä, jota sanotaan Israelin kuuksi."
"Miksi ette sitten itse mene etsimään häntä, Kii? Teille, epäilemättä, olisi helppo asia muuttaa itsenne käärmeeksi, rotaksi tai linnuksi ja madella tai juosta tai lentää Merapin luo."
"Kenties se ei olisi vaikeata, Ana. Tai, vielä paremmin, voisin käydä tervehtimässä häntä unessa, kuten kävin teidän luonanne tuona yönä Tebessä, jolloin kerroitte minulle, mitä olitte puhellut erään naisen kanssa sfinksikäytävässä ja miten se maksoi teille kultaa ja kyyneliä. Mutta tällä kertaa haluan esiintyä miehenä ja ystävänä, ja viipyä hetkisen. Bakenkhonsu kertoi minulle, että hänestä elämä täällä Memphiksessä on hyvin suloista ja vielä lisäksi vapaata taudeista, jotka nyt juuri näyttävät olevan niin yleisiä Egyptissä; miksi en siis minäkin jäisi tänne, Ana?"
Katselin hänen pyöreitä, kypsyneitä kasvojaan, joilla oli muuttumaton hymy, kuten muumioitten arkkujen päälle maalatuilla kuvilla, ja kylmiä, syviä, vähän räpytteleviä silmiään. Totta puhuakseni pelkäsin tuota miestä, jonka tunsin olevan kosketuksissa asioiden ja olentojen kanssa, jotka eivät kuulu meidän maailmaamme, ja pidin viisaimpana olla enää kauempaa vastustamatta häntä.
"Se on kysymys, joka on tehtävä herralleni, Setille, joka omistaa tämän talon. Tulkaa, vien teidät hänen luoksensa", sanoin.
Kuljimme palatsin läpi palatsin suurta pylväskäytävää kohden. Aioin viedä Kiin omaan huoneeseeni, josta sitten olisin lähettänyt sanan prinssille. Mutta samassa näimmekin hänet istumassa tuella varjoisassa paikassa. Hänen vieressään istui Merapi ja heidän välissään paksulla kudotulla matolla nukkui heidän pienokaisensa, jota he kumpikin katselivat ihaillen.
"Kummallista, että tämän äidin sydämessä on enemmän voimaa kuin kaikilla Egyptin jumalilla! Kummallista, että nuo äidin silmät voivat painaa tomuun vanhan, loistavan Amonin!" sanoi Kii minulle niin hiljaisella äänellä, että tuntui melkein siltä kuin olisin kuullut hänen ajatuksensa enkä sanoja, niinkuin kenties kuulinkin.
Seisoimme noiden kolmen edessä. Aurinko paistoi meidän takanamme, sillä oli vielä aikaista. Kiistä, joka jälleen oli viitalla verhonnut itsensä, lankesi varjo lapsen päälle ja jäi siihen. Silloin tuli mieleeni inhoittava ajatus. Näytti aivan kuin balsamoitsijan haamu olisi kumartunut pienen kuolleen yli. Lapsi tunsi sen, avasi suuret silmänsä ja valitti. Merapi näki sen ja sieppasi lapsen syliinsä. Setikin nousi ylös huudahtaen: "Kuka tulee?"
Silloin minun hämmästyksekseni heittäytyi Kii maahan ja lausui tervehdyksen, jollaista käytettiin vain Egyptin hallitsijalle: "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"
"Kuka uskaltaa lausua minulle nuo sanat?" kysyi Seti. "Ana, minkä hullun tuotte tänne?"
"Suokaa anteeksi, prinssi, hän tuo minut tänne", vastasin nolona.
"Mies, sanokaa minulle, kuka käski teitä käyttämään sellaisia sanoja."
"Ne, joita palvelen, prinssi."
"Ja keitä palvelette?"
"Egyptin jumalia."
"Silloin, mies, luulen, että jumalat kaipaavat seuraanne. Farao ei ole Memphiksessä ja jotta hän kuulisi nuo—"
"Ei farao kuule niitä, prinssi, vaikka hän kuuleekin kaiken."
He tuijottivat toisiaan. Sitten, aivankuin minä tein tuolla tiellä,
Seti hieroi silmiään ja sanoi:
"Tämä on varmasti Kii. Miksi juuri nyt otitte toisen muodon?"
