"Ja koska ne ovat tosia, täytyy niiden tapahtua. Mitä hyödyttää siis varoittaa sellaisesta, jonka täytyy tapahtua? Ei voi olla kahta totuutta. Mitä haluaisitte minun tekevän? Ettenkö menisikään tuolle matkalle? Mutta minunhan on mentävä, sillä jollen menisi, muuttuisi totuus valheeksi, joka on mahdotonta. Sanotte, että sallimus on määrännyt matkani ja mentyäni tapahtuu sellaisia ja sellaisia asioita. Ja kuitenkin neuvotte, etten menisi, sillä sitähän tarkoitatte. Oi, Kherheb Kii ja Bakenkhonsu, epäilemättä olette suuria tietäjiä ja hyvin viisaita, mutta on suurempi, joka hallitsee maailmaa viisaudella, johon verrattuna teidän on kuin vesipisara Niilissä. Kiitän teitä varoituksistanne, mutta huomenna matkustan Goshenin maahan täyttämään faraon käskyä. Jos palaan sieltä, puhumme näistä asioista tässä maailmassa. Jollen tule takaisin, puhumme kenties niistä jossakin muualla. Hyvästi!"
VI.
GOSHENIN MAA.
Prinssi Seti ja hänen suuri seurueensa pääsivät onnellisesti Goshenin maahan, minä, Ana, istuen hänen kanssaan vaunuissa. Se oli siihen aikaan, kuten nytkin, viljava maa, joka laajeni aivan tasaisena autioitten kukkularyhmien takana, joitten poikki kuljimme kaitaa, mutkikasta polkua pitkin. Kaikkialla tasangolla kulki kanavia, joitten välissä oli suuria peltoja, joihin juuri oli siemen kylvetty. Siellä oli myös vihreitä ruohoniittyjä, joissa oli laitumella satoja eläimiä, ja niiden takana, kuivuneilla rämemailla, kulki lammaslaumoja. Goshen, kylä, jos sitä niin voi nimittää, oli ainoastaan mitätön paikka. Siellä ei ollut muuta kuin joukko savimajoja, joitten keskellä oli rakennus, myös savesta, ja sen edessä kaksi tiileistä rakennettua pylvästä. Se oli tämän kansan temppeli, kuten meille kerrottiin, jonka sisimmäisiin osiin ei saanut kukaan muu astua kuin heidän ylimmäinen pappinsa. Minä nauroin nähdessäni sen, mutta prinssi nuhteli minua sanoen, ettei pitäisi tuomita henkeä ruumiin mukaan eikä jumalaa huoneen perusteella.
Me leiriydyimme kylän ulkopuolelle ja pian pääsimme selville, että tässä ja tuolla kauempana toisissa kylissä asui noin kymmenen tuhatta ihmistä, jotka useimmat kuljeskelivat leirimme ympärillä nähdäkseen meidät. Miehillä oli tulinen katse ja kyömynenä, nuoret naiset olivat kauniita ja miellyttäviä nähdä, vanhemmat naiset suurimmaksi osaksi pyyleviä ja hieman kömpelöitä, ja lapset hyvin suloisia. Kaikki oli puettu karkeisiin, kotikutoisiin, tumman värisiin liina-viittoihin, mutta naisten puvut olivat kirjaillut valkealla kankaalla. Huolimatta varallisuudesta, jota näimme ympärillämme olevissa pelloissa ja karjassa, ei heillä ollut paljon koristuksia, tai kenties oli ne kätketty meiltä.
Oli helppo nähdä, kuinka he vihasivat meitä egyptiläisiä ja vieläpä uskalsivat halveksiakin meitä. Viha näkyi heidän kiiluvista silmistään, ja minä kuulin heidän nimittävän meitä "epäjumalanpalvelijoiksi" ja kyselevän, missä jumalamme, härkä oli, sillä ollen tietämättömiä luulivat he meidän palvelevan Apis-härkää (kuten kenties jotkut rahvaasta tekevät) sensijaan, että pidämme tuota pyhää eläintä luonnon voimien vertauskuvana. Vieläpä he tekivät enemmänkin. Ensimmäisenä yönä tulomme jälkeen teurastivat he samanlaisen härän kuin Apis on ja aamulla löysimme sen tieltä lähellä leiriämme, ja sen nahkaan oli työnnetty suuri joukko vielä elävien sittiäisten teräviä pistimiä. Sillä he eivät taaskaan tienneet, ettei tuo kuoriainen ole egyptiläisten jumala, vaan ainoastaan Luojan vertauskuva. Sittiäinen pyörittää pallon mudasta ja laskee siihen munansa hautoakseen niitä, ja samoin Luoja pyörittää maailmaa, joka näyttää tulevan pyöreäksi, ja synnyttää siihen elämää.
Kaikki leirissämme olivat vihaisia tuosta häväistyksestä, paitsi prinssi, joka sanoi nauraen, että hän piti pilaa raakana, mutta sukkelana. Mutta pahemmin oli käydä. Eräs päihtynyt sotilas oli häväissyt hebrealaista naista, joka tuli yksin kanavasta vettä nostamaan. Huhu tästä lensi ja muutama tuhat israelilaista hyökkäsi leiriin, huutaen ja vaatien kostoa niin uhkaavalla tavalla, että oli välttämätöntä muodostaa vartijoista oikea sotajoukko.
Prinssi määräsi, että tyttö ja hänen sukulaisensa tuotaisiin esiin selittämään asiaa. Hän tuli itkien ja voivotellen, ja repien koristeitaan, samalla heittäen tuhkaa päänsä päälle, vaikka kävi selville, ettei sotilas ollut tuottanut hänelle mitään suurempaa vaaraa, sillä tyttö juoksi pakoon. Prinssi pyysi häntä näyttämään miehen, jos hän tuntisi sen, ja hän osoitti erästä kreivi Amenmeseksen henkivartijaa, jonka kasvot olivat täynnä aivankuin naisen kynnen jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, sanoi hän muistavansa vähän koko asiasta, mutta tunnusti, että hän oli nähnyt naisen kanavan rannalla kuun nousun aikana ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.
Tytön sukulaiset huusivat, että mies oli tapettava, koska hän oli yrittänyt häväistä korkeasyntyistä israelilaista naista. Siihen ei Seti suostunut, vaan sanoi, ettei se rikos tuota kenellekään kuolemaa, mutta lupasi hän määrätä miehen julkisesti ruoskittavaksi. Silloin Amenmeses, joka piti sotilaistaan, hyökkäsi kiivaasti esille sanoen, ettei hänen palvelijaansa saisi koskeakaan siksi, että tämä oli yrittänyt hyväillä kaunista israelilaista naista, jolla ei ollut mitään asiaa liikkua yksin yöllä. Hän lisäsi, että jos mies ruoskittaisiin, hän ja hänen seurueensa poistuisivat leiristä ja marssisivat takaisin ilmoittamaan faraolle.
Keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa ilmoitti prinssi naiselle ja tämän sukulaisille faraon määräyksen, että hän tahtoi tuomita asiat, ja käski heitä tulemaan hoviin kuukauden kuluttua ja esittämään siellä syytteensä sotamiestä vastaan. He lähtivät pois tyytymättöminä, sanoen, että Amenmeses oli häväissyt heidän tytärtään vielä enemmän kuin hänen palvelijansa oli tehnyt. Ja kaiken tämän loppu oli se, että seuraavana yönä löydettiin sotilas kuolleena, ruumis puukon iskuja täynnä. Tyttöä, hänen vanhempiaan ja veljiään ei voitu löytää, sillä he olivat paenneet erämaahan, eikä ollut mitään merkkiä, mikä olisi näyttänyt, kuka sotamiehen oli murhannut. Sentähden ei voitu tehdä mitään muuta kuin haudata ruumis.
Seuraavana aamuna alkoi tarkastus tavanmukaisine juhlallisuuksineen. Prinssi Seti ja kreivi Amenmeses ottivat paikan suuren teltan toisessa päässä, neuvonantajat heidän takanaan ja kirjurit, joiden joukossa minäkin, istuutuivat heidän jalkojensa juureen. Silloin saimme kuulla, että nuo kaksi profeettaa, jotka näin Faraon hovissa, eivät olleet Goshenin maassa, vaan olivat lähteneet sieltä ennen meidän tuloamme "uhraamaan Jumalalle erämaassa", eikä kukaan tiennyt, milloin he palaisivat. Tuli kuitenkin muita vanhimpia ja pappeja, jotka alkoivat esittää valituksiaan, joita he kertoivat laveasti ja suurella kiivaudella, useasti kaikki yhtä aikaa puhuen. Siksi oli vaikeata tulkita heidän puheitaan, he kun väittivät, etteivät osanneet Egyptin kieltä.
Sitäpaitsi aloittivat he kertomuksen aivan alusta, jolloin he olivat tulleet Egyptiin satoja vuosia sitten. Heidän apunaan oli silloin ollut sen aikaisen faraon visiiri, joku Yusuf, mahtava ja älykäs mies heidän suvustaan, joka nälänhädän aikana kokosi viljaa ja myi sitä myös. Tämä farao oli Hyksos-kansasta, eräs noita paimentolaiskuninkaita, joita me egyptiläiset vihasimme ja monen taistelun jälkeen saimme pois valtaistuimelta. Näitten paimentolaiskuninkaitten aikana tuli israelilaisista niin rikas ja mahtava kansa, että jälkeen päin tulevat faraot, jotka eivät pitäneet heistä, alkoivat pelätä heitä.
Näin kauaksi päästiin kuulustelussa ensimmäisenä päivänä.
