Italian tytär

ITALIAN TYTÄR

Kirj.

A. de Lamartine

Suomentanut ["Graziella"]

Esteri Haapanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

Ensimmäinen luku.

1.

Ollessani kahdeksantoista vuotias uskoi kotiväkeni minut erään sukulaiseni huostaan, jonka asioiden vuoksi täytyi matkustaa Toscanaan, minne hänen miehensä hänet saattoi. Sain täten tilaisuuden matkustaa ja riistäytyä irti tuosta isän kodissa ja maaseutukaupungissa niin helposti uhkaavasta toimettomuudesta, joka johtaa harhaan heräävän sieluelämän. Lähdin matkaan ihastuneen lapsen tavoin, jolle kuin esiripun takaa kohta näytettäisiin luonnon ja elämän ihanimmat näyt.

Jo lapsuudesta asti olin Millyn vuorilta voinut nähdä alppien ikuisen lumen hohtavan taivaanrannassa. Merestä olivat matkailijat ja runoilijat jo loihtineet niin monta viehättävää kuvaa sieluni silmien eteen. Italian taivas, sen hehku ja kirkkaus, josta Corinnan kirjeet ja Goethen runo:

Kennst du das Land wo die Citronen blühn — — — — — olivat jo antaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit roomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet mieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin esineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita nuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras kieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen maailmaan — kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät odotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka Savoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven, Milanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta kotiin palatessani.

Kun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet Livornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta lähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut samaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi tällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa jatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma siitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti kuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin itselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin anteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin. Matkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla Napolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi minulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä kauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.

Siellä vietin talven yksinäni pienessä talossa erään syrjäkadun varrella, roomalaisen maalarin luona, joka oli ottanut minut täysihoitoon perheeseensä.

Matkalla Firenzestä Roomaan olivat kasvoni, nuoruuteni, innostukseni sekä myöskin yksinäisyyteni vieraassa maassa herättäneet erään matkatoverini mielenkiintoa. Meistä oli nopeasti tullut ystävät. Hän oli kaunis, nuori mies, melkein minun ikäiseni. Hän näytti olevan kuuluisan laulajan Davidin poika tai sukulainen. David, joka näihin aikoihin oli Italian näyttämön parhaita tenooreita, matkusti myöskin kanssamme. Taiteilija oli jo sangen iäkäs. Hänen piti laulaa viimeistä kertaa Napolin San Carlo-teatterissa.

David kohteli minua kuin isä, hänen nuori seuralaisensa sydämellisellä huomaavaisuudella. Minä vastasin ikäni koko antaumuksella ja lapsellisuudella. Me emme vielä olleet saapuneet Roomaan, kun kunnon matkatoverini ja minä jo olimme eroittamattomat. Siihen aikaan tarvitsi posti vielä kolme kokonaista päivää ehtiäkseen Firenzestä Roomaan. Majataloissa matkan varrella oli uusi ystäväni tulkkinani, pöydässä tarjosi hän ensin minulle, vaunuissa varasi hän minulle parhaan paikan viereensä, ja kun nukuin, sain olla varma, että hänen olkapäänsä tarjoutui tyynykseni.

Kun Toscanan ja Sabinein vuorten pitkiä rinteitä noustessamme jätin vaunut, astui hän kanssani kävelemään, tutustutti minut seutuihin, sanoi kaupunkien nimet, ja huomautti muistopatsaista; sitten poimi hän kauniita kukkia ja osti oivallisia viikunoita ja viinirypäleitä matkalla. Näillä hedelmillä täytti hän käteni ja hattuni.

David näytti katselevan suopein silmin matkakumppaninsa ihastusta nuoreen muukalaiseen. Välistä katsellessaan minua iskivät he toisilleen hyväntahtoisesti ja ymmärtäen silmää.

Me saavuimme Roomaan yöllä. — Asetuin luonnollisesti samaan majataloon kuin hekin. Minut vietiin huoneeseeni. Seuraavana päivänä heräsin vasta kuullessani nuoren ystäväni äänen; hän koputti ovelleni ja huusi minua aamiaiselle. Pukeuduin kiireesti ja lähdin saliin, minne matkustajat olivat kokoontuneet. Tahdoin puristaa matkatoverini kättä ja etsin häntä turhaan silmilläni matkustajien joukosta, kun äkkiä näin ympärilläni pelkkiä nauravia kasvoja. Davidin pojan tai sukulaisen asemasta näin hänen rinnallaan nyt nuoren hienosti puetun roomalaistytön viehättävän olennon; hänen mustat hiuksensa kiersivät palmikkoina otsaa ja niihin oli pistetty kaksi helmipäistä, pitkää kultaneulaa, jommoisia tivolilaiset maalaistytöt vieläkin käyttävät. Hän oli ystäväni, joka saavuttuaan Roomaan oli ottanut takaisin sukupuolelleen kuuluvan puvun.

Jo aikoja sitten olisi hänen lempeän katseensa ja suloisen hymynsä pitänyt ilmaista hänet. Mutta minulla ei ollut ollut asiasta kaukaisinta aavistustakaan. Puku ei muuta sydäntä, sanoi minulle kaunis roomalaistyttö hymyillen; te ette vain enää saa nukkua olkapäätäni vasten, ja sen sijaan että saisitte minulta kukkia, annatte kai minulle niitä. Tämä seikkailu varoittaa teitä liian nopeasti ja ilman muuta uskomasta ystävyyteen, jota teille tarjotaan.

Tyttö oli laulajatar, Davidin oppilas ja suosikki. Vanha laulaja kuljetti häntä aina mukanaan miehen puvussa välttääkseen kaikkia mahdollisia huomautuksia matkan varrella. Hän kohteli häntä enemmän isän kuin suosijan tavalla eikä ollut vähääkään mustasukkainen meidän keskinäisistä viattomista ystävyydenosoituksistamme, joihin hän itse puolestaankin oli antanut yllykettä.

2.

David ja hänen oppilaansa viettivät muutamia viikkoja Koomassa. Tulomme jälkeisenä päivänä pukeutui hän taas miehen vaatteisiin ja vei minut ensin Pietarinkirkkoon, sitten Kolosseumiin, Frascatiin, Tivoliin ja Albanoon. Näin vältin nuo maksetut, väsyttävät oppaat, jotka asettavat koko Rooman aivankuin leikkauspöydälle matkustajan eteen ja yksitoikkoisilla vuosiluku- ja nimilitanioillaan pilaavat vaikutelmamme, ehkäisevät ajatuksiamme ja vahingoittavat kauneusaistia. Camilla ei ollut mikään oppinut nainen, mutta hän oli syntynyt Roomassa ja tunsi kaikki kauniit paikat ja suuremmoiset näkö-alat, jotka hänen lapsuudestaan asti olivat häntä ihastuttaneet.

Hän johti minut ilman ennakolta tehtyjä suunnitelmia joka paikkaan parhaalla hetkellä: aamulla Monte Pincion pinjapuitten varjoon, illalla Pietarinkirkon valtaviin pylvästöihin; kuutamolla Kolosseumin äänettömille muureille; kauniina syyspäivänä Albanoon, Frascatiin ja Sibyllan temppeliin, jota Tivolin vesiputousten huuru kasteli. Hän oli aina iloinen ja vallaton kuin ikuinen nuoruuden kuva keskellä näitä ajan ja kuoleman jälkiä. Hän tanssi Cecilia Metellan hautakummulla, ja minun istuessani unelmiin vaipuneena jollakin kivellä, kaikui hänen kirkas laulunsa iloisesti Diokletianuksen palatsin synkissä holveissa.

Illalla palasimme kaupunkiin, vaunut täynnä kukkia ja kuvapatsaista murenneita sirpaleita; sitten etsimme käsiimme vanhan Davidin, joka antoi päivällemme arvokkaan lopun ottamalla meidät mukaansa teatteriaitioonsa. Laulajatar, joka oli muutamia vuosia minua vanhempi, tunsi minua kohtaan vain sydämellistä ystävyyttä. Minä taas olin liian kaino osoittaakseni hänelle toisenlaisia tunteita, enkä niitä edes tuntenutkaan, huolimatta nuoruudestani ja hänen kauneudestaan. Hänen miehenpukunsa ja melkein miesmäinen tuttavallisuutensa, hänen syvä alttoäänensä ja vapaa käytöksensä saivat aikaan sen, että pidin häntä todella vain kauniina nuorena ihmisenä, toverina ja ystävänä.

3.

Camillan lähdettyä jäin aivan yksinäni Roomaan ilman mitään suosituskirjeitä ja ilman muita tuttavia kuin seudun kauniit paikat, muistopatsaat ja rauniot, joitten luo Camilla oli minut johtanut. Vanha maalari, jonka luona asuin, jätti atelierinsa ainoastaan sunnuntaisin mennäkseen messuun vaimonsa ja kuusitoistavuotiaan tyttärensä kanssa, joka oli yhtä ahkera kuin isäkin. Heidän kotinsa muistutti jonkinlaista luostaria, jossa taiteilijan työn keskeytti vain niukka ateria ja rukoushetki.

Iltaisin, kun auringon viimeiset säteet olivat paenneet köyhän maalari-asunnon korkealla olevista akkunoista ja läheisen luostarin kellot kutsuivat Ave Mariaan, joka niin rauhaisasti lopettaa Italian päivän, etsi perhe virkistystä yhteisestä rukouksesta; rukousnauhat käsissään he hymisivät litaniansa, kunnes heidän uniset äänensä häipyivät yksitoikkoiseksi, epäselväksi mutinaksi, joka lopulta muistutti aaltojen yksitoikkoista loiskahtelua rantaa vasten.

Minä rakastin näitä hiljaisia, rauhallisia iltahetkiä, jolloin kolme ihmistä ylensi mielensä korkeutta kohti levätäkseen päivän työstä. Tämä muistutti samanlaisia hetkiä isäni kodissa, missä äitini samoin kokosi meidät joka ilta rukoukseen, milloin huoneeseensa, milloin pienen Millyn puutarhan hiekkakäytäville, päivän viime kajasteeseen. Täällä kohtasi minua samanlainen tapa, sama usko, ja minusta tuntui kuin tämän ventovieraan perheen keskuudessa olisin ollut kotini katon suojissa. Ei milloinkaan voi nähdä hiljaisempaa, yksinäisempää, työteliäämpää ja hurskaampaa elämää kuin tässä roomalaisen maalarin kodissa.