"Jumalat voivat muuttaa lähettiläänsä muodon tuhannesti silmänräpäyksessä, jos niin haluavat, prinssi." Setin tuska katosi ja hän alkoi nauraa. "Kii, Kii", sanoi hän, "teidän pitäisi säästää nämä kepposet hoviin. Mutta, koska olette hyvällä päällä, miten tervehditte tätä naista vierelläni?"
Kii tuijotti Merapiin, kunnes tämä, joka aina pelkäsi ja vihasi
Kiitä, aivan vapisi.
"Hathorin kruunu, olkaa tervehditty. Isiksen rakastettu, loistakaa taivaalla levittäen valoa ja viisautta, ennen kuin painutte alas."
Tuollainen tervehdys hämmästytti minua. En oikein ymmärtänyt sitä, ennen kuin Bakenkhonsu muistutti minulle, että Merapin nimi oli Israelin kuu, että Hathorin, rakkauden jumalattaren kaikki patsaat on kruunattu kuulla, että Isis on salaperäisyyden ja viisauden kuningatar, ja että Kii, joka piti Merapia täydellisenä rakkaudessa ja kauneudessa sekä suurimpana kaikista velhottarista, vertasi häntä niihin.
"Niin," vastasin minä, "mutta mitä hän tarkoitti puhuessaan hänen alas painumisestaan?"
"Eikö kuukin laske ja eikö se toisinaan ole pimennossa?" kysyi
Bakenkhonsu lyhyesti.
"Niinhän tekee aurinkokin", vastasin. "Todellakin, niin tekee aurinko! Teistä on tullut viisas, niin, todellakin hyvin viisas, ystävä Ana. Ohoh-ho!"
Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Kun Seti kuuli nuo sanat, nauroi hän jälleen ja sanoi:
"Minun täytyy miettiä noita sanoja, mutta selvää on, että tuolla ylistyksellänne on joku sukkela tarkoitus. Eikö totta, Merapi, Hathorin kruunu, Isiksen viisauden haltia?"
Mutta Merapi, joka luullakseni ymmärsi enemmän kuin kumpikaan meistä, vaaleni ja vetäytyi kauemmaksi.
"No Kii", jatkoi Seti, "lopettakaa tervehdyksenne. Mitä sanotte lapselle?"
Kii katseli pienokaista. "Nyt kun hän ei enää ole varjossa, näen, että tuo kuninkaallista sukua oleva lapsi kasvaa niin nopeasti ja suureksi, etten voi erottaa hänen kruunuaan. Hän on liian suuri tervehdittäväksi, prinssi."
Silloin Merapi huudahti ja kantoi lapsen pois.
"Hän pelkää tietäjiä ja heidän synkkiä ennustuksiaan", sanoi Seti katsellen hänen jälkeensä huolestuneesti hymyillen.
"Sitä ei hänen tarvitsisi, prinssi, koska hän on koko maan suurin noita."
"Merapiko noita? Niin yhdessä suhteessa kylläkin — kun tulee kysymykseen miesten sydämet, eikö totta, Ana? Mutta puhukaa selvemmin, Kii. On vielä aikaista, ja pidän arvoituksista vain yöllä."
"Kuka toinen olisi voinut särkeä vahvan ja pyhän rakennuksen, jossa hallitsija Amon asustaa maan päällä? Eivät edes nuo hebrealaiset profeetat, luulen minä. Kuka muu voisi suojella tätä puutarhaa kiroukselta, joka on kohdannut Egyptiä?" kysyi Kii vakavana, sillä nyt oli koko hänen ivallinen sävynsä poissa.
"En luule, Kii, että hän siten tekee. Luulen, että joku voima tekee ne hänen avullaan, ja tiedän, että hän uskalsi asettua Amonia vastaan tämän temppelissä vain siksi, että hänen kansansa papit olivat pyytäneet häntä."
