Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä tunteina oli ympäröinnyt.
— Muistatko, Ruuben, — hän kuiskasi, — sinä kehoitit minua pimeänä yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin. Kaikki, kaikki olen unohtanut — jopa tuon inhottavan rabbiininkin, joka sanoi sieluani saastaiseksi!
Ruuben hymyili hänelle.
— Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!
— Entä sinä? — kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.
— Olihan se — jos ei muuta niin uutta… Kun hän näki Haijelen muodon muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:
— Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.
Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.
— Olinko minäkin villi?
— Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.
— Kauniimpi, kauniimpi… Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?
— Olin kaiketi… Sitä se oli kuin odotinkin.
Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.
— Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa!
Ruuben hämmästyi.
— Haijele, oletko tietäjä? Niin — kenties…
* * * * *
Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä.
Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki. Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin:
— Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen.
— Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele!
— Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam…
— Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi! Sinä jäät luokseni —
Päivälliskello soi.
— Hyvä on, — kuiskasi Haijele. — Pääsemme noista vieraista ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.
Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.
Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.
— Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!
Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.
— Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa. Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan — ja nyt oli helppo tekeytyä tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. Me voimme sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti…
— Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä… Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit ajatuksesi?
— Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi. Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta —
Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt hänen kosijaksensa. No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele, sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.
Ruuben oli vaiti.
— Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana, että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat. Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.
— Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei huolisi tuosta Junkerista?
— Silloin minä… silloin… Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut? Kristitty ylioppilas! Mirjam oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. Minun sisareni kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista tapahtuisi — toista tai toista. Ei, ei — minä riennän estämään! Ja jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön häntä, kunnes hän taipuu… Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni! "Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"…
Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa, kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää. Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua hellästi ja tyynnyttävästi:
— Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti, eikö niin?
Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:
— Kiitos, että muistutit minua.
— Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?
— Tee se, — kuiskasi Haijele.
— "Rakkaus on suurin niistä…"
— Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä?
— Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi.
Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti:
— Oi Ruuben!
Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät ripset painuivat silmiä varjostamaan.
Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin pian hän ei voinut antautua.
— Mutta minä olen Israelin tytär!
— Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet valistunut ja jalo Israelin tytär.
Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi molemmat kätensä Ruubenille.
— Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä!
— Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä.
Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita, kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu, mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja lähensi sydämiä valtavalla voimalla.
"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat — niin, olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta!"
Se soi viimeisenä kehoitushuutona.
Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi.
IX
VASTATUSTEN
Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski.
Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi käsillään puseron märkiä hihoja.
— Nyt minä tiedän, äiti, — huusi hän puotiin, — mitä ne ovat siellä seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.
Rebekka kuunteli hörössä korvin.
— Eivätkös ne ole julmia, — jatkoi Mirjam. — Tuommoinen ilma — ja minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.
— No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, — arveli Rebekka.
— Kukahan siihen nyt tulee asumaan?
Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna. Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen Melidullan.
— Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä tattarin huone näyttää, — sanoi hän Mirjamille.
— Ai, minäkin tahtoisin nähdä…
— Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, — huusi Rebekka jo mennessään.
Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan huoneeseensa.
— Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? — kysyi Mirjam nyrpeillänsä, siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa, mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan käsiksi.
— Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, — sanoi Rebekka äreästi. — Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.
Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi — ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään, että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.
Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.
Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi! Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse, Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja kauhusta…
Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun joulukortti.
Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.
Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli ollut kirjanmerkkinä.
Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli kosimaan häntä pojallensa.
Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa… Eeva Peritz kyllä olisi avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.
Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista?
Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte lihava, terhakan näköinen akka.
— Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja sitte pidetään häät samaan menoon…
Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko tuo puhe leikkiä vai totta.
— Niin, niin, — jatkoi rouva Junker nauraen. — Tyttö hämmästyy, mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin iltapäivällä —
Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi.
Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin, varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä:
— Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla… minulla on jo sulhanen!
Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam — tuo joka seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi.
