Aadolf ei tiennyt mitä vastata. Hänenkin huomionsa kiintyi nyt erääseen kohtaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt vähäpätöisenä, koska oli luullut sitä sattumukseksi, jolla ei ollut erikoisempaa merkitystä. Hän oli näet huomannut, että papit viimekuluneina aikoina juurikuin hiljaisen sopimuksen kautta useasti valitsivat saarnojensa aineeksi sen, mitenkä horna saavuttaa yhä enenevässä määrässä valtaa maan päällä opettamalla loihtukeinoja pakanaismielisille ihmisille; hän oli myöskin huomannut, että samasta asiasta erityisellä mielihalulla puhuttiin vihaisemmissa seuroissa ja aavisti tämän olevan yhteydessä niiden kummallisten ilmausten kanssa, jotka taitamattoman rahvaan keskuudessa olivat huomattavina.
— Minusta, sanoi hän miettiväisenä, — on aivankuin ihmisten mieliin äkisti olisi tarttunut jotakin näkymätöntä myrkkyä ja koko maailma muuttunut houruinhuoneeksi. Tämä on tosin perusteetonta arvelua, mutta meidän aikakautenamme löytyy paljon haisevia lätäköitä, joista moinen myrkky helposti voi syntyä.
— Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte, armollinen herra, sanoi Inkeri. — Tarvitsee vain jonkunverran lukea pyhiä evankelioita ja asettaa niiden ylevät esikuvat meidän itsemme rinnalle, nähdäksemme kuinka turmeltuneita, kuinka epäkristillisiä me olemme.
— Ja tuo pappi! sanoi Aadolf, jonka ajatus jälleen palasi Svenoniukseen, — onko entisajan verisimmilläkään epäjumalilla ollut hänen kaltaistansa palvelijaa? Ja hän ei silti ole mikään konna: tuo uskonkiihkoinen mies luulee menettelevänsä oikein ja Jumalalle mieliksi.
— Tiedättekö, herra, mitä minä aion tehdä? sanoi Inkeri nopeasti! — Minä riennän pastorin luo ja polvillani pyydän häneltä armoa, ei itseni, vaan tyttäreni tähden. Hän on sittenkin kristillinen pappi ja ihminen eikä ole hylkäävä tätä rukoustani… Tyttäreni tähden… Hän ei voi työntää minua luotaan. Mikä on yksinäisen lapsiparan perivä, jos minut temmataan pois!
— Inkeri, te vaivaatte nyt kiihottunutta mieltänne pahinta ja uskomattominta luulotteleimalla…
— Niin, nyt tunnen kuinka heikko minä olen. Minun, vanhan ihmisen, tulisi olla hyvänä esikuvana nuorille ja panna toivoni Kaikenhyvään Jumalaan ja murheen hetkenä, kun sielu on nääntyä, johtaa mieleni lähteelle, josta iankaikkisen elämän vesi vuotaa.
Hän avasi ikäänkuin jumalaisesta mieleenjohdatuksesta raamatun, joka Svenoniukselta oli unohtunut. Kohta, johon hänen katseensa ensiksi sattui, oli kuin häntä varten kirjoitettu, ja hän luki syvimmän tuskan väräyttämällä äänellä:
"Herra, ole minulle armollinen, sillä minä ahdistetaan; kasvoni ovat muuttuneet murheesta, niin myös sieluni ja sisustani. Sillä minun elämäni on kulutettu murheesta ja minun vuoteni huokauksesta. — Minä olen pilkaksi tullut kaikille kyläläisilleni ja hämmästykseksi tuttavilleni; jotka minun ulkona näkevät, pakenevat minua. Minä olen sydämestäni unhotettu, niinkuin kuollut; minä olen niinkuin rikottu astia. Sillä minä kuulen monen minua häpäisevän, niin että jokainen karttaa minua; he pitävät keskenänsä neuvoa minusta ja tahtovat ottaa minun henkeni".
Inkerin vapisi ääni; hän ei voinut jatkaa, mutta osotti, silmähtäen vieraaseensa, sitä kohtaa, mihin hän oli lopettanut. Nuori Skytte jatkoi:
"Mutta minä toivon sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet Jumalani. Minun aikani on sinun käsissäs: pelasta minua vihollisteni kädestä ja niistä, jotka minua vainoovat! Anna paistaa kasvosi palvelijas päälle! Auta minua laupiutes kautta! Herra, älä minua anna häpeään tulla! Kuinka suuri on sinun hyvyytes, jonkas panit tallelle niille, jotka sinuun uskaltavat ihmisten lasten edessä! Sinä kätket heitä tykönäs salaisesti jokaisen uhkauksista, ja peität heitä majassas riiteleväisistä kielistä. Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut ihmeellisen hyvyyden, vahvassa kaupungissa! Sillä minä sanoin pikaisuudessani: minä olen sinun silmäisi edestä sysätty pois: kuitenkin kuulit sinä rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi huusin".
Aadolfin vielä lukiessa tuli Elli sisään. Hän oli, käskettynä ulos tuvasta, käyskennellyt metsässä ja siellä itkien päästänyt valloilleen epämääräisen surunsa äidin tähden. Mutta ennen takasintuloansa oli hän pyyhkinyt kyynelet silmistään ja koettanut rohkasta mielensä niin hyvin kuin voi. Arastellen oli hän lähestynyt mökkiä ja kuunnellut ovella, ennenkun sen uskalsi avata; mutta kuullessansa ainoastaan tuon ystävällisen herran äänen, ja kun tuvassa muuten kaikki oli hiljaa, palasi häneen entinen rohkeus ja hän astui sisään. Nyt huomasi hän äidin otsan kirkastuvan sitä enemmän, kuta pitemmältä Aadolf luki. Elli tähysteli jalosukuiseen nuorukaiseen ja hänen sydämensä alkoi paisua… Eikä hän aavistanut tekevänsä mitään, mikä olisi näyttänyt sopimattomalta tahi julkealta, kun hän sydämensä suoraa käskyä totellen pani kätensä Aadolfin olalle ja kysyi: saanko suudella sinua?