"Prinssi", vastasi hän naurahtaen lyhyesti, "joku aika sitten lähetin teille Anan mukana tervehdyksen, joka kenties on muitten ajatusten tähden unohtunut häneltä. Tuossa tervehdyksessä sanoin, että te olette viisas, mutta nyt huomaankin, että teiltä puuttuu viisautta, kuten meiltä muiltakin, sillä jos teillä olisi sitä, tietäisitte, että veitsi, joka leikkaa, ei ole sitä kuljettava käsi, eikä salama itsestään leimahtele. Samoin on teidän suloisen rakkautenne laita ja minun ja kaikkien, jotka tekevät ihmeitä, tai jotakin, mikä on jumalallista. Me emme tee sitä, mitä näytämme tekevän, me, jotka olemme vain veitsi ja salama. Mutta tahtoisin tietää, kuka tai mikä johtaa hänen kättään ja antaa hänelle vallan suojata tai hävittää."
"Kysymys on laaja, Kii, tai sellaiselta se ainakin näyttää minusta, jolla, kuten sanotte, on vähän viisautta, ja kuka hyvänsä voi sanoa sen sisältävän tiedon avaimen. Teidän taikanne on vain vähäpätöinen asia, joka näyttää suurelta siksi, että niin harvat voivat käyttää sitä. Mikä ihme se on, joka saa kukan kasvamaan, lapsen syntymään, Niilin tulvimaan ja auringon ja tähdet loistamaan taivaalla? Mikä vaikuttaa, että ihminen on puoleksi eläin ja puoleksi jumala, ja mikä kasvattaa häntä alaspäin eläimellisyyteen tai ylöspäin kohden jumalaa — tai kummaksikin? Mikä on usko ja mikä epäusko? Kuka kaikki nämä saa aikaan, niitten avulla selvittäen elämän, kuoleman ja iankaikkisuuden tarkoituksia? Pudistatte päätänne, ette tiedä. Kuinka sitten voin minä tietää, joka, kuten sanoitte, olen vain tyhmä? Pyytäkää vastaus Merapilta itseltään, häneltä kenties vain voitte saada selityksen."
"Tahdonpa koettaa. Kiitos Merapin herralle! Eräs pyyntö, oi prinssi, koska ette suvaitse tuota toista nimeä, joka helposti tulee sen huulille, jolle nykyisyys ja tulevaisuus ovat jotakin aivan yhtä."
Seti katsoi häneen terävästi, ja ensikerran oli jotakin pelon tapaista hänen silmissään.
"Jättäkää tulevaisuus sikseen, Kii", huudahti hän. "Mikä lieneekään Egyptin mielipide, minulle on nyt nykyisyys kylliksi", ja hän vilkaisi ensin tuoliin, jolla Merapi oli istunut ja sitten mattoon, jolla hänen poikansa oli maannut.
"Peruutan sanani. Prinssi on viisaampi kuin luulin. Tietäjät näkevät tulevaisuuden, koska se toisinaan hyökkää heidän päällensä ja heidän täytyy. Se, joka tekee heidät niin yksinäiseksi, on se, etteivät he voi sanoa kaikkea, mitä tietävät. Vain jotkut tyhmät haluavat tietää sen."
"Kuitenkin he silloin tällöin nostavat verhon nurkkaa, Kii. Muistan muutamia teidän omia sanojanne eräälle, joka löytäisi suuren aarteen Goshenista ja sen jälkeen kärsisi jonkun maallisen häviön ja — loput unohdan. Mies, lopettakaa tuo hymyilynne ja älkää lävistäkö minua noilla terävillä silmillänne. Tehän voitte määrätä kaikki asiat, mihin sitten minulta lupaa kysytte?"
"Saadakseni olla täällä jonkun aikaa, prinssi, Anan ja Bakenkhonsun seurassa. Kuulkaa, en ole enään Kherheb. Olen riidellyt Faraon kanssa kenties siksi, että sieluni läpi puhaltaa tuon suuren tulevaisuustuulen pieni henkäys, kenties siksi, ettei hän palkitse minua kykyjeni mukaan. Olen tullut tänne siksi, että olen samaa mieltä kanssanne yhdessä asiassa, prinssi, että farao tekisi hyvin päästäessään hebrealaiset menemään, ja siksi en enään kauemmin yritä vastustaa heidän loihtujaan. Mutta hän kieltäytyy ja niin olemme eronneet."
"Miksi hän kieltäytyy, Kii?"
"Ehkä siksi, koska on kirjoitettu, että hänen on kieltäydyttävä. Tai kenties luulee hän olevansa mahtavin kaikista hallitsijoista sensijaan, että onkin vain jumalien leikkikalu. Nuo komeat lukot hänen sydämensä ovella tuhoavat talonkin, jonka ovella ne ovat, kun tulee tuo rajuilma, josta olen puhunut. En tiedä miksi hän kieltäytyy, mutta hänen korkeutensa Usertikin on samaa mieltä hänen kanssaan."
"Te esitätte niin paljon syitä ja kaikki erilaisia, oppinut Kii", sanoi Seti.
Sitten hän lopetti ja käveli edestakaisin käytävässä. Minä tiesin hänen ajatuksensa ja arvasin hänen tuumivan, tekisikö hän viisaasti, jos sallisi Kiin, jota hän toisinaan pelkäsi tämän salaperäisten puheitten tähden, jäädä taloonsa, vai lähettäisikö hänet pois. Kii myöskin vapisi hieman, aivan kuin olisi hänestä varjossa tuntunut kylmältä, ja siirtyi käytävästä auringon paisteeseen. Hän ojensi kätensä, jolloin suuri perhonen lensi katolta ja laskeutui sille. Hän nosti sen huulilleen, jotka liikkuivat aivan kuin hän olisi puhunut hyönteiselle.
"Mitä minun on tehtävä?" kuiskasi Seti minulle ohikulkiessaan.
"Minä en ainakaan pidä hänen seurastaan, eikä minun luullakseni rouva
Merapikaan, mutta on vaarallista loukata häntä, prinssi", vastasin.
"Katsokaa, hän puhelee tuttavansa kanssa."
Seti palasi paikalleen, ja pudistettuaan pois perhosen, joka vastahakoisesti näytti erkanevan hänestä, tuli Kii takaisin varjoon.
"Mitä hyötyä siitä on, Kii, että kyselette minulta, kun kuitenkin oman puheenne mukaan tiedätte minkä vastauksen annan? Mikä on vastaukseni?" kysyi prinssi.
"Tuo kirjava hyönteinen, joka istui kädelläni äsken, kuiskasi minulle, että te sanoisitte minulle: 'Jääkää Kii, olkaa uskollinen palvelijani ja käyttäkää vähäistä taitoanne, mikä teillä on, suojellaksenne taloani pahalta'."
Silloin Seti nauroi huolettomaan tapaansa ja vastasi:
"Olkoon niin, sillä on olemassa määräys, ettei kukaan kuninkaallista sukua oleva saa kieltää vieraanvaraisuuttaan niiltä, jotka sitä pyytävät ja ovat olleet hänen ystäviään. Enkä minä tahdo verrata teidän perhostanne siihen, mitä lepakko minun korvaani viime yönä kuiskasi. Ei, ei ainoatakaan teidän tervehdystänne ilmoittanut hyönteinen tai luonto", ja hän ojensi kätensä suudeltavaksi.
Kun Kii oli mennyt, sanoin:
"Kerroin teille, että yöperhonen oli hänen sukulaisensa."
"Silloin puhuitte mielettömyyksiä, Ana. Viisautta, jonka Kii omaa, ei hän ole saanut perhosilta eikä kuoriaisilta. Mutta nyt, kun se on liian myöhäistä, toivon, että olisin kysynyt Merapilta, mikä hänen tahtonsa olisi ollut. Teidän olisi pitänyt ajatella sitä sen sijaan, että annoitte johtaa ajatuksenne harhaan tuon pienen hyönteisen tähden, joka istui hänen kädellään, vaikka sitähän Kii tarkoittikin. No, rangaistukseksi saatte joka päivä katsella miestä, jonka kasvot muistuttavat — muistuttavat, mitä?"
"Ne muistuttavat niitä, jotka näin hyvän jumalan, teidän jumalaisen isänne Meneptahin ruumisarkun yläpuolella, kun sitä valmistettiin hänelle vielä hänen eläessään balsamoitsijan luona Taniksessa", vastasin minä.
"Niin", sanoi prinssi, "kasvot, jotka alituisesti hymyilevät elämän ja kuoleman tyhjyyttä, mutta määrätyssä valossa katsottuina silmät tulta liekehtien."
* * * * *
Seuraavana päivänä kävelin rouva Merapin kanssa puutarhassa, kun hän pyysi minua mukaansa, ja ylimmäinen imettäjä seurasi meitä kantaen lasta sylissään.