— Suus kiinni! — huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. — Älä kuuntele hänen löpinäänsä, — jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. — Tuommoinen letukka — suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina, lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi. Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin siistiä, ennenkuin sulhanen tulee…
— Ei, ei! — huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. — Minä rukoilen teitä, älkää lähettäkö häntä! En tahdo — voi, minä en tahdo!
Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa, niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.
— Vai semmoinen vesako tämä onkin? — virkkoi hän vihaisesti. — Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri hevonen. Piiskaa tarvitsisi!
— Ja saakin, jos ei tottele, — vakuutti Rebekka.
Tyttö peräytyi askeleen.
— Te ette koske minuun, ette…
— Jos en minä, niin Haijele!
— Haijele?
Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?
Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja huudahti:
— Tuossa hän on!
Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala, mitä tästä oli tuleva?
— Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! — yritti hän huutaa, mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.
— Iltapäivällä siis, — kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä.
Toinen iski silmäänsä ja meni.
— Boruch Haschêm, — huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea tervetuliaisiksi. — Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka…
Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein sydäntä karmi — ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut. Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!
Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa. Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin soinut?
Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.
Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta suoraan ajanut sisarensa luo.
— Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?
— Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä.
— Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt Israelinkin — olow hascholom — pitänyt olla näkemässä sukunsa kunniaa…
Haijele hymyili.
— Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä
Mirjam on?
— Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa…
— Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, — sanoi Haijele vakavasti. — Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei siis ole vielä suostunut Junkeriin?
— Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä… Äsken jo yritti, mutta sain sekoitetuksi…
— Onko hän nyt ulkona?
Samassa joku astui puotiin.
— Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun täytyy mennä… Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle!
Ei vastausta, ei liikahdusta.
Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.
— Mirjam, mitä sinä täällä teet? — huudahti Haijele. — Minuako pakenit?
Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.
— Älä pelkää, — sanoi Haijele melkein hellästi. — Onko se nyt viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.
Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen, jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.
Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän ennakolta oli ajatellut!
Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo vakavaa keskustelemista.
— Nouse ylös, Mirjam, — sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.
Hän totteli kohta.
— Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä sinulla on Naftali Junkeria vastaan?
— Ei mitään…
— Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian, ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?
— En voi, en rakasta häntä, — kuiskasi Mirjam.
— Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi, jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä vastaan.
Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti, katsoakseen Haijelea silmiin.
— Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?
Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?
Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.
— Minä tiedän, — hän lausui, — sinä rakastat kristittyä nuorukaista.
Mikä on hänen nimensä?
— Esko Kaisla, — vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.
— Sointu Kaislan veli?
— Niin.
Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu.
Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:
— Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy hänet unohtaa.
— Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.
Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi huuliltansa:
— Sinä kristityn luuska, sinä…
Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.
— Minäkin olen Israelin tytär, — sanoi Mirjam värähtävin huulin. —
Kunniaani ei kukaan saa koskea!
Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon tyttösen kaulaan ja riemuita: — Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! — Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:
— Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille, joka sen antoi.
— Missä hän on? Tiedätkö sen? — huudahti Mirjam kiihkeästi.
— Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?
Hän pudisti surullisena päätänsä: — En, en.
Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi — lapsi joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?
Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.
— Minä lähden ulos, — sanoi hän Mirjamille.
— Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän on! — rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.
— En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.
— Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:
— Tule!
Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin, puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti taskuunsa.
— Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! — huudahti Rebekka äkkiä, lyöden kätensä yhteen. — Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka päivällistä laittaisi?
— Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.
Niin he menivät.
Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.
Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan, käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös, ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat toisensa näkyvistä.
— Se oli siis hän? — kuiskasi Haijele.
Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi.
Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.
— Saatanko sinut takaisin kotiin? — kysyi Haijele. Mutta samassa hän huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat parissa minuutissa kotona.
— Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! — huusi Haijele puodin ovelta. — Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy mennä. — Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.
Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi
Eskonkin — ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt.
Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.
Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin halusi… Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava säälimättä, säästämättä…
Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen rikosta vähentänyt.
Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu, jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.
— Neiti on hyvä ja astuu sisälle, — hän pyysi ujosti.