— Elli kulta, sanoi Inkeri, käyden hämilleen, — sinä et tiedä mitä teet. Vapaaherra suvaitkoon antaa anteeksi hänelle tai oikeimmiten minulle, sillä minä en ole totuttanut häntä maailman jokapäiväisiin tapoihin, vaan olen antanut hänen kehittyä luontonsa mukaisesti!
Mutta Aadolf suuteli häntä ja sanoi:
— Minä tahdon olla sinulle rakas veli, ja sinun tulee olla niinkuin minun sisareni.
— Armollinen herra, sanoi Inkeri totisena, — minä tunnen luonteenne ja luotan siihen.
Aadolfin täytyi nyt vihdoinkin palata Signildsborgiin. Hän puristi Inkerin kättä, kehotti muutamalla sanalla häntä luottamaan tulevaisuuteen, suuteli Elliä otsalle, ja lähti ajamaan kotia hevosellaan, joka yhdessä hänen kanssaan oli kokenut menneen yön vaarat ja vastukset ja yhdessä saanut nauttia taitavan Inkerin vieraanvaraisuutta ja hoitoa.
Mutta Elli seurasi häntä katseillaan pienestä ikkunasta, kunnes hevonen rekineen häipyi tienviereisten kuusien taa.
VIII.
Majatalo.
— Riisu hevoset, Niilo, pane niiden selkään loimet ja ruoki niitä vahvasti. Harmaan vasemmanpuolisesta takajalasta on kenkä lähtenyt pois: toimita niin, että se tulee korjatuksi… Hyvää iltaa, kirkkoväärtti! Sinä pidät tarkkaa huolta virastasi; haarikka on pöydällä sinun varaltasi. Oluemme onnistui viime kerralla hyvin, sen saatan sanoa kehumatta… Onpa täällä miehiä omasta pitäjästä ja etempääkin, itägöötiläisiä hernesäkkineen ja smoolantilaisia härkäkarjoineen, ja jano näyttää teillä kaikilla olevan. Sisään, hyvät ihmiset. Luoja ei luonut majataloja tyhjinä ja oluthaarikoita täysinä seisomaan, sen tiedätte.
Näin puheli Klaus majatalonisäntä seisoen kuistinsa edustalla, ympärillään matkalaisia, hevosia, härkiä ja kärriä. Eikä se ollut tuuleen puhuttua, sillä paljo oli niitä, jotka hänen puheensa hyväksyivät ja menivät tarjoiluhuoneeseen, missä iloisa valkia leimusi takassa, ja olutta ja viinaa viljalti tarjottiin suojaksi kylmää vastaan. Klaus majatalonisäntä, jonka Tukholman kunnioitetut porvarit, mihinkä ammattikuntaan kuuluivatkin, hyvin tunsivat aina siitä asti, kun hän oli viinurina kellarissa Samuli Mestarin kujan varrella, ja jota kaikki etelämaakuntain ja Tukholman väliä kulkevat matkustajat tutunomaisesti kohtelivat hänen iloisen luonteensa tähden, meni sen jälkeen tarjoiluhuoneen takaiseen kammioon, antaaksensa tarpeellisia käskyjä nuorelle, majatalon salaisuuksiin vasta puolittain perehtyneelle vaimolleen.
— Noora, sanoi hän, — oletko laskenut parasta viiniä herralle suuressa kammarissa … minä tarkotan tullitonta viiniä, jonka ostimme Tukholman pormestarilta? Siitä, mitenkä hän piti hattua päässään ja hyppäsi alas hevosensa selästä, näin ettei sille herralle kelpaa vedellä sekotetut ainekset. Toinen vieras viereisessä päätykammiossa tyytyy vähemmin hienoon ja paremmin tepsivään kurkkukastikkeeseen; sen näin hänen nenästään. Onko hän mitään tilannut?
— Vastikään lähetin hänelle kolmannen pullon.
— Mitä lajia?
— Viinaa.
— Se mies ei lähde täältä ennen aamua, sen kosteahko sää minulle sanoo. Kuule, Noora, meillä on paljo vieraita tarjoiluhuoneessa: Wingookerin väkeä, itägöötiläisiä sekä smoolantilaisia. Kaikille täytyy sun olla kohtelias, mutta wingookerilaisille annat oluesta n:o 2, niinkauan kun ovat selvällä päällä, sitten n:o 3; itägöötiläisille annat oluesta n:o 1, niinkauan kun ovat selvällä päällä, sen jälkeen n:o 2; smoolantilaisille annat sensijaan n:o 3, niinkauan kun ovat kuivillaan, mutta kun huomaat räystäiden tippuvan, niin annat heille kaljaa. Jos itägöötiläiset ja smoolantilaiset tapansa mukaan joutuvat tappeluun, niin…
— Niin huudan sinua, Klaus?