Maalarilla oli veli, joka ei asunut hänen luonaan. Hän opetti italiankieltä korkea-arvoisille muukalaisille, jotka viettivät talvea Roomassa. Hän ei ollut mikään tavallinen kieltenopettaja, hän oli ensiluokkainen roomalaisen kirjallisuuden tuntija. Nuori ja komea kun hän oli sekä muinaisajan roomalaisen kaltainen luonteeltaan, oli hän näytellyt loistavaa osaa vallankumousyrityksissä, joita roomalaiset tasavaltalaismieliset olivat panneet toimeen, herättääkseen jälleen vapauden eloon maassaan. Hän oli kansantribuuni, uusi Rienzi. Tuona lyhyenä aikana, jolloin entisajan Rooma näytti uudelleen elpyvän, oli hän ollut sen innokkaimpia puoltajia, puhunut kansalle kapitoliumilta, pystyttänyt vapauden lipun ja saanut huomattavan virka-arvon tasavallassa. Taantumuksen päästessä valtaan häntä vainottiin, jopa hänet vangittiinkin, ja pelastumisestaan sai hän yksinomaan kiittää ranskalaisia, jotka pelastivat tasavaltalaiset, mutta hävittivät tasavallan.

Tämä roomalainen ihaili Ranskan vallankumousta ja filosofiaa, mutta inhosi keisaria ja keisarivaltaa. Bonaparte oli hänelle kuten kaikille sen ajan vapaamielisille italialaisille vapauden caesar. Niin nuori kuin olinkin, elähyttivät minuakin samat tunteet. Tämä samanlainen ajatuskantamme kävi piankin ilmi. Hänen nähdessään nuorekkaan ja antiikkisen innostukseni meidän lukiessamme Montin hehkuvia vapausrunoja tai tasavaltaisia kohtia Alfierin teoksista, huomasi hän uskaltavansa avata minulle sydämensä, ja pian olin enemmän hänen ystävänsä kuin oppilaansa.

4.

Vapauden jumalaisesta ihanne-arvosta ihmisille on paras todistus se, että se on nuoruutemme ensimmäinen unelma eikä poistu sielustamme, ennenkuin sydän kuivettuu ja henki vajoaa arkipäiväisyyteen tai alakuloisuuteen. Jokainen kaksikymmenvuotias ihmismieli on tasavaltalainen; jokainen väsähtänyt ihmissydän orjamaisuuteen altis.

Kuinka usein istuimmekaan yhdessä Pamfilin huvilan kukkulalla, josta näki Rooman huippuineen, raunioineen ja Tiber-virtoineen, joka tahrattuna, äänettömänä ja kuin häpeissään liukuu Ponte Rotton kaarien alitse, jonne kuuli sen suihkukaivojen valittavan solinan ja sen autioituneita katuja vaiti vaeltavien asukasten hiljaiset askeleet! Kuinka usein vuodatimmekaan katkeria kyyneliä tämän tyrannien valtaan joutuneen maailman tähden, jonka maista vain Ranskassa ja Italiassa filosolia ja vapaus hetkiseksi näyttivät elpyneen eloon tukahtuakseen taas olemattomiin. Kuinka useasti kirosimmekaan mielessämme tuota ihmishengen sortajaa, tuota kruunattua sotilasta, Napoleonia, joka oli ajanut vallankumouksen asiaa vain saadakseen siitä voimaa sen kukistamiseen ja kahlitakseen kansat uuteen orjuuteen. Tältä ajalta on alkuisin rakkauteni ihmishengen vapauteen sekä järkeni viha tuota vuosisadan sankaria kohtaan, viha, joka myöskin asui tunteissani ja ajatuksissani ja joka ajan kuluessa vain osottautui oikeutetuksi huolimatta siitä, että moni imartelee hänen muistoansa.

5.

Näitten vaikutusten alaisena tutkin Roomaa, sen historiaa ja muistomerkkejä. Aamulla lähdin yksinäni asunnostani jo ennenkuin kaupungin meluava liike saattoi häiritä ajatuksiani. Kainalossani oli minulla Rooman historioitsijain, runoilijain ja kertojien teoksia. Sitten istuin tai harhailin Forumin, Kolosseumin ja Rooman ympäristöjen autioilla raunioilla. Katselin, luin ja ajattelin. Opin näin perinpohjin tuntemaan Rooman. Nämä hetket olivat parhaita historiantuntejani. Vanha aika, joka ennen koulussa oli minua vain ikävystyttänyt, valtasi nyt kokonaan tunteeni. Näissä tutkimuksissani en seurannut muuta suunnitelmaa kuin päähänpistojani. Menin minne askeleeni minut milloinkin johtivat. Muinais-ajan Roomasta nykyaikaiseen, Panteonilta Leo X:nen palatsiin, Horatiuksen talosta Tiburilta Rafaelin taloon. Runoilijoita, maalareita, suuria miehiä kulki kirjavassa saatossa ohitseni ja minä viivähdin vain sen luona, joka kunakin päivänä eniten herätti mielenkiintoani.

Kello yhdentoista aikaan palasin pieneen huoneeseeni maalarin talossa nauttiakseni aamiaista. Söin kirjoituspöytäni ääressä palasen leipää ja juustoa yhä lukien. Juotuani vielä kupillisen maitoa työskentelin edelleen, tein muistiinpanoja ja kirjoitin päivälliseen saakka. Isäntäni vaimo ja tytär valmistivat sen itse. Päivällisen jälkeen lähdin uusille retkille ja palasin vasta illan suussa kotiin. Melkein jokainen näistä rauhallisista päivistä loppui pieneen seurusteluhetkeen maalarin perheen keskuudessa ja lukemiseen, joka kesti myöhään yöhön. En kaivannut minkäänlaista seuraa. Yksinäisyyteni tuotti minulle vain nautintoa. Rooma ja omat mielialani olivat minulle kylliksi. Näin vietin pitkän talven lokakuusta seuraavan vuoden huhtikuuhun ainoanakaan päivänä tuntematta väsymystä tai ikävystystä. Näitten vaikutelmien muisto elähytti minua kymmenen vuotta myöhemmin kirjoittaessani runoelmani Tiburista.

6.

Rooman muistojen joukossa on kaksi, jotka himmentävät muut tai ainakin hallitsevat niitä. Kolosseum, tuo roomalaisen kansan suurtyö, ja Pietarinkirkko, tuo katolisuuden mestariteos. Kolosseum on yli-inhimillisen kansan jättiläistuote, kansan, joka ylpeytensä ja villin huvinhalunsa tyydytykseksi pystytti itselleen muistomerkkejä, joihin mahtui kokonainen kansakunta ja jotka kokonsa ja kestävyytensä puolesta kykenevät kilpailemaan itse luonnon töitten kanssa. Vielä silloinkin kun Tiber on kuivunut liejuisten rantojensa väliin, seisoo tuo jättiläisrakennus paikoillaan.

Pietarinkirkko on aikoinaan koko maailmaa hallinneen uskonnon luoma. Se ei ole rakennettu minkään erityisen kansakunnan kokoojaksi, se on temppeli, joka sulkee sisäänsä kaiken filosofian, kaikki rukoukset, koko ihmisajatuksen suuruuden. Näyttää siltä kuin sen seinien mittana ei olisi ollut mikään erityinen kansa, vaan itse Jumala. Michel Angelo yksin on ymmärtänyt katolisuuden, Pietarinkirkko on sen ylevin ja täydellisin ilmausmuoto. Pietarinkirkko on kiveenhakattu uskontunnustus, Kristuksen opin monumentaalinen kirkastus.

Gootilaisten katedraalien rakennusmestarit olivat ylevämielisiä barbaareja. Michel Angelo yksin omasi filosoofin käsityksen. Pietarinkirkko on filosoofinen kristinusko, josta jumalainen rakennusmestari on karkoittanut synkeyden, jonne hän on luonut avaruutta, kauneutta, sopusointuisuutta, voittamattomia valovirtoja. Rooman Pietarinkirkko on juuri senvuoksi niin verrattoman kaunis, että sen ainoana tarkoitusperänä näyttää olevan jumal-aatteen kirkastus täyteen loistoonsa.

Vaikka kristinusko häviäisikin, jäisi Pietarinkirkko kuitenkin sitä seuraavan uuden uskonnon yhteiseksi, ijankaikkiseksi, ainoaksi järjelliseksi temppeliksi, jos tuo uusi uskonto todella olisi ihmiskunnan ja Jumalan arvoinen! Se on abstraktisin jumalanhuone, jonka jumalaisen aatteen sytyttämä ihmishenki on koskaan tähän maailmaan pystyttänyt. Sinne astuessaan ei tiedä, saapuuko muinaisaikaiseen temppeliin, vaiko uudenaikaiseen kirkkoon; yksityiskohdat eivät missään sokaise silmää, vertauskuvat eivät hämmennä mieltä; kaikkiin uskontoihin kuuluvat ihmiset astuvat tänne samanlaisen kunnioituksen tunteilla. Täällä tuntee olevansa temppelissä, jossa asuu vain jumaluuden aate, jota ei mikään muu ajatus voi täyttää.

Asettakaa sinne muita pappeja, hävittäkää alttari, poistakaa maalaukset, kantakaa ulos kuvapatsaat, ei mikään ole muuttunut, se on yhä vielä Jumalan huone! tai toisin sanoen Pietarinkirkko on itsessään tuon ikuisen kristinuskon suuremmoinen esikuva, jonka siveysoppi ja pyhyys kätkevät idun kaikkien vuosisatojen ja kaikkien ihmisten uskonnollisten ajatusten kehitykseen; jonka valo on Jumalasta, joka laajentaa ja kohottaa ihmishenkeä ja yhdistäen kaikki kansat samankaltaiseen jumalanpalvelukseen tekee kaikista jumaluuden muodoista yhden ainoan Jumalan, kaikista uskonnoista yhden ainoan uskonnon, kaikista kansoista yhden ainoan ihmiskunnan.

Mutta Michel Angelo on sen monumentaalisen katolisuuden Mooses, jonka ihmiskunta kerran on käsittävä. Hän on rakentanut tulevaisuuden liitonarkin, jumaloituneen järjen Panteonin.

7.

Kun vihdoin olin saanut Roomasta tarpeekseni, tahdoin nähdä Napolin. Virgiliuksen hauta ja Tasson kehto viehättivät minua siellä eniten. Olen aina mielikuvituksessani yhdistellyt seutuja ja ihmisiä; niinpä merkitsee Napoli minulle Virgiliusta ja Tassoa. Minusta tuntui kuin olisivat he vasta eilispäivänä kuolleet, kuin olisi heidän tuhkansa vielä ollut lämmintä. Näin jo edeltäpäin Posilippon, Sorrenton, Vesuviuksen ja meren heidän kauniin, herkästi tuntevan henkensä valossa.

