Niin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä salatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki hillitä itkua ja mieltä.
"Lea!" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä. Hän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla käsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen:
"Stefaan… Minä…"
Sanat loppuivat. Taas hän tapaili, kasvot yhä käsien peitossa, kuiskaten:
"Minä…"
En minä voisi sitä sanoa sinulle, mutta…
"Stefaan… sääli minua, sillä…"
Sillä minä rakastan sinua!
Ja hän keskeytyi siihen sanaan, purskahti hillittömään itkuun ja kaikkosi pois öljypuun alta kuin jotain kuolemaa ja pahaa paeten.
Mutta Stefaan seisoi kuin lumottuna, ymmällä, kuumeisena, mitään selvää tajuamatta. Hänen sielussansa kajasti vain hiljaa nyt jo pois paenneen Lean kirkas ja iloinen hameen punaväri, ja iloitsevien joukko riemuitsi ja lauloi ja tanssi ja soitti.
Heleijaa!
X.
Minä heikko nainen ja Sinun kansasi Israelin tytär!
Sääli minua, Herra, sillä vahaa minä sittenkin olen…
Niinkuin vaha minä sulan ja niinkuin vesi minä vuodan, jos et Sinä suojele minua…
Niinkuin untuva on minun tahtoni ja niinkuin helle minun mielitekoni, sillä minä olen nainen…
Kun hengähtää, niin minä liikahdan. Kun ystävä katsahtaa, niin minä värähdän ja Sinusta putoan pois…
Sillä Sinä olet heikkouden ja voiman minun vereeni pannut, ja säälin ja hellyyden olet Sinä kätkenyt minun poveeni, Herra…
Ja siksi olen minä avuton ja siksi olen minä kuin untuva, jollet Sinä minun tukenani ole ja minua johda ja minua määrääni vie…
Sinun olkoon kiitos ja ylistys. Sinusta tulkoon apu, johto ja voima.
Iankaikkisesti. Amen.
* * * * *
Sakeuksen kaivon luona teki tie polvekkeen. Aivan huomaamatta voi sinne päästä yhdeltä puolen, pujottua kuin tammipuiden lymystä näkyviin sukeltaen.
Eräänä päivänä ajoi Stefaan kameleilla vanhan palvelijan, ystävänsä Ruubenin kanssa. He palasivat joltakin matkalta. Mukavasti keinutteli kameli ratsastajiansa, ja iloisesti puheli vanha Ruuben tapansa mukaan.
"Herrani! Minun herrani Stefaan", puhui hän. "Me lähestymme Sakeuksen kaivoa, ja… Ja, ja!" vahvisti hän merkitsevästi, leikinlaskunsa vallassa. "Ymmärräthän, herrani Stefaan!"
Hän hoputti kamelia ja sitten jatkoi viisaasti:
"Niin että jos on kaivolla Rebekkana Lea, niin… So, kameli! Kävele, kävele!… Lomps… lomps!" hoputti hän taaskin välillä. Kamelit astua lompsuttelivat tasaisesti. Stefaan kuunteli ääneti, mutta mielellänsä.
"Että jos on Rebekkana Lea… niinkuin Eleasarilla, niin…"
Miten omituinen hän taas oli!
"Niin älä pelkää… älä pelkää, Stefaan!… Kyllä minä… No!… Lomps, lomps, kameli!"
Niin hän jatkoi. Jos on Lea kaivolla, niin kyllä hän sen panee juottamaan kamelit, kuten Rebekka muinoin juotti Eleasarin kamelit ja niin tuli Iisakin morsiameksi.
"Sillä se on merkki… Jehovan säätämä merkki!" jatkoi hän leikkiänsä. He lähestyivät kaivoa. Kamelit muistivat sen vesipaikan ja aivan kiiruhtivat. Ja vanha Ruuben yhä neuvoi:
"Ja silloin, Stefaan!… Silloin!… Älä ujostele silloin!"
Hän puhui siitä asiasta hauskat leikit, hän vanha ja aina iloinen. Ja vieläkin neuvoi:
"Viiniä, joka kuohuu, ja neitoa, joka on lämmin, Stefaan…"
Älä niitä pakene, älä punastu.
"Viini juo ja anna neidon punastua ja sinä itse… Arvaas, herrani Stefaan?" kysyi hän äkkiä, tarkoittaen että: tiedätkö mitä sinun on itsesi tehtävä silloin kun neito on lämmin? Stefaan hymyili, ei vastannut. Siispä hän itse vastaa. Rutosti hän ilmoittikin leikkisän:
"Sinä anna suukko neitoselle!… Seelah!"
Se on vanha ja koeteltu viisaus.
"No-o… Ruuben siinä!"
Mutta ei hän oikein tosissaan Ruubenia nuhdellut hänen leikistään. Etäältä kajasti se äskeinen iloinen lehtimajanjuhla ja vanha tammi, jonka alla seistessänsä hän oli kuin nuortunut ja…
Tuuli puhaltaa nyt jo toivokkaampana. Iloisempana kajastaa jo sielussani se hänen punakirjavan pukunsa rikas ja hiljainen väri. Yksinäinen metsälintu ehkä jo odottaakin armastansa. Siispä minä…
Minä todellakin olen jo rohkea ja juon viinini pikari omassa kädessä…
Juhlat tulevat pian. Ne ovatkin iloiset viinijuhlat. Silloin…
Minä en kysy, en ujoile. Minä annan itseni kaikkineni ja niin otan hänet syliini, suutelen hänen ihania, puhtaita huuliansa ja kuiskaan hänelle hellän sanan.
Mikä sattuma! Lea oli todellakin kaivolla, kun he näkyviin sukelsivat.
Hän aikoi poistua, paeta, mutta Ruuben huusi:
"Le-a!… So-o!… Vai!"
Eikä Lea voinut nyt pysähtymättä olla, kun se niin käski. Vanha ystävä kun se oli, tämä aina iloinen Ruuben. Jo lapsena oli se häntäkin leikinlaskuillansa huvittanut kuten lastansa isä.
"Vai vanhaa Ruubenia, Lea!… Lomps kaivolle, kamelit!… So!… Ja missä Rebekka, joka ammentaa veden Eleasarille?" jatkoi hän vain hyväntahtoista leikkiänsä. Lea ei voinut olla hymyilemättä. Hän tuli ammentamaan vettä. Ja maahan laskeutunut Ruuben tervehti nyt sanoilla:
"Onni ja kaikki paras sinulle, Lea, Sakeuksen tytär!… Paraat sulhaset sinulle, sinä paras Israelissa!"
