Userti varoitti minua erään lähettilään kautta ensimmäisestä murhaajasta, mutta toisen ja pahemman huomasi Kii jollakin kummallisella tavalla, joten vartijat saivat heidät kiinni porteilla ja tappoivat. Silloin Seti sanoi, että hän sittenkin oli tehnyt viisaasti osoittaessaan Kiille vieraanvaraisuutta, jos nimittäin elämän pitkittäminen oli viisautta.
Rouva Merapikin sanoi samaa, mutta minä huomasin, että hän aina karttoi Kiitä, jota hän epäili ja pelkäsi.
XV.
KAUHUJEN YÖ.
Sitten tuli rakeita ja muutama kuukausi sen jälkeen heinäsirkkoja, ja Egypti oli täynnä kauhua ja kärsimystä. Me olimme kuulleet, sillä Kiin ja Bakenkhonsun ollessa palatsissa tiesimme kaiken, että hebrealaiset profeetat olivat luvanneet lähettää rakeet, koska farao ei totellut heitä. Sentähden Seti lähetti sanan koko maahan, että egyptiläisten tulisi viedä karjansa suojaan, ne, mitkä heillä vielä oli jäljellä, heti myrskyn tehdessä tuloaan. Mutta farao sai kuulla siitä ja antoi julistaa, ettei sitä saanut tehdä, koska se olisi Egyptin jumalien häpäisemistä. Kuitenkin useat tekivät niin ja he pelastivat karjansa. Oli kummallista katsella tuota jäämuuria, joka ulottui maasta taivaaseen asti ja hävitti kaiken, minkä päälle se putosi. Mahtavat taatelipalmut olivat katkenneet aivan poikki; maa oli myllerretty aivan sekaisin; ihmiset ja eläimet, jotka olivat ulkona, oli lyöty kuoliaiksi tai kokonaan hävitetty.
Seisoin portilla ja katselin. Tuossa, noin kyynärän verran minusta, putosi valkeita rakeita tuhoten kaiken, ja tänne aidan sisäpuolelle ei tullut ainoatakaan. Merapikin katseli sitä ja samassa tuli Kiikin Bakenkhonsun kanssa, joka ei pitkän elämänsä aikana milloinkaan ollut nähnyt tällaista. Mutta Kii katseli enemmän Merapia kuin rakeita, sillä näin hänen yrittävän tunkeutua noilla julmilla silmillään tämän sydämeen asti.
"Rouva", sanoi hän viimein, "pyydän teitä, kertokaa palvelijallenne, miten saatte aikaan tämän?" ja hän osoitti ensin puita ja kukkia aidan sisäpuolella ja sitten tuota hävitystä ulkopuolella.
Luulin ensin, ettei Merapi ollut kuullut häntä rakeitten suhinan tähden, sillä hän kumartui ja avasi pienen sivuportin sakaaliparalle, joka raaputti sen takana. Mutta niin ei ollut, sillä hän kääntyi äkkiä ja sanoi:
"Pyytääkö Kherheb, Egyptin suurin tietäjä, oppimatonta naista opettamaan itselleen ihmeitä? Kii, sitä en voi, koska en tee enkä edes tiedä, miten tämä on tehty."
Bakenkhonsu nauroi ja Kiin hymyily tuli yhä selvemmäksi.
"Niin ei puhuta Goshenissa, rouva", vastasi Kii, "ja hebrealaiset naiset täällä Memphiksessä ovat samaa mieltä. Eivätkä Amonin papit sano sellaista. Nämä selittävät, että te olette taitavampi kuin kaikki muut noidat Niilin varrella. Tämä on todisteena siitä", ja hän osoitti ulkopuolella olevaa hävitystä ja sisäpuolella olevaa rauhaa, lisäten: "Rouva, jos te voitte suojella oman kotinne, miksi ette suojele Egyptin viatonta kansaa?"
"Koska en voi", vastasi hän vihaisesti. "Jos minulla joskus oli sellainen voima, on se lähtenyt minusta, joka nyt olen egyptiläisen lapsen äiti. Minulla ei ole mitään. Tuolla Amonin temppelissä joku voima teki työtään minun avullani, siinä kaikki, eikä se enään milloinkaan tule minuun rikokseni tähden."
"Minkä rikoksen, rouva?"
"Rikoksen, jonka tein ottaessani prinssi Setin puolisokseni. Jos nyt joku jumala puhuisi kauttani, olisi se joku noista egyptiläisten jumalista, sillä Israelin Jumala on hylännyt minut."
Kii tuijotti aivan kuin hän olisi saanut jonkun uuden ajatuksen ja samassa kääntyi Merapi ja lähti pois.
"Jos hän olisi Isiksen papitar, silloin hän toimisi meidän puolellamme, eikä meitä vastaan", sanoi Kii.
Bakenkhonsu pudisti päätään.
"Antaa tuon asian olla", vastasi hän. "Olkaa kuitenkin varma, ettei koskaan israelilainen nainen rupea uhraamaan sellaiselle, jota hän sanoo egyptiläisten kauhistukseksi."
"Jollei hän tahdo uhrata pelastaakseen kansaa, olkoon silloin varuillaan, ettei kansa uhraa häntä pelastaakseen itsensä", sanoi Kii kylmästi.
Sitten hänkin lähti pois.
"Luulen, että jos joskus sellainen hetki tulee, on Kii saava siitä myös osansa", nauroi Bakenkhonsu. "Mitä etua on paimenesta, joka oleskelee täällä suojassa tyytyväisenä sillä aikaa kuin tuolla ulkopuolella lauma kuolee, Ana?"
Sitten tulivat heinäsirkat, jotka söivät kaiken, mitä vielä oli jäljellä syötävää Egyptissä, niin tarkasti, että kansa parkaa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja jolla ei ollut mitään sanomista faraon ja israelilaisten välisiin asioihin, kuoli tuhansittain nälkään, ja samalla oli vielä suuri pimeys, jolloin Laban tuli. Tämä pimeys peitti maan kuin sankka pilvi kolme päivää ja kolme yötä. Siitä huolimatta, vaikka varjot olivat synkät, ei Setin talossa Memphiksessä ollut aivan pimeätä, sillä se oli aivan kuin valopatsaassa, joka ulottui maasta taivaaseen asti.
Kauhu oli nyt kymmenkertaisesti suurempi, ja minusta näytti kuin kaikki nuo sadat tuhannet Memphiksen asukkaat olisivat olleet koossa meidän muuriemme ulkopuolella, jotta voisivat edes katsella valoa, sellaisena kuin se oli, jolleivät muuta voisikaan. Seti olisi tahtonut päästää sisälle niin paljon kuin olisi mahtunut, mutta Kii ei sallinut sitä, sillä, hän sanoi, jos niin tehtäisiin, tulisi pimeys heidän mukanaan. Ainoastaan Merapi päästi sisälle muutamia israelilaisia naisia, jotka asuivat kaupungissa ja olivat egyptiläisten kanssa naimisissa. Mutta nämä tuottivat hänelle vain tuskaa nimittämällä häntä noidaksi. Sillä nyt olivat useimmat Memphiksen asukkaat varmoja, että se oli Merapi, joka oli tuottanut nämä onnettomuudet heille siksi, että hän palveli vieraan maan jumalaa.
"Jos hän, joka on Egyptin perillisen rakastettu, vain uhraisi Egyptin jumalille, otettaisiin nämä kärsimykset pois meiltä", sanoivat he. Luulen, että he olivat oppineet tämän Kiiltä. Tai ehkäpä Usertin vakoojat olivat neuvoneet heitä.
Seisoimme taas portin luona katsellen ihmisiä, jotka tuolla ulkopuolella pimeässä kulkivat edes takaisin, sillä tämä näky lumosi Merapin niin kuin käärme lumoaa linnun. Silloin ilmestyi Laban. Tunsin heti hänen kyömynenänsä ja haukansilmänsä, ja Merapikin huomasi hänet.
"Tule pois minun mukaani, Israelin kuu", huusi hän, "ja sinä saat kaikki anteeksi. Mutta jollet tule, paha sinut silloin perii."
Merapi tuijotti häneen vastaamatta sanaakaan. Juuri silloin tuli prinssi Seti luoksemme ja huomasi Labanin.
"Ottakaa kiinni tuo mies", käski hän punastuen vihasta, ja vartijat syöksyivät pimeyteen täyttääkseen hänen käskynsä. Mitta Laban oli kadonnut.
Pimeyden toisena päivänä oli meteli kova, kolmantena päivänä se oli hirveä. Eräs joukko heitti vartijat syrjään, mursi portit ja syöksyi palatsiin. He pyysivät nöyrästi, että rouva Merapi tulisi rukoilemaan heidän puolestaan; kuitenkin näkyi heidän katseistaan, että jollei hän tulisi, aikoivat he viedä hänet.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Seti Kiiltä ja Bakenkhonsulta.
"Senhän saa prinssi määrätä", sanoi Kii, "vaikka en voi ymmärtää, mitä se vahingoittaisi rouva Merapia, jos hän rukoilikin puolestamme Memphiksen avonaisella torilla."
"Antakaa hänen mennä", sanoi Bakenkhonsu, "muuten saamme kaikki pian lähteä kauemmaksi kuin haluaisimme."
"En tahdo mennä", huusi Merapi, "tietämättä ketä minun on rukoiltava ja miten."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, rouva", sanoi Seti vakavalla ja ystävällisellä äänellään. "Mutta kuuntele tuon väkijoukon melua. Jos kieltäydyt, luulen, että hyvin pian jokainen meistä on lähetetty maahan, jossa kenties ei tarvitse rukoilla ollenkaan", ja hän katseli pienokaista hänen sylissään.
"Minä menen", sanoi Merapi.
Hän lähti kantaen lasta ja minä kuljin hänen jäljessään. Ja niin teki Setikin, mutta tuossa pimeydessä eksyi hän meistä tuhansiin nousevaan kansanjoukkoon, enkä nähnyt häntä enään, ennen kuin kaikki oli ohitse. Bakenkhonsu nojasi minun käsivarteeni, mutta Kii oli mennyt ennen meitä. Tuo suunnaton joukko liikkui pimeässä, jossa siellä täällä lepatti joku valo kuin lyhty tyynellä merellä. En tiennyt, mihin olimme menossa, ennen kuin yksi noista lampuista, joka loisti suuren Ramenmeseksen mahtavan patsaan korokkeella, valaisi ympäristön. Silloin huomasin, että olimme lähellä porttia, joka vei Memphiksen suunnattoman suureen temppeliin, kenties maailman suurimpaan.
Jatkoimme matkaamme esipihan ja pilarikäytävän läpi, pappien taluttaessa meitä, kunnes tulimme erääseen pyhäkköön kaikkein suurimman pihan kautta, joka oli tungokseen asti täynnä miehiä ja naisia. Se oli pyhitetty Isikselle, jonka rinnoilla lepäsi Horus pienokainen.
"Oi, Ana ystävä, auttakaa minua", huusi Merapi. "He pukevat minut kummallisiin vaatteisiin."
Yritin päästä hänen luokseen, mutta minut työnnettiin takaisin, ja ääni, jonka luulin tuntevani Kiin ääneksi, sanoi:
"Henkenne tähden, hullu!"
Äkkiä lamput nostettiin ylös ja niiden valossa näin Merapin istuvan tuolilla puettuna kuin Isis jumalatar ja päässä korppikotkan muotoinen pää koriste, äärettömän kaunis. Hänen sylissään oli lapsi, joka oli puettu kuin Horus pienokainen.
"Rukoile puolestamme, Isis äiti", huusivat tuhannet äänet, "että tämä kirottu pimeys poistuisi."
Silloin hän rukoili, sanoen:
"Oi, Jumalani, ota pois tämä pimeys tältä viattomalta kansalta", ja kaikki läsnäolijat toistivat hänen rukouksensa.
Siinä silmänräpäyksessä alkoi taivas valeta ja vähemmässä kuin puolessa tunnissa tuli aurinko näkyviin. Kun Merapi näki, miten hän ja lapsi oli puettu, repi hän pois nuo kallisarvoiset koristeet, huutaen:
"Voi! Voi! Voi! Hukka periköön Egyptin kansan!"
Mutta riemuissaan jälleen saadusta valosta vain harvat kuuntelivat häntä, joka, kuten he varmasti luulivat, oli saattanut auringon jälleen esille. Laban ilmestyi taas hetkeksi näkyviin.
"Noita! Petturi!" huusi hän. "Sinä olet kantanut Isiksen vaatteita ja rukoillut egyptiläisten jumalien temppelissä. Israelin Jumalan kirous olkoon päälläsi ja hänen päällään, joka sinusta on syntynyt."
Minä juoksin hänen luokseen, mutta hän oli kadonnut. Sitten kannoimme
Merapin kotiin pyörtyneenä.
Niin tämäkin vaiva loppui, mutta sen jälkeen ei Merapi päästänyt poikaansa näkyvistään.
"Miksi niin huolehditte hänestä, rouva?" kysyin eräänä päivänä. Hän vastasi:
"Koska tahtoisin rakastaa häntä oikein, niin kauankuin hän on täällä, ystävä, mutta älkää sanoko tästä mitään hänen isälleen."
* * * * *
Kului taas joku aika, ja me kuulimme, ettei farao vieläkään tahtonut päästää israelilaisia menemään. Silloin lähetti prinssi Seti Bakenkhonsun ja minut Tanikseen faraon luo sanomaan hänelle:
"En etsi mitään itselleni ja unohdan kaiken sen pahan, mitä kateellisuudesta, yritit minulle tehdä. Mutta sanon sinulle, että jollet päästä noita muukalaisia menemään, suuret ja hirveät tapahtumat kohtaavat sinua ja koko Egyptiä. Kuule sentähden rukoukseni ja päästä heidät menemään."
Kun Bakenkhonsu ja minä tulimme faraon eteen, näimme, että hän oli kovasti vanhentunut, sillä hiukset ohimoilla olivat tulleet harmaiksi ja silmien alla riippui suuret pussit. Eikä hän voinut hetkeäkään seisoa hiljaa.
"Onko teidän herranne ja oletteko tekin noitten hebrealaisten profeettojen palvelijoita, joita egyptiläiset kunnioittavat kuin jumalaa, koska hän on tehnyt heille niin paljon pahaa?" kysyi hän. "Ja helpostihan se käykin, sillä olen kuullut, että serkkuni Seti pitää talossaan israelilaista noitaa, joka torjuu pois häneltä kaikki ne vaivat, jotka ovat kohdanneet muuta Egyptiä, ja hänen luokseen on myöskin paennut Kii, entinen Kherheb, tietäjäni. Sitäpaitsi olen kuullut, että jotkut kevytmieliset pelkurit ovat noitten loihtujen maksuksi luvanneet hänelle Egyptin valtaistuimen. Olkoon hän varuillaan, etten nosta häntä korkeammalle kuin hän haluaa, sillä olen jo tarpeekseni saanut pettureista tässä maassa, ja te myös saatte varoa!"
Minä en sanonut mitään, sillä näin, että mies oli hullu, mutta
Bakenkhonsu nauroi ääneen ja vastasi:
"Oi, farao, minä tiedän vähän, mutta tiedän kuitenkin tämän, vaikka olenkin vanha, nimittäin että, vaikka ihmiset ovatkin lakanneet puhumasta teistä, minä kuitenkin keskustelen Egyptin kaksinkertaisen kruunun kantajan kanssa. Tahdotteko nyt päästää hebrealaiset menemään, vai haluatteko tuottaa Egyptille kuoleman?"
Farao tuijotti häneen ja vastasi: "En päästä heitä menemään."
"Miksi ette päästä, farao? Kertokaa minulle, sillä olen utelias."
"Siksi etten voi", vastasi hän huokaisten. "Koska joku minua väkevämpi pakottaa minut hylkäämään heidän pyyntönsä. Menkää!"
Niin lähdimme, ja tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin Amenmeseksen
Taniksessa.
Kun me lähdimme huoneesta, näin hebrealaisen profeetan menevän sinne. Jälkeenpäin kertoi huhu, että hän oli uhannut tappaa koko Egyptin kansan, mutta sittenkään ei farao päästänyt israelilaisia menemään. Kerrottiin vielä, että hän oli sanonut profeetalle, että jos tämä vielä kerran tulisi hänen näkyviinsä, olisi hän kuoleman oma.
Me palasimme Memphikseen tietoinemme ja ilmoitimme ne Setille. Kun Merapi kuuli ne, joutui hän pois suunniltaan, itki ja väänteli käsiään. Kysyin häneltä, mitä hän pelkäsi. Hän vastasi pelkäävänsä kuolemaa, joka oli lähellä meitä kaikkia. Silloin sanoin:
"Onhan pahempiakin asioita olemassa, rouva."
"Kenties teille, jotka olette uskollisia ja hyviä omalla tavallanne, mutta ei minulle. Ettekö ymmärrä, Ana ystävä, että minä olen sellainen, joka olen rikkonut Jumalani lain, jota minua neuvottiin tottelemaan."
"Ja kukapa meistä ei olisi rikkonut sen jumalan lakia, jota meidän olisi pitänyt totella, rouva? Jos todellakin olette jotakin rikkonut pakenemalla jonkun murhamielisen ihmisen luota sellaisen turviin, joka teitä rakastaa paljon, niin varmasti sellaiset synnit kuin tämä annetaan anteeksi."
"Niin, kenties, mutta voi! Asiahan on paljon synkempi. Oletteko unohtanut, mitä tein? Puettuna Isiksen pukuun rukoilin Isiksen temppelissä, poikani näytellessä Horuksen osaa sylissäni. Se on rikos, jota ei milloinkaan anneta anteeksi hebrealaiselle naiselle, sillä Jumalani on kiivas Jumala. Vaikka onhan totta, että Kii väkisin puki minut."
"Jollei hän olisi pukenut, rouva, luulen, että jonkun toisen meistä olisi pitänyt se tehdä, sillä kansa oli vallan suunniltaan tuosta kauheasta pimeydestä; ja se uskoi, että te yksin voisitte sen poistaa, kuten todella tapahtuikin", lisäsin vähän epäillen.
"Se tapahtui enemmän Kiin juonilla. Oi, ettekö ymmärrä, että pimeyden poistuminen tuona hetkenä oli Kiin työtä sentähden, että hän halusi saada kansan uskomaan, että minä todellakin olen noita?"
"Miksi?" kysyin minä.
"En tiedä. Kenties siksi, että hän saisi uhrin alttarille itsensä tilalle. Ainakin tiedän hyvin, että minun se on maksettava, minun ja minun lihani ja vereni, mitä tahansa Kii luvanneekin", ja hän katseli nukkuvaa lastansa.
"Älkää olko peloissanne, rouva", sanoin. "Kii on poistunut palatsista, ettekä te näe häntä enää."
"Niin siksi, että prinssi oli vihainen hänelle tuon petoksen tähden, mikä tapahtui Isiksen temppelissä. Sentähden hän lähti äkkiä, tai oli lähtevinään, sillä miten voi kukaan sanoa, missä sellainen mies todella on? Mutta hän tulee takaisin. Muistakaa, Kii oli Egyptin suurin tietäjä. Ei vanha Bakenkhonsukaan voi muistaa ketään hänen vertaistaan. Sitten hän rupesi kilpailemaan kansani profeettojen kanssa ja hävisi."
"Mutta hävisikö hän, rouva? Mitä he tekivät, sen teki hänkin lähettämällä israelilaisille samat vaivat, mitkä teidän profeettanne olivat lähettäneet meille."
"Niin, muutamia niistä, mutta hän jäi tai pelkäsi lopuksi jäävänsä jälkeen. Onko Kii mies, joka unohtaa sellaisen? Ja jos Kii todella uskoo, että minä olen hänen vastustajansa ja herransa tässä pimeässä työssä, kuten tuhannet tänä päivänä uskovat kuultuaan, mitä Amonin temppelissä tapahtui, eikö hän ennemmin tai myöhemmin mittaa minulle samalla mitalla? Oi, minä pelkään Kiitä, Ana, ja pelkään Egyptin kansaa, ja jollei se olisi niin rakas herralleni, pakenisin poikani kanssa erämaahan, ja luopuisin kokonaan tästä vihaa täynnä olevasta maasta! Hiljaa! Hän herää."