Maaliskuun loppupäivinä matkustin Napoliin. Matkustin kyytivaunuissa erään ranskalaisen kauppiaan kanssa, joka oli etsinyt matkatoveria vähentääkseen matkakustannuksiaan. Lähellä Velletriä tapasimme Roomasta Napoliin aikovat postivaunut tien vieressä kuulien lävistäminä. Ajaja, postinkuljettaja ja kaksi hevosta oli surmattu. Ruumiit oli juuri korjattu läheiseen majaan. Kirjeet ja paketit olivat hujan hajan maassa tuulen heiteltävinä. Rosvot olivat lähteneet Abruzzeille päin. Ranskalaiset jalka- ja ratsuväkiosastot, jotka pitivät leiriä Terracinassa, olivat ajaneet heitä takaa vuorille asti. Pyssyjen pauketta kuului vieläkin, ja siellä täällä vuorien rinteillä kohoili pieniä sinisiä savupilviä. Pitkin matkaa tapasimme tien varteen asetettuja ranskalaisia ja italialaisia sotilasvartiostoja. Tällainen oli siihen aikaan matka Napolin kuningaskuntaan.

Rosvoamisella oli täällä valtiollinen leima. Murat hallitsi, mutta kalabrialaiset tekivät vielä vastarintaa ja kuningas Ferdinand, joka oli vetäytynyt Sisiliaan, avusti rahavaroilla vuoriston rosvojoukkoja. Kuuluisa Fra Diavolo oli tämän liiton etunenässä, ja murhat olivat hänen sankaritekoinaan. Vasta Napolin läheisimmässä ympäristössä vallitsi jälleen järjestys ja rauha.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä saavuin itse kaupunkiin. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin siellä ikäiseni nuoren miehen, jonka kanssa olin tehnyt veljellisen ystävyysliiton. Hänen nimensä oli Aymon de Virieu. Hänen elämänsä oli lapsuudestamme aina hänen kuolinpäiväänsä saakka niin läheisesti yhtynyt omaani, että olentomme olivat kokonaan sulautuneet yhdeksi, ja hänestä olen tullut puhuneeksi melkein aina kun itsestänikin olen maininnut.

VÄLIKUVAUS.

1.

Napolissa vietin melkein samanlaista mietiskelevää elämää kuin Roomassakin Espanjalais-torin varrella asuvan vanhan maalarin luona. Mutta sen sijaan että päivät päästään olisin harhaillut muinaisjäännösten keskellä, vietin täällä päiväni kuljeksimalla pitkin Napolin lahden rantoja tai keinumalla sen aalloilla. Iltaisin palasin takaisin luostariin, missä äitini sukulaisen välityksellä olin saanut asuttavakseni ullakkokamarin, jonka ruukku- ja köynnöskasveilla koristetulta parvekkeelta avautui näköala merelle, Vesuviukselle, Castellamarelle ja Sorrentolle päin.

Kirkkaina päivinä saatoin nähdä Tasson valkean talon, joka näytti joutsenenpesältä kellertävällä, jyrkkänä merestä kohoavalla vuorenhuipullaan. Näky ihastutti minua, ja talon valkea hohde tunki syvälle sieluuni. Se oli kuin kunnian säde, joka etäältä paistoi nuoruuteeni ja vähäpätöisyyteeni. Muistin tuon homeerisen kohtauksen äskenmainitun suuren miehen elämästä, kun hän, vihdoinkin päästyään vankilasta, mutta yhä vielä pienten kateuden ja suurten parjausten alaisena, neronsakin, hänen ainoa rikkautensa, halvennettuna, saapui takaisin Sorrentoon löytääkseen täältä vähäisen lepoa, vähäisen rakkautta ja osanottoa, ja kerjäläiseksi puettuna astui sisarensa eteen koetellakseen hänen sydäntään ja nähdäkseen, tunnustaisiko tämä, joka niin paljon oli häntä rakastanut, hänet veljekseen.

Sisar tunsi hänet heti, kertoo naivi elämäkerran kirjoittaja, huolimatta hänen sairaalloisesta kalpeudestaan, hänen harmaantuneesta parrastaan ja hänen rikkinäisestä viitastaan. Hän syöksyi hänen syliinsä suurempaa rakkautta ja myötätuntoa osoittaen kuin jos hän olisi tavannut veljensä ferraralaisen hovimiehen kultareunaisessa puvussa. Nyyhkytykset tukahuttivat pitkäksi aikaa hänen äänensä, ja hän painoi veljeään sydäntään vasten. Hän pesi hänen jalkansa, toi hänelle hänen isänsä viitan ja antoi valmistaa hänelle aterian. Mutta kumpainenkaan heistä ei kyennyt koskemaan tarjona oleviin ruokiin, niin täynnä kyyneleitä olivat heidän sydämensä, ja he viettivät tämän päivän itkien yhdessä, sanaakaan lausumatta, katsellen merta ja ajatellen lapsuuttaan.

2.

Oli alkukesä. Napolinlahti lepäsi vuoriensa, vaikeitten talojensa, viiniköynnöksiä kasvavien kukkuloittensa keskellä syvänsinisenä, sinisempänä kuin taivas sen yllä, kuin vanhanaikainen, vaahtoava malja, jonka reunat ja kädensijat ovat koristetut viiniköynnöksellä ja muratilla. Oli se aika, jolloin Posilippon kalastajat, jotka rakentavat majansa sen kallioille ja levittelevät verkkonsa sen kapeille, valkohiekkaisille rannoille, jättävät turvallisina maan ja lähtevät öisin kalastamaan kahden tai kolmen tunnin matkan päähän merelle, Caprin, Procidan tai Ischian kallioille saakka tai keskelle Gaetan lahtea.

Tavallisesti ottavat he mukaansa tulisoihtuja viekotellakseen niillä kaloja läheisyyteensä. Veneen keulassa istuu poikanen äänetönnä kallistaen soihtua veteen päin, kalastajan tähystellessä syvyyteen voidakseen oikealla hetkellä laskea verkot. Nämä tulet, punaiset kuin hehkuvan uunin suu, kuvastuvat väreilevään merenpintaan kuun säteiden tavoin. Meren liike muodostaa niiden kuvaisista pitkiä välkähteleviä valojuovia, jotka jatkuvat aallolta aallolle.

3

Monet hetket istuin ystäväni kanssa rantakalliolla tai kuningatar Johannan linnan kosteilla raunioilla, katselin tulien fantastista leikkiä ja kadehdin köyhien kalastajien liikkuvaa, huoletonta elämää.

Nyt jo kuukausia kestänyt oleskelumme Napolissa ja jokapäiväisillä maa- ja merimatkoillamme uudistuva seurustelu seudun väestön kanssa oli koko lailla perehdyttänyt meidät heidän sointuvaan kieleensä, missä usein eleet ja katseet saivat korvata sanan. Filosoofeja kun muka olimme ja jo kyllästyneitä elämän turhaan hyörinään, ennenkuin sitä oikeastaan tunsimmekaan, kadehdimme usein köyhiä lazzaroneja, jotka asustivat Napolin ranta- ja satamaseuduilla, eivätkä muuta tehneet kuin nukkuivat päivät päästään pienten alustensa varjossa rantahiekalla tai kuuntelivat kiertävien lauluniekkojensa tilapäisiä sepustuksia tai tanssivat tarantellaa säätynsä nuorten tyttöjen kanssa viinimajoissa merenrannalla. Tunsimme heidän tottumuksensa, tapansa ja luonteensa monta vertaa paremmin kuin ylhäisen maailman, josta pysyimme kokonaan erillämme. Tällainen elämä tuotti meille iloa ja tukahutti tuon kuumeisen kiihkeyden, joka usein turhanpäiten kuluttaa nuoren ihmisen mielikuvitusta, jo ennenkuin tosityön ja ajattelun aika on tullut.

Ystäväni oli kaksikymmenvuotias, minä kahdeksantoista: olimme molemmat siis siinä ijässä, jolloin vielä on luvallista olla eroittamatta unta todesta. Me päätimme tutustua lähemmin näihin kalastajiin ja lähteä heidän kanssaan merimatkalle saadaksemme muutamia päiviä viettää heidän elämäänsä. Vienon, kirkkaan yön viettäminen laivankannella, aaltojen tuudittaessa alusta, tähtien loistaessa syvänsiniseltä taivaalta, tuntui meistä salaperäiseltä autuudelta, jota nauttimaan ja tuntemaan meidän täytyi päästä, jos ei muun vuoksi, niin kyetäksemme siitä ainakin kertomaan.

Vapaita kun olimme, emmekä kenellekään tilivelvollisia puuhistamme ja poissa-olostamme, päätimme heti seuraavana päivänä panna tuuman toimeen. Kulkiessamme pitkin Margellinan hiekkarantaa, Virgiliuksen haudan alapuolella, Posilippovuoren juurella, jonne kalastajat vetävät veneensä ja jossa he korjailevat verkkojaan, herätti huomiotamme eräs vanha, vielä voimakas mies. Hän sovitteli par'aikaa kalastusvehkeitään kirjavaksi maalattuun veneeseensä, jonka perään oli asetettu Pyhän Franciskuksen puusta veistetty kuva. Pieni kahdentoistavuotias poika, hänen ainoa soutajansa, toi veneeseen kaksi leipää, palasen puhvelinjuustoa, keltaista ja kuivaa kuin rannan hiekkakivi, muutamia viikunoita ja vedellä täytetyn savisen ruukun.

Sekä vanhus että poika miellyttivät meitä. Ryhdyimme heidän kanssaan keskusteluun. Kalastaja hymyili meidän ehdottaessamme, että hän ottaisi meidät soutajikseen merelle. — "Teidän kätenne eivät pysty airoihin, vastasi hän. Teidän valkeihin käsiinne sopii kynä paremmin kuin airot. Olisi vahinko, jos ne kovettuisivat merellä." — "Me olemme nuoria", vastasi ystäväni, "ja tahdomme ensin koetella kaikkea, ennenkuin valitsemme jonkun määrätyn ammatin. Teidän työnne miellyttää meitä, koska se tapahtuu merellä ja taivasalla." — "Olette oikeassa", vastasi vanha kalastaja, "siinä ammatissa pysyy sydän tyytyväisenä ja luottaa pyhien varjelukseen. Kalastaja on taivaan välittömän suojeluksen alainen. Ihminen ei tiedä, mistä tuuli ja aallot tulevat. Viila ja höylä ovat käsityöläisen kädessä, suosio ja rikkaus kuninkaan, mutta alus on Jumalan kädessä."

Tämä merenkulkijan hurskas filosofia yhä lisäsi haluamme päästä hänen veneeseensä. Pitkän vastustelemisen jälkeen hän vihdoin suostui. Sovimme siitä, että joka päivä maksaisimme kumpainenkin hänelle kaksi carlinia ruoka- ja oppirahaa.

