V.
Niinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan voinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka voimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi.
Niin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan vaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua alas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain puoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua anoaksensa, ja kolmannet — ja hyvin monet — eivät enää nousseet minkään jumalan puoleen.
Oli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit uhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä, jotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että köyhät osansa saisivat.
Ja paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne rikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin. Rikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne olivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden varalta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta.
"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!" kiittelivät vainion isännän hyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi almuja heille.
"Siunatkoon!… Siunatkoon!" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin kiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat häntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä:
"Kuin He-erran kukka!… Niinkuin Je-ehovan ruusu!"
"O-onni hänelle!… O-onni ja siunaus hänelle!"
Hän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle niinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi väririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies rauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana kuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua olallansa pidellen.
Ah!
Niin käy huokaus alati idästä länteen.
Sillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme ovat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee. Nytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä.
He johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen elämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa kantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan hyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä.
"Jehova… Jehova palkitsee sinullekin, Lea!" toistelivat jotkut.
"Niin, niin!… Hän palkitsee ja Hän, joka luvattu on ja joka tulee!" jatkoi eräs, ja kuin kuorossa vaakkui ryysyinen joukko vahvistaen:
"Hä-än… Hä-ään… Hä-ään!"
Hän, joka tulee ja jota Lea uskoi kerran kantavansa, Hän se on tasoittava kaikki tiet ja auttava kaikkia ja palkitseva kaiken, sillä Hän on Jehovasta, Jumalasta, joka on hyvä. Niin ne uskovaiset vaakuttivat kuin yhdestä suusta.
"Jehovako!" äänsi silloin jo yksi ynseistä halveksivasti, kuin vihastunein äänin mutisten:
"Hänkö se!"…
Mokomakin! Miten halveksuen hän mutisikin sen! Ne hurskaat arvasivat, että se tahtoo kieltää koko Jumalan, ja vaikenivat.
Mutta ynseilijä siitä innostui ja jatkoi vakuuttavasti, jyrkästi, kuin maahan iskien:
"Ei!"
Se sana oli kuin sauvanlyönti. Sitten hän jatkoi selittäen:
"Kuninkaat ovat päämiehiä ja Jumala rikkaita varten, mutta me köyhät…"
Lea katsoi häneen silmät suurina, ja toiset vaikenivat, kuin odottaen häneltä sanaa.
"Me köyhät olemme…" jatkoi vain puhuja, "me olemme Jumalan ja rikkaiden saalis ja…"
"Herran nimessä!… Lakkaa!" keskeytti eräs vaimoista kovasti.
"… ja astinlauta… Jumalan ja rikkaiden astinlauta!" yltyi siitä vain se ynseä.
Sukeutui riita ja kiista. Ynseitä oli paljon enemmän kuin uskovaisia, ja ne pitivät puoliansa ensin ja ahdistivat jo sitten.
"Mutta kunhan tulee Hän, joka luvattu on!" Hän on rankaiseva sinua, uhkailivat hurskaat Messiaalla, jota odotettiin.
"Sillä Jehova lähettää Hänet!"
"Je-ehova!" tuli taas halveksiva…
"Hänkö?… Jehova!… Olematon…"
"Rietas!" huudettiin hänelle. Nousi melu.
"Niin ja… Hei!… Hei!… Hei!" huusi yksi ynseistä melun seasta. Hän sai vuoron ja kysyi:
"Ja miksi ei Jehova itse tule?"
Hurskaat vaikenivat.
"Niin… niin… niin!" riemuitsivat voittajat, ja taas kysyi eräs vaivainen:
"Hän, Jehova, kun on, niin sanotaan, kaikkialla. Miksi tarvitsee Hänen siis lähettää muita sinne, missä Hän itse jo on? Poikaansa… Messiasta, puhun, lähettää…"
Kuului naurua. Hurskaiden tappiolle nauroivat ja siitä iloitsivat nämä viattomat lapset.
"Niin… niin!" huudahdeltiin.
"Niin… Ja mistä Hän sen lähettää, koska Hän itse on siellä, jonne se lähettää pitäisi?" jatkoi joku.
Hurskaat vaikenivat, murisivat vihasta. Mutta toiset heille vain ilkkuivat:
"Häh?… Ähäh!"
He iloitsivat voitostansa, nämä kurjat, nämä…
Minä menehdyn, en ymmärrä. Ohimooni hiipii veri…
Yksinäinen kaarne kai se haikailee siellä jossain… Näinkö siis
Israelinkin ajatukset…
"Häh!… Ähäh!" kiusoittelivat vain ynseät voittajat, nämä kurjat, joiden kädet kymmenyksiä kantaessaan olivat jo väsyneet ja joiden rukouksen ja anomisen palkkana oli kurjuus ja elämänraskaus ollut. Ne iloitsivat kuten painon alta vapautujat. Toiset jo pilkkasivatkin ynseillen Jehovasta:
"Se menee itse lepäämään!"
Siksi aikaa kun se "lähetetty" täällä toimii, tarkoitti hän.
"Pitää sabbatin päivän!" pisti toinen pilkaten, ja kun hurskaat taas nostivat melun, huusivat ynseät kuorossa aivan:
"Ei!… Ei!… Ei!"
Me emme tarvitse uutta Jumalaa, sitä joka luvattu on. Sillä jos hän on Jehovasta, niin hän on yhtä kelvoton kun Hänkin on olematon, kymmenyksien kantaja, rikkaiden turva ja köyhien taakka. Sitä he sillä ei-huudollansa tarkoittivat.
Mutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli riisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut vesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut tuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa haikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli ilmestynyt sitä väijymään.
* * * * *
Oli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä hämärä.
Lea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena.
"Tämä puhe…"
Väen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi tähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa lähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja elämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja…
"Miksi he napisevat?"
Ei vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo kameli aivan liikkumatta kuin kuva.
"Miksi he?"
Pehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina olet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille, niillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että tähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen leipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä hellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin.
"Miksi?"
Tähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä vetäytyi harmaammaksi.
Niin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka kalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen lujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja ihaninta.
