XIII.
Meillä oli pieni ryytimaa ja ihana yrttitarha. Yhdessä me siinä olimme, ja meillä oli hiljainen rauha ja ainainen äänetön ilo…
Se yrttitarhamme oli niinkuin erämaan rauhaisa keidas. Linnut siinä ihanasti lauloivat, ja iloinen lähde puheli kuin leikkivä lapsi…
Ja siksi…
Siksi oli siellä onnemme niinkuin alati kirkas, hiljainen ja kaunis ehtootähti, joka ei sammu, ei puhu, vaan ennustaa vain äänetönnä ihanaa unta ja rauhaisaa ja hellää yötä armaan luona ja hänen sylissään…
Ah niin…
Ah! Sillä minä karkoitin sinut, sinä ikävöityni, ja sinun hellyytesi minä luotani pois työnsin…
Ja siksi on nyt keitaani autio. Ei siellä lähde iloitse. Ei siellä mitään minulle ole, ja minun hellyydelleni ei ole muuta kuin hieta…
Minua onnetonta Leaa!
Vaan jos sinä ystävä vielä palata voisit! Jospa sinä jaksaisit anteeksi antaa ja unohtaa, niin…
Mutta ei. Et sinä voi. Mennyt on siis kaikki minulta. Niin ovat kaikki lähteneet kuin muuttavat linnut, jotka eivät koskaan palata voi…
Voi minua siis! Sillä minun sieluni janoaa sinun hellyyttäsi, ystävä, kuten janoaa kastetta Arabian kuiva, autio maa.
Mutta isä vain yhä heikkoni. Hänen sumeissa silmissään kuvastui jo kuoleman läheinen, lempeä tulo.
* * * * *
Eräällä Samarian vuoren kukkulalla oli juuri vietetty Baalin uhrijuhlaa, ja Saul ja Stefaan olivat poikenneet sinne. He olivat viipyneet juhlissa pari päivää. Tanssivat uhrineidot olivat saaneet heiltä rikkaat lahjat ja avanneet heille maailmansa, sen salaisen maailman, jossa on ainoastaan viini ja yö vuoteinensa ja salaisine iloinensa. Ei se Stefaania ollut alussa viehättänyt, mutta sitten…
Niin, sitten oli alkanut hieno voima vetää ja virta viedä. Hän oli palava. Hän oli janoinen. Sama se mitä hän nyt juodaksensa sai, kun jano poltti eikä oikeaa vettä ollut.
"Sinä totut jo tähän!" iloitsi Saul hänen puolestansa. "Sinä löydät ilon ja rauhan tästä, Stefaan. Tämä on vain uutta ja parempaa viiniä."
Ehkä. Ken tietää. He ratsastivat nyt edelleen. Sen ihanan samariattaren kaupunkia kohti he palavina samoilivat nyt. Mutta yö yllätti.
Vuoristossa kiljuivat jalopeurat, ja hevoset tulivat vauhkoiksi. Kerrottiin myös ryöväreitä olevan liikkeellä, ja siksi päättivät he yöpyä laaksoon.
Se maja, johon he yöpyivät, ei ollut varakkaan koti, ei liioin kurjakaan se ollut. Isäntä itse, vanhahko Simeon, nukkui juovuksissa, kuorsasi ja örisi karkeasti.
"Nouse! Vieraita!… Nouse, Simeon!" herätteli vanha vaimo häntä. Ukko heräsikin, kohotti partaisen, pörröisen päänsä, katsoen kuin villi, älytön metsäläinen, ja alkoi kurkkuansa selvitellen syljeksiä ja kakistella.
"Rauha teille Jehovassa!" tervehti hän vihdoinkin ja irvisti suunsa niin leveäksi, että tuuheasta parrasta paistoivat hammasrivit aivan leukaperiä myöten.
"E-ee, veljet!… Je-ehovan rauha teille!" toisteli hän puoli-juopuneena vielä, ja majaan kokoontunut väki katseli vieraita epäluuloisesti.
"Ja te, väki!" irvisti hän niillekin. "Teillekin Jehovan, meidän
Herramme rauha!… Ö-rhöö!" röyhtäisi hän lopuksi karkeasti.
"Ja sinulle viisaus Häneltä!" äänsi siihen joku, nähtävästi pistää tahtoen. Mutta ei hän huomannut sitä. Vieraiden puoleen taas kääntyen tiedusti hän heiltä, mistä he tulivat.
"Baalin juhlilta."
Saul vastasi sen ynseästi tiuskaisten, aivan kuin ukolle kiusaa tehdäksensä.
"Baalin juhlilta!" kauhistui Simeon, sillä hän oli synagogan palvelija.
"Baalin juhlilta, te pakanat!" Väki näytti liikahtavan.
"Ja minun majaani, te Israelin viholliset!" jatkoi hän kauhisteluansa, ja hänen irvistävästä suustansa paistoivat nyt hammasrivit kuin pedon kidasta.
"Ulos, te pakanoiden penikat!"
"Ei hätäillä!" uhkaili Saul.
Syntyi hälinä, torailu ja riita.
"Vaimo! Hae pappi tänne! E-eh!" huusi raivostunut Simeon. "E-eeh, te tomu ja koirat Jehovamme jalkojen alla!"
"Jehovan!" tarttui nyt jo Stefaan halveksivasti. "Mikä se moinen otus on?… Jehova!"
Se tuntui monesta jo kauhealta. Että vielä Israelin miehet niin… Riita kiihtyi, väiteltiin ja torailtiin. Yhtenä joukkona uhkailivat he jo Jumalan rangaistuksella.
"Hän on rankaiseva!… Maahan Hän on lyövä teidät!" jyrisi Simeon. Eräs vaimo tarttui nyt:
"Ja Hän, joka tulee… Joka on neitseestä syntyvä… Messias!" uhkaili se jo Messiaankin rangaistuksella.
"Suus kiinni, akka!" raivostui hänelle Stefaan jatkaen pilkkaansa:
"Neitseestä syntyvä!… Mitä varten siinä neitsyt tarvitaan, kun kerran ilman miestäkin maailmaan pääsee?"
"Ja miksi ei yksistään miehestä?" kivahti Saul.
Ne vain murisivat vihasta, mutta eivät vastanneet. Pilkaten äänsi silloin Stefaan:
"Jehovalle on helppo siten tehdä ihmetyö… Sillä katso, miten usein neitseet synnyttävät — äpäriä."
"Te pilkkaajat!… Pty-hyi!"
"Te pyhän häpäisijät!"
Väki kävi uhkaavaksi. Vaimot sähisivät ja riitelivät. Jo kohoteltiin nyrkkejä, mutta:
"Ei pelätä!"
Pappikin saapui ja alkoi nuhdella.
"Jehovan nimeen käsken minä teitä!" koveni se.
"Suus kiinni, sinä olemattomalle vaakkuja!… Jehovan!… Onpas pelätti!"
Vihdoin kiihtyi riita äärimmilleen. Väki aikoi jo käsiksi käydä, mutta saapui pakanoiden karavaani. Sen joukko asettui ahdistettujen matkustajien puolelle, ja yleisen melun ja huudon yhä vain yltyessä poistuivat Saul ja Stefaan liittyen pakanoiden joukkoon, joka yötä myöten jatkoi matkaa määräänsä kohti.
Oli jo lähellä puoliyötä. Karavaani leiriytyi nuotiotulille. Siinä ystävystyivät Saul ja Stefaan pakanoihin, ja yhdessä he siinä pilkkasivat aivan kuin kilvan sekä pakanoiden että Israelin jumalia.
"Sillä emme me niitä tarvitse… Emme me ole koskaan niiltä apua saaneet!" Niin todistivat pakanatkin jumalistansa. Kyllästyneet he niihin jo olivat. Eivät he enää halunneet niitä hartioillansa taakkana kantaa.
Me leluihimme vuoroin kyllästyvät ja vuoroin niitä ikävöivät lapset! — Ympärillä humisi yön pimeys. Jossain huuteli yövartija hetkien kulkua ilmoitellen, ja erään kalliosärmän takaa pilkahti nyt alhaalla vuorien takana kieriksivän kuun kirkas reuna. Se laajeni hitaasti. Kohta hohti kuu kokonaisena, kieri kapean vuori-raon yli, valaisten heittämällänsä kirkkaalla kuutamojuovalla palmujen yksinäiset latvat, ja vetäytyi sitten hiljaa raon toisen kalliosärmän taa.
Mutta jo sarasti aamu. Matalahkon vuorikeilan huippu leikkasi varjonsa hiljaa punertavaan aamuruskotaustaan. Valo alkoi levitä tasaisesti. Jo pistivät näkyviin plataanien ja seetrien jylhät latvat ja sypressien suipot pylväät, sitten hoikat viikunapuut, ja kohta koko aamuraikas metsä soi ihanassa aamuvalossa… Kuului jo työhön lähtevien peltomiesten puhelu, ja jättäen leirinsä lähti karavaani yksitoikkoisena juovana jonottamaan määräänsä kohti.
* * * * *
Ei sitä tiennyt, mikä siinä ihanassa samariattaressa hurmasi ja veti. Hänen kuvansa vain painui silmään pehmeänä, ihanana, puhtaana ja herkullisena. Se kosketti siellä hienoimpia hermoja niin lempeästi ja hellävaroen, kuin olisi arkaillut herättää ne hereille, viemään jotain viatonta salaista käskyä ja tietoa johonkin.
Nyt puuhaili hän huoneessansa yksin. Upea se huone oli ja herkullinen ja ihana kuten hän itsekin. Jokainen vaatteen laskos hyväili silmiä pehmeästi. Ei mikään särkenyt sitä kuvaa, joka hänestä silmään levollisesti painui. Ei mikään häirinnyt sitä sanatonta ääntä, jolla hänen kuvansa ja katseensa hellimmille hermoille sielussa puhui, eikä mistään kuulunut sinne maailman rauhaton melu.
Mutta se, joka hänet näki, hän…
Niin: En minä voi sinun huoneessasi ja sinun luonasi… ilman sinua olla, sinä ihana vaimo!
Mutta nyt oli hänen olennossaan jotain uutta, jotakin, jota ei ymmärtää voinut. Rauhallisesti hän liikuskeli, antoi katseensa levähtää uutimien laskoksissa ja puheli yksin:
"Niin… Olkoot ne kaikki edelleenkin niin."
Hän näytti muuttuvan hieman surulliseksi, mietti, mutta lisäsi sitten:
"Todistakoot ne vain minulle alati sitä… sitä, mikä oli!"
Sillä hän tiesi, että nyt ei sitä tule olemaan enää.
Kaksi ratsastajaa saapui silloin. Ovelle kolkutettiin, ja huoneeseen astuivat Stefaan ja Saul.
"Rauha Mestarissa!" tervehti heitä Seeba rauhallisena.
"Ja sinulle maailma ja kaikkinemme me!" oli vihjaava vastaus. Seeba ymmärsi sen. Hän aavistikin jo ilman vihjausta, mitä varten he olivat tulleet.
"Me sinua etsimme, sinä ihanin naisista!"
Sinua, sinä korvaus menetetystä, sinua, sinä…
Niin, ystäväni Saul! Et sinä puheillasi minua pettänyt! Parhaimman luo sinä polkuni johdit, ja minä kiitän sinua…
"Seeba!"
Mutta ei se hänelle pahastunut. Hymyili vain hellästi, mutta surullisesti, säälivästi.
"Minua etsitte!" alkoi hän sitten verkkaan, katse säälivänä, kuin lapselle puhuen.
"Sinua ainoaa!"
Mutta silloin tarttui Seeba hienosti Stefaanin käteen, vei hänet akkunan luo ja puhui:
"Nuori ystäväni Mestarissa!… Tulet myöhään… Ei… ei", korjasi hän äkkiä. "Tulit… et tullut liika aikaiseen."
Stefaan oli kuin lumottu. Ihana nainen seisoi kuin kuva, piti häntä hellästi kädestä kiinni, puhui edelleenkin lempeästi, hieman surullisesti, mutta sielussa suuri rauha. Kuten äiti lapselle hän kertoi:
"Katso, ystäväni…"
Minä en ymmärrä. Minä masennun. Minun vereni lakkaa kuohumasta. Sillä tämä ääni voittaa minut ja minä olen kuin lapsi ja…
"Ystäväni", jatkoi Seeba asiaansa. "Minä…"
Hän ikäänkuin muisteli:
"Minä menin äsken kaivolle, ja siellä istui Messias… Miksi vavahdat, ystäväni?… Istui Messias ja sanoi, kuinka monta miestä minulla on ollut, ja Hän puhdisti minut."
Stefaan aikoi irroittaa kätensä hänen kädestänsä.
"Ei, ystävä! Älä pelkää, sillä minä olen kuin äiti sinulle", esti häntä Seeba. "Minun suuren rauhani minä tahdon antaa sinulle." Ja osoittaen tietä puhui hän:
"Sinä näet tuon tien. Mene sitä myöten! Seuraa Hänen jälkiänsä, kysy kylistä ja kaupungeista, ja kun löydät, niin Hän puhdistaa sinut, niin ettet enää koskaan etsi sitä, mitä nyt luotani hakemaan tulit."
Vaiettiin. Kaikki äänet, kaikki maailman ilot, kaikki salaiset himot ja ihanat, hiljaa hiiviskelevät halut tuntuivat nyt loppuvan ja vaikenevan. Edessä oli vain ihanan naisen outo kuva ja Jerusalemiin päin häipyvä etäinen taivaanranta.
Minä menehdyn.
Mutta Seeba nosti ihanat kätensä siunaukseen ja siunasi hellästi, rauhallisesti:
"Hänen rauhansa ja siunauksensa vuotakoot, ystäväni, ylitsesi aina!"
Eikä mikään hänessä ja hänen äänessänsä nytkään särkenyt sitä kuvaa, jonka hän sieluun loi. Ei mikään häirinnyt sitä hienoa, jolla hän silmää kosketti aina. Ja kuitenkin hän nyt kosketti niin toisin…
Hän taltutti katseellansa kaiken sen, joka hellyydestä heräsi. Hän taltutti sen kuten äiti katseellansa haihduttaa huolet ja itkut lapsensa mielestä ja katsoo sinne silmistänsä levon ja rauhan.
Hän oli "Samarian vaimo". Masentuneina seisoivat nuoret miehet. Ja kuin harmaat varjot he poistuivat huoneesta, josta olivat luulleet löytävänsä maallisen taivaan riemuinensa, kaikkinensa mitä lempi siinä antaa voi.
* * * * *
Siispä: Voi minua!
Sillä taas olet sinä "Messias" minun suonieni juoksulle salvan pannut, ja minun orvot haluni olet sinä tomuksi lyönyt!
Lintu löytää ilonsa ja pääskynen pesänsä, mutta minä en mitään löydä.
Sillä minne minä tulenkin, olet sinä kaiken jo vienyt…
Kaiken… kaiken. Ja koko maailma on siis minulle kuin autio vedenranta, jossa kaislat kuivuvat, muinoin niin iloisesti loiskivat ja leikkivät aallot äänettömiksi jo uupuvat ja kaikki taukoaa ja lakkaa…
Siispä:
Siispä olen minä nostava peitseni sinua vastaan. Sinua olematonta Jehovaa ja sinun Messias-taruasi ja kaikkea petosta vastaan. Minä olen paljastava ja maahan polkeva teidät…
Sinutkin, sinä nykyinen "Messias"… Kuinkahan mones sillä nimellä
Israeliin ilmestynyt petturi lienetkin jo!
Siispä, ratsuni! Kiidä! Jouduta minua! Kaikkia Messiaita ja jumalia tuhoamaan tahdon minä joutua nyt!
Ja ratsu riensi. He olivatkin jo Jerusalemin lähimailla. Tienvieressä, siinä vesipaikan luona, kerjäsivät repaleiset sokeat almua. Jeesuksen kiroama kuivunut viikunapuu haparoi kuivilla, lehdettömillä oksillansa poudan kuivaamaa ilmaa, ja sen juurella istui joukko spitaalisia avuttomina, surkeina, apua odottaen. Ohi vaelsi raskaita taakkoja kantavien savenvalajien pitkä, repaleinen jono, mekot savisina, ja hieman loitompana liitelivät petolinnut vaanien tienviereen uupuneena kuolleen kuormakamelin haaskaa.
XIV.
Oikein sinä silloin puhuit, ystäväni Stefaan!
Sillä nyt on laakso tyhjä. Enemmänkin: Kotinikin tyhjenee. Ovet joutuvat lukittaviksi. Minä olen yksin, ja minua ympäröi suuri häviön rauha.
Hänen isänsä näet oli kuollut. Ei hänellä nyt ollut enää muuta kuin
Haagar maailmassa. Sitä hän joskus hiljaa vaikertelikin Haagarille.
"Ainoastaan sinä minulla enää olet."
Mikä orpous!
Ja yhä hellemmät siteet kutoutuivat heidän välillensä. Enkä minä enää itkekään nyt. Kyynelittä ja alistuen minä suren. Yksin kannan minä murheitani ja katselen autiota laaksoa, jossa ei iloa, ei elämää minulle enää ole.
Ja silloin…
Niin. Kuolleet alkavat nousta nyt jo väkisinkin haudoistansa. Mieleeni muistuu yhä useammin Stefaan. Miten toisin olisikaan voinut olla! Ennallansa hyppisivät sadepurot ja hymyilisivät viinimaat siellä vuoririnteillänsä. Ja…
Mutta ei! Kuollut se kai on, mikä on kuollut ja jonka hauta on umpeen luotu. Etäällä sinä olet, ystäväni, etkä sinä luokseni palata tahdo, ja vanhat tutut tammet ja öljypuut vain katsovat mykkinä minuun.
Nyt oli Rebekka hänen luonansa. Se sääli häntä kuin siskoansa. Hänen tukkaansa se nyt hyväillen silitteli ja lohduttelevin äänin jostain puheli.
"Niin", tarttui silloin äkkiä Lea. "Oletko sinä onnellinen, Rebekka?"
"Minäkö?"
Mitä minä vastaisin? Herättäisikö kenties onneni kaipuuta ja surua hänessä?
"Oletko?"
"Niin… En minä onnetonkaan ole… Sillä, katso…"
Ja vähitellen alkoi puhe mennä vapaammin, ja povi avautui ja kertoi avoimemmin.
"Sillä katso, Lea… Ehkä se on niin", tapaili hän, "ehkä… tai varmaankin niin, että vasta se…"
Ei hän olisi tahtonut sitä suoraan sanoa, sitä lasta…
"… se, jonka me rakkautemme palkaksi miehestämme saamme"… se… no, lapsi… meidät vasta jalostaa…
Ne äidin tehtävät. Vasta niissä me jalostumme, saamme kaikkemme, mitä kaipaamme. Hän muuttui sitä selittäessään miettiväksi, vakavaksi. Vaiettiinkin jo hieman.
"Mutta sittenkin", lisäsi Rebekka. "Niin…"
Taas teki mieli vaieta. Silmäkulmaan vetäytyi miettivä vaimonilme. Kai se oli vakavaa.
"Mitä 'niin', Rebekka?"
"Niin!" ja hän lopetti ilmoittaen varmasti:
"Meihin ilmestyy miehemme ja hellyyden kaipuu itsestään… ajoittain…"
Sittenkin kun jo olemme siihen väsähtäneet. Se ilmestyy kuin linnulle halu lähteä taas ja taas pohjolaan pesimään.
"Niin, Lea… Ilman miestä me olemme kuin ajatuksettomat sanat."
Meissä olisi tyhjää ja autiota, kuten on vainiolla, jossa ei enää kuhilasta ole.
Seurasi vaitiolo. Puhe herätti Leassa taaskin sen hellyydenkaipuun, josta Rebekka oli puhunut. Kenelle hyvänsä olisi hänen pitänyt saada olla hellä, vaikka itsensä vuoksi. Samapa se, vaikka ilman vastalempeä. Hän oli surullinen.
Ja sitten hän äkkiä astui Rebekan luo, syleili häntä, silitteli hänen tukkaansa ja hymyillen puheli hänelle surullisesti:
"Niin, Rebekka!… Ehkä se on niin…"
Ehkä on meissä se puhumasi kaipuu… se kaipuu, joka meille sitten kuitenkin tuskaa, ehkä enemmän tuskaa kuin onnea, tai molempia sekaisin, tuo.
"Niin… Ehkä… Ehkä sittenkin, ystävä, niin!"
Vaiettiin. Hämähäkki kutoi verkkoansa, ja majansa edessä, palmun juurella, seisoi miehensä hylkäämä Samuelin vaimo. Hän seisoi kuin kuva, värikäs puku laskoksilla, kyyneleet silmissä. Hellästi hän puristi pientä lastaan rintaansa vasten, antoi kyyneliensä vuotaa sen kasvoille ja oli onneton ja onnellinen samalla kertaa.
* * * * *
Niin se on, kuin sinä, ystäväni Rebekka, puhuit: ilman ystävääni minä olen yksin.
Päivä seestyy ja sumenee. Yöllä vuoroittelee kirkkaana kimaltava kuutamo ja äänetön, painava pimeys, mutta ei minun elämässäni kirkkauden ja pimeän vaihtelua enää koskaan ole…
Niin, Rebekka. Taivaalla ajelehtavat vuoroin kepeät, iloiset poutapilvet, vuoroin raskaat sadepilvet, mutta ei minun elämässäni mitään vuoroittelua ole, sillä se minun ystävätön elämäni on kuollut ja paareille pantu…
Se elämäni on vainaja minulle, ja minun iloton onneni on kuin orpo ja turvaton kaarneenpoika, jonka emo on ammuttu ja siskot pudonneet pesästä pois…
Pois… pois on kaikki mennyt, sillä ilman ystävää on minun elämäni kuin yön ainaiseen pimeyteen yksin eksynyt lintu, jonka sieluun huoahtelee vain hajanainen, mykkä ja iloton yö ja jolle ei kuulu, ei kajasta muuta kuin pesään ainiaaksi yksin jääneiden poikasien avuton uikutus…
Ah Herra!…
Ah Herra! Sillä turhaan minä Sinun psaltariasi luen. Ei se voi lohduttaa minua…
Ei voi. Sillä Sinä ja Sinun psaltarisi olette paljon, vaan ette kaikkea minulle. Te lohdutatte minussa ainoastaan ihmisen, mutta jätätte osattomaksi vaimon minussa…
Ja siksi, Herra…
Miten surullinen minä taas tänäänkin olen! Miten autiota ja yksinäistä täällä laaksossa on kaikki minulle! Väkisinkin herää taas mielessä se jo sadasti ja taas sadasti ennenkin herännyt arka ajatus: Mitähän?
"Mitähän jos minä sittenkin Jerusalemiin lähden ja sinut, ystäväni
Stefaan, sieltä etsin!"…
Väkisinkin jää ajatus siihen mietteeseen levähtämään, ja surullisena katson minä sitä miettiessäni laaksoon. Siellä on tyhjää. Autioilla vainioilla ei aaltoile vilja. Kaivoilta ei kuulu iloa, ei eloa, ja tietä pitkin vaeltaa hidas joukko, ruumista paareilla kantaen.
* * * * *
Niin yksinäistä!
Tänään minua taas painostaa tavallista raskaammin. Koetan haihduttaa painajaistani puuhailuilla, mutta en vain tahdo siitä vapaaksi päästä.
Iltakin jo lähestyy. On niin hiljaista…
Koetan katsoa laaksoon. Siellä… tuolla törröttää kuin aave se kuivunut iso öljypuu, kuivat oksat sikin-sokin harallansa. Sen juurella kertovat Samuelin tappaneen hurskaan veljensä Hasaelin ja… Kai se senvuoksi kuivui…
Huh!… On kuin puistattaisi!… Minä pelkään avata isäni kuolinhuoneen ovea ja… Ah! Siellä taas hämähäkki verkkoansa kutoo!… Miten onttoina sen silmät katsovat! Minä pelkään yksinäni olla…
Aurinko olikin jo painunut vuorten taa, ja laaksoon oli jäänyt vain autio, kuoleutuva kajastevalo. Hän ei voinut nyt jäädä yksin huoneeseensa, vaan meni toimissansa puuhailevan Haagarin luo, katsoi häneen surullisesti ja kysyi äkkiä, kuin arkana, hitaasti anoen:
"Haagar! Rakastatko sinä minua?"