Kun tämä sopimus oli tehty, lähetti ukko pojan Margelliinaan noutamaan lisää ruokavaroja: leipää, viiniä, vanhaa juustoa ja hedelmiä. Illan suussa autoimme hänen kanssaan veneen vesille ja lähdimme matkaan.

4.

Ensimmäinen yö oli verraton. Meri oli tyyni kuin sveitsiläinen vuoristojärvi. Napolin palatsien ja sataman valot vaipuivat taivaanrannan tumman ääriviivan taakse sitä myöten kuin etenimme rannasta. Vain majakkavalot jäivät näkyviimme, kalpeina sen punertavan tulipatsaan rinnalla, joka nousi Vesuviuksen kraatterista. Kalastaja vuoroin laski, vuoroin nosti verkkojaan, poika piteli puolinukuksissa soihtuaan ja me sousimme silloin tällöin hiljakseen, kuunnellen ihastuneina, kuinka vesipisarat airoistamme tipahtelivat mereen vienosti helähtäen kuin helmet hopea-maljassa.

Olimme jo aikoja sitten jättäneet Posilippon niemen, purjehtineet Puzzuolin ja Baian lahtien halki sekä kulkeneet Cap Misenen ja Procidan saaren välisestä Gaetan salmesta. Olimme nyt aukealla merellä, ja kun meidän alkoi tulla uni, laskeuduimme maata soutupenkin alle, pojan viereen.

Kalastaja peitti meidät raskaalla purjeella, joka oli ollut käärössä veneen pohjalla. Ja niin nukuimme me aaltojen välissä, meren hiljaisen, tuskin huomattavan keinunnan tuudittamina. Herätessämme oli jo kirkas päivä.

Aurinko valoi tulisäteitään väreilevään vedenpintaan ja kuvastelihe vaikeitten talojen seinissä ja ikkunoissa meille tuntemattomalla rannalla. Vieno, maalta käyvä tuulenhenki sai purjeen yläpuolellamme lepattelemaan ja kuljetti meitä lahdesta lahteen, kalliolta kalliolle. Olimme saapuneet viehättävän Ischia-saaren louhikkoiselle rannikolle. En silloin aavistanut, kuinka pitkäksi aikaa sinne myöhemmin olin joutuva asumaan ja kuinka rakkaaksi se minulle oli käyvä. Nyt nähdessäni sen ensi kerran kohoavan merestä valossa kylpien ja taivaan sineä vasten kuvastuen, oli se kuin runoilijan kevyestä unennäöstä puhjennut kesäisenä yönä…

5.

Ischia-saari, jonka Gaetan lahti eroittaa Napolista ja kapea salmi Procidan saaresta, on oikeastaan jyrkkä vuori, jonka valkeat, salaman murskaamat huiput kohottavat terävät hampaansa taivasta kohti. Sen jyrkät, laaksojen, rotkojen ja vesiputousten uurtamat rinteet ovat kauttaaltaan tummanviheriäin kastanjapuitten peittämät. Lähinnä rantaa mereen päin viettävillä tasangoilla on mökkejä, maataloja ja kyliä, puoliksi viiniköynnösten peitossa. Jokaisella tällaisella pikkukylällä on oma pieni satamansa, jonne kalastajat tuovat veneensä ja jossa välistä näkee jonkun suuremmankin aluksen maston.

Näistä taloista, jotka milloin näyttävät kiipeävän pitkin vuoren rinnettä, milloin piiloutuvat sen rotkoihin, milloin muodostavat pyramiideja sen penkereille, milloin mahtailevat jollakin kallionkielekkeellä, milloin lepäävät kastanjametsän tai pinjapuitten siimeksessä — näistä taloista, joita valkeat pylväsrivit ja viiniköynnökset koristavat, on jokainen kuin runoilijan tai rakastajan unelmissaan kuvittelema ihanne-asunto.

Silmämme eivät väsyneet katselemaan tätä näytelmää. Näillä rannikkoseuduilla oli runsaasti kaloja, ja kalastajallamme oli ollut hyvä yö. Nousimme maalle pienen lahden pohjukkaan, noudimme vettä läheisestä lähteestä ja asetuimme kallioille lepäämään. Auringonlaskun aikana saavuimme Napoliin leväten soutupenkeillämme. Nelikulmainen pieneen mastoon keulapuolelle kiinnitetty purje, jonka nuoria poika hoiti, riitti kuljettamaan meitä Procidan ja Cap Misenen kallioiden sivua ja sai aluksemme niin vinhaan vauhtiin, että vesi vaahtona kuohui sen ympärillä.

Vanha kalastaja ja poika vetivät sitten meidän avullamme veneen hiekalle ja kantoivat kalakorit pienen, Margellinan kallioitten juurella sijaitsevan majansa kellariin.

6.

Seuraavana päivänä jatkoimme iloisina uutta ammattiamme. Vähitellen purjehdimme ristiin rastiin koko Napolin meren. Annoimme tuulen kuljettaa itseämme minne se tahtoi. Tulimme näin käyneeksi Caprissa, jossa mielikuvituksemme vielä näkee Tiberiuksen synkän haamun, Cume'ssa ja sen laakeripuiden ja villien viikunapensasten alle hautautuneessa temppelissä, Baian jylhillä rannoilla, jotka näyttävät yhtä vanhoilta ja harmailta kuin ne roomalaiset, joiden nuoruuden ja nuoruudeninnostuksen ne kerran ottivat suojiinsa, Porticissa ja Pompeijissa, jotka vielä laavan ja tuhankin alla näyttivät hymyilevän, Castellamaressa, jonka korkeat, tummat laakeri- ja kastanjametsät kuvastuvat veteen ja värjäävät viheriäisiksi rantaäyrästä vasten ikuisesti kohisevat aallot. Vanha merimies tunsi joka paikassa kalastajaperheitä, jotka pitivät meitä vieraanvaraisesti luonaan, kun meri oli myrskyinen emmekä päässeet palaamaan Napoliin.

Kahteen kuukauteen emme jalallakaan astuneet mihinkään matkailijamajaan. Elimme kansan vapaata elämää taivasalla ja nautimme sen niukkaa ravintoa. Olimme asettuneet kansan keskuuteen päästäksemme lähemmäksi luontoa. Käytimme sen vaatepartta, puhuimme sen kieltä ja omaksuimme sen yksinkertaisten tapojen ohessa myöskin sen välittömät, lapselliset tunteet.

Tämä muutos ei ystävästäni ja minusta tuntunut ensinkään vaikealta. Olimme molemmat kasvaneet maalla vallankumouksen myrskyissä, jotka olivat kukistaneet ja hajoittaneet perheemme, ja lapsuudesta asti eläneet maamiehen elämää — hän Grésivaudanin vuoristossa hoitajansa luona, joka oli ottanut hänet huostaansa hänen äitinsä vankeuden ajaksi, minä Maconnaisin ylängöllä pienessä maalaisasunnossa, josta isäni ja äitini olivat saaneet turvapaikan. Meidän vuoriemme paimenien ja talonpoikien ja näiden kalastajien välinen ero oli vain siinä, että heidän kielensä, asuntopaikkansa ja ammattinsa olivat toiset. Pellonvako ja aalto synnyttävät samanlaisia ajatuksia, viljelköönpä ihminen maata tai merta. Luonto puhuu samaa kieltä työtovereilleen maalla ja merellä.

Saimme sen nyt kokea. Näitten yksinkertaisten ihmisten joukossa emme koskaan tunteneet itseämme vieraiksi. Samankaltaiset vaistot saavat ihmiset keskenään sukuluissuhteeseen. Yksinpä tämän nukuttavan elämän yksitoikkoisuuskin viehätti meitä. Surulla ajattelimme, että kesä pian loppuu ja saapuu se aika, jolloin meidän on pakko palata kotimaahamme. Perheissämme aljettiin jo käydä levottomiksi ja toivottiin kotiinpaluutamme. Näitä ajatuksia pidimme kuitenkin mahdollisimman loitolla ja uskottelimme itsellemme, ettei tämä elämä koskaan voi loppua.

7.

Syyskuu oli alkanut sade- ja ukkoskuuroilla. Meri ei enää ollut rauhallinen. Työmme muuttui vaivalloisemmaksi, monta kertaa varsin vaikeaksikin. Tuuli oli rajua, aallot kuohuivat, ja usein kastuimme läpimäriksi. Olimme hankkineet itsellemme sellaiset paksusta ruskeasta villakankaasta tehdyt viitat, joita napolilaiset merimiehet ja lazzaronit käyttävät talvisaikaan. Niitten leveät hihat riippuvat höllästi paljailla käsivarsilla. Päähine, jonka voi mielensä mukaan vetää pään yli tai heittää niskaan, suojelee tuulelta ja sateelta, tai jos niin tahtoo — jättää merimiehen läpimärät hiukset tuulen ja auringon kuivattaviksi.

Eräänä päivänä lähdimme Margellinasta meren ollessa rasvatyyni, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Aijoimme Cumesin rannalle kalastamaan kaloja, joita vuodenajan merivirrat kuljettivat sinne. Vuorten ympärillä leijui punertavaa aamusumua, joka ennusti myrskyä illaksi. Toivoimme kuitenkin ennättävämme ennen sitä ja sivuuttavamme Cap Misenen, ennenkuin raskas, unelias meri heräisi.

Kaloja tuli runsaasti. Viivyimme senvuoksi tavallista kauvemmin kalastuspaikalla. Silloin myrsky yllätti meidät. Se syöksyi Epomeon mahtavalta kukkulalta, Ischia-saaren korkeimmalta vuorenhuipulta, voimalla sellaisella, että olisi luullut koko kivipaljouden vyöryvän veteen. Ensin se tasoitti vedenpinnan ympärillämme kuin rauta-äes tasoittaa vakoisen maan. Mutta kun aallot olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, paisuivat ne kohisten ja ärjyen muutamissa minuuteissa niin valtaviksi, että aika ajoin peittivät meiltä rannat ja saaret.

Mannermaa ja Ischian saari olivat verrattain kaukana, ja me olimme jo puolivälissä Cap Misenen ja Procidan välistä salmea. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin rohkeasti jatkaa matkaamme ja jos onnellisesti pääsisimme salmen läpi, kääntyä vasemmalle Baian lahteen, jonka suojaisilla vesillä olisimme turvassa.

Vanha kalastaja epäröi silmänräpäyksen. Korkean aallon harjalta, jonka valkeassa kuohussa veneemme hetkisen pysyi tasapainossa, tähysteli hän nopeasti ympärilleen kuin eksynyt, joka on noussut puuhun sieltä nähdäkseen oikean tien. Sitten syöksyi hän peräsimeen. — "Airoihin, lapset!" huusi hän. "Meidän täytyy ennättää ennen tuulta niemen kärkeen; jos emme sitä tee, olemme hukassa!" — Me tottelimme niinkuin ruumis tottelee vaistoa.