Ja siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö — miettii hän. — Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee elämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä isona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee, ja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän hiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen…
Voi minua!
Ystävä! Sinä olet toki minulla!
Jo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä oli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli lauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän kertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli hän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati valvova silmä oli hän Lealle ollut.
Nyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea kirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin täynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat mykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä ja rikasta taivasväriä vasten.
Mutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku huoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä: ynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä hyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä ja hyvitteli:
"Tyttäreni… ainoiseni!"
Miten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja poistaa!
"Leaseni… tyttöseni!" hyvitteli hän puuhissansa. "Katso tuonne iloisille vainioille!"
Tuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä.
"No-oin!"
Ne pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät!
Aivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja…
Niitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen mukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli.
"Katso… taivas seestyy ja tähdet syttyvät", hyvitteli hän kuin yksin puuhillensa puhuen ja toisteli:
"Seestyy… seestyy… seestyy kaikki…"
"Niin, Haagar… äitiseni", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin olisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen käteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi:
"Haagar kulta!… Kuule, sinä ystäväni… Haagarini…"
Hän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö, nauroi surujansa salaten kuin vallaton.
"Sinä… Haagar… Sinä…"
"Noo!… Lapseni!… Kultaseni!… Vallattomani!… Minua vanhaako sinä!" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja kuin irroittautuen.
"Sinua… ystävääni… minun…" jatkoi vain Lea, ja kun huolet hälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä:
"Haagar!… Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea ja elämäniloa?… Eikö, Haagarini?… Eikö, häh?" tenäsi hän aivan kuin kutittelemalla että: kielläppäs se!
"Mhyh… elämäniloja!" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen lehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen.
"Elämänilot", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten hiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut mieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina näyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni.
"Elämänilot!" Ja taas hän huokasi.
"Niin… Mitä ne ovat… ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar", aneli
Lea.
Ah. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi vaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo.
"Niin… Mitä ne ovat, ne elämänilot?" tenäsi Lea.
"Ne, lapseni…"
Aivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin jatkoi:
"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja…"
Eikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta vallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta…
Hän oli vaiennut.
"Mitä, Haagar?"
"Mutta hetken vain ne kestävät… ne vesien ilot…"
Laaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt koko ne vedet ja niiden ilot… Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja ne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja.
"Sinä!… Ystäväni!"
Se oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä vallattomasti hän jatkoi:
"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä… Me…"
Hän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa.
"Ne kestävät!" suuteli hän kättä. "Ne kestävät!… Ne pysyvät… Ne…"
Mutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar huomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa kyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta, hyvää lasta.
Ilot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä hätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin sen viattomat vuonat vienyt.
VI.
Te purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne!
Kun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne lyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte silloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun mielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille.
Sillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät, niin mitä minä silloin maailmassa enää olen!
Yksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei enää ole kotirantaa, ei matkan määrää…
Vaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio meri ja ainainen eloton yö…
Mutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua,
Lea.
Lea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni nyt!
* * * * *
Ne alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi Stefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan mielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja kehoitteli tulisesti:
"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla ostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit… Seelah!"
Ja keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän kuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja sen…
Miten ihanaa!
"Niin, Stefaan, siellä…"
Siellä Jerusalemissa ne ovat, ne:
"Ammonin lämpimät tytöt ja Egyptin tummat ja kuumat tyttöset siellä ovat ja… Seelah!"
Hänen verensä tuntui aivan hekumoivan.
"Stefaan!"…
Niin, ystäväni… Ja miten altis minunkin vereni on sinun puheillesi,
Saul!
Miten heikko ja orpo on niille minun vereni, jos se milloin orvoksi ja yksinäiseksi jää.
"Kuule, Stefaan!"
Ja yhä ihanampia kuvia hän loihti sieluun rakkauden ja hekuman
Jerusalemista.
"Ettäkö sinä Stefaan vielä ajattelet Jehovan,.. fariseusten ja tyhmien pappien Jerusalemia!… Pyh!" halveksui Saul. Hän paljasteli taas raamatun järjettömyyksiä viljalta, kylvi nuoren miehen herkkään sieluun epäilyn ituja, jumalankieltämyksen voimakasta, kuumaa henkeänsä.
"Heleijaa, Stefaan!… Loruja ne ovat, ne Jehovat ja… sen taivaat."
Ja taas hän kuumeni ja hekumoitui ja kuvaili ja kehoitti:
"Niin, Stefaan!… Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!… Ah!"
Anna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on taivas jo maailmassa…
"Katso, Stefaan!"
Hän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä veripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa punoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo kaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini.
* * * * *
Huh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt vuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien.
Tänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon jousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso ennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä.
"Jos hän olisi minun!… Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja iloisen sanan: Stefaan!"
Niin. Sitä hän mietti.
"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi täällä kaikki… olisi
Jerusalem… ja maailma … ja taivaskin olisi…"
Mutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni täällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka minulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää minulta.
Ja niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi taas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai piti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin pitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä pitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen suoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten heleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän, ilmassa huojuvan värijuovan.
* * * * *
Tuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin.
Akkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset vuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin puiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti vaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä.
Miten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain joskus liikahutti korviansa.
"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!"
Ilta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet, vanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina hämärtyvästä, pehmeästä taustastansa.
"Ystäväni Lea!"
Niin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle jäi syvä ystävän kaipuu.
"Voi minua ilman häntä!"
Katseeni on jo talttunut, muuttunut surulliseksi. Laaksossa syttyvät majojen tulet yksi siellä, toinen täällä, kuin tiputellen. Yövartija soittaa… rukoushetkeäkö vai mitä lie ilmoittanut. En minä siitä nyt välitä.
Voi minua!
Mutta äänettömänä ummistuu yöpimeys laakson yli ja peittää silmältä kaiken, mikä vielä äsken toki tummana näkyi. Majojen valot sammuvat toinen toisensa jälkeen, ja kuuluu vain yövartijan yksinäinen huuto:
"Sydänyönhetki! Rauha nukkuneille!"