Seuraavana päivänä alkoi kertomus heidän rasituksistaan, jonka alaisina he kuitenkin vielä lisääntyivät kuin hyttyset Niilin varsilla. Ja heistä tuli niin vahva ja monilukuinen kansa, että viimein Rameses Suuri teki katalan teon määrätessään heidän poikalapsensa kuolemaan. Tätä määräystä ei milloinkaan toteutettu, koska faraon oma tytär, hän joka löysi Moseksen joen kaislikosta, puolusti heitä.
Tässä viittasi prinssi väsyneenä hälinään ja kuumuuteen, joka johtui suuresta väentungoksesta, ja lopetti istunnon määräten sitä jatkettavaksi seuraavana päivänä. Käskien minua seuraamaan itseään, hän määräsi vaunut, ei omiaan, laitettaviksi kuntoon, ja vaikka minä pyysin, ettei hän tekisi niin, lähti hän liikkeelle ilman vartijoita, ainoastaan minä ja vaununajaja olimme mukana. Hän sanoi tahtovansa omin silmin nähdä, miten tämä kansa teki työtä.
Hebrealainen poika otettiin oppaaksi juoksemaan hevosten edellä, ja niin ajoimme erään kanavan rannalle, jossa israelilaiset tekivät tiilejä savesta. Kun ne oli kuivattu auringonpaisteessa, lastattiin ne veneisiin, jotka olivat siellä odottamassa, ja vietiin muualle Egyptiin käytettäviksi faraon rakennuksiin. Tuhansia miehiä oli täällä työssä uupuneina raatamisestaan egyptiläisten työnjohtajien määräysten alaisina; nämä laskivat tiilet leikkaamalla pykäliä sauvaan, tai toisinaan kirjoittamalla niiden luvun levyille. Nämä johtajat olivat julmia miehiä, suurimmaksi osaksi alhaisista kansan luokista, jotka käyttivät raakaa puhetta orjiaan kohtaan. Eivätkä he tyytyneet vaan sanoihin. Huomattuamme eräässä paikassa kansaa kokoontuneena ja kuullessamme huutoa, menimme katsomaan, mitä siellä tapahtui. Näimme maassa makaamassa pojan, jota oli niin julmasti piesty nahkapiiskoilla, että veri virtasi hänestä. Prinssin viittauksesta kysyin minä, mitä poika oli tehnyt ja vastattiin raa'asti, sillä työnjohtajat ja heidän vartijansa eivät tienneet keitä olimme, että viimeksi kuluneitten kuuden päivän aikana oli hän valmistanut ainoastaan puolet tiileistä, jotka oli määrä tehdä.
"Päästäkää hänet!" sanoi prinssi levollisesti.
"Kuka sinä olet, joka määräät minua?" kysyi työnjohtaja, joka piteli poikaa kiinni sillä aikaa kuin vartijat pieksivät häntä. "Mene tiehesi, tai saat samaa kuin tämä laiskuri."
Seti katsoi mieheen ja katsoessaan hänen huulensa valkenivat.
"Sano hänelle!" sanoi hän minulle.
"Koira", läähätin minä, "etkö tiedä, kuka tämä herra on, jolle uskallat puhua noin?"
"En, eikä ole väliäkään. Lyö, vartija!"
Silloin prinssi, jonka pukua peitti yleisesti käytetty väljähihainen viitta, veti sen auki, jolloin tuli näkyviin rintakoriste, jota hän oli käyttänyt hovissa. Se oli kaunis kultainen esine, johon oli kirjoitettu hänen kuninkaalliset nimensä ja arvonsa mustalla ja punaisella emaljilla. Myös nosti hän ylös oikean kätensä, jossa oli faraon sinetti, jota hän käytti, ollessaan tämän valtuutettuna. Miehet tuijottivat häneen. Sitten eräs, joka oli älykkäämpi kuin muut, huusi:
"Kautta jumalien, tämähän on hänen ylhäisyytensä Egyptin prinssi!"
Sen kuullessaan kaikki heittäytyivät kasvoilleen.
"Nouse", sanoi Seti pojalle, joka katseli häntä unhottaen ihmetyksestä tuskansa, "ja kerro minulle, miksi et ole valmistanut tiilimäärääsi?"
"Herra", nyyhkytti poika huonolla egyptin kielellä, "kahdesta syystä. Ensiksi, koska olen raajarikko, katsokaa", ja hän nosti vasenta käsivarttaan, joka oli surkastunut ja ohut kuin muumion, "enkä siksi voi tehdä työtä nopeasti. Toiseksi, koska äitini, jonka ainoa lapsi minä olen, on leski ja makaa niin sairaana vuoteessa, ettei ole ketään, joka voisi koota olkia minulle, kuten farao on määrännyt meitä tekemään. Sentähden kuluu minulta monta tuntia olkien etsintään, koska minulla ei ole varoja, millä maksaisin, jos joku toinen tekisi sen edestäni."
"Ana", sanoi prinssi, "kirjoita muistiin tämän nuorukaisen nimi ja asuntopaikka, ja jos hänen kertomuksensa nähdään todeksi, pidä huolta, että hänen ja hänen äitinsä puutteet poistetaan, ennen kuin lähdemme Goshenista. Kirjoita myös tämän työnjohtajan ja hänen apulaistensa nimet muistiin, ja käske heidän tulla leiriini huomen aamulla auringon nousun aikaan, jolloin heidän tekonsa tuomitaan. Sano vielä pojalle, että koska hän on jumalien vaivaama, vapauttaa Farao hänet tiilien teosta ja kaikesta muusta valtion työstä."
Tehdessäni työtä käskettyä painoivat työnjohtaja ja hänen seuralaisensa päänsä maahan ja rukoilivat armoa. He olivat pelkureita, niinkuin julmurit aina ovat. Hänen korkeutensa ei vastannut heille sanaakaan, katsoi vain heitä kylmästi, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa, jotka olivat niin lempeät, olivat muuttuneet peloittaviksi. Sitä ajattelivat nuokin miehet, sillä samana yönä he pakenivat Syriaan, jättäen perheensä ja Jumalansa, eikä heitä enään milloinkaan nähty Egyptissä.
Kun olin lopettanut kirjoitukseni, kääntyi prinssi ja mennen vaunujen luo, jotka odottivat, käski ajajaa ohjaamaan vaunut sillalle, joka vei kanavan yli. Ajoimme hetken ääneti pitkin polkua, joka kulki viljellyn seudun ja aution erämaan rajalla. Viimein osoitin laskevaa aurinkoa ja kysyin, eikö ollut jo aika palata takaisin.
"Miksi?" vastasi prinssi. "Aurinko pimenee, mutta tuolta nousee täysikuu antamaan meille valoaan, ja mitä meillä on pelättävää, kun on miekat vyöllämme ja viittamme alla hänen korkeutensa Usertin panssaripaita? Oh, Ana, olen väsynyt ihmisiin ja heidän julmuuksiinsa, huutoihinsa ja tuskiinsa, ja minusta tuntuu tämä autio korpi rauhan paikalta, sillä näyttää siltä kuin lähestyisin täällä omaa sieluani ja taivasta, josta se on tullut; ainakin toivon niin."
"Teidän ylhäisyytenne on onnellinen omatessaan sielun, jota hän haluaa lähestyä. Meidän kaikkien laitamme ei ole niin", vastasin nauraen, sillä koetin kääntää hänen ajatuksensa muualle asioilla, joista hän piti.
Juuri silloin hevoset, jotka eivät olleet kaikkien parhaita, pysähtyivät erään hiekkatörmän juurelle. Eikä Seti sallinut ajajan lyödä niitä, vaan käski hänen antaa niiden levätä hetken. Sillä aikaa me nousimme vaunuista ja kuljimme autiota kukkulaa kohden, hän nojaten käsivarteeni. Kun saavuimme sen harjalle, kuulimme nyyhkytystä ja hiljaista puhetta kukkulan toiselta puolen. Kuka tuo puhuja ja nyyhkyttä ja oli, emme voineet nähdä tamariskipensaitten takia, jotka kerran olivat muodostaneet aidan.
"Lisää julmuutta, tai ainakin surua", kuiskasi Seti. "Menkäämme katsomaan."
Hiivimme tamariskipensaitten luo ja kurkistaessamme niitten kohenen kevyitten latvojen välistä näimme suloisen näyn erämaan kuun kirkkaassa valossa. Tuossa noin viiden askeleen päässä seisoi nuori ja kaunisvartaloinen nainen valkeassa puvussa. Hänen kasvojansa emme voineet nähdä, sillä ne oli käännetty meistä poispäin ja pitkä, musta tukkakin, joka liehui olkapäillä, peitti niitä. Hän rukoili ääneen, puhuen välillä hebreaa, jota me kumpikin ymmärsimme jonkun verran, ja välillä egyptin kieltä, kuten sellainen, joka on tottunut ajattelemaan kummallakin kielellä. Vähän päästä keskeytti rukouksen nyyhkytys.
"Oi kansani Jumala", sanoi hän, "riennä minulle apuun ja vie minut turvallisesti kotiin, ettei Sinun lapsesi jäisi yksin korpeen petoeläinten eikä ihmisten saaliiksi, ihmisten, jotka ovat pahempia kuin eläimet."
Sitten hän nyyhkytti, polvistui olkitaakan päälle ja alkoi jälleen rukoilla.
"Oi Jumala", sanoi hän, "oi isieni Jumala, auta kurjaa sydäntäni, auta kurjaa sydäntäni."
Aioimme juuri astua esiin ja kysyä häneltä, mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä käänsi päätään niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen. Ne olivat niin suloiset, että minä pidätin henkeäni ja prinssi vieressäni säpsähti. Totisesti ne olivat enemmän kuin suloiset, sillä niinkuin valo loistaa alabasterimaljan tai helmen läpi, samoin tämän naisen henki loisti kyyneleisten kasvojen läpi, tehden ne salaperäisiksi näin yöllä. Silloin ymmärsin, varmaan ensi kerran, että se on sielu, joka todellisesti kaunistaa sekä naisen että miehen, eikä ruumis. Valkea alabasterimaljakko, miten kaunis lieneekin, on kuitenkin vain malja; se on kätketty valo, joka antaa sille tähden loistavan kauneuden. Ja nuo silmät, nuo suuret, uneksivat silmät täynnä kyyneliä ja väriltään kuin loistavat lasurikivet. Oi! Kuinka olisi voinut katsoa niihin ihastumatta!
"Merapi", kuiskasin minä.
"Israelin kuu", mumisi Seti, "täynnä kuun valoa, suloinen kuin kuu, salaperäinen kuin kuu ja palvelemassa kuuta, äitiään."
"Hän on hädässä, auttakaamme häntä", sanoin.
"Ei, odotetaan hetkinen, Ana, sillä emme milloinkaan enään, ette te enkä minä, saa nähdä tällaista näkyä."
Vaikka puhuimme hiljaa hengähtämättä, luulen, että neito kuuli puheemme. Ainakin hänen kasvonsa muuttuivat pelokkaan näköisiksi. Hän nousi äkkiä, nosti maasta suuren olkikimpun, jonka päällä hän oli ollut polvillaan, ja asetti sen päänsä päälle. Hän juoksi muutamia askelia, horjahti sitten ja vaipui maahan hiljaa valittaen. Siinä samassa olimme hänen vieressään. Hän tuijotti meihin pelästyneenä, sillä hän ei voinut nähdä keitä olimme tavallisten avarapäähineisten viittojemme tähden, jotka tekivät meidät yöllä liikkuvien varkaiden tai beduiini orjakauppiaiden näköisiksi.
"Oi, herrat", sanoi, hän "älkää tehkö minulle pahaa. Minulla ei ole mitään arvokasta paitsi tämä taikakalu."
"Kuka olette ja mitä teette täällä?" kysyi prinssi muuttaen ääntään.
"Herrat, olen Merapi, leviitta Nathanin tytär, hänen, jonka kirottu egyptiläinen kapteeni Khuaka murhasi Taniksessa."
"Kuinka uskallatte nimittää egyptiläisiä kirotuiksi?" kysyi Seti tehden äänensä äreäksi peittääkseen nauruaan.
"Oi, herrat, koska he ovat — tarkoitan, että luulin teitä arabialaisiksi, jotka vihaavat heitä, kuten mekin. Ainakin tämä egyptiläinen oli kirottu, sillä arvoisa prinssi Seti, Faraon perillinen, antoi mestata hänet tuosta rikoksesta."
"Ja vihaatteko myös arvoisaa prinssi Setiä, Faraon perillistä, ja sanotteko häntäkin kirotuksi?"
Tyttö arveli ja sanoi sitten epäillen:
"En, minä en vihaa häntä."
"Miksi ette, kun kerran vihaatte egyptiläisiä, joista hän on ensimmäisiä ja sentähden kahdenkertaisesti vihattavan arvoinen, ollen sortajanne Faraon poika?"
"Siksi, että olen koettanut parhaani, mutta en voi. Ja myös siksi", hän lisäsi iloissaan, löydettyään hyvän syyn, "koska hän kosti isäni kuoleman."
"Se ei ole mikään syy, tyttö, sillä lakihan määräsi hänet niin
tekemään. Sanotaan, että tuo koira, Faraon poika, on täällä
Goshenissa jollakin asialla. Onko se totta, ja oletteko nähnyt hänet?
Vastatkaa, sillä me erämaan asukkaat haluamme tietää sen."
"Uskon, että se on totta, mutta en ole nähnyt häntä".
"Miksi ette, jos hän kerran on täällä?"
"Koska en halua, herra. Miksi haluaisi Israelin tytär katsella
Egyptin prinssin kasvoja?"
"Sitä en todellakaan tiedä", vastasi Seti unhottaen teeskennellyn äänensä. Mutta huomattuaan, että tyttö katsoi häntä tarkasti, lisäsi hän jurosti:
"Veli, joko tämä nainen valehtelee tai sitten hän ei ole kukaan muu kuin neito, jota sanotaan Israelin kuuksi, ja joka asuu enonsa, leviitta Jabezin luona. Mitä tuumit, veli?"
"Minä luulen, että hän valehtelee, ja kolmesta syystä", vastasin yhtyen pilaan. "Ensiksi, hän on liian vaalea ollakseen mustaa hebrealaista verta."
"Oi, herra", voivotti Merapi, "äitini oli korkea-arvoinen nainen Syrian vuoristosta ja hänellä oli niin valkea iho kuin maito ja silmät taivaan siniset."
"Toiseksi", jatkoin huomioonottamatta hänen puhettaan, "jos suuri prinssi Seti on todellakin täällä Goshenissa ja tyttö asuu täällä, on mahdotonta, ettei hän olisi mennyt katsomaan prinssiä. Koska hän on nainen, on ainoastaan kaksi syytä, jotka pidättäisivät häntä siitä, toinen — että hän pelkää ja vihaa häntä, jota hän ei sano tekevänsä, ja toinen — että hän pitää hänestä liian paljon, ja ollen varovainen, pitää viisaimpana, ettei enää näe häntä."
Kuultuaan ensimmäisen syyn katsoi Merapi ylös ja pani huulensa kuin vastatakseen. Sitten hän painoi silmänsä alas ja näytti äkkiä hillitsevän itsensä, samalla kun näin kuun valossakin punan kohoavan hänen kasvoilleen ja pitkin valkoisia käsivarsiaan.
"Herra", läähätti hän, "miksi loukkaatte minua? Vannon, etten milloinkaan tähän hetkeen asti ole ajatellut sellaista. Se olisi todellakin rikos."
"Epäilemättä", huomautti Seti, "vaikka kuitenkin sellainen, jonka kuninkaat voisivat suoda anteeksi."
"Kolmanneksi", jatkoin minä yhä, ikäänkuin en olisi kuullut heitä kumpaakaan, "jos tämä tyttö olisi se, joka hän väittää olevansa, ei hän kulkisi yksin yöllä erämaassa, sillä olen kuullut arabialaisten kesken puhuttavan, että Merapi, leviitta Nathanin tytär, ei ole mitään alhaista sukua ja hänen omaisensa ovat rikkaita. Kuitenkin, niin paljon kuin hän valehteleekin, voimme nähdä omin silmin, että hän on kaunis."
"Niin, veli, ja se on meidän onnemme, sillä epäilemättä saamme hänestä hyvän hinnan tuolla erämaassa orjakauppiailta."
"Oi, herra", huusi Merapi kooten viittansa helmat, "te ette ole varmastikaan, niin minusta tuntuu, vaikka en tiedä miksi, mikään ilkeä varas. Te, jolla on äiti ja kenties sisaria, ette tuomitse naiselle sellaista kohtaloa. Älkää tuomitko minua väärin siksi, että olen yksin. Farao on määrännyt, että meidän on koottava olkia tiilien tekoa varten. Tänä aamuna lähdin kauas hakemaan naapurilleni, jonka vaimo on sairaana. Mutta ennen auringon laskua kompastuin ja satutin itseni terävään kiveen. Katsokaa", ja nostaen jalkaansa näytti hän meille haavoitettua nilkkaansa, josta vieläkin vuosi verta, näky, joka liikutti meitä, "ja nyt en voi kulkea ja kantaa tätä olkitaakkaa, jonka olen sellaisella vaivalla koonnut."
"Ehkäpä hän puhuu totta, veli", sanoi prinssi, "ja jos viemme hänet kotiin, emme kai saa niinkään pientä palkintoa leviitta Jabezilta. Mutta sanokaa minulle ensin, neiti, mikä rukous se oli, jonka lausuitte kuulle, että Hathor pelastaisi sielunne?"
"Herra", vastasi hän, "ainoastaan epäjumalia palvelevat egyptiläiset rukoilevat Hathoria, rakkauden jumalatarta."
"Minä luulin, että koko maailma rukoilee rakkauden jumalatarta, neiti. Mutta mitä rukoilitte? Onko kenties joku mies, jonka haluaisitte omaksenne?"
"Ei ole", vastasi hän vihaisesti.
"Miksi sitten tarvitsee sydämenne niin paljon apua, kuten äsken pyysitte? Onko kenties joku, jota ette halua?"
Hän painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
"Tule, veli", sanoi prinssi, "tämä neito on väsynyt meihin ja minä sanon, että jos hän olisi rehellinen nainen, vastaisi hän kysymyksiimme paljon kernaammin. Menkäämme ja jättäkäämme hänet. Kun hän ei voi kulkea, voimme ottaa hänet myöhemmin, jos haluamme."
"Herrat", sanoi hän, "olen iloinen, että menette, sillä hyeenat ovat turvallisempaa seuraa kuin kaksi miestä, jotka uhkaavat myydä avuttoman naisen orjuuteen. Kuitenkin, kun nyt eroamme enää milloinkaan tapaamatta toisiamme, tahdon vastata kysymykseenne. Rukouksessa, jota ette hävenneet kuunnella, en pyytänyt saada rakastajaa, vaan pyysin päästä eroon eräästä."
"Nyt Ana", sanoi prinssi purskahtaen nauruun ja heittäen pois mustan viittansa, "saatte ottaa selville sen onnettoman miehen nimen, josta neiti Merapi haluaa päästä eroon, sillä minä en uskalla."
Tyttö tuijotti häntä kasvoihin ja päästi hiljaisen huudahduksen.
