Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan. Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.
— Täällä on niin huonoa, — sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi pyytäen. — Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi. Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten — mutta tiesi koska se saadaan…
Haijele vaan huokasi vastaukseksi.
Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa… Ja niin heikosti ääni kuului
tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi
Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa.
Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.
Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti haikeaan, hillittömään itkuun.
Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:
—"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian, kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu, Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"
"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu, Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"
Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: — Tule, me lähdemme kotiin.
Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä, miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava, herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli ensimmäinen askel ylös alennuksesta.
Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin…
Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle kirjeen.
— Se on varmaan sedältäsi, — arveli Mirjam. — Eikös ollut harmi, kun se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.
— Viedään talonmiehelle, — ehdotteli Rebekka. — Hän on Goi, kyllä hän avaa.
Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.
Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa. Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.
Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:
— "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!
"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt toivon hohdetta taivaalleni. Haijele — saanko vielä nähdä aurinkoni täydessä kirkkaudessansa?
"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa, jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.
"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee…
"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään — muuta en voi sanoa, sillä tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni — mistä syystä, en tiedä.
"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita — päätä itse, minun arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään — mutta anna minulle lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"
Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.
— Ei niin, ei niin, rakkaani, — hän kuiskasi. — Meidän täytyy vielä odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.
IV
TÄHTI-ILTOJA
Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei voinut heitä odottaa.
Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle. Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä, jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.
Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää. Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut — uteliaisuusko vai kaunis ohjelma. — Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.
Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana.
Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui
välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa.
Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?
Vihdoinkin!
Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään, ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset, haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja keijukaisten parvi liiteli sisälle.
Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä odottaa kokonainen pitkä ilta.
Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä. Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.
Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä kelpasivat nuorille miehille.
Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin erilleen.
Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle. Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben olisi astunut yli lattian…
Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle mentiin…
Ei, ei, ei.
Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien, lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan…
Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan täällä Siionia ikävöinnyt… Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän…
— Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! —
Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä ympärillä.
Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.
Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? — Rebekka myös olisi jo ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä vaikea keskeyttää hänen iloansa.
— Lähtekää vaan rauhassa, — nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti. — Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. —
Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.
— Oi, kun tämän jo täytyy loppua, — hän kuiskasi. — Rouva Sliman sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.
— Saanko sitte saattaa teidät kotiin?
— En tiedä… Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen.
Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. —
Tulkaa… mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä… Muuten rouva
Sliman tulee!
He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen kätensä irti, ja he katosivat salista.
Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.
— Niin kirkkaita tähtiä! — sanoi Mirjam.
— Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, — vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.
Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä yhteen.
— Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!
— Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, — hymyili Esko. Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo perillä.
— Milloin saan tavata teidät jälleen? — kysyi Esko portilla.
— Ei ole tanssiaisia enää, — huokasi Mirjam.
— Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua…
Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: — Ettekö tekin ole maalta kotoisin?
— Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.
Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat, seisoen yhä paikallansa.
— Neiti Mirjam, — virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, — olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?
— En tiedä voinko, — kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein kuuluvasti.
— Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä…
— Minä tulen, — vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa ääntänsä pelästyen. — Hyvää yötä!
Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. — Miten pääsit kotiin? — hän kysyi. — Tulitko Gietel Slimanin kanssa?
Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti tänä iltana.
— Kyllä hän sinne vielä jäi, — hän vastasi. — Minä lähdin yksin issikalla.
Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.
Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys, valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu lupaus — kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana. Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät —? Ehkä hän olikin tehnyt suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin… Vaan tämä oli niin ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa — eikä tahtonutkaan…
Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista. Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen — tuohon vieraaseen, jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi…
* * * * *
Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin ihmisten liikkumisaika.
— Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni…
— Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua rakastat?
— Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?
— Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.
— Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.
— En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he tekisivätkään minulle…
— Eihän heidän sitä tarvitse tietää.
— Kuinka me muuten menemme naimisiin?
Kysymys sai Eskon säpsähtämään. — Älä huolehdi, — hän sanoi hätäisesti, itsekin levottomana, — se kyllä aikanaan selvenee. Nyt emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!…
Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto tuhoa ennustava.
— Missä olit? — hän kysyi ankarin katsein.
— Ulkona vaan… Oli niin kaunis ilta.
— Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin katuja?
— Eeva Peritz oli kanssani, — vastasi hän vikkelästi.
Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.
— Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.
Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?
— Sano, missä olit ja kenen kanssa!
— Minä… minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen kanssaan puhelemaan… Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa sitä, kun Haijele ei pidä hänestä… Mutta emme me sanallakaan maininneet Nasarealaista…
Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.
— Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen, mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö, kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme —
— Olow hascholom, — mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia puijannut.
— … sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!
Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei
Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä
seurannut? Voi kauheata! — Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa.
Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.
Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä kotonakin Leipzigissä.
— Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, — hän ajatteli itsekseen.
— Hyvä, hyvä, että hän menee! — riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään; silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta ihaniin iltakävelyihin.
Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut. Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.
Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen — viimeisen, jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele ei mitään esteitä laittaisi…
* * * * *
Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja
Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus
Mirjamille.
— Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman lupasi illalla käydä luonamme.
Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!
— Kylläpä tänään on kylmä, — sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja nosti kauluksen korvillensa.
— Talvi on aikainen, — virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa maailmoissa.
— Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, — kertoi Sointu. — Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin täällä.
Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. —
Juttele koko unesi, — hän pyysi.
— Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului vieno laulu — siihen heräsin.
— Missä se keto oli?
— Taivaan tarhoissa, — vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.
Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.
— Miksi sinä itket? — hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä.
— Enhän minä itke… mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös…
— Mitä sinä tarkoitat?
— Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa. Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi…
— Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.
— Sen tekee pakkanen, — virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.
Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.
— En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että… että tahtoisit kuolla?
Sointu painoi päänsä alas.
— Isän ja äidin tulisi ikävä… En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.
— Kuolemahan on jotain niin kauheata, — sanoi Mirjam, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.
Silloin Sointu kohotti katseensa.
— Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.
Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa nyt siitä tarkempi selko.
— Kerro minulle kaikki! — hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun käsivarteen. — Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?
— Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo, sillä hän kuivaa kyyneleet…
— Ja kuka pääsee sinne? — kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää kiihkeässä odotuksessansa. — Tekö kristityt?
— Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta he eivät huoli hänestä, — vastasi Sointu surumielisesti. — Oi kuinka hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille kristityille portti aukene…
— Minkätähden? — kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.
— Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat kirjoitetut…
Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"
— Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi syntejä anteeksi, — jatkoi Sointu.
Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä iltanakin piti taas keksiä jokin valhe… Ja samassa hän huomasi, että he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt varmaankin myöhästyisivät tunnilta.
Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista. Esko odottaa… Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu, vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä…
Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: — Nyt en tulekaan kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän…
— Saanko kertoa Jeesuksesta? — huudahti Sointu riemusta loistavin silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. — Rakas Mirjam, ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty.
Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat tuntuivat ajavan takaa.
"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."
Niin, niin, kuka tiesikään… Olihan eräs juutalainen laulajatarkin kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten voinut Eskon vaimoksi tulla…
Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos ehkä Eskon tähden —
Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi…
Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja aikoi sitä tehdä vieläkin…
— Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! — kuuli hän samassa äänen sivultansa.
— Esko, Esko! — hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja lemmen hehku.
Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka puhui paremmin kuin sanat.
— Tuo yöhuuhkaja, — sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse ehtineet, — mikä hänen nyt tänne toi?
— Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, — virkkoi Mirjam helpotuksesta huoahtaen. — Et usko, millaisessa vapistuksessa minä aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni…
— Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni, — lausui Esko hellästi. — En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua…
— Sano se uudestaan ja uudestaan!
— Sanon sen tällä tavalla, — vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen, joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä suuremmaksi.
— Mikä se on? Näytä, näytä!
Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam huudahti riemusta.
— Onko se kihlasormus?
Esko joutui vähän hämillensä.
— Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme… Mutta pidä tämä muistona minulta, kun olen poissa.
— Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko — niin onnellinen, että en enää mitään pelkää!…
Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö — ja Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa anoen.
— Täytyykö sinun lähteä?
— Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan.
Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin,
Mirjam — älä itke!
— Kuinka tulee pimeä… Tähdet sammuvat…
— Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian minä kirjoitan sinulle.
— Jos he saavat kirjeesi käsiinsä…
— Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle; siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä silmäsi kirkkaina.
Mirjam koetti hymyillä.
— Oi Esko… minä tahtoisin olla iloinen… mutta anna anteeksi… Ja hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.
— Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!
Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.
— Nyt hyvästi!…
Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.
Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin…
Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.
— Mirjam, — sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin äänellä, — huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että laulutuntisi ovat loppuneet.
— Ethän! — rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. — Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa tehnyt…
— Vai et! — kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa pidättää. — Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän…
— Mutta Haijele, kyllähän muutkin —
— Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi. Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni —
— Sinäpä et olekaan minun käskijäni! — huudahti Mirjam, joka kävi rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.
— Vaiti, Mirjam, vaiti, — pyysi Rebekka tuskassa, rientäen tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.
Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin katsein: — Puolustatko häntä, äiti?
— En, — huokasi Rebekka. — Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua?
Mutta en minä soisi…
Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.
— Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja kansani kunnian tähden, — hän lausui Mirjamille. — Tällä kertaa riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!
Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.
Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.
V
ORKAMOSSA
Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon povella on unhotusta ja uutta elämää…
Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita pääkaupunkiin. — Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella — mitä vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut muita kuin vanha mummo ja pari lasta.
Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon alaiseksi.
— Sinä et ollut eilen osakunnassa,— hän lausui terävästi.
— En… minä… minä unhotin… Esko oli hyvin hämillään ja katseli vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.
— Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta kokoontuu.
— Oletpa sinä äkeällä tuulella, — sanoi Esko, koettaen laskea leikkiä. — Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?
— Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa. Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin, koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme.
Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän oli koko lailla häpeillänsä.
— Paha se oli, — hän yritti puolustautua, — mutta usko minua, unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin, en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee…
— Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot?
— Ikävä juttu, — sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin alle.
— Kaksi kertaa soitin sinulle, — jatkoi Toimi, — mutta et ollut kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa.
Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan…
— Sinä et vastaa, ja se on siis totta, — virkkoi Toimi painavasti. —
Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan?
— Mitä tarkoitat?
— Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu…
— Hävytön! — huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti, että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan taaksensa. — Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut paremmin!
— No no, hyvä on, — rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. — Onhan sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen, luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan.
— Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, — sanoi Esko kiivaasti.
— Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän. Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa, että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin —
— Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää.
— Vai niin, — sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. — Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en olisi odottanut sinulta.
— Lakkaa jo loukkaamasta minua! — huudahti Esko kärsimättömästä — Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista rakkautta…
— Morsiamen? — Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. — En minä sinua olisi noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin. Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian!
— Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? — mutisi Esko nyreästi.
— Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet… Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?
— Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi alenna Mirjamia! Muuten —
— Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle — niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.
Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli neljä kilometriä Orkamon kartanoon.
— Hyvää päivää, tervetultua! — huusi heleä ääni heitä vastaan. Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä, nahkalapaset käsissä.
— Terve, terve, Tuulikki, — sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. —
Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?
— Tuskinpa vaan, — arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten silmien pirteyden.
Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.
— Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne. Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.
Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen, vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten kouluajoilta hyvin tunsivat.
Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden. Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään, jos Toimi tahtoisi…
— Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, — virkkoi Toimi, luoden kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti luottanut. — Mehän olemme tulleet lukemaan.
— Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin…
— Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, — ivaili
Toimi, — ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.
— Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, — nauroi Tuulikki. — Tuo inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin, kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja… Ei kiitoksia! Mieluummin minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea. Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!
— Houkuttelevaa se on, — arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.
Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa — rauhallista lukemista varten, tietysti.
— Älkää kompastuko! — huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä olevan kynttilän.
Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:
— Milloin täältä posti menee?
— Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? — lisäsi hän veitikkamaisesti.
— Eikö mitä. Hyvää yötä nyt!
Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta tarkastelisi…
Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan. Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä. Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää…
Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa. Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä lakkaamatta uudistuvin sävelin.
Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi, sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista, jotka heiluivat aina hänen tiellänsä.
Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää. Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se olikaan?
Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin, sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen huomentervehdyksen saanut.
— Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin —
— Odota, minä tulen mukaan! — huudahti Esko, upottaen kirjeen povitaskuunsa ja rientäen alas portaita.
Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu sujui vapaasti ja iloisesti.
Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin, ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat… Niin, kyllä hän oli oikeassa Eskonkin mielestä.
— Annappas nyt kirjeesi, — sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.
— Anna sinä maitolaskut, — sanoi Esko.
— Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.
— Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!
— Aamiainen jäähtyy kotona, — arveli Tuulikki veitikkamaisena. — Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule itse mukaan!
Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt kirjoittaminen Mirjamille — se ainakin oli selvää.
Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen ylöspäin.
— Tämä on raskas, — sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään. — Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? — Ja Eskon kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. — Näkyy menevän sentään, — lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."
Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin ymmälle tuon tytön takia?
Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:
— Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai — vai mitä?
Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille
voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam
Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen…
— Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat Viljakan talossa, — vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.
— "Polle äijän musta Mirri!" — huusi Tuulikki riemuiten. — Voi, voi, minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:
"Polle äijä se juutalainen,
se musta Israeli…"
Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi olevansa kurja raukka, kun vaikeni — eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.
— Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? — huomautti
Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.
— Voihan olla asioita… Oletpa sinä utelias!
— Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä kauppaa niitten kanssa?
— En ole koettanut, — vastasi Esko lyhyesti.
Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan. Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti. Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet — ne vasta olivat sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan pettyä.
Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua tänä aamuna.
Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut, kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa. — Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, — hän vakuutti päätänsä pudistaen. —
Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä, kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.
— Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"
Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa. Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä lavertelunsa. — Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.
Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei
Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?
Mutta ei, ei — liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin — tietysti…
Nopeasti Esko kääri paperin auki.
Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.
"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" — ne Toimen sanat muistuivat välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen? Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut? Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.
Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?
Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko juutalaissaksaa?
Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät häntä, jos tietäisivät… Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa. Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. — Hän ei saanut enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin äärettömän ikävä!
Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat…
— Lapsi raukka, — ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä. — Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä, ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.
Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja! Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki — jopa nyt jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut. Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta… Entä jos se tytöllekin olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina… Ei, ei hän omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön hyväksi luopui periaatteistansa, niin —
Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?
Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle, ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon ja nyökkää päätänsä äidille. — Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme palvelijat iltarukoukseen? — Kohta kutsun, — vastaa äiti. — Ja sitte rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa…
Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo aika saada levätä.
Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa… Ei, ei hänelle sanaakaan näistä asioista!
Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.
Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."
Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt muuttua vain korvakaiuksi…
Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla… Siinä oli kumminkin yksi tie — niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja Sointu sitä kulkivat turvallisesti…
— Esko, minnekkä jäit? — kuului samassa heleä ääni portaista. —
Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!
Siinä oli toinen tie… unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon, joka kukkasilla peitti mustat syvyydet…
Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja huusi tytölle vastaan:
— Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!