* * * * *
Jooaksen, Stefaanin isän asumus oli vanhojen tammien ja ikivanhojen öljypuiden ympäröimä. Ne puut oli polvesta polveen pidetty pyhinä, ikäänkuin Jumalalle pyhitettyinä puina.
Niiden varjossa, vehmaimman tammen alla, istui nyt isäntä, Stefaanin isä, vieraansa, Lean isän Sakeuksen kanssa. Viime aikoina he olivat usein puhuneet siitä lastensa luvatusta liitosta, ja siihen johtui nytkin puhe. Kummallekin isälle oli lapsensa mieli osoittautunut siinä asiassa tutkimattomaksi. He olivat luulleet niiden toisiansa rakastavan, mutta kaiken peittikin odottamaton salaisuus. Huoli oli sen johdosta noussut vanhaan mieleen ja silmään murheinen katse.
"Olisiko…?" kysyivät heidän huolestuneet arvailunsa, Olisiko niin, että me pitkän yömme lopulla näimme kaunista unta ihanasta aamusta, aamusta, joka valkenee rauhaisana ja herättää lintuset laulamaan ja kukkaset kedolla kasvamaan… näimme siitä ihanasta unta, ja kun heräämme, niin edessämme onkin harmaa, sumuinen ja syksyinen sää.
Mikä pettymys!
"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä", miettivät he huolestuneina selitykseksi. Me — tarkoittivat he — riitelimme ehkä liika kauan. Jehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka meidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät.
"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!"
Ja huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää silmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän vanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät.
Sillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan nimessä, ja lasten onni oli kallis heille.
Siitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he käsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta. Stefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva.
"Mutta, Sakeus… minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen isä!" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi isänvaltansa.
"Niin, Sakeus!…"
Ankaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on pakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät pakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri siinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet ovat.
"Ymmärrätkö, Sakeus?"
Ja voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki esteet rikki.
"Se on tapahtuva… Sakeus."
Tapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien, syvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta, punninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua.
"Katso, Jooas…" alkoi hän ja hitaasti jatkoi:
"Katso: lempeyden voima on suurin."
Se tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa.
"Sillä", jatkoi hän, "lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat nousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon".
Ah niin! Taas hän mietti:
"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme povessa se-sen…" tapaili hän sopivaa sanaa, "sen hellän tunteen, joka on heidät yhdistävä kerran".
He huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen kestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa voimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää isän valtaa, mutta Sakeus jatkoi:
"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky…"
Miten heikosti, huohottaen ja surullisesti hän puheli!
"Myrsky", jatkoi hän vaivalloisesti, "turmelee ja taittaa sen, mutta lempeä käsi taivuttaa sen ajallansa mielensä mukaan… Usko minua, Jooas."
Yskä ikäänkuin keskeytti, lopetti puheen siinä. Se muistutti samalla rintataudista, joka häntä jo kiidättäen kuljetti sitä hautaa kohti, missä lakkaa aamu jo yö, lempeys ja kaikki…
Kaikki… kaikki… kaikki…
Jooaskin huomasi sen häviön, huomasi sen naapurinsa yskimisestä, ja pää ikäänkuin painui alas.
"Niin, Jooas… me häviämme", lausui siihen Sakeus, joka tajusi mitä ystävä ajatteli.
"Me menemme isiemme luo. Jehova yksin on alati pysyvä. Hänen olkoon kiitos ja kunnia! Amen."
Rautaa he olivat aikoinansa olleet, he molemmat. Vanhaa vahaa olivat he nyt jo, ja he katsoivat jo siihen harmaaseen aamuun, jolloin ovat maan multaa ja tomua vain.
He ihanan aamun odottajat! Aamulinnut tuntuivat jo laulavan ja valo ihanana levittäytyvän kedoille, mutta kun silmän avasi, niin olikin sade ja uhkasi pimetä syksyinen yö.
* * * * *
Heleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin aittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja kirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin kuumiksi tummenevissa taivassavuissa.
Huh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan raja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta.
Stefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa hän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut kuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä oli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys, millä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki isä siihen puheeseen ääntänyt sanan.
"Uhraamaanko?" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta odottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi:
"Menepäs heti… mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee kymmenyksiä!"
Ja tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut, ikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi oli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä. Mutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen joukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän käskyn.
"Stefaan! Kas sinä!"
Tervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka. Lapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä sukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla toivotti:
"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!"
"No, Ruuben!"
Ja omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein se puheli ja selitteli:
"Minä olen huomannut… ha-haa!"
Se oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti huomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja ilmoitti:
"Tuolla, Stefaan!… Siellä ne ovat!"
Ne surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta. Häntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää nuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää iskien:
"Sillä niin sitä minäkin tein!"
Niin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis, se hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli väkistellyt ja vikisteilyt…
"Mutta minä!" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. "Minä Ruuben
Hasajan poika… minä…"
Käden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut tyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri silloin kun se on kuuma.
"Ja niin suli tyttö kuin vaha!… Seelah", kehaisi hän. Lämmenneenä, suutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut kätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn kiitollisuudella, rakkauden hellyydellä…
"Ja, Stefaan…"
Mutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket… ihanan Saaransa… kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut niin kaunista, puhdasta.
"Se hetki…" yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei toistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen antautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä… helähdys kukassa ja…
Ei mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa. Kuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä sykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen.
"Niin, Stefaan… niin", vakuutti hän. "Nopeasti ja ihanana kuin uni kiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko vai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se on vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole".
Mutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana. Taivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen alitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien valintapaikalle kulkeva karitsajono.
VII.
Härillä kynnettiin vainioilla. Yksitoikkoisesti viilsi aura vakoa maahan. Ääneti kääntyi vakoon pellon multa, ja ajatuksettomana loilotti kyntäjä verkkaista lauluansa.
Tänään oli Stefaan kulkenut Sakeuksen kaivon ohi. Siinä kaivolla oli istunut Lea ystävänsä Rebekan, Jeminin tyttären kanssa, mutta nähtyänsä hänen tulevan oli Lea noussut, tarttunut Rebekan käsivarteen ja poistunut nopeasti. Stefaan oli masentunut, tullut sitten kuin kuumeiseksi. Ja ensi puuskan ohi mentyä oli taas noussut vaahto hänessä. Jerusalem iloinensa kutsui saamaan hyvitystä, ja päättävästi hän puhui siitä nyt isällensä:
"Niin, isä. Minä olen päättänyt sen."