"Ah!" sanoi hän. "Olin tuntevinani äänenne, kun kerran unohditte osanne. Prinssi Seti, luuleeko teidän ylhäisyytenne, että oli ystävällisesti tehty ilveillä yksinäisen ja peloissaan olevan kanssa?"
"Neiti Merapi", vastasi hän hymyillen, "älkää suuttuko; te ette kertonut meille mitään, jota emme olisi tienneet. Kaiketi muistatte, että sanoitte Taniksessa olevanne kihloissa ja se kuului äänestänne. — Sallikaa minun nyt sitoa haavanne."
Sitten hän polvistui, leikkasi hienosta juhlaviitastaan kaistaleen ja alkoi sitoa hänen jalkaansa taitavasti, sillä hän oli ihmeellisen, aavistamattoman kätevä mies. Hänen siinä puuhaillessaan katselin minä heitä ja näin heidän katseensa kohtaavan toisensa, näin vielä kerran veren syöksyvän Merapin otsalle. Silloin aloin tuumia, että oli sopimatonta Egyptin prinssin leikkiä lääkäriä sitomalla naisen vammoja erämaassa, ja ihmettelin, miksi hän ei ollut jättänyt tuota alhaista työtä minulle.
Pian oli side valmis ja kiinnitetty kuninkaallisella kovakuoriaisenpäisellä kultaisella neulalla, jota prinssi kantoi puvussaan. Neulaan oli kaiverrettu kruunu ja sen alapuolella olivat sanat: "Ylä- ja alamaan hallitsija", joka oli Faraon virka- ja arvonimi.
"Katsokaa, neiti", sanoi prinssi, "teillä on Egypti jalkojenne alla", ja kun tyttö kysyi, mitä hän tarkoitti, luki hän kirjoituksen neulasta, jolloin Merapi punastui kolmannen kerran. Sitten nosti Seti hänet maasta, asettaen hänet nojaamaan koko painollaan olkaansa vastaan, sanoen pelkäävänsä kuoriaisen, jota hän piti hyvin arvokkaana, särkyvän.
Niin lähdimme, minä jäljessä kantaen olkitaakkaa prinssin pyynnöstä, sillä, hän sanoi, kun ne on koottu sellaisella vaivalla, niitä ei saa jättää sinne. Saavuttuamme vaunujen luo löysimme ajajan nukkumasta ja opas oli juossut tiehensä. Prinssi nosti Merapin vaunuihin viittansa päälle ja kääri hänet minun kaapuuni, jonka hän lainasi minulta sanoen, etten tarvitsisi sitä olkia kantaessani. Sitten kiipesi hän itse viereen ja vaunut lähtivät liikkeelle pitkin jalkapolkua. Kulkiessani siellä jäljessä kantaen olkia, jotka tukkivat korvani, en kuullut mitään heidän puheestaan, jos he ollenkaan puhuivatkaan ajajan läsnäollessa. Enkä totta sanoen kuunnellutkaan, sillä olin vaipunut ajatuksiini tuumien näitten hebrealaisraukkojen kovaa kohtaloa, heidän kun täytyi koota tällaista likaista ainetta ja kantaa sitä niin kauaksi. Olivathan oljet niin painaviakin, kun savea tarttui niiden juuriin.
Emme nytkään, niin sattui, päässeet Gosheniin ilman harmia. Juuri kun olimme kulkeneet kanavan sillan yli näin, katsoessani taaksepäin, kirkkaassa kuunvalossa nuoren miehen juoksevan meitä kohti. Hän oli hebrealainen, hoikka, hyvinpuettu ja kaunismuotoinen. Hänen silmänsä olivat tummat ja tuliset, nenä käyrä, hampaat säännölliset ja valkoiset, ja pitkä, musta tukka riippui mahtavana olkapäillä. Hänellä oli puinen sauva kädessään ja paljas puukko vyötäisillä. Nähdessään vaunut, hän tarkasteli niitä ja kysyi sitten hebreaksi, olivatko matkustajat sattuneet näkemään nuorta israelilaista naista, joka oli kadoksissa.
"Jos etsit minua, Laban, olen täällä", huudahti Merapi viitan sisästä.
"Mitä teet siellä yksin egyptiläisen kanssa?" sanoi mies kiivaasti.
Mitä sitten seurasi, en tiedä, sillä he puhuivat niin nopeasti outoa kieltään, etten ymmärtänyt heitä. Viimein kääntyi Merapi prinssiin päin sanoen:
"Herra, tämä on sulhaseni Laban, joka käskee minua lähtemään vaunuista ja seuraamaan häntä parhaani mukaan."
"Ja minä, neiti, määrään, että teidän on jäätävä tähän. Sulhasenne
Laban voi seurata meitä."
Nyt Laban suuttui, johon huomasin hänellä olevan taipumusta, ja ojensi kätensä työntääkseen Setin tieltään ja tarttuakseen Merapiin.
"Varokaa itseänne, mies", sanoi prinssi, jolloin minä heitin oljet maahan, vedin esille miekkani ja juoksin heidän väliinsä huutaen:
"Orja, aiotko koskea käsinesi Egyptin prinssiin?"
"Egyptin prinssiin!" sanoi hän, vetäytyen hämmästyneenä taaksepäin, sitten lisäten jurosti: "Mitä tahtoo Egyptin prinssi minun kihlatultani?"
"Hän auttaa häntä, joka on haavoittunut, kotiin, löydettyään hänet avuttomana erämaasta noitten kirottujen olkien hausta", vastasin.
"Eteenpäin, ajaja", sanoi prinssi, ja Merapi lisäsi: "Ole hyvä, Laban, ja kanna oljet, jotka hänen Ylhäisyytensä seuralainen on kuljettanut sellaisen väsyttävän matkan."
Tämä epäili hetken, sieppasi sitten nipun käteensä ja asetti sen päänsä päälle.
Kun kuljimme siinä vierekkäin, niin hänen paha luontonsa näytti voittavan hänet. Lakkaamatta hän nurisi sitä, että Merapi oli yksin vaunuissa egyptiläisen kanssa. Viimein en voinut sitä enään kuunnella.
"Olkaa vaiti, mies", sanoin. "Vähiten kaikista ihmisistä tulisi teidän syyttää hänen ylhäisyyttään, sillä hänhän on kostanut tämän naisen isän murhan ja nyt on pelastanut hänet itsensä joutumasta koko yöksi erämaan villien petojen ja ihmisten joukkoon."
"Tuosta ensimmäisestä seikasta olen kuullut enemmän kuin tarpeeksi", vastasi hän, "ja toisesta tulen myös kuulemaan samoin. Siitä saakka kun morsiameni tapasi tämän prinssin, on hän katsonut minuun toisenlaisilla silmillä ja puhutellut minua erilaisella äänellä. Niin, ja kun minä joudutan naimista, sanoo hän, ettei se voi käydä päinsä vielä pitkiin aikoihin, koska hän suree isäänsä — tosiaankin isäänsä, jolle hän ei koskaan antanut anteeksi sitä, että tämä kihlasi hänet minulle seuraten kansamme tapoja."
"Ehkäpä hän rakastaa jotakuta toista miestä", utelin minä haluten saada tietää mahdollisimman paljon tästä neidosta.
"Hän ei rakasta ketään ihmistä, ei ainakaan jonkun aikaa sitten rakastanut ketään muuta kuin itseään."
"Kenties noin suloinen ihminen haluaa ylhäistä avioliittoa."
"Ylhäistä!" huudahti hän kiivaasti. "Kuinka voi hän haluta ylhäisempää kuin minut, joka olen Juudan sukukunnan ylimys, ja siksi paljon suurempi kuin tuollainen nousukas prinssi tai mikään muu egyptiläinen, suurempi itse Faraotakin."
"Varmaankin olette heimonne torventoitottaja", ivasin minä, sillä sisuni kuohui.
"Mitä?" hän kysyi. "Eivätkö hebrealaiset ole suurempia kuin egyptiläiset, kuten nuo sortajat pian saavat oppia, ja eikö israelilainen ylimys ole enemmän kuin mikään epäjumalanpalvelija teidän kansanne keskuudesta?"
Katsoin tuota miestä halvassa puvussaan ja likaisena tiilien valmistuksesta ihmetellen hänen julkeuttaan. Epäilemättä hän uskoi, mitä hän sanoi. Näin sen hänen ylpeästä katseestaan ja ryhdistään. Hän luuli, että hänen heimonsa oli suurempiarvoisempi kuin meidän suuri, ikivanha kansamme ja hän, oppimaton nuorukainen, oli yhdenvertainen tai suurempi kuin Farao. Silloin minä, suuttuen tuollaisesta herjauksesta, vastasin:
"Sanotte niin, mutta pankaamme se koetukselle. Olen vain kirjanoppinut, mutta olen nähnyt sotaakin. Viipykää hetkinen, niin saamme nähdä, kumpi on parempi, israelilainen ylimyskö vai egyptiläinen kirjanoppinutko?"
"Mielelläni suostuisin siihen, kirjuri", vastasi hän, "jollen huomaisi teidän juontanne. Te haluatte minua viivyttää täällä kenties murhataksenne minut jollakin viekkaalla keinolla, isäntänne sillä aikaa nauttiessa Israelin kuun hymyilystä. Sentähden en tahdo jäädä, mutta toisen kerran teemme, kuten haluatte, ja kenties piankin."
Ajattelin, että minun olisi pitänyt lyödä häntä vasten kasvoja, vaikka en ollenkaan riitaa rakastakaan. Mutta siinä samassa tuli näkyviin egyptiläisiä ratsumiehiä, joita johti itse kreivi Amenmeses. Nähdessään prinssin vaunuissa pysähtyivät he ja tervehtivät. Amenmeses hypähti maahan.