"Haluan kysellä teiltä Kiistä, ystävä Ana", sanoi hän. "Te tiedätte, että hän on viholliseni, sillä te varmaankin kuulitte, mitä hän sanoi minulle Taniksessa, Amonin temppelissä. Näyttää siltä, että herrani on ottanut hänet vieraaksi taloonsa — oi, katsokaa!" ja hän osoitti kädellään eteensä.
Minä katsoin, ja tuolla muutaman askeleen päässä, missä riippuvat palmupuun oksat muodostivat pimeimmän varjon, seisoi Kii. Hän nojasi sauvaansa, tuohon samaan, joka oli muuttunut kädessäni käärmeeksi, ja tuijotti ylöspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena tai kuunnellen lintujen laulua. Merapi kääntyi aikoen paeta, mutta samassa Kii huomasi meidät, vaikka hän vielä näytti tuijottavan ylöspäin.
"Terve, Israelin kuu", sanoi hän kumartaen. "Terve, Kiin voittaja."
Merapi kumarsi takaisin ja pysähtyi kuin pikku lintu nähdessään käärmeen. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka Kii rikkoi kysymällä:
"Miksi etsitte sitä Analta, jonka Kii itse on halukas antamaan? Ana on oppinut, mutta onko hänen sydämensä Kiin sydän? Ja ennen kaikkea, miksi sanotte hänelle, että Kii, nöyrin palvelijanne, on vihollisenne?"
Nyt Merapi suoristi itsensä, katsoi häntä silmiin ja vastasi:
"Olenko kertonut Analle mitään, jota hän ei tietäisi? Eikö Ana kuullut, mitkä olivat viimeiset sananne minulle tuolla Amonin temppelissä Taniksessa?"
"Epäilemättä hän kuuli ne ja siksi olen iloinen, että hän on tässä kuulemassa niiden tarkoituksen. Rouva Merapi, tuona hetkenä minä, Amonin uhripappi, olin täynnä — en omaa henkeäni, vaan tuon jumalan kiivasta henkeä, jota te olitte häväissyt enemmän kuin häntä milloinkaan ennen oli häväisty Egyptissä. Minun avullani jumala vaati teiltä noituutenne salaisuutta ja uhkasi teitä vihallaan, jos kieltäytyisitte. Rouva, hän vihaa teitä, mutta en minä, sillä hän vihaa minuakin siksi, että teidän profeettanne ovat voittaneet minut ja hänet minun töissäni. Rouva, me olemme matkakumppaneita 'Vaivojen laaksossa'."
Merapi tuijotti häneen järkähtämättä ja minä näin, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mitä Kii puhui. Vastaamatta mitään Kiin puheeseen, kysyi hän ainoastaan:
"Miksi tulette tänne vahingoittamaan minua, joka en ole tehnyt teille mitään?"
"Te erehdytte, rouva", vastasi Kii. "Minä tulen tänne pakoon Amonia ja hänen palvelijataan faraota, jonka Amon ajaa perikatoon. Tiedän hyvin, että, jos tahdotte, voitte kuiskata prinssin korvaan, ja heti hän ajaa minut pois. Mutta silloin —" ja hän katseli Merapin pään yli tuonne, missä imettäjä seisoi tuuditellen nukkuvaa lasta.
"Mitä silloin, tietäjä?"
Antamatta vastausta, kääntyi Kii minun puoleeni. "Oppinut Ana, muistatteko, kun kohtasitte minut eräänä yönä Taniksessa?"
Pudistin päätäni, vaikka arvasin aivan hyvin, mitä yötä hän tarkoitti.
"Teidän muistinne on huono, oppinut Ana, tai kenties se on hämmentynyt, sillä me tapasimme usein, eikö totta?"
Hän tuijotti sauvaa kädessään. Minäkin tuijotin siihen, koska en voinut olla sitä tekemättä, ja näin tai luulin näkeväni tuon kuolleen puun alkavan paisua ja köyristyä. Se oli kylliksi minulle ja sanoin nopeasti:
"Jos tarkoitatte kruunauspäivää, muistan —"
"Oi! Arvasinhan, että muistaisitte. Te, oppinut Ana, olette varmaan pannut merkille, miten pienet asiat, kuten kukan tuoksu tai linnun lento, vieläpä käärmeen kiemurtelukin tomussa, usein tuovat mieleen tapauksia ja sanoja, jotka ovat unohtuneet jo kauan sitten."