"Lapseni!" levitti Haagar hänelle sylinsä kuin äiti. Mutta Lea sulki hänen levitetyt kätensä, hänen odottavan syleilynsä, syleili itse häntä, katsoi kuin rukoillen silmiin ja anoi:
"Jos rakastat, niin ole minulle oma äiti!… Älä koskaan jätä minua yksin ja…"
Hän pysähtyi siinä, aikoi jättää sanomatta.
"Ja mitä? Sano loppuun, kulta!"
Lea mietti. Sanoi hän toki hitaasti, hiljaa ääntäen, kuin arkana anoen:
"Ja… jos sinä voisit sanoa, mitä tehdä pitää."
Pää painui alakuloisena alas Haagarin rintaan nojaten, ja katse vajosi maahan surullisena. Mutta Haagar iloitsi. Juuri tätä hän oli odottanut.
"Tule, ystävä!" veti hän häntä akkunan ääreen, osoitti Jerusalemiin vievää tietä ja kysyi:
"Näetkö tuon tien!"
Lea arvasi tarkoituksen ja huokasi.
"Älä huokaa! Lähde! Nouda hänet takaisin, lapsi!"
Ei hän vastannut, katsoi vain, ja mieleen nousi taas se kaipuu. Haagar jatkoi:
"Nääs… Ei se mitään ole!… Sinä löydät hänet… Nääs metsäkanatkin…"
Nekin eksyvät joskus toisistansa, puoliso puolisosta. Mutta ne löytävät toisensa taas.
"Usko se, Lea!" vakuutti hän lisäten:
"Usko! Sillä rakkauden voima on suuri, ja se antaa palkaksi sinulle paljon…"
Ja hän hyväili ja hyvitteli, puhui ja suostutteli. Hän rohkaisi ja selitti, miten paljon voi vaimon, juuri vaimon rakkaus. Se on luotu suureksi, se vaimon rakkaus, sillä sen turviin on uskottu kaikkein paras ja suojattomin: lapset, ne avuttomat, miehen onni, perhe, kaikki. Kaikkea pitää koossa naisen rakkaus, tunne, joka on uskottu naisen poveen.
"Luota sen voimaan, ja sinä et väsy… Sinä et väsy… Sinä kestät ja sinä voitat, tyttäreni!"
Niin, niin! Ja siellä, minne he katsoivat, siellä Jerusalemin puolella kajasti lempeä iltarusko ja punasi sitä puolta maailmaa, jonne nyt katse niin kaipaavana kääntyi.
Ja kun yö tuli, kun hän taas oli yksin ja tyyny alkoi kastua kyynelistä, ei hän voinut enää pidättäytyä. Hän nousi, katsoi sinne Jerusalemiin päin ja lausui päättävästi:
"Niin… Minä lähden! Minä tulen, ystäväni, noudan sinut, anon anteeksi, avaan sinulle sylini ja sanon sinulle: Tule, ystävä, tule, sillä minä olen sinun!"
Kointähti tuikahtikin silloin jo vuorikeilan takaa näkyviin. Se vilkutti kirkkaana, kuin olisi tuonut viestiä siitä maailmasta, joka nyt veti mieltä ja joka häämöitti niin etäältä ja niin monien hellien ja surullisiksi haaltuneiden muistojen takaa.
Mutta aikaisin aamulla alkoivat palvelijat valmistaa häntä matkalle. Kamelit, nopeat Midianin kamelit, seisoivat jo aamutiimalla satuloituina. Stefaanin vanha palvelija, Ruuben, odotti jo, valmiina saattamaan häntä. Kamelit polvistuivat, ottivat nöyrinä hänet selkäänsä, ja Haagarin siunauksien yhä vain kuuluessa alkoi keinutteleva kulku Jerusalemia kohti.
Niin, nyt on minussa nöyrtyvä tahto, ja vaimon-voima on nouseva ylpeänä valtaistuimellensa minussa, sillä niin sen täytyy olla, enkä minä sille mitään voi.
Laitumilla nousivat karjat rauhallisina makuultansa, ja yksinäisen synagogansa edessä seisoi hiljaisen aamuauringon valelema vanha pappi Aaron, kädet hartaaseen rukoukseen taivasta kohti kohotettuina.
XV.
Ei!
Ette te liene minua varten luodut, te Jerusalemin ilot! Sitä mietti
Stefaan usein itseksensä.
Kauniina te ilmestytte iltaisin, te ilot. Niin te uitte yöstä esille kuin ihanat linnut ruohokosta, mutta niin te myös häviätte, kuin häviää uni ja aamuinen hämärä.
Ja siispä, te ihanat Jerusalemin tyttäret…
En minä sitä sanoa voi… Te vain ilmestytte minulle hetkinäni kuin uni, ja yö vain tulee ja tarjoaa hymyillen armautta ja hellyyttä, ja se menee ja vie teidätkin, ja jäljelle jää köyhyys ja tyhjyys, jossa minä kaipaan sitä, mitä kotilaakso olisi minulle antaa voinut, jos…
Niin: Jos!… Mutta mitäpä niistä, menneistä. Pois virranneita vesiä ne ovat jo… Lea ja kaikki. Umpeen arvettuvia haavoja ne jo ovat… ainakin pitäisi olla. Niin minä toivoisin sitä…
Ja usein hän ratsasteli nyt vuoristoon ja laaksoihin, kyliin ja metsiin yksinäisyyteen. Siellä oli toki viileää ja rauhaisaa ja tervettä. Keuhkot saivat siellä siemauksen sitä omaa laaksoansa, johon olivat tottuneet ja jota kaipasivat nyt.
Eräällä semmoisella matkalla hän poikkesi tienvierellä olevaan majaan juomaan. Isäntä, pikkuinen, ketterä ukko, jolla oli kohtuuttoman isokönöinen nenä, elävät silmät ja pukuna kulunut mekko, möi siinä viiniä, päihdyttävää viiniä kulkijoille. Se oli niitä huonoja majoja, pesiä, joihin poikkeavat kaikki muut kuin rikkaat.
Nyt siellä istui kaksi miestä viiniä juoden. Toinen oli karvoittunut, metsäihmisen näköinen juutalainen Job. Tappelussa saadun haavan iso arpi, joka kulki viistoon koko otsan yli, todisti, että hän tarpeen tullessa oli valmis Mooseksen lain mukaan vaatimaan silmän silmästä, hampaan hampaasta. Toinen oli tylsän näköinen, ruskea, voimakas pakana Kerbus. Hänellä oli häränniska, käsivarret ruskeat ja lujat, ja leuasta, joka muistutti kuonoa, paistoivat valkeat hampaat kuin hän olisi alati irvistänyt.
Huh! Tätä outoa seuraa, tätä outoa paikkaa! Mutta istun. Ei sillä väliä. Juon viinini ja kuuntelenkin ehkä.
Ja he puhuivat. Yksinkertaisia, köyhiä, suurkaupungin läheisyyden epäiltäviä olennoita ne näkyivät olevan. Isäntä, se vanha, vilkas ja ketterä ukko, linkutteli viisaasti tavantakaa silmää iskien, vilkutellen, ja puheli aivan sormella varoittaen:
"Se on synti juutalaiselle…" Se, että pakanan majaansa päästää ja sille viiniänsä tarjoaa, mutta, vilkutti hän silmää: "Mutta, nääs, Salomokin…" Silläkin oli muukalaisia emäntinäkin, vaimoina, oli faaraon tytär, oli ammonilaisten tyttäriä. Miksi siis meidänkään tehdä eroa ihmisillä! Pakana huitaisi kädellänsä, ja juutalaismies, Job, kysyi nyt häneltä, omalla tavallaan tökertäen ja kiiluvilla silmillään katsoa tuijottaen:
"Pakana… Entäs… Se on… Mikä sinun jumalasi on?… Baal?… Hah?"