"Olemme tulleet etsimään teidän ylhäisyyttänne", sanoi hän, "peläten, että joku vahinko olisi kohdannut teitä."
"Kiitän teitä, serkku", vastasi prinssi, "mutta vahinko on sattunut toiselle, eikä minulle."
"Se on hyvä, teidän Korkeutenne", sanoi kreivi tarkastaen hymyillen Merapia. "Mihin on neitiä haavoitettu? Ei sydämeen ainakaan, siitä olen varma."
"Ei, serkku, vaan jalkaan, ja siksi hän ajaakin kanssani vaunuissa."
"Teidän Ylhäisyytenne oli ystävällinen onnettomalle. Pyydän teitä antamaan minulle paikkanne tai sallikaa minun nostaa tyttö hevosen selkään."
"Ajakaa eteenpäin", sanoi prinssi.
Niin tulimme kylään sotilaiden seuraamina, joitten kuulin laskevan pilaa prinssistä ja Merapista, minkä Labankin näkyi kuulevan katsoen tuimasti ympärilleen ja purren hampaitaan. Vaunut pysähtyivät Merapin osoituksesta hänen enonsa Jabezin asunnon luona; hän oli valkopartainen, viekassilmäinen, vanha mies. Tämä ryntäsi esille savikattoisen asuntonsa ovesta huutaen, ettei hän ollut tehnyt sellaista pahaa, että sotilaiden tarvitsisi tulla häntä ottamaan.
"Nuo egyptiläiset eivät aio ottaa teitä, vaan sisarentyttärenne ja morsiameni", huusi Laban, jolle sotilaat ja muutamat ympärille kokoontuneet naiset nauroivat. Sillä aikaa auttoi prinssi Merapia astumaan vaunuista, nostaen hänet maahan. Tuo näky näytti raivostuttavan Labania, joka hyökkäsi esiin riistääkseen tytön hänen käsivarsiltaan — ja yrittäen sysätä hänen ylhäisyytensä syrjään. Sotilaiden päällikkö — joka oli faraon henkivartijain upseeri — kohotti miekkansa ja antoi sen lavalla Labanille päähän sellaisen iskun, että hän kaatui kasvoilleen ja makasi siinä voihkien.
"Viekää pois tuo hebrealainen koira ja ruoskikaa hänet!" huusi kapteeni. "Saako tuollainen koskea Egyptin kuninkaalliseen vereen?"
Sotilaat juoksivat esiin täyttääkseen hänen käskynsä, mutta Seti sanoi levollisesti:
"Antakaa miehen olla, ystävät. Hän ei osaa käyttäytyä, siinä kaikki.
Onko hän haavoittunut?"
Hänen puhuessaan ryömi Laban jaloilleen ja peläten pahempia seurauksia, pakeni hän sadatellen ja heitti prinssiin vihaisen katseen.
"Hyvästi, neiti", sanoi Seti. "Toivon, että pian paranette."
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi hän katsellen hämmentyneenä ympärilleen. "Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, että saan palauttaa teidän kultaisen neulanne."
"Ei, pitäkää se, neiti, ja jos milloin olette hädässä tai pulassa, lähettäkää se minulle ja teiltä ei ole puuttuva apua." Merapi vilkaisi häneen ja purskahti itkuun. "Miksi itkette?" kysyi prinssi.
"Oi, teidän ylhäisyytenne, pelkään, että hätä on jo lähellä. Sulhasellani Labanilla on kostonhimoinen sydän. Auttakaa minut sisälle, eno."
"Kuulkaa, hebrealainen", sanoi Seti korottaen ääntään, "jos mitään pahaa tapahtuu sisarentyttärellenne, tai jos hänet pakotetaan menemään, minne hän ei tahtoisi mennä, silloin paha perii teidät ja kaikki ne, joitten kanssa olette tekemisissä. Kuuletteko?"
"Oi, herra, kuulen, kuulen. Älkää pelätkö, häntä vartioidaan huolellisesti, kuten — kuten hän epäilemättä varjelee tuota koristetta jalassaan."
"Ana", sanoi prinssi minulle tuona yönä, kun keskustelimme yhdessä ennen maata menoa, "en tiedä miksi, mutta minä pelkään tuota miestä, Labania; hänellä on ilkeä katse."
"Minäkin ajattelen, että olisi ollut parempi, jos teidän ylhäisyytenne olisi jättänyt hänet sotilaiden käsiin, jolloin hänestä ei olisi ollut enään mitään pelkoa tässä maailmassa."
"En tehnyt sitä ja siinä kaikki. Ana, hän on kaunis nainen ja suloinen."
"Kaunein ja suloisin, mitä milloinkaan olen nähnyt, prinssi."
"Olkaa varovainen, Ana. Pyydän teitä olemaan varoillanne, muuten voisitte rakastua sellaiseen, joka on jo kihlattu."
Katsoin ainoastaan häneen ja katsellessani mietin tietä ja Kiin sanoja. Ja niin luullakseni teki prinssikin. Ainakin hän naurahti ja kääntyi pois.
Minä puolestani lepäsin huonosti sen yön ja kun viimein nukahdin, uneksin Merapista, joka rukoili kuun kirkkaassa valossa.
VII.
HYÖKKÄYS.
Kului kahdeksan päivää ennen kuin poistuimme Goshenin maasta. Kertomus, joka israelilaisilla oli meille esitettävänä, oli pitkä ja ikävä. Sitäpaitsi he näyttivät toteen paljon julmia tekoja, jotka he olivat kärsineet, ja kun ne olivat lopussa, täytyi kutsua esille vartijat ja paljon muita todistamaan ne, ja kaikki ne oli ehdottomasti kirjoitettava muistiin. Ja lopuksi, prinssillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä lähtöön, koska hän sanojensa mukaan odotti noitten kahden profeetan paluuta korvesta. Näitä ei kuitenkaan kuulunut. Koko tänä aikana ei Seti enään nähnyt Merapia, eikä edes puhunut hänestä, ei edes silloinkaan, kun kreivi Amenmeses ivaillen puhui hänen vaunutoveristaan ja kysyi, eikö hän ollut taas ajanut kuun valossa korpeen.
Minä kuitenkin näin hänet kerran. Kulkiessani eräänä päivänä kylässä auringonlaskun aikana tapasin hänet tiellä enonsa Jabezin ja rakastajansa Labanin välissä, aivan kuin vangin kahden vartijan keskellä. Minun mielestäni hän näytti onnettomalta, mutta jalka näkyi olevan jälleen terve. Ainakin hän liikkui ontumatta.
Pysähdyin tervehtimään häntä, mutta Laban rypisti otsaansa ja kiiruhti häntä mukaansa. Jabez pysähtyi ja jäi keskustelemaan kanssani. Hän kertoi, että Merapin haava oli parantunut, mutta hänen ja Labanin välille oli tullut erimielisyyttä, johtuen kaikki tuon illan tapahtumista, jolloin Merapin jalka loukkaantui, ja joka päättyi Labanin ja kapteenin väliseen taisteluun.
"Tämä nuori mies näyttää olevan epäluuloinen luonteeltaan", sanoin minä. "Hänestä tulee tyly puoliso vaimolleen."
"Niin, oppinut kirjuri, epäluuloisuus on ollut hänen onnettomuutensa nuoruudestaan asti, niinkuin niin monen muunkin meidän kansastamme, ja minä kiitän Jumalaa, etten ole se nainen, jonka hän nai."
"Miksi sitten annatte sisarentyttärenne hänelle, Jabez?"
"Koska hänen isänsä kihlasi hänet tuolle leijonan pennulle, kun tyttö oli vielä pieni lapsi, ja meidän keskuudessamme sellaista liittoa on vaikea särkeä. Omasta puolestani", lisäsi hän alentaen ääntään ja vilkuillen ympärilleen viekkailla silmillään, "haluaisin nähdä sisarentyttäreni jossakin muualla kuin Labanin vaimona. Kun hänellä on niin paljon suloa ja lahjoja, voisi hänestä tulla jotakin — jotakin, jos hänellä olisi tilaisuutta. Mutta meidän lakiemme mukaan, vaikka Laban kuolisikin, niinkuin voi käydä niin rajulle miehelle, ei hän voi mennä naimisiin muun kuin hebrealaisen kanssa."
"Muistaakseni hän kertoi meille, että hänen äitinsä oli syyrialainen."
"Niin olikin, kirjuri Ana. Hän oli ihana sotavanki, johon Nathan rakastui ja otti hänet puolisokseen, ja tytär tuli äitiinsä. Kuitenkin hän on hebrealainen ja kuuluu hebrealaiseen uskontoon ja seurakuntaan. Jollei olisi niin käynyt, hän loistaisi kuin tähti eikä niinkuin kuu, jonka mukaan häntä nimitetään. Ja ehkäpä hän loistaisi itse faraon linnassa."
"Niinkuin suuri kuningatar Taia, joka muutti menneen sukupolven aikana Egyptin uskonnon, jolloin palveltiin vain yhtä jumalaa", ehdottelin minä.
"Olen kuullut hänestä, kirjuri Ana. Hän oli ihmeellinen nainen ja lisäksi kaunis muotokuvasta päättäen. Jospa te egyptiläiset voisitte löytää toisen sellaisen kääntämään sydämiänne oikeaan uskoon ja pehmentämään ne meitä muukalais-raukkoja kohtaan! Milloin hänen korkeutensa poistuu Goshenin maasta?"
"Kolmen päivän kuluttua tästä auringon nousun aikaan."
"On tarpeellista hankkia muonavaroja matkalle, vieläpä sangen paljon niin suurelle joukolle. Minä harjoitan lammas- ja muun ruokatavaran kauppaa, kirjuri Ana."