— Älä keskeytä puhettani, Noora! Tässä suhteessa on tärkeitä seikkoja otettava huomioon. Kaikkien ensinnä tulee sinun katsoa millekä puolelle voitto kallistuu ja ovatko kummatkin puolueet maksaneet; siinä tapauksessa huudat minua, ja minä rupean sille puolelle, jonka puoltajaksi Kaitselmus on ilmoittaunut, sillä minä en tahdo vastustaa Kaitselmusta enkä kärsi riitaa ja suukopua talossani! Mutta jos toinen riitapuoli ei ole maksanut, niin en millään mokomin salli vieraitani, joita pidän omina lapsinani, heitettävän ulos. No, Noora, joutuun nyt tarjoiluhuoneeseen!
Noora lähti, ja ovela majatalonisäntä seurasi jälestä, pakinoidaksensa vierastensa kanssa. Sill'aikaa oli matkamies astunut alas ratsailta talon edustalla, ja tuli samassa vierashuoneeseen. Hän oli keski-ikäinen, viiksekäs, pönäkkäryhtinen mies, jalassa kannuksilla varustetut polussaappaat. Hän kysyi kumartelevalta isännältä, oliko sen näköistä herraa, jonka ulkomuodosta hän tuota pikaa teki selkoa, vieraiden joukossa. Klaus tunsi kerronnasta miehen ja sanoi puheena olevan vierailevan hänen talossaan.
— Suokaa anteeksi, herra ratsastaja, lisäsi hän, saatuaan viittauksen uteliaalta ystävältään, kirkkoväärtiltä, joka halusi tietää tulijan nimen, — suokaa anteeksi rohkeuteni ja sallikaa minun…
— Tehkää hyvin ja osottakaa heti minulle hänen huoneensa, virkkoi ratsastaja ja astui ovea kohden.
— Hetipaikalla, herra!… Tulimaisen jyrkkä mies! jupisi Klaus, jonka jälkeen hän seurasi vierasta portaita ylös ja osotti hänelle niin kutsutun suuren kammion oven.
Mies astui sisään.
Sama mies, jonka lukija jo tuntee Vanloon nimellä, tervehti tulijaa ystävällisellä kädenlyönnillä ja sanoi:
— Tervetuloa, Sigurd! Minä olen odottanut sinua täällä tunnin verran.
Kaada lasiisi ja kerro uutisesi!
— Herra kapteeni, lausui vieras, ja istuutui tuolille, — minulla ei ole kerrottavana muuta, kuin että tämä tiedustelu niinkuin edellisetkin on ollut turha. Minä olen sovitulla yhtymäpaikalla kohdannut useita teidän miehiänne. Kukaan ei ole havainnut jälkeäkään siitä mitä haemme. Ja kuitenkin on joka lahdelma pitkin rannikkoa Tukholmasta Kalmariin saakka tutkittu. Silmäni olisi keksinyt kuunarin millaisessa valeasussa tahansa; ne kolme hirmupäivää, jotka siinä vietin, eivät ikänä mielestäni häivy. Niinikään en ole tavannut ainoatakaan niistä miehistä, jotka laivassa näin, vaikka olen käynyt joka satamassa, joka kapakassa, missä moista väkeä liikkuu. Minä melkein epäilisin merirosvojen jääneen Itämeren rannikolle talvehtimaan, ellemme olisi nähneet heitä kiikarilla siihen asti, kun myrsky meidät erotti Gotlannin leveysasteella toisistamme.
— Hyvä on, Sigurd, me saamme tiedustelujenne päätöksen johdosta lohduttaa itseämme sillä, että epäilykseni päämiehen persoonan suhteen ovat nyt kokonaan haihtuneet.
— Oletteko vakuutettu siitä, kapteeni, että hän juuri on se mies?
— Olen, vastasi Vanloo, — minä olen vakuutettu siitä, vaan iloa ei se sanottavasti minulle tuota…
— Mitenkä niin?
— Koston käsi on hervahtunut, sillä se ei voi pahantekijää saavuttaa musertamatta kahta viatonta päätä.
— Minä luulen ymmärtäväni, mitä te tarkotatte…
— Mutta muutoin, ystäväiseni, sanoi Vanloo ja painoi otsan kätensä varaan, — muutoin tiedät hyvin, ettei syynä tänne tulooni ollut kosto, vaan kokonaan muut tunteet. Nuoruuden hehku on sammunut povessani, kuohuvat kiihkot tyyntyneet lepoon. Jos olisin tänne tullessani kohdannut sen miehen, jota muinaisina onnettomina päivinäni niin usein kirosin, jos olisin kohdannut hänet arvollisena kansalaisena ja hyvänä perheenisänä, jos olisin havainnut hänen sulostavan sen ainoan naisen päiviä, jota minä rakastin, niin no, olisin silloin ojentanut hänelle sovinnon kättä ja poistunut iäksipäiviksi. Olisin tuntemattomana lähtenyt pois ja uudestaan heittäytynyt elämän temmellykseen… Sigurd, ne varmat tiedot, jotka hänestä sain, pakottivat viimeisenkin unelmani haihtumaan. Minä olen nähnyt vaimonkin ja saan pian tietää, ovatko ne aavistukset tosia, jotka hänen surulloiset kasvonsa sielussani herättivät.
— Ja jos niin tapahtuu, kapteeni?
— Silloin on toimittava, mutta millä tavalla, se ei riipu yksistään minusta. Minä tunnen liiaksi elämää, etten voi uskoa ihmisten kykenevän erehtymättä suunnittelemaan. Ihminen voi vaan käyttää hyödyksensä tuulta, jonka onnetar sallii puhaltaa. Suunnitelmien tekeminen ja niiden tyhjiin raukeaminen on meidän osanamme… Sigurd, kuinka väkeni voi?
