Oli neljäs hetki auringon noususta seuraavana päivänä, jolloin ensimmäisen kerran elämässäni löysin itseni Faraon linnasta, muun hoviväen mukana kuuluen hänen Korkeutensa, Prinssi Setin, saattueeseen. Se oli suuri huone, sillä Farao istui tuomiosalissa, jonka kattoa kannattivat pyöreät, veistokuvilla kaunistetut pylväät, ja näiden välissä oli kuolleitten Faraoiden kuvapatsaita. Paitsi salin valtaistuimen puolista päätyä, johon valo virtasi kleristeriumien kautta, oli suuri huone hämärä, melkein liian pimeä, ainakin näytti minusta siltä saavuttuani sinne kirkkaasta auringonpaisteesta. Tässä hämärässä liikkuivat ihmiset kuin varjot. Siellä oli upseereja, aatelismiehiä ja kaupungin virkamiehiä, jotka oli kutsuttu linnaan, ja niiden joukossa oli valkoviittaisia, parrattomia pappeja.
Siellä oli myös paljon muita, joihin en kiinnittänyt huomiota, kuten arabialaisia päälliköitä erämaasta, jalokivien ja muiden tavarain kauppiaita, maanviljelijöitä, jopa talonpoikia anomuksineen, lakimiehiä käskyläisineen, enkä tiedä keitä kaikkia, vaikka heidät kaikki oli suvaittu siirtää sellaiselle paikalle, johon valo alkoi osua. Puhuen kuiskaten liihoitteli koko tämä joukko edestakaisin, kuten lepakot hautaholveissa.
Me odotimme kahden Hathorin päällä koristetun pilarin välissä yhdessä eräässä eteisessä. Prinssi Seti, joka oli puettu purppuralla kirjailtuihin vaatteisiin ja kantoi päässään kultaista otsanauhaa, josta kohosi koristettu käärme, myös kullasta, jota ainoastaan kuninkaalliset kantoivat, nojasi kuvapatsaan jalustaa vasten, sillä aikaa kuin me muut seisoimme hiljaisina hänen takanaan. Hän oli myös hetken liikkumatta, kuten ihminen, jonka ajatukset ovat muualla. Sitten hän kääntyi ja sanoi minulle:
"Tämä on väsyttävää työtä. Kunpa olisin pyytänyt teitä ottamaan mukaan tuon uuden kertomuksenne, kirjanoppinut Ana, niin olisimme voineet lukea sitä yhdessä."
"Kerronko sen juonen teille, prinssi?"
"Kyllä. Tarkoitan, ei nyt, jotten unohtaisi hienoja tapojani kuunnellessani teitä. Katsokaa", ja hän osoitti keski-ikäistä, vihaisen näköistä miestä tuimine kulmakarvoineen, joka meni ohitsemme saliin huomaamatta meitä, "siinä menee serkkuni Amenmeses. Te tunnette hänet, eikö totta?"
Pudistin päätäni.
"Silloin kertokaa minulle, mitä ajattelette hänestä, heti paikalla ennenkuin ensimmäinen ajatus häviää."
"Minun mielestäni hän on kuninkaallisen näköinen mies, uppiniskainen mieleltään ja vahva ruumiiltaan, lisäksi kohtelias käytökseltään."
"Sen voivat kaikki nähdä, Ana. Mitä muuta?"
"Minä ajattelen", sanoin matalalla äänellä, jottei sitä kukaan muu voisi kuulla, "että hänen sydämensä on yhtä musta kuin hänen kulmakarvansa, että hän on vähitellen turmeltunut kateudesta, vihaa teitä ja tahtoo saattaa teille ikävyyksiä."
"Voiko ihminen kasvaa katalaksi? Eikö hän ole loppuun asti sellainen kuin oli syntyessään? En tiedä sitä, ettekä tekään. Kuitenkin olette oikeassa, hän on kateellinen ja tahtoo vahingoittaa minua saadakseen itselleen hyvää. Mutta sanokaa minulle, kumpi meistä viimeksi voittaa?"
Kun arvelin, mitä vastaisin, olin huomaavinani, että joku oli tullut lähellemme. Katsoessani ympärilleni huomasin hyvin vanhan miehen puettuna valkeaan viittaan. Hän oli leveäkasvoinen ja kaljupäinen, ja hänen silmänsä paloivat pörröisten kulmakarvojen välissä kuin kaksi hiiltä tuhkassa. Hän tuki itseään setripuisella kepillä, puristaen sitä molemmin käsin, jotka olivat laihat kuin muumion. Hetken tarkasti hän meitä molempia, aivan kuin olisi tutkinut sydämiämme, sitten sanoi hän lujalla, iloisella äänellä.
"Terve, prinssi."
Seti kääntyi, katsoi häneen ja vastasi:
"Terve, Bakenkhonsu. Kuinka on mahdollista, että olette vielä elossa?
Kun lähdimme Thebeen, olin varma —"
"Että palatessanne löytäisitte minut hautakammiostani. Ei niin, prinssi, minä se olen näkevä teidät haudassanne ja toiset istumassa Faraon valtaistuimella. Miksi ei? Hah! ha! Miksi ei, ottaen huomioon, että olen vasta sataseitsemän vuotta, minä, joka muistan Rameses ensimmäisen ja olen poikana leikkinyt hänen pojanpoikansa, teidän isoisänne, kanssa? Miksi en saisi, prinssi, hyväilläkseni teidän pojanpoikaanne — jos jumalat lahjoittaisivat sellaisen teille, jolla ei ole vielä puolisoa eikä lasta?"
"Koska kyllästyisitte elämään, Bakenkhonsu, kuten minä jo olen, ja jumalat eivät suo teidän viipyvän."
"Jumalat voivat vielä hetken tulla toimeen ilman minua, prinssi, kuin niin monet joukottain kokoontuvat heidän pöytäänsä. Ainakin on heidän toivonsa, että joku hyvä pappi jäisi Egyptiin. Taikuri Kii kertoi minulle niin juuri tänä aamuna. Hänelle ilmoitettiin se suoraan taivaasta viime yönä unessa."
"Miksi olette ollut Kiin luona?" kysyi Seti katsoen häneen terävästi. "Minä olisin luullut, että kuuluen eri lahkoihin, olisitte vihanneet toisianne."
"Ei sillä lailla, prinssi. Päinvastoin, me laskemme yhteen molempien mielipiteet; tarkoitan, tutkien ja selittäen toistemme näkyjä, joista molemmat olemme niin hämmentyneitä juuri nyt. Onko tämä nuori mies kirjanoppinut Memphiksestä?"
"On, ja minun ystäväni. Hänen isoisänsä oli runoilija Pentaur."
"Todellakin. Minä tunsin Pentaurin hyvin. Usein on hän lukenut minut nukuksiin pitkillä runoillaan, jotka kasvoivat kuin järeä heinä syvässä, mutta puolikuivassa maassa. Oletteko varma, nuori mies, että Pentaur oli isoisänne? Ette ole hänen näköisensä. Aivan erilaisen miehen jälkeläinen, ja te tiedätte, että se on syy, johon otamme naisen sanan takuuksi."
Seti purskahti nauruun ja minä katsoin vanhaa pappia vihaisesti, vaikka nyt johtuikin mieleeni isäni alituiset sanat, että hänen äitinsä oli suurin valehtelija Egyptissä.
"No, jääköön se", jatkoi Bakenkhonsu, "kunnes saamme selville totuuden Thothin edessä. Kii puhui teistä, nuori mies. En ollut oikein tarkkaavainen häntä kohtaan, mutta se oli jostakin äkkinäisestä uskollisuuden valasta, teidän ja prinssin välisestä ystävyydestä. Siinä kertomuksessa oli lisäksi pikari, alabasteripikari, joka näytti minusta tutulta. Kii sanoi, että se särjettiin!"
Seti tuijotti hämmästyneenä ja minä sanoin närkästyneenä:
"Mitä te tiedätte tuosta pikarista? Missä olitte piilossa, pappi?"
"Oh, sieluissanne, luullakseni", hän vastasi uneksien, "tai oikeammin Kii oli. Mutta minä en tiedä mitään, enkä ole utelias. Jos olisitte särkeneet pikarin jonkun naisen kanssa, olisi siitä ollut enemmän huvia, vieläpä vanhalle miehellekin. Olkaa hyvä ja vastatkaa prinssin kysymykseen, hänkö vai serkkunsa Amenmeses voittaa viimein, sillä siinä asiassa sekä Kii että minä olemme uteliaita."
"Olenko minä mikään tietäjä", aloin taas vieläkin vihaisemmin, "että voisin nähdä tulevaisuuteen?"
"Minä luulen niin, mutta juuri sen tahdon nähdä."
Hän nilkutti luokseni, pani luisen kätensä käsivarrelleni ja sanoi käskevällä äänellä:
"Katsokaa nyt valtaistuimeen ja kertokaa, mitä näette siellä."
Tottelin häntä, koska minun täytyi, tuijottaen tyhjään valtaistuimeen salin toisessa päässä. Ensin en nähnyt mitään. Sitten näkyi olentoja liikkuvan sen ympärillä. Näiden joukosta tuli näkyviin kreivi Amenmeseksen haamu. Hän istuutui valtaistuimelle, katsellen ylpeästi ympärilleen, ja minä huomasin, ettei hän ollut enään puettu, kuten prinssi, vaan kuin Farao itse. Äkkiä ilmestyi koukkunenäinen mies, joka veti hänet istuimeltaan. Hän putosi, kuten minä luulin, veteen, koska näytti pirskuvan hänen ympärillään. Nyt ilmestyi prinssi Seti astuen valtaistuimelle, jonne hänet talutti nainen, josta en voinut nähdä muuta kuin selän. Näin Setin varmasti kantavan kaksinkertaista kruunua ja pitävän kädessään valtikkaa. Hän haihtui myös pois, ja tuli muita, joita en tuntenut, vaikka luullakseni eräs niistä muistutti prinsessa Usertia.
Nyt oli kaikki kadonnut, ja minä kerroin Bakenkhonsulle kaikki, mitä olin nähnyt, kuten mies lumotussa unessa, ei omasta tahdostaan. Äkkiä heräsin ja nauroin hulluudelleni. Mutta nuo kaksi eivät nauraneet, he katsoivat minuun hyvin totisina.