"Ilmoitan sen hänen korkeudelleen ja visiirille, Jabez."
"Kiitän teitä, kirjuri, ja odotan leirin ulkopuolella huomen aamulla vastaustanne. Kas, Laban palaa Merapin kanssa. Yksi sana vielä, kavahtakoon hänen korkeutensa Labania. Hän on hyvin kostonhimoinen, eikä ole unohtanut tuota miekan iskua, jonka hän sai päähänsä."
"Olkoon Laban varuillaan", vastasin minä. "Jollei hänen korkeutensa olisi estänyt, olisivat sotilaat tappaneet hänet tuona yönä, koska hän uskalsi yrittää käydä käsiksi kuninkaalliseen henkilöön. Toisella kerralla ei hän liukahda pois. Sitäpaitsi kostaisi farao kaiken Israelin kansalle."
"Ymmärrän. Olisi ollut ikävää, jos Laban olisi tapettu, hyvin ikävää.
Mutta Israelin kansalla on Yksi, joka voi suojella sitä faraota ja
hänen joukkojaan vastaan. Hyvästi, kirjuri Ana. Jos joskus tulen
Tanikseen ja suvaitsette, niin keskustelemme enemmän."
Illalla kerroin tämän kaiken prinssille. Hän kuunteli ja sanoi:
"Surkuttelen neiti Merapia, sillä hänelle näyttää tulevan kova kohtalo. Kuitenkin", lisäsi hän hymyillen, "on kenties hyvä teille, ystävä, ettette enää näe häntä, joka varmasti tuo mukanaan hämminkiä, mihin hän tuleekin. Tällä naisella on kasvot, jotka kummittelevat mielessä, kuten Kaa kummittelee hautakammioissa, ja minä puolestani en halua nähdä niitä enää."
"Olen iloinen kuullessani tuon, prinssi, ja minä puolestani olen ollut tekemisissä naisten kanssa, hyvin kauniittenkin. Sanon Jabez'ille, että muonavarat matkalle hankitaan muualta."
"Ei, ostakaa ne häneltä, ja jos Nehesi murisee hinnasta, maksakaa ne minun rahoillani. Tie hebrealaisen sydämeen kulkee hänen aarrepussinsa kautta. Jos Jabezia hyvin kohdellaan, tulee hän ystävällisemmäksi veljensä tyttärelle, josta minulla on aina miellyttävä muisto. Ja siitä olen kiitollinen tämän katkeran kansan seassa, joka vihaa meitä, ja syystä."
Lampaat ja kaikki ruokatarpeet matkaa varten ostettiin siis Jabezilta hänen itsensä määräämiin hintoihin, josta hän kovasti kiitteli minua. Ja kolmantena päivänä lähdimme.
Viimeisellä hetkellä prinssi, jonka mieli näkyi tulleen illalla oikulliseksi, kieltäytyi matkustamasta yhdessä joukon kanssa seuraavana aamuna melun ja tomun tähden. Turhaan esteli kreivi Amenmeses häntä, ja Nehesi ja korkeat päälliköt polvillaan rukoilivat häntä sanoen, että heidän oli vastattava hänen turvallisuudestaan faraolle ja prinsessa Usertille.
Hän käski heidän mennä tiehensä, ilmoittaen tulevansa heidän leiriinsä seuraavana iltana. Minäkin pyysin häntä ottamaan vaarin varoituksista, mutta hän sanoi minulle tuimasti, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut, ja että hän ja minä kahden matkustaisimme hänen vaunuissaan kaksi aseistettua juoksijaa mukanamme. Sitten hän vielä lisäsi, että jos minä pidin sitä vaarallisena, voisin mennä edellä joukon mukana. Silloin purin huultani ja olin ääneti. Hän huomasi loukanneensa minua, kääntyi puoleeni ja pyysi nöyrästi anteeksi, niinkuin hänen hyvä sydämensä neuvoi häntä tekemään.
"Minä en voi sietää enää kreivi Amenmesesta ja noita upseereita", sanoi hän, "ja rakastan niin yksinäisyyttä korvessa. Viime matkallamme saimme kokea miellyttäviä asioita, ja epäilemättä Taniksessa joudun tekemisiin epämiellyttävien seikkojen kanssa. Kutsukaa sisälle tuo hebrealainen pappi, joka odottaa opettaakseen minulle uskontonsa salaisuuksia; haluan saada tutustua niihin."
Minä kumarsin ja poistuin mennäkseni ilmoittamaan, etten ollut onnistunut saada hänen mieltään muuttumaan. Yltyneenä hänen villistä uhkarohkeudestaan tein tämän — sillä enkö ollut vannonut prinsessalle puolustavani häntä? Juoksijoiden sijasta valitsin kaksi parasta ja rohkeinta sotilasta näyttelemään heidän osaansa. Sitäpaitsi neuvoin kapteenia, joka löi Labania päähän, piiloutumaan tiepuoleen valitun miesjoukon kera ja riittävästi vaunuja mukanaan niiden kuljetukseen, ja seuraamaan prinssiä pysytellen juuri poissa näkyvistä.
Aamuhämärissä lähtivät sitten sotilaat, aatelismiehet ja upseerit liikkeelle yhdessä kuormaston kanssa, emmekä me seuranneet heitä, ennen kuin useampien tuntien kuluttua. Osan ajasta kulutti prinssi kuljeskelemalla ympäri kylää tarkastellen kansan puuhia ja elämää. Ihmiset, kuten minusta näytti, katselivat meitä karsaammin kuin ennen, kenties siksi, että olimme ilman vartijoita. Ja todellakin, kääntyessäni ympäri näin erään miehen pudistelevan nyrkkiään ja vanhan noita-akan, joka sadatteli meitä. Silloin toivoin, että olisimme olleet kaukana poissa täältä Goshenin maasta. Mutta kun kerroin tämän prinssille, hymyili hän vain eikä ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan.
"Kaikki voivat nähdä, että he vihaavat meitä egyptiläisiä", sanoi hän. "Hyvä, ottakaamme tehtäväksemme koettaa muuttaa heidän vihansa rakkaudeksi."
"Sitä ette milloinkaan voi tehdä, prinssi, se on liian syvälle juurtunut heidän sydämiinsä, sillä syntyessään he ovat imeneet sen itseensä äidin maidossa. Sitäpaitsi on tämä taistelua Egyptin ja Israelin jumalien välillä, ja ihmisten on mentävä sinne, mihin heidän jumalansa pakottavat heidät."
"Luuletteko niin, Ana? Silloin eivät ihmiset ole muuta kuin tomua, jota taivaan tuulet ovat puhaltaneet pimeydestä kootakseen ne jälleen iäksi haudan öiseen pimeyteen."
Hän pysähtyi hetkeksi, sitten jatkoi:
"Jos minä olisin farao, päästäisin tämän kansan menemään, sillä epäilemättä on heidän Jumalansa mahtava, ja sanonpa teille, että pelkään heitä."
"Miksi hän ei tahdo päästää heitä?" kysyin minä. "Hehän heikentävät Egyptiä, eivätkä tee sitä voimakkaaksi, kuten nähtiin tuon raakalaiskansan, jonka puolelle he yhtyivät maahan hyökätessä. Sitäpaitsi tämän hedelmällisen maan arvo, jota he eivät voi viedä mukaansa, on suurempi kuin kaikki heidän työnsä."
"En tiedä sitä, ystävä. Isälläni on omat mielipiteensä, ja myös prinsessa Usertilla. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän tahdo muuttaa isänsä, Rameseksen, menettelytapaa, tai siitä, että hän on itsepäinen sellaisia kohtaan, jotka vastustavat hänen tahtoansa. Tai saattaa olla syynä se, että häntä pidättää tällä tiellä joka jumalain lähettämä mielettömyys, joka tuottaa Egyptille tappiota ja häpeää."
"Silloin, prinssi, ovat kaikki papit ja ylhäisö myös hulluja, kreivi
Amenmeseksestä alkaen."
"Niin sinne, minne farao johtaa, papit ja ylhäisö seuraavat. Kysymys on siitä, kuka johtaa faraota? Tässä on hebrealaisten temppeli. Menkäämme sisään."
Astuimme alas vaunuista, joihin minä puolestani olisin kernaammin jäänyt, ja menimme ympäröivän savimuurin portista temppelin ulkopihalle, joka oli näin hebrealaisten viikon seitsemäntenä, pyhäpäivänä, täynnä rukoilevia naisia. Nämä eivät olleet huomaavinaan meitä, vaikka tarkastelivatkin meitä silmäkulmiensa alta. Kuljimme heidän ohitseen ja tulimme ovelle, jonka kautta pääsimme toiselle pihalle, joka oli varustettu katolla. Siellä oli paljon miehiä, jotka murisivat meidät nähdessään. He olivat kokoontuneet kuuntelemaan valkoviittaista pappia, jolla oli päässään oudonnäköinen päähine ja rinnallaan joitakin koristeita. Tunsin tuon miehen, hän oli pappi Kohath, joka oli kertonut prinssille niin paljon hebrealaisen uskonnon salaisuuksia, koska tämä halusi ne tietää. Nähdessään meidät lopetti hän heti puheensa, luki jonkun kiireisen siunauksen ja tuli tervehtimään meitä.