— Hyvin, herra kapteeni. He toivovat vaan saada puhua kanssanne ja puristaa kättänne.
— Sano heille terveisiä minulta ja pidä vaari, että he ovat minä hetkenä hyvänsä valmiit.
— He kertovat ylvästellen nähneensä teitä Tukholman kaduilla maan isoisinten ja oivallisinten parissa ja valittavat sitä, ettei heidän teidän käskystänne sallita kohottaa teille hattuansa. Kuinka suuresti he rakastavat ja ihailevat teitä, kapteeni!
— Minä tunnen heidät.
— Kapteeni, sanoi Sigurd ja katsoi tutkivasti Vanloota silmiin, — te näytätte minusta olevan joksikin synkällä mielellä tänään.
— En, minä olen kaltaiseni. Mutta mieli on meren laatuinen: tyynellä ei sen laineet keiku… Ystäväiseni, minä kävin synnyinseuduillani ja palaan nyt sieltä; olen kotvan levännyt matalaisen harjahirren alla, jossa nuorukaiseksi vartuin: tunsin sammalen tuvan salvoksissa, ruohot sen turvekatossa; tunsin sen pellon, jota kynnin, halavat, jotka mulle kalveen soivat; olen taas seisonut sen yksinäisen tammen vieressä, johon nojasin, kun pimeinä syysiltoina tuijotin lemmityiseni ikkunasta loistavaan kynttilänvaloon; olen polvistunut isäni hautakummun ääressä vähäisellä kirkkomaalla … minä tunsin tuon kummun harvat turpeet sen ympärillä olevien uusien hautojen joukosta … mutta rakkaimmistani en ole jälkeä tavannut. Kukaan ei tiennyt, minne he muuttivat; vanha pappi oli kuollut, eikä kirkonkirjat ilmaisseet mitään… Vaan olkoon tästä jo kylliksi! sanoi hän muuttuneella äänellä. — Minun on jo aika lähteä. Sinä palaat Tukholmaan ja aukaset siellä nämä paperit — (Vanloo antoi hänelle sinetillä varustetun paperikäärön) — ne sisältävät määräyksiä sinulle ja miehistölleni. Niistä rahoista, jotka viimeksi jätin, luulen sinulle riittävän vielä kuukaudeksi…
— Kahdeksi, kapteeni… Mikä se oli?
Sigurdin puheen keskeytti pistoolin laukaus, joka pamahti puhelevien läheisyydessä, ihan niinkuin jossakin likeisessä huoneessa. Tuokio sen perästä kuului raskaita askelia portaissa ja ovi temmattiin auki; majatalonisäntä ja tämän takaa joukko hämmästyneitä, uteliaita itägöötiläis- ja smoolantilaisnaamoja tirkisti sisään, mutta katosivat heti taas. Koko seurue, isäntä etumaisena, töytäsi sen jälkeen toisen — pääty huoneen oven luo… Vanloo ja Sigurd seurasivat virran mukana. Viimemainittu ovi oli sisältäpäin lukittu, mutta Klaus majatalonisäntä potkasi sen auki, ja niin riennettiin sisään ovenpirstaleiden ylitse.
Isäntä ja talonpojat seisoivat typertyneinä näyn edessä, joka täällä heitä kohtasi. Huoneen ainokaisella pöydällä palaa lekutteli kynttilänpahainen, vieressä kolme viinapulloa ja vesiastia, ja sängyn vieressä venyi mies, kasvot ylteistään veressä. Onnettomalla oli vielä pistooli kädessään; hän ponnisteli nähtävästi, vaikka turhaan, kohottaakseen kättänsä, että olisi saanut toisen luodin ammutuksi rintaansa tahi kasvoihinsa.
Vanloo riensi luokse, tempasi tuntemattoman kädestä pistoolin, kaatoi veden astiasta hänen päänsä päälle, kuivasi nenäliinallaan pään ja tarkasti tottuneella silmällä haavaa.
Se ei ollut kuolettava. Kaikki kolme viinapulloa oli mies juonut, jotenka käsi oli pettänyt kun hän aikoi surmata itsensä.
Sigurd käski uteliaat töllistelijät, niiden joukossa isännänkin, ulos ovesta, ja kuiskasi Vanloolle, auttaessaan tätä sitomaan haavaa:
— Kapteeni, minä tunnen tämän miehen kasvoistaan. Kuinka ihmeellistä!
Kohtalo on saattanut käsiimme yhden niistä, joita etsimme…
— Mitä? Oletko varma siitä?
— Voiko erehtyä näiden naarmuisten, punapartaisten, kummallisten kasvojen suhteen? Mistä luulette niiden vertoja löydettävän koko maailmassa? Vai luuletteko että voisi ne unhottaa, nähtyään sellaisissa olosuhteissa kuin minä ne näin? Kautta elämäni, se on tuo nuoruudestaan asti Länsi-Intian kulkuvesillä hyvin tunnettu vanha merisissi Ruys ja, kun hänet viimeksi näin, alipäällikkö siinä merirosvoaluksessa jota etsimme…
— Sigurd, sanoi Vanloo hetken tuumittuaan, — sinä jäät tänne ja otat miehen huostaasi. Hän ei saa päästä käsistämme … ei mistään hinnasta. Turvaa kultaan, uhkauksiin, keinoihin minkälaisiin hyvänsä! Hän on vallassamme ja on auttava asiaamme. Ja käskyn minulta saatuasi on sinun tuotava hänet minun tyköni.
— Niinkuin käskette, kapteeni. Omatunto on kait herännyt ja soimauksillaan saanut Ruys vanhuksen kyllääntymään elämäänsä.