Lea hymyili ja puhuikin jonkun iloisen sanan hänelle. Stefaan oli laskeutunut alas kamelin selästä. Heillä oli muassaan joukko vuorikukkia. Hän valitsi niistä pari ja ojensi ne Ruubenille. Tämä ymmärsi. Päänsä paljastaen hän lähestyi Leaa, ojensi kukat hänelle ja puheli:
"Herraltani Stefaanilta Lealle, Sakeuksen ihanalle tyttärelle."
Sitä sen leikkiä ja raikkautta! Kaikki ikäänkuin valkeni ja selkeni ja äkkiä iloiseksi ja onnelliseksi vaihtui. Öljypuun alta helisi leikkivien lasten ilakoiva riemu. Vuorenrinteillä soitti paimen surutonna huiluansa, ja toisaalla samosi huoleton metsästäjä jousinensa vuorikauriin perästä.
Hui-hai, te elämän huolet ja surut, te oikuttelevat, menneet elämän synkeät hetket! Kaikki he nauroivat ja olivat iloisia. Ummessa olleet pilvet näyttivät raoittuvan, ja niiden lomasta alkoi paistaa se vanha iloinen aurinko, joka muinoin oli niin monet päivät hilpeiksi ja onnellisiksi tehnyt. Leikkivien lasten ilo helisi yhä öljypuun alta, ja entistäkin kirkkaampana pulpahteli paimenen huilusta raikas ja eloisa sävel.
* * * * *
Ainoastaan muutamia lempeitä pikku pilviä ajelehti sinä päivänä sinikirkkaalla taivaslaella. Ohkaisia ne hattarat olivat ja vaaleita ja aivan kuin untuvaisia. Niinkuin joutsenenpojat ne uiskentelivat rauhallisina siellä ilakoivassa auringonvalossa taivassinessä.
Mutta muutoin oli häikäisevän kirkasta ja kepeävaloista. Mieltäkin se aivan kevensi. Lea asetteli äsken saamiansa kukkia ruukkuseen akkunalle, ja mieli teki hyräilläkin siinä ajatuksissansa puuhaillessa:
"Te valkeat liljat niin puhtahat, te…"
"Lapseni… Rauha sinulle!" keskeytti tervehdys.
"Ah, isä!… Ja sinulle armo!" vastasi hän tervehdykseen. Isä käveli nyt vaivalloisesti ja hengitti syvään, hitaasti. Kuoleman esimakua kai se kaikki jo oli.
"Armo ja terveys, isäni!" jatkoi tytär syvällä osanotolla ja alttiudella. Isä kiitti hiljaa ja istahti; pää painui alas kuin nuokuksiin, ja alkoi heikko, tasainen hengittäminen, Lea katsoi häneen salavihkaa, tarkaten, vaieten. Miten hän oli muuttunut ja vanhentunut taaskin! Silmät olivat painuneet syvälle päähän. Kaula oli laihtunut ohkaiseksi, kasvot luisiksi, ja vaivalloinen hengitys antoi aavistuksen voimien nopeasta täydellisestä häviämisestä.
"Isä kulta!"
Se säälittely pääsi Lealta taas aivan kuin puserrettuna. Ne hienot siteet, jotka häntä isään kiinnittivät, ne sanattomat, hellät äänet, jotka kuiskailivat isän ja tyttären välillä, ne ne nyt taas heitä lähensivät. Tytär tarttui isänsä laihaan käteen, nosti sen huulillensa, suuteli palavasti ja mitään virkkamatta ja istahti isän pyynnöstä hänen viereensä kuten ainakin lapsi, joka on kaikessa herkkä ja hellä ja altis.
He olivat jo puhuneet hetkisen. Ja puhelu oli ollut nyt tervettä ja raittiimpaa kuin monesti ennen siitä asiasta haasteltaessa. Rohkeammin sanoin puhuikin nyt isä siitä, ja tyynesti ja vaieten, milteipä mielellänsä tytär nyt häntä kuunteli. Rintatautisen isän yskimiset vain joskus keskeyttivät puheen.
Ja nyt hän tahtoi selittää Lealle erään asian, josta ei tähän saakka ollut puhunut. Nyt tuntui puhelu niin terveeltä, että hän alkoi siitäkin puhua.
"Meille", alkoi hän pitkään, ajatellen, "meille, lapseni, on annettu
Aabrahamissa lupaus…"
"Ah!… Isä!" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän vavahti, kun isä lausui sanan lupaus.
"… lupaus, että… että", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa, katse maassa, "että meidän pitää…"
Yskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti hän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet nisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää nuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen:
"… että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin… niin lukuisiksi kuin hieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat."
Ah!
Siitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse syventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut tyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta loukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta nyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän jatkoi:
"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä… kieltäytyä", tapaili hän sanoja, "vaan… jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa toteutumisen pantti ja tie."
Hän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti, miten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa, tullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä jatkoi kuin yksikseen puhuen.
"Alistuminen, tyttäreni…" puhui hän heikosti, "alistuminen on meissä ihmisissä suurinta sankariutta, sillä… si-sillä se on pahimman vihollisemme, oman itsemme voittamista".
Lea huokasi. Syntyi vaitiolo. Isä näytti tyyten väsyneen. Hän istui pää nuokuksissa riippuen, katse maassa, raskaasti hengittäen. Niin jatkui vaitioloa. Ikäänkuin olisi tyttärensä äänettömyydestä tullut pahoille mielin, nousi isä vihdoin hitaasti ja aikoi vaivalloisesti ja ääneti poistua huoneesta.
Mutta silloin valtasi taas sanomaton sääli Lean. Hän nousi, astui poistuvan isänsä eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen hellästi ja katsoi silmiin.
"Isä!" puhui hän, ja hänen hengityksensä oli kuumeinen. Silmät kyyneltyneinä koki hän jatkaa:
"Minä, isä, tahtoisin kaikessa alistua sinulle ja tuottaa iloa sinulle… Sinä tiedät, isä…"
Sanat takertuivat kurkkuun. Itku tuntui nousevan, mutta hän hillitsi sitä. Ei hän kuitenkaan puhua voinut, ei löytänyt sanoja. Niiden puutteessa hän pyysi anoen, rukoillen:
"Isä!… Katso minun silmiini, isä!"
Katso kyyneltyviin silmiini, niin niistä näet, miten altis minä sinulle olen ja miten minä säälin ja rakastan sinua.
"Isä!"
Ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään, Lean kädet yhä isän olalla.
Mutta tyttären silmistä alkoivat kyyneleet ensiksi tulvia ja sitten isän.
Laaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun luona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen esi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen polvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä.
XI.