Katse hänen katseessaan, lukeaksemme sieltä nopeasti hänen määräyksensä, iskimme kiinni airoihin hartiat kumarassa, ja syöksyen vuoroin aallon harjalle, vuoroin pohjaan, yritimme estää venettä kaatumasta. Kahdeksan tai kymmenen toinen toistaan valtavampaa aaltoa heitti samassa veneemme salmen kapeimpaan kohtaan. Tuuli oli sittenkin ehtinyt ennen meitä, kuten perämies oli peljännyt, ja puhalsi nyt niemen ja saaren välissä sellaisella voimalla, että meri kuohui vastaamme kuin raivoisa laavavirta, eikä aallolla enää ollut aikaa kyllin nopeasti paeta hirmumyrskyä, vaan nousi se torniksi paikallaan, syöksyi alas, särkyi ja pärskyi vimmoissaan joka suunnalle, yritti turhaan pyrkiä salmea kohti ja syöksähti vihdoin kuohupatsaana, savuna kiehuen Cap Misenen kallioita vasten.

8.

Olisi ollut hulluutta pyrkiä huonolla veneellämme tämän kapean kohdan ohi. Yksi ainoa aalto saattoi täyttää veneemme vedellä ja upottaa. Kalastaja heitti nopean silmäyksen, jota en milloinkaan unohda, kuohujen piirittämälle niemelle päin, sitten teki hän ristinmerkin ja huusi: "Me emme pääse eteenpäin, aukealle merelle on vielä mahdottomampi palata. On vain yksi keino: laskea Procidan rantaan tai hukkua."

Niin vasta-alkajia kuin olimmekin merimiehen ammatissa, käsitimme kuitenkin täydelleen, kuinka vaikeata tuo olisi tässä myrskyssä. Jos kääntyisimme niemeä kohti, saisimme tuulen taaksemme ja ajautuisimme sen mukana merelle, ja siinä tapauksessa ei meillä olisi ollut niinkään paljon syytä peljätä että aallot olisivat haudanneet meidät allensa. Mutta päästäksemme Procidaan, jonka valojen näimme vilkuttavan oikealla puolellamme, täytyi meidän asettua vinosti aaltoja vasten ja pyrkiä rantaa kohti niitten välitse, jolloin veneen sivut ja sen heikot reunat joutuivat aalloille ja tuulelle alttiiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa epäröidä. Kalastaja antoi meille merkin soutaa ja käänsi veneen kahden, toinen toistaan seuraavan aallon välissä. Lähdimme nyt pyrkimään Procidaa kohti ja heittelehdimme aalloilla kuin kourallinen meriruohoa.

9.

Pääsimme hitaasti eteenpäin, ja oli jo pimeä. Savuna ympärillämme ryöppyävä vaahto ja pilvet, joita tuuli repaleisina siekaleina ajeli salmen kohdalle, sitä vielä lisäsivät. Ukko oli käskenyt poikaa sytyttämään yhden soihduistaan, että hän paremmin voisi ohjata venettä aaltojen välissä ja että Procidan merimiehet voisivat huomata veneen olevan vaarassa salmella ja lukea sen puolesta esirukouksia. Poika, joka oli kietonut toisen käsivartensa veneen keulamaston ympäri ja toisella piteli punaista soihtua, jonka liekin ja savun tuuli painoi hänen sormiaan ja hiuksiaan kohti, oli samalla kertaa kaunis ja kaamea näky. Tuo häälyvä valo, joka milloin nousi aallon harjalle, milloin kätkeytyi sen pohjaan, joka hetki sammumaisillaan ja taas kuitenkin valaisten, oli kuin kuva niistä neljästä ihmishengestä, jotka tänä yönä pimeydessä ja tuskassa vaappuivat pelastuksen ja turmion välillä.

10.

Näin kului kolme tuntia, joitten minuutit tuntuivat yhtä loppumattomilta kuin ajatuksemme näinä kauhun hetkinä. Kuu oli noussut ja, kuten tavallista, myrsky silloin vain yltynyt. Jos olisimme nostaneet pienimmänkin purjeen, olisimme jo monasti kaatuneet kumoon. Vaikka myrsky ei voinut tarttua veneessämme muuhun kuin sen mataliin laitoihin, oli kuitenkin silmänräpäyksiä, jolloin se näytti tahtovan tempaista veneemme vedestä, missä se pyöritti meitä kuin varissutta, kuivaa lehteä.

Veneemme sai runsaasti vettä, emmekä me voineet ajaa sitä pois yhtä nopeasti kuin sitä tuli. Väliin tunsimme lautojen allamme vajoavan kuin ruumisarkku, jota lasketaan hautaansa. Veden paino teki veneen hidaskulkuisemmaksi ja vaikeutti sen pääsyä kahden aallon väliin. Muutamia sekuntejakin liian myöhään — ja kaikki olisi ollut lopussa.

Vanhus ei enää voinut puhua; kyyneleet silmissä antoi hän meille merkin heittää kaikki tavarat veneen pohjalta mereen. Vesiruukut, kalakorit, kaksi paksua purjetta, rautainen ankkuri, köydet, yksinpä hänen vaatemyttynsäkin ja meidän läpimärät, villaiset viittamme — kaikki katosivat aaltoihin. Vanhus näki kaiken rikkautensa uppoavan yhdessä hetkessä. Mutta nytpä vene jälleen kohosi ja nousi kevyesti aallon harjalta toiselle, niinkuin juoksija, joku on vapautunut taakastaan.

Vähitellen pääsimme vähän tyvenempään kohtaan, Procidan läntinen kärki kun tarjosi täällä jonkun verran suojaa. Tuuli helpotti, soihdun liekki nousi jälleen suoraan ylöspäin, kuun ympärille avautui suuri kaista sinistä taivasta, aallot loivenivat, kuohumatta enää päittemme ylitse. Lopulta ne muuttuivat niin lyhyiksi ja voimattomiksi kuin melkein tyynessä lahdessa, ja Procidan vuorten musta varjo kohosi edessämme. Olimme saaren keskikohdan edustalla.

11.

Saaren kärjessä kävi meri niin korkeana, ettemme voineet laskea sinne. Me päätimme yrittää saaren sivuun, kallioiden lomiin. "Nyt ei teidän enää tarvitse peljätä, lapset", puhui kalastaja meille, tunnettuaan maan soihdun valossa. "Jumalan äiti on meidät pelastanut. Maa ei enää pakene meiltä. Tänä yönä nukumme minun talossani." — Luulimme hänen menettäneen järkensä, sillä me emme tietäneet mistään muusta talosta kuin Margellinan synkästä kellariholvista, ja jos olisimme vielä tänä yönä pyrkineet sinne, olisi meidän jälleen täytynyt kääntyä kanaaliin, purjehtia uudelleen niemen ympäri ja ajautua kuohuvalle merelle, josta juuri olimme pelastuneet.

Mutta hän hymyili kummastuksellemme, ja lukien silmistämme, mitä ajattelimme sanoi: "Olkaa vain rauhallisia, nuoret ystäväni; me pääsemme sinne ainoankaan aallon meitä kastelematta." Sitten kertoi hän meille olevansa Procidasta ja omistavansa tällä puolen saarta vielä isänsä talon puutarhoineen; hänen vanha vaimonsa oli siellä parhaillaan pojantyttärensä ja kahden pikku lapsen kanssa kuivaamassa viikunoita ja leikkaamassa viinirypäleitä, joita, he möivät Napolissa, Beppino, laivapoikamme, oli lasten veli. "Vielä muutama aironveto", jatkoi hän, "ja me saamme juoda lähdevettä, joka on kirkkaampaa kuin Ischian viini."

Nämä sanat antoivat meille uutta rohkeutta; vajaan tunnin sousimme vielä Procidan vaahtoisaa rantaa. Poika kohotti vähän väliä soihtuaan. Se heitti himmeän loisteen vuorille ja näytti meille niitten mahtavat seinät. Kun vihdoin olimme purjehtineet erään graniittikielekkeen ympäri, joka vallituksen muotoisena pistäytyi mereen, näimme vuorenseinän väistyvän ja muodostavan aivankuin pienen aukon linnoitukseen; veneemme kääntyi nyt suoraan rantaa kohti ja kolme viime aaltoa heitti pelastuneen veneemme kahden kallion väliin, missä mainingit huuhtoivat matalaa rantaa.

12.

Kun veneemme kolahti kallioon, lähti siitä sellainen lyhyt, terävä ääni kuin jokin lauta olisi katkennut. Me juoksimme mereen, sidoimme veneen viimeisellä köydenpätkällä mahdollisimman lujasti kiinni, ja lähdimme seuraamaan ukkoa ja poikaa, jotka kulkivat edellä.

Me kiipesimme vuoren sivua jonkinlaisia kapeita portaita pitkin, joitten meriveden kastelemat, liukkaat astimet oli hakattu kallioon. Nämä kallioportaat loppuivat aina välistä ja niitten sijalle oli rakennettu keinotekoisia portaita pystyttämällä vuoren rakoihin pitkiä seipäitä ja kasaamalla näitten heikkojen tukien varaan vanhoja, tervattuja venelautoja tai kastanjanoksa-kimppuja, joissa vielä oli kuivat lehdet jäljellä.

Noustuamme näin hitaasti neljä- tai viisisataa porrasta tulimme pienelle harmaan vuoriseinän ympäröimälle pihamaalle. Pihan perällä avautui kaksi synkkää holvia, ne näyttivät johtavan jonkinlaiseen kellariin. Tämä mahtava holvi kannatti kahden matalan pylväsrivin varassa lepäävää laakeaa kattoa, jonka reunoja koristivat rosmariini- ja neilikka-ruukut. Pylväsrivien välissä oli maalainen parveke, johon kuutamo valoi hohdettaan.

Parvekkeelle johti harva lauta-ovi. Oikealla kohosi kumpu, millä rakennus epätasaisesti sijaitsi, parvekkeen lattian korkeudelle. Rakennuksen nurkalla kasvoi suuri viikunapuu ja muutamia viiniköynnöksiä, jotka ojentelivat lehviään ja hedelmiään parvekkeen pylväsaukoista heittäen pari kolme kiehkuraa myöskin pylväsrivejä suojaavalle seinälle ja peittäen tänne päin viettävät pienet ikkunat. Jos ei näitä akkunoita olisi ollut, olisi tuota jykevää, nelikulmaista, matalaa taloa saattanut luulla joksikin harmaista rantakallioista, tai erääksi noista kastanjan, muuriviheriän ja viiniköynnöksen ympäröimistä laavamöhkäleistä, joihin Sorrenton ja Castellamaren viininviljelijät kaivavat luolan ja varustavat sen ovella säilyttääkseen siellä viinejään.