"Tiesinhän, että olitte tietäjä", sanoi vanha pappi, "tai oikeastaan Kii tiesi. En voinut kuitenkaan oikein uskoa Kiitä, koska hän sanoi, että se nuori henkilö, jonka löytäisin täältä tänä aamuna prinssin kanssa, rakastaa häntä koko sydämestään. Ja ainoastaan nainenhan rakastaa kaikesta sydämestään, eikö totta? Niin ainakin maailma uskoo. No, tahdon puhua asiasta Kiin kanssa. Hush! Farao tulee!"
Hänen vielä puhuessaan kohosi huuto:
"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"
IV.
KIHLAUS HOVISSA.
"Elämä! Veri! Voima!" toisti jokainen suuressa salissa, heittäytyen polvilleen ja painaen otsansa maahan. Vieläpä prinssi ja vanha Bakenkhonsukin heittäytyivät maahan, kuten jumalan läsnäollessa. Ja todellakin, Farao Meneptah, kulkien salin toisessa päässä olevan aurinkoisen paikan läpi, kantaen päässään kaksinkertaista kruunua ja puettuna kuninkaalliseen pukuun ja koristuksiin, näytti jumalalta, jona Egyptin kansan joukot pitivätkin häntä. Hän oli vanha mies vuosien ja huolten uurtamine kasvoineen, mutta hänen olennostaan näytti virtaavan majesteettisuus.
Hänen mukanaan, askel pari takana päin, seurasi visiiri Nehesi, ryppyinen, pergamenttikasvoinen upseeri, jonka viekkaat silmät vilkuivat ympäri, ja ylipappi Roy, kamariherra Hora, Merany kuninkaan käsien pesijä, Yny yksityiskirjuri ja paljon muita, joita Bakenkhonsu nimitteli minulle heidän ilmestyessään. Sitten siellä oli viuhkan kantajia ja loistava joukko ylimyksiä, joita sanottiin "Kuninkaan seurueeksi", ja ylimmäisiä juomanlaskijoita, enkä tiedä keitä kaikkia. Ja näiden jälkeen tuli vartijajoukkoja keihäineen ja kypäreineen, jotka välkkyivät kuin kulta, ja mustia miekkailijoita Keshin eteläisistä maakunnista.
Ainoastaan yksi nainen seurasi hänen majesteettiaan, kävellen yksinään heti hänen jäljessään, visiirin ja ylipapin edellä. Se oli kuninkaallinen tytär, prinsessa Userti, joka näytti mielestäni komeammalta ja loistavammalta kuin kukaan siellä, vaikka hiukan kalpealta ja levottomalta.
Farao tuli valtaistuimen portaitten luo. Visiiri ja ylimmäinen pappi aikoivat auttaa häntä niitä ylös, sillä hän oli heikko vanhuudesta. Hän viittasi heidät pois ja nyökäten tyttärelleen nojasi kättään tämän olkapäätä vastaan ja hänen avullaan nousi valtaistuimelle. Minun mielestäni sillä oli tarkoituksensa. Oli, kuin tahtoisi hän näyttää koko hoviseuralle, että tämä prinsessa oli Egyptin tuki.
Hetken hän seisoi hiljaa, ja Userti istuutui ylimmälle portaalle nojaten leukaansa jalokivillä koristettua kättään vasten. Siinä seisoi Farao tarkastaen ympäristöään. Hän kohotti valtikkansa ja kaikki nousivat seisoalleen, sadat ja taas sadat ympäri salia. Heidän vaatteensa kahisivat heidän noustessaan kuin lehdet äkkinäisessä tuulessa. Farao istuutui, ja vielä kerran kohosi joka suusta kuninkaallinen tervehdys, joka kuului yksinomaan hallitsijoille:
"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"
Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuulin hänen sanovan luullakseni prinsessalle:
"Näen Amenmeseksen ja muut sukulaisemme, mutta missä on poikani Seti,
Egyptin prinssi?"
"Epäilemättä jossakin käytävässä odottaen meitä. Veljeni ei rakasta juhlamenoja", vastasi Userti.
Silloin astui prinssi esille vähän huokaisten. Häntä seurasi Bakenkhonsu ja minä sekä vähän matkan päässä hänen huonekuntansa muita jäseniä. Hänen kulkiessaan läpi pitkän salin vetäytyivät kaikki sivulle ja tervehtivät häntä syvään kumartaen. Saavuttuaan valtaistuimen luo polvistui hän sanoen:
"Terve, oi kuningas ja isä!"
"Terve sinulle, oi prinssi ja poika! Istu", vastasi Meneptah.
Seti istui tuolille, joka oli häntä varten varattu valtaistuimen juurella. Toiseen tuoliin vasemmalle, mutta kauempana valtaistuimesta, istuutui Amenmeses. Prinssin viittauksesta asetuin minä hänen tuolinsa taakse.
Oikeuden tavalliset menot alkoivat. Ovenvartijan viittauksesta ilmestyi kaikenlaista väkeä yksitellen, tuoden sisään anomuksia kirjoitettuina kokoon käärittyihin papyruskääröihin, jotka visiiri Nehesi otti ja heitti nahkapussiin, jota musta orja piteli. Samalla tavalla — joten tämä oli ainoastaan ulkonainen toimitus — annettiin vastaus pyyntöön anojalle, joka kosketti otsaansa paperilla, mikä kenties merkitsi hänelle jotakin, ja kumartuen lähti pois saadakseen tietää kohtalonsa. Sitten tuli sheikkejä, erämaan heimojen päälliköitä, ja Syrian linnoitusten päällysmiehiä ja matkustajia, joita viholliset olivat hätyyttäneet ja vieläpä talonpoikiakin, jotka olivat joutuneet kärsimään upseerien väkivaltaisuudesta, kaikki esittäen pyyntöjään. Kaikki nämä hartaat anomukset kirjoitti kirjuri muistiin, sillä aikaa kuin visiiri ja neuvonantajat antoivat toisille vastauksia. Mutta Farao ei sanonut vielä mitään. Hän istui äänettömänä komealla norsunluisella ja kultaisella valtaistuimellaan, niinkuin kivinen jumala alttarin yläpuolella, tuijottaen ohi suuren salin ja läpi avonaisten ovien kuin tahtoisi lukea tuolta taivaan salaisuudet.
"Kerroin teille, että hovit ovat väsyttäviä, Ana ystävä", kuiskasi prinssi kääntämättä päätään. "Ettekö jo ala toivoa, että olisitte Memphiksessä kirjoittamassa kertomuksia?"
Ennenkuin ehdin vastata joku liike salin toisessa päässä olevassa väentungoksessa veti prinssin ja meidän kaikkien huomion puoleensa. Katsoessani sinne näin pitkän parrakkaan miehen tulevan kohti valtaistuinta. Hän oli jo vanha, vaikka musta tukka oli ainoastaan paikoittain harmaantunut. Hän oli puettu valkeaan liinapukuun, jonka päällä riippui nahkaviitta, sellainen, jota paimenet käyttävät, ja kädessä hänellä oli pitkä orapihlajainen sauva. Hänen kasvonsa olivat komeat ja miellyttävät, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät kuin tuli. Hän astui hitaasti, katsomatta oikealle ja vasemmalle, ja väkijoukko teki tietä hänelle kuin olisi hän ollut prinssi. Ja todellakin, ihmiset näyttivät pelkäävän häntä enemmän kuin ketään prinssiä, koska he pelosta vetäytyivät taaksepäin, kun hän tuli. Eikä hän ollut yksin, sillä hänen jäljessään tuli toinen mies, aivan samannäköinen, mutta kuten minä arvelin, vielä vanhempi, sillä hänen partansa, joka riippui vyötäisille asti, oli lumivalkea kuten hiuksetkin. Hän oli myöskin puettu lampaannahkaiseen viittaan ja piti kädessään sauvaa. Ihmisjoukosta kuului kuisketta, joka kertoi:
"Israelilaisten profeetat! Israelilaisten profeetat!"
Nuo kaksi seisoivat valtaistuimen edessä ja katselivat Faraota tekemättä yhtään kumarrusta. Farao katseli heitä ja oli ääneti. Kauan aikaa he seisoivat noin mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa, mutta Farao ei tahtonut puhua, eikä kukaan hänen päällikkönsä näyttänyt uskaltavan avata suutaan. Viimein ensimmäinen profeetta puhui selvällä, kylmällä äänellä, kuten voittajan voitetulle.
"Te tunnette minut, Farao, ja asiani."
"Tunnen teidät", vastasi Farao hitaasti, "niin hyvin kuin voin, koska leikimme yhdessä pieninä ollessamme. Te olette tuo hebrealainen, jonka sisareni, hän joka lepää Osiriksen luona, otti kuin omaksi pojakseen, antaen teille nimen, joka merkitsee 'esille vedetty', koska hän löysi teidät Niilin kaislojen seasta. Niin, minä tunnen teidät ja veljenne myös, mutta asiaanne en tiedä."
"Tämä on minun asiani, tai oikeammin Jehovan, Israelin Jumalan asia, jonka käskystä puhun. Ettekö ole kuulleet sitä ennen? Se on, että teidän on päästettävä hänen kansansa viettämään hänelle juhlaa erämaassa."
"Kuka on Jehova? Minä, joka palvelen Amonia ja Egyptin jumalia, en tunne Jehovaa. Ja miksi minun pitäisi päästää kansanne menemään?"
"Jehova on Israelin jumala, suurin jumalien joukossa, jonka voiman saatte oppia tuntemaan, jollette suostu, Farao. Ja miksi teidän on päästettävä kansa menemään, kysykää pojaltanne prinssiltä, joka istuu tuolla. Kysykää häneltä, mitä hän näki tämän kaupungin kaduilla viime yönä, ja kysykää siitä oikeasta tuomiosta, jonka hän langetti yhdelle Faraon upseerille Tai jollei hän tahdo kertoa teille, kuulkaa se neidon huulilta, jonka nimi on Merapi, Israelin kuu, leviitta Nathanin tytär. Astu esiin, Merapi, Nathanin tytär."
Silloin salin takaa väen tungoksesta astui esille Merapi, puettuna valkeaan pukuun ja musta huntu heitettynä pään yli surun merkiksi, mutta ei niin, että se olisi peittänyt hänen kasvonsa. Hän juoksi kevyesti salin poikki ja teki kumarruksen, heittäen samalla Setiin nopean katseen. Sitten hän seisoi hiljaa näyttäen, minun mielestäni, ihmeellisen ihanalta yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan ja mustassa hunnussaan.