Ja punaviini on silloin kuohuva ja valkoviini on vaahtoava, ja se kaikki on oleva Herralle Israelissa!
Viinijuhlat olivat näet jo tulossa. Juhlat viininkorjuun kiitokseksi.
Ne olivat usein ja paikotellen oikeastaan nautinnon juhlia. Etelän hehku sai silloin vapaasti palaa. Palestiinan kuumaveriset lapset elivät silloin hetken, jolloin pilviä ei saa missään näkyä, ei aitoja missään esteenä olla. Niihin juhliin oli oikeastaan sekoittunut voimaksi ja hengeksi pakanoiden hengen hehku, idän ja etelän, Egyptin ja Baabelin raju, hillitön nautinto. Se henki oli tullut niiden maista kuin viinin huumeinen höyry, tunkeutunut hienoimpiin huokosiin ja imeytynyt suoniin ja pannut kaiken kuumenevan käymään oman henkensä mukaan.
Niitä juhlia nyt valmisteltiin, ja niiden valmistusaikoina koki Saul yhä taivuttaa Stefaania lähtemään Jerusalemiin, ainakin nyt, jos ei ennen, niin oitis juhlien jälkeen. Hän kuvaili taas niitä iloja, jotka jo matkallakin tarjolla ovat. Hän itse oli kerran ollut Baalin juhlassa Samariassa. Oli uhrattu Baalille, oli riemuittu, juovuttu, nautittu.
"Ne Baabelin tyttäret ne siellä…"
Miten se houkutteli nyt joskus, tämä Saulin himmeä, vihjaileva puhe!
"Ja ne ihanat Samarian tytöt… Ne tanssivat tyttäret ja… Ah!"
Ah todellakin! Enkä minä jaksa olla sinun puheillesi kuuro, ystäväni
Saul, sillä en minä ymmärrä.
En ymmärrä missä onkaan sinun salaisuutesi, sinun voimasi, se voima, joka vetää minua sinun luoksesi, orjaksesi.
"Ja sitten ne Molokin juhlat", jatkoi Saul. Miten paljon hän olikaan kokenut! Ja sitten:
"Filistealaisten tyttäret ne siellä… Ne… tiedätkö… ne hehkuvat pakanoiden tyttäret… Stefaan!"
Niitä ihania kuvia! Hän kuvaili uusia ihanuuksia, lumoavia öitä, jolloin kuumaveriset neidot nukkuvat kirjavien verhojen takana, Egyptin hienoissa liinoissa ja hyvänhajuisilla voiteilla, mirhalla ja aloella voideltuina.
"Ah, Stefaan!"
Sylinsä hän levitti kuin taivaan aukenemista kuvaten ja…
"Mutta!" käänsi hän äkkiä. Nyt oli tuleva paras, joku, jota hän itsekin himoitsi eikä ollut vielä saada voinut. Kuin suurta ja hellää salaisuutta ilmoittaen hän kerskasi:
"Se on Samarian tyttö… Ihana ja hehkuva samariatar."
Se ihanin kaikista, se…
Ah, te… te hekumaiset hengähdykset…
"Niin, Stefaan…"
Siitä ihanasta samariattaresta tiesi puhua koko Jerusalem, kertoili Saul. Samaria ylisti hänen kauneuttaan. Parhaat kilvoittelivat hänen palavasta suudelmastaan, uhrasivat hänelle rikkautensa, elämänsä, kaikkensa, eikä kukaan ollut varma onnestansa.
"Niin… Ei kukaan", vakuutti hän. Ei edes sitäkään tietty, onko se ihana samariatar vielä neito, viaton, vaiko jo…
"Ah!… Ystäväni!" hehkui hän, aistit hillittöminä.
"Seeba on hänen nimensä", sen ihanan samariattaren.
"Niin, Stefaan!… Tule Jerusalemiin, niin saat Samariassa nähdä hänet ja… Tule!… Heleijaa!"
Ja niin jatkui. Kukkiva puu kuvastui jossakin lähteen veteen. Punakirkkaat kuvat loihtiutuivat aisteihin ja lemmenjanoiseen sieluun… loihtiutuivat… liitelivät kepeinä, nopeina, ihanina…
Iltatorvi soi jossakin. Puhe loppui. Ilta saapui rauhoinensa. Stefaan oli taas yksin. Vuorenrinnettä kulkien laskeutui erivärisiin mekkoihin puettujen työmiesten pitkä, rauhallinen jono. Kuin tasaisesti soluva nuora mutkitteli se polun pikku polvia myöten yhä alemma, ja sen näyn yllä ja taustana paloi punaisena tulena leimuava iltaruskoinen taivas, jota vasten kuvastui ylempänä kasvava muhkea plataani, yksinäisten palmujen latvat ja etäisimmän vuorikeilan huippu.
Painosti. Saulin päivälliset puheet alkoivat siinä rauhassa haihtua. Ihanan Samarian-tytön veto hävisi hiljaa, ja sijalle ilmestyi taas Lean kaunis, puhdas, öin ja päivin ikävöity ja kaivattu kuva.
* * * * *
Rahvas valmisti viinijuhlaa iloisena. Kaikkialla riemuittiin ja laulettiin. Lea istui akkunassansa ja kuuli kaikki äänet vainiolta. Jostain helähti taas lapsiparven iloinen laulu:
"Hoosianna, Daavidin poika!"
"Taas ne lapset!" äänsi joku, ja toinen lisäsi:
"Ennustavat."
Sen luvatun Messiaan tuloa hän tarkoitti, ja puhe kääntyi siihen ja johtui siitä jumaliin yleensä.
"Johan se nyt tulee!… Odottakaa vain!" huudahteli joku halveksivasti koko asialle. Hänellä oli polviin ulottuva työmiehen mekko yllä, sääret paljaat ja vyöllä vyö. Ynseänä hän lisäsi:
"On niitä jo niin moni 'Messias' ennenkin tullut ja aikansa saarnannut ja menojansa mennyt … Pyh!"
Eikä kukaan nyt väittänytkään vastaan. Riemu ja touhu piti mielet kepeinä, semmoisina, joille vakavatkin asiat ovat vain tavallisia.
"O-on… on niitä Messiaita ollut Israelissa", todistivat toisetkin.
Yhtäläisesti puettuja, osaksi repaleisiakin he kaikki olivat.
"Silloinkin… ja silloinkin… Se… Ja se… Ja se!" hälistiin ja muisteltiin. Tuontuostahan niitä olikin aina joku ilmoittautunut, saarnannut, uskotellut olevansa Kristus, se Luvattu. Moni oli aina uskonutkin, ja liike oli menestynyt, kunnes profeetta itse oli paennut tai joutunut kiinni ja tuomittu kivitettäväksi.