Se ei ollut enää pyyntö, vaan ilmoitus. Isä nousi. Käsi puristi sauvaa kuten nuorena, rautaisen, lujan voiman aikoina.
"Sinä vain ilmoitat sen minulle?" lausui hän, silmissä ankara katse.
"Niin… Sillä kun sinä et pyyntöäni kuule, niin…"
"Poika!" keskeytti siinä ankara ääni, ja tukeva sauva löi lattiaan.
Molemmat vaikenivat hetken, mutta eivät masentuneet.
"Minä olen sinun isäsi!" tuli jatkoa isältä. Hänen kasvolihaksensa näyttivät jännittyvän tarmosta ja voimasta. "Tiedätkö, että minä olen isäsi?"
Ja vastaus tuli:
"Tiedän… Mutta myös sen, että minä olen mies… en poikanen enkä lapsi…"
Se oli odottamatonta.
"Kautta Jehovan!" kuohahti vanhus. "Etkö kunnioita minua? Isääsi?"
Hän odotti, katsoi ankarasti kuin vanha Israelin patriarkka vaatien vastausta. Tyynemmin ilmoitti silloin poika:
"Sinä, isä, tiedät, että kunnioitan sinua, mutta minullakin ovat tieni…"
"Vaiti!"
"Ei, isä!"
Ja luja nousi täysin voimin lujaa vastaan, ja voima nosti voimaa.
"'Tieni'", äänsi isä halveksien. "Mitkä 'tieni'!"
"Tieni… ja kotini… ja tarpeeni… ja vereni…"
"Vaiti!"
Tukeva sauva jysähti lattiaan, ja uhkaava äänettömyys syntyi. Isä ja poika olivat eroitetut, seisoivat toisiansa vastassa. Ryhdikkäänä viittasi isä lainkäskyihin, jotka olivat seinään kirjoitetut, osoitti neljättä käskyä ja kysyi ankarasti, käskevästi:
"Tiedätkö, kenen on tämä käsky?"
Ei vastausta. Poika synkkeni. Uhma nousi vaahtona.
"Vastaa!"
Se oli luja käsky, ankaran isän käsky. Pojan mitta oli täysi jo. Nyt!
Vaikka uhman vuoksi nyt!
"Vastaa, käsken minä! Kenen on tämä käsky?"
"Olemattoman!"
Se tuli kuin salaman isku. Isä kalpeni. Ei hän sitä aavistanut.
Päätänsä käsin tapaillen hän huudahti:
"Jehova suuri!… Minäkö olen pakanoiden siittäjä ja isä!"
Kuin salaman lyömänä hän vaipui istumaan, ja synkkänä poistui poika huoneesta ulos. Puut siellä vain viheriöivät ennallansa. Tienvierellä istui rampa, ja härkäpariansa lepuuttaen seisoi kyntäjä vaolla auraansa nojaten.
* * * * *
Illan hämärät haihattelevat jo näillä surujen mailla. Ja saapuu yönkin ensi pimeä.
Stefaanin isä on toipunut, koonnut voimansa ja on taas luja. Hän rukoilee:
"Herra Zebaot! Jos vuoret hajoaisivat, jos ne rae rakeelta murenisivat, en minä Sinusta luovu enkä murene Sinusta. Jos taivaan vahvuus järkkyisi, en minä sinusta järky.
"Ja siksi, Herra, siksi on tämäkin isku menevä huoneeni yli ja ohi kuin kepeä sadekuuro. Siunaukseksi olet Sinä minulle koettelemuksen kääntävä, ja nöyränä on poikani palaava polvistumaan eteesi, Herra.
"Minä uskon sen, Herra, Israelin Jumala."
Oli lähellä puoliyötä. Yön jykevä pimeys peitti hänen talonsa ja kaiken synkkään, mykkään äänettömyyteensä.
* * * * *
Rebekka, Lean ystävätär, oli Elian pojan Joelin kihlattu morsian. Kaivolla oli hän jo alkanut kertoa onnestansa, ja kun Stefaanin tulo keskeytti, jatkoi hän sitä nyt huoneessa, oli iloinen ja kertoili.
"Niin, Lea!" Ja lämpimästi hän puristi käsivarrellansa ystävänsä käsivartta ja lisäsi:
"On kuin olisi yön tulokin ja kaikki… kaikki … kaikki vain yksi ainoa… yksi ainoa valkeneva huomen, ja… Lea!"
"Sinua!"
"Niin, ystäväni!" Hänen poskensa aivan hehkuivat, ja silmissä paloi onni ja ilo.
"Sinua, Rebekka!"
Hän lausui sen Rebekan onnesta iloisena, onnellisenakin, mutta…
Mutta, ah! Miksi heräät minussa taas, sinä outo kysymys; heräät kuin viaton lapsi unesta ja kuitenkin aina särjet ilot minulta ja herätät huokauksen!
Miksi?
Niin, miksi en minäkin voisi niinkuin Rebekka siitä iloani ja onneani ottaa? Onhan siinäkin, lemmessä, tarjona, ainakin luvassa paljon… kaikkikin tavallansa, kuten kyyhkysenpojalle on pesässä tarjona kaikki: toivojen täyttymys, rauha, onni ja ilo. Lentäähän mieli ja mieliteot niin usein siihenkin… lempeen. Miksi siis en…?
Mutta ah te iloni, te orvot kyyhkysenpojat! Ei teille vastausta maailmassa. Nukkukaa siis emonne siiven suojaan, rauhoittukaa ja antakaa vaimeta maailman ilojen mielestänne.
Ja hän pidättäytyi. Hiljaa hymyillen hän toisti ystävällensä puoli-surullisen kaihoisan:
"Niin… sinua, Rebekka!"
Rebekan sulhanen Joel saapui siihen. Oli tullut kihlattua morsiantaan saattamaan kotiin.
