Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto, että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. — Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan. Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.
Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin kävisi… ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa…" Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."
Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".
Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: — Eihän sinne vaan ole tuotu sitä neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? — Joka kerta hän sai kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin se samalla oli kuin pettymys.
Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. — Tämä tauti ei puhkea niin nopeaan, — hän sanoi pudistaen päätänsä.
Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja pelätty asia tapahtunut…
Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi käynyt pelkoa voimakkaammaksi. — Laskekaa minut puhuttelemaan neiti Kaislaa! — oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.
Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: — Ei, ei — Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit siihen uudestaan.
Mutta hänen täytyi… tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää.
Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.
Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:
— Tule kanssani!
— Mihin? — kysyi Ruuben vasta kadulla.
— Sairashuoneelle!
Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.
Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka myönsi.
Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita.
Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.
Nuo vanhemmat — kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä! Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä — Mirjamilta tarttumus oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.
— Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, — sanoi Ruuben päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. — Sinä et näy kestävän näitä mielenliikutuksia.
— Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben — täällä aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan. Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä kuullut… ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä on voittava. Elämä riippuu siitä… työni kansamme hyväksi… kaikki, kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt oikein?
— Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, — sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.
Haijele hymyili katkerasti.
— Niin, niinhän meidän piti…
* * * * *
Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen. Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin, sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton. Haijele oli sanonut Ruubenille: — Näin on isien säädyissä vakuutettu: "Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. — Olkoon toivosi mukaan, — oli Ruuben vastannut.
Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona, sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.
Silloin ovea koputettiin.
— Sisään! — huusi Haijele.
Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.
— Oletteko neiti Poll? — kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.
— Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia —?
— Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.
— Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle…
Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian. Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan ääreen.
— Molemmat lapseni ovat teille tutut, — hän alkoi. — Tulen juuri heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.
— Kuinka hän voi? — kysyi Haijele hätäisesti.
— Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni
Isän majoihin.
— Onko hän kuollut? — huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.
Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.
— Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo. Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän pyysi minua tulemaan luoksenne.
— Mitä hän tahtoi minulle sanoa? — kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.
— Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan — hän pelkäsi, ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään — mutta heidän sydämensä oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi — tuskin paljoakaan — mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli kristittynä.
Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman iskeminä.
— Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme Israelia, — jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. — Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan — minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille — mutta nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta, joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla. Herran tiet ovat ihmeelliset.
— Herra rovasti… ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? — kysyi
Haijele arasti, hämmästyneenä.
— Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.
— Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt meiltä poissa?
Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.
— Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti — oi niin mielellämme. Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.
Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.
— Ja hän itse — eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? — hän kysyi.
— Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle suloinen.
Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä. Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa tunki kuiskaus:
— Hän on voittanut!
— Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, — sanoi rovasti.
Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja rukoileva:
— Mitä minun pitää tekemän?
Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä vakavuudella:
— Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.
XI
ISRAELIN HYVÄKSI
— Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, — sanoi Ruuben, laskien hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.
Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.
— Mitä oletkaan puuhaillut? — hän kysyi.
— Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?
Haijele katsoi kelloa.
— Tunnin kuluttua.
— Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?
— Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.
— Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina sinä niistä pidät huolta.
— Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben, anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme katoksen alla ja ijäksi yhdistymme…
Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.
— Oletko antanut liian paljon? — kuiskasi Haijele. — Tuntuuko sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?
— Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen. Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin — mutta jo aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"…
— Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, — lausui Haijele hellän huolekkaana. — Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua — niin kerro siis, mikä sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä kastekyyneleen!
— En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä, — vastasi Ruuben hiljaa. — Mutta koska tahdot, niin… Olet oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat — vaan ei toverieni ivan, ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua… Eikö siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme, koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja olemmeko itse asiassa rehelliset?
— Rehelliset? Mitä tarkoitat?
— Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!
— Me olemmekin kunnon israelilaisia! — huudahti Haijele tulisesti. — Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi. Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua — eikö niin, Ruuben?
— Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa "yksi suurimmista" — vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.
Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky sammui.
— Niin, niin se lienee… Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut, vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset, rakastavat kristityt eivät hylkää.
— Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?
Hän painoi alas päänsä.
— Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja mietin, — virkkoi hän. — Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän: ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut…
— Pelottaako se sinua? — kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.
Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.
— Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme, hän ja hänen voideltunsa — Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.
— Intoisa, hehkuva Haijeleni, — sanoi Ruuben hymyillen kuten usein ennen. — Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.
— He saavat sen tietää vielä tänään! — huudahti Haijele. — Niin, Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme nyt se ratkaiseva askel, niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat ovat koossa —
— Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, — keskeytti Ruuben oikein säikähtyneenä. — Kyllä on paras, että kantamme jää salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas, kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten keskellä!
Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri.
— Israelin Jumalan nimeen! — hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan pohjaan asti.
Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta — tai ehkä keväisen auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja ylhäistä valoako silmä heijasti?
Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän riemuitsi:
— Sinä olet minun, minun, minun!
— Vaan en yksin sinun, — lisäsi Haijele hiljaa.
* * * * *
He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.
Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt — sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä tuhannen tuhanteen — kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput, joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen istuimen eteen.
Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä juhla-ateria vieraitten parissa — ja sitte kotiin, omaan kotiin!
Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.
Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.
Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen edessä.
— Hän onkin ollut epikores, — kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten päätään Ruubenia kohti.
— Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? — supisi Knauf.
— Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, — jatkoi setä. — Pysykää aina totisina, hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja jälkeentulevaisianne.
Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.
— Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle! Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja ijankaikkiseen!
Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.
Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.
— Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.
Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.
— Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne! Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu, että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme, te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me tahdomme…
Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:
— Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin…
Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun, mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.
— Lapsi, mitä sinä haastat?
— Anteeksi, rakas setä! — huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä mielenkuohussa hänen syliinsä.
— Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, — hän jatkoi kuiskaten, — ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää tietänyt, mitä sanoit.
Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.
— Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!
Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.
Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.
— Olen valmis selittämään, — hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta päättäväisenä ja vakaana. — Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta koska kantamme on sama — jos yleensä mistään kannasta voimme puhua. Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.
— Ja se päämäärä? — huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.
— Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.
— Selittäkää tarkemmin! — huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi parven läpi lähemmäksi.
— Minä sanon sen teille, — riensi Haijele vastaamaan. — Kuulin kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin, että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä — paitsi yhtäältä. Silloin tuli nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri siellä olikin kaivattuni. Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään hän, jonka korkein oppi on rakkaus — Jeesus Kristus, jota minä olen vihannut…
Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.
— Ulos, ulos! — kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.
— Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? — vaikeroi Saara.
Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.
Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli partaansa tai riisti vaatteensa rikki.
Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.
— Eksynyt, onneton lapsi parka, — sanoi hän väräjävin äänin. — Oi, sinä josta toivoin vanhuutemme iloa…
Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän kyennyt enempää puhumaan.
— Setä, setä! — huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä hänen rinnalleen.
Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.
— Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.
— Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua! Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä hän on Messias…
— Hän häpäisee! — kirkui Knauf.
— Vaiti! — pauhasi Goldreich.
— Ulos, ulos! — säestivät toiset äänet.
Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti molemmat käsivartensa.
—"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan kumminkin joka päivä hänen tuloansa."
Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.
— Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne julkisesti kieltänyt.
— Se on kuolemansynti! — huusi Goldreich.
— Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt —
Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta varmana viittasi käsi ovea kohti.
Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.
— Niin jääkää hyvästi, — sanoi nuorukainen. — Me lähdemme ja käymme omaa tietämme.
Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi. Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle; Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina. Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne. Sekasorto oli suunnaton.
Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.
— Näin siis piti häittemme päättyä, — hän lausui syvästi liikutettuna. — Voi meitä, voi minun kansaani!
Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.
Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: — Kuinka se oikein tapahtui? Untako se oli vai totta?
Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä, kun hän kuiskasi:
— Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.
— Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.
— Setäkin… Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme kuitenkin hänestä huolta.
Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka lapsen ääni:
— Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.
— Se on juutalainen, — vastasi puhuteltu sanomattoman ylenkatseellisesti.
Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat vihlaisivat sydämeen asti.
— Omani ovat tämän repineet — ja noin puhuvat vieraat,— hän sanoi äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle. — Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin häpeän tietä kulkea!
— Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin palvella kärsivää ihmiskuntaa — mutta kukapa nyt tarvitsisi minua? Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.
— Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, — jatkoi Haijele unelmoiden. — Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle Jerusalemin porteista…
— Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes omista vielä.
— Kadutko, Ruuben? — kysyi Haijele äkkiä.
— En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele — kadutko sinä?
— En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.
Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.
Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.
Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.
— Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias kanssamme, — huudahti Haijele.
Ruuben näytti miettiväiseltä.
— Johtuu mieleeni jotakin. Hän on sanonut, että ken luopuu omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.
— Ja me voitamme uusia Kristukselle! — sanoi Haijele loistavin silmin. — Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan, vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden tehtävä!
— Kentiesi… Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen.
Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta…
Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben hellästi lausui:
— Minulla olisi ehkä kyllin… Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja isien maan?
— Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet…
Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.
— Ei, Haijele, se ei korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin erityistä kansallemme jo täällä.
— He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. Meistä vaan he eivät huoli, me jäämme ulkopuolelle.
— Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?
— Oh, Ruuben — etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin…"
— "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?
He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.
— "Hän lunastaa kansansa heidän synneistänsä", — kuiskasi Haijele.
Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän heittäytyi Ruubenin rinnoille.
— Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän olemme Herran lunastettuja!
— Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?
Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili korkeata innostusta.
— He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi, minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin häälahja, minkä olisin saattanut saada.
— Alan käsittää ajatustesi kulkua, — sanoi Ruuben miettiväisenä. —
Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.
— Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme, lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.
— Niinkuin tahdot, rakkaani.
— Mutta harsoni otamme pois.
— Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi — mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan siihen valmis, Haijeleni?
— Olen, — hän vastasi säteilevin silmin. — Muistatko kehoitusta, joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä tiedän, että voitto on meidän!
— Hänen totuutensa ja rakkautensa nimessä, — sanoi Ruuben, laskien kätensä Haijelen käteen.