"Nytkin kuuluu joku saarnaavan… Jordanilla vai missä", ilmoitti eräs.
Huhu oli siitä tännekin levinnyt, mutta ei siitä suuria välitetty.
Tavallisiahan ne semmoiset Israelissa olivat. Pyh niistä!
"Jos kuohuisit
sa viinini…"
kuului joku iloisesti laulavan. Eräs vanhahko, harmaamekkoinen mies tarttui nyt puheeseen arvellen:
"Onhan meillä Jehova…"
"On… on… on!" hälisivät useat. Mitä me siis lisäjumalalla teemme!
Mies jatkoi:
"Mutta…"
Hän yskäisi ja sylkäisi välillä. Hän näyttikin olevan joku vanha, iloinen veitikka aivan. Nyt hän taas:
"Mutta pakanoilla, niillä on: ensin Baal siellä." Hän viittasi itään, Baabeliin päin. Lea tunsi ohimoittensa kuumenevan. Kai niihin nousi veri, kun ne noin puhuivat Messiaasta. Sormillaan laskien jatkoi iloinen ukko pakanain jumalia luetellen:
"Sitten Molok!"…
"Se on filistealaisten… filistealaisten… Tyyron ja Siidonin", hälisi joukko. Puhujan ympärille kokoontui muutamia risamekkoja. Ne kuuntelivat suut auki, kuin hölmöinä, sillä puhe alkoi kiinnittää mieliä. Ukko jatkoi, kasvoilla ilkeä ele:
"Mutta sitten tulee jumala, jonka nimi on Phallus…"
"Hyi… Rietas!" huusivat naiset suutuksissa ja häveliäinä, mutta miehet riemuitsivat ja toistelivat nimeä iloiten naisten vahingosta ja häveliäisyydestä. Ukko hymyili ja kertoili jumalista leikkisästi. Risaiset miehet innostuivat kuin lapset, nauroivat, ja joku pyörähtikin riemusta. Ukko jatkoi:
"Mutta Egyptissä!… Siellä, sanon, on Ibis, mutta se on lintu."
Ne hölmönnäköiset nauroivat sille sydämensä pohjasta aivan, ja innostuneena pyörähti taas eräs risaisimpia, pörröpää, joka hääri paljain päin.
"Lintu!… Vai lintu!" touhuttiin hymyilevälle kertoja-ukolle. Ukko vahvisti:
"Niin, lintu… Ja sitten tulee Apis, mutta se on…"
"Härkä… härkä… härkä!" keskeytti pakanoiden jumalia ilkkuva, naurava joukko. Eräs ukko löi innostuneena sauvaansa maahan, ja usea risapukuinen pyörähti taaskin riemusta kuin lapsi.
"Mutta meidän Jehova!… Se se on!" kehaisi iloinen ukko nyt omaansa.
"Se… se… se… se!… Se se on!" ryöppysi kepeä, naurun ja ilon sekainen vahvistus koko joukosta silloin. Vähät itse jumalista, niiden olemuksesta! Kunhan vain on se oma parempi kuin muiden! Mies, jonka yllä oli ruskea risamekko ja jonka kiharainen pää oli paljas, tarttui nyt tokaisten hölmönä:
"Ja sitten tulee vielä Messias…"
Se oli heille rikkautta! Heilläkin on silloin kaksi jumalaa. He voivat pakanoiden edessä kerskua jumala-rikkaudellansa, hekin, joilla nyt on vain yksi.
"Ja sitten meillä on… kaksi", riemuitsi jo se risamekkoinen ja pörröpäinen, niin että jalkaa riuskautti. Ilo oli yleinen kuten lapsijoukossa, joka iloitsee siitä, että heillä on jotakin, mitä hyvänsä, monta… hyvin monta, ja kepein mielin johtuivat he nyt puhumaan Messiaasta.
"Jehovalla on silloin poika… Kun olisi vielä muija!" puhui se leikkisä ukko, silmissä iloiset koirankurit.
"Muija… muija… muija!" toivotti hälisevä, iloinen ja naurava joukko, ja niin jatkui. He olivat, nämä yksinkertaiset, todellisia Jumalan lapsia, niitä Betlehemin paimenia, lapsia, joille Jumala oli hyvä, vanha ukko, vaikkapa kuin hieman höperö isä-ukko. He suhtautuivat häneen itse asiassa kepein mielin, niinkuin lapsi isäänsä, niinkuin poikanen ukkoon, joka taruja kertoo ja niin mieliä puoleensa vetää.
He lapset! He onnelliset ja autuaat!
* * * * *
Niin. Se on tapahtunut. Minä olen kuullut sen!
Ja taas minua painostaa. Tämä maailma ei näytä olevan minua varten.
Minä uskon kantavani heille Messiaan. Koko minun elämäni sykähtelee sen
toivon varassa kuin sammuva kipinä pimeydessä, ja niin vähäarvoinenko
Hän onkin heille!
Käteni herpaantuvat taas. Minä sotkeudun tyyten sumuihini, ja yö uhkaa tuoda kyyneleet minulle.
Mutta jo hengähteli toki iltarauha. Vaimot vaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Vuorenrinteen juurella, "Isebelin kaivolla", juotti mies kameliansa, ja taempana seisoi ruskeamekkoinen mies palmun juurella kuin kuvapatsas, palmun latvaan katsoen ja odotellen, että sinne kiivennyt toveri pudottaisi hänelle palmunlehvän.
Mutta tasaisesti valui hieta tiimalasissa. Jo laskeusi laaksoon puolikuutamoisen yön kepeä pimeys. Kohta vaimenivat äänet, ja kaikkialla laaksoissa ja rotkoissa hapuili yön äänetön, hiljainen hämärä.
Mutta vesitipat, jotka olivat taas kallioon pudonneet, syövyttivät sitä siinä yön hämärässä hiljaa vedellänsä.
* * * * *
Nyt olivat ne juhlapäivät, ne monet riemuiset päivät. Palestiinan aurinko hohti ihanana ja puhtaana kuin morsian siellä taivaslakensa lempeällä sinellä. Seppelöidyt olivat nuorten päät, ja nauhoilla koristivat hameensa neidot.
"Kuohu, viini armas!
Lemmi, neito sa!"
Sitä ja muita semmoisia laulettiin. Viini kuohui, harput soivat. Erillään juhlivat ja riemuitsivat köyhät ja rikkaat, mutta yhteistä oli heille nyt se, mikä tämän juhlan henkenä, sen höyrynä ja sen huumeena oli.