Tämän jälkeen oli Egyptissä suuri pelko. Ei kukaan näyttänyt oikein tietävän, mitä he pelkäsivät, mutta kaikki olivat varmat siitä, että he olivat tekemisissä kuoleman kanssa. Ihmiset kulkivat ympäri huolissaan katsellen taaksensa, aivankuin joku olisi seurannut heitä, ja öisin he kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Ainoastaan hebrealaiset näyttivät olevan onnellisia ja iloisia. Sitäpaitsi he valmistivat itseään ottamaan vastaan jotakin uutta ja outoa.
Nuo israelilaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, alkoivat myydä tavaroitaan ja lainasivat sitten egyptiläisiltä. Erittäinkin pyysivät he lainaksi jalokiviä sanoen, että he valmistivat suurta juhlaa ja halusivat näyttää hienoilta maanmiestensä silmissä. Kukaan ei kieltänyt heiltä mitään, mitä he pyysivät, sillä kaikki pelkäsivät heitä. Jopa he tulivat palatsiinkin ja pyysivät Merapiltakin koristuksia, vaikka hän oli heidän oma kansalaisensa, joka oli osoittanut heille niin paljon ystävällisyyttä. Niin, ja nähdessään, että hänen pojallaan oli pieni kultainen rengas hiuksissa, pyysi eräs heistä senkin, eikä Merapi kieltänyt häneltä sitäkään. Mutta samassa astui prinssi huoneeseen ja nähdessään tuon kuninkaallisen merkin naisen kädessä, suuttui hän ja vaati häntä antamaan sen pois.
"Mitä kruunuilla tehdään, kun ei ole päitä, jotka kantavat niitä?" pilkkasi nainen ja juoksi pois nauraen, vieden mukanaan kaiken, mitä oli koonnut.
Kun Merapi kuuli hänen noin puhuvan, tuli hän vieläkin surullisemmaksi ja pelokkaammaksi kuin ennen, ja hänestä tuo huolestuneisuus tarttui Setiinkin. Hänkin tuli surulliseksi ja levottomaksi, vaikka hän ei tiennyt syytä siihen, kun kysyin sitä häneltä. Mutta hän arveli sen kenties johtuvan siitä, että jokin uusi vaiva oli lähellä.
"Ja kun olen tullut toimeen yhdeksän vaivan aikana," lisäsi hän, "en ymmärrä, miksi pelkäisin kymmenettä."
Kuitenkin hän pelkäsi sitä, ja niin paljon, että hän kysyi
Bakenkhonsulta, olisiko mitään keinoa lepyttää jumalien vihaa.
Bakenkhonsu nauroi ja sanoi, ettei hän luullut löytyvän, sillä jolleivät jumalat olleet vihaisia yhdestä asiasta, niin olivat ne toisesta. Luotuaan maailman, eivät he ole muuta tehneet kuin riidelleet sen kanssa, tai toisten jumalien kanssa, jotka myös olivat mukana sen muodostamisessa, ja heidän riidellessään joutuvat ihmiset uhreiksi.
"Kestäkää tuskanne, prinssi", lisäsi hän, "jos sellaisia tulee, sillä kun Niili on tulvinut korkeintaan viisikymmentä kertaa, on teille kaikki aivan yhdentekevää."
"Ajattelette siis, että joka tapauksessa kuolemme, ja että Osiris on vain toinen nimi auringonlaskulle, Bakenkhonsu."
Vanha neuvonantaja pudisti harmaata päätään ja vastasi:
"En. Jos joskus kadottaisitte jonkun, jota suuresti rakastatte, lohduttakaa itseänne, prinssi, sillä en usko, että elämä päättyy kuolemaan. Kuolema on vain hoitaja, joka panee hänet nukkumaan, ja aamulla herää hän uudelleen jatkaakseen matkaansa toisessa ajassa niitten kanssa, joitten seurassa hän on alusta alkaen ollut."
"Mihin on hän joutuva kaikkien näiden aikojen jälkeen, Bakenkhonsu?"
"Kysykää sitä Kiiltä, niinä en tiedä."
"Hiiteen koko Kii, minä vihaan häntä", sanoi prinssi ja lähti pois.
"Ettekä ilman syytä, luullakseni", mutisi Bakenkhonsu, mutta kun kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, ei hän tahtonut tai ei osannut kertoa sitä minulle. Näytti yhä synkemmältä ja palatsin elämä, joka omalla tavallaan oli ollut hupaisaa, tuli surulliseksi. Kukaan ei tiennyt, mitä oli tulossa, mutta kaikki tiesivät, että jotakin oli tulossa ja ojensivat kätensä yrittäen suojata taistelevien jumalien iskuilta sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta. Setille ja Merapille oli rakkain heidän poikansa, suloinen pienokainen, joka jo juoksi ja leperteli, ja jolla Rameses-suvun lapsena oli harvinainen terveys ja henkiset kyvyt. Aina piti poikasen olla joko isän tai äidin näkyvissä. Noina päivinä näin todellakin hyvin harvoin Setiä, eikä meidän opinnoistammekaan tullut mitään, kun hän aina Merapin kanssa piti huolta pojastaan.
Kun Usertille kerrottiin siitä, sanoi hän erään ystäväni kuullen:
"Epäilemättä koettaa hän kasvattaa tuota sekasikiötä täyttääkseen sillä Egyptin valtaistuimen."
Mutta voi! Kaikki, mikä oli määrätty pikku Setin täytettäväksi, oli ruumisarkku.
* * * * *
Oli hiljainen, kuuma ilta, niin kuuma, että Merapi oli pyytänyt hoitajatarta tuomaan lapsen vuoteen ja asettamaan sen kahden pylvään väliin suureen pylväskäytävään. Siinä hän nukkui vuoteellaan, rakastettavana kuin jumalainen Horus. Merapi istui hänen vieressään tuolilla, jolla oli aivankuin antiloopin jalat. Seti käveli edestakaisin penkereellä pylväskäytävän toisella puolella nojaten olkapäähäni jutellen yhtä ja toista. Silloin tällöin ohimennessään pysähtyi hän hetkeksi kirkkaassa kuun valossa ollakseen varma, että Merapi ja lapsi voivat hyvin, kuten hänelle hiljakkoin oli tullut tavaksi tehdä. Sitten puhumatta mitään, jottei vaan herättäisi poikaa, hän hymyili Merapille, joka istui miettien pää käden varassa, ja kulki edelleen.
Yö oli hyvin hiljainen. Palmun lehdet eivät värähtäneetkään, sakaalit eivät liikkuneet ja kimeä-ääniset hyönteisetkin olivat lopettaneet surinansa. Sitäpaitsi tuo suuri kaupunki alhaalla oli äänetön kuin hauta. Oli aivankuin jonkun lähenevän turmion enne olisi peloittanut maailman äänettömäksi. Sillä epäilemättä oli ilmassa turmiota. Kaikki tunsivat sen, hoitajatarkin, joka aivan kyyristyi tullessaan emäntänsä tuolin luo ja silloin tällöin vapisi kuumuudesta.
Äkkiä pikku Seti heräsi ja kertoi nähneensä unta.
"Mistä sinä uneksit, poikani?" kysyi hänen isänsä.
"Näin unta", jokelsi hän, "että nainen, jolla oli samanlaiset vaatteet kun äidillä tuolla temppelissä, otti minua kädestä ja vei minut ilmaan. Katsoin alaspäin ja näin sinut ja äidin kalpeina ja itkien. Minäkin aloin itkeä, mutta tuo nainen, jolla oli höyhenpäähine, kielsi minua, sillä hän kuljetti minua kauniiseen, suureen tähteen, johon äiti tulisi pian minua tapaamaan."
Prinssi ja minä katsoimme toisiimme, ja Merapi näytti olevan touhussa tuuditellen lasta uudelleen uneen. Keskiyö läheni, eikä vielä kukaan näyttänyt aikovan lähteä levolle. Vanha Bakenkhonsukin tuli luoksemme ja aikoi sanoa jotakin yöstä, joka oli niin outo ja levoton, kun äkkiä pieni yölepakko, joka oli lennellyt edestakaisin yläpuolellamme, putosi hänen päänsä päälle ja siitä maahan. Me tarkastimme sitä ja huomasimme, että se oli kuollut.
"Kummallista, että eläin kuoli tuolla lailla", sanoi Bakenkhonsu, kun samalla toinenkin putosi maahan aivan sen lähellä. Pikku Setin musta kissanpoikanen, joka makasi pojan vuoteen vieressä, näki sen putoavan ja hyökkäsi sinne. Mutta ennenkuin se ehti lepakon luo, pyörähti se ympäri, seisoi takajaloillaan kynsien ilmaa ympärillään, päästi sitten valittavan äänen ja kaatui kuolleena maahan.
Me tuijotimme siihen, kun äkkiä jostakin kaukaa kuului sydäntäsärkevää koiranulvontaa. Sitten alkoi joku lehmä valittavasti ammua, kuten nämä eläimet tekevät, kun niiltä ryöstetään vasikat. Ja samassa kuului aivan läheltä aidan toiselta puolen suuressa tuskassa olevan naisen korvia viiltävää huutoa, jollaista alkoi yhtä aikaa kuulua joka suunnalta, kunnes ilma oli täynnä valitusta.
"Oi, Seti, Seti", huudahti Merapi äänellä, joka pikemmin muistutti sihinää kuin kuiskausta, "katso poikaasi!"
Me juoksimme sinne, missä poika makasi. Hän oli herännyt ja tuijotti ylöspäin suurin silmin ja jäykin kasvoin. Pelko, jos se sitä oli, katosi hänen kasvoiltaan, mutta yhä hän tuijotti. Hän nousi pikku jaloilleen, yhä tuijottaen ylöspäin. Sitten kirkasti hymy, suloisin hymy hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä kuin syleilläkseen jotakuta, joka kumartui hänen puoleensa, ja kaatui taaksepäin — kuolleena.
Seti seisoi äänetönnä kuin kuvapatsas. Kaikki, jopa Merapikin, seisoivat liikahtamatta. Sitten hän kumartui ja otti syliinsä pojan ruumiin.
"Nyt, puolisoni", sanoi hän, "on sinua kohdannut se suru, josta Jabez setäni puhui sinulle, jos vähääkään seurustelisit kanssani. Nyt Israelin kirous on murtanut sydämeni ja nyt on lapsemme kasvanut liian suureksi maallisille onnentoivotuksille ja tervehdyksille, kuten ilkeä Kii ennusti."
Näin hän puhui kylmällä, hiljaisella äänellä, kuten sellainen, joka jo kauan on odottanut jotakin tai tiennyt sen tapahtuvaksi. Sitten hän kumarsi prinssille ja lähti kantaen lapsen ruumista. Ei milloinkaan, minun mielestäni, Merapi ollut ihanampi kuin tuona hetkenä, jolloin hän oli rakkaansa kadottanut, sillä nyt loisti hänen naisellisen rakastettavaisuutensa läpi vielä joitakin säteitä hänen sielustaan. Hänen silmänsä ja liikkeensä olivat todellakin sellaiset, että se olisi yhtä hyvin voinut olla aave kuin nainen, joka lähti luotamme sen kanssa, joka oli ollut hänen poikansa.
Seti nojasi olkapäähäni katsellen tyhjää vuodetta ja pelästynyttä hoitajaa, joka yhä istui sen vieressä, ja tunsin kyyneleen putoavan kädelleni. Vanha Bakenkhonsu kohotti ryppyiset kasvonsa ja katsoi prinssiin.
"Älkää surko liian paljon, prinssi", sanoi hän, "sillä ennen kuin niin monta vuotta kuin minä olen elänyt on kulunut, on tämä lapsi unohtunut, ja hänen äitinsä on unohtunut, ja teistäkin, prinssi, elää vain nimi, joka kerran oli suuri Egyptissä. Ja sitten, prinssi, alkaa jossakin ilo uudelleen, ja sen, minkä olette kadottaneet, löydätte jälleen. Kiin noituus ei kaikki ole valetta, ja kun hän sanoi teille tuolla Taniksessa, ettei teitä turhanpäiten nimitetty 'Uudestisyntymisen herraksi', puhui hän sanoja, joista tänä yönä voitte löytää lohdutusta."
"Kiitän teitä, neuvonantaja", sanoi Seti ja kääntyi seuraten Merapia.
"Luulen, että saamme enemmän kuolleita", huudahdin tuskin tietäen, mitä surussani sanoin.
"En luule, Ana", vastasi Bakenkhonsu, "sillä Jabezin tai hänen Jumalansa kilpi suojaa meitä. Alinomaa hän ennusti, että Merapille ja hänen tähtensä Setille tulisi surua, mutta siinä onkin kaikki."
Minä vilkaisin kissanpoikaseen.
"Se eksyi tänne kaupungista muutamia päiviä sitten, Ana. Ja yölepakotkin lensivät varmaan tuolta kaupungista. Kuulkaa tuota valitusta. Onko Egyptissä ennen kuultu sellaista ääntä?"
XVI.
JABEZ MYY HEVOSIA.
Bakenkhonsu oli oikeassa. Paitsi Setin poikaa, ei ketään niistä, jotka asuivat hänen talossaan tai sen lähellä, kuollut, vaikka kaikki Egyptin esikoiset kuolivat, vieläpä kaikkien eläinten esikoiset. Kun tämä tuli tiedoksi ympäri maata, valtasi egyptiläiset viha Merapia kohtaan, joka, he muistivat, oli huutanut kirousta Egyptille sen jälkeen kuin hänet oli pakotettu rukoilemaan temppelissä ja kuten he uskoivat poistamaan pimeyden Memphiksestä.
Bakenkhonsu, minä ja toiset, jotka rakastimme häntä, huomautimme, että hänen oma lapsensakin oli kuollut. Tähän vastattiin, ja siinä olin huomaavinani Usertin ja Kiin vaikutusta, ettei se ollut mitään, koska noidat eivät rakastaneet lapsia. Sitäpaitsi, sanoivat he, hän voisi hankkia niitä miten paljon häntä vain haluttaisi ja milloin haluaisi, muodostaen niiden savisen ruumiin lasten näköisiksi ja kasvattaen niitä ilkeähenkisiksi vahingoittamaan maata. Lisäksi kansa vannoi, että hänen oli kuultu sanovan, että vaikka hänen olisi surmattava oman miehensä poika, tahtoi hän kostaa egyptiläisille, jotka kerran olivat pitäneet häntä orjana ja murhanneet hänen isänsä. Vieläpä israelilaisetkin, tai muutamat heistä, kenties Laban muiden muassa, olivat kertoneet egyptiläisille, että tuo noita joka oli lumonnut prinssi Setinkin, tuotti heille sellaisia kärsimyksiä.
Siksi alkoivat egyptiläiset vihata Merapia, joka oli suloisin ja rakastettavin naisten joukossa. Ja toiset vielä syyttivät häntä siitäkin, että hän noituudellaan oli ryöstänyt Setin sydämen pois tämän lailliselta puolisolta ja saanut hänet käännyttämään tämän puolisonsa, Egyptin kuninkaallisen prinsessan, takaisin palatsinsa porteilta, joten hän oli pakotettu asustamaan yksin Taniksessa. Kukaan ei soimannut Setiä, jota kaikki Egyptissä rakastivat, koska tiedettiin, että hän olisi tahtonut kohdella israelilaisia vallan eri tavalla ja siten pelastaa Egyptin kaikilta kärsimyksiltä. Tuo hebrealainen suurisilmäinen tyttö, joka oli onnistunut loihtimaan hänet, oli hänen kova onnensa. Eihän ollut kummallista, jos yksi noista naisista, joita prinssillä oli talo täynnä, kuten he uskoivat ja kuten prinsseillä yleensä oli tapana, olisi ollutkin velho. Olen varma, että Merapi vain siksi, että prinssin tiedettiin rakastavan häntä, säästyi myrkytykseltä tai muulta salaiselta murhalta, joka tapauksessa ainakin vähäksi aikaa.
Nyt saatiin iloisia uutisia, että faraon ylpeys oli viimeinkin murtunut (sillä hänen esikoisensa oli kuollut toisten mukana), tai oli hänen järkensä selvinnyt, kummin nyt asia sitten mahtoi olla. Hän oli määrännyt, että Israelin lapset saivat lähteä milloin ja mihin halusivat. Silloin kansa hengitti uudelleen toivossa, että heidän kärsimyksensä loppuisivat.
Silloin ilmestyi Jabez vielä kerran Memphikseen mukanaan suuri joukko sotaratsuja. Hän sanoi haluavansa myydä ne prinssille, sillä hän ei halunnut jättää niitä kenenkään muiden käsiin. Hän oli laskenut ja määrännyt hevosien hinnan, jonka mukaan ne olivat äärettömän suuriarvoisia.
"Miksi haluatte myydä hevosenne?" kysyi Seti.
"Siksi, että menen kansani mukana paikkoihin, joissa on vähän vettä ja missä ne kuolisivat, oi prinssi."
"Minä ostan hevoset. Katsokaahan niitä, Ana", sanoi Seti, vaikka tiesin hyvin, että hänellä oli jo enemmän kuin mitä hän tarvitsi.
Prinssi nousi näyttääkseen, että keskustelu oli lopussa, kun Jabez kumarrellen kiitokseksi sanoi nopeasti.
"Iloitsen nähdessäni, oi prinssi, että on tapahtunut niinkuin minä ennustin, tai oikeammin niinkuin minua oli käsketty ennustamaan, nimittäin, että teidän kotinne on säästynyt kärsimyksiltä, jotka ovat kohdanneet Egyptiä."
"Silloin iloitsette väärin, hebrealainen, sillä vaikein noista kärsimyksistä on tullut tänne. Poikani on kuollut", ja hän kääntyi pois.
Jabez kohotti viekkaat silmänsä ja vilkaisi häneen.
"Prinssi", sanoi hän, "tiedän sen ja olen pahoillani, että tämä tappio on haavoittanut sydäntänne. Kuitenkin ei se ollut minun eikä kansani syy. Jos tarkoin ajattelette, muistatte varmasti, että sekä silloin kun rakensin tämän paikan ympärille suojamuuria hyvien tekojenne tähden, joita olitte israelilaisille osoittaneet, oi prinssi, että jo ennen sitä varoitin ja annoin varoittaa teitä. Sanoinhan, että jos te ja veljentyttäreni, Israelin kuu, joutuisitte yhteen, kohtaisi teitä suuri suru hänen kauttaan, jonka, tultuaan egyptiläiseksi naiseksi, täytyy kantaa sama kohtalo kuin muillakin egyptiläisillä naisilla on."
"Voi olla niin", sanoi prinssi. "Asia on sellainen, josta en halua puhua. Jos tämä kuolema aiheutui teidän loihdustanne, on minulla vain sanottavana — että se oli huono palkka minulle kaikesta siitä, mitä olen yrittänyt tehdä hebrealaisten hyväksi. Niin, mitä muuta voisi toivoakaan sellaiselta kansalta sellaisessa maassa? Hyvästi."
"Yksi pyyntö, oi prinssi. Pyydän lupaanne saada puhella veljentyttäreni, Merapin kanssa."
"Hän ei ole tavattavissa. Sen jälkeen kuin hänen lapsensa noitakeinoilla murhattiin, ei hän ota vastaan ketään miestä."
"Luulen kuitenkin, että hän haluaa puhutella setäänsä, prinssi."
"Mitä teillä olisi sitten sanottavaa hänelle?"
"Oi, prinssi, faraon armeliaisuuden tähden saamme me orja raukat poistua Egyptistä, emmekä milloinkaan palaa takaisin. Sentähden, jos Merapi jää tänne, on luonnollista, että haluaisin sanoa hänelle jäähyväiset. Samalla uskoisin hänelle muutamia sukumme ja perheemme asioita, jotka hän kenties haluaisi taas siirtää lapsilleen."
Kuullessaan sanan "lapset" Seti nyyhkytti.
"En luota teihin", sanoi hän. "Teillä on ehkä lisää noita hebrealaisia kirouksia Merapia varten, tai te voitte lausua sanoja, jotka tekevät hänet vielä onnettomammaksi kuin hän jo on. Mutta jos tahdotte tavata häntä minun läsnäollessani —"
"Herrani prinssi, en tahdo vaivata teitä niin paljon. Hyvästi. Olkaa hyvä ja viekää —"
"Tai jollei se miellytä teitä", keskeytti Seti, "voitte tehdä sen tämän Anan läsnäollessa, jollei Merapi kieltäydy ottamasta vastaan teitä."
Jabez mietti hetken ja vastasi:
"Tapahtukoon se sitten Anan läsnäollessa, sillä hän on mies, joka tietää, milloin pitää vaieta."
Jabez kumarsi ja lähti, ja prinssin viittauksesta minä seurasin häntä. Meidät vietiin heti rouva Merapin huoneeseen, jossa hän istui surullisena ja yksinään musta huntu päässään.
"Terve sinulle, setäni", sanoi hän vilkaistuaan minuun, jonka läsnäolon hän luullakseni ymmärsi. "Tuotko lisää ennustuksia? En tahdo kuulla niitä, koska viimekertaiset olivat liian tosia", ja hän kosketti kädellään mustaa huntua.
"Tuon uutisia ja erään pyynnön, veljentyttäreni. Uutiset ovat, että Israelin kansa on lähdössä Egyptistä. Pyyntö, joka myöskin on määräys, on — että valmistaudut seuraamaan heitä — —"
"Labaninko luo?" kysyi Merapi katsoen ylös.
"Ei, veljentyttäreni, vaan elämään nöyränä kansasi keskuudessa. Laban ei halua puolisokseen sellaista, joka on ollut egyptiläisen vaimona."
"Olen iloinen, ettei Laban toivo sellaista, jota hän ei milloinkaan voi saavuttaa, setäni. Pyydän, sanokaa, miksi minun pitäisi totella tätä pyyntöä tai tätä käskyä?"
"Tärkeästä syystä, Merapi — sillä elämäsi on kysymyksessä. Tähän asti on sinun annettu tehdä sydämesi halun mukaan. Mutta jos jäät Egyptiin, jossa sinulla ei enää ole mitään tehtävää, kun kaikki se on saavutettu, mitä haluttiinkin rakastajasi prinssi Setin avulla, kuolet varmasti."
"Tarkoitat, että kansamme tappaa minut."
"Ei, ei meidän kansamme. Mutta kuitenkin kuolet."
Merapi astui askeleen lähemmäksi häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin.
"Sinä olet varma, että kuolen, setä?"
"Olen, tai ainakin toiset ovat varmoja siitä."
Nyt Merapi nauroi. Se oli ensimmäinen kerta monien kuukausien jälkeen, kun näin hänen nauravan.
"Silloin jään tänne", sanoi hän.
Jabez tuijotti häneen.
"Minä luulin, että sinä rakastaisit tuota egyptiläistä, joka todella on kenen naisen rakkauden arvoinen tahansa", mutisi hän partaansa.
"Kenties juuri siksi, että rakastan, haluan kuolla. Olen antanut hänelle kaiken, mitä minulla on annettavaa. Minulla ei ole enää muuta jäljellä vaivaisesta aarteestani kuin sellaista, mikä tuottaa hänelle kärsimystä ja onnettomuutta. Sentähden mitä suurempi rakkaus — ja se on suurempi kuin kaikki nuo pyramiidit yhteensä — sitä välttämättömämpää, että se tulee joksikin aikaa kokonaan maahan kätketyksi. Ymmärrätkö?"
Jabez pudisti päätään.
"Ymmärrän vain sen, että sinä olet hyvin kummallinen nainen, erilainen kuin kaikki toiset, jotka olen tuntenut."
"Lapseni, joka surmattiin, oli minulle koko maailma, ja tahtoisin olla siellä, missä hän on. Ymmärrätkö nyt?"
"Tahtoisitko poistua elämästä maataksesi haudassa kuolleen poikasi kanssa, vaikka, kun vielä olet nuori, voisit kenties saada useamman tuon yhden sijaan?" kysyi Jabez hitaasti aivan kuin ihmetellen.
"Välitän elämästä vain niin kauan kuin voin sillä palvella häntä, jota rakastan. Ja jos tulee päivä, jolloin hän nousee valtaistuimelle, miten voi vihattu Israelin tytär silloin palvella häntä? Enkä tahdo enempää lapsia. Elävänä tai kuolleena hän, joka lähti täältä, omisti koko sydämeni, siellä ei ole enään sijaa muille. Se rakkaus on ainakin puhdas ja täydellinen, ja kun se on balsamoitu kuolemalla, ei se voi milloinkaan muuttua. Sitäpaitsi en makaa haudassa hänen kanssaan, niin ainakin uskon. Näitten egyptiläisten uskonto, jota me halveksimme, kertoo ikuisesta elämästä taivaassa, ja sinne tahtoisin mennä etsimään häntä, joka on kadonnut, ja odottamaan häntä, joka hetkeksi jää jälkeenpäin tänne."
"Ah!" sanoi Jabez. "Minä puolestani en vaivaa itseäni noilla arvoituksilla, sillä tämän maailman ajallinen elämä riittää täyttämään ajatukseni ja haluni. Mutta sinähän, Merapi, olet kapinoitsija, ja ollaanpa sitten taivaassa tai maan päällä, miten kuningas, jota vastaan niskoittelijat ovat kapinoineet, ottaa vastaan heidät?"
"Sinä sanot minua kapinoitsijaksi", sanoi Merapi kiinnittäen liekehtivät silmänsä häneen. "Miksi? Siksi, etten tahtonut häväistä itseäni menemällä naimisiin miehen kanssa, jota vihaan, ja lisäksi miehen, joka on murhaaja, ja siksi, etten niin kauan kuin elän tahdo erota miehestä, jota rakastan, palatakseni niitten luo, jotka eivät ole tehneet minulle muuta kuin pahaa. Tekikö Jumala sitten naiset myytäviksi kuin karjan sellaisen huviksi ja hyödyksi, joka voi eniten maksaa?"
"Näyttää siltä", sanoi Jabez levittäen kätensä.
"Näyttää, että sinä ajattelet niin, sinä, joka muodostat Jumalan sellaiseksi kuin haluaisit hänen olevan. Mutta minä puolestani en usko sitä, ja jos uskoisin, etsisin itselleni toisen hallitsijan. Setä, minä vetoan papeista ja vanhimmista Häneen, joka loi sekä heidät että minut, ja Hän saa päättää, seisonko vaiko kaadun."
"Joka tapauksessa on vaarallista tehdä niin", tuumi Jabez, "sillä papit ovat nopeita ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ennen kuin asiaa ehditään edes selittää missään. Mutta, mikä minä olen, että voisin neuvoa sellaista, joka voi musertaa Amonin tomuksi tämän omassa pyhäkössä, ja jolla ehkä siksi on oikeus tehdä kaikkea, mitä hän ajattelee ja tahtoo?"
Merapi polki jalkaansa.
"Tiedät hyvin, sinä itse toit minulle määräyksen vaatia Amon-jumala taisteluun temppelissään. Se en ollut minä —" hän alkoi.
"Tiedän", vastasi Jabez heilauttaen kättään. "Tiedän myöskin, että niin sanovat kaikki noidat, mikä kansallisuus tai jumala heillä sitten lieneekään, eikä sitä usko kukaan. Koska sinulla oli usko, tottelit määräystä ja sinun avullasi lyötiin Amon. Sekä israelilaiset että egyptiläiset pitävät sinua suurimpana velhona, mitä Niilin rannoilla on nähty, ja se on vaarallinen nimi, Merapi."
"En ansaitse sitä, enkä ole milloinkaan sitä tavoitellut."
"Niin, niin, mutta joka tapauksessa on se annettu sinulle. Epäilemättä tiedät, mitä pian tapahtuu Egyptissä, ja nyt kun sinua on varoitettu, jos varoitusta tarvitset, siitä vaarasta, mikä sinua uhkaa, kieltäydytkö vieläkin tottelemasta tätä toista määräystä, jonka velvollisuuteni mukaan olen tuonut sinulle?"
"Kieltäydyn."
"Silloin on se oma syysi, ja hyvästi. Ai, tahtoisin lisätä, että sinulla on vähän omaisuuttakin, karjaa ja maan hedelmiä, jotka perit isältäsi. Kun kuolet —"
"Ottakaa ne kaikki, setäni, ja tulkaa onnelliseksi. Hyvästi."
"Jalo nainen, ystävä Ana, ja ihana", sanoi vanha hebrealainen sitten kuin Merapi oli mennyt. "Olen pahoillani, etten enään koskaan saa nähdä häntä, ja ettei kukaan näe häntä pitkiin aikoihin, sillä muistakaa, hän on veljentyttäreni, johon olen mielistynyt. Nyt minunkin on lähdettävä, koska olen toimittanut asiani. Kaikkea hyvää teille, Ana. Ettehän enään ole sotilas, vai miten? Ettekö? Uskokaa minua, olette näkevä, että se on hyvä. Tervehtikää prinssiä. Muistakaa minua ystävyydellä joskus, kun tulette vanhaksi, sillä minä olen palvellut teitä parhaani mukaan, ja myöskin herraanne, joka toivottavasti löytää jälleen sen, minkä hän joku aika sitten menetti."
"Hänen korkeutensa, prinsessa Usertinko?" sanoi minä.
"Prinsessa Usertin muitten muassa, Ana. Sanokaa prinssille, jos hän arvelisi niitä kalliiksi, että nuo hevoset, jotka myin hänelle, ovat todella hienointa syyrialaista rotua. Jos teillä sattuu olemaan ystävä, jonka haluaisitte menestyvän, älkää antako hänen mennä taistelemaan erämaahan nyt seuraavien muutamien kuukausien kuluessa, varsinkin jos farao on johtamassa. Ei, minä en tiedä mitään, mutta nyt on suurten myrskyjen aika. Hyvästi, ystävä Ana, ja vielä kerran hyvästi."