Hengästyneinä pitkästä reippaasta kävelystämme ja olalla kantamiemme airojen painosta, pysähdyimme hetkiseksi pihaan hengähtämään. Mutta poikanen heitti aironsa pensaikkoon, juoksi nopeasti rappuja ylös, koputti vielä leimahtelevalla soihdullaan erääseen ikkunoista ja huusi iloisella äänellä iso-äidilleen ja sisarelleen: "Äiti! Sisar! Madre! Sorrellina!" huusi hän, "Gaetana! Graziella! herätkää, avatkaa ovi, täällä on isä ja minä ja meillä on vieraita mukana."

Kuulimme sisältä unisen, mutta kirkkaan ja suloisen äänen huudahtavan ihmetyksestä. Sitten avautui toinen ikkunaluukuista puoleksi, valkea, avaran hihan ympäröimä käsivarsi tuli esiin, ja pojan kohottaessa soihtuaan akkunaa kohti näkyi sieltä nuoren tytön viehättävät kasvot, joitten edestä akkunaluukku yhä enemmän työntyi syrjään.

Veljensä huutoon kesken uniaan herännyt Graziella ei ollut ennättänyt korjata yöpukuaan, ei edes tullut sitä ajatelleeksi. Hän oli suoraan vuoteesta, paljasjaloin, juossut ikkunaan. Osa hänen pitkistä, mustista kiharoistaan valui poskille, osa oli kietoutunut kaulan ympäri, josta tuuli ne kiskasi olkapäälle piiskoen niillä vuoroin ikkunaluukkua vuoroin hänen kasvojaan.

Sitten hieroi nuori tyttö silmiään käsillään, kohottaen kyynäspäänsä ja oikaisten hartiansa kuin äsken herännyt lapsi, joka tahtoo karkoittaa unen. Hänen kaulasta kiinni olevan paitansa alta paljastui silloin korkea, solakka vartalo, jossa tuskin vielä huomasi ensimmäisen nuoruuden aaltoviivoja. Hänen suurissa, soikeanmuotoisissa silmissään oli tuo mustan ja merensinisen värin sekoitus, joka antaa katseelle kostean kiillon ja ilmaisee yhtä paljon luonteen suloutta kuin intohimoista voimaa, tuo jumalainen väritys, joka etelän naisten silmissä kuvastaa heidän päiviensä kuluttavaa loistoa, heidän taivaansa, heidän merensä ja heidän öittensä kirkasta, syvää sinisyyttä. Posket olivat täyteläiset, pyöreät ja kiinteät, iho kalpeahko ja päivettynyt, ei kuitenkaan sairaloisen kalpea niinkuin pohjoismaan naisilla, vaan tuota etelämaan valkeata väriä, joka muistuttaa vuosisatoja tuulen ja ilman käsissä ollutta marmoria. Suun tienoilla, jonka huulet olivat avonaisemmat ja täyteläisemmät kuin meidän naisillamme, oli jotakin rehellistä ja hyväntahtoista. Pienet, mutta hohtavan valkeat hampaat kimalsivat soihdun valossa kuin simpukankuoret meren rannalla auringonpaisteessa.

Hänen siinä puhellessaan veljensä kanssa olivat hänen vilkkaat, hieman terävät ja korostetut sanansa kuin soitantoa korvissamme. Ilme hänen kasvoillaan, yhtä häilähtelevä kuin niitä valaiseva tulisoihdun liekki, vaihtui muutamassa minuutissa hämmästyksestä peloksi, pelosta iloisuudeksi, liikutuksesta nauruksi, sitten huomasi hän meidät viikunapuun takana ja veti hieman hämillään ikkunan kiinni päästäen irti luukun, joka valtoimenaan alkoi takoa seinää. Hän herätti nyt nopeasti iso-äidin, puki vähän vaatteita ylleen, avasi sitten oven ja syleili syvästi liikutettuna iso-isäänsä ja veljeänsä.

13.

Pian ilmestyi myöskin vanha iso-äiti, kädessään savilamppu, joka valaisi hänen laihoja, kalpeita kasvojaan ja hänen hiuksiaan, jotka olivat valkeat kuin pöydällä, hänen rukkinsa lähettyvillä makaavat pellavakuontalot. Hän suuteli miestään kädelle ja poikaa otsalle. Muutamin sanoin ja elein tulkitsivat tämän köyhän perheen jäsenet nyt toisilleen kaikki, mitä edellä olen kertonut. Me pysyttelimme syrjässä, ettemme olisi häirinneet isäntämme sydänpurkausta. He olivat köyhiä, me vieraita, meidän velvollisuutemme oli kohdella heitä kunnioittavalla hienotunteisuudella. Vaiteliaisuutemme, odotuksemme oven suussa, sai olla sen äänettömänä osoituksena.

Silloin tällöin heitti Graziella meihin kummastuneen katseen kuin olisi hän nyt vasta oikein herännyt. Kun isä oli lopettanut kertomuksensa, vaipui vanha äiti tulisijan viereen polvilleen. Graziella toi katolta rosmariininoksan ja muutamia valkeatähtisiä oranssikukkia, nousi sitten tuolille ja kiinnitti kukkavihon pitkillä, hiuksistaan vetämillään neuloilla pienen, savuttuneen pyhän neitsyen kuvan eteen, joka oli asetettu oven päälle ja jonka edessä paloi lamppu. Me ymmärsimme, että tämä oli hänen kiitosuhrinsa jumalaiselle suojeluspyhälle joka oli pelastanut hänen isoisänsä ja veljensä. Lieneekö hän sitten ajatellut meitäkin?

14.

Talo oli sisäpuolelta yhtä karu ja vuorta muistuttava kuin ulkoakin päin. Seiniä ei oltu valkaistu, vain vähäisen kalkilla sivelty. Kivien raoissa ja sanajalka-kasassa, jolla lapset nukkuivat, livahteli ja kuhisi sisiliskoja, jotka valo oli herättänyt. Kuorimattomien kattohirsien lomissa oli pääskynpesiä, joista pistihe pieniä, mustia päitä. Graziella ja hänen iso-äitinsä nukkuivat sivuhuoneessa samassa, purjekankaalla peitetyssä vuoteessa. Lattialla seisoi hedelmäkoreja ja muulinsatula.

Kalastaja kääntyi meihin hieman häpeissään ja teki merkitsevän liikkeen kädellään osoittaen asuntonsa köyhyyttä; sitten vei hän meidät katolle, jota itämaissa ja Etelä-Italiassa pidetään kunniapaikkana. Graziellan ja pojan avulla valmisti hän sinne meille jonkinlaisen suojaskatoksen asettamalla airojemme toisen pään terrassin kiviseinää vasten, toisen lattiaan. Näin muodostuneen katoksen peitti hän tuoreilla kastanjanoksilla ja levitti sen alle muutamia sylillisiä sanajalkoja. Sitten toi hän meille palasen leipää kummallekin, raitista vettä ja viikunoita ja toivotti hyvää yötä.

Päivän ponnistuksista ja mielenjännityksestä uupuneina vaivuimme heti syvään uneen. Herätessämme visertelivät pääskyset aivan vuoteemme ympärillä hypellen katolla ja haeskellen illallisemme jäännöksiä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti kuin uuni lehtikatostamme.

Jäimme vielä pitkäksi aikaa virumaan vuoteillemme tuollaisessa puolihorroksen tilassa, jolloin ajatukset ja tunteet ovat valppaasti vireillä, mutta aistit vielä kokonaan kykenemättömät toimimaan. Vaihdoimme muutamia epäselviä sanoja, sitten tuli pitkiä äänettömyyden hetkiä ja unia. Eilinen kalansaaliimme, uppoamaisillaan oleva veneemme, raivoava meri, luoksepääsemättömät kalliot, ja vähän väliä Graziellan kasvot ikkuna-aukossa, tulisoihdun valossa — kaikki nuo kuvat risteilivät mielessämme sekavina ja epämääräisinä.

Heräsimme täysin valveille vasta vanhan iso-äidin soimauksiin. Hän puheli alhaalla asuintuvassa miehensä kanssa, ja kamiini, jonka savutorvi aukeni terrassille, kantoi joka sanan kuuluviimme. Vaimo-parka vaikeroi sitä, että olimme olleet kyllin julmat heittääksemme mereen ruukut, ankkurin, melkein uudet köydet ja etenkin kaksi oivallista, hänen omista pellavista kutomaansa purjetta pelastaaksemme henkemme.

"Ja kuinka pälkähtikään päähäsi", jatkoi hän sättimistään peljästyneelle, alakuloiselle ukolle, "ottaa mukaasi nuo kaksi muukalaista, nuo ranskalaiset? Etkö sitten tietänyt, että he ovat pakanoita ja että he tuovat onnettomuutta muassaan. Pyhimykset ovat sinua siitä rangaisseet. He ovat ottaneet meiltä pois meidän rikkautemme; saat olla heille kiitollinen, etteivät ottaneet henkeäsikin."

Miesparka ei tiennyt, mitä sanoa. Mutta Graziella pani tähän vastalauseensa ja alkoi hemmotellun lapsen närkästyksellä ja mahdilla, jolle iso-äiti ei voinut mitään, puolustaa vanhaa miestä:

"Kuka sen on sanonut, että nämä vieraat ovat pakanoita?" huudahti hän iso-äidilleen. "Ovatko pakanat niin sääliväisiä köyhille? Tekevätkö pakanat ristinmerkin pyhäinkuvan edessä? Niin, niin, kun eilen lankesit polvillesi kiittääksesi Jumalaa, ja minä kiinnitin kukkavihon madonnan kuvan eteen, näin minä hyvin, kuinka he kumartuivat rukoilemaan ja tekivät ristinmerkin, näinpä vielä nuoremman silmässä kyyneleenkin, joka vierähti hänen kädelleen." — "Se oli vain merivettä, jota tippui hänen hiuksistaan", vastasi äreästi vanha vaimo. — "Minä vakuutan sinulle, että se oli kyynel", toisti Graziella vihapäissään. "Tuuli oli jo monasti ennättänyt kuivata hänen hiuksensa, ennenkuin he ehtivät tänne ylös. Mutta tuuli ei kuivaa sydäntä. Minä sanon sinulle vielä kerran, että hänellä oli kyyneleitä silmissä!" — Saimme näin tietää, että meillä oli talossa mahtava suojelija, sillä iso-äiti ei vastannut sanaakaan, eikä enää torunutkaan.