"Lea… Lea!" tervehtivät nuoret neidot Leaa iloisesti käsistä vedellen. Ystävät ja niiden ilot veivät häntä nyt mukanansa kuin keinutellen.
"Nääs, Lea!… Juhla!" puhuivat ne iloiset hänelle.
"Ole iloinen!… Naura!… Laula!"
"Me kuolevat, me!
Me lapsoset maan…"
Ja niinkuin tulenarka taula olivat mielet, kuin kuiva kulo ne syttyivät toisten riemusta. Mieliteot ja halut imivät tiellänsä toisten mieliteoista ahnaasti kuten nälkäinen lapsi imee ravintoa äitinsä rinnasta.
* * * * *
Minä en tiedä, miten minussa kaikki lienee.
Yhä jatkuvat nämä juhlat ja nämä…
Minä en tajua… Ainaisia kai ne ovatkin nämä juhlat, nämä helteen juhlat elämässä. Nämä juhlapäivät kiitävät yksi toisensa perästä kuin iloiset viestit ja…
Minua raukaisee. Ohimoissani ahertelee lämmin veri. Minä…
"Lea!… Lea!… Lea!" lennähti Raakel, Samuelin tytär, kertomaan hänelle onnestansa. Hän oli sulhasen saanut. Kauan hän oli sitä rakastanut, epäillyt, itkenyt öisin, surrut päivin, mutta nyt:
"Katso!… Katso, Lea!"
Katso, eikö poskeni ole onnesta lämmin, ja huomaa, miten poveni… ja eikö…
Tsyt!
Huh!… Ei toki mitään! Punaperhonen siitä vain lenti akkunani editse heittäen huikaisevan kuvasteen minun silmiini…
Mutta ennallansa kuohui viini astioissa ja juhlassa juhlivien autuaat ilot.
* * * * *
"Seelah!"
Mitähän ne niin ylistävät taas!
Mutta arvaan minä sen. Minä tajuan sen, sillä vaisto, vaimon vaisto kai puhuu minussa nyt, kun on se juhla, jolloin herää se…
Minua ujostuttaa sanoa se… se raukaiseva sana…
… se minussa hiljaa nukkuva… se viaton… se, jonka heräämistä minä koetan unelmani ja toivoni tähden estää… se…
On kuin herpoaisi vereni ja kuin outo väsymys hiipisi suoniini hiljaa… Minä…
Huh… ystäväni kuva… Stefaanin…
Niin!… Hänen! Olen minä hänet jo tavannutkin, hänet, ystäväni. Hän tervehti ja toivotti toivomuksensa ja oli iloinenkin, ja minä vastasin hänen iloonsa ilolla ja nauruunsa ystävällisellä hymyllä. Minä katselin juhlivia ja näin…
Niin… Ne ovat morsiamia… rakastavat… antautuvat… ovat onnellisia… saavat palkita rakkauden omallansa, kiitollisella hellyydellä ja…
"Onni ja ilo sinulle, Lea!"
Se oli hänen ystävänsä, se äskeinen morsian, Rebekka, joka niin tervehti.
"Juhlan ilo ja onnet sinulle", korjaili hän vieläkin.
"Ja sinulle sen rauha ja kaik…"
"Ei… ei… ei… ei", keskeytti iloinen Rebekka. "Ei mitään minulle, sillä minulla on jo kaikki…"
"Sinua!"
"Niin… kaikki .,. kaikki… Rakkaus… ja onni… ja… Ah, Lea!" hoki hän iloisena, kertoi avio-onnestansa ja alkoi iloiten:
"Miksi et sinä, Lea… ystäväni,..?"
Hän suuteli Leaa iloisesti.
"Sinä…" jatkoi hän ja vatvoi iloisesti käsistä. "Sinä kaunein ja paras meistä sisarista…"
Hän pyöräytti Leaa vyötäisiltä.
"Hopsis!" taputti hän käsiänsä ja jatkoi ja hoki käsistä vedellen:
"Sinä… Miksi et sinä… sinä, ihana ystäväni … sulhasta?… armasta?… Leaseni…"
Ja hän vetäisi hänet akkunan eteen, iloitsi hänelle, osoitti ulos juhliin ja sanoi:
"Katso!"
Mutta juhlissa sykähteli tulinen punaviini ennallansa, ja huolettomana kukki siellä heleä ilo.
* * * * *
Seelah!
Vuosia… aikakausia… iäisesti kestävät nämä juhlat, nämä nuoruuden ja viinin juhlat…
Katson akkunasta. Siellä etäällä vuorenrinteellä punoittaa se ihana punakukkapuu, jonka juurella paimentyttö Raakel on nukkunut onnellisena nuoren Hilkian sylissä ja… Kai se siksi kukkineekin niin ihanana! Siellä taampana, palmun alla, istuu nuori Ester hellän sulhasensa syleilyssä… istuu ja… Miten he syleilevät ja… miten heidän pukujensa hellät värit ikäänkuin sulavat sielussani yhdeksi… Sulavat ja vapisuttavat jotain salaista minussa, ja miten…
Huilun ääni hiipii jostain hiljaa ja ikäänkuin etsii jotain sielustani… On kuin se kutsuisi minua… Taas alkaa minua raukaista ja… Minua vetää joku outo, ihana onni… Minä näen…
Hys!…
Ei… Se oli vain se…
Se punainen perho se taas lennähti ja veti hiljaisen punavärikajasteen minun kaikelle alttiiksi väsyvään sieluuni… Minä tahtoisin…
Minä tahtoisin ehkä tavata hänet… hänet, ystäväni… Stefaanin, niin että…
Ah!
Taas vetää minua se äänetön, outo onni… Jaksanko minä kestää, sillä minua väsyttää… Minussa herää se… se vaisto… se puhtaana nukkunut viaton lapsi, ja…
Raukeus hapuilee jo kaikkea minussa, ja antautumisonni herpaisee voimiani, niin että…
Ah niin!
Jos minulla olisi hiljainen voima, joka ei koskaan väsyisi, niin minä voittaisin vuoret.
Ja jos minun tahtoni ja vaistoni eivät olisi yksi ja sama, niin minä lannistaisin toisella toisen…
Mutta ne ovat sama, niinkuin kukkakasvissa sen juuri ja kukka ovat yksi ja sama. Toinen on niistä toisensa elämä, ja toisen häviö olisi siis toisenkin tuho…
Ja niin en minä siis voine lannistaa toista, tuhoamatta samalla toista.
Sillä se olisi koko minun oman itseni tuho…
Mutta en minä tätä nyt vielä käsitä. En minä jaksa koskaan salaisuuden syvimpään nähdä, ja siksi minä taistelen tutkainta vastaan…
Mutta kestänkö minä nyt, vai onko joku hengähdys pettävä minut?