— Tottakai se niin on. Ole yhtäkaikki varova äläkä säikytä miestä, ennenkun hän toipuu voimiinsa! Parasta on, että ensialussa olet näyttäymättä ja annat majatalonväen häntä hoitaa. Maksa heille auliisti ja toimita niin, etteivät he hänen itsemurhayrityksestään hiisku niin mitään. Minä en soisi asiasta pidettävän tutkintoa… Ja nyt hyvästi, ystäväiseni! Minulla on vielä huomenna paljo toimitettavaa.
Vanloo lähti, ja puheltuansa Klaus majatalonisännän kanssa kahdenkesken, sill'aikaa kun tallirenki satuloitsi hänen upean ratsunsa, nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.
IX.
Salaisuuksien uuni.
Ylläolevalla nimellä kutsuivat kullantekijät työpajojaan, joihin moni heitä sulkeutui suurimmaksi osaksi eliniästään uhratakseen himolle, jolle äärimäiseen huippuunsa kiihottunut peliraivo tuskin veti vertoja.
Jos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa ilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään: auringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta, suloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen houkuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt, oli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan, hiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa elonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä kuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin päivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se, olisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän sittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.
Mies uhrasi varoistansa viimeisenkin rovon tuolle himolle ja olisi ehkä laskenut lastensa sydänverenkin sulattimeen, jos olisi toivonut askeltakaan lähemmä arvoituksen ratkaisua sillä pääsevänsä.
Vanhus odotti tuskalla elämänsä loppua, koska pelkäsi suuren salaisviisauden jäävän häneltä keksimättä, tuon viisauden, jonka etsimiseen hän oli tuhlannut nuoruutensa ja miehuutensa voimat.
Tuo kauhea himo, joka luultavasti jo historian huomenella heräsi eloon ensimäisen sivistyskansan keskuudessa, joka käytti kultaa vaihtovälineenä ja arvonmittarina, nieli vuosituhansien kuluessa ihmiskunnan jaloimpia voimia. Ne sukumme keskuudessa harvakseltaan heränneet henget, joilla oli halua ja voimaa pyrkiä korkeihin, etäisiin päämääriin sekä elämän tavallisista iloista kieltäymällä antautua luonnon ja ihmiskunnan arvoituksien tutkimiseen, — nämä henget luopuivat uutterasta työstään, joka jättiläisaskelin olisi jouduttanut edistyksen kulkua ja korottanut meidät, nykyajan ihmiset, sellaiselle asteelle, jonka jälkeläisemme saavuttavat vasta vuosisatojen perästä, — luopuivat tuosta siunausta tuottavasta uutteruudestaan, uudestaan ja yhä uudestaan koetellakseen jo lukemattomia kertoja koeteltua taitoa tehdä kultaa.
Älköön luultako näiden kokeiden aiheutuneen typeryydestä tahi taitamattomuudesta! Kullantekijät olivat aikakautensa sivistyneimpiä miehiä; he ajattelivat terävästi ja loogillisesti. Me teemme tulikivestä ja elohopeasta ominaisuuksilleen aivan uudenlaisen aineen: sinuuperin; alkemistat toivoivat niinikään erilaisia aineita toisiinsa yhdistämällä saavansa kultaa. Vielä ei oltu siihen vakuutukseen päästy, ettei kulta ole erilaisista aineista yhdistetty. Mutta jos vastaisuudessa keksitään keinoja, joilla monia nykyään jaottomiksi luultuja aineita voidaan hajottaa eri aineosiin, niin kukapa takaa elleikö kullantekotoiveet elvy uudestaan, sittekun flogistinen systeemi ja varsinaisen kemian ilmestyminen kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla saattoivat ne raukeamaan?
Sananlasku sanoo, ettei ole mitään pahaa, josta ei samalla olisi jotakin hyvää, ja tätä väitettä voidaan soveltaa alkemiaan. Sen harjoittajat tekivät hyödyllisiä, heille itselleenkin odottamattomia havaintoja, mutta tämän lisäksi karttui heidän lukemattomista kokeistaan se runsas kokemus, josta ihmiskunnan hyväntekijä, kemia imi äidinmaitonsa.
Ja kuinkapa suurenmoinen olikaan tämä intohimo tarkotuksiltaan! Kuinka hurmaava olikaan toivo voida, tämän suuren viisauden perille päästyä, vaikuttaa yksityisten, kansojen ja valtioiden, jopa koko ihmiskunnankin kohtaloihin! Tämä salaisuus vallassaan saattoi hekkumoitsija hankkia itselleen kaikkia huveja, joita hienostunein nautinnonhalu voi kaivata; sillä saattoi kunnianhimoinen toteuttaa irstaimmat haaveilunsa; sillä isänmaanystävä perustaa maansa maailmanvallan, kansalaisvapauden intosa harrastaja kukistaa sortovallan, ihmisystävä kuivata tuhansien kyyneliä.
Tahdomme saattaa lukijan Sjövikin salaperäiseen tornikammariin. Rautaovi siinä sivurakennuksessa, jossa tuo kammari sijaitsee, on hiljattain kääntynyt saranoillaan ja kaksi miestä astunut sisään. He nousevat lyhdyn valossa kapeita kiertoportaita, joiden päässä on pieni ovi, tehty paksuista tammilaudoista. Sekin avataan ja miehet astuvat Salaisuuksien uuniin.
