Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä istui yksinäinen tumma nuorukainen.
— Katsoppas, Niemann, — virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, — tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.
— Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan koko kekkereitä.
— Juutalaisen saituutta… Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten.
Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.
— Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin vähän miehistyy.
Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.
— Näetkös noita jalkoja! — sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle. — Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!
He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.
— Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, — lausui toinen kohteliaalla, hiukan ivallisella äänellä. — Sehän oli loistava kaappaus.
Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.
Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet, joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää! Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka… taikka… olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?
Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri, pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava — ja nyt…
Miksi sen täytyi tapahtua?
Koska hän ei rakastanut kansaansa.
Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.
Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?
Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta…
Mikä on totuus?
Niin, ken sen tietäisi.
Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi… Ja sitte lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.
Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt…
Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. — Oi Haijele, Haijele, miksi hylkäsit? — huokasi hänen sydämensä. — Sinä olisit ollut yhdyssiteenä minun ja kansani — ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa. Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.
Totuus — niin, mikä on totuus?
Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa…
Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä juutalaiskielellä laulamaan:
"Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen, mir wellen nischt dürfen leihen un borgen, was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen, wenn Maschiach werd kummen!
Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen, un nur vun die Chasidims wegen — —"
["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden — —".]
Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa… Laulaja riehui kuin poissa suunniltaan; — mutta kesken riemun hän yhtäkkiä syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään pois, pian, pian… Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät muuttuivat tulikipunoiksi… Laupias Jumala…
Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua. Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea Israelin tytär!
— Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, — oli täti sanonut. —
En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika.
Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua
siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!
Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa. Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa — ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.
Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut tarjottavana — mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.
— Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen hyvin myöntyväinen matkaasi, — hän lisäsi hymyillen. — Pitäähän oman äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.
— Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, — virkkoi Saara täti alakuloisesti, — ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.
— Haijele on meille lahja ja laina, — sanoi setä, taputtaen vaimonsa polvea. — Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille takaisin. —
Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan sanan ympärillä:
"Aheem, aheem…" [Aheem = kotiin.]
Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?
Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie tullutkaan:
"Ich muss noch wandern
vun ein Land zum andern,
ich bin bald da, bald dort.
Jeruschalajim,
Jeruschalajim,
mein teuerer, heiliger Ort!"
["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä, milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"]
Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä, itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.
Sionistit!
He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin Jerusalemiin — mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa, Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla oikeassa!
Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha. Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista.
Oma maa, oma koti! —
Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi:
— Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa!
II
VANHOJA TUTTUJA
— Äiti, Haijelelta tuli kirje!
Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.
Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta virkkoi sentään jokseenkin tylysti:
— Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.
Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.
Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:
— Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne…
Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän heitti sen ostajalle.
— No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.
Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän antoi sen takaisin.
— En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!
Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.
— En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.
Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän kasvatti… Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti hän melkein pelkäsi.
Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?
— Koska hän tulee? — kysyi Rebekka viimein.
— En minä tiedä, — vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti uudestaan paperin esille.
— Telegramm… Telegramm… Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee meitä sähköttämään…
— Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei — annappas tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla sill'aikaa. —
Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut, tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.
— Tuossa akka meni, — hän sanoi. — Hyvä lykky! Joudutaan nyt, ennenkuin hän palaa.
— Mutta kuule, Pentti, — virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen, — miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.
Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.
— Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies on viidettä vuotta ylioppilaana!
— Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin oivan otuksen, — virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.
— Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä minulla on parempia.
Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota seurasta, kun Pentti samassa sanoi:
— No tuossa heidän puotinsa on.
— Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?
— Kysykää paidannappeja, — ehdotteli Toimi virnistellen.
— Tai kravattineuloja…
Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli niin matala, että Pentin täytyi kumartua.
Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön, Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna, minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei huomannut kohta ryhtyä puheisiin — tyttö oli liian kaunis.
Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä murtaen kysyi: — Mitä saisi luvan olla?
— No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? — kysyi Pentti suomeksi, hämmästystä teeskennellen.
Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.