On kuin hiljeneisi! Mahtanevatko jo juhlat väsyä? Kuumeisissa ohimoissani ahertaa yhä työ. Korvissani väsyy kuulo. Ei soi paimenenkaan pilli missään vuoristossa. On päivä ja kuitenkin:
Yön puna-untuvat häilähtelevät kuumeiselle verelleni… Ne kutsuvat… viepoittavat… Minä…
"Kutrikin tuo!… Pahus!" hermostui hän helteiselle ohimolle valahtaneelle kiharallensa.
"Muut kaikki siellä… onnellisina… Minä yksin."
"Lea!… Kultaseni."
Se oli Haagar. Hän säpsähti. En minä nyt mitään siedä. En häntäkään,
Haagaria, äitiä, sillä…
Sillä minussa kai on nyt irti se, jota ei vaimo hillitä voi… se…
Se hillitön ja hellä, joka vaatii naisen siksi hetkeksi kokonansa… vaatii unohtamaan ystävät… äidit… siskot… kaiken… itsensäkin unelminensa.
"Lapseni… Kultaseni!" yritteli Haagar lempeästi.
"Oma Leaseni…"
"Äss!"
Miten ärtyneesti se hermostus häneltä pääsi. Se oli ensi suuttumus koko elämässä. Haagar hämmästyi ja yritti:
"Kuule, armaani…"
"Ei… ei… ei!" keskeytti silloin Lea ärtyneenä, hysteerisenä. Ei hän voinut mitään kärsiä nyt. Haagar katsoi häneen hämmästyneenä. Lea luuli hänen aikovan jatkaa, kiusaantui ja riiteli käskevästi:
"Ei… ei, Haagar!… Minä en voi… En voi… en voi… en voi!"
Vanha vaimo ei ymmärtänyt mitään. Oltiin hetki vaiti. Lea hengitti kuin palava. Vihdoin Haagar huokasi surullisesti ja aikoi ääneti poistua.
Mutta ei. Lea syöksähti hänen eteensä, hätäytyneenä, katuvana.
"Ei… ei… ei!" hoki hän hermostuneena… "Sinä et saa… Et saa… et saa, Haagar…"
Sinä et saa mennä, et saa suuttua minulle! Sitä hän tarkoitti, vaikka ei sitä sanoa voinut, kun kaikki oli nyt sekaisin hänessä. Haagar katsoi häneen ääneti, surullisesti, ymmällä. Lea alkoi vapista ja horjua.
"Haagar!" rukoili hän, ja surullinen vaimo sai sulkea itkevän, alttiin tytön äidilliseen syleilyynsä.
Huh! Se meni toki jo ohi. Minä olen ennallani.
En kuitenkaan niinkuin muinoin, sillä minuun hiipii yhä voimallisemmin se uusi väsymys.
Uinuva aavistus nousee minussa sitä tajuamattani, ja ohimoissa käy helteinen, salainen työ, ja…
Minä vapisen. Vaistoni sanoo jo minulle, että nyt on tuleva se hetki, jolloin tahtoni on polvistuva minussa kuin nöyrä lapsi iäisten, lujien vaimon-äänien edessä, vaikka minä itse en sitäkään tajua, en tiedä.
En tajua, sillä minä näen ainoastaan…
Uh… Untuvia minä näen… Minä näen punaisia untuvia, jotka panevat vereni raukeana värisemään. Värähdän. Varkain hiipivät minusta jo pois muut voimat.
Ne untuvat viepoittavat uinuttavasti, ja taas vetää minua se outo onni…
Huh! Minä suljen jo silmäni kuin uupunut ja annan maailman peittyä untuviin ja paimentytön nukkua nuoren miehensä syliin siellä…
Siellä, missä ihana puu kukkii punaisena ja on äänetön yö ja soi hiljainen huilu…
Heijaa!
Nyt iloitkaa, vuorien väririkkaat rinteet, ja kukkikaa, puut, riemuissanne, sillä nyt on vaimonjuhla!
Voitokkaan vaimon vaistojen, viettien ja halujen juhla nyt on. Hellyyden ja antautumisen juhla nyt on, sillä nyt minä tahdon ystäväni ottaa ja kaikkeni hänelle antaa…
Sillä vain hänen luonansa odottaa minua se, jota janoan, vaikka en tahtoisi janota…
Sillä ainoastaan ystäväni syleilyissä on minulla rauha ja onni, toivojen täyttymys ja halujen lepo. Hellyys ja rakkaus ja kaikki on minulla hänen kauttansa ja hänessä yksin.
Niin, niin…
Sillä niitä minä kaipaan. Hellyyttä ja rakkautta minä janoan. Ilman niitä minä olen tyhjä ja onneton ja niinkuin ikävöivä paju, joka veden puutteeseen kuivunut on…
Se on totta…
Se on totta, sillä minä olen nainen, hän, jolle on annettu hellyyden suuri ja salainen lahja, ja minun iloni ja onneni on siis siinä, että minä ystävälleni kaikkeni antaa saan…
Niin. Vain silloin olet sinä nainen…
Siksi menen minä hänen luoksensa, ystäväni luo. Minun isäni puutarhassa hän istuu ja minua odottaa tuolla…
Hän sulkee minut syleilyynsä… Hän…
Ahl En minä mitään pyydä, en odota häneltä. Minun onneni hänen luonansa on minussa itsessäni, sillä se on antamisen ihana onni.
Niin! Nyt minä menen. Minä sanon: ystäväni, suutele minua! Kallista pääsi minun olkaani vasten ja ota kaikkeni minulta!
Ah, Stefaan!
* * * * *
Te aistit, te vietit! Te näkymättömät ja hennot ja kuitenkin niin voimalliset samalla! Te lupaatte paljon. Siinäkö on voimanne? Te petätte aina. Miksi ei kuitenkaan usko teihin koskaan horju?
Se oli illansuuta. Hämärtyäkin jo alkoi. Stefaan oli yksin puutarhassa, ja Lea lähestyi häntä kuin iloiten. Iloisesti, kuten muinoin lapsena, hän ojensi molemmat kätensä tervehdykseksi ja painuen niin käsi kädessä vehmaan puun alle istumaan veti Stefaanin mukaansa kehoittaen:
"Istu viereeni, ystäväni!"
Nuori mies totteli onnellisena. Nyt siis oli täyttynyt elämä, toteutunut se, jota hän ikävöi.
"Niin, Stefaan! Nyt on ilta", alkoi Lea. Mutta sitten puhe loppui.