"Puhu, nainen", sanoi Farao.
Hän totteli, puhuen kertomuksensa matalalla, suloisella äänellä, eikä kukaan näyttänyt pitävän sitä pitkänä ja ikävänä. Lopuksi hän pysähtyi ja Farao sanoi:
"Sano, poikani Seti, onko tämä totta?"
"Se on totta, isäni. Vallalla, joka minulla on tämän kaupungin maaherrana, uskalsin tuomita kapteeni Khuakan kuolemaan murhasta, jonka hän teki tämän kaupungin kadulla silmieni edessä."
"Ehkä teit oikein tai ehkä väärin, Seti poikani. Kuitenkin olet paras tuomari, ja koska hän löi sinun kuninkaallista persoonaasi, tämä Khuaka ansaitsi kuolla."
Jälleen hän oli ääneti, tuijottaen avonaisten ovien läpi taivaaseen.
Sitten hän sanoi:
"Mitä tahdotte vielä, Israelin profeetat? Upseerini, joka tappoi teidän kansalaisenne, on tullut rangaistuksi. Elämä on otettu elämästä, niinkuin on laissa ankarasti määrätty. Asia on loppunut. Jollei teillä ole mitään sanottavaa, niin saatte mennä."
"Herran, meidän Jumalamme, käskystä", vastasi profeetta, "meillä on sanottava sinulle tämä, Farao. Poista raskas ies Israelin kansan hartioilta. Kuuluta, että he saavat lopettaa tiilinteon teidän muurienne ja kaupunkienne rakentamista varten?"
"Ja jos minä kieltäydyn, mitä sitten?"
"Silloin tulee Jehovan tuomio päällesi, Farao, ja hän on rankaiseva
Egyptin maata vaivalla toisensa jälkeen."
Nyt tarttui äkkinäinen vihanpuuska Meneptahiin.
"Mitä!" hän huusi. "Uskallatteko tulla uhkailemaan minua omassa linnassani, ja tahtoisitteko saada koko Israelin kansanjoukon, joka on rikastunut tässä maassa, vapautetuksi työstään. Kuulkaa, palvelijani ja kirjurit, — kirjoittakaa julistukseni. Menkää te Goshenin maahan ja sanokaa israelilaisille, että tiiliä, joita he tekivät, on heidän tehtävä kuten ennenkin, ja enemmän työtä on heidän tehtävä kuin ennen muinoin isäni Rameseksen aikana. Mutta enemmän olkia heille ei anneta tiilien tekoon. Koska he ovat laiskoja, niin menkööt ulos ja kerätkööt itse itselleen olkia; saavat kokoilla niitä pelloilta."
Oli hetken hiljaisuus. Sitten sanoivat molemmat profeetat yhtä aikaa, osoittaen sauvoillaan Faraota:
"Jumalamme nimessä me kiroamme sinut, Farao, jonka pian on kuoltava ja tehtävä tili tästä synnistä. Egyptin kansan kiroamme myös. Perikato on heidän palkkansa; kuolema on heidän leipänsä ja veri heidän juomansa suuressa kurjuudessa. Ja viimein Farao päästää kansan menemään."
Sitten, odottamatta vastausta, kääntyivät he ja astuivat vierekkäin, eikä kukaan estänyt heidän kulkuaan. Jälleen oli hiljaisuus salissa, kauhun hiljaisuus, sillä nämä olivat peloittavia sanoja, mitä profeetat olivat puhuneet. Farao tiesi sen, sillä hänen leukansa painui rintaa vasten, ja hänen kasvonsa, jotka olivat olleet punaiset vihasta, muuttuivat valkeiksi. Userti peitti kädellään silmänsä, kuin karkoittaakseen pois jonkun ilkeän harhanäyn, ja Setikin näytti levottomalta, ikäänkuin tuo kauhea kirous olisi löytänyt sijan hänenkin sydämessään.
Faraon viittauksesta löi visiiri Nehesi kolmasti maahan virkasauvallaan ja osoitti ovea, täten antaen tavallisen merkin, että oikeusistunto oli lopussa, jolloin kaikki kansa kääntyi ja meni pois alaspainetuin päin puhumatta sanaakaan toisilleen. Äkkiä oli suuri sali tyhjänä, lukuunottamatta upseereita ja vartiostoja ja niitä, jotka seurasivat Faraota. Kun kaikki olivat menneet, nousi prinssi Seti ja kumarsi valtaistuimen edessä.
"Oi Farao", hän sanoi, "tee hyvin ja kuuntele. Me olemme kuulleet noiden hebrealaisten miesten puhuvan kovia sanoja, sanoja, jotka uhkaavat sinun jumalallista elämääsi, oi Farao, ja huutavat onnettomuutta koko maalle. Farao, tämä Israelin kansa on sitä mieltä, että he kärsivät vääryyttä ja ovat sorretut. Anna minulle, pojallesi, allekirjoittamasi ja sinetillä varustettu paperi, jonka nojalla minulla on valta mennä Goshenin maalle ja tarkoin tutkia näitä asioita, ja jälkeenpäin antaa totuudenmukainen kertomus sinulle. Silloin, jos sinusta näyttää, että Israelin kansaa on väärin kohdeltu, voit keventää heidän kuormaansa ja tehdä tyhjäksi heidän profeettainsa kirouksen. Mutta jos huomaat, että kertomukset, mitä he kertovat, ovat vääriä, silloin sanasi pantakoon täytäntöön."
Kuullessani tämän, minä, Ana, luulin, että Farao tulisi vielä vihaisemmaksi. Mutta niin ei käynyt, sillä kun hän taas puhui, oli hänen äänensä alakuloinen huolista tai väsymyksestä.
"Tapahtukoon tahtosi, poikani", sanoi hän. "Mutta ota mukaasi suuri sotamiesvartiosto, jotteivät nuo kyömynenäiset koirat tuottaisi sinulle turmiota. Minä en luota heihin, jotka aina ovat olleet Egyptin vihollisia. Eivätkö yhtyneet Niiniven barbaareihin, jotka kukistin suuressa taistelussa, ja eivätkö he nyt uhkaa meitä jumalansa nimessä? Kuitenkin, kirjoittakaa paperi valmiiksi, ja minä tahdon sinetöidä sen. Maltapas. Ajattelen, Seti, että sinulla, joka olet aina ollut lempeämielinen, on vähän liian pehmeä sydän noita lammasmaisia orjia kohtaan. Siksi en tahdo lähettää sinua yksin. Serkkusi Amenmeses tulee mukanasi, mutta on sinun käskyjesi alainen. Se on sanottu."
"Elämä! Veri! Voima!" sanoivat sekä Seti että Amenmeses, siten tunnustaen kuninkaan määräyksen oikeaksi. Nyt luulin, että kaikki olisi lopussa. Mutta ei ollut, sillä Farao sanoi heti senjälkeen:
"Vetäytykööt vartijat salin toiseen päähän ja heidän mukanaan palvelijat. Kuninkaan neuvosto ja hovikunnan upseerit jääkööt paikoilleen."
Viipymättä kaikki tervehtivät ja vetäytyivät salin toiseen päähän.
Minä myös olin halukas menemään, mutta prinssi sanoi minulle:
"Jääkää, voidaksenne panna mieleen, mitä tapahtuu." Farao näki sen, vaikka ei kuullut.
"Kuka on tämä mies, poikani?" kysyi hän. "Hän on Ana, yksityinen kirjurini ja kirjastonhoitajani, oi farao, johon luotan. Hän pelasti minut vaarasta viime yönä."
"Vai niin. Anna hänen muistaa palvelevansa sinua, sillä jos hän kavaltaa meidän salaisuutemme, on hän kuoleva."
Userti katsoi ylös rypistäen otsaansa kuin olisi hän aikonut puhua. Mutta hän muutti mielensä ja oli ääneti, kenties siksi, että Faraon kerran lausuttuja sanoja ei voitu muuttaa.
Kun kaikki olivat menneet nosti Farao, joka oli vaipunut ajatuksiinsa, päätään ja puhui hitaasti, mutta sellaisen äänellä, jonka lausumia ajatuksia vastaan ei ole sanomista.
"Prinssi Seti, sinä olet ainoa poikani, joka olet syntynyt kuningatar As-nefertistä, kuninkaallisesta sisaresta, kuninkaallisesta äidistä, joka lepää Osiriksen helmassa. Se on totta, ettet ole vanhin poikani, koska kreivi Ramessu" — tässä hän osoitti pyylevää, lauhkean näköistä miestä kohteliaine, melkein hullunkurisine eleineen — "on sinua kaksi vuotta vanhempi. Mutta, kuten hän hyvin tietää, hänen äitinsä, joka on vielä elossa, on synnyltään syrialainen eikä mitään kuninkaallista sukua. Ja siksi ei hän koskaan voi istua Egyptin valtaistuimella. Eikö ole niin, poikani Ramessu?"
"Niin on, oi Farao", vastasi kreivi miellyttävällä äänellä, "enkä koskaan pyrikään istumaan tuolle valtaistuimelle, koska olen hyvin tyytyväinen tehtäviini ja varallisuuteeni, jotka Farao on suvainnut lahjoittaa minulle, esikoiselleen."
"Kreivi Ramessun sanat on kirjoitettava muistiin", sanoi Farao, "ja asetettava tämän kaupungin ja Memphiksen Ptahin temppeleihin ja Arnon Raan temppeliin Thebessä, etteivät ne tämän jälkeen tulisi enään kysymyksen alaisiksi."
Läsnäolevat kirjurit kirjoittivat sanat muistiin ja prinssin viittauksesta, minäkin kirjoitin ne, asettaen papyrusarkin, joka oli mukanani, polvelleni. Kun tämä oli tehty, jatkoi Farao:
"Sentähden, oi prinssi Seti, sinä olet Egyptin perillinen ja kenties, kuten nuo hebrealaiset profeetat sanoivat, tulet ennen pitkää kutsutuksi minun paikalleni sen valtaistuimelle."
"Eläköön kuningas ikuisesti!" huudahti Seti, "sillä hän tietää hyvin, etten minä tavoittele hänen kruunuaan enkä arvoaan."