15.

Riensimme nyt alas ja kiitimme köyhää perhettä sen meille osoittamasta vieraanvaraisuudesta. Tapasimme kalastajan, äidin, Graziellan, Beppon, vieläpä pikku lapsetkin lähdössä rantaan katsomaan, oliko edellisenä iltana sinne jätetty vene sidottu kyllin lujasti kiinni, kun myrskyä yhä jatkui. Lähdimme heidän mukaansa allapäin kuten ainakin onnettomuutta tuottaneet vieraat, jotka eivät oikein tiedä, millä silmillä heitä katsotaan.

Kalastaja ja hänen vaimonsa kävivät muutamia askelia edellä, sitten tuli Graziella taluttaen toista pikku veljistään ja kantaen toista käsivarrellaan. Me kuljimme ääneti perässä. Portaitten viime käänteessä, josta voi nähdä kallion, jonka muuan vuorenharja meiltä vielä peitti, kuulimme miehen ja vaimon päästävän yhteisen tuskanhuudon. Näimme heidän kohottavan paljaat käsivartensa taivasta kohti, vääntelevän epätoivoisina käsiään, takovan nyrkillä otsaansa ja silmiään ja repivän harmaita hiuksiaan.

Heidän tuskanhuutoihinsa yhtyi pian Graziellan ja pienokaisten vaikerrus. Kaikki juoksivat sitten kuin hullut alas viimeisiä kallioportaita ja syöksyivät rannalle kerääntyneiden vaahtokasojen luo, joita mahtavat aallot olivat sinne kuljettaneet. Siellä vaipuivat muutamat polvilleen, muutamat kaatuivat taaksepäin, vanha vaimo painoi kätensä kasvojaan vasten ja upotti päänsä kosteaan hiekkaan.

Katselimme tätä epätoivon näytelmää viimeiseltä pieneltä kallionäyräältä jääden paikallemme kuin naulitut. Olimme kylläkin sitoneet veneen lujasti kallioon, mutta kun ei ollut ankkuria painamassa sen perää ja pitämässä sitä paikoillaan, olivat aallot yön kuluessa saaneet sen valtoihinsa ja retuuttaneet sen säpäleiksi kallioita vasten, joitten oli ollut määrä sitä suojella. Veneparan toinen puoli oli vielä lujasti kiinni kalliossa niinkuin olimme sen eilisiltana sitoneet. Se heilui edestakaisin ja piti kaameata ääntä kuten perikadon oma ihminen, joka kuollessaan päästää vihlovan, epätoivoisen huudon.

Aluksen muut osat, peräpuoli, masto, soutupenkit ja maalatut laudat makasivat hujan hajan rannalla kuin ihmisruumiin jäsenet, jonka sudet ovat verisen taistelun jälkeen repineet. Päästessämme rannalle juoksi vanha kalastaja toisen kappaleen luota toiselle. Hän nosteli niitä, katseli niitä kuivin katsein, pudotti ne taas ja lähti eteenpäin. Graziella istui itkien maassa pää esiliinaan kätkettynä. Lapset juoksivat paljasjaloin ja kirkuen vedessä ja koettivat ajaa rantaan vedenpinnalla uivia laudanpalasia.

Mutta vanha vaimo itki ja vaikeroi lakkaamatta. Me kuulimme vain epäselviä sanoja ja katkonaisia sydäntä vihlovia valituksia: "Oi, sinä kauhea, sinä hurja meri! Sinä olet vihaisempi kuin helvetin pahat henget! Sinä kammottava, sydämetön meri!" huusi hän ja heristi nyrkkejään merelle päin, "minkätähden et vienyt meitä itseämmekin? Olethan vienyt meiltä kaiken, millä ansaitsimme leipämme! Kas tässä, tässä, tässä on sinulle, ota edes palasia minusta, koska et tahdo minua kokonaan ottaa!"

Ja hän syöksähti ylös viskellen vaatekappaleitaan ja irtirevittyjä hiustukkoja mereen. Hän uhkasi vettä nyrkeillään, hän potki maininkeja; sitten muuttui raivo jälleen valitukseksi, suonenvedontapainen viha alakuloisuudeksi ja hän lyyhistyi taas hiekalle, painoi otsansa käsien varaan ja katseli itkien, kuinka irtonaiset venelaudat kolahtelivat kallioita vasten. "Vene-parka", huusi hän sitten kuin olisivat nuo pirstaleet olleet rakastetun, tuskin vielä tajuttoman olennon jäseniä, "tuonko olet meiltä ansainnut? Miksi emme saaneet upota sinun kanssasi yhdessä? Kuolla yhdessä niinkuin olemme yhdessä eläneetkin? Siinä makaat nyt kappaleina, sirpaleina, tomuna, vielä kuolemassakin huutaen näillä kallioilla, joilta meidän olisi pitänyt auttaa sinut pois, niinkuin koko yön olet huutanut! Mitä täytyy sinun meistä ajatellakaan? Sinä olet palvellut meitä niin uskollisesti ja me olemme jättäneet sinut perikadon omaksi! Perikadon omaksi näin lähellä kotiamme ja herrasi äänen ulottuvilla! Nyt olet heitetty rannalle kuin uskollisen koiran ruumis, jonka aalto kuljettaa sen herran jalkojen juureen, joka hänet hukutti!"

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, sitten luetteli hän kaikki veneensä hyvät ominaisuudet, mainitsi, mitä se oli maksanut ja kävi läpi kaikki muistot, mitkä liittyivät tuohon poloiseen, aalloilla keinuvaan hylkyyn. "Senkö vuoksi sen juuri niin hyväksi korjasimme ja niin kauniiksi maalasimme? Senkö vuoksi minun poika-parkani, ennenkuin hän kuoli ja jätti minulle neljä isätöntä ja äiditöntä orpoa, sen niin suurella vaivalla ja rakkaudella melkein yksinään rakensi? Kun kävin noutamassa koreja aluksen ruumasta, tunsin siellä hänen kirveensä jäljet ja suutelin niitä hänen muistokseen. Nyt suutelevat niitä haikalat ja meriravut. Talvi-iltoina veisteli hän omin käsin Pyhän Franciskuksen kuvaa puusta pannakseen sen veneen keulaan, että pyhimys varjelisi sitä myrskyssä. Oi, tuota armotonta pyhimystä! Hän ei totisesti ole ollut kiitollinen! Kuinka on käynyt poikani ja hänen vaimonsa, kuinka sen veneen, jonka poikani jätti meille ansaitaksemme sillä leipää hänen lapsiraukoilleen? Ja onko hän edes voinut itseään suojella? Missä on hänen kuvansa? Aaltojen leikkikaluna se nyt ajelehtii!"

"Äiti! äiti", huusi samassa toinen lapsista, ottaen rannikolta, kahden kallion välistä, veneenkappaleen, jonka aallot olivat kuljettaneet kuivalle maalle, "tässä on pyhimys!" — Vaimo-parka unohti siinä silmänräpäyksessä vihansa ja soimauksensa, juoksi pojan luo astuen jalkansa veteen, painoi kuvan huulilleen ja kasteli sitä kyyneleillään. Sitten hän jälleen istuutui eikä sanonut enää sanaakaan.

16.

Beppo ja vanhus kokoilivat meidän avullamme kaikki veneenkappaleet. Sitten vedimme kauvemmaksi maalle köyteen kiinnitetyn rauskan. Kaikki pirstaleet kokosimme sitten yhteen kasaan; ihmisparoilla saattoi vielä olla hyötyä joistakin laudoista ja veneen rauta-osista. Lopuksi vieritimme kasan päälle muutamia isoja kiviä, ettei nouseva vesi vielä kerran saisi haltuunsa näitä kallisarvoisia jäännöksiä, ja lähdimme sitten surullisina ja melkoisen välimatkan päässä isäntäväestämme astelemaan kotiin päin. Aluksen puute ja meren tila eivät sallineet meidän ajatellakaan poislähtöä.

Kun maahanluoduin silmin ja sanaakaan sanomatta olimme nauttineet leipäpalan ja tilkkasen vuohenmaitoa, jotka Graziella oli tuonut meille kaivolle viikunapuun alle, jätimme talon surunsa valtaan ja lähdimme korkeitten viiniköynnösryhmien ja oliivipuitten alitse kävelemään saaren ylätasangolle.

17.

Ystäväni ja minä emme vaihtaneet montakaan sanaa, mutta meillä oli samat ajatukset ja vaistomaisesti poikkesimme niille teille, jotka veivät saaren itäkärkeen ja joitten siis täytyi johdattaa meidät läheiseen Procidan kaupunkiin. Pari kohtaamaamme vuohipaimenta ja pari kreikkalaisesti puettua tyttöä, jotka kantoivat öljyruukkua päänsä päällä, näyttivät meille useamman kerran oikean tien. Tunnin kävelyn jälkeen saavuimme kaupunkiin.

"Tämä on surullinen tapaus", sanoi vihdoin ystäväni minulle. — "Se pitää kääntää hyväksi näille kunnon ihmisille:", vastasin minä. — "Samaa olen minäkin ajatellut", sanoi hän ja kilisteli nahkakukkaroaan, jossa oli suurehko summa kultarahoja. — "Niin minäkin; mutta minulla ei ole nykyään kuin viisi, kuusi kultarahaa kukkarossani. Olen osaltani myöskin ollut syynä onnettomuuteen ja tahtoisin senvuoksi ottaa osaa vahingon korvaamiseenkin." — "Minä olen meistä rikkaampi", vastasi ystäväni, "ja minulla on luottoa erään pankkiirin luona Napolissa. Minä maksan kaikki; Ranskassa voimme sitten selvitellä asiamme."

18.

Näin keskustellen astelimme keveästi Procidan alaspäin viettäviä katuja ja saavuimme pian marinelle. Siksi kutsutaan Egean meren saaristossa ja Italian rannikolla lähinnä satamaa sijaitsevaa rantaa. Siellä oli tungokseen asti ischialaisia, procidalaisia ja napolilaisia veneitä, joita eilinen myrsky oli pakoittanut etsimään täältä suojaa. Merimiehet ja kalastajat nukkuivat auringonpaisteessa, vähitellen rauhoittuvien aaltojen kohinassa tai istuskelivat ryhmissä padolla ja puhelivat. Vaateparrestamme ja punaisista lakeistamme päättäen, luulivat he meitä nuoriksi toscanalaisiksi tai kreikkalaisiksi merimiehiksi, jotka olivat tuoneet tänne öljyä tai viiniä Ischiasta.