"No, mitä tuosta meidän kohtaamisestamme?" keskeytin nopeasti.
"Ei mitään tai vain tämä. Juuri sitä ennen olitte keskustellut hebrealaisen Jabezin, rouva Merapin sedän kanssa, ettekö ollutkin?"
"Niin, puhelin hänen kanssaan avonaisella paikalla, aivan yksinämme."
"Ei niin, oppinut Ana, sillä tiedättehän, ettemme milloinkaan ole aivan yksin. Voisittepa nähdä, että jokaisella hiekkajyväselläkin on korvat."
"Olkaa hyvä ja selittäkää tarkemmin, Kii."
"Ei, Ana, siitä tulisi liian pitkä juttu, ja lyhyestä virsi kaunis. Kuten sanoin, te ette ollut yksin, sillä vaikka olikin muutamia sanoja, joita en voinut erottaa, kuulin minä paljon siitä, mitä keskustelitte Jabezin kanssa."
"Mitä te kuulitte?" kysyin vihoissani, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä toivoin, että ennen olisin puraissut kieltäni kuin lausunut nuo sanat.
"Paljon, paljon. Odottakaas, kun ajattelen. Te puhuitte rouva Merapista ja siitä, tekisikö hän viisaammin jäädessään Memphikseen prinssin turviin tai palatessaan Gosheniin jonkun henkilön luokse, jonka nimen olen unohtanut. Jabez, viisas mies, sanoi luulevansa, että hän tulisi onnellisemmaksi Memphiksessä, vaikka kenties hänen olonsa siellä tuottaisi suuren surun hänelle itsellensä ja — eräälle toiselle."
Ja hän katsoi taas lapseen, joka näytti tuntevan hänen silmäyksensä, sillä se heräsi ja huitoi ilmaa pikku käsillään.
Hoitajakin tunsi sen, vaikka hänen päänsä oli poispäin käännetty, sillä hän säpsähti ja siirtyi sitten erään palmupuun suojaan. Merapi sanoi hiljaisella, vapisevalla äänellä:
"Tiedän, mitä tarkoitatte, tietäjä, sillä olen nähnyt senjälkeen
Jabez setäni."
"Kuten minäkin, rouva, useita kertoja, mikä selvittänee teille sen, jota Ana tässä pitää niin ihmeellisenä, nimittäin tietoni siitä, mitä he keskustelivat silloin, kun hän luuli heidän olleen aivan yksin. Ja yksinhän, kuten sanoin, ei kukaan voi milloinkaan olla, ei ainakaan Egyptissä, maassa, jossa jumalat kuuntelevat —"
"Ja noidat vakoilevat", huudahdin minä.
"— Ja noidat vakoilevat", toisti hän, "ja kirjurit hankkivat tietoa ja opettelevat sen ulkoa, ja papeilla on suuret korvat kuin aasilla, lehdet kuiskivat ja jumalat riitelevät — ja paljon muuta."
"Lopettakaa pilkkanne ja sanokaa, mitä teillä on sanottavaa", sanoi
Merapi samanlaisella uupuneella äänellä.
Kii ei vastannut, katseli vain puuta, jonka taakse hoitaja ja lapsi olivat kadonneet.
"Oi! Minä tiedän, minä tiedän", kirkaisi Merapi. "Lastani uhataan! Te uhkaatte lastani siksi, että vihaatte minua."
"Anteeksi, rouva. On totta, että paha uhkaa tuota kuninkaallista lasta, tai niin ainakin ymmärsin Jabezin puheesta, joka tietää niin paljon. Mutta en minä uhkaa häntä, enkä minä vihaa teitä, jonka tunnustan vertaisekseni, vaan se on eräs minua paljon mahtavampi, jota minun on velvollisuus totella."
"Miksi pilkkaatte minua?"
"Pilkkaavatko kuun jumalattaren papit Isistä, tieteen äitiä, rukouksillaan ja uhreillaan? Ja minäkö, joka teen erään pyynnön ja tarjoan —"
"Minkä pyynnön ja mitä tarjoatte?"