"Ei", pudisti Kerbus kieltävästi päätänsä, ryypättyään irvisti kuin koira, pyyhkäisi kuononsa ja ilmoitti:
"Meillä on monta… Hyvin monta." Ja hän luetteli sormillansa, taivutellen niitä sitä mukaa rystyistä:
"Ensin on Osiris… sitten on… ja sitten…"
Niitä tuli koko sarja. Isäntä vihelsi ihmetyksestä muka ja vilkutti viisaasti silmää ja hymyili kuten vekkuli ainakin.
"Ee-e! Siin' on jumalaa!… Ee-e!" raapaisi hän pörröistä päätänsä.
"Eh-heh! Ollapa meilläkin niin…"
"Ja entä tuota?… Uhraatte?… Se on: auttavatko?" tiedustaa tökersi Job edelleen, katsoen aivan pää kurolla, kiiluvat silmät palavina, mutta vilkas äly sekaisin.
"Niin?… Auttavatko?… Eh?" kiepsahteli ketterä, ruskeamekkoinen isäntä-ukko.
Ja Kerbus alkoi kertoa. Eniten pitävät he nyt niistä jumalista, jotka ovat tyhmimpiä, niin että voi uhratessa pettää niitä.
"Äh!… Äh!… Uhri maksaa! Uhri maksaa!" riemuitsi isäntä. Kerbus innostui jatkamaan:
"Sitäkin jumalaa kun silloinkin… Petettiin, nääs… Heh!"
Uh! Minua ilettävät nyt jo kaikki Jumalat. Tuhota minä ne tahtoisin kaikki. — Ikäänkuin kuono irvellä kertoi pakana, miten pyhälle krokodiilille oli uhrattu teuraslihan asemesta krokodiilinraatoa. Se huvitti kaikkia. Naurettiin makeasti. Suu irvellä kysäisi nyt Kerbus vuorostansa Jobilta:
"Entäs sinulla?… Että… Heh… Mikä jumala on?"
"Jehova!" ilmoitti Job tylsällä tokaisulla, ja viisaasti silmää iskien lisäsi ketterehtivä isäntäukko:
"Vanha ukko, Jehova… Vanha, mutta kova ukko, kun pauhaa!"…
"Yks' vain?" tiedustaa tokaisi tylsä Kerbus lisää. Hänestä se oli vähän.
"Yksi… Yksi, niin, yksi!"
Kerbus pudisti päätänsä moista köyhyyttä oudostellen, mutta silloin ehätti vilkas isäntä-ukko lisäämään:
"Mutta nyt sillä on jo poika."
"Poika!" Kerbus aivan hölmistyi. Hampaat paistoivat leuasta entistä valkeampina, nauravammin.
"Ja akka?… Akkako myös?" kysyä tokaisi hän, köyhä pää moisesta sekaisin.
"Ei!" kielsi ukko. Pakana ei ymmärtänyt.
"Kuinkas poika… kun ei akkaa?" meni hän tyyten sekaisin. Ukko selittää veitikoi silloin vihjailevaa, salaperäistä:
"Se… nääs… Ne, nääs, nämä Israelin ihanat tytöt… ne lipsarit, ne…"
Hän iski silmää entistä veikeämmin ja lisäsi:
"Ne tytön vekkulit!… Ne osaavat pojallensa isän löytää…"
Sille naurettiin. He nauroivat ja iloitsivat kuten lapset, viattomasti aivan, kun asia nyt kerran huvitti heitä. Ukko alkoi selitellä sitä jumalanpoika-juttua, ilmoittaen:
"Kuuluu olevan sepän poika Natsareetista…"
Ja hän selitti asian, kertoi kuinka taaskin eräs, joka sanoo olevansa Messias, Jumalan poika, saarnailee ja kansa uskoo, kuten jo monasti ennen on äkkiä ilmestyneihin Messiaksiin uskonut. Papit vainoovat sitä, mutta pelkäävät samalla, koska uskovien joukko yhä vain kasvaa.
"Tässä kuuluu lähellä saarnaavan taaskin", lopetti hän, raaputteli kupeitansa, hääri viiniastioinensa ja leileinensä ja vilkutteli viekkailla silmillänsä.
Mutta Stefaan oli koko ajan kuunnellut äänettömänä. Nyt hän nousi, lähti kuin ärsytetty, päätti etsiä Messiaan, josta oli kuullut ukon puhuvan, vangituttaa hänet ja toimittaa tuomittavaksi.
Tai vaikka mitä. Jotain rajua minä nyt vain haluan tehdä, sillä minä olen paljon kärsinyt ja kaikkeni menettänyt.
Sinun tähtesi, sinä "Messias", olen minä tuhoon joutunut, tullut kaikesta tyhjäksi, joutunut nyt jo epätoivoon, ja epätoivoisena minä syöksyn nyt sinua vastaan, kostamaan kaiken sinulle.
* * * * *
Ah minua!
Sillä niin se on: En minä sinusta, ystäväni, etsinyt iloja ja nautintoja. Enempää ja suurempaa minä sinusta etsin, sinun hellyyttäsi minä sinusta etsin…
Iloja ja nautinnoita voivat muutkin, sinun siskosi, minulle antaa.
Mutta sitä muuta he eivät minulle antaa voi.
He eivät siis voi korvata sitä, jonka sinä minulta kielsit, ja siksi olen minä nyt tyhjä, ja minun iloni ovat kuin autioita, ja niinkuin kuoleman ääniä ne ovat…
Ja siksi olen minä nyt altis uudelle, altis sille onnelle, joka minua odottaa ja joka kaikesta luopumisessa on…
Sillä se hetki on tuleva, jolloin vaistoni sanoo minulle:
Luovu kaikesta! — sanoo se minulle — sillä maailman voi voittaa itsellensä ainoastaan luopumalla siitä…
* * * * *
Te onnen ja kaiken orvot maailmassa! Vaikka te olisitte niinkuin turvattomat linnut, niin älkää peljätkö, vaan rientäkää luokseni!
Jos teille ei suo rakkautta isä, ja jos äitikin teiltä sylinsä sulkisi ja ystävä ja puoliso hellyytensä kieltäisi, niin tulkaa luokseni, te osattomat ja orvot lapset, ja minä korvaan sen kaiken teille.
Ja niin löysi Stefaankin Jeesuksen, jota tuhoamaan hän oli lähtenyt. Tämä saarnasi suurelle, hiljaiselle joukolle tammien ja öljypuiden ympäröimässä paikassa ja hartaan auringon taivaalla hiljaa paistaessa. Mieli ynseänä pysähdytti Stefaan ratsunsa siihen lähelle, öljypuun alle, ja jäi kuuntelemaan.
Ja Jeesus saarnasi:
"Ja yhdellä miehellä oli kaksi poikaa."
Rauha levisi Hänen sanoistansa yli kaiken kuin päivänpaiste, joka Hänen kasvojansa kirkasti.
"Ja nuorempi sanoi isällensä: isä, anna minulle se osa tavaroista, mikä minulle on tuleva. Ja hän jakoi tavaransa pojillensa."
Kuulenko minä oikein? Lausuuko Hän niin sen sanan: "Isä"?… Niin toisin kuin muut, vai… Pettääkö kuulo minua?
"Ja nuorempi poika meni ja tuhlasi kaiken omaisuutensa irstaisuudessa!"…
Ei… Minua väsyttää. Vuotaako ehkä voima pois minusta?… Ja mikä voima?
"Ja tuli suuri hätä siihen maakuntaan… ja hän rupesi hätäytymään ja kauhistumaan."
Kuulkaa, te pienet kukkaset siellä kedolla ja te hartaat puut siellä lehdossa! Rauhoittukaa, te ihmismielet! Sillä en minä kuitenkaan teitä hylkää, en teitä orvoiksi jätä.
"Ja hän rupesi yhden maakunnan kauppamiehen palvelijaksi, ja se lähetti hänet maakyliinsä kaitsemaan sikoja."
Minun voimani nöyrtyvät jo kuin lapsi. Voi meitä, joilla ei ole lempeää isää!
"Ja hän pyysi täyttää vatsansa ravalla, jota siat söivät, mutta ei kukaan hänelle sitäkään antanut."
Voi meitä, joille maailma on armoton ja kova… meitä, joiden päät painuvat alas, kun Sinä meille rauhaa ja lempeyttä julistat!
"Mutta koska hän mielensä malttoi, sanoi hän: Minä palaan isäni luo ja sanon hänelle: 'Isä! Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi ja en ansaitse, että sinä minua pojaksesi sanoisit.'"
Herra! Minä jo hajoan ja väsyn! En minä jaksaisi kuulla, sillä Sinun lempeytesi ja Sinun nöyrä rauhasi musertaa minut ja nöyryyttää minut, Herra…
"'Mutta tee minut yhden palvelijasi vertaiseksi!' Ja hän palasi isänsä luo ja sanoi: 'Isä!'"…
Isä!… Mikä hellä sana, kun Sinä, Herra, sen lausut!
Sillä ainoastaan teidän korvissanne on tämä Isä-sana tähän saakka soinut, mutta minä olen painava sen teidän sydämiinne ja te olette saava uuden ilon ja…
Ah Herra! Meidän orvot sydämemme alkavat avautua, ja niiden salaiset haavat alkavat jo hiljaa vuotaa… Sillä…
"Kun hänen isänsä hänet jo kaukaa näki, juoksi hän vastaan, armahti häntä, lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänelle ja sanoi:
"'Tämä minun rakas poikani oli kuollut ja virkosi taas. Hän oli kadonnut, mutta on löydetty nyt.'"
Herra Jeesus Kristus! Me olemme edessäsi kuin katuvat ja palvovat lapset!
Sillä mikä uusi rauha on Sinun sanoissasi ja mikä uusi hiljainen ilo odottaa meitä Sinun isäsi huoneessa, Herra!
Sillä Sinä levität rauhasi kaiken yli, kukkaisten yli kedolla ja hartaan metsän yli ja…
Niinkuin morsiamen sinä puet siihen rauhaan kaiken. Niinkuin äiti tyttärensä pukee häihin, niin vaatetat Sinä kaiken anteeksiantamuksen ja levon ihanuudella.
"Lapset! Rauhan minä annan teille. Minun rauhani minä teille annan.
"En minä anna teille sitä rauhaa, jonka maailma antaa!
"Älköön siis teidän sydämenne murheellinen olko ja älkää peljätkö, sillä minä voitin maailman! Amen."
Amen, sillä sinua, maailma, jota me etsimme, ei siis enää meille ole!
* * * * *
Ilta jo lähestyi. Öljymäen rinteillä pitenivät varjot, ja sen itäinen puoli oli peittynyt tummaan pimentoon.
Äänettömänä, miettivänä ratsasti Stefaan saarnapaikalta kaupunkia kohti. Hänen sisälmyksiänsä poltti. Ei se ollut luonnollista janoa, mutta juoda hänen teki mieli. Ja hän poikkesi taas aamulliseen viinimajaan, istahti synkkänä ja mietiksi.
"Viiniä!" käski hän. Isoa könönenäänsä syyhytelien ehätti ukko sitä tuomaan. Majassa oli nyt muutamia uusiakin miehiä, pakanoita ja juutalaisia, savenvalajia ja kulkijaväkeä sekaisin, mutta yhä istuksivat siellä ne kaksi aamullistakin, Job ja Kerbus. He olivat päihtyneet ja olivat nyt joutuneet riitaan jumalistansa. Kumpikin kehui omaansa ja solvasi toisen jumalaa, ja ukko itse koki sovitella, kääntää leikiksi kaiken. Nyt ne riitelivät ja kinasivat aika tiukasti:
"Heh, sinä!… Mikä sinun jumalasi on! Jehova, sanon!" haukkua tolkutti tylsä pakana, aivan kuin älytön hölmö, sylkäisi halveksumissylen Jobin jumalalle ja ynseili:
"Ei ole akkaakaan… Mutta poika on!… Heh!"
Job kirosi, mutta pakana vain yltyi.
"Toisen akkaa!… Pty-hyi!" riiteli hän.
"Pakana!… Koira!" raivostui Job ja haukkui Kerbuksen jumalia:
"Raadon lihaakin!… Omaansa tuota!…" irvisti hän kita auki kuin älytön peto, ja se haavan arpi aivan kuin paistoi yli otsan.
"Miten tyhmä! Jumalasi, tarkoitan!… Heh!" kinasi hän kokien tylsin elein tolkuttaa sitä aamullista juttua krokodiilille-uhraamisesta, sitä peijausta. Nousi ankara riita.
"Koirat!… Pakanat!" jatkoi hän haukkumistansa. Veret kuohahtivat. Jatkettiin. Pakana ojenteli jo petkelemäisiä käsivarsiansa. Nyrkit nousivat iskuun, ja kohta he tarrasivat toisiinsa käsiksi, kumpikin oman jumalansa kunniaa ja valtaa siten puolustaen. He tappelivat niistä jumalistansa täydellä antautumisella ja viattomasti kuten lapset leluistansa. Toisetkin alkoivat käydä uhkaaviksi, kukin oman miehensä puolesta.
"Pakana!… Koiran syöjiä… ne sinun jumalasi!" huusi tylsä Job, silmät kiiluvina kuin tiikerin.
"Toisen akkaa… Jehovasi!… Heh! Ilman häitä…"
"Hys!… Hys!" sovitteli ketterä isäntä-ukko häärien, pani leikiksi, pyyteli, selitteli:
"Heitä tora!… Herkeä!… Jos ilman häitä, niin… Heitä!… Poika häät pitää…"
Stefaan lähti. Olikin jo ilta. Taivaalle alkoi syttyä palava tähti toisensa perästä.
Mutta uusia ne tähdet nyt tuntuivat hänelle olevan. Ne vanhat alkoivat jo sammua hänessä.
* * * * *
On kuin painostaisi minua. Yön hiljaisuus peittää jo kaupungin ja maat. Siellä jossain salaisuuksissansa heräävät vain yö-ilot… siellä niissä kätketyissä majoissa ja asumuksissa…
Huh!… Huoneenikin on hämärä, ja minä olen yksin…
"Sinä!… Hei!" löi äkkiä tullut Saul häntä silloin iloisesti, tervehtien olalle. Hän olikin nyt iloisempi ja repäisevämpi kuin tavallisesti.
"Tiedätkös mitä!" kerskui hän. Hänkin oli nyt kuullut Jeesuksesta. Oppineet sadukealaiset olivat siitä puhuneet seurassa, josta hän juuri tuli. He olivat siellä pilkalla määritelleet ilmestyneen Messiaan olemuksen ja hänen suhteensa Jumalaan ja Jumalan suhteen häneen, sen hänen oman oppinsa mukaan, että hän on muka Jumala ja samalla Jumalan poika. Sitä määrittelyä Saul nyt selitteli ystävälleen aivan rentonaan.
"Jumala, näätkö Stefaan, on siittänyt pojan, mutta…"
Mutta kun Hän, Jumala, ei voi jakautua, koska Hän on yksi ainoa, niin:
"Hän on siis siittänyt ja synnyttänyt — oman itsensä!… Hei!"
Hän nauroi. Ei hän innoissansa huomannut sitäkään, että Stefaan katsoi häneen surullisesti. Hän luuli sen vain tätä pulmaa mietiksivän. Hän jatkoi:
"Hän on siis nyt itse oma isänsä, ja Hänellä on poika, joka on isänsä, siis pojan oma poika!"
Hän nauroi sille raikkaasti. Näki, että hän nautti siitä.
"Poika oman itsensä poika ja isä… ja isä… Jehova, se juupeli, minkä perhesotkun laittoi ukko itsellensä", käänsi hän riemuisan ivansa, vihelsi ihmettelynsä ja lopetti.
"No eikös ole ukolla perhe kunnossa ja sukupuu selvempi kuin Aabrahamin siemenellä Aadamista lähtien hamaan minuun Sauliin, Abnerin poikaan saakka!… Jumpsis ja hei!"
Nyt sen siis, ystäväni tiedät:
"Että muna on muninut itsensä. Jumala synnyttänyt itsensä omana poikanansa. Ja niin päässyt isä-ukoksi itsellensä…"
Ja miten rento ja raikas hän oli nyt!
Mutta ei, ystäväni! En minä nyt jaksa… en minä voinekaan enää ymmärtää sinua ja sinun pilkkaasi, sillä…
Niin… Sillä minussa mahtanee itää joku uusi elämä.
Siksi katsonkin minä nyt yhä syventyvään yöhön. Mäillä ja vuorilla lepäilee syvä, salainen yövalo. Kirkas kuu nousee hohtava valoisena, kuin Öljymäen takaisen laakson syvyydestä, ja se valaa nyt jo kelmeähköä, köyhää valoansa pimeänä huokaavan yön yli.
XVI.
Lohdutusta minä saarnaan ja minä olen Rauhan päämies, mutta…
"En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa"… ja: "miekan pitää tunkea sinunkin sydämesi läpi, että monen sydämen aivoitukset ilmoitettaisiin".
Ruuben, Stefaanin vanha palvelija, oli, kuten jo sanottu, lähtenyt viemään Leaa Jerusalemiin. Hän oli paljon vanhentunut, masentunut. Stefaanin poistuminen ja perheen murhe oli hänen murheensa, ja hänkin riemuitsi toivosta löytää nuori herransa ja ystävänsä, voida tuoda hänet takaisin, nähdä laaksossa onnea ja iloa kuten muinoin ja nähdä Lea onnellisena Stefaanin rinnalla. Raskasta oli nyt jo hänen astuntansa, mutta huoliansa hän yhäkin peitteli leikinlaskuillaan, joilla hän koki pitää Leaa iloisena.
Ja läpi laaksojen ja yli vuorien kävi kulku. Tuttuja ne monet paikat Lealle olivat uhrimatkojen ajoilta. Siellä on taas se ja se vuori, siellä se kaupunki, se ja se laakso ja…
Mutta joudu, kameli! Älä väsy! En minä nyt pyhistä paikoista, en muistoista. Ystäväni luo minä nyt riennän, ja siksi, kameli kulta, älä hidastele, sillä minä palan nyt jo ikävästä.
Ja mitä lähemmäksi Jerusalemia hän tuli, sitä kiihkeämmäksi hänen ikävänsä ja kaipuunsa lämpeni. Hän laski hetket, matkat, kuvitteli tuloansa, jälleennäkemistä, antautumistansa, sovintoa, onneansa. Jokainen hermo eli hänessä hienoimpiansa myöten. Jokainen suonensykähdys löi samaan ajatukseen koskettaen.
"Stefaan!" Erilleen häipyneet metsäkanat löytävät toisensa, sanoi Haagar. Miksi emme me löytäisi toisiamme? Haihtuneet vedet kokoontuvat taas yhteen, mereen. Miksi pitäisi meidän koko ikämme harhailla erillämme?
Ei, ystävä. Minä olen nyt jo varma siitä.
Ja yhä kiihkeämmin hän hoputti:
"Hops, kameli! Kiiruhda ja riennä. Minä etsin ystävääni! Jouduta siis, etten minä liika myöhään tulisi!"
* * * * *
He kulkivat miltei yötä ja päivää. Kamelit alkoivat väsyä. Ruuben koki pitää mieltä vireillä puhellen:
"Tuollakin lehdossa lintuset… Noin parittain ja iloisesti…"
Niin, niin, Ruuben! Kunpa vain joutuisimme! Ruuben jatkoi, puhui nyt
Stefaanista:
"Ei hän koskaan turhia, ei vihassakaan… Aina oli hän kuin… kuin oikea… eikä kuin väärä…"
Luota siis häneen! Ei hän ole suuttunut, ei hylkää, lohdutteli hän sillä.
Aivan niin! Äärimäinen olet sinä, ystäväni, iloissasi, suruissasi, kaikessa. Altis olit sinä kaikelle, veljestyit kaikkeen, mikä tiellesi osui, veljestyit alttiin sieluin, elit heidän elämäänsä, alttiimmin ja herkemmin kuin he itse, ymmärsit heidän ilojansa, kuulit heidän suonensa sykinnän. Tyydyit siihen, mitä heissä itsessä jo oli, sait siitä ilosi ja hyväsi etkä etsinyt heistä sitä, mitä itse halajat, että heissä ollut olisi… Sinä olit kaikessa koko sielullasi, ja siksi minä rakastan sinua, kaipaan ja ikävöin sinua… avaan sinulle poveni ja alati kuumeisin huulin toistan hellää kutsuani:
"Ystäväni!… Stefaan!"
* * * * *
Heidän kamelinsa olivat Jerusalemia lähestyttäessä ajosta uupuneet, mutta ei Lea malttanut niiden lepäämistä odottaa. He ostivat aasit ratsuiksensa ja kulkivat lopputaipalia niillä ajaen.
Niin lähestyivät he ikävöityä kaupunkia. Aasitkin alkoivat jo väsyä, sillä niitä oli alinomaa hoputettu, ja eräässä kylässä, aivan kaupungin lähellä, täytyi heidän pysähtyä niitä lepuuttamaan. Ruuben sitoi ne puuhun, Lea lähti kävelemään aikansa kuluksi, ja Ruuben poikkesi erääseen majaan.
Ja siellä nyt näkyi jo Jerusalem. Jehovan kiitos! Nyt minä löydän sinut, ystävä. Nyt minä kadun edessäsi, anon anteeksi. Nyt…
Hän oli kävellyt tovin matkaa. Hän oli varma, että hänen onnensa on nyt täyttyvä aivan hetkessä. Hän kääntyi takaisin, palataksensa aasien luo ja jatkaaksensa matkaansa. Huomaamattansa oli hän kulkenut paikalta pitkät matkat, ja vähintään tiiman oli nopeakin paluu viepä aikaa.
Hän kiiruhti. Paluutie nousi nyt vuorenrinnettä laaksosta taas ylös, kauas korkeuteen, luikerrellen jyrkänteitä kierrellen kuin mato. Hän kiiruhti kulkuansa, laski onneansa, jouduttautui.
"Me", laski hän vieläkin ja viimeisen kerran, "me käymme taas ryytimaahamme kuin unesta havahtuneet lapset…"
Seppelpäin tai kiharat valtoimina. Ei ole anteeksiantamista, ei muistojakaan mielessä. Olemme vain nukahtaneet ja nähneet unta ja nyt havahdumme ja käymme onnellisina leikkiimme keitaaseemme, ja…
Ja lähteemme keitaassa siellä, se nyt nukkuva lapsi, se herää iloiseen haasteluunsa. Se tervehtii meitä ja sanoo meille:
"Te rakkaat!"
Ah teitä, te lapset! Ah teitä, te toisenne löytäneet pienet!
Mutta mitä? Vuorilta laskeutui vastaan ihmisvirta. Kuin nuora tai puro solui sen pitkän-pitkä jono mutkittelevaa tietä myöten yhä alemma. Sen alkupäätä ei näkynyt, ei loppuakaan, sillä tienmutka peitti sen.
Ja äkkiä helähti laulu aivan läheltä, siitä tienmutkan takaa:
"Hoosianna, Daavidin poika!"
Hän hämmästyi, vavahti. Laulu läheni. Se oli riemuhuutoa, jota suuret joukot veisasivat. Nyt tuli jo jonon pää vastaan, mutkan takaa ilmestyen. Hän väistyi tiepuoleen kuin pelästynyt. Etumaisena kulki nuori mies, palmunlehvä kädessä, ja lauloi täysin rinnoin. Se tuli nyt jo kohdalle, pysähtyi.
"Lea!"
"Stefaan!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus, ja hän tuijotti
Stefaaniin kuin kivettyneenä.
Mutta Stefaan oli iloinen, rauhallinen.
"Niin, Lea! Me löysimme Messiaan", todisti hän kasvot ilosta loistavina.
Mutta jono suoltui ja työnsi pois tieltä. Iloinen laulu ja heiluvat palmunlehvät sekoittivat yhdeksi ainoaksi riemuksi kaiken.
"Seuraa Häntä, Lea!" kehoitti vielä Stefaan ja jatkoi kulkuansa palmunlehväänsä hänelle jäähyväisiksi heiluttaen: "Seuraa!… Katso!"