Me kuljimme satamassa etsien lujatekoista ja hyvinvarustettua venettä, jota kaksi miestä helposti voisi hoitaa, ja joka mittasuhteittensa ja muotonsa puolesta olisi mahdollisimman paljon särkyneen veneen näköinen. Pian löysimmekin sellaisen. Sen omisti eräs tämän saaren rikas kalastaja, jolla oli useita veneitä. Tämä oli vasta muutamia kuukausia sitten otettu käytäntöön. Lähdimme nyt omistajan luo, jonka asunnon olimme saaneet tietää satamassa leikkiviltä lapsilta.

Hän oli iloinen, ymmärtäväinen, kelpo mies. Kertomuksemme yöllisestä onnettomuudesta ja hänen köyhän procidalaisen maamiehensä epätoivosta liikutti häntä. Silti ei hän pudottanut piasteriakaan määräämästään hinnasta, joka tosin ei ollutkaan kohtuuton. Saimme veneen kolmellakymmenelläkahdella kultarahalla, ne ystäväni heti käteisellä maksoi. Luovutettuamme tämän summan oli vene ihka uusine varustuksineen, purjeineen, ruukkuineen, köysineen ja rautaisille ankkureineen, meidän omaisuuttamme.

Täydensimme vielä näitä varustuksia ostamalla eräästä sataman vieressä sijaitsevasta kaupasta kaksi punaista, villaista viittaa, toisen ukolle ja toisen pojalle; lisäksi ostimme vielä useammanlaatuisia verkkoja, muutamia kalakoreja ja vähän talouskaluja naisille. Sitten teimme veneen myyjän kanssa sellaisen sopimuksen, että maksamme hänelle kolme kultarahaa, jos hän vielä tänä päivänä tuo veneen määräämäämme paikkaan. Koska raju-ilma oli asettunut ja meri siltä puolen oli jotenkin kallioiden suojassa, suostui hän tähän, ja me palasimme maitse Andrean taloon.

19.

Kävelimme hitaasti, istahdimme kaikkien mahdollisten puitten alle, laskimme leikkiä, haaveilimme ja teimme kauppaa nuorten procidalaisten tyttöjen kanssa viikuna- ja viinirypälekoreista, joita he kantoivat, kunnes tarpeellinen aika vähitellen oli kulunut. Kun sitten eräältä korkealta vuorenharjalta näimme veneemme salaisesti livahtavan rannikon varjoon, kiirehdimme askeleitamme saapuaksemme perille yksissä ajoin soutumiehen kanssa.

Pienestä talosta ja sitä ympäröivästä viinitarhasta ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaksi kaunista, kirjavasiipistä, leveillä höyhensääryksillä varustettua kyyhkystä nokki maissintähkiä terassin aidalla ja oli ainoana elonmerkkinä. Me astuimme ääneti sinne; siellä tapasimme koko perheen syvässä unessa. Kaikki perheenjäsenet paitsi lapsia, joitten somat päät lepäsivät vierekkäin Graziellan käsivarrella, olivat unessakin surullisen näköisiä.

Vanha äiti oli painanut pään polviaan vasten ja näytti vielä nukkuessaankin nyyhkivän. Isä makasi käsivarret ristissä selällään auringonpaisteessa. Pääskyset hipaisivat ohilentäessään hänen harmaita hiuksiaan. Hänen hikisellä otsallaan istui kärpäsiä. Kaksi syvää uurretta hänen suunsa tienoilla todisti, että hänen miehuusvoimansa oli mennyttä ja että hän oli nukkunut kyyneleihinsä.

Tämä näky vihlasi sydäntämme. Mutta ajatellessamme, minkä onnen olimme valmistaneet näille ihmisille, tulimme jälleen lohdutetuiksi. Herätimme heidät ja pudotimme Graziellan ja hänen pikkuveljiensä eteen tuoreet leivät, juuston, makkarat, viinirypäleet, appelsiinit, viikunat — kaikki matkalla ostamamme tavarat. Tyttö ja pienokaiset eivät uskaltaneet nousta edes ylös tämän kuin taivaasta heidän ylitseen vuotavan sateen alta. Isä kiitti meitä perheen nimessä. Iso-äiti katseli synkeänä kohtausta. Hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän vihaa kuin välinpitämättömyyttä.

"Kuulehan, Andrea", puhui ystäväni vanhukselle, "ihminen ei saa kahta kertaa itkeä sen menettämistä, minkä hän voi saada takaisin työllä ja rohkeudella. Metsässä kasvaa uusia lautoja ja hamppumaassa itää uusia köysiä. Vain surun valtaan heitetty ihmiselämä on korvaamaton. Itkun päivä ottaa meiltä enemmän voimia kuin koko vuoden työ. Tulkaa, ja lähtekäämme kaikki yhdessä rantaan. Mehän olemme teidän laivapoikianne; tänä iltana autamme teitä kantamaan kotiin veneenne jäännökset. Teemme niistä kotolaisillenne vuoteita, pöytiä ja muita tarvekaluja. Tuntuupa teistä hauskaltakin vanhoilla päivillänne levätä niitten lautojen välissä, jotka niin kauvan ovat teitä merellä keinuttaneet." — "Jospa niistä tulisi ruumisarkkumme", huokasi iso-äiti synkkänä.

20.

He nousivat kuitenkin, ja me astuimme kaikki yhdessä hitaasti portaita alas rantaa kohti; voi selvästi huomata, kuinka kipeästi heihin koski meren näkeminen ja aaltojen kohina. Kuvaamaton oli sen vuoksi köyhien ihmisten ihmetys ja ilo, kun he viimeiseltä porrasjaksolta näkivät uuden kauniin veneen, joka oli vedetty kuivalle maalle ja lekotteli auringossa entisen särkyneen veneen vieressä, ja ystäväni heille sanoi: "Se on teidän!" Ylenpalttisessa ilossaan heittäytyivät he polvilleen, kukin sille portaalle, missä oli seisonut, kiittääkseen ensin Jumalaa, ennenkuin löysivät sanoja tulkitakseen meitä kohtaan kiitollisuuttaan. Heidän onnensa oli meille paras kiitos!

He nousivat ylös kuullessaan ystäväni kutsuvan heitä. Nyt juoksivat he hänen perässään veneen luo. Ensin he pysyttelivät pienen välimatkan päässä ja kulkivat arastellen sen ympäri ikäänkuin peljäten, että tässä oli taikuutta ja että vene jälleen häviäisi. Sitten he astuivat lähemmäksi, koskettelivat sitä ja veivät huulilleen ja otsalleen käden, joka oli koskettanut venettä. Mutta vihdoin pääsi heiltä ilon ja ihastuksen huuto, ja ottaen toinen toisiaan kädestä alkoivat he, vanhasta iso-äidistä pienimpään lapseen saakka, tanssia uuden veneen ympärillä.

21.

Beppo se ensimmäiseksi astui veneeseen. Hän kiipesi pienelle etukannelle ja veti laivan ruumasta toinen toisensa jälkeen kaikki sinne asettamamme varustukset: ankkurin, köydet, nelikorvaiset ruukut, uudet oivalliset purjeet, korit, avarahihaiset viitat; hän helisteli ankkuria, heilutti airoja päänsä päällä, laskosti liinakankaan, hieroi viittojen karkeata villaa sormiensa välissä, ja näytteli vilkkain elein iso-isälle, iso-äidille ja sisarelle näitä aarteita ilosta ja ihastuksesta huudahdellen. Isä, äiti ja Graziella itkivät ilosta katsellen vuoroin venettä, vuoroin meitä.

Veneen tuojat, jotka tähän asti oli pysytelleet piilossa kallioitten takana, itkivät myöskin. Kaikki siunasivat meitä. Graziella, joka näytti erittäin vakavasti käsittävän kiitollisuusvelkansa, lähestyi nyt silmät maassa iso-äitiään ja me kuulimme, kuinka hän osoittaen sormellaan meitä kuiskasi: "Sinä sanoit heitä äsken pakanoiksi; jos minä nyt sanoisin, että he ovat enkeleitä, niin kumpi meistä mahtaisi olla oikeassa?"

Vanha vaimo heittäytyi jalkoihimme ja pyysi anteeksi halveksimistaan. Tästä hetkestä alkaen rakasti hän meitä melkein yhtä paljon kuin pojantytärtään tai Beppoa.

22.

Kun olimme veneen tuojille maksaneet sovitun rahasumman, lähetimme heidät pois. Sitten kuormitimme itsemme uusilla laivavarustuksilla ja kannoimme sirpaleitten asemasta kaikki rikkaudet onnellisen perheen kotiin. Illallisen jälkeen, kun lamppu oli sytytetty, nouti Beppo iso-äidin päänalusen alta tuon särkyneen laudanpalasen, johonka hänen isänsä oli veistänyt pyhän Franciskuksen kuvan. Hän sahasi sen nelikulmaiseksi, puhdisti sen veitsellään, kiilloitti ja maalasi sen uudelleen. Hän aikoi seuraavana päivänä kiinnittää sen uuden veneen keulaan, että uusi alus jollakin tavalla muistuttaisi vanhaa. Kun muinaisajan kansat rakensivat uutta temppeliä entisen sijalle, pitivät he samalla tavalla huolta, että uuteen rakennukseen muurattiin osia entisestä vaikka kuinkakin vähäpätöisiä. Tämä karkea, kulunut muisto toi uuteen pyhäkköön jotakin entisestään pyhitettyä ja pysyi arvossaan uuden pyhäkön taideteosten joukossa. Ihminen on aina ihminen. Hänen luonnossaan on aina samat vaistot oli sitten kysymyksessä Pantheon, Pietarinkirkko tai köyhä procidalainen kalastajavene.

23.

Tämä yö oli ehkä onnellisin, minkä kohtalo oli tälle talolle suonut. Me nukuimme tuulen suhinaan oliivipuissa, aaltojen kohinaan rannalla ja tasaiselle katollemme lankeavaan kuuvaloon. Herätessämme oli taivas kirkas kuin hiottu kristalli, meri tummansininen ja kevyen vaahdon peitossa kuin olisi se hikoillut väsymyksestä ja hurjasta menostaan. Mutta tuuli puhalsi entistä rajumpana. Valkea vaahtopyry, jota aallot lennättivät Cap Misenen kärkeä vasten, nousi vielä korkeammalle kuin eilen. Se kasteli hohtavana autereena koko Cumesin rantaa nousten ja laskien taukoamatta kuin vuoksi ja luode. Balan ja Gaetan lahdilla ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Vain meripääskyt kastelivat valkeita siipiään kuohuihin, ainoat linnut, joitten elementti on myrsky ja jotka kirkuvat ilosta haaksirikon tapahtuessa aivankuin vainajien lahden kadotetut henget, jotka vaanivat haaksirikkoisia laivoja saaliikseen.