Lyhdyn lekuttava liekki valaisi ympäristöä, joka olisi ansainnut tulla Rembrandtin siveltimellä maalatuksi. Osan huonetta täytti seinää vasten seisova uuni, jossa oli useita aukkoja, niistä kaksi ahjoiksi laajentuvaa ja palkeilla varustettua. Uunin eri osastot olivat yhteydessä keskenään torvien kautta, joista toiset olivat raudasta, toiset tulenpitoisista tiileistä. Uunin luona nähtiin pumppulaitos, jolla kävi nostaminen vettä tornikaivosta seinään kätkettyä torvea myöten. Vasemmalla seisoi aimo kaappi, jossa paitsi hyllyjä pulloineen ja tölkkeineen oli vähäisiä rasioita, täynnä kivennäisaineita ja alkemistisia seoksia. Erehdyksen välttämiseksi olivat kaikki, sekä tölkit että arkut, varustetut planeetillisilla tahi kabbalistisilla merkeillä tai ainoastaan asiaan perehtyneiden tajuttavilla nimillä, niinkuin Proteus, Vanha Aatami j.n.e. Oikealla nähtiin toinen, kirjoja ja käsikirjoituksia sisältävä kaappi, ja tämän kohdalla sohva ja pöytä, jolla alkemiallisia teoksia oli levällään. Pitkin seinämiä oli ryhmittäin tislaimia, kolveja, sulattimia ja mitä eriskummaisimpia konekaluja. Tuolta ja sieltä irvisteli seiniltä pääkalloja tai roikkui moninaisten eläinten luurankoja; sillä alkemistat turvautuivat viisasten kiveä hakiessaan sekä elimettömään että elimelliseen luontoon.
Päivänvalo ei ollut paistanut vuosikausiin tähän huoneeseen, ellei jonkun uteliaan säteen ollut onnistunut salaa hiipiä sulettujen ikkunaluukkujen välitse sisään.
Toinen sisäänastuvista miehistä pani tulen katosta riippuvaan lamppuun.
Sen valo vipisi Draken ja Vanloon kasvoilla.
— Tämä on työkammioni, sanoi Drake; — minä pidän itseäni onnellisena, että olen voinut avata sen teidänlaisellenne miehelle.
— Silmäys tähän huoneeseen vakuuttaa minua siitä, lausui Vanloo, — että olen teissä tavannut miehen, joka innolla ja tarmolla on antaunut tieteiden tieteen tutkimiseen. Pidän itseäni yhtä onnellisena tuttavuutemme johdosta kuin tekin. Kauanko olette näitä opinnoita harjoittanut?
— Aina nuoruudestani pitäen. Ne vuodet, jotka oleskelin yliopistossa, käytin tieteen valmistaviin tutkimuksiin; silloin tutustuin sen teoriaan, mikäli minun oli mahdollista löytää kelvollisia lähteitä näille opinnoille. Minä tuomitsin itseni itsekiduttavan erakon kieltäymyksiin ja käytin isäni lähettämistä rahoista niin paljon kuin suinkin, hankkiakseni noita tarvittavia kirjoja, joista usein sain maksaa niiden painon puhdasta kultaa. Isäni kuoltua vasta olin tilaisuudessa tehdä kokeita, vaikkei niin suuressa määrässä, kuin olisin toivonut.
Draken puhellessa silmäili Vanloo hänen kirjavarastoaan, jossa oli runsaspitoinen kokoelma alkemiallisia kirjoitelmia: siinä oli teoksia Albertus Magnukselta, Libariukselta, van Helmontilta, Arnold de Villanovalta, Basilius Valentinukselta ja Theofrastus Paracelsukselta, sekä uudempia teoksia Thurneysenilta, Glauberilta, Brandtilta y.m.
— Mutta ryhtykäämme nyt, teidän luvallanne, toimeen! sanoi Drake. — Yölliset hetket ovat lyhyet. Käskekää te, ja minä olen tekevä sen mukaan!
— Niin, miksei, — minä tahdon vaan ensiksi tarkastaa kuinka uuninne on rakennettu.
Älykkäitä huomautuksia tehden, jotka vaan varmistivat Draken suuria luuloja siitä, että Vanloo oli perehtynyt kullanteon salaisuuksiin, toimitti vieras tarkastuksen.
Vanloo kehui uunia ja osotti Drakelle ahjon, jota halusi käytettäväkseen.
Drake toi sitte kaksi päähineellä varastettua nahkakauhtanaa, suojaksi uunista hohtavaa kuumuutta vastaan. Vetäessään toista kauhtanaa yllensä, sanoi Vanloo, vakavasti silmäillen Drakea:
— Juuri tällä hetkellä muistuu mieleeni tapaus, joka sattui samallaisessa tilaisuudessa kuin tämä. Olin tullut tuttavaksi ranskalaisen alkemistan kanssa ja saanut kutsun tulla hänen laboratoorioonsa. Senkaltaiset kutsut ovat harvinaisia, sillä kutsuttu on joko alempi tahi yhtä etevä taidossa isännän rinnalla, eikä viimemainitulla siinä tapauksessa ole mitään hyötyä vaan pikemmin vahinkoa käynnistä, tahi on hän isäntäänsä etevämpi, jolloinka kutsujan, jos hän vähänkään tuntee ihmisluonnetta, täytyy huomata, että vieras etevämmästä tiedostaan ei luovuta hänelle rahtuakaan. Minä vainusin petosta ja olin varuillani, sillä luja uskoni oli, ettei ranskalainen uskonut enempää kuin mitä itse halusi vakuutuksistani, etten ollut mestari, vaan kuten hänkin, vasta oppilas tuon jalon taidon alalla. Ranskalainen toi, niinkuin te äsken, kaksi työpukua, toisen itselleen, toisen minulle. Mutta kun parhaillaan vedin kauhtanaa päälleni, karkasi isäntä niskaani, tarttui toisella kädellä päähineeseen, jota koetti kietoa pääni ympäri, kohotti toisessa kädessä veistä ja huusi: "Kullan teko-ohje tänne, tahi leikkaan kaulanne poikki!" Mutta minä olin yrityksen suhteen varuillani. Kourasin miestä käsivarresta, aivan niinkuin nyt kourasen teitä…
Vanloo astui askelen Drakea kohden ja tarttui hänen oikeaan käsivarteensa, jota kauhtana varjosti.
— Ja väänsin murha-aseen hänen kädestään, jatkoi hän tyynesti, — ihan niinkuin nyt otan teiltä tämän veitsen.
Vanloo oli todellakin vääntänyt veitsen isäntänsä kädestä. Drake astui askelen taapäin, ja yritti puolusteleimaan, mutta Vanloo lausui:
— Olkaa huoleti, jalo isäntäni! — minä en tee ennenaikaisia johtopäätöksiä siitä, mitä on tapahtunut. Luottamukseni teihin on vielä yhtä luja kuin silloin, kun päätin seurata teitä tänne. Me olemme kullantekijöitä kiireestä kantapäähän. Tuoss' on, — jatkoi hän ja heitti pistoolin pöydälle, — minäkin olen pitänyt varani. Vastatkoot ne toisiaan. Tunnemmehan me toinen toisemme vielä niin vähän! Voisittehan te, kuten moni muu, luulla minua vaaralliseksi seikkailijaksi, jota vastaan tällaisena hetkenä täytyy olla valmiina pitämään puoliaan…
Itse asiassa Draken aikomus ei ollut se, jota Vanloo epäili.
— Mynher Vanloo, sanoi hän, — minä vakuutan, että veitsi sulasta sattumasta joutui käteeni. Minä olen tavallisesti pitänyt sitä tämän kauhtanan taskussa ja…
— Puolustaminen on ihan tarpeetonta…
— Se ei ole tarpeetonta, lausui Drake vilkkaasti, — jos vähintäkään epäilystä on herännyt mielessänne. Jos meidän on sopimusta myöten työskenteleminen yhdessä, täytyy sen tapahtua rajattomalla luottamuksella molemmilta puolin.
— Sitä parempi, jos se vaan on mahdollista! Mitä minuun tulee tahdon koettaa parastani tämän yhtä toivottavan kuin harvinaisen välin aikaansaamiseksi. Ja mitäpä minä muutoin täälläkään tekisin, jos tekotaidon suurin salaisuus olisi jo tiedossani? Mitä hyötyä minulla silloin olisi teidän tiedostanne ja kokeistanne? Ei, herra hyvä, me tarvitsemme kumpikin toinen toistamme … se on yhdyssiteemme!
Drake ojensi Vanloolle kätensä. Vanloo ei ollut ymmärtävinään temppua; sen sijaan että olisi antanut kättä, ojensi hän Drakelle pistoolinsa lausuen:
— Minä jätän teille tämän luottamukseni vakuudeksi. Se on kallisarvoinen ase, ettekä sen vertoja usein tapaa. Ryhtykäämme nyt toimeen!
Uuni pantiin lämmitä. Ahjoon asetettiin sulatinkuppi, johon vähävähältä pantiin erilaisia kivennäisiä ja kemiallisia valmisteita, jotka sitä ennen Vanloon määräyksestä tarkoin punnittiin. Vanloo seisoi tiimalasin edessä ja näytti tarkasti katselevan kutakin putoavaa hietaraetta. Tuon tuostakin viittasi hän Drakelle, milloin seokseen oli lisättävä noita valituita aineita, joita oli järjestyksessä hänen edessään uunin reunakkeella. Drake teki sitä toisella kädellään, toisella painoi hän paletta. Hän silmäili herkeämättä Vanloota. Ei sanaakaan vaihdettu; kammarissa vallitsi hiljaisuus, jota vain palkeen nariseminen ja ulkoa kuuluvan yötuulen huokailut häiritsivät.
Uunista hohtavan valkean loiste ja sulattimen sisällön vaihtelevat värivälkkeet kuvastuivat Draken kalpeille, teräväpiirteisille kasvoille, joita nahkapäähine puoleksi varjosti. Puku, mikä hänellä oli päällään, ja melkein tuskallisen jännittynyt odotus, joka ilmeni koko hänen olennossaan, suli sopusointuisesti ympäristön salaperäisyyteen.
Takan valo, yhtyneenä lampun valoon, muodosteli paikottain kirkkaampia valopaikkoja, joiden lomissa oli hämärämpiä kohtia, mutta muualla huoneessa vallitsi kiukaan ja asuinkalujen haaveellisista varjoista syntynyt pimeys.
Hiljaisuus kesti useita minuutteja. Kun viimeinen keitos oli kaadettu sulattimeen, lähestyi Vanloo uunia, silmäili tarkasti sulavaa ainejoukkoa, palasi pöydän ääreen, aukasi kauhtanan ja otti ihokkaansa taskusta pienen hopeapullon.
Siitä kaadettiin pienempään lasiastiaan kolme neljä aivan väritöntä tippaa.
Nyt otti Vanloo ennalta tarkasti punnitun määrän elohopeaa, heitti sen sulattimeen ja kaasi heti sen jälkeen seokseen tuon värittömän nesteen. Draken katseet olivat seuranneet hänen kätensä jokaista liikettä ja kiintyivät sitten sulattimeen, jossa erilaiset elementit näkyivät yhtäkkiä joutuneen tuimaan temmellykseen. Seos kiehui ja heitteli hehkuvia kipunoita yltympärilleen.