Minä odottelin prinssin takana, sillä pidin parhaana vartioida hänen selkäänsä noitten rajujen miesten keskuudessa, enkä siksi kuullut, mitä pappi sanoi hänelle kuiskaamalla tässä pyhässä paikassa. Kohath vei hänet etemmäksi saadakseen hänet pois ahdingosta, luullakseni. He tulivat pienen temppelin päähän, jossa oli muutama porras, joiden yläpuolella riippui paksu ja raskas väliverho. Prinssi, astuessaan eteenpäin, ei huomannut alimmaista porrasta tuossa hämärässä valossa. Hänen jalkansa tarttui siihen ja hän horjahti eteenpäin. Estääkseen kokonaan kaatumasta tarttui hän verhoon siitä kohden, missä sen molemmat puoliskot yhtyivät ja veti sen mukanaan auki, jolloin tuli näkyviin tavallinen, pieni huone, jossa oli alttari. Siinä oli kaikki, mitä minulla oli aikaa huomata, sillä samassa hetkessä vihan karjunta tärisytti ilmaa ja puukot välähtelivät hämärässä.
"Egyptiläinen häpäisee pyhäkön!" huusi joku. "Laahatkaa hänet ulos ja tappakaa hänet!" kiljui toinen.
"Ystävät", sanoi Seti kääntyen heidän hyökätessään päin, "jos olen tehnyt jotakin pahasti, oli se vahingossa —"
Hän ei voinut sanoa enempää, sillä he olivat hänen kimpussaan tai oikeammin minun, joka olin hypähtänyt hänen eteensä. He tarttuivat jo vaatteisiini ja minun käteni oli miekan kahvassa, kun pappi Kohath huusi:
"Israelin miehet, oletteko hulluja? Tahdotteko saattaa faraon vihan päällemme?"
He pysähtyivät hetkeksi ja heidän johtajansa huusi:
"Me halveksimme faraota! Jumalamme suojelee meitä faraolta. Kiskokaa hänet ulos ja tappakaa hänet muurin ulkopuolella!"
He alkoivat jälleen liikkua, kun mies, jonka tunsin Jabeziksi,
Merapin sedäksi, huusi kovalla äänellä:
"Seis! Jos tämä Egyptin prinssi on häväissyt Jehovaa omasta halustaan eikä vahingossa, niin on varma, että Jehova kostaa hänelle. Onko ihmisten otettava Jumalan tuomio omiin käsiinsä? Astukaa takaisin ja odottakaa hetkinen. Jos Jehova on vihainen, kuolee egyptiläinen siihen paikkaan. Jollei hän kuole, antakaamme hänen mennä vahingoittumattomana, sillä sellainen on Jehovan tahto. Tulkaa pois, sanon minä, sillä aikaa kuin minä lasken kuuteenkymmeneen."
He vetäytyivät askeleen taaksepäin ja Jabez alkoi hitaasti laskea. Vaikka siihen aikaan en tiennyt mitään Israelin Jumalan voimasta, täytyy minun sanoa, että olin täynnä pelkoa hänen hitaasti laskiessaan ja pysähtyessään joka kymmenen jälkeen. Näky oli hyvin kummallinen. Tuossa, portaitten vieressä seisoi prinssi selkä verhoa vasten, käsivarret ristissä ja kasvoillaan hymy, johon oli sekoittunut sekä ihmettelyä että ylenkatsetta, mutta pelon merkkiäkään ei hänessä näkynyt. Hänen toisella puolellaan olin minä, joka tiesin hyvin, että minulla olisi sama kohtalo kuin hänelläkin, enkä toivonutkaan muuta. Toisella puolella oli pappi Kohath, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat päässä. Meidän edessämme laski vanha Jabez, tarkastellen julmannäköistä seurakuntaa, joka kuoleman hiljaisuudessa odotti päätöstä. Hän jatkoi yhä lukemistaan. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä. Viisikymmentä — oh, se näytti kestävän iäisyyden.
Viimein kuusikymmentä kuului hänen huuliltaan. Hän odotti hetken ja kaikki tarkastivat prinssiä epäilemättä odottaen, että hän kaatuisi kuolleena maahan. Mutta sen sijaan kääntyi hän Kohathin puoleen ja kysyi levollisesti, oliko koetus nyt lopussa, aivan kuin hän olisi halunnut uhrata temppelissä, johon hän oli kutsuttu tulemaan.
"Jumala on antanut meille vastauksen", sanoi Jabez. "Tyytykää siihen, Israelin miehet. Sen, minkä tämä prinssi teki, hän teki vahingossa eikä tahallaan."
He kääntyivät ja lähtivät sanaakaan sanomatta, ja kun minä olin pannut uhrin, joka ei ollut vähäpätöinen, määrätylle paikalle, seurasimme mekin heitä.
"Näyttipä siltä, ettei teidän Jumalanne ole lempeä jumala", sanoi prinssi Kohathille, kun vihdoinkin olimme ulkopuolella temppeliä.
"Ainakin hän on oikeudenmukainen, teidän korkeutenne. Jollei hän olisi sellainen, olisitte te, joka häpäisitte hänen pyhäkköään vaikkapa vahingossakin, nyt kuolleena."
"Te siis arvelette, pappi, että Jehovalla on voima lyödä meidät silloin, kun hän on vihainen?"
"Epäilemättä, teidän korkeutenne — niinkuin, jos profeettamme puhuvat totta, luulen, että Egypti on sen ennen pitkää näkevä", hän lisäsi jurosti. Seti katsoi häneen ja vastasi:
"Saattaa käydä niin, mutta kaikki jumalat, — tai oikeammin heidän pappinsa — haluavat valtaa kiusatakseen ja hävittääkseen sellaiset, jotka palvelevat muita jumalia. Eivät ainoastaan naiset ole kateellisia, Kohath, tai siltä ainakin näyttää. Minun mielestäni teette väärin Jumalallenne, sillä vaikkapa hänellä onkin sellainen voima, oli hän paljon sääliväisempi kuin hänen palvelijansa, jotka hyvin tiesivät, että tartuin verhoon vain estääkseni itseäni kaatumasta. Jos toisten tulen temppeliinne, tuon mukanani sellaisia, jotka voivat panna voiman voimaa vastaan, joko sitten henkisesti tai miekalla. Hyvästi."
Saavuimme sitten vaunujen luo, joitten lähellä seisoi Jabez, joka pelasti meidät.
"Prinssi", kuiskasi hän, vilkaisten väkijoukkoon, joka odotteli vähän matkan päässä meistä hiljaisena ja kiihkoissaan. "Pyydän teitä, poistukaa tästä maasta joutuisasti, sillä täällä ei henkenne ole turvassa. Tiedän, että se tapahtui vahingossa, mutta te olette häväissyt pyhäkön ja nähnyt sellaista, jota ei kenenkään, paitsi ylimmäisten pappien, silmät saa katsella. Se on rikos, jota ei kukaan israelilainen voi antaa anteeksi."
"Ja te ja teidän kansanne, Jabez, olisitte halunneet häväistä minun elämäni pyhäkön vuodattamalla sydänvereni, ettekä vahingossa. Olette todellakin kummallista kansaa, joka koettaa tehdä vihollisekseen sellaisenkin, joka on yrittänyt tulla teidän ystäväksenne."
"Minä en tahdo sitä", huudahti Jabez. "Toivoisin, että meillä olisi puolellamme faraon suu ja silmä, joka on pian tuleva itse faraoksi. Oi, Egyptin prinssi, älkää vihastuko kaikille Israelin lapsille, vaikka kärsimykset ovatkin tehneet toiset heistä jäykiksi ja kovasydämisiksi. Lähtekää nyt ja hyvyytenne tähden muistakaa sanojani."
"Tahdon muistaa", sanoi Seti antaen ajajalle lähtömerkin.
Kuitenkin viipyi prinssi vielä kylässä sanoen, ettei hän pelännyt mitään, koska hän halusi oppia tuntemaan niin paljon kuin mahdollista tätä kansaa ja sen elämää voidakseen paremmin kertoa siitä faraolle. Omasta puolestani olin varma, että siellä olivat eräät kasvot, jotka hän halusi nähdä vielä kerran ennen lähtöään, mutta pidin viisaampana olla sanomatta siitä mitään.
Viimeinkin lähdimme puolenpäivän tienoissa ja ajoimme itäänpäin samaan suuntaan kuin Amenmeses ja muu seurueemme. Koko iltapäivän kuljimme siten, nuo kaksi valepukuista sotilasta juosten edellämme ja meitä seurasi, kuten näin etäisestä tomupilvestä, kapteeni miehineen, joiden olin salaisesti määrännyt pitämään meitä silmällä.
Illan tullen saavuimme kivisten kukkula ryhmien luo, jotka ympäröivät Goshenin maata. Täällä astui Seti vaunuista, ja me kiipesimme erään mäen huipulle noitten kahden sotilaan seuraamana, jotka viittasin mukaan. Mäellä oli siellä täällä mahdottoman suuria kivilohkareita ja hiekkakiviharjanteita, joitten väliin oli tuuli tuhansien vuosien kuluessa muodostellut kuoppia.
Nojaten yhtä tuollaista harjannetta vastaan näimme ihmeellisen näyn. Kaukana viljavan tasangon keskellä näkyi kylä, josta olimme poistuneet, ja sen taakse laski aurinko. Näytti siltä kuin myrsky olisi raivonnut siellä, vaikka taivas yläpuolellamme oli kirkas ja sininen. Ainakin kohosi kylän edessä kaksi mahtavaa pilvipatsasta maasta taivaaseen asti aivan kuin jonkun suuren portin pylväät. Toinen noista pylväistä näytti siltä kuin se olisi ollut tehty mustasta marmorista ja toinen kuin valetusta kullasta. Niitten välissä kulki valovirta, joka päättyi sädekehään, ja sen sädekehän keskellä Raan pyöreä pää, aurinko, paloi kuin Jumalan silmä. Näky oli yhtä peloittava kuin se oli kauniskin.
"Oletteko koskaan nähnyt Egyptissä tuollaista taivasta, prinssi?" kysyin.