"Mitä hän tarkoitti tuolla?" ajattelin itsekseni lähtiessäni Setin luo kertomaan kuulemiani. Mutta en keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen.
Mutta pian aloin ymmärtää. Näyttää siltä, että viimeinkin israelilaiset olivat lähdössä Egyptistä. Heitä oli mahdottoman suuret joukot ja lisäksi kymmeniin tuhansiin nousevat arabialaisheimot, jotka palvelivat israelilaisten Jumalaa ja joista muutamat olivat Hyksos kansan jälkeläisiä, tuon paimenkansan, joka kerran hallitsi Egyptiä. Että nuo huhut olivat tosia, näimme siitä, että kaikki hebrealaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, jopa nekin, jotka olivat egyptiläisten kanssa naimisissa, olivat lähteneet kaupungista, poistuen miestensä ja jotkut lastensakin luota. Muutamat heistä, jotka olivat olleet Merapin ystäviä, tulivat ennen lähtöään tervehtimään häntä ja kysymään, tulisiko hänkin mukaan. Hän pudisti päätään vastatessaan:
"Miksi lähdette? Oletteko mieltyneet niin kovin noihin erämaamatkoihin, että niiden vuoksi olette valmiit lähtemään, milloinkaan enään näkemättä miehiänne, joita rakastatte ja omia lapsianne?"
"Ei, rouva", vastasivat he itkien. "Me olemme onnellisia täällä valkomuurisessa Memphiksessä, ja täällä kuunnellen Niilin kohinaa tahtoisimme vanhentua ja kuolla mieluummin kuin asua tuolla jossakin erämaan teltassa vieraiden kanssa tai yksin. Mutta pelko ajaa meidät täältä."
"Mitä pelkäätte?"
"Egyptiläisiä, jotka, huomattuaan mitä kaikkea ovat meidän tähtemme saaneet kärsiä ja mitä rikkauksia ja aarteita ovat meille antaneet monien sukupolvien aikana, ja miten pienestä olemme kasvaneet suureksi kansaksi, varmasti tappavat jokaisen israelilaisen, jonka löytävät keskuudestaan. Myöskin pelkäämme pappiemme kirouksia, jollemme lähde täältä."
"Silloinhan minunkin olisi pelättävä noita asioita", sanoi Merapi.
"Ei, rouva, tehän olette Egyptin prinssin ainoa rakastettu, prinssin, jonka huhutaan pian tulevan Egyptin faraoksi ja hänen avullaan te säästytte egyptiläisten vihalta. Ja lisäksi, kuten kaikki hyvin tietävät, te olette maailman suurin noita, mahtavan Amon-Raan kukistaja, ja sellainen, joka uhraamalla lapsensa kykeni suojelemaan talon, jossa hän asusti, kaikilta vaivoilta. Teidänhän ei tarvitse ollenkaan pelätä pappeja ja heidän taikojaan."
Silloin Merapi hypähti ylös pyytäen heitä poistumaan, jonka he nopeasti tekivätkin peläten, ettei hän vain loihtisi heitä. Ja niin kävi, ettei Egyptissä ollut jäljellä hebrealaista sukua muita kuin suloinen Israelin kuu ja joitakin puoleksi egyptiläisiä lapsia. Silloin, huolimatta vaivoista ja onnettomuuksista, jotka muutamien kuluneitten vuosien aikana olivat kauhun, kuoleman ja nälänhädän kestäessä hävittäneet kenties puolet kansasta, Egypti suuresti iloitsi.
Jokaisen jumalan kaikissa temppeleissä pidettiin juhlia, ja sellaiset, joilla oli vielä jotakin jäljellä, uhrasivat. Jumalien patsaat puettiin uusiin, hienoihin vaatteisiin ja koristettiin kukkaseppelillä. Sitäpaitsi Niilissä ja pyhissä lammikoissa lipuivat alukset edestakaisin kaunistettuina lyhdyillä, kuten mahtavan Osiriksen juhlassa. Prinssi Seti, joka oli Amonin nimellinen ylipappi, josta virasta ei hän eläissään voinut päästä, seurasi noita mielenosoittajia, sillä hänen oli pakko se tehdä, Memphiksen suureen temppeliin, johon minäkin menin hänen mukanaan. Kun monet juhlamenot olivat ohi, johti hän kulkuetta kauniissa, papillisessa puvussaan suuren kansanjoukon läpi, jolloin tuhansista suista kuului ukkosen jyrinää muistuttava tervehdys: "Farao!" tai ainakin "Faraon perillinen."
Kun tuo huuto viimein lakkasi, kääntyi prinssi heidän puoleensa ja sanoi:
"Ystävät, jos tahdotte lähettää minut siihen seuraan, joka istuu Osiriksen pöydässä eikä faraon juhlissa, toistatte tuon tyhmän tervehdyksen, jota hallitsijamme Amenmeses ei ilolla kuuntele."
Hiljaisuudesta, joka seurasi, kuului ääni:
"Älkää pelätkö, prinssi, niin kauan kuin tuo hebrealainen velho nukkuu öisin rinnallanne. Hän, joka kykeni tuottamaan Egyptille niin paljon kärsimyksiä, voi varmasti varjella teitä vahingolta", jolloin valtaavat riemuhuudot kaikuivat jälleen.
Seuraavana päivänä palasi vanha Bakenkhonsu Taniksesta, jossa hän oli käynyt, tuoden paljon uutisia. Siellä oli pidetty iso kokous suurimman temppelin avarimmassa salissa. Tuossa kokouksessa, johon kaikki saivat ottaa osaa, oli Amenmeses kertonut, että israelilaiset olivat lähteneet tuhansittain. Siellä oli myöskin uhrattu, jotta saataisiin Egyptin suuttuneet jumalat lepytetyiksi. Kun juhlamenot olivat lopussa, mutta ennenkuin seura hajosi, — nousi hänen korkeutensa prinsessa Userti paikaltaan ja kääntyi faraoon päin sanoen:
"Isäimme henkien nimessä", hän huusi, "ja erittäinkin isäni, hyvän jumala Meneptahin nimessä, kysyn sinulta, farao, ja teiltä kansa, onko tuo vääryys, jonka israelilaiset orjat ja heidän noitansa ovat tuottaneet meille, sellaista, jota mahtavan Egyptin tulisi kärsiä? Jumalamme ovat lyödyt ja häväistyt, kauheat ja suuret kärsimykset, jollaisia ei historiassa kerrota, ovat kohdanneet meitä noituuden lähettäminä, kymmenet tuhannet, faraon esikoisesta alkaen, ovat kuolleet yhtenä ainoana yönä. Ja nyt nämä hebrealaiset, jotka ovat murhanneet heidät noituudellaan, sillä he ovat kaikki noitia, miehet ja naiset, varsinkin yksi heistä, joka on Memphiksessä, ja josta en tahdo puhua, hän kun on tuottanut minulle yksityistä pahaa, päästetään faraon luvalla lähtemään maasta. Vielä lisäksi, he ovat ottaneet mukaansa kaiken karjansa, kaiken puidun viljansa, kaikki kalliit koristeet ja rikkaudet, jotka he ovat kansaltamme kauhujen keskellä väkisin lainanneet, eivätkä aiokaan niitä milloinkaan takaisin antaa. Siksi minä, Egyptin kuninkaallinen prinsessa, kysyn faraolta, onko tämä faraon päätös?"
"Mutta", sanoi Bakenkhonsu, "farao istui pää riipuksissa valtaistuimellaan, eikä vastannut mitään."
"Farao ei puhu", jatkoi Userti. "Silloin kysyn, onko tämä faraon neuvoston ja Egyptin kansan päätös? Egyptissähän on vielä armeija, satoja sotavaunuja ja tuhansia jalkamiehiä. Onko tämä sotajoukko sitä varten, että se istuisi paikallaan silloin, kun nuo orjat pakenevat erämaahan kiihoittaakseen vihollisemme Syrian meitä vastaan ja palatakseen heidän kanssaan murhaamaan meitä?"
"Noihin sanoihin", jatkoi Bakenkhonsu, "vastasi koko kansanjoukko huutamalla: 'Ei.'"
"Kansa sanoo — ei. Mitä sanoo farao?" huusi Userti. Seurasi hiljaisuus, kunnes Amenmeses äkkiä nousi ja puhui: "Tapahtukoon, kuten haluat, prinsessa, mutta jos pahoin käy, kohdatkoon se sinua ja noita, jotka olet lainoittanut. Vaikka minun mielestäni olisi se paikka, jossa sinä seisot, puolisosi, prinssi Setin paikka, ja hänen olisi sinun sijastasi tehtävä tuo pyyntö."
"Puolisoni, prinssi Seti, on Memphiksessä sidottuna velhon hiusnauhalla, niin kerrotaan minulle", nauroi Userti pilkallisesti kansan hyväksyvästi säestäessä.
"En tiedä sitä", jatkoi Amenmeses, "mutta sen tiedän, että joka tapauksessa prinssi olisi päästänyt nämä hebrealaiset lähtemään täältä. Ja toisinaan, kun suru seurasi surua, ajattelin, että hän oli oikeassa. Totisesti useammin kuin kerran olisin päästänytkin heidät menemään, mutta aina joku voima, en tiedä mikä, laskeutui sydämeeni, muutti sen kivikovaksi ja riisti minulta sanat, etten ilmaisisi ajatustani. Nytkin tahtoisin antaa heidän mennä, mutta te kaikki olette minua vastaan, ja kenties, jos vastustan teitä, saan maksaa sen elämälläni ja valtaistuimellani. Päälliköt, käskekää, että armeijani on valmiina ja kootkaa se tänne Tanikseen, että itse voin johtaa sen Israelin kansaa takaa-ajamaan ja ottaa osaa sen kärsimyksiin."
Valtavasti huutaen hajosi kokous niin, että viimein kaikki olivat menneet ja ainoastaan farao jäi istumaan valtaistuimelleen tuijottaen eteensä. Hänen kasvonsa muistuttivat pikemmin kuollutta kuin elävää hallitsijaa, joka oli lähtemäisillään sotaan vihollisiaan vastaan.
Prinssi kuunteli kaikkea tätä äänetönnä, mutta kun Bakenkhonsu lopetti, katsoi hän ylös ja kysyi:
"Mitä ajattelette te, Bakenkhonsu?"
"Ajattelen, prinssi", vastasi tuo vanha ja viisas mies, "että hänen korkeutensa teki väärin kiihoittaessaan heitä, vaikka hän epäilemättä tulkitsi pappien ja sotajoukon ajatukset, joita vastaan farao ei ollut kyllin luja seisomaan."
"Minä ajattelen samoin kuin te", sanoi Seti.
Samassa astui rouva Merapi huoneeseen.
"Olen kuullut, puolisoni", sanoi hän, "että farao aikoo ajaa sotajoukoilla Israelin kansaa takaa. Pyydän, ettei puolisoni yhtyisi faraon joukkoihin."
"Onhan luonnollista, ettet haluaisi minun taistelevan heimoasi vastaan, ja totta puhuakseni en ole sitä aikonutkaan", vastasi Seti ja lähti Merapin kanssa pois.
"Hän ei ajattele sukulaisiaan, vaan rakastettunsa henkeä", sanoi Bakenkhonsu. "Hän ei ole noita, kuten väitetään, mutta se on totta, että hän tietää sellaista, mitä me emme tiedä."
"Niin, se on totta", vastasin minä.
XVII.
MERAPIN UNI.
Kului joku aika, kenties noin neljätoista päivää siitä, jolloin israelilaiset olivat alkaneet matkansa. Se oli mahtava joukko, joka kantoi muassaan profeettansa ruumisarkkua ja muumiota. Tuo profeetta, niin kerrottiin, heidän heimolaisensa, oli ollut visiirinä sillä faraolla, joka ystävällisesti otti heidät vastaan Egyptiin satoja vuosia sitten. Toiset sanoivat heidän menneen sitä, toiset tätä tietä, mutta Bakenkhonsu, joka tiesi kaikki, selitti, että he kulkivat Krokotiili-järveä kohden, jota toiset nimittävät Punaiseksi mereksi, ja aikoivat sen poikki tuolla puolen olevaan korpeen ja sieltä Syriaan. Kysyin häneltä miten se olisi mahdollista, sillä tuo järvi on kapeimmasta paikasta kuusituhatta jalkaa leveä ja sen syvyys on mittaamaton. Hän vastasi, ettei hän tiennyt, mutta että voisin tiedustella sitä rouva Merapilta.
"Te olette siis muuttanut mielipiteenne ja pidätte häntä noitana", sanoin, johon hän vastasi:
"Jonkun täytyy panna tuuli puhaltamaan ja Egypti on niin täynnä noituutta, että sitä on vaikeata sanoa. Ja hänhän se oli eikä kukaan muu, joka hävitti Amonin ikivanhan patsaan. Oh, niin, noita tai ei noita, joka tapauksessa voi häneltä kysyä, miten hänen kansansa aikoo mennä Punaisen meren yli, varsinkin jos faraon sotavaunut sattuvat olemaan heidän takanaan."
Minä kysyin häneltä, mutta hän vastasi, ettei hän tiennyt mitään siitä asiasta, eikä tahtonut tietääkään mitään, koska hän oli eronnut kansastaan ja jäänyt Egyptiin.
Sitten tuli Kii, en tiedä mistä, ja tehtyään sovinnon prinssin kanssa vannottuaan, että papit olivat vastoin hänen tahtoaan pukeneet Merapin Isiksen pukuun, kertoi meille, että farao oli lähtenyt suuren sotajoukon kanssa ajamaan takaa israelilaisia. Prinssi kysyi häneltä, miksi ei hänkin ollut mennyt mukaan, johon hän vastasi, ettei hän ollut mikään sotilas, ja että farao vältti häntä. Hän puolestaan kysyi prinssiltä, miksi tämä ei ollut mennyt.
Seti vastasi, ettei häntä haluttanut ottaa siihen osaa yksityisenä kansalaisena, häneltä kun oli riistetty päällikkyys muissakin asioissa.
"Te olette viisas, kuten aina, prinssi", sanoi Kii.
* * * * *
Seuraavana iltana, hyvin myöhään, kun prinssi, Kii, Bakenkhonsu ja minä, Ana, istuimme jutellen, syöksyi rouva Merapi äkkiä luoksemme. Hän tuli suoraan vuoteestaan, silmät palaen ja hiukset hajallaan.
"Olen nähnyt unen!" huusi hän. "Uneksin, että koko suurilukuinen kansani seurasi tulenliekkiä, joka ulottui maasta taivaaseen asti. He tulivat erään suuren veden rannalle ja heidän jäljessään kiiruhtivat farao ja koko Egyptin sotajoukko. Silloin kansani syöksyi veteen ja se kannatti heitä, niin kuin se olisi ollut lujaa maata. Faraon sotilaat aikoivat seurata heitä, mutta Egyptin jumalat ilmestyivät, Amon, Osiris, Isis, Hathor ja muut, ja tahtoivat käännyttää heidät takaisin. He eivät kuitenkaan totelleet heitä, vaan vetäen jumalat mukanaan syöksyivät veteen. Silloin tuli pimeys, ja pimeydestä kuului valitusta ja valtaavaa naurua. Se loppui ja kuu nousi valaisten tyhjyyden. Minä heräsin ja kaikki jäseneni vapisivat. Selittäkää minulle tämä uni, jos voitte, oi Kii, tietäjä."
"Miten se on tarpeellista, rouva", vastasi Kii aivan kuin unesta heräten, "kun uneksija itse on tietäjä? Uskaltaako oppilas neuvoa opettajaa, tai vasta-aloittelija selittää salaisuuksia temppelin ylipapille? Ei, rouva, minä ja kaikki Egyptin tietäjät olemme teidän jalkojenne juuressa."
"Miksi aina pilkkaatte minua?" sanoi Merapi ja vapisi puhuessaan.
Silloin Bakenkhonsu avasi suunsa sanoen:
"Kiin viisaus on kätketty eikä se anna mitään valoa meille, hänen oppilailleen. Kuitenkin tämän unen tarkoitus on selvä, vaikka en tiedä, onko se totta. Se tarkoittaa, että Egyptin sotajoukkoa ja sen mukana Egyptin jumalia uhkaa perikato israelilaisten tähden, jollei joku, jota he tottelevat, voi saada heitä luopumaan jostakin aikeesta, jota en tiedä. Mutta ketä hullu tottelee, niin, ketä hullu tottelee?" ja kohottaen harmaan päänsä katsoi suoraan prinssiin.
"Ei ainakaan minua, joka en nykyään merkitse mitään Egyptissä", sanoi
Seti.
"Miksi ei teitä, oi prinssi, joka huomenna voitte olla ken tahansa Egyptissä?" kysyi Bakenkhonsu. "Tehän olette aina puhunut noista hebrealaisista ja sanonut, ettei heistä koidu Egyptille muuta kuin pahaa, kuten on käynytkin. Ketä sitten kansa ja sotajoukko kuuntelisi hartaammin?"
"Sitäpaitsi, prinssi", keskeytti Kii, "eräs teidän huonekunnastanne on nähnyt ilkeän unen. Ehkä se ei olekaan uni, vaan joku noituus, joka on tähdätty Egyptin hallitsijaa vastaan. Samanlainen noitatemppu kuin se, joka heittää mahtavan Amonin valtaistuimelta ja rakentaa taika-aidan tämän talon ja puutarhan ympäri."
"Sanon taaskin teille, Kii, etten puno mitään taikatemppuja, minä, joka omalla lapsellani olen saanut maksaa ne."
"Mutta niissä oli taikuutta, rouva, ja kuten vanhastaan tiedetään, voima on täydellistä ainoastaan silloin, kun täytyy uhrata jotakin", sanoi Kii synkästi.
"Lakatkaa jo puhumasta noitatempuista, tietäjä", huudahti prinssi, "tai jos teidän täytyy niistä puhua, puhukaa omistanne, joita on paljon. Jabezhan se suojeli meitä täällä noita vaivoja vastaan ja Amonin patsaan murskasi joku jumala."
"Anteeksi, prinssi", sanoi Kii kumartaen, "se ei ollut tämä rouva, vaan hänen setänsä, joka rakensi aidan talonne ympäri suojatakseen teitä vaivoilta, jotka Egyptiä kohtasivat, ja se ei ollut tämän rouvan, vaan jonkun jumalan työtä hänen avullaan, joka löi Amonin Taniksessa. Prinssi sanoi sen. Kuitenkin tämä rouva on nähnyt kummallisen unen, jonka Bakenkhonsu on selittänyt, vaikka minä en osannut, ja minun mielestäni pitäisi faraon ja hänen päällikkönsä saada kuulla tämä uni, jotta he itse voisivat muodostaa siitä oman mielipiteensä."
"Miksi ette sitten kerro sitä heille, Kii?"
"Farao on katsonut parhaaksi, prinssi, erottaa minut palveluksestaan ja antaa virkani toiselle. Jos menen faraon näkyviin, tappaa hän minut."
Sen kuullessani minä, Ana, toivoin, että Kii menisi faraon eteen, vaikka en uskonut, että hän tai kukaan muukaan voisi tappaa Kiitä, jolla oli suojeluskaluja kuolemaa vastaan. Sillä minä pelkäsin Kiitä ja tunsin, että hän jälleen mietti jotakin ilkeätä Merapia kohtaan, jonka tiesin olevan viattoman.
Prinssi kulki edestakaisin huoneessa, kuten hänen tapansa oli ollessaan ajatuksiin vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi eteeni ja sanoi:
"Ana ystävä, olkaa hyvä ja käskekää, että sotavaununi satamiehisen suojajoukon kanssa laitetaan kuntoon. Lähdemme päivän koittaessa, te ja minä, etsimään faraon armeijaa ja pyytämään puheille pääsöä."
"Herrani", sanoi Merapi rakastettavalla tavallaan, "pyydän, älä poistu luotani."
"En poistukaan. Tule mukaan, jos tahdot." Hän pudisti päätään, sanoen:
"En uskalla, prinssi, viimeisinä aikoina on tuntunut kuin joku lumous vetäisi minua kansani luo. Kahdesti yössä olen herännyt ja löytänyt itseni istumasta puutarhassa kasvot pohjoista kohden ja kuullut äänen korvissani, vieläpä kuolleen isänikin äänen, sanovan:
"'Israelin kuu, kansasi kulkee korvessa ja tarvitsee valoasi.'