— Kyllä —
— Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas Kaisla, ylioppilas Marjamaa… Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä paremmin?
Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu, joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät juuri hauskoja muistoja herättäneet.
— Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, — sanoi Esko hämillään. — Me tulimme ostokselle… Mutta samassa hän punehtui, sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi Mirjamille:
— Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää…
— Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, — vastasi tyttö yksinkertaisesti.
— Vai niin — tulkaa, pojat, me lähdemme siis, — sanoi Toimi päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.
Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka hengästyksissään palasi kirje kädessä.
— Mitä he tahtoivat? — kysyi hän levottomana Mirjamilta.
— Kravattineuloista he puhuivat… En minä oikein ymmärtänyt. He olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti, minä ihan pelkäsin heitä.
— Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä, sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi…
Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata…
Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.
— No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? — kysyi Pentti, koettaen karistaa pois nolouttansa.
— Meidän ei olisi pitänyt mennä, — vastasi Esko.
— Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa edes keikailla, — sanoi Toimi.
— Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?
— Kaunis juutalainen — soma kissanpoika — yhdentekevää! — Toimi napsahutti sormiansa. — Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. — Hyvästi! Minä menen talolle nyt.
Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.
Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään nähnyt — ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli…
Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin… Mitä se ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?
Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut… Se nyt ei ainakaan voinut tyttöä loukata.
Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.
Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:
— Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!
Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen huomiota pääkaupunginkin kaduilla.
— Mielelläni autan, — vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa kuin lapsukaisen. — Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan tiennäyttäjää?
— Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa, kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.
— Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? — naurahti Esko.
— Onko se joku ylioppilas?
He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.
— Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti
Poll.
Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: — Mitä… mitä sinä sanot? — Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: — Tule pois, Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.
— Niin, — virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, — neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa. Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo laulaa duettoja.
— Nimittäin neiti Pollin kanssa — niinkö? Sen minä kyllä arvaan…
— Mitä sinä tarkoitat? — Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?
— Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko vielä? Mutta sinähän olit niin pieni…
— Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?
— Ei, vaan hänen sisarensa.
— Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet jo ennakolta.
Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.
— Mene yksin, Sointu, — pyysi Esko. — Minä odotan sinua. Katso, onhan se sentään sopivampaa…
Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan nähdä sisälläolijoista… Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes Sointu vihdoinkin palasi.
— Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, — kertoi hän iloisesti, — ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko, hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin pahoillansa. Mitähän varten?
— Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, — sanoi Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen sydämeen.
— Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä, kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?
Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden puutteeseen… Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.
— Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän kanssansa.
— Voinhan ainakin rakastaa heitä, — vastasi Sointu, valoisin hymy huulillansa.
Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin rauhaton ja onneton — siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. — Voi voi, jospa olisi edes isä elossa — olow hascholom [= "levätköön rauhassa!"] — tai kun saisi tytön pian naimisiin!
Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi, jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa. Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.
Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili; ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt — olow hascholom — eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.
Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet, jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui… Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan…
Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla. Slimanillakin saisi näytellä häntä… Entäpä, jos Slimanin Hesekiel… Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori sanottiin siitä pojasta tulevan…
Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana — no voi toki! Mutta tämä toinen?
Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni, jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin hakisivat…
Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.
— Käy kamariin, — hän kehoitti, — on siellä Mirjam. — Vaan rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi merkitsevästi: — Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio. Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä näyttämässä…
Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana iltana saapuvan. — Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. — Entä mihin Haijele pantaisiin maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli…
Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas olivat… Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin kaunis?
Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa. Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.
Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan… Mutta… mutta… oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin takia… Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi… Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!
Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa, oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi jotakin Jeschu-laulua… Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa…
Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.
Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin ystävällinen ja kiltti — ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä katsomaan.
Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. — Mene sinä vaan päivällistä toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.
— Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, — nyökkäsi rouva
Sliman Mirjamille.
Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten äiti toruu. — Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.
Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa, kun oikein koetti.
Hesekiel naimamatkalla… kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja rikas… tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään itseänsä… Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos kaupoista sovittiin…
Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen ymmärsi…
Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi väistymään.
Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi tahtoi selkoa uutisista… Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan hänenkin kohtaloansa.
Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli vähällä hyrähtää itkemään.
— Kuulehan, nuppuseni, — puheli rouva, — minä olen hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt minä tulin pyytämään sinua.
Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.
— Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.
— Äiti, saanko minä? — kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.
Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia, joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.
— No tietysti hän saa, — nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan tuumailut. — Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!
Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän sitte Mirjam olisi nähtävänä — jos onnistuisi…
Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin, kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia iltamassa ylinnä muita — olihan se vielä paljon erinomaisempaa!
Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka epätoivoisena huudahti:
— Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan, ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut. Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia tyttöhattaroita!…
III
ALENNUKSEN KESKELLÄ
Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut
Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.
Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta. Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; — niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja puuhkalakit…
Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona heräsi…
Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen, kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.
Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.
Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä. Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet, ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch = hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta, hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. — Kun hän sitte oli jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt, joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä sanoja Naftalinsa puolesta…
Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni? Hebreankielinen raamattu? — Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia syvässä kunnioituksessansa.
Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! — Entä mikä tuo? Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! — Ja kun Mirjam kuuli, että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein puolijumalaksi.
Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä — ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, — hän pyysi. — Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! — Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. — Sinäkö sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.
He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala, yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita, käsittämättömiä… Sulhaset, vaatteet ja raha — siinä kaikki.
Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin, silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel, kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! — Sinä hetkenä hän ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua — Ruubenista, joka verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin parempaa — mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata: oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan…
Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa, panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja ponnistella Israelin kohottamiseksi. — Ja jälleen ajatukset lensivät Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?
Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin paikallensa takaisin.
Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin sormuksen hylännyt — viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä. He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan. Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan… Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille: "Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi, Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" — Ruuben oli tullut junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin. Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: — Anna anteeksi! Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen kuin sinä…
Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja kyllin Ruubenille…
Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti. Vai niin — hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin läheinen…
Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.
Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen kielen hän oli unohtanut — jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen rääsykasojen keskellä. — Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi kävelyilma kuin eilen.
Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti, ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen pimeään yöhön…
Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa, että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.
— Kas, Haijele! — huudahti hän hämmästyneenä. — Kuinka sinä tänne osasit? — Saanko esitellä: Fräulein Kaisla…
Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.
— Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, — virkkoi hän lyhyeen.
— En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän sitte pääsee ulos.
Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen suomalaistytön kanssa.
— Menen siis yksin, — hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja nyökäten päätään siskollensa.
— Älä suotta mene! — huusi Mirjam hänen jälkeensä. — Sinne on vaikea löytää.
— Ole huoletta, en minä eksy, — vastasi Haijele levollisesti, jatkaen matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.
Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat. Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla. Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit. Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa, kun ei tarvinnut yksin olla.
— Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, — virkkoi Sointu Haijelen kadottua näkyvistä. — En koskaan ole voinut unohtaa hänen silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä? Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.
— Sinä soitit ja lauloit silloin…
— Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.
— Ei, kyllä minä muistan.
— Mitä sitte?
Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi:
— Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois…
Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat silmänsä Mirjamiin, lausuen:
— Lauloinko Jeesuksesta?
Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa.
— Vihaatko sinäkin häntä? — kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti.
Ei vastausta.
— Ja vihaatko minua myös?
— En, en, — pääsi Mirjamin huulilta. — Kuinka minä sinua vihaisin?
— Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.
— Kyllä minä tiedän! — Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. —
Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.
— Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua, ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. — Soinnun silmät säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: — En minä tiedä ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.
Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: — Missä hän on? Eikö hän kuollut?
— Hän nousi haudasta ja elää jälleen.
— Eipä!
— Minä tiedän, että hän elää.
— Oletko nähnyt hänet?
Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: — Olen, Mirjam.
Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että
Mirjam tuskin rohkeni kysyä:
— Missä?
— En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.
Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.
— Älä puhu mitään hänestä! — huudahti hän viimein. — Mene pois,
Sointu, minä en tahdo!
Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: — Minä rukoilen puolestasi. —
Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.
Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle. No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän liikettä kuin muualla.
Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: — Finns dä gamla kläder? — Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.
Se oli Haijelen äiti.
Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.
Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä, tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille, kun ei muitakaan ollut.
— Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi!
Kun kissaa silittää, niin se raapii.
Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon lukenut.
— Elääkö hän vielä — se Jeschu? — kysyi hän muitta selityksittä, levottomuus kasvoillansa.
— Mitä? — Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: — Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa…
Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään.
— Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata laulamasta.
— Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja sydämesi! — virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. — Otho haisch ["Tuo mies" — tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli ajatustesi viipyä hänessä. —
Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä kansallensa.
Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan. Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne ollut tullut vanhoja lautasia pesemään… Hänen täytyi nyt saada lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut puutetta olla…
Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä… mitä tämä oli?
"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista."
Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti?
Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille antanut.
Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä, toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta.
Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle.
Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään.
Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat keskenänsä Haijelesta:
— Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee?
— Niin, niin, ei hän meistä huoli, — huokasi Rebekka. — Ylpeä hän on ja liian ylhäinen.
Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan; ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen lapsena…
Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista, ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin odottavina.
Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. — Joudu, — hän kehoitti, — vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.
Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa, jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin, lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä tuntui aivan kuin Israel — olow hascholom — vielä olisi elänyt ja siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli onnellisempi kuin vuosikymmeneen.
Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä iltana hän tahtoi puhua heille.
— Soisin että kuuntelisitte, — hän lausui hellemmin ja sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, — minä haluaisin kertoa jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa…
— Hesekiel! — huudahti Rebekka, — onko hän kirjoittanut sinulle?
— Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda nuori rouvansa kotiin, — lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.
Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut kärsimättömäksi — joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.
— En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko milloinkaan kuulleet hänestä?
Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.
— No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä kuolleita, kuivettuneita luita.
— Huh, — sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat harrasta, jännitettyä mielenkiintoa.
— Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi: "Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen, hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai, Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki, tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja heitä oli sangen suuri joukko.
Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan kiihkeästi odottivat jatkoa.
— Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet, meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai."
Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys.
— Katsokaa, se on nyt tekeillä, — alkoi Haijele selittää. — Juuri siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi, suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä.
— Ja mistä tulee henki? — kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin.
— Henki — niin…
Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa.
— Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni uhrata. Ja nyt — rukoilkaamme yhdessä…
Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä.
Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä…
— Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin tapahtukoon!"]
Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä, jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä — niin, mitä oli tuo henki?
— Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, — vastasivat monet sionistit. — Ei, se on kuuliaisuuden henki, — väittivät toiset. — Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. — Jumalan Henki se on, — sanoivat taas toiset, — uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies. Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti. — Ei se ole oppi, vaan persoona, — vakuuttivat vihdoin muutamat. — Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri…
— Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, — jatkoi
Haijele ajatuksiansa.
Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea?
Uusi lainkuuliaisuus — se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa. Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä, verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili…
Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky. Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut — petturi hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa.
Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. — Niin, jääköön kaikki hänen haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta ja Baabelin vankeudesta… Adonai, Adonai, muista kansaasi…
Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.
Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä. Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi hartaan halunsa toteuttaa.
Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen, hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä hymyllänsä.
Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin ystävällistä… Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.
Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin se Nasarealainen — Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele niin sanoi — mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä…
Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.
Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?
Kuin vastaukseksi tämä lausui: — Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian varhain.
— Mi… missä? Ethän tarkoita —?
Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.
— Niin, kyllä se on synagooga.
Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat ylös.
— Tänne meidän tulee mennä, — opasti Mirjam. Ja hänen sanansa vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran" portaita kohti.
— Eikö tämä ole erehdys? — kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.
— Ei — katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä — kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.
Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä — tai lienevätkö olleet niin vanhat, että maali oli kulunut pois — sekä kaikenlaista järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.
Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä oli osa juutalaisten synagoogasta!
Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen käsiliina oven suussa… Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat seisoivat hartaina paikoillansa.
Oi heitä raukkoja… Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet, mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa…