VI
"KIROUKSEN KIRJA"
Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan. Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen, varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla järkevä…
Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.
Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.
Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.
— Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?
Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: — Saanko tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä…
Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.
— Mikä sinun on? — kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.
— Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet…
— Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.
— Minun on ollut niin ikävä…
— Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö, siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.
Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.
— Minä lähden iltajunassa, — sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi vaiti. — Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.
Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.
— Lähdet tänään? Ja Esko —?
Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta vastasi aivan viattomasti:
— Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.
Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen, tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin…
Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.
— Kuule, — hän kuiskasi arasti, — sinä lupasit kertoa…
— Jeesuksesta! — täydensi Sointu. — Oi, niin mielelläni. Mutta saatko sinä kuulla?
— Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa… Ei kukaan tiedä.
Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:
— Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun minä jo lähden kotiin.
Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:
— Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!
Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut, mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan, tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut…
Vaan mitä… mitä Sointu nyt sanoikaan?
— Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet! Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan. Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä häntä…
— Rakastaako hän minua? — täytyi Mirjamin huudahtaa.
— Oi rakastaa, — kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. —
Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, — ja hän riensi
nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. —
Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä.
Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa, eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin utelias. Sitäpaitsi — minne hän sen kotona kätkisi?
— En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, — hän sanoi epäröiden.
— Sinä opit, — rohkaisi Sointu iloisesti. — Ota se nyt kumminkin muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen.
Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki. Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo löytyisi.
Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi itsellensä lakkaamatta: — Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua…
Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon…
* * * * *
Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.
Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.
Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli — pikku sisar raukkaa. Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä jotakin… Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat tehtävät häntä odottivat.
Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden — sen, joka oli hänelle rakkahin maan päällä.
Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä… Ruuben aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina oli kestänyt muuttumatta.
Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus… Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. —
Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään. Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika. Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan. Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. — Adonai, anna hyvä lause minulle! — hän pyysi.
Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen, juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies läheni, lausuen:
— Olette israelilainen?
— Olen.
— Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?
Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi vastata.
— Osittain ymmärrän, osittain en, — hän sanoi.
Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa. Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja ojensi sen Haijelelle.
— Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, — hän virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.
— Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, — kuiskaili pari matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.
Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?
Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä."
Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti, tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.
Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?
Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.
Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!
Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä. Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat, Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta, tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.
Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.
* * * * *
Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut hänelle saapumisensa aikaa.
Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa. Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä: nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt se on suoritettu; — ja nyt minun on aika mennä!
Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta, sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben — hän, jota lievätkin Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.
Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä voittanut — siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä. Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään vaikka mistä, vaikka mistä… Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.
Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa he voivat sisälläkin selvittää asiansa. — Hän soitti kelloa, ja palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva, joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.
— Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi lähettäneet?
— Kyllä minä junassa matkustin, — hymyili Haijele.
— Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset ulkona. Minä olen ihan yksin.
— Eikö Ruuben ole kotona? — kysyi Haijele.
— Niin, Ruuben — onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? — Bertha rouva hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
— Ei, älä huoli, — hän sanoi. — Suo minun mennä! Juuri Ruubenia tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken…
Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa.
Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa?
— Kuinka se kävisi päinsä? — hän sopersi.
— Ruuben on sulhaseni, — vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi. — Suvaitsethan siis? — Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea.
Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi — yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa Haijelea silmistä silmiin.
— Ruuben, sulhaseni! — huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä.
— Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! — riemuitsi Ruuben ja sulki hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä.
— No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, — sai Bertha vihdoin suustansa. — Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea —
— Kiitos, kiitos, — sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta, se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua, siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä kuiskaamalla pitivät huolen.
Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä — eikä mikään auttanut.
Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli syönyt hänen karamellinsa.
Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko he aikoivat? Turha toivo!
— Mitä sinä luet tätä nykyä? — kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut.
Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen.
— Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on puhua suoraan. Mutta jos tietäisit… Sano, voinko sinut kadottaa vielä kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni?
— Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe?
— Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki!
Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni…
Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei hän voinut sitä ymmärtää.
— Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi pois, — kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. — Vaan nyt… oi Ruuben… Minullakin on tuo kirja!…
Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan hyvästi sanoaksensa.
— Suo anteeksi, Bertha, — hän lausui niin ystävällisesti, että pikku rouvan heti täytyi leppyä. — Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi. Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos minä vien hänet koko päiväksi.
Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui syvään hengähtäen:
— Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus: "Rakkaus on suurin niistä…" Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman!
VII
JOULUYÖ
Ensimmäinen taulu.
Pyhä yö, kirkas yö!
Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa syntymäjuhlaa.
Kirottu yö, pimeä yö!
Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan. Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa.
"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan."
Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä, kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen. Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen yhtynyt jälleen — siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten" piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin. Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat "pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään.
— Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, — virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut noihin hurskaisiin — vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. — Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa?
— Minusta täällä on valoa liiaksikin, — tokaisi vastaan teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. — Olisin kiitollinen, jos isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä. Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen.
— Rauhoitu, hyvä ystävä, — hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä olalle. — Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa!
— Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, — virkkoi Löwe. — Herra Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?
— Se oli tietysti mielenosotusta, — vastasi Knauf. — Ehkä heillä on joku Goje kotiopettajattarena.
— Mainiota! — ivaili Löwe. — Sitä hienompaa käytöstä heidän puoleltaan!
— Älkäämme tuomitko, — lausui Efraim Poll jälleen tyynellä, sovinnollisella äänellänsä. — Uskokaamme, että he itkivät Israelin kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu — Israelin pitkä yö?"
— Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! — huudahti Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.
— Nouse, ole kirkas! — jatkoi Haijele hehkuvin poskin. — Israelin valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi —
— Vaiti, vaiti! — keskeytti Knauf tukiten korviansa. — Neiti, soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?
— Hän on sionisti, — sanoi joku joukosta.
Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.
— Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos niiden pyhyys niin helposti haihtuu!
— Älkää pilkatko, herra! — varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha
Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.
— Hyvät ystävät, — puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut vaikenemaan arvokkaisuudellansa. — Pyydän teitä, älkää kiihtykö vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.
Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.
— Kuunteleppas, — sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.
— Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, — selitti Goldreich.
— Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, — vakuutti hänen pelitoverinsa.
— Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]
— Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan huipulla?
— Tietysti.
— Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.
— Se ei ole totta!
— Vaiti, te häpäisijät! — huusi Knauf, pistäen jälleen sormet korviinsa. — Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä turmeltuneita aikoja…
Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon:
— Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea pyhiä asioita, vaan ette tänään?
— Eikö tohtori sitä tiedä? — kysyi Knauf purevasti. — Silloin me sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä.
— Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin hävitys! — huusi Goldreich.
— Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta, — virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; — käsketäänhän meitä jakamaan sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai kuinka, arvoisa herrasväki?
Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi.
— Hävytön suurisuu, — mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli:
— Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni?
Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.
— No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. — Vaan tiedätkö, mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet? Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.
Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.
— Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, — jatkoi Ruuben. — Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".
— Ruuben, minä en tätä kestä! — huudahti Haijele silloin puoliääneen, tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. — Tule, siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa kaivata.
Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.
— Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta, milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta, sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea… Yksi kysymys vain, Ruuben… Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme kuninkaaksi…
— Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.
— Ruuben! — kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen sydämeensä.
— Rakkaani, hiljaa, hiljaa, — tyynnytteli Ruuben huolestuneena. — Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme, saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen — en minä muuta tarkoita.
— Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi!
— En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan, — sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut kuin täydelliseen yhtymiseen — jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan kansani luo.
— Kuinka minäkin inhoan heitä! — huudahti Haijele. — Muistan jo lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa. Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita…
— He saarnaavat rakkautta, — jatkoi Ruuben, — mutta meitä ja toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat.
— Niin, niin, juuri niin! — riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta. — Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan, sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät —
Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. — Mikä nyt? — ihmetteli Ruuben.
— Emmehän mekään… Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä.
— Emme suinkaan — se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta noudattaa — no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten sionistit, niin teen edes jotain hyötyä.
Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä, saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli. Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen.
— Nuo olivat kristityitä, Haijele, — sanoi Ruuben painavasti. — Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla… Ajatteleppa, tänään he viettävät hänen syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa!
— Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän valhetta. Missä siis on totuus?
Se oli kuin hätähuuto — sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä niin usein kohonnut.
— Jätetään nämä asiat, — sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: — Meidän täytyy varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä, ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.
— Minä en voi.
— Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu…
— En voi, en voi! — toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. — Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä en voi…
Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:
— Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden pimein yö…
* * * * *
Toinen taulu.
Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna, hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa, surumielisesti:
— "Die Veigel die heben die Flügelech auf un nehmen auch mit meine Thränen arauf…"
["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."]
— Tule jo sieltä nukkumaan! — huutaa Rebekka.
— Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! — hän vastaa.
Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä — eikä hän palaa, joka sen sormuksen antoi…
— Joudu nyt jo, Mirjam! — muistuttaa Rebekka jälleen.
— Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! — hän pyytää.
Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on jouluyö.
Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja. Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen jo ulkoa, vaikka se onkin suomea:
"Ja tähtönen Betlehemistä loi
valon kirkkahan halki yön,
ja vienot enkelilaulut soi
ylistykseksi armotyön.
On koittanut maailman valkeus, nyt syntynyt Kristus on, sun turvasi, huoltesi huojennus, sydänparkani rauhaton…"
Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen ja alkaa hankkiutua levolle.
* * * * *
Kolmas taulu.
Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli runsaasti.
Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa. Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin…
Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat silmät!
Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja oli Tuulikilta.
Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.
— Oikea sinipiika ja metsän velho, — ajatteli Esko, kun Tuulikki ilmestyi vihreän puun viereen.
— Mitä sinä siellä yksin mietit? — kysyi hän iloisesti, taivuttaen syrjään kaihtavan oksan.
— Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne
Orkamoon.
— Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! — pilaili Tuulikki. —
Estetiikkasi tähden tietysti jäit.
— Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.
He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:
— Uskotko sinä taikoja?
— Uskon tarinoita metsän neitosista.
— Tuosta kirjastako niitä luet?
— Vaikkapa siitäkin:
"Ken metsän neitosen nähnyt on, sen viepi metsän hukka…"
— Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe.
— Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan sanotaan:
"Ken metsän neitosta rakastaa…"
Tuulikki punastui.
— Kuuleppa vielä, — jatkoi Esko lukuansa:
— "En, en minä niitä ymmärrä, Sun taikojas, tyttönen sorja, sen tiedän vaan, että ijäti mä olen Tapion immen orja!"
Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi lausua:
— "Tapion talot on hongista
ja kammiot kalevanpuista."
Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän täydensi ajatuksen:
"Tapion talot on hongista ja kammiot kalevanpuista. Ja jos metsän tyttöä rakastat, niin ethän sä huoli muista?"
Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.
Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa ja vakuuttanut: — En, en, Tuulikki — muista en huoli kuin sinusta vain! — Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti sykkiessä.
Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt. Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa joka riviltä totistuivat:
"Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.
Miss' on hän nyt, mitä miettiikään —"
Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä valittaen:
— Voi, voi minua kurjaa!
* * * * *
Neljäs taulu.
Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista sydämistä:
"Ah Herrani mun Jeesuksen', tee asunnokses sydämen'!"
— Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, — sanoi vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten istuivat.
— Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, — vastasi tämä hiljaa huoaten.
— Niin, niin, se on maailman meno, — virkkoi isä, hänkin huoahtaen. — Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! —
Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa, herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä hetkeksi pidätti vanhempansa.
— Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni — tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä…
— Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, — sanoi äiti.
— Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu — mutta jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä, opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.
— Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin arvelet, — sanoi rovasti miettiväisenä. — Kerran he huusivat, että Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.
— Helsingissä ei ole ketään, — toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä silmiin.
— Me tarvitsemme enemmän Henkeä, — sanoi rovasti.
— Ja rakkautta, — lisäsi hänen vaimonsa.
— Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten puolesta? — pyysi Sointu. — Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin takaisin.
— Rukoillaan, lapseni, — vastasi isä liikutettuna.
Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään yöhön.
VIII
SIONISTIT
Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa — tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä. Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen, vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita. Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa yksi ainoa kansa koko maailmassa — Israel, ikuinen kansa.
Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle kuuluvaa — jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri kierteli kuumana, sydän eli — vaikka tosin ainoastaan luonnollista, kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema, sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.
— Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? — saattoi kysyä joku ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut kaupunkiin.
— Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa.
— Mitä ne sionistit ovat?
— Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan.
— Siitäkö he keskustelevat täällä?
— Niin, siitä.
— Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme viitsii majoittaa tuota joukkoa?
Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan.
Esimerkiksi näin:
— Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän toivon toteutumista.
Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy:
— Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa!
Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus:
— Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on
Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa.
Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä, jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa. "Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet." Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin.
— Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen.
— Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa, että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä, se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme.
Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä varten.
Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia aikaisemmin sali on täyttynyt.
Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan ihastuksesta.
— Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat, jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!…
Puhe käy salissa kosken kohinana.
Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa, että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.
— Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! — huudahtaa toinen riemuiten vastaan. — Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa, Austraaliassa… Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää maailmaa!
Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat kuin kuumeessa.
"Voima, joka järkyttää maailmaa"… Mitä se häneen koskee? Hänelle on olemassa yksi ainoa sana: — Leipää! — Oi, hän tietää hyvin, mitä nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.
Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:
— Mistä olette?
— Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.
— Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain. Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin — kurjuuden kurjuus…
Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa mainittiin, kohotti hän päänsä.
— Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni myöskin.
— Jumala armahtakoon!
— Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa…
— Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä välin kuin he —
— Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! — huudahti pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies, hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. — Te pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos, koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot siihen ne käännytysmiljoonat!
— Niin, niin, niin! — melusivat toiset ympärillä.
— Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, — huomautti muuan länsimainen sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. — Paroni Hirsch on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät tahdo meille niitä varoja antaa.
— Hävyttömät! — Miksei? — Me otamme ne! — Huutoja sateli, kiihko yhä yltyi.
— Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia!
— He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat kuin korpivaellus Kanaaniin.
— Tohtori Herzl antaa meille rahaa!
— Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole.
Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei ollut leivänkään toivoa.
— Rohkaiskaa mielenne! — kuiskattiin hänen korvaansa. — Me teemme minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. —
Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein, mikä kokouksessa oli tuleva esille. — Toiset taas kävelivät parvittain pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. — Kolmas joukko huolehti kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn kuului. — Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. — Pois lainakielet! Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! — Jotkut erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin.
Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät.
— Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, — vakuutti toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut.
— Miksi veli siis tänne lähtikään? — kysyi hänen toverinsa, länsieurooppalainen.
— Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää uskonnon.
— Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin. Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona.
— Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän, ja tuo — ja tiesi kuinka monta.
— Niin, se on surkeata… Mutta puhun minä kuitenkin.
— Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu! Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla. Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei niin ollut laita?
— Hm… niin… olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä.
— Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia aitauksia, jotka —
— Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin, — keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. — Pyydän teitä, — hän jatkoi, — lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja sukupuolestani!
Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa, se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan.
Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti sanatulvaa:
— Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te —
— Vaietkaa jo toki! — huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut — niin voimakas, raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan, riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas, tohtori Herzl.
Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus loisti. Tervehdittyään hän alkoi:
— "Arvoisat kongressin jäsenet! — —"
Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen. Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys. Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.
Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.
Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.
Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.
Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat puheen.
Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!
— "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa — —"
Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.
— — "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua — —"
— Hyvä, hyvä! — huusi Galitsialainen tovereinensa.
— — "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen kansallisuuden naamaria kantaa — —"
Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt.
— — "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme — —"
— Kuuletko! — kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista kylkeen.
— — "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei? Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen aikaan!"
Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa kohotettava.
Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin.
Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä, hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista — kaikesta, mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan omisti niille täyden huomion ja huolenpidon.
Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien harrastus oli kääntynyt.
Puhuja ehti loppulauseeseensa:
— "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä. Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan — jos se tahtoo!"
Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää puutkin juurinensa. — Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin käsiksi.
Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä yhteisen aatteen hyväksi.
Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena, jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa edustajien kunnioituksen.
Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori, lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla Israelin tytär!