"Tiedän sen hyvin, poikani, niin hyvin, että toivon sinun ajattelevan enemmän tätä kruunua ja arvoa, jotka, jos jumalat tahtovat, tulevat sinulle. Jolleivät he sitä tahdo, on seuraava lähin pelillinen serkkusi, kreivi Amenmeses, joka on myös kuninkaallista sukua sekä isän että äidin puolelta. Mutta kuka tulee hänen jälkeensä, sitä en tiedä, ellei tyttäreni, sinun sisarpuolesi, kuninkaallinen prinsessa Userti, Egyptin hallitsijatar."
Nyt Userti sanoi hyvin innokkaasti:
"Oi Farao, epäilemättä on minulla oikeus, vanhan säännön mukaan, päästä valtaistuimelle ennen serkkuani, kreivi Amenmesesta."
Amenmeses oli vastaamaisillaan, mutta Faraon kohottaessa kättään, vaikeni hän.
"On syytä tarkoin tutkia noita sääntöjä", vastasi Meneptah vähän epäröivällä äänellä. "Rukoilen jumalia, ettei tätä suurta kysymystä koskaan tarvitsisi tutkia neuvostossa. Siitä huolimatta, kirjoittakaa kuninkaallisen prinsessan sanat muistiin. Ja prinssi Seti", jatkoi hän, kun se oli tehty, "sinä olet vielä naimaton, ja jos sinulla onkin lapsia, eivät ne ole kuninkaallisia."
"Minulla ei ole yhtään lasta, Farao", sanoi Seti. "Todellako?" vastasi Meneptah välinpitämättömästi. "Kreivi Amenmeseksella on lapsia, tiedän sen, koska olen nähnyt niitä, mutta vaimonsa Unuarin kanssa, joka myös on kuninkaallista sukua, ei hänellä ole yhtään."
Tässä kuulin Amenmeseksen mutisevan: "Eihän se ole kummakaan, sillä hänhän on tätini." Seti hymyili kuullessaan sen.
"Tyttäreni, prinsessa, on myös naimaton. Joten näyttää siltä kuin kuninkaallinen suku loppuisi —"
"Nyt se tulee", kuiskasi Seti huokaisten niin, että minä ainoastaan kuulin sen.
"Sentähden", jatkoi Farao, "kuten tiedät, prinssi Seti, sillä Egyptin kuninkaallinen prinsessa tuli minun käskystäni puhumaan sinulle siitä asiasta viime yönä, minä määrään —"
"Anteeksi, oi Farao", keskeytti prinssi, "sisareni ei puhunut minulle mistään päätöksestä viime yönä, paitsi että minun olisi saavuttava tänne oikeusistuntoon tänäpäivänä."
"Koska en voinut puhua, Seti, sillä luonasi oli toinen, jota kielsit lähtemästä pois", ja prinsessa katsoi minuun.
"Se ei tee mitään", sanoi Farao, "sillä nyt tahdon sanoa sen itse, mikä kenties onkin parempi. Tämä on tahtoni, prinssi, että sinä heti nait kuninkaallisen prinsessa Usertin, että syntyisi lapsia todellisesta hallitsijaverestä. Kuule ja tottele."
Nyt siirsi Userti katseensa minusta Setiin, tarkastaen häntä visusti. Minä, istuen hänen vieressään maassa kirjoituspaperi levitettynä polvelleni, katsoin myös häntä tarkasti ja huomasin, että hänen huulensa tulivat valkeiksi, kasvot koviksi ja vieraan näköisiksi.
"Kuulen Faraon käskyn", sanoi hän matalalla äänellä, tehden kumarruksen ja näyttäen epäröivältä.
"Onko sinulla mitään lisättävää?" kysyi Meneptahi terävästi.
"Ainoastaan, Farao, että vaikka tämä olisikin valtiollisista syistä päätetty avioliitto, on tässä kuitenkin korkea-arvoinen nainen, joka on naitettava, ja hän on minun sisarpuoleni, joka tähän asti on rakastanut minua ainoastaan, kuten veljeään. Sentähden tahtoisin kuulla hänen omilta huuliltaan, tahtooko hän minut puolisokseen."
Nyt katsoivat kaikki Usertiin, joka vastasi kylmällä äänellä:
"Tässä asiassa, prinssi, kuten kaikissa muissakin, minulla ei ole muuta tahtoa kuin Faraon."
"Nyt kuulit," keskeytti Meneptah kärsimättömästi, "ja koska on ollut tapana meidän hovissamme, että sukulaiset naivat toisiaan, niin miksi se ei olisi hänen tahtonsa? Ja kenenkä muun kanssa hän sitten menisi naimisiin? Amenmeses on jo naimisissa. Jää jäljelle ainoastaan veljensä Saptah, joka on nuorempi häntä —"
"Niinhän minäkin olen", mutisi Seti, "kaksi pitkää vuotta." Mutta onneksi ei Userti kuullut sitä.
"Ei, isä", sanoi hän päättävästi, "en koskaan tahdo ottaa raajarikkoista miestä puolisokseni."
Silloin nilkutti esille valtaistuimen takaa varjosta, jossa en ennemmin voinut nähdä häntä, nuori aatelismies, pieni ruumiiltaan, vaaleatukkainen kuten Seti, mies, jonka terävät, älykkäät kasvot toivat mieleeni sakaalin (varmaan häntä tästä syystä sanottiinkin kansan keskuudessa Thothiksi, sakaalipäisen jumalan mukaan). Hän oli hyvin vihainen, koska hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.
"Pitääkö minun kuunnella, Farao", sanoi hän heikolla äänellään, "kuinka serkkuni, kuninkaallinen prinsessa, herjaa minua julkisesti ontumiseni vuoksi, jonka olen saanut, kun imettäjäni on pudottanut minut ollessani vielä sylissä kannettava."
"Silloin imettäjä on pudottanut myös hänen isoisänsä, sillä hänkin oli pölkkyjalka, jonka minä, joka olen nähnyt hänet alastomana kätkyessä, voin todistaa", kuiskasi vanha Bakenkhonsu.
"Näyttää siltä, kreivi Saptah, jollette tuki korvianne", vastasi
Farao.
"Hän sanoo, ettei hän tahdo naida minua", jatkoi Saptah, "minua, joka lapsuudesta asti olen ollut hänen, enkä kenenkään toisen naisen orjana."
"Et minun tahdostani, Saptah. Pyydän sinua, mene ja rupea orjaksi kelle naiselle haluat", huudahti Userti.
"Mutta minä sanon", jatkoi Saptah edelleen, "että eräänä päivänä on hän naiva minut, sillä prinssi Seti ei elä ikuisesti."
"Mistä tiedät sen, serkku?" kysyi Seti. "Ylipappi tässä kertoo sinulle aivan toisenlaisen jutun."
Useat läsnäolijat käänsivät päänsä pois peittääkseen hymyään. Kuitenkin tänä päivänä puhui joku jumala Saptahin suun kautta tehden hänestä profeetan, sillä useiden vuosien kuluttua Userti meni hänen kanssaan naimisiin, kun hänen vuoronsa tuli astua valtaistuimelle sekasorron aikana, eikä Egypti suvainnut, että naisella olisi yksin valta koko maassa.
Mutta Farao ei hymyillyt, kuten hoviväki, vaan vihastui.
"Hiljaa, Saptah!" sanoi, hän "Kuka sinä olet, joka väittelet minun edessäni, puhut kuninkaitten kuolemasta ja sanot naivasi kuninkaallisen prinsessan? Vielä yksi tuollainen sana, niin sinut ajetaan maanpakoon. Olen melkein ajatellut kuuluttaa tyttäreni, kuninkaallisen prinsessan, valtaistuimeni ainoaksi perilliseksi, huomattuani, että hänellä on enemmän voimaa ja viisautta kuin kellään muulla hovissamme."
"Jos se on Faraon tahto, tapahtukoon se", sanoi Seti nöyrästi. "Minä tunnen hyvästi oman kelvottomuuteni täyttääkseni niin korkean aseman. Ja minä vannon kaikkien jumalien kautta, että rakastettu sisareni ei löydä ketään uskollisempaa alamaista kuin minut."
"Tarkoitat Seti", keskeytti Userti, "että mieluimmin tahdot päästä eroon kruunustasi kuin naida minut. Onpa se todellakin minulle suuri kunnia. Seti, joko sinä hallitset tai minä, en tahdo mennä kanssasi naimisiin."
"Mitä kuulenkaan?" huusi Meneptah. "Onko Egyptissä todellakin joku, joka uskaltaa sanoa, ettei Faraon määräystä toteltaisi? Kirjoittakaa, kirjurit, muistiin, ja te, upseerit, antakaa kuuluttaa Thebestä meren rantaan asti, että kolmen päivän kuluttua puolenpäivän aikana tämän kaupungin Hathorin temppelissä prinssi, kuninkaallinen perillinen, Seti Meneptah, Raan rakastettu, nai Egyptin kuninkaallisen prinsessan, Rakkauden Liljan, Hathorin rakastetun, minun, jumalan, tyttären Usertin."
"Elämä! Veri! Voima!" huusi koko hovi.
Nyt vietiin prinssi Seti erään korkean upseerin ohjaamana valtaistuimen eteen ja prinsessa Userti hänen viereensä tai oikeammin vastapäätä häntä. Vanhan tavan mukaan tuotiin suuri kultainen malja täytettynä punaisella viinillä, minusta se näytti vereltä. Userti otti maljan ja polvistuen antoi sen prinssille, joka joi ja antoi sen takaisin hänelle, jotta tämäkin joisi heidän kihlauksensa pyhäksi merkiksi.
Sitten ojensi prinssi kätensä, jota Userti kosketti huulillaan, ja kumartuen alas suuteli Seti hänen otsaansa. Viimeksi pani Farao, astuen valtaistuimen alimmalle portaalle, valtikkansa ensin prinssin pään päälle ja heti senjälkeen prinsessan, siunaten heitä kumpaakin omassa nimessään ja kaikkien esi-isiensä, Egyptin kuninkaitten ja kuningattarien henkien nimissä, täten osoittaen, että heidän on seurattava häntä, kun hänet on kutsuttu jumalien valtakuntaan.
Tämän tehtyään, sanoi hän hyvästi hovin ympäröidessä hänet, ja lähti vartijoiden seuraamana nojaten prinsessa Usertin käsivarteen, sillä hän rakasti tytärtään enemmän kuin ketään muuta maailmassa.
Vähän myöhemmin olimme prinssin kanssa kahden hänen omassa huoneessaan, jossa ensiksi olin hänet nähnyt.
"Se on tehty", sanoi hän iloisella äänellä, "ja kerronpa teille, Ana, että tunnen itseni hyvin, hyvin onnelliseksi. Oletteko milloinkaan väristen seisoneet joen rannalla talviaamuna, peläten astua veteen, ja kuitenkin, kun menitte, ettekö huomannut, että jäinen vesi virkisti teitä ja teki teidät kuumaksi eikä kylmäksi?"
"Kyllä, prinssi. Mutta kun tulee pois vedestä ja tuuli puhaltaa eikä aurinko paista, tuntuu kylmemmältä kuin ennen."
"Se on totta, Ana, ja siksi ei saa tulla pois vedestä. Täytyy pysyä siellä, kunnes — hukkuu taikka joutuu krokotiilin syötäväksi. Mutta sanokaa, kävikö se hyvin?"
"Vanha Bakenkhonsu sanoi minulle, että hän on ollut läsnä useammissa kuninkaallisissa kihlajaisissa, muistaakseni hän sanoi yhdessätoista, eikä milloinkaan ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän kauniimmasti. Hän lisäsi vielä, että tapa, jolla suutelitte hänen Korkeutensa otsaa, oli täydellinen, kuten koko käyttäytymisennekin ensi vaikutelman mukaan."
"Ja sellaisena se on pysyväkin, Ana, jollei minun koskaan tarvitse tehdä muuta kuin suudella hänen otsaansa, johon olen tottunut jo poikavuosiltani. Oi, Ana, Ana!" lisäsi hän melkein huutaen, "teistä tulee samanlainen hoviherra kuin nuo muut jo ovat, hoviherra, joka ei osaa puhua totta. No, enhän minäkään osaa, miksi sitten moittisin teitä? Kertokaa taas minulle avioliitostanne, Ana, miten se alkoi ja miten se loppui."
V.
ENNUSTUS.
Näkikö prinssi Seti Usertia ennen häitään, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan kertonut siitä minulle. En ollut läsnä häissä sen vuoksi, että minulle oli myönnetty lupa palata Memphikseen, järjestääkseni siellä asiani ja myydäkseni tavarani, ja sitten palatakseni takaisin virkaani hänen Korkeutensa yksityiseksi kirjuriksi. Näin kului neljätoista päivää noista kihlajaisista, jotka pidettiin linnassa, ennen kuin jälleen seisoin prinssin palatsin edustalla palvelijan seuraamana, joka talutti aasia. Tämän selkään oli kuormitettu kaikki käsikirjoitukseni ja vähäiset tavarani, jotka olin saanut perinnöksi esivanhemmiltani heidän hautakammioittensa omistuskirjan mukana. Kuinka erilailla minut otettiinkaan vastaan nyt kuin ensimmäisellä kerralla! Jo kun saavuin portaille ilmestyi vanha kamaripalvelija, Pambasa, juosten niitä alas sellaisella kyydillä, että hänen valkea viittansa ja partansa liehuivat ilmassa.
"Terve tuloa, korkeasti oppinut kirjuri, kunnianarvoisin Ana", läähätti hän. "Olen todellakin iloinen nähdessäni teidät, sillä joka hetki hänen Korkeutensa kysyy, ettekö soimaa minua, kun ei teitä kuulu. Uskon varmasti, että jos olisitte viipynyt matkalla vielä päivän, olisi minut lähetetty hakemaan teitä. Olen saanut kuulla teräviä sanoja, kun en toimittanut teille vartijajoukkoa mukaanne, ikäänkuin visiiri Nehesi olisi maksanut vartijoiden palkan ilman Faraon suoranaista määräystä. Oi, paras Ana, antakaa minullekin sitä lumousvoimaa, jota epäilemättä olette käyttänyt voittaaksenne kuninkaallisen isäntänne rakkauden, ja minä maksan siitä hyvin, minä, joka saan eniten tuntea hänen vihaansa."
"Annan kyllä, Pambasa. Tässä se on — kirjoittakaa parempia kertomuksia kuin minä, sensijaan, että kerrotte niitä, ja hän on pitävä teistä enemmän kuin minusta. Mutta sanokaa — millaiset olivat häät? Kuulin matkalla, että ne olivat hyvin komeat."
"Komeat! Ah, ne olivat kymmenen kertaa enemmän kuin komeat. Oli aivan kuin Osiris jumala jälleen olisi viettänyt häitään Isis-jumalattaren kanssa taivaassa. Hänen Korkeutensa, sulhanen, oli puettu todellakin kuin jumala, niin, hänellä oli yllään Amonin puku ja pyhät koristukset. Ja sitten juhlakulkue! Ja pidot, jotka Farao piti! Ja kerronpa teille, että prinssi oli niin yltäkylläinen ilosta ja kaikesta tuosta loistavasta komeudesta, että ennen juhlamenojen loppua katsahtaessani häneen näin, että hänen silmänsä olivat ummessa. Niitä huikaisi kullan kiilto ja jalokivet, ja kuninkaallisen morsiamen rakastettavaisuus. Hän kertoi sen itse minulle peläten kenties minun luulleen, että hän nukkui. Sitten saimme siellä lahjoja, jokainen jotakin arvonsa mukaista. Minä sain — no, se ei kuulu tähän. Ja, oppinut Ana, en unhottanut teitä. Tiesin hyvin, että kaikki olisi lopussa, ennenkuin te palaisitte, ja siksi kuiskasin nimenne hänen Korkeutensa korvaan ja tarjouduin säilyttämään teidän lahjanne."
"Todellako, Pambasa, ja mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi tallentavansa sen itse teille. Kun minä tuijotin häneen ihmetellen, mikä se mahtoi olla, koska en nähnyt hänellä mitään, lisäsi hän: 'Se on tässä', ja hän näytti sinetöityä, vanhanaikaista kultasormusta, jota hän aina on käyttänyt, mutta jolla ei ole mitään suurta arvoa luullakseni. Siihen on kaiverrettu sanat: 'Thotin ja Kuninkaan rakastettu'. Näyttää siltä, että hänen on otettava se pois tehdäkseen tilaa toiselle, paljon hienommalle sormukselle, jonka hänen Korkeutensa prinsessa on hänelle antanut."
Tällä ajalla olivat orjat purkaneet kuorman aasin selästä ja vieneet pois. Me kuljimme läpi eteishallin, jossa oli paljon tyhjäntoimittajia, kuten tavallista, ja tulimme palatsin yksityiseen osaan.
"Tätä tietä", sanoi Pambasa. "Määräys on, että minun on vietävä teidät prinssin luo, missä hän sitten lieneekin, ja juuri nyt on hän suuressa salissa hänen Korkeutensa prinsessan kanssa. Heidän luonaan on käynyt onnittelijoita ja lähettiläitä eri kaupungeista. Viimeinen poistui noin puoli tuntia sitten."
"Tahdon ensin valmistaa itseni, arvokas Pambasa", aloitin minä. "Ei, ei, määräykset ovat ankarat, en uskalla olla tottelematta niitä. Astukaa sisään", ja toitahuttaen torveen, niinkuin oli hovissa tapana, veti hän kallisarvoisen väliverhon syrjään.
"Kautta Amonin", huudahti väsynyt ääni, joka tuntui olevan prinssin, "sieltä tulee asianajajia tai pappeja. Valmistaudu, sisareni, valmistaudu."
"Pyydän sinua, Seti", vastasi Usertin ääni, "että oppisit sanomaan minua oikealla nimelläni, joka ei ole enään sisar. Enkä edes olekaan sinun oikea sisaresi."
"Pyydän anteeksi", sanoi Seti. "Valmistaudu, kuninkaallinen puoliso, valmistaudu."
Nyt oli väliverho täydellisesti vedetty syrjään ja minä seisoin pölyisenä, avuttomana ja sanoakseni totuuden hieman vavisten — sillä pelkäsin prinsessaa — ovella, epäillen astua kynnyksen yli. Edessäni oli komea, valoisa huone, jonka keskellä oli kaksi veistoksilla koristettua kullattua tuolia. Toisessa istui prinsessa komeasti puettuna, kauniina ja tyynenä. Hän tarkasteli kuvilla koristettua kirjaa, epäilemättä viimeisen lähettilään antamaa, sillä samanlaisia, kuin se, oli asetettu kauniisti hänen viereensä pöydälle.
Toinen tuoli oli tyhjä, sillä prinssi käveli levottomasti edes takaisin huoneessa, juhlapuku vähän epäjärjestyksessä ja kultainen seppele, joka oli hänen päässään, kallistuneena takaraivolle, sillä hänen oli tapana työntää sormensa ruskeaan tukkaansa. Seistessäni vielä varjossa, sillä Pambasa oli poistunut, ei minua huomattu, ja keskustelu jatkui.
"Minä olen kunnossa, puoliso. Suo anteeksi, mutta sinä näytät toisenlaiselta. Miksi lähetit pois kirjanoppineet ja hoviväen, ennen kuin juhla oli lopussa?"
"Koska väsyin heidän alituisiin kumarruksiinsa, ylistyksiinsä ja temppuihinsa", sanoi Seti.
"Joissa minä en nähnyt mitään harvinaista. Nyt heidät on kutsuttava takaisin."
"Tulkoon ken tahansa!" huudahti Seti. Silloin minä astuin esiin ja heittäydyin maahan. "Mitä", huusi prinssi, "sehän on Ana, joka on palannut Memphiksestä! Tulkaa lähemmäksi, Ana, ja olkaa tuhannesti tervetullut. Tiedättekö, luulin teitä joksikin ylipapiksi tai maaherraksi, josta en koskaan ollut edes kuullut."
"Ana! Kuka on Ana?" kysyi prinsessa. "Oh, minä muistan, tuo kirjanoppinut —. Niin, se on helposti huomattavissa, että hän on tullut Memphiksestä", ja hän katseli tomuista pukuani.
"Oi, kuninkaallinen prinsessa", mutisin minä hämilläni, "älkää soimatko minua, vaikka tulinkin tällaisena läheisyyteenne. Pambasa johti minut tänne vasten tahtoani prinssin määräyksen mukaan."
"Todellako? Seti, tuoko tämä mies niin tärkeitä tietoja Memphiksestä, että tahdoit häntä niin kiireesti tavata?"
"Kyllä, Userti, ainakin luulen niin. Teillä on kirjoitukset turmeltumattomina, eikö olekin, Ana?"
"Aivan hyvässä kunnossa, teidän korkeutenne", vastasin, vaikka en tiennyt, mistä kirjoituksista hän puhui, kenties tarkoitti hän kertomusteni käsikirjoituksia.
"Silloin, herrani, jätän sinut keskustelemaan Anan kanssa Memphiksen kuulumisista ja noista kirjoituksista", sanoi prinsessa.
"Niin, niin. Meidän täytyy puhella niistä, Userti. Ja myös matkastamme Goshenin maakuntaan, johon lähdemme yhdessä huomenna."
"Huomenna! Sinähän sanoit tänä aamuna, että lähdet vasta kolmen päivän kuluttua."
"Sanoinko, sisar — tarkoitan, puoliso? Niin sanoin siksi, koska en tiennyt varmaan, milloin Ana, josta tulee minun matkatoverini, palaisi takaisin."
"Kirjanoppinut matkatoveriksesi! Olisi varmasti sopivampaa, että serkkusi Amenmeses —"
"Kautta Setin, Amenmeseksen kanssa!" huudahti hän, "Tiedät hyvin, että inhoan tuota miestä viekkaitten, turhanpäiväisten juttujensa tähden."
"Todellako? Minua surettaa kuulla se, sillä kun sinä inhoat, niin näytät sen, ja Amenmeseksesta voi tulla vaarallinen vihollinen. No, jollei serkkumme Amenmeses, jota minä en vihaa, niin on vielä Saptah."
"Kiitän sinua! En tahdo matkustaa vaunuissa sakaalin kanssa."
"Sakaali! En pidä Saptahista, mutta miten Egyptin kuninkaallisesta verestä syntynyt olisi sakaali! Sitten on vielä visiiri Nehesi tai saattojoukon kenraali, jonka nimen olen unohtanut."
"Luuletko, Userti, että haluan puhella valtion talouden hoidosta tuon vanhan rahasäkin kanssa, tai kuunnella kerskailuja teoista, joita hän ei koskaan ole tehnyt sodassa nubialaisia julmureita vastaan?"
"En tiedä, puoliso. Mistä sitten puhelisit tämän Anan kanssa? Runcista, luullakseni, ja muista sellaisista hullutuksista. Tai kenties Merapista, Israelin kuusta, jota molemmat, kuten olen huomannut, pidätte niin suloisena. Hyvä, tehkää miten tahdotte! Sanot minulle, etten voi seurata sinua tuolle matkalle, minä juuri vihitty puolisosi, ja nyt huomaan, että se onkin siksi, että haluat täyttää paikkani juttujen kirjoittajalla, jonka löysit jonakin päivänä. Onnellista matkaa, herraseni", ja hän nousi tuoliltaan kooten viittansa laahukset molemmin käsin.
Silloin suuttui Seti.
"Userti", sanoi hän polkien jalkaansa, "et saa käyttää sellaisia sanoja. Tiedät hyvin, etten ota sinua mukaani, koska tuolla hebrealaisten keskuudessa voi piillä vaaroja. Sitäpaitsi, eihän se ole Faraonkaan tahto."
Prinsessa kääntyi ja vastasi kylmän kohteliaasti:
"Pyydän anteeksi ja kiitän, että ajattelet minun turvallisuuttani.
En tiennyt, että tuo tehtävä olisi niin vaarallinen. Ole varovainen,
Seti, ettei kirjanoppinut Ana tuota mitään harmia."
Sen sanottuaan kumarsi hän ja katosi oviverhojen taa.
"Ana", sanoi Seti, "sanokaa minulle, sillä en koskaan ole ollut nopea laskennossa, montako minuuttia on tästä hetkestä huomen aamun neljänteen tuntiin, jolloin käsken vaunujeni olemaan kunnossa? Ja tiedättekö, onko mahdollista matkustaa Goshenista läpi rämeikköjen ja palata takaisin Syrian kautta? Tai, jollei se käy laatuun, kulkea erämaiden halki Thebeen ja purjehtia Niiliä alas keväällä?"
"Oi! Prinssi, prinssi", sanoin, "pyydän teitä, lähettäkää minut pois. Antakaa minun mennä minne tahansa, jonne ei hänen Korkeutensa prinsessan ääni minua saavuta."
"On kummallista, miten samalla lailla me ajattelemme joka asiassa, Ana, yksinpä Merapistakin ja kuninkaallisten naisten kielistä. Te ette mene. Jos on kysymys menemisestä, on muita, jotka menevät ensin. Sitä paitsi te ette voi mennä, vaan teidän on pysyttävä ja kannettava kuormanne, kuten minäkin kannan omaani. Muistakaa särjettyä pikaria, Ana."
"Muistan, prinssi, mutta mieluummin haluaisin tulla ruoskituksi raipoilla kuin tuollaisilla sanoilla, joita minun on kuunneltava."
Kuitenkin samana yönä, poistuttuani prinssin luota, sain kuulla tuon oikullisen, tai kenties viisaan kuninkaallisen naisen suusta miellyttävämpiä sanoja. Hän lähetti noutamaan minua ja minä menin suuresti peloissani. Hän istui pienessä kammiossaan yksin, ainoastaan toisessa päässä huonetta istui vanha, kunnianarvoisa nainen, joka näytti olevan kuuro, sellaisen prinsessa kenties oli vartavasten valinnut. Userti pyysi minua kohteliaasti istuutumaan häntä vastapäätä ja puheli minulle näin:
"Kirjanoppinut Ana, pyydän teiltä anteeksi, että ollessani suuttunut ja väsynyt sanoin teille ja teistä tänään sellaista, jonka nyt toivoisin jättäneeni sanomatta. Tiedän hyvin, että te, joka olette Egyptin korkeasäätyistä sukua, ette kerro sitä ulkopuolella näitä seiniä."
"Kieleni leikattakoon pois sitä ennen", vastasin.
"Näyttää siltä, kirjanoppinut Ana, että herrani prinssi pitää teistä paljon. Miten ja miksi se tapahtui niin äkkiä, te kun olette mies, en ymmärrä. Mutta olen varma siitä, että teissä täytyy olla paljon rakastettavaa, kotka prinssi ei ole milloinkaan tietääkseni osoittanut suurempaa huomiota kenellekään, joka ei todella olisi mitä kunnioitettavin ja arvokkain. Nyt kun asiat ovat näin, on selvää, että teistä tulee hänen Korkeutensa suosikki, miehen, joka ei muuta mieltään sellaisissa seikoissa, ja että hän kertoo teille kaikki salaiset ajatuksensa, kenties sellaisetkin, jotka hän salaa neuvonantajilta tai vieläpä minultakin. Lyhyesti sanoen, te tulette mahtavaksi tässä valtakunnassa ja kenties eräänä päivänä mahtavimmaksi — Faraon jälkeen — vaikka vielä näytätte ainoastaan yksityiskirjurilta.
"En tahdo teeskennellä teille, että minä toivoisin näin käyvän, minä, joka päinvastoin toivon, että puolisollani olisi vain yksi todellinen neuvonantaja — minä. Kuitenkin minä, nähdessäni, että niin on, painan alas pääni, toivoen, että kaikki kävisi parhaiten. Jos joskus kateus valtaisi minut ja puhuisin teille ilkeitä sanoja, kuten tänään, pyydän anteeksi jo edeltäpäin sitä, mikä ei vielä ole tapahtunut, kuten äsken pyysin anteeksi sitä, mikä on tapahtunut. Pyydän teitä, kirjanoppinut Ana, että tekisitte parhaanne vaikuttaaksenne prinssiin vain hyvää, sillä sen, jota hän rakastaa, on helppo johtaa häntä. Myöskin pyydän teitä, joka olette nopea ja tarkka, kuten huomaan, ottamaan selkoa kuninkaallisen hovimme valtiollisista asioista, ja jos on tarpeellista, tulemaan minun luokseni saamaan ohjeita siihen. Silloin teistä tulee kykenevä neuvomaan prinssiä oikein, jos hän kääntyisi teidän puoleenne."
"Kaiken tuon tahdon tehdä, teidän Korkeutenne, jos se vain on minun vallassani. Vaikka mikä minä olen, että toivoisin saada tehdä polkua kuninkaalle? Sitäpaitsi tahtoisin lisätä tämän, että prinssi on lopultakin sellainen, joka aina valitsee oman tiensä."
"Saattaa olla niin, Ana. Ainakin kiitän teitä. Pyydän myös, olkaa varma, että minä olen aina teidän ystävänne enkä vihollisenne, vaikka toisinaan luonteeni kiivaus, jota ei koskaan ole hillitty, voi johtaa teidät ajattelemaan toisin. Sanon teille vielä erään asian, jonka tulee pysyä salaisuutena meidän kesken. Tiedän, että prinssi rakastaa minua pikemmin ystävänä kuin puolisona, ja ettei hän itse olisi halunnut tätä avioliittoa, mikä on kenties luonnollistakin. Tiedän vielä, että hänen elämäänsä tulee muita naisia, vaikka ne ovat paljon harvalukuisempia kuin toisilla kuninkailla on tapana, sillä häntä on sangen vaikea miellyttää. Sitä en voi valittaa, koska se johtuu maamme tavoista. Pelkään ainoastaan yhtä seikkaa — että joku nainen, joka ei enää olisi hänelle vähäpätöinen, ottaisi Setin sydämen ja tekisi hänet kokonaan omakseen. Tässä asiassa, kirjanoppinut Ana, kuten muissakin pyydän apuanne, sillä haluan tulla Egyptin kuningattareksi täydellisesti enkä ainoastaan nimellisesti."
"Teidän Korkeutenne, miten voin sanoa prinssille?: 'Niin paljon teidän on rakastettava tätä tai tuota naista eikä enempää'. Sitäpaitsi, miksi pelkäätte sellaista, mitä ei ole eikä mahda koskaan tullakkaan?"
"En tiedä, miten voitte sanoa sen, kirjuri, mutta kuitenkin pyydän teitä puhumaan, jos voitte. Ja miksi pelkään? Siksi, että minusta tuntuu kuin jonkun naisen varjo lepäisi kylmänä päälläni ja rakentaisi mustaa muuria hänen Korkeutensa ja minun välilleni."
"Se on vain uneksimista, prinsessa."
"Kenties. Toivon, että se olisi sitä. Kuitenkin luulen toisin. Oi! Ana, ettekö te, joka tutkitte miesten ja naisten sydämiä, voi ymmärtää asemaani? Olen mennyt avioliittoon, jossa ei ole toivoa tulla milloinkaan rakastetuksi, kuten toiset naiset ovat. Minä, joka olen puoliso, en ole kuitenkaan se. Luen ajatuksenne ja kysytte — 'Miksi sitten menitte naimisiin?' Koska olen kertonut teille näin paljon, kerron senkin teille. Ensiksi, koska prinssi on erilainen kuin toiset miehet ja omalla tavallaan yläpuolella kaikkia heitä, niin, paljon yläpuolella jokaista, jonka kanssa kuninkaallinen perijätär olisi voinut mennä naimisiin. Toiseksi, koska minulta on riistetty rakkaus, niin mitäpä jää minulle muuta kuin kunnianhimo? Ja lopuksi, tahtoisin tulla mahtavaksi kuningattareksi, kuten oli Hatshepu aikoinaan, ja auttaa maani nousemaan niistä monista vaivoista, mihin se on vaipunut ja saada nimeni kirjoitetuksi laajan historian lehdille. Sen voin ainoastaan tehdä ottamalla Faraon perillisen miehekseni, kuten on velvollisuuteni."
Hän ajatteli hetken, ja lisäsi sitten: "Nyt olen kertonut teille kaikki ajatukseni. Olenko tehnyt siinä viisaasti, sen tietävät yksin jumalat ja aika on sen minulle näyttävä".
"Prinsessa", sanoin, "kiitän teitä luottamuksesta, jota osoititte minulle, ja minä tahdon auttaa teitä, jos voin. Kuitenkin olen vallan hämmentynyt. Minä, mies parka, vaikka olenkin hyvää sukua, uneksija, joka olen nähnyt vaivaakin, olen äkkiä sattumalta tai jumalallisesta johdatuksesta nostettu korkealle Egyptin perillisen suosioon, ja vieläpä olen voittanut teidänkin luottamuksenne. Ihmettelen, miten minun on käyttäydyttävä tässä uudessa paikassa, jota en koskaan ole hakenut."
"Sitä en tiedä. Minulla on tarpeeksi huolia kannettavana nykyään. Mutta epäilemättä se sallimus, josta puhuitte, ja joka on pannut teidät asemaanne, on myös määrännyt, miten, kaikki päättyy. Mutta, kesken kaiken, minulla on teille lahja. Sanokaa, kirjuri, oletteko milloinkaan käyttänyt asetta kynän ohella?"
"Olen, teidän ylhäisyytenne, poikana olin taitava miekkailija. Sitäpaitsi, vaikka en pidä sodasta ja verenvuodatuksesta, tappelin muutama vuosi sitten suuressa taistelussa niniveläisiä barbaareja vastaan, kun Farao kutsui Memphiksen nuoret miehet täyttymään velvollisuutensa. Minä löin omin käsin kaksi rehellisessä taistelussa, vaikka eräs oli vähällä tuottaa minulle kuoleman", ja osoitin arpea, joka näkyi punertavana harmaitten hiusteni välistä. Keihäs oli siihen iskenyt syvän reiän.
"Se on hyvä, tai niin ainakin minä ajattelen, sillä pidän enemmän sotilaista kuin kirjatoukista."
Mennen ruo'oista tehdyn maalatun arkun luo otti hän siitä ihmeellisen pronssisista renkaista tehdyn panssaripaidan, ja lyhyen miekan, sekin pronssista. Miekka oli kullatussa tupessa, jonka pää oli muodostettu leijonan pään muotoiseksi. Nämä hän omin käsin antoi minulle, sanoen:
"Tämä on sotasaalis, jonka isoisäni, suuri Rameses, otti nuoruudessaan eräältä Khitahin prinssiltä, jonka hän surmasi Syriassa tuossa taistelussa, josta teidän isoisänne kirjoitti runon. Kantakaa tätä panssaria, jonka läpi ei mikään keihäs mene, viittanne alla, ja pankaa miekka vyöllenne, kun menette noitten israelilaisten keskuuteen, joihin minä en luota. Olen antanut samanlaisen puvun prinssille. Olkoon velvollisuutenanne pitää huolta, että se on hänen pyhän ruumiinsa suojana sekä yöllä että päivällä. Olkoon myös velvollisuutenne, jos tarvitaan, puolustaa häntä tällä miekalla. Hyvästi."
"Jumalat karkoittakoot minut autuaitten maista, jos laiminlyön tämän luottamustehtävän", vastasin minä ja lähdin etsimään lepoa, jota, kuten kuulette, en kuitenkaan vielä saanut.
Sillä kun kuljin käytävää erään hovinaisen saattamana, niin kenenkä olisinkaan tavannut sen päässä, jollen vanhaa Pambasaa, joka monin kumarruksin ilmoitti minulle, että prinssi tarvitsi minua? Kysyin, miten se saattoi olla mahdollista, sillä hänhän oli lähettänyt minut pois yöksi. Hän ei sanonut tietävänsä, vaan hänet oli käsketty ohjata minut yksityiseen kammioon, samaan huoneeseen, jossa ensiksi elin nähnyt hänen Korkeutensa. Menin sinne ja löysin hänet lämmittelemästä tulen äärestä, sillä yö oli kylmä. Hän katsoi ylös ja pyysi Pambasaa päästämään sisälle ne, jotka olivat odottamassa; sitten hän, huomattuaan renkaista tehdyn panssaripaidan ja miekan, jota kannoin kädessäni, sanoi:
"Te olette ollut prinsessan luona, ettekö olekin, ja hänellä täytyi olla paljon sanomista teille, sillä keskustelunne oli pitkä? Hyvä, minä luulen arvaavani sen sisällyksen, sillä olenhan lapsuudesta asti tuntenut hänen mielenlaatunsa. Hän pyysi teitä pitämään minua silmällä, sekä ruumistani että sydäntäni ja kaikkea, mikä tulee sydämestä — ah, ja paljon muuta. Ja hän antoi teillekin syrialaisen puvun kannettavaksi hebrealaisten keskuudessa, kuten hän antoi minullekin. — Kuulkaapas Ana. Olen pahoillani, että häiritsen lepoanne, sillä te olette varmaan väsynyt matkasta ja keskustelusta. Mutta vanha Bakenhonsu, jonka tunnette, odottaa ulkopuolella ja hänen kanssaan Kii, suuri tietäjä, jota luullakseni ette ole nähnyt. Hän on ihmeellinen tietomies. Hän tekee todella kummallisia taikatemppuja ja toisinaan näyttää menneisyys ja tulevaisuus olevan avoinna hänen katseilleen. Epäilemättä hänellä on, tai hän luulee itsellään olevan, joku ilmoitus minulle taivaasta. Ajattelin, että haluaisitte kuulla sen."
"Haluan kernaasti, prinssi, jos olen sen arvoinen ja tahdotte suojella minua tuon tietäjän vihalta, jota pelkään."
"Viha muuttuu toisinaan luottamukseksi, Ana. Ettekö huomannut sitä juuri äsken prinsessan suhteen, kuten sanoin tulevan tapahtumaan? Hiljaa! He tulevat. Istuutukaa ja laittakaa kirjoitustaulunne kuntoon tehdäksenne muistiinpanoja heidän puheistaan."
Oviverhot vedettiin syrjään ja niiden takaa tuli iäkäs Bakenkhonsu nojaten keppiinsä ja hänen mukanaan itse Kii puettuna valkeaan viittaan ja hiukset ajeltuina, sillä hän oli saanut perintönä Amonin papin viran Thebessä ja oli vasta alkava Isiksen, salaperäisyyksien äidin, palvelija. Hänellä oli myös Kherhebin, Kherheb oli päätietäjän virallinen nimitys muinaisessa Egyptissä, eli päätietäjän tehtävät. Ensi näkemältä oli tuossa miehessä jotakin outoa. Todellakin, hän olisi hyvin näkönsä puolesta saattanut olla keski-ikäinen kauppias; ruumiiltaan hän oli lyhyt ja tukeva, kasvoiltaan lihava ja hymyilevä. Mutta noissa hymyilevissä kasvoissa oli kaksi ihmeellistä, harmaalle vivahtavaa, melkein mustaa silmää. Kun kasvot hymyilivät, tuijottivat nuo silmät tyhjyyteen kuin kuvapatsaan silmät. Ne olivat todellakin kuin kivisen patsaan silmät tai oikeammin silmäkuopat, niin syvällä ne olivat päässä. Omasta puolestani sanon, että pidin niitä kunnioitusta herättävinä, ja arvelin, että mikä Kii mahtoi ollakin, ei hän ainakaan ollut petturi.
Tämä kummallinen pari kumarsi prinssille, ja prinssin viittauksesta istuutuivat he, Bakenkhonsu tuolille, koska hänen oli vaikeata nousta, ja Kii, joka oli nuorempi, kirjanoppineitten tavan mukaan lattialle.
"Mitä kerroin teille, Bakenkhonsu?" sanoi Kii vahvalla, mahtavalla äänellä, lopettaen sanat omituisella hihityksellä.
"Kerroitte minulle, tietäjä, että löytäisimme prinssin tästä huoneesta, jonka kuvasitte minulle tarkasti juuri sellaiseksi, kuin nyt näen sen, vaikka emme kumpainenkaan ole ennen käyneet täällä. Sanoitte myöskin, että siellä sisällä istuisi lattialla kirjuri Ana, jonka minä tunnen, vaan ette te, pitäen käsissään vahatauluja ja kynää. Hänen vieressään on ihmeellinen panssaripaita ja leijonatuppinen miekka."
"Sepä on kummallista", keskeytti prinssi, "mutta anteeksi, Bakenkhonsu näkee nämä asiat. Jos te, oi Kii, kertoisitte meille, mitä on kirjoitettu Anan tauluille, joita emme kumpainenkaan voi nähdä, ja olisi vielä ihmeellisempää, jos sanoisitte, onko sinne kirjoitettu mitään."