"Heleijaa!" tervehti hän jo kaukaa iloisesti, ja kun nuori morsian juoksi vastaan, kietaisi hän tytön syliinsä ja nosti vallattomasti ilmaan.
"Noin, lintuseni!… Noin ylös, armaani!"
"Hops!"
Miten iloisia ja onnellisia he olivat! He lintuset! Se ajatus kuvastui Lean silmistä sanoittakin. Nuori mies piteli morsiantansa käsistä kiinni, leikitteli niillä käsillä, katsoi silmiin ja iloisesti kehoitteli:
"Noo… sinä morsiameni! Kerroppas, leperräppäs jotakin iloistasi minulle. Sinä… sinä…"
Hän yritti suudella, mutta tyttö sysäsi hänet pois vallattomasti, vetäisi istumaan, istahti itse syrjin viereen ja kädet olalle laskien ja onnellisena silmiin katsoen alkoi puhella hänelle:
"Sinä… Joel… sinä tulit." Eihän siinä sanoista väliä ollut. Leankin he unohtivat.
"Tulit… tulit!… Tänne sinä tulit", jatkoi vain tyttö onnellista iloansa, otti sulhasensa kasvot käsiensä väliin, katsoi yhä iloisemmin ja hoki vain ainoaansa:
"Sinä… sinä… Ah sinä!"
Mutta silloin ei nuori mies malttanut. Ilon vallassa hän kietaisi kätensä vyötäisille, nosti yks-kaks tytön kuin lapsen polvellensa, puristi syleilyyn ja palkitsi onnen palavilla suuteloilla.
"Tulin… tulin… tulin… minä tulin", ehti hän vain hokea siinä suudelmien välissä.
Ah heitä!
"Katso, Lea! Enkö ole onnellinen?" iloitsi nuori morsian siinä sulhasensa polvella istuen ystävällensä, ja suruisuuttaan salaten hymyili Lea hiljaista, kadehtivaa:
"Niin… Sinua, Rebekka!"
* * * * *
Nyt ne olivat tulleet, ne muuttolinnut, ne etäisen pohjolan kävijät. Väsyneinä ja nääntyneinä ne raukat palasivat sieltä, sieltä… missä hetki soi onnen. Matkan vaivat, uupumus ja kaikki, kaikki oli sen onnen hinnaksi annettu nyt.
Rebekkakin oli sulhasinensa lähtenyt. Lea istui taas yksin, ja syksyisessä laaksossa tuntui nyt jo se tyhjyys, josta Stefaan oli puhunut kerran. Hän katseli niitä muuttolintu raukkoja ja mietiksi jotain, mitä mieli mietteeksi toi.
"Tip… tip… tip!" puhui hän jonkun hyvittelevän sanan lintusille. Ajatus tahtoi joskus sammua. Hän tajusi vain jonkun tyhjyyden, jossa hän kaipasi… kaipasi…
Niin! Jospa joku minun kaipuuni selittää voisi! Toisinaan en itse ole selvillä siitä, mikä minussa voitolle pyrkii, toinenko vai toinen…
Ehkä se toinenkin… Ehkä… Kenties… Kaikki on minulle toisinaan sumua ja kuumetta ja unta…
Niin on. Mutta minä tahdon, minä koetan olla luja. Minä tahdon taisteluni taistella, voittoni voittaa, itseni hillitä ja…
Niin, sitä minä en sittenkään aina tiedä. En tiedä, onko minulla kylliksi voimaa siihen…
Sillä tuulet puhaltavat pohjoisesta ja lämpimästä Egyptistä ja kuumasta
Arabian maasta…
Ne tuulet ovat sinusta, Herra, Israelin Jumala, ja me itse olemme kuin untuva niiden käsissä. Niinkuin kepeä auer ja niinkuin haihtuva uni me niiden käsissä olemme, Herra!
Ja siksi…
"Rauha sinulle!"
"Haagar!" Hän se keskeytti tervehdyksellänsä siinä. Mieltä iloittaaksensa hän puheli:
"Nyt ne tulevat muuttolinnut pohjoisesta… Tuovat iloa ja elämää laaksoomme, Lea!"
Ja nopeasti hän alkoi huoneessa jotain järjestellä, touhuten ja puhellen yhä. Lea vaikeni ja mietti.
"Mutta ah!" keskeytti Haagar äkkiä. "Anna kun korjaan nauhojasi… ja hameesi poimuja ja…"
Niitä korjaillessansa hän yhä vain jatkoi puheluansa, puhui muuttolintujen pitkästä matkasta ja ilosta ja onnesta siellä etäällä, jonne ne kesäksi menevät:
"Ne poloiset."
"Niin", tarttui nyt Lea. "Eikö totta, että ne aina sitten huomaavat pettyneensä ja niin palaavat aina takaisin tänne?… Ne pienet."
Ne pitkämatkaiset! Jotka hetkestä maksavat matkan vaivat!
He johtuivat puhumaan pettymyksistä ja semmoisista. Huokaillen puheli
Haagar:
"Pettyvät… pettyvät!… Pettyvät ne pienet!… Mutta mitäpä siitä", käänsi hän äkkiä ja lisäsi:
"Kaikki, lapseni, kultaseni, meille on pettymystä, sillä kaikki menee ohi eikä milloinkaan palaa… Ka-aikki… kaikki… kaikki, ystäväni", käänsi hän taaskin huokailuksi.
Vaiettiin. Taas alkoi Haagar huokaillen:
"Heh-hei!… Mitäpä siis siitä!… Pettyminen, lapseni, se että huomaamme pettyneemme, on vain totuuden valkeneminen meille…"
Ei siinä siis mitään surtavaa ole. Muutos vain. Se että entinen, se jota halusimme, jonka saavutimme, on vain tullut jo vanhaksi meille. Ei siis mitään pettymystäkään. Siinä kaikki.
"Ah!"
VIII.
Jooas, Stefaanin isä, oli sairastunut, murtunut. Sanoma oli levinnyt läpi laakson, ja kaikki tiesivät, että isän ja pojan välillä oli jotakin outoa tapahtunut.
"Herran tuuli on käynyt talossa. Se on puhaltanut kylmyyden isän ja pojan välille", sanoivat toiset. Mutta toiset pudistelivat päätänsä ja arvelivat:
"Se on saatana… hän, joka on pahuuden itu ja syy…"
Ja kolmannet ja hyvin monet puhuivat jotain muuta. Toiset olivat murheellisia, toiset, viholliset, iloisia, ja useat puhuivat asiasta puhuaksensa.
Mutta Sakeuksen talossa surtiin, kuin olisi onnettomuus kohdannut omaa majaa.
* * * * *
Pieni, eloisa sadekuuro oli eilen kepeästi iloiten lentänyt laakson ylitse, mutta nyt uinaili taas pouta ennallansa. Oli se sade toki tavallaan elvyttänyt iloisella kulullansa kaikkea, mieliäkin.
Ja tänään olikin Lean syntymäpäivä. Omin käsin somisteli Haagar hänen huonettansa. Hänen äidillinen silmänsä oli jo kauan nähnyt syvälle Lean sieluun, ja mieli murheellisena oli hän alkanut taivuttaa tyttöä siihen, jota oikeana ja toivottavana piti. Hän tiesi sen sukulupauksen. Hän rakasti Stefaania kuten Leaakin ja toivoi näkevänsä heidät kerran yhteen sidottuina. Hän oli alkanut taivuttaa Lean mieltä ja mielitekoja hiljaa, niin ettei tyttö itse sitä huomaisikaan. Hän koki sitä johtaa kuin juoksevaa vettä.
"Kas niin!" puheli hän siinä yksin puuhaillessansa. "Nämä ruusut siroitan vuoteeseen… näin… Kas, kuinka kaunis!… Kunpa hän tulee nyt!…"
Hän, minun lapseni, minun iloni. Kun hän nyt tulee, näkee ja on iloinen.
Hän tarkasti, puuttuisiko vielä mitä.
"Ah niin!" huomasi hän. "Liljat tänne… Ja tuo olkoon tuossa!… No nyt… Lea!… Le-eaa!" kutsui hän huutaen. Lea tulikin.
Mikä kiitollisuus!
"Sinä, Haagarini!… Sinä muistit sen… syntymäpäiväni!"
Ja kiitollisilla suuteloilla ja syleilyillä palkitsi hän hoivaajaansa ja lyöden vallattomasti iloiten käsiänsä yhteen hän puheli hymyilevälle Haagarille:
"Tiedätkö?… Tiedätkö miksi minä olen eniten iloinen?… Tiedätkö,
Haagar?"
Ja vastausta odottamatta hän selitti:
"Siitä, että saan olla sinulle kiitollinen!"
"Sinua, lapsi!… Sinun ilojasi, pienoiseni!"
Ja ulkona iloitsi rikas elonajan pouta. Hedelmäpuut kantoivat rikasta, kypsyvää taakkaansa onnellisina, ja kaivoilla lauloivat lapset uutta, outoa, iloista laulua: Hoosiannaa.
Uutta. Sillä aivan äskettäin se laulu oli ilmestynyt laaksoon, eikä kukaan tiennyt mistä se oli tullut. Se oli ilmestynyt kuin outo, valkea kyyhkynen ja helisi nyt kaikkialla ja ikäänkuin antoi laaksolle uuden sävyn.
Tänään hän olikin iloinen kuten muinoin. Voi hänelle puhua, häntä taivutella. Ystävät olivat käyneet onnittelemassa, ja hän riemuitsi niistä nyt Haagarille:
"Hänkin tervehti… Ja hän… ja Rebekka ja… Heleijaa!"
Aivan hän pyöräytti Haagaria kuten ainakin vallattomasti iloitseva.
Haagar hymyili ja aloitti salaperäisellä:
"Yksi vain vieraista puuttuu…"
"Kuka?"
"Mhy-hyh…"
Miten viisaasti, salaperäisesti Haagar hymyili! Sen piti muka olla selvä jo kysymättäkin, kuka puuttui. Lea toisti aivan kuin ynseänä:
"Voi, kuka!"
Niinkuin et muka itse tietäisi, että puuttuu…
"No kuka?"
"Stefaan!"
"Hän;… Haagat!"
Hän lausui sen kuin muka kummissaan, kuin ei hän toki moista olisi ajatellutkaan. Ja ikäänkuin kaiken leikiksi pannen purskahti hän teennäiseen nauruun ja torui Haagaria vallattomasti:
"Sinä!… Vai sinä!… Semmoisia!"
Mutta Haagar hymyili hellästi, viisaasti, ja puhui kuin muka itsekseen toistellen:
"Se-e… se vanhan sydän aavistaa… Aavistaa se mikä, se nuorelle oikeaksi iloksi ja onneksi elämässä olisi… Hohhoi."
Ja niin jatkui. Nyt oli ilon ja onnen päivä, nyt taas. Muuttolinnutkin olivat toipuneet väsymyksestä. Ne tirskuttelivat varvuillansa huolettomina keinahdellen, ja vuorenrinteillä, missä päivänpaiste ilakoi, hyppelivät vikkelät vuorikauriit iloa pitäen…
Niin!
Miksi onkin nyt mieli niin kepeä tänään? En minä sitä tiedä. Tajuan vain, että on niin hyvä ja kepeä olla.
On jo iltapuoli. Valaistus kuulastuu. Muhkeat seetripuut siellä vuorenrinteillä pehmenevät väriltänsä, tummenevat leppoisammiksi. Laitumelle päästetyt kamelit seisoksivat veräjillä kuin leväten, Ja kaivoilta kuuluu iltavettä noutamaan kokoontuneiden vaimojen soliseva puhelu ja majojen pihoilta leikkivien lapsien ilo. Koko laakso on kuin tahtoisi siemaista päivän viime hetkeä, ennen levollemenoa.
Ja niin olen minäkin. Se laakson eloisuusko lie vielä huolettomuutta ja virkeyttä lisännyt.
Hän puuhaili huoneessansa, järjesteli siellä sitä ja tätä, puheli joskus työllensä sanasen ja syventyi ja unohtui siihen. Ruukkua paikoilleen kauniisti asetellen hän hiljaa ajatuksissaan hyräili:
"Ja joutsen vuotteli armastansa…"
"Kas niin", käänsi hän ruukulle puheeksi, huomasi ruusuilla siroitellun vuoteensa ja…
"Sua Haagarini!… Miten ihanaa!… Haagar!… Haagar!" käänsi hän kutsuksi ja kutsutun tultua aikoi vieläkin kiittää.
"Mi-mistä?" esteli Haagar.
Vuoteesta, sen ruusuista hän olisi iloiksensa kiittänyt, mutta Haagar hymyili ja puhui taas salaperäisesti, viisaasti:
"Niin… Vuode, lapseni… vuode… se on meille vaimoille paljon…"
Onni, koti, lapset, tyttären tulevaisuus, kaikki hellin, mitä meissä on, se on vuoteeseen jotenkin sidottu. Jotain semmoista hän koki tajuttavaksi saada ja vetosi itseensä jatkaen salaperäisesti:
"Me… me-e, jotka olemme kokeneet… me … me vanhat tiedämme", puheli hän viisaasti. Eikä Lea nyt sitä oudoksunut. Hymyili vain kuin olisi leikkiä kuunnellut, vastasi leikkisästi ja puuhaili hyräillen.
"Vuode… vuode, kultaseni, viheriöitsee meille vaimoille… Vaimoille meille kullekin kerran", toisteli hän raamatun vertauksella. Lea hymähti ja matki:
"Viheriöi!… Mistä?" kysäisi hän äkkiä. Entistä salaperäisemmäksi tekeytyi Haagar, ikäänkuin mietti ja vastasi:
"O-onnesta… Onnesta, lemmestä ja autuudesta…"
"Voi sua!"
Ja hän nauroi kuin pikkutyttö kaikelle. Vastapäisellä, poutaisella vuorenrinteellä tanssivat tytöt jo palmun ympärillä… Heidän pukujensa värit kuvastuivat iloisina rinteen hiljaista, rikasta vihreyttä vasten, ja ylempänä istui vanha Hosea majansa edessä, käyrä sauva kädessä, ja katsoi alempana tanssivien nuorten iloa.
Mutta ah! Taaskin siis!
Niinhän se oli, että Haagar itsekin oli kerran uneksinut sitä samaa asiaa: tulla sen Luvatun äidiksi. Kaikkihan sitä uneksivat salaa, eikä ainoakaan sitä salaisuuttansa kenellekään uskoa rohjennut. Nyt hänen terävä äidinsilmänsä huomasi, ettei ollut pettynyt aavistaessansa samaa Leastakin. Äkkiä tämä näet kysäisi häneltä:
"Mutta kuule, Haagarini! Kuka on Hänen äitinsä oleva… Hänen, joka luvattu on?"
Siinä se siis oli! Mutta mitä minä vastaisin nyt. En minä tahtoisi Sinun kunniaasi alentaa enkä Sinun tulemistasi muiden tulemiseen verrata. Mutta hänen epäterveet haaveensa minä tahtoisin selitykselläni hajoittaa nyt, hänen, minun rakkaan tyttäreni haaveet. Selitä siis Sinä itse se minussa! Pane Sinä sanat kielelleni, Herra!
"Niin… kuka?" toisti Lea, kun vastaus viipyi.
"Ah, lapseni", huokasi Haagar, ja kun ei tiennyt mitä vastata, kysyi:
"Ja kuka on Hän, joka tulee?… Se Luvattu."
Lea katsoi häneen kuin kysymyksestä oudostuneena.
"Etkö siis sitä tiedä, Haagar?… Että Hän on Herrasta…"
Ja äkkiä olivat mielet muuttuneet vakaviksi. Vastausta hakien tapaili
Haagar:
"Katsohan, Lea…"
Muutamin sanoin hän selitti mitä osasi nyt:
"Katso, kaikki mikä meistä syntyy ja mikä on rakkaudesta, se on
Herrasta."
"Haagar!" oudosteli Lea, mutta toinen aivan kuin uusien kysymyksien tuloa estääksensä keskeytti nyökytellen ja toistellen:
"Niin, niin, lapseni!… Niin olet sinä äidillesi ja isällesi Herrasta, sillä sinä olit heille rakkaudesta…"
"Haagar!"
Puhe loppui, sillä sanat tuntuivat loppuneen tyyten. Hetken kuluttua äänteli Lea itsekseen mutisemalla, mietiksien:
"En minä ymmärrä… En minä käsitä tätä…"
Ja hän asettui taas akkunan eteen ja katsoi ulos. Poissa ovat nyt iloiset tanssijat palmun juurelta. Siellä istuu nyt yksinäinen mies kumarassa, surullisena. Se on Simeon, Saulin poika. Äsken oli kuollut sen vaimo, ja se sureksi sitä nyt yksinänsä istuen.
Ah niin. Seison, tuijotan johonkin. Äskeiset täänpäiväiset iloni ovat nyt kuin varisseet kukat. En minä huolisikaan enää niistä. Ei niissä olisi tuoksua, ei mitään. Heikko, hälvenevä muisto niistä enää jäljellä on.
Meitä vaimoja Israelissa!
Haagarkin tunsi taas olonsa kuin tukalaksi käyvän, Puhelu oli tauonnut, sillä ei saanut kiinni sanoista. Hän nousi raukeasti, poistui verkkaan, surullisena, ja toisteli mennessään kuin yksin hiljaa puhuen:
"Herrasta… Herrasta meissä kaikki hyvä on… kaikki hyvä ja paras… paras ja hyvä… Ohhoi."
Niin, te ilo-vähäni! Hengähdys kun jo vei teidät minulta. Yksin minä nyt taas seison akkunassani ja tuijotan hämärtyvään, minulle mykkään laaksoon.
Mutta jo tulee toki avukseni yö, mykkä yö, jota ei ymmärrä kukaan enemmän kuin päivänkään mieltä. Sokea pimeys peittää jo kaiken. Jykevä vuori hengittää raskaasti, kuulumattomasti siellä pimeydessä, ja sen rinteellä, jossain hyvin ylhäällä, palaa vuorimiesten yksinäinen, hiljainen nuotiotuli.
IX.
Kaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on Herrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen toivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin se oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja sitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin.
Hän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä siellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja juotiin.
"Kaikki", ylisti eräs, "tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi, autuaaksikin."
"Niin tekee. Lintu linnun", vahvisti toinen.
"Lintu linnun", yhtyi siihen iloinen hälinä.
"Ja neito miehen!" jatkoi kolmas.
"Niin… niin… niin!" koko joukko sitä iloiten hälisi.
"Ah", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä puristaen. "Jospa sinäkin, Lea, olisit näin… näin onnellinen ja…"
Ah minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille hellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha!
Mutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät sitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen askareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten hää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain surullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä aavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt. Säälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja…
"Rauhaa, Leani!"
Se oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen sairaudesta.
"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös…" lisäsi hän. Stefaania hän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena.
"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet", lisäsi Haagar. Vaiettiin.
"Niin, niin", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta ohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla silmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili ja poistui askareillensa.
"Ah minua!" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan toistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki vaikenemaan saada.
Ei niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan…
Ei myös niin, etten itse sinua rakastaisi, ystäväni…
Jos sinä olisit tuuli, ja tuulenhenkäys jos sinä olla voisit…
Jos sinä silloin tulisit pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, ja jos sinä luokseni rientäisit…
Niin minä kuumeisen poskeni sinulle kallistaisin ja helteisen poveni sinulle avaisin ja sanoisin: ystävä…
Ystävä, sanoisin, minun vereni on kuuma sinulle, ja sinulle minun poveni helteinen on…
Mutta minkä minä taidan, kun minä en voi, ja minkä sille mahdan, kun en sitä tehdä saa…
Sillä etkö sinä, ystävä, ymmärrä, kuinka paljosta minä luovun, kun sinusta luovun, ja miten suuren uhrin teen, kun itseni Herralle pyhitän…
Ja jos et sitä ymmärrä ja jos et muutoin uskoa voi, niin tule, lue minun salaiset kyyneleeni, jotka sinun tähtesi itkenyt olen. Näe tuskani, ystäväni, niin sinä uskot ja sinä hellyt ja siunaat minua…
Sillä sinua, sinua yksin minä rakastan, Stefaan; nyt ja aina, elämässä ja kuolemassa, surussa ja ilossa. Amen…
"Ah niin!" virkkoi hän ääneensä ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.
Haagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui surullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti tuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja laaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain kuului yksinäinen, kaihoisa laulu:
"Yöt valvotut sun tähtesi, jos tietäisit sa ne…"
Ken sitä laulaa?… Hänkö?… Stefaan?… Kenties!
Oi Stefaan!
Hän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi kuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin.
* * * * *
Lehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen talossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut Haagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä.
"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi", valitti hän.
"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä", lisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen.
Haagar mietti. Sitten hän virkkoi:
"Kuule, Sakeus."
Hän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen:
"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä… mhy-hyy…", keskeytti hän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua:
"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä… Se veri vain aikansa meitä…"
Se ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta mieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin:
"Sillä mies…"
Hän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin. Mitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa ajeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä ulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät.
"Niin, Sakeus…"
Mitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme viskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure tyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota kohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme siinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme.
"Niin on Leankin käyvä, Sakeus", lohdutti hän murheellista isää. Kerran on hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli.
"Varmasti, Sakeus!"
Usko minua, minä tiedän sen, sillä minä itse olen vaimo.
"Ja teidän pitää ottaman itsellenne hedelmiä ihanasta puusta, palmunvesoja ja oksia paksuoksaisesta puusta ja pajuja ojista, ja teidän pitää olla riemuiset seitsemän päivää."
Niin se laki sääti ja niin sitä riemuittiin, sillä lehtimajanjuhla oli tullut. Mielet olivat keveät kuin varvulla keinuva lintusen poika.
"Hoosianna!" veisasivat taaskin iloiset lapset. Se laulu oli nyt viime aikoina tullut yhä yleisemmäksi kaikkien lasten huulilla Israelissa. Monet arvelivatkin sen ennustavan sen Luvatun tuloa.
"Heleijaa!" riemuitsivat nuoret, käsissä palmunlehvät ja oksat. Ja missä nuorten ilo, siellä helle, ja missä helle, siellä lempi.
"Heleijaa!"
Heleijaa! Sillä missä on lempi, siellä hetken onnikin on.
"Eikö niin, Lea?" kysyi onnellinen neitonen Lealtakin. Ei hän ymmärtänyt.
"Mitä niin?" kysyi hän.
"Sitä että… että… ei mitään!" iloitsi neito, joka ei itsekään tiennyt mitä ilonsa vallassa oli kysymyksellään tarkoittanut.
"Että… että iloitaan, Lea", riemuitsi hän heittäen kaikki selittelytkin ja pyöräytteli Leaa, veti hänet mukanansa joukkoon, joka iloitsi ja kuumeni ja unohti juhlat ja Jehovat ja taivaat ja maailmat ja oli vain nuorta viiniä, joka kävi, ja verta, joka kuumana kohisi — oli vain joukko, joka lempi ja oli onnellinen ja…
Heleijaa
Mutta nyt minä alan horjahdella. Heikkous haparoi jo minua.
Se on kai säälintunne minussa. Ystäväni Stefaan on kalpea. Minun tähtenikö? Hän pysyttelee erillään muista, on yksin ja surullinen, ainoa surullinen ja kalpea täällä. Minussa herää hellä tunne…
"Jos viinisi
sa unhoitat…"
… niin se lakastuu, laulavat ne iloiset siellä; jos itkeneen ystäväsi hylkäät ja itse iloitset, niin…
Taas tuli minulle äkkiä niin vaikea olla…
En minä siis voi. Minun täytyy.
Lähestyn häntä, kalpeaa ystävääni. Hän seisoo nyt aivan yksin vehmaan öljypuun alla. Hän lieneekin juuri äsken toipunut taudistansa, taudista, jota hän on sairastanut minun tähteni…
Lähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja…
En voi enää pidättäytyä… en olla kova…
"Stefaan!"
"Ah!" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi:
"Lea."
Miten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse katseessa…
Ja minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää… ikäänkuin voimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja minä…