— Minä etsin veljeänne, — sanoi Haijele saksaksi. — Onko hän kotona?
— Ei ole. Mutta ehkä minä voisin…
— Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!
Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.
— Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, — ajatteli Haijele.
— Mitä neiti tarkoittaa? — kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen rehelliset sinisilmänsä.
Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.
— Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut, odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se — minä en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa syyttää itseänsä — mutta syyttäkää tekin itseänne, jos —
Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä kaikesta.
— Hyvästi, — sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa ja ojentaen sormuksen Soinnulle. — Antakaa se veljellenne.
Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan huuliltansa.
Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän asuinpaikkaan.
Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui. Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa — vanhan vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon — ja tämän, joka Mirjamin oli pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan, jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta. He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät häpeämään vaikkapa keskellä katua.
— Anteeksi, — lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. —
Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!
Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis — mitä muuta? — Illalla, illalla — menkää tiehenne nyt! — kuiskasi hän kiireisesti, pyrkien ohi.
Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.
— Hävetkää, saastainen Goi! — huudahti hän kiihkoisesti. — Minä kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti Viljakka, vai kuinka?
— Mitä saamaria… En minä voi muistaa…
Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin… Ei katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.
— Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se tyttö olen minä. — Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. — Odottakaa, vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan työnsitte katuojaan! Hän on äitini. — Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele Poll.
— Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, — sanoi Pentti, kääntäen selkänsä. — Tule pois, Esko!
— Ei, herra Kaisla, — lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen Eskon siihen paikkaan. — Menköön hän — teille olen vielä sanan velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani — vai kuinka?
— Tiedän, neiti — mutta suokaa anteeksi… Tämä ei ole sopiva paikka siitä puhuaksemme. — Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein rukoileva.
— Tulkaa siis, — sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren, joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.
Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.
— Mitä nyt siis aiotte vastata? — kysyi Haijele pysähtyen ja kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.
Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.
— Olin aikonut tulla Mirjamin luo… Salliiko hän? Sanokaa, milloin —
— Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? — Haijele näytti melkein hurjalta säihkyvine silmineen. — Ei, sanon minä! Te ette tule hänen silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta — ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten olisi voinut huikaista silmäni…
Hän kumarsi ja poistui.
Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena. Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta. Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin. Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki Mirjamista — siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut keskellä nuoren lemmen onnea. — Ole suora! — oli Toimi kehoittanut. Mutta hän ei voinut… Ja nyt oli myöhäistä…
Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.
— Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? — virkkoi hän, syvä tuska kuvastuneena kasvoihin.
— Mitä? Ethän —
Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.
— Oi sisko! — huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi. Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla — ja nyt — miten se olikaan mahtanut tapahtua!
Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti, vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa — ja liian katkeraa.
— Emmekö mene hänen luoksensa? — kuiskasi hän vihdoin.
— Hän ei tahdo minua nähdä…
— Minä menen.
Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.
— Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko sielullani ja sydämelläni… Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja, mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä…
— Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos
Mirjam toivoisi…?
— Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin — minä lähden Tuulikin luo…
Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo — niin, niin. Sointu sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.
Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. —
Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher = lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli, että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.
Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.
Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin, esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.
Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.
— Sointu, Sointu rakas!
— Oi Mirjam!
Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä vuodevaatteilla makaamassa.
Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä pistetyksi…
— Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, — sanoi Sointu, lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. — Minä istun tähän patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?
— Sinua jaksan kyllä kuunnella.
— Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin tehnyt…
— Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, — kuiskasi Mirjam. Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.
— Hän ei edes tahtonut tulla, — sanoi Mirjam vihdoin haikeasti huoahtaen.
— Hän tulee, jos annat luvan.
Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.
— Onko se sinulle liian vaikeata?
— Vaikka kuolisin, niin, Sointu — oi, minä tahdon, jos hän vaan tahtoo! Mutta tänne… Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun juhlavaatteisiin… Sointu rakas, tuo hänet pian!
Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?
— Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?
— Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet. Kuule: äiti otti sinun kirjasi… En minä sitä hävittänyt, se oli rakas minulle. Kaikki on otettu pois… Ei minulla ole mitään, ei mitään enää…
Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.
— Jeesus on aina luonasi, — kuiskasi Sointu. — Sano hänelle näin: "Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole yksin.
Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.
Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui kosimaan.
Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.
— Minun asiani kai on tunnettu, — alkoi hän, rykäisten kainoudessaan ja katsellen etsivästi ympärillensä.
— On niinkin, — kiirehti Rebekka vastaamaan. — Istukaa, olkaa niin hyvä. Tämä on meille suuri kunnia… Kyllä Mirjam —
— Suokaa anteeksi, herra Junker, — keskeytti Haijele tyynesti ja arvokkaasti. — Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.
Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?
Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.
Hätäisenä Rebekka puhui:
— Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä Mirjam tietysti mielelläänkin… vaikka mitä semmoinen lapsi itse ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra Junker sentään odottaisi —
— Ei ole tarvis odottaa, — kuului ääni ovelta heidän takaansa.
He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.
— En minä mene naimisiin, — hän jatkoi.
Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti melkein kirkaisten.
Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt. Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa vastatusten.
Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo toinen — mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy — jos Eskonkin. — Tule, — oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, — me menemme hänen luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo, mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. — Silloin oli Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan. — Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, — oli hän sanonut, — luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! — Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.
Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.
— Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? — pyysi hän tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.
— Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? — lausui Tuulikki kostuvin silmin.
— Anteeksi — oi annan, annan, — kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja Tuulikin käsiin.
— Chas wescholom! [varjelkoon] — sanoi Naftali Junker ja luikki tiehensä pelästyksissään.
X
RAKKAUS SUURIN
Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu, koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.
— Onko Mirjam kotona? — kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä, että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.
— Älkää lähestykö meitä! — huudahti Haijele. — Mirjam on vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia sairashuoneeseen.
— Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti…
— Niin on — rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä asunnossamme.
— Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, — valitti Rebekka.
— Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? — kysyi Sointu, viipyen vielä paikallansa.
— Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, — lausui
Haijele hiljaa. — Hänen voimansa ovat niin heikot.
Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.
— Onko hän aivan yksin? — kysyi Sointu kalpein huulin.
— Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?… Vielä tunti sitte olimme siellä, mutta nyt, kun tiedämme —
Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.
— Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! — sanoi hän. — Ehkä hän tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.
Molemmat naiset hämmästyivät.
— Ei, ei, — ehätti Haijele estämään. — Sulhaseni on jyrkästi kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä… Kiiruhtakaa pian täältä!
Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:
— Sointu, Sointu!…
— Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, — sanoi Sointu, kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli kadonnut ovesta.
"Rakkaus käskee"… Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille, ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä — eikö hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta…
Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema…
Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana…
Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo muisti.
— Sointu, tämä tarttuu… Älä tule! — virkkoi hän, vaikka silmät haikeasti rukoilivat päinvastaista.
— Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei — niin en minä pelkää…
Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.
Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.
— Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?
— Tiedän, — nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.
— Kiitos, — kuiskasi Mirjam. — Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu… Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut… Voi, minä pelkään…
— Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset sairashuoneeseen.
— Tiedätkö, että minun pitää kuolla?
— En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.
Mirjam viivähti.
— Minä kadotin kaikki… Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin kauheata kuolla!
— Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.
— Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon valehdellut… Enkä minä ole kristittykään…
— Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam, eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.
— Onko se totta? — kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.
— On aivan varmaan.
— Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu — eikö aina tapahdu jotain, ennenkuin tullaan kristityksi… eikö kasteta?
Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen katseensa kirkastui.
— Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole kastettu.
— Minua niin pelottaa…
— Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?
— Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois.
Etkä sinä ennätä…
— Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi — eikö niin,
Mirjam? Uskothan Jeesukseen?
— Kyllä…
— Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut sisälle.
Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi.
Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.