Mistäpä puhuisimmekaan? Tähdistäkö?
"Ne nukkuvat vielä taivaan sinessä, ne pienet."
Tähtiä hän tarkoitti ja lisäsi:
"Mutta ne heräävät. Eikö niin, Stefaan?"
Niin, niin. Ennenkuin onnemme tänä iltana on täysi, ovat tähdet heränneet. Kuin hellät lapset ne sieltä korkeudestansa katselevat onneamme silloin, hymyilevät lempeästi, ja me…
Me olemme onnellisia.
Eivät he paljoa puhuneet sanoin. Heidän välillänsä puhui se kieli, jota ei korva voi koskaan kuulla, ei käsi koskaan kirjoittaa.
"Niin, Stefaan!" Ja itse hän pani palavan kätensä Stefaanin käteen kuten ennen lapsena. Nuori mies puristi sitä hellästi ja tunsi, että se on nyt hänen omansa, hänelle ainaiseksi annettu…
Lempeään, hellään yöhön kääriytyy kohta Israel, ja siellä… siellä etäällä sijoillansa nukkuvat Egdeniinin rauhalliset viinimaat, mutta me…
Me olemme onnellisia!
Itse minä tahdon nyt antautua sinulle, nuori mies, kaikkineni. Itse kietaisen herpoavan käsivarteni sinun kaulaasi, suutelen sinua palavasti… annan sinulle sieluni parhaan ja…
Sinä syleilet jo minua hiljaa. Minä tunnen sen. Elämän ihanin unelma on täyttyvä…
Minä palan… Minun aistini… se huumautunut vaimo minussa… Nyt minä suutelen… syleilen… antaudun kuin unessa sinulle…
"Stefaan!"…
Hän viskautui nuoren miehen kaulaan ja…
"Hoosianna, Daavidin poika!
Kiitetty olkoon…"
Salama oli iskenyt!
"Jehova!… Voi meitä!" Jo parahtaen hän hyppäsi pois syleilystä kuin kauhistunut, kuin kuolemaa pakoon. Synkkänä jupisi hän itseksensä:
"Se oli varoitus… enne… Se laulu…"
Se muistutti häntä siitä, joka on "neitseestä syntyvä", hänen elämänunelmastansa. Hän kauhistui.
"Lea!" lähestyi hämmästynyt Stefaan hellästi.
"Ei… ei!… Ei… ei!" karkoitteli Lea häntä kuin raivostunut.
"Lea!"
"Pois!… Pois… kauas!" kiivastui hän.
Mutta nuori mies paloi, menetti malttinsa. Hän uhmasi:
"Ei… Minä tahdon sinut."
Minä olen janonnut sinua kuin janoon nääntyvä vettä, enkä enää luokse päästyäni käänny!
"Minä sinut otan!" uhkasi hän huumautuneena. Lea raivostui, huusi:
"Pois!… Iäksi pois luotani!… Minä vihaan sinua!… Palvelijat!…
Väki!… Apua!… Apua!"
Ja hän katsoi lapsuutensa ystävään vihaisesti kuin kyykäärme. Nousi jo hälinä. Väki juoksi paikalle. Hämmästyttiin. Kuiskailtiin. Stefaan seisoi kalpeana, Lea itse vapisi. Kuin kaksi kuollutta ruumista olivat he toisillensa nyt.
"Mikä?… Mikä?" hätäili Haagar.
"Ei… ei… ei mitään… ei mitään", koki selviytyvä, vapiseva Lea peitellä.
"Minä vain… minä", tapaili hän, nousi ja hapuili, "minä vain… kaaduin ja… minä… Ei se mitään, Haagar."
Seurasi äänettömyys, synkkä ja epätoivoinen. Vihdoin alkoi vapiseva Lea jo horjua. Vapisevat kädet Haagarin puoleen kohotettuina hän rukoili kyynelsilmin:
"Haagar!… Äitini!… Minua onnetonta!… Ole minulle äiti, Haagar, vielä kerran nyt vain… Ole… oi ole… oi ole!…"
Ja hellä vaimo sulki hänet syliinsä, ja hänet kannettiin huoneeseensa. Ilta oli pimennyt. Hän alkoi jo hiljaa tointua. Vuoteessa puolihoureessa, kuumeisena ja sairaana hän katsoi avonaiseen akkunaan. Muratti repatti siinä akkunassa. Taivaan sinestä heräsivät ne hellät tähdet, joiden hän oli uskonut tänä iltana hänen onnensa näkevän, ja vuoren takaa nouseva lempeä kuu katseli säälien onnetonta neitoa, joka oman onnensa juur'ikään oli sirpaleiksi lyönyt.
XII.
Miksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen ole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet?
En minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni siihen syventyä voi…
Sillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle ilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia ilman häntä on niinkuin tyhjää minulle…
Siskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava olen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on…
Nytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni juuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan…
Hänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa juureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien…
Ja siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan samariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis naisen edessä aina ja iäti taipuva olen.
Sillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat minulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo lampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina…
Aina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja iankaikkisesti rukoileva olen…
Täysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä, kaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina, ja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave näkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo.
Mutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt.
Äitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän olikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi.
Lähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja
Stefaan kysyi lyhyesti:
"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?… Seebako?"
"Niin."
"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?" ilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi.
"Mitä?… Yhtäkkiä? Ja yöllä?" oudosteli hän, mutta se ei auttanut.
"Jollet, niin… Ilman sinuakin lähden!"
Ja puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli lyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: "Minä en koskaan enää luoksesi palata voi."
Ja juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua kiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson.
Hei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa
Jerusalem ja Samaria ja koko maailma…
Ja sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on.
Mutta sittenkin!
Miksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa?
En tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä keveästi kuin aina ennen…
Niin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot hohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä ja kaikkensa.
Mutta hei vaan. Ei se enää auta!
Saul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka hänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin kerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa. Aamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät hevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi kertoa:
"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin… Ja tiedätkö miksi?"
Ja vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti:
"Naisen tähden!… Rakkauden. Pyh!"
Kiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli hänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä, mutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä elämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen elämään.
"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?" kysyi hän.
Stefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti morsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä houreen, hullun toivon:
"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!" Saul lausui sen puoli-ivalla.
"Messiaan!" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti.
"Kadotus!" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja valaisi kaiken. Siinäkö siis syy!
"Te kirotut Messias-tarut!" jupisi hän synkkänä. "Te…"
Ja synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia vastaan.
Te kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt teille.
"Tule, Saul, ystäväni!… Jatkamme matkaa!"