"Siksi olen varma, että jos joutuisin lähelle heitä, vedettäisiin minut väkisin mukaan, kuten puu vedetään vedestä, eikä Egypti enään näkisi minua."
"Silloin pyydän sinua olemaan siellä, missä olet, Merapi", sanoi prinssi vähän hymyillen, "sillä on varmaa, että minne sinä menet, sinne on minun seurattava, eikä minulla ole halua kulkea korvessa hebrealaisen kansasi kanssa. No, koska sinä et halua poistua Memphiksestä ja tulla kanssani, täytyy minun jäädä luoksesi."
Kii katsoi tuota paria läpitunkevilla silmillään. "Suokoon prinssi anteeksi", sanoi hän, "mutta vannon jumalien nimessä, etten koskaan luullut kuulevani, että prinssi Seti Meneptah asettaa naisen oikut yläpuolelle kunniataan."
"Te puhutte raa'asti", sanoi Seti nousten seisomaan, "ja jos olisitte sanonut noin jonakin toisena päivänä, kenties, Kii —"
"Oi. Herrani!" sanoi Kii heittäytyen maahan, painaen otsansa lattiaan asti, "ajatelkaa, miten suuri syy minulla täytyy olla, kun uskallan puhua siten. Kun ensimmäisen kerran tulin tänne Taniksesta, henki, joka on sisässäni, puhuen huulieni kautta antoi teidän korkeudellenne muutamia arvonimiä, joista teidän korkeutenne suvaitsi moittia minua. Mutta tuo henki sisässäni ei voi valehdella, ja minä tiedän varmasti ja pyydän kaikkia täällä painamaan mieleensä, että tänä yönä seison hänen lähellään, joka, ennen kuin kaksi kuukautta on kulunut, kruunataan faraoksi."
"Te olette totisesti aina ollut huonojen uutisten tuoja, Kii, mutta jos niin käykin, mitä sitten?"
"Tämä, teidän korkeutenne: Jolleivät totuuden ja oikeuden henget pakottaisi minua, uskaltaisinko minä, jolla on veri, joka voi juosta kuiviin, ja luut, jotka voivat murskaantua, puhua kovia sanoja hänelle, josta tulee farao? Uskaltaisinko vastustaa tuon suloisen kyyhkysen tahtoa, jonka pesä on tulevan faraon sydämessä, tuon viisaan valkoisen kyyhkysen, joka kuiskii salaisuuksia taivaasta, josta hän tuli, ja joka on voimakkaampi kuin Isiksen korppikotka ja nopeampi kuin Raan haukka, kyyhkysen, joka suuttuessaan voisi repiä minut useammaksi kappaleeksi kuin Set ja Osiris?"
Minä näin Bakenkhonsun paisuvan pidätetystä naurusta, kuten sammakko, joka on kurnuttamaisillaan, mutta Seti vastasi väsyneellä äänellä:
"Kaikkien Egyptin lintujen nimessä ja pyhät krokotiilit vielä kaupanpäällisiksi luettuina, en sitä tiedä, koska teidän ajatuksenne ei ole mikään avonainen kirjoitus, minkä ohikulkija voisi lukea. Mutta jos kertoisitte minulle, minkä vuoksi totuuden ja oikeuden jumalattaret ovat innostuttaneet teitä —"
"Syy on se, oi prinssi, että Egyptin armeijan kohtalo on teidän käsissänne. Aika on lyhyt ja minä tahdon olla rehellinen. Kieltäkää se, kuten hän tahtoo, mutta tämä rouva tässä, joka näyttää olevan täynnä vain rakkautta ja suloa, on suurin noita Egyptissä, kuten minä, jota hän on hallinnut, hyvin tiedän. Hän rupesi kilpailemaan Egyptin pääjumalan kanssa ja löi hänet tomuun, ja on maksanut takaisin hänelle, hänen profeetoilleen ja palvelijoilleen sen pahan, minkä Amon olisi tahtonut tehdä hänelle, kuten hänen sijassaan jokainen olisi tehnyt. Nyt hän on nähnyt unen, tai hänen henkensä on kertonut sen hänelle, että Egyptin sotajoukko on perikadon partaalla, ja minä tiedän, että tämä uni on tosi. Kiiruhtakaa siis, oi prinssi, pelastamaan Egyptin armeija, jota varmasti tarvitsette tullessanne valtaistuimelle."
"Minä en ole noita", huusi Merapi, "ja kuitenkin — voi! että minun täytyy se sanoa — tuon hymyilevän, kylmäsilmäisen velhon sanat ovat tosia. Kuolema uhkaa Egyptin sotajoukkoja!"
"Käskekää, että sotavaunut laitetaan kuntoon", sanoi Seti uudelleen.
* * * * *
Oli kulunut kahdeksan päivää. Aurinko laski ja me ajoimme täyttä laukkaa Punaista merta kohti. Yötä päivää olimme seuranneet faraon armeijaa läpi erämaiden tietä pitkin, joka oli täynnä vaunujen pyörien ja sotilaiden sekä heitä ennen kulkeneiden kymmenien tuhansien israelilaisten jälkiä.
Nyt näimme kukkulalta, johon olimme saapuneet, tuon suuren armeijan leiriytyneen alapuolellemme. Ja muutamat kulkurit kertoivat meille, että sen takana, myöskin leiriytyneenä, olivat israelilaisten lukemattomat joukot ja heidän takanaan laaja Punainen meri, joka katkaisi heidän tiensä. Mutta me emme voineet nähdä israelilaisia emmekä vettä tuolla egyptiläisten takana kummallisesta syystä. Heidän ja faraon armeijan välissä oli musta pilvipatsas, joka ulottui maasta taivaaseen asti. Eräs kulkuri kertoi meille, että tuo pilvi kulki päivisin israelilaisten edellä, mutta öisin muuttui se tulipatsaaksi. Ainoastaan tänään, kun faraon armeija oli lähellä, oli se muuttanut paikkaansa ja tullut Israelin kansan ja sotajoukon väliin.
Kun prinssi, Bakenkhonsu ja minä kuulimme tuon, katsoimme toisiimme ja olimme ääneti. Mutta äkkiä prinssi naurahti hieman ja sanoi:
"Meidän olisi pitänyt tuoda Kii mukanamme, vaikkapa sitten sidottuna, että hän olisi selittänyt tämän ihmeen, sillä varmaa on, ettei kukaan muu osaa."
"Olisi vaikeata pitää Kiitä sidottuna, prinssi, jos hän haluaisi päästä vapaaksi", vastasi Bakenkhonsu. "Sitäpaitsi, ennen kuin astuimme vaunuihin Memphiksessä, oli hän lähtenyt etelään päin Tebeen. Minä näin hänen menevän."
"Ja minä määräsin, ettei hän saisi palata, sillä sekä minä että rouva
Merapi pidämme häntä pahana vieraana," sanoi Seti huoaten.
"Nyt kun olemme täällä, mitä aiotte, prinssi, tehdä?" kysyin minä.
"Mennä faraon leiriin ja sanoa, mitä meillä on sanottavaa, Ana."
"Ja jollei hän tahdo kuulla, prinssi?"
"Silloin huutaa asiamme ääneen ja palata."
"Ja jollei hän anna meidän palata, prinssi?"
"Silloin pysyä alallaan ja elää tai kuolla, kuten jumalat määräävät."
"Totisesti on herrallamme jalo sydän!" huudahti Bakenkhonsu, "ja vaikka tunnen itseni liian nuoreksi kuolemaan, olen halukas hänen kanssaan näkemään, miten tämä asia päättyy", ja hän nauroi äänekkäästi.
Mutta minusta, joka olin peloissani, kuulosti hänen hohotuksensa, joka kaikui päittemme yläpuolella, oudolta ja todella peloittavalta.
Sitten pukeuduimme juhlapukuihin, jotka olimme ottaneet mukaamme, mutta miekat ja kilvet jätimme pois. Ja vähän syötyämme lähdimme ajamaan, puolet vartijoistamme mukana, tuota paikkaa kohden, jossa näimme faraon lipun liehuvan. Loput vartijoistamme jätimme leiriimme kukkulalle pyytäen heitä, jos jotakin tapahtuisi meille, palaamaan takaisin ja ilmoittamaan siitä Memphikseen ja muihin suuriin kaupunkeihin. Kun lähestyimme leiriä, huomasi etuvartiosto meidät ja alkoi huutaa. Mutta tunnettuaan laskevan auringon valossa tulijat, kuului sieltä mutinaa:
"Egyptin prinssi! Egyptin prinssi!" sillä he eivät milloinkaan lakanneet nimittämästä Setiä sillä nimellä, ja he tekivät kunniaa keihäillään ja antoivat meidän mennä.
Niin saavuimme viimein faraon teltalle, jonka ympärillä kokonainen rykmentti oli vartioimassa. Teltan reunat oli nostettu ylös yön kuumuuden tähden, joka oli tavaton, ja siellä istui farao päällikköineen, neuvonantajineen, pappeineen, tietäjineen ja muine seuralaisineen syöden ja juoden. He istuivat pöydän ympärillä, joka oli taipunut kuin kaari, kasvot ovelle päin. Farao istui keskimmäisenä ja hänen takanaan seisoivat viuhkan kantajat ja juomanlaskijat.
Me astuimme telttaan, prinssi keskellä, Bakenkhonsu hänen oikealla puolellaan nojaten sauvaansa ja minä kantaen kultaisia ketjuja, jotka farao Meneptah oli antanut minulle, vasemmalla. Muut seuralaisemme jäivät ulkopuolelle vartijoiden joukkoon.
"Keitä ovat nämä?" kysyi Amenmeses katsoen ylös, "jotka tulevat tänne kutsumatta?"
"Kolme Egyptin kansalaista, joilla on sanoma faraolle", vastasi Seti hiljaisella äänellään, "ja olemme tulleet nopeasti ja kaukaa ilmoittaaksemme sen ajoissa."