— Minä laulan sinulle, — sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen äänensä:
"Jeesus ottaa vastahan, sana kallis kaikukoon, kauvimpana kulkevan sydämeen se painukoon. Laula, laula riemuiten, Kristus korjaa syntisen…"
— Laula vielä! — kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.
Hän alotti uuden laulun:
"Onnellinen karitsa, eikö syytä riemuita…"
Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara helmassaan.
Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava…
Mutta Mirjam riemuitsi:
— Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!
"Täällä aika ihanainen,
siellä koti taivahainen,
Paimeneni, luonasi:
Aamen, suur' on onneni!"
— Ihana aika oli niin lyhyt, — sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte hän jatkoi kuin samaa ajatusta: — Vie terveisiä Eskolle!
— Ihana aika vasta alkaa, — kuiskasi Sointu.
Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.
— He tulevat, he tulevat!
— Älä pelkää!
— Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!
— Olethan sinä.
— En ole, en uskalla uskoa…
Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan silmänräpäys — sitte hän huudahti:
— Minä kastan sinut!
He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam.
Ovea kolkutettiin.
Sointu pisti päänsä ulos.
— Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam ole edes puettukaan vielä.
Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin. Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.
— Se koskee minua, — ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan huokaili hiljaa.
— Nyt sinä olet valmis.
— En ole…
Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi ihan haljetakseen.
Uusi koputus ovelle.
— Kohta! — huusi Sointu.
Tässä ei ollut viivytyksen varaa.
— Sinä siis toivoisit? — hän kysyi.
— Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta…
Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus, joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä, pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui vakavin, helkähtävin äänin:
— Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.
— Jeesus, rakas Vapahtaja! — rukoili hän, — ota Mirjam nyt omaksesi!
Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle — elämään tai kuolemaan!
Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: — Kiitos, että sain voimaa tehdä sen! Jos väärin tein — anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua… Teinhän sen rakkaudesta sinuun ja häneen…
— Nyt olen valmis, Sointu! — kuiski Mirjam, autuas loiste silmissänsä. — Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos, Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty…
Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen nyökkäsi päätänsä Soinnulle.
— Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? — mietti Ruuben ihmetellen itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen vastenmielisempi tehtävä.
— Neiti, — sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, — olen syvästi pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona…
— Minun yksin oli syy, — vastasi Sointu. — He tahtoivat estää, mutta minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.
— Hm, niin… Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi. Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.
Sointu näytti hiukan hämmästyvän.
— Minua odotetaan asunnossani… Mutta ehkäpä lääkäri ei minua pidätäkään. Kyllä minä tulen.
— Ettekö ensinkään pelkää? — kysyi Haijele. Se kysymys oli niin kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista, mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.
— Sairastumistako?
— Niin, tietysti…
— En tiedä — ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä sairashuoneeseen… Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.
— Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?
Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.
— Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte — neiti, te ehkä suututte — minä myöskin halusin sanoa hänelle, että Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.
Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi. Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa — ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua… kenties kuolla… Nytkö, kun juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat, ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian kamalaa — pahaa unta vaan… Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran, että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään pelottavaa hänelle — eikä Mirjamillekaan… Jeesuksen tähden! Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki… aivan käsittämätöntä.
Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.
— Rakkaus on suurin niistä, — sanoi hän itsekseen.
Mutta Haijele sen kuuli.
— Onko se siis kuitenkin totta? — hän huudahti äänellä, jossa koko hänen sielunsa väreili.
Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:
— Miksi emme jo mene?
Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli kuitenkin tullut.
Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin muuttamaa ystäväänsä.
— Oi Sointu, — kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, — minunko tähteni?…
— Älä sitä ajattele!
— Tämä on ollut niin vaikeata… Mutta minä uskon… Jeesus vie portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat… Kastoithan sinä minut hänelle… Rakastaahan hän minua… niinkuin sinäkin…
— Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin — ehkä pian. Sinä tulet vastaan.
— Tulen, tulen!… Kiitos, Sointu…
Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen, kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.
— Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, — tuumi neiti.
Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä lieneekään se huhu alkanut — Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat. Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona tiedettiin. — Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla. Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?