Hän tulee!
Hän!
Ja silloin Lea näki Hänen kasvonsa. Ne olivat ne samat kasvojenpiirteet, jotka hän oli kerran unessa nähnyt. Hän seisoi kuin kivipatsas, mitään selvästi tajuamatta, ja antoi kuin kaikelle kuollut jonon suoltua ohi.
Viimeisenä tuli silloin vanha Ruuben ja valitti:
"He ovat ottaneet aasimme, Lea!"
Sillä hänen aasillansa ratsasti nyt Jerusalemiin se Messias, josta hän niin paljon uneksinut ja kärsinyt oli.
"He?… Aasimme?… Ruuben!"
Mutta pysähtykää, sanat, huulilleni, sillä en minä enää puhua tahdo. Ei ole minulla enää maailmaa, mihin aasilla ajaa, sillä…
Sillä minä tajuan, että Hän on vienyt iäksi ystäväni minulta. Tässä ovat siis minulta loppuneet jo kaikki elävät polut ja tiet, ja on alkanut iäisyys ja yö…
Amen, sinä elämäni siis!
* * * * *
Niin, Voi minua!
Sillä nyt minä muistan isäni sanat: "Voi Israelia, jos sen toivo täyttynyt on!"
Sillä jos se nyt täyttynyt on, niin ei minulla itselläni silloin enää maailmassa mitään ole…
Ei yhtään mitään. Sillä minun ystäväni Stefaaninkin on Hän ottanut minulta. Häntä hän seuraa ja on minulle lopullisesti ja ainiaaksi jo kuollut.
Ja siksi ympäröi minua nyt autius ja tyhjyys, ja minusta itsestäni käy kuoleman haju — enkä minä kuitenkaan kuollut ole, en kuolemanrauhaa saada voi…
Minä olen muukalainen kodissani ja vieras itseni edessä. Minun jäseneni käyvät sotaa keskenänsä, ja minun vereni jakautuu kahtia, sillä paras on minusta nyt pois pisartuva…
Ja siksi tahdon minä muistaa isäni sanoja: "Jehova on kylliksi minulle.
Hän riittää meille."
Ne sanat minä ainiaaksi mieleeni painan, ja yhä lähemmin minä puristaun
Sinun isällistä rintaasi vasten, Jehova, minun Herrani ja minun
Jumalani.
Ole minulle armollinen, sillä minä olen elävä vainaja elävien maassa!
Ole armollinen, Herra, Israelin ainoa Jumala!
Sinun olkoot kaikki minun ajatukseni nyt ja aina iankaikkisesti. Amen.
* * * * *
Hän oli harhaillut Jerusalemin synkillä kaduilla kuin henki, jota ajaa kylmä tuuli. Kolkkoja ne kadut olivat hänelle, ja kuollutta ja kylmää oli maailma ja kaikki. Turhaan kutsui hopeatorven soitto temppeliin, sillä ei hänen mielensä nyt missään ollut.
Nyt oli kolea, harmaa päivä, kadut tyhjiä, autiota kaikki. Autio oli hänen sielunsakin, kun hän haamun tavoin katua harhaillen kulki.
Silloin alkoi vastaan tunkeutua ihmispaljous. Etumaisena siinä mies kantoi ristiänsä. Hän tunsi sen.
"Se on Hän!"
Pimeys levisi silloin hänen kasvoillensa, ja järki tuntui sammuvan tyyten. Mykkänä hän vetäytyi seinäviereen, painui siihen pelokkaana kuin pienoinen pyy mättään turviin. Hän antoi tungoksen mennä ohi ja peitti kasvonsa molemmin käsin, ettei mitään näkisi. Hän tunsi, miten veri hänen suonissansa alkoi väristä ja vapisten virrata, kuin sekoittua. Polvet ja kaikki jäsenet vapisivat, ja äkkiä pääsi häneltä epätoivoinen parahdus:
"Voi minua!"
Se oli kuin tulikipinä, joka kuiviin sydämiin sattui. Se tarttui niihin kuin tuli taulaan tarttuu, ja kohta huusivat monet ja monet naiset valittavaa:
"Voi meitä!"
Se huuto levisi kuin kulovalkea. Lapset itkivät, tietämättä mikä hätänä oli. Hätä vain oli tarttunut heihin, ja niin levisi ja paisui huuto:
"Voi meitä!"
Ja Jeesus kääntyi silloin ja sanoi:
"Jerusalemin tyttäret! Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!
"Sillä jos he tämän tekevät tuoreessa puussa, mitä silloin kuivassa tapahtuu."
Tungos meni jo ohi. Lea avasi silmänsä, vilkaisi ja alkoi paeta kuin kuolemaa. Etäältä vain kuului äskeinen, yhä loittoneva valitushuuto, ja koko hänen elämänsä oli nyt kuin hyljätty, autio keto, jossa verinen ristinpuu häämöitti hirmuisine kauhuinensa.
* * * * *
"Mutta kuudennesta hetkestä hamaan yhdeksänteen oli pimeä. Aurinko pimeni ja…"
Eräässä kadunkulmassa seisoi joukko sadukealaisia ja heidän joukossansa Saul, puhuen tapahtumasta, ristiinnaulitsemisesta. Kylmänä pisti silloin Saul:
"No niin… Hänestä voi nyt tulia se 'Messias', koska ne surmasivat hänet aikanansa…"
Ne toiset kieltäjät eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti sillä "aikanansa"-sanalla ja muilla. Kuin myrkyllisesti puraisten lisäsi silloin Saul:
"Ennenkuin hän ehti jatkaa sukuansa ja tehdä 'Isästänsä' — siis oikeastaan itsestänsä — isoisän…"
Aikaisessa kuolemassa siis oli Hänen ainoa voimansa ja mahdollisuutensa joksikin aikaa yksinkertaisten Messiaaksi kohota.
Ja silloin:
"Maa järisi ja kalliot halkeilivat ja monta pyhäin ruumista nousi haudoista ja tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle."
* * * * *
Oli taas kolea, harmaa päivä.
Hapset hajallansa juoksi Lea silloin katua pitkin ja ulos kaupungin portista, sinne, missä tuomitut kuoliaaksi kivitettiin.
"Voi minua!" vaikeroi hän menehtyneenä. Hän tuli kentälle. Siinä makasi kivitetyn murskaksi runneltu ruumis.
"Stefaan!" Hän kumartui ensimäisen marttyyrin ruumiin yli, suuteli sen kasvoja palavasti, huusi ja valitti ja itki:
"Stefaan! Minä, minä yksin syyllinen ja onneton olen!
"Armaani! Minä sinut hylkäsin ja pois sinut luotani sysäsin ja isäsi kodista karkoitin sinut!
"Ja siksi hajotkoot nyt hapseni kaikkiin tuuliin ja jääköön minuun vain ruumiini haju ja yksinäisyyden ja autiuden tunne!
"Ah Herra! Yksinäinen ja vieras olen minä nyt itsenikin edessä ja muukalainen siinä tuskassakin, mikä minulle enää maailmasta ainoana jäljellä on…"
Ja hän painui istumaan, ruumiin yli kumartuneena. Hänen kyyneleensä, jotka vuotivat kuolleen kasvoille, olivat niinkuin sade, ja ylhäällä hänen päällänsä leijaili vaaniva korppikotka.
* * * * *
"Ja minä olen näyttävä, kuinka paljon sinä olet kärsivä minun nimeni tähden!"
Miten kivikovaa!
Oli jo tapahtunut paljon. Ystävänsä kohtalosta raivostuneena oli Saul syössyt kaikkia Messiaita tuhoamaan. Hän oli siinä mielessä liittynyt näön vuoksi uudelleen pappeihin, matkustanut Damaskoon ja istui nyt Messiaan tähden vankeudessa Paavalin nimellä todistaen Hänen jumaluuttansa alttiin sielunsa kaikilla voimilla.
Mutta sillä paikalla, missä Stefaan kivitettiin, näkivät ohikulkijat vuosikausia sen jälkeen joka päivä istuvan ja itkevän naisen, ja kaikki he tiesivät, että se oli Sakeuksen tytär, yhä lakastuva, paljon kärsinyt ja ihana Lea.