"En milloinkaan", vastasi hän ja vaikka hän puhui hiljaisella äänellä, kuulosti se minusta tässä suuressa hiljaisuudessa huudolta.
Katselimme vielä hetken, kunnes aurinko äkkiä laski ja ainoastaan kirkkaus, joka oli sen ympärillä ja yläpuolella, jäi jäljelle. Siitä muodostui taivaan kaupungin kaltaisia palatseja ja temppeleitä, tuon kaukaisen kaupungin, jota ei kukaan kuolevainen voi nähdä muuten kuin unessa.
"En tiedä miksi, Ana", sanoi Seti, "mutta tunnen pelkoa ensimmäisen kerran mieheksi tultuani. Minusta tuntuu, että täällä on enteitä ilmassa, enkä voi selittää niitä. Olisipa Kii täällä selittämässä meille, mitä merkitsee tuo musta pylväs oikealla ja tulipylväs vasemmalla puolella, ja millä jumalalla on kotinsa tuossa kirkkaassa kaupungissa, ja miten ihminen voi kulkea tuota valoisaa tietä myöten, joka vie sen kultaisille kaduille. Sanon teille, että olen peloissani. Tuntuu kuin kuolema olisi hyvin lähellä minua ja kaikki sen ihmeet avoinna kuolevaiselle katseelleni."
"Minäkin pelkään", kuiskasin. "Katsokaa! Pylväät liikkuvat. Tuo tulinen menee edellä ja tuo musta pilvi seuraa jäljessä. Niiden välissä näen minä liikkuvan suunnattoman joukon kansaa loppumattomissa ryhmissä. Katsokaa, miten valo välkkyy heidän aseistaan. Varmasti hebrealaisten Jumala on liikkeellä."
"Hän, tai joku toinen jumala, tai ei mikään jumala, kuka sen tietää?
Tulkaa, Ana, lähtekäämme, jos haluamme ehtiä leiriin ennen pimeätä."
Laskeuduimme alas harjanteelta, palasimme vaunuihin ja ajoimme edelleen tuota vuorensolaa pitkin. Tämä sola oli hyvin ahdas, muutamin paikoin vain 4 askelta leveä, ja kummallakin puolen tietä oli sinne vierineitä suuria kiviä, joiden välissä kasvoi erämaan kasveja ja tulvan uurtamia rotkoja, joiden takana kohosivat vuoren rinteet. Hevoset kulkivat hiljakseen polun mutkaa kohden, josta maa jälleen alkoi aleta.
Kun olimme noin puolen keihäänheiton päässä tuosta tienmutkasta, kuulin äkkiä ääntä, ja katsoessani oikealle, näin naisen juoksevan vuoren rinnettä alas meitä kohden. Ajaja huomasi hänet myös, pysähdytti hevoset, ja nuo kaksi vartijaa kääntyivät ja vetivät miekkansa esille. Vähemmässä kuin puolessa minuutissa saavutti nainen meidät tullen esiin varjosta niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen.
"Merapi!" huudahdimme prinssi ja minä aivankuin yhdestä suusta.
Se oli todellakin Merapi, mutta kurjassa tilassa. Hänen pitkä tukkansa oli päässyt irralleen ja riippui hänen ympärillään. Viitta, joka verhosi häntä, oli repaleinen ja huulet olivat veriset ja vaahtoiset. Hän seisoi läähättäen, sillä hän ei voinut puhua hengästyksen tähden, tukien itseään toisella kädellä vaunun syrjästä ja toisella osoittaen tien mutkaa. Viimein tuli sana, ainoastaan yksi:
"Murha."
"Hän tarkoittaa, että hän on ollut vähällä tulla murhatuksi", sanoi prinssi minulle.
"Ei", läähätti hän, "te — te! Hebrealaiset. Menkää takaisin!"
"Käännä hevoset!" huusin minä ajajalle.
Hän totteli ja vartijat auttoivat häntä, mutta tien kapeuden ja rinteitten jyrkkyyden tähden se ei ollut helppo tehtävä. Ne oli vasta puoleksi käännetty ja olivat sellaisessa asennossa, että ne sulkivat kokonaan kulkueen, kun villi huuto "Jehova!" kajahti korviimme ja tien mutkasta muutaman askeleen päästä hyökkäsi joukko raivokkaita, kyömynenäisiä miehiä heilutellen puukkoja ja miekkoja. Tuskin oli meillä aikaa hypähtää vaunujen suojaan ja valmistautua, kun he olivat kimpussamme.
"Kuule", sanoin minä ajajalle, "juokse niinkuin et ennen milloinkaan ole juossut ja tuo vartiosto apuun!"
Hän juoksi pois kuin nuoli.
"Poistukaa, neiti", huusi Seti. "Tämä ei ole naisen tehtävä ja katsokaa, tuolla tulee Laban etsimään teitä", ja hän osoitti miekallaan murhaajien johtajaa.
Tyttö totteli, hoiperrellen muutaman askeleen tiepuolessa olevan kiven luo, jonka taakse hän kyyristyi. Jälkeenpäin kertoi hän minulle, ettei hänellä ollut voimia mennä kauemmaksi, eikä edes haluakaan, sillä jos meidät surmattaisiin, olisi parasta, että hänkin, joka varoitti meitä, surmattaisiin.
Nyt he olivat saapuneet luoksemme, koko joukko, kolmekymmentä tai neljäkymmentä miestä. Ensimmäinen tulija lävisti miekallaan pelästyneet hevoset, jotka sätkytellen jalkojaan kaatuivat maahan. Hebrealaiset kiipesivät vaunuihin yrittäen tulla luoksemme ja me teimme vastarintaa parhaamme mukaan. Viitat tempasimme yltämme, heitimme ne vasemman käsivarren ympärille ja käytimme niitä kilpinä.
Oi, minkälainen taistelu se oli! Avonaisella paikalla tai jollei meitä olisi varoitettu, olisi meidät hetipaikalla lyöty kuoliaiksi. Mutta edullinen paikka ja vaunujen suoja tekivät tilanteemme vähän paremmaksi. Tie oli niin kapea ja seinät sen ympärillä olivat niin jyrkkiä kiivettäviksi, ettei enempää kuin neljä hebrealaista voinut kerrallaan taistella kanssamme, ja niiden neljänkin oli ensin kuljettava vaunujen tai vielä elävien hevosten yli.
Mutta meitäkin oli neljä, ja kiitos Usertin, kahdella meistä oli rautapaita pukumme alla — neljä vahvaa miestä taistellen henkensä edestä. Meitä vastaan tuli neljä hebrealaista. Yksi hyppäsi vaunuista suoraan Setin kimppuun, joka tervehti tätä rautamiekkansa kärjellä, jolloin kuulin kahvan kolahtavan hänen rintaluutaan vasten. Se oli tuo sama mainio rautamiekka, mikä tänä päivänä lepää kantajansa kanssa haudassa.
Mies putosi alas kuolleena kaataen prinssin maahan ruumiinsa painolla. Hebrealainen, joka ahdisti minua, kompastui vaunujen reunaan ja horjahti eteenpäin, jolloin minä tapoin hänet helposti antamalla iskun päähän. Siten minulle jäi aikaa vetää prinssi jälleen jaloilleen, ennen kuin uusia hyökkäsi. Myöskin nuo kaksi vartijaa, molemmat kovia tappelijoita, tappoivat tai kuolettavasti haavoittivat miehensä. Mutta toisia hyökkäsi niiden jälkeen niin paljon ja nopeasti, etten voinut huomata kaikkea, mitä jälkeenpäin tapahtui.
Äkkiä näin toisen vartijan kaatuvan Labanin lyönnistä. Miekan isku rintaani sai minut hoipertelemaan takaperin. Jollei tuota rautapaitaa olisi ollut, olisin ollut kuoleman oma. Toinen vartija surmasi sen, joka aikoi minut tappaa, ja samassa hyökkäsi kaksi tämän kimppuun surmaten hänet.
Nyt olimme ainoastaan prinssi ja minä jäljellä taistellen selkä selkää vasten. Hän sattui yhteen erään hyvin suuren mieslurjuksen kanssa ja haavoitti tätä käteen niin, ettei hän voinut pidellä miekkaa. Mies tarttui silloin häntä vyötäisiin ja he pyöriskelivät yhdessä maassa. Laban ilmestyi ja iski prinssiä selkään, mutta käyrä veitsi, jota hän käytti, taittui syrialaista rautapaitaa vastaan. Minä löin Labania haavoittaen häntä päähän, jolloin hän hoiperteli taaksepäin ja kaatui vaunujen päälle. Jälleen hyökkäsi muita kimppuuni ja ilman Usertin antamaa varustusta olisin ollut ainakin kolme tuntia sitten kuolleena. Taistellen mielettömästi hoipertelin erään kivilohkareen luo nojaten siihen ja odotellessani uutta hyökkäystä näin, että Seti, jota Laban oli iskullaan haavoittanut, oli nyt tuon suuren hebrealaisen alla, joka oli tarttunut häntä kurkkuun ja aikoi kuristaa hänet kuoliaaksi.
Näin vielä jotakin muutakin — näin naisen, joka molemmin käsin piteli miekkaa ja työnsi sitä alaspäin, jolloin hebrealaisen ote heltisi Setin kurkusta.
"Petturi!" huusi eräs ja iski naista niin, että hän haavoittuneena horjui taaksepäin. Silloin kun kaikki näytti olevan lopussa ja olin kadottamaisillani tajuntani verenvuodon tähden, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja sotilaiden huudon: "Egypti! Egypti!" Näin sokaistuilla silmilläni aseitten välkkyvän, ja sotahuudon kaikuessa korvissani näytin vaipuvan uneen juuri kuin päivänvalo sammui.