"Pyyntöni on, että sallitte minun olla suojassa tässä talossa noilta monilta vaaroilta, jotka uhkaavat minua faraon ja kansanne profeettojen puolelta. Ja tarjoan sellaista apua kuin kykenen tiedoillani ja kyvyilläni antamaan noita hirveitä vaaroja vastaan, jotka uhkaavat — erästä."
Tässä hän jälleen tuijotti puunrunkoon, jonka takaa kuulin pienokaisen itkua.
"Ja jos suostun, mitä sitten?" kysyi Merapi käheästi.
"Silloin, rouva, yritän suojella erästä pienokaista kirousta vastaan, jonka Jabez sanoo odottavan häntä ja monia muita, joiden suonissa virtaa egyptiläistä verta. Tahdon yrittää, jos minun sallitaan olla täällä. En uskalla sanoa, jos onnistun, sillä kuten herranne muistutti minulle ja kuten te näytitte minulle Amonin temppelissä, on minun voimani heikompi kuin Israelin profeettojen."
"Ja jos kieltäydyn?"
"Silloin, rouva", vastasi Kii äänellä, joka kalskahti kuin rauta, "olen varma, että erään, jota rakastatte — äidin rakkaudella — ryöstää teiltä jumala, jota nimitämme Osirikseksi."
"Seis!" kirkaisi Merapi ja kääntyen ympäri pakeni pois.
"Kas, Ana, hän meni", sanoi Kii, "ja ennen kuin ehdimme sopia asiasta. Kuinka kummallisia naiset ovat, Ana. Tässä on yksi suurimpia tuosta sukupuolesta, kuten näitte Amonin temppelissä. Ja kuitenkin hän aukeaa vain silloin, kun toivon aurinko paistaa, mutta kurtistuu pelon varjossa, aivankuin tuo heikko kasvi, joka kasvaa joen partaalla; hän, jonka silmät näkevät takana olevan salaisuuden, josta tuulet hänelle kuiskivat, voisi tallata sekä maallisen toivon että pelon jalkainsa alle tai tehdä niistä kiviä, joita myöten kulkisi loistoon. Jos hän olisi mies, tekisi hän niin, mutta hänen sukupuolensa vie hänet onnettomuuteen, hänet, joka ajattelee enemmän lapsen suuteloa kuin kaikkea sitä loistoa, mihin voisi sydämensä kohottaa. Niin, lapsi, yksinkertainen, pieni lapsi parka! Teilläkin oli kerran sellainen, vai mitä, Ana?"
"Oh! Set ja hänen tulensa periköön teidät ja ilkeän puheenne", sanoin ja poistuin hänen luotaan.
Kun olin mennyt vähän matkaa, katsoin taakseni ja näin Kiin nauravan, heittävän sauvansa ilmaan ja taas tarttuvan siihen kiinni.
"Set ja hänen tulensa", huusi hän jälkeeni. "Ihmettelen, mitä ne muistuttavat, Ana. Kenties jonakin päivänä saamme tietää sen, kirjuri Ana, me kumpikin, te ja minä."
Niin jäi Kii luoksemme ja asui yhdessä Bakenkhonsun kanssa. Melkein joka päivä näin heidät kävelemässä puutarhassa, sillä minä, joka istuin prinssin pöydässä, paitsi silloin kun rouva Merapi söi hänen kanssaan, en aterioinut heidän kanssaan. Silloin keskustelimme monista asioista. Niissä, jotka koskettelivat tiedettä tai vieläpä uskontoakin, olin minä etevämpi Kiitä, joka ei ollut mikään suuri oppinut eikä mestari jumaluusopissa. Mutta aina, ennen kuin erosimme, heitti hän jonkun nuolen minuun, jolle vanha Bakenkhonsu nauroi ja nauroi uudelleen, vetäen kuitenkin aina ylitseni suojuksen kunnioitusta herättävällä viisaudellaan, vain siksi, luulen, että hän rakasti minua. Juuri tämän jälkeen löi rutto Egyptin karjan niin, että tuhansittain eläimiä kuoli, vaikka eivät kaikki, kuten oli kerrottu. Mutta, kuten olen sanonut, prinssin karjasta ei kuollut ainoatakaan, eikä, niinkuin meille kerrottiin, israelilaisiltakaan Goshenin maassa. Nyt oli Egyptissä suuri hätä, mutta Kii hymyili ja sanoi, että hän tiesi niin käyvän ja vielä oli tulossa paljon pahempaa, jolloin olisin tahtonut iskeä häntä päähän hänen omalla sauvallaan, jollen olisi pelännyt sen vielä kerran muuttuvan kädessäni käärmeeksi.