Vanloo otti uunin nurkasta puisella kahvalla varustetun metallitangon, veti nahkapäähineen alas silmilleen, ja rupesi tangolla hämmentämään sulatinta.
Minuutin ajan hämmennettyänsä keskeytti hän vaitiolon seuraavin sanoin:
— Ensi näytös on nyt loppunut. Me voimme vetäytyä takasin, sillä näytelmän jatkumisesta pitävät nyt huolta ne voimat, jotka olemme herättäneet eloon.
Vanloo poistui uunin luota, heittäytyi sohvaan ja pyyhki liinalla hikistä otsaansa.
Mutta Drake jäi vielä ahjon eteen seisomaan. Sietämätön kuumuus oli nostanut hänen muutoin kalpeille kasvoilleen luonnottoman punan, ja hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan; mutta hänen katseensa oli ikäänkuin lumottuna kiintynyt sulattimeen. Joka kerran, kun värit siinä vaihtelivat, oli hänen mielestänsä kuin jos uusi esirippu olisi kohonnut salaisuuksien salaisuuden … sen arvoituksen edestä, jonka selitystä hänen sielunsa kaipasi. Tuolle silmien hehkulle oli jotakin sukua se värien välke, joka ilmaisi tuota erikois-luonnoneloa siinä pienoismaailmassa, jonka toisillensa läheiset tahi vastaiset elementit ihmiskäsi oli tänne eri haaroilta yhteen saattanut.
— Kuinka kauan viipyy ennenkun saamme nähdä tuloksen? kysyi hän verkalleen.
— Neljännestunnin. — Siihen asti vaaditaan teiltä kärsivällisyyttä.
— Kärsivällisyyttä! toisti Drake ja poistui vihdoinkin ahjon äärestä. — Mitä on neljännestunti sille, joka vuosikausia on odottanut … sille, jonka on täytynyt henkensä hienoimmista hermoista lakkaamatta punoa uusia jänteitä kärsivällisyyden jouseen, kun entiset ainaisesta jännityksestä ovat katkenneet? Oletteko te kullantekijä ettekä sittenkään ole tuntenut sitä kiihotusta, joka yöt päivät häiritsee ruumiin ja sielun lepoa? Ettekö minun tavallani, yövalvonnan, työskentelemisen ja onnistumattomien kokeiden uuvuttamana ole kääntynyt sulattimen luota pois, halataksenne jo seuraavana silmänräpäyksenä sinne takasin?… Puhun teille siten syystä, että teidän on täytynyt kokea samaa kuin minun… Mutta te ette koskaan, herra, ette koskaan ole tuonut, ettekä koskaan voi tuoda tälle Molokille niin suuria uhria, kuin minä olen tuonut!
Vanloo arveli ymmärtävänsä mitä näillä sanoilla tarkotettiin.
— Minä olen ruhtinaan varat sille uhrannut, sanoi hän. — Oletteko te uhrannut enemmän?
— Enemmän! vastasi Drake melkein juhlallisella äänenpainolla, ja tempasi nahkapäähineen jylhiltä kasvoiltaan. — Minun tunnuslauseeni on: Aut Caesar aut nihil [kaikki tai ei mitään]. Olen pääsevä joko onnen korkeimmille kukkuloille tahi syöksyvä kadotuksen syvimpään syvyyteen… Tässä, jatkoi hän, ottaen edessään olevan pöydän alta pullon ja pikarin, — tässä on eteläisen taivaan alla tuleentuneita rypäleitä, joita lämpöisempi aurinko on säteillänsä lämmitellyt! Juokaamme, mynher Vanloo! Näillä nesteillä virkistän minä yöllisinä hetkinä veltostuneita hermoja, rohkasen lannistuvaa mieltä. Mynher Vanloo, juokaamme me kahden, te ja minä, samasta sarkasta, niinkuin juomme elämää ja kuolemaa samasta tiedonlähteestä.
Drake täytti pikarin reunoja myöten ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kaikesta näkyi että hänen mielensä oli kovasti jännityksissä … kenties oli se hänen tavallinen tilansa, vaikka hän salaisen verstaansa seinien ulkopuolella osasi sen ilmauksia tukehuttaa.
Vanloo sanoi jotakin syyksi, jonka nojalla hänen, isäntänsä mieltä pahoittamatta, sopi kieltäytyä tarjottua viiniä nauttimasta.
— Minun täytyy todellakin ihmetellä teitä, sanoi hän, — nähdessäni millä rajattomalla innolla te olette antautunut täydellisyyden tinktuurin etsimiseen, ja kuitenkin voitte tätä jaloa intohimoa järjellänne hillitä, milloin toiset toimet vaativat huomiotanne. Harvat tovereistamme siihen pystyvät. Te teette ulkomaanmatkoja, viljelette maitanne; sanalla sanoen: te elätte hiljaisen työpajanne seinien ulkopuolellakin…
— Entäs te? lausui Drake. — Ettekö te ole yhtä innokas tutkija kuin minäkin? Ja kumminkin elätte te suuressa maailmassa; kukaan ei aavistaisi teidän salaisia oppeja tutkivan!
— Ajatukseni ovat sentään harvoin niistä kaukana.
— Mistäpä tiedätte elleikö minunkin laitani ole aivan sama? jatkoi Drake, juoden taas pikarillisen viiniä. — Mistäpä tiedätte, eikö