Minne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista
Messias-petturia vastaan.
"Hevosemme ovat levänneet… Tule!"
Mutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön, joka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri sitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa mistä sai.
Ja se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se etsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista.
Ah!
Läheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton kaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet heräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui kaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa.
"Mutta mitäpä niistä… suruista!" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset olivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja laaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren kaupunkiin.
* * * * *
Voi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen!
Sillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja yöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset nukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset ilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa illan hiljainen, iloton ja äänetön rauha.
Useita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut ja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa Messiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan lempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja sairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman.
Nyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä heikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn huoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista iltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta nyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen alistumisen rauha.
"Mikä on kuollut, se on kuollut", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää! Mikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi takaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy eloton ja iloton rauha.
Miksi siis surisin!
Hän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut.
"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!" huokasi hän silloin itseksensä, alistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut. Muutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli syventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi.
"Te käteni!… Ah, te heikot käteni!" toisteli hän puheluansa, jätti ruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne.
Ja niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman toiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin. Muiden nähden hän aina hymyili.
Ja kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen silmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi:
"Lea!… Mikä sinun on, ystäväni?"
"Minunko, Rebekka?" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea leikiksi panna:
"Ne ovat vain nämä minun silmäni… Ne oikuttelevat lapset!" lisäsi hän samaa surullista hymyä hymähtäen.
Ne ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä minun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni.
Ne meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset!
Nyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta, ja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu jakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut jakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla hellyyttä isäänsä kohtaan.
"Katso, isäni", puhui hän hänelle, "minä tahtoisin olla sinulle enemmän kuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin tähden…"
Ja sairas isä puristi silloin hänen kättänsä kiitollisena, katsoi häneen hellästi, surullisena, ja pyysi:
"Lue minulle, lapseni, joku Daavidin psalmi!"
"Riemuiten, isä!" Ja hän luki:
"Herra, minun autuuteni Jumala. Minä huudan päivällä ja yöllä Sinun edessäsi.
"Anna minun rukoukseni Sinun eteesi tulla! Kallista korvasi minun huutoni puoleen!
"Sillä minun sieluni on surkeutta täynnä, ja minun elämäni on liki helvettiä jo.
"Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka haudoissa makaavat ja joita et Sinä enää muista."
Mikä ahdistus! Mikä ihmiselämän mitättömyys!
"Niin me, tyttäreni, olemme kaikki Herran, meidän Jumalamme edessä", todisti alistuva isä varmasti. Mutta sitten kääntyi lehti ja tuli lohdutusta:
"Sinä viet minut virvoittavalle vedelle… Sinä ravitset minut… Et Sinä hylkää minun sieluani helvetissä… etkä salli Sinun pyhäsi turmelusta nähdä."
Miten luottavaa! Miten turvallista!
"Hän on hyvä, tyttäreni!" todisti isä heikolla äänellänsä ja lisäsi:
"Usko Häneen! Riipu alati Hänessä, Lea!"
* * * * **
Tuuhean tammen alla lapset leikkivät uhria. Vuoristossa haikaili puolisostansa eksynyt iso lintu, ja viinikuurnan sotkijat lauloivat loitompana, vaatteet viinistä punaisina.
Usein olivat he jo näinä päivinä näin tyynesti puhuneet. Leaa ne puheet rauhoittivat. Hänen mielensä muuttui yhä alistuvammaksi, kuuntelevammaksi. Hän mietiksi ja punnitsi isänsä sanoja.
Mutta kerran hän sitten äkkiä meni tavallaan omaan asiaansa. Kuin lapsi isältänsä hän kysyi:
"Isä! Sinä et ole paljon puhunut siitä luvatusta Messiaasta… Niin että milloin uskot Hänen tulevan?"
Isä mietti.
"Kuule, Lea", alkoi hän. "Me emme hetkeä tiedä, mutta uskon yhden: jos hän tulee, niin voi meitä Israelin kansaa!"
"I-isä!"
Se huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli minua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja tyynenä jatkoi:
"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä… Ah minun rintaani ja yskimistäni!… Sillä…"
Miten vaikeaa, tuskin jaksan huokua!
"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja jo-jos…" tapaili hän, "jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään… vaikkapa niin, että täytetään se, niin me… me, lapseni, jäämme köyhiksi… si-sillä… sillä toivo on enemmän kuin sen toivon täyttyminen meille."
Sillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee työhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää meiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo on minkään arvoinen ollut.
Vaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä.
Ah minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran väsynyt suru.
"Niin, lapseni… Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme onneksi… Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä", koki heikko isä jatkaa, huohotti ja taas lisäsi:
"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos…"
Jos lähettää meille Messiaan.
Minä sotkeudun taas yöhöni ja sumuihini, minä Israelin onneton tytär. Ohimoissani lyö jo heikosti. Tuntuu, kuin tahtoisi isä puheillansa sammuttaa minussa viimeiset kipinät, minun kaikkeni: riistää uskoni siihen, jota toivon. Se toivo toki vielä virkistää ja pitää elossa minua.
Vaiettiin. Isän rinta kohoili vaivalloisesti, ja silmissä kajasti kuin pian sammuva katse.
"En minä ymmärrä, isä."
Sinun puhettasi, isä, en käsitä. Hän lausui sen niin surullisen miettivästi. Isäkin näytti vaipuneen mietteisiinsä. Kun yksin puhellen hän selitteli nyt heikosti:
"Meille… meille Israelin kansalle, lapseni, on näin hyvä… näin", jatkoi hän yksitoikkoisesti, heikosti, "että meillä on Jehova, joka ei ole muiden kansojen jumala. Se eroittaa meidät muista … Se… se estää meidät niihin sekaantumasta, hukkumasta…"
Yskiminen keskeytti taaskin puheen. Ääni oli heikko, ja sammuva katse oli kiintynyt johonkin ylös.
"Jos se luvattu Messias tulisi… jos Hän olisi kaikkien kansojen
Herra, niin…"
Niin me joutuisimme yhdeksi perheeksi kaikki. Meidän kansamme hukkuisi siihen perheeseen.
"Ei, Lea!" lausui hän päättävästi, ikäänkuin saaden voimaa, ja todisti lujasti:
"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon sinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti. Amen."
Miten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa oli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei myrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi.
Mykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja tuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria leikkivät lapset.
Minä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella jotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha spitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen puun alle ja…
Ei mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat nyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja hänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja iloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa vain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja kaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen soi.
Vain siellä etäällä… siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli hätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja vielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan uinuvaan, haihtuvaan sineen.