Vanha Bakenkhonsu katseli tapahtumaa toisilla silmillä. Hän sanoi, että sen jälkeen kuin hänen viimeinen vaimonsa kuoli, luullakseni noin viisikymmentä vuotta sitten, oli elämä tuntunut hänestä hyvin yksitoikkoiselta. Mutta nyt se jälleen tuli mieltä kiinnittäväksi, koska nuo ihmeet, jotka Egyptissä tapahtuivat, ja jotka olivat aivan vastoin luonnonjärjestystä, muistuttivat hänelle hänen viimeistä puolisoaan ja tämän johtopäätöksiä. Ja hänen tapansa oli sanoa, että noina vuosina elimme ihmeitten maailmassa, jolloin egyptiläisillä näytti olevan hallitsijana paholainen Set.
Mutta vieläkään ei farao päästänyt hebrealaisia menemään, kenties siksi, että hän oli sen pyhästi luvannut Meneptahille, joka asetti hänet valtaistuimelle, tai kenties jostakin muusta syystä, ehkäpä niistä, joita Kii oli luetellut Setille.
Sitten tulivat paiseet, jotka vaivasivat miehiä, naisia ja lapsia kaikkialla maassa, paitsi niitä, jotka asuivat Setin talossa. Vartija ja tämän perhe, joiden mökki oli portin ulkopuolella, ei kahtakymmentä askeltakaan siitä, säästyivät. Ja tämä herätti katkeruutta perheiden naisten keskuudessa. Samoin Kii, joka oli prinssin vieraana Memphiksessä, säästyi paiseilta, jota vastoin hänen virkatoverinsa, jotka jäivät Tanikseen, saivat niitä enemmän kuin ketkään muut, jolloin jotkut heistä kuolivat.
Tämän kuullessaan Kii nauroi ja sanoi, että hän oli kertonut heille näin käyvän. Itse faraokin ja hänen korkeutensa Userti sairastivat, jälkimäinen leukaansa, joka teki hänet vallan vastenmielisen näköiseksi joksikin aikaa. Ja Bakenkhonsu oli kuullut, en tiedä miten, hänen olevan niin raivoissaan, että oli jo aikonut palata herransa Setin luo, jonka talossa hän oli kuullut ihmisten olevan turvassa. Vielä hän oli kuullut, että hänen seuraajansa Israelin kuun kauneus oli pysynyt vahingoittumattomana, jopa oli suurempikin kuin ennen, tieto, jonka luullakseni Bakenkhonsu itse ilmoitti hänelle. Mutta lopulta kuitenkin Usertin ylpeys ja kateus estivät hänet tulemasta.
Egyptiläisten sydämet alkoivat nyt täydellä todella kääntyä Setin puoleen. Prinssi, sanoivat he, oli vastustanut hebrealaisten sortamista, ja kun hän ei voittanut, riistettiin häneltä oikeus valtaistuimeen, jonka farao Amenmeses hankki sitten itselleen vastustamalla prinssin politiikkaa. Ja nyt nähtiin jo hänen hallituksensa hedelmät. Sentähden, päättelivät he, jos Amenmeses syöstäisiin valtaistuimelta ja prinssi hallitsisi, loppuisivat heidän vaivansa. Siksi he lähettivät sanansaattajia salaisesti hänen luokseen, pyytäen häntä nousemaan Amenmesesta vastaan ja luvaten hänelle apuaan. Mutta prinssi ei tahtonut kuulla ainoatakaan heistä, sillä, kuten hän sanoi heille, hän oli onnellinen ollessaan se, mikä hän oli, eikä halunnut mitään muuta asemaa. Kuitenkin tuli farao kateelliseksi, sillä hän sai kuulla kaiken tämän urkkijoiltaan, ja lähetti salamurhaajia ottamaan Setin hengiltä.