Kii hymyili ja tuijotti kattoon. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Kirjuri Ana käyttää pikakirjoitusta, jota ei ole helppo selittää. Kuitenkin näen kirjoitettuna tauluille erään talon hinnan, jonka hän on saanut jossakin kaupungissa, jonka nimeä ei ole mainittu — se on niin ja niin paljon. Myöskin näen sinne kirjoitettuna summan, minkä hän maksoi pois siitä palvelijalle, ja aasin ruoan kahdessa majatalossa, joissa hän poikkesi matkallaan. Se on niin ja niin paljon. Sitten on luettelo papyruskääröistä ja sanat: 'Sininen viitta', jotka on pyyhitty pois."
"Ana, onko se oikein sanottu?" kysyi prinssi.
"Aivan oikein", vastasin täynnä pelkoa, "ainoastaan sanat 'Sininen viitta', jotka totta kyllä kirjoitin taululle, on myös pyyhitty pois."
Kii hihitti ja käänsi silmänsä katosta minuun.
"Haluaisiko teidän Korkeutenne, että kertoisin teille, mitä on kirjoitettu tämän kirjanoppineen muistiin yhtä hyvin kuin sen, mitä on kirjoitettu noihin vahatauluihin, joita hän pitää käsissään? Niitä on helpompi selittää kuin noita toisia ja minä näen niissä paljon mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi salaisia sanoja, joita hänelle on puhunut joku korkea olento aivan äskettäin, suurista valtiollisista asioista, luullakseni. Tai teidän ylhäisyytenne mielipide siitä, miten vilun värinä kylmällä ilmalla joen partaalla seistessä muuttuu kuumuudeksi, kun astuu veteen ja vastaus siihen. Ja sanoja, jotka puhuttiin alabasterimaljaa rikottaessa. Sivumennen sanoen, kirjuri, hyvän kätköpaikan valitsitte maljan toiselle puoliskolle piilottaessanne sen arkun pohjalle kammiossanne, arkun, joka on suljettu nuoralla ja sinetöity Rameses toisen aikoina kovakuoriaissinetillä. Luullakseni maljan toinen puolisko on helpommin saatavissa", ja kääntyen ympäri hän tuijotti seinään, jossa näin vähän alabasterimaljan reunaa.
Minä istuin suu avoinna, sillä miten saattoi tuo mies tietää kaiken tämän? Mutta prinssi nauroi ääneen, sanoen:
"Ana, minä rupean tuumimaan, että pidätte huonosti asioita salassa. Ainakin luulisin niin, jollen muistaisi, ettei teillä ole vielä ollut tilaisuutta kertoa minulle, mitä prinsessa tuolla mahtoi teille sanoa, ja tuskin voitte tietää tämän huoneen seinässä olevasta petollisesta liukuvasta luukusta, jota en ole milloinkaan näyttänyt teille."
Taaskin Kii nauraa hihitti ja Bakenkhonsun leveille, ryppyisille kasvoille levisi hymy.
"Oi prinssi", aloitin minä, "vannon teille, ettei koskaan ole pieninkään sana —"
"Tiedän sen, ystävä", keskeytti prinssi, "mutta näyttää olevan sellaisiakin, jotka eivät odota sanoja, vaan lukevat 'ajatusten kirjasta'. Sentähden ei ole hyvä seurustella heidän kanssaan liian usein, sillä jokaisellahan on ajatuksia, joita ei tarvitse muitten tietää kuin hän itse ja Jumala. Tietäjä, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa aivan kuin me olisimme kahden."
"Tämä, prinssi, on asiani. Te teette matkan hebrealaisten luo, kuten kaikki olemme kuulleet. Nyt Bakenkhonsu ja minä sekä kaksi ennustajaa minun virkakunnastani olemme erityisesti tarkastelleet tulevaisuutta, joka koskee tätä matkaa. Sillä me kaikki rakastamme teitä ja tiedämme, miten paljon teidän menestyksenne merkitsee Egyptille. Vaikka se, mitä olemme saaneet tietää, eroaa muutamissa asioissa, on se toisissa vallan sama. Sentähden pidimme velvollisuutenamme kertoa teille, mitä olemme nähneet."
"Jatka, Kherheb."
"Ensiksi, että teidän Korkeutenne elämä joutuu vaaraan."
"Elämä on aina vaarassa, Kii. Menetänkö sen? Jos niin käy, älkää pelätkö kertoa sitä minulle."
"Emme tiedä sitä, mutta emme luule niin käyvän, päättäen muusta, mitä meille on ilmoitettu. Saimme tietää, ettei ainoastaan ruumiinne joudu vaaraan. Tuolla matkalla näette naisen, johon rakastutte. Tämä nainen, niin arvelemme, tuottaa teille paljon sekä surua että iloa."
"Silloin tuo matka on kenties tekemisen arvoinen, Kii, koska monet saavat kulkea kauas ennenkuin löytävät sen, jota voivat rakastaa. Kertokaa minulle, olenko nähnyt tuon naisen?"
"Siinä olemme sekaisin, prinssi, sillä näyttää siltä — epäilemättä olemme väärässä — että olette nähnyt hänet usein, usein, ja olette tuntenut hänet tuhansia vuosia sitten, niinkuin olette tuntenut tuon vieressänne olevan miehen tuhansia vuosia sitten."
Setin kasvot tulivat hyvin tarkkaavaisiksi.
"Mitä tarkoitatte, tietäjä?" kysyi hän katsoen häneen terävästi. "Mitenkä minä, joka olen vielä nuori, olen voinut tuntea jonkun naisen ja miehen tuhansia vuosia sitten?"
Kii tarkasteli häntä kummallisilla silmillään ja vastasi:
"Teillä on paljon arvonimiä, prinssi. Eikö yksi niistä ole 'Jälkeensyntyneitten Herra', ja jos on, niin miten saitte sen, ja mitä se merkitsee?"
"Se on nimeni. Mitä se merkitsee, en tiedä, mutta sain sen jonkun unen johdosta, jonka äitini näki yöllä ennen kuin synnyin. Kertokaa te minulle, mitä se merkitsee, koska näytte tietävän niin paljon."
"En osaa, prinssi. Tuota salaisuutta ei ole näytetty minulle. Kuitenkin tunsin nuoruudessani keski-ikäisen miehen, joka oli tietäjä, kuten minäkin, ja häneltä opin paljon. — Bakenkhonsu tässä tunsi hänet hyvin — sillä hän tutki tuota asiaa. Hän kertoi minulle olevansa varma, koska niin oli ilmoitettu hänelle, että ihmiset eivät elä ainoastaan kerran ja sitten lähde täältä iäksi. Hän sanoi, että ne elävät monta kertaa ja monissa muodoissa, vaikka aina tässä maailmassa, ja jokaisen elämän välillä on pimeyden muuri."
"Jos niin on, mitä hyötyä on elämästä, jota emme muista sen jälkeen kuin kuolema on sulkenut ovet?"
"Ovet on kerran jälleen avautuva, prinssi, ja näyttävä meille paikat, joiden läpi jalkamme ovat kulkeneet alusta alkaen."
"Uskontomme opettaa meille, Kii, että kuoleman jälkeen elämme iankaikkisesti jossakin muualla ruumiissamme, jotka saamme takaisin tuomiopäivänä. Iankaikkisuudella, jolla ei ole loppua, ei voi olla alkuakaan; se on ympyrä. Sentähden, jos on totta, että elämme uudelleen, niin täytyy senkin olla totta, että olemme eläneet aina."
"Se on hyvin perusteltu, prinssi. Ennen muinoin, ennen kuin papit alkoivat muodostella ihmisten ajatuksista kivimöhkäleitä ja rakentaa niistä temppeleitä tuhansille jumalille, monet pitivät tuota perustetta oikeana, kuten heidän mielestään oli vain yksi jumalakin."
"Niinhän on israelilaisillakin, joitten luo menen. Mitä sanotte heidän jumalastaan, Kii?"
"Että hän on sama kuin meidänkin monet jumalamme, prinssi. Ihmisten silmillä katsoen on Jumalalla monet kasvot, ja jokainen väittää, että ne, jotka hän näkee, ovat ainoan oikean Jumalan. Kuitenkin he ovat väärässä, sillä nehän ovat kaikki oikeita."
"Tai vääriä kenties, Kii, jollei petollisuuskin ole osa totuudesta. No niin, olette kertonut minulle kahdesta vaarasta, joista toinen kohtaa sydäntäni, toinen ruumistani. Onko mitään muuta ilmoitettu teidän viisaudellenne?"
"On, prinssi. Kolmas on se, että tämä matka lopulta on maksava teidän valtaistuimenne."
"Jos kuolen, niin se varmasti maksaa valtaistuimeni."
"Ei, prinssi, vaan eläessänne."
"Tiedättekö, Kii, että silloin voisin kantaa elämää paljon nöyremmin kuin valtaistuimella ollessani. Voisiko hänen Korkeutensa prinsessa tehdä samoin, se on eri asia. Sanotte siis, että jos menen tuolle matkalle, tulee toinen faraoksi minun tilalleni."
"Emme sano niin, prinssi. On totta, että meille on näytetty jonkun täyttävän paikkanne aikana, jolloin Egyptissä vallitsee hämmennys ja sekasorto, ja jolloin tuhannet kuolevat. Kuitenkin katsoessamme uudelleen, emme näe tuota toista, vaan teidät jälleen omalla paikallanne." Tässä minä, Ana, muistin näkyni Faraon salissa. "Asia on pahempi kuin luulin, sillä kerran luovuttuani kruunusta en luule, että minulla olisi mitään halua ruveta sitä jälleen kantamaan", sanoi Seti. "Kuka näyttää teille näitä asioita ja miten?"
"Meidän henkemme, joka on salainen itsemme, näyttää niitä meille, prinssi, ja monella tavalla. Toisinaan unien ja näkyjen, toisinaan vedenpinnalla näkyvien kuvien ja pelkkään hiekkaan merkittyjen kirjoitusten avulla. Kaikissa näissä muodoissa ja muissakin antaa henkemme, vetäen esille viisauden loppumattomat lähteet, jotka on kätketty jokaiseen ihmiseen, nähdä pilkahduksen totuudesta, kuten se antaa meille, jotka on kasvatettu siihen, voiman tehdä ihmeitä."
"Totuudesta. Ovatko nämä asiat, jotka kerroitte minulle, siis tosia?"
"Me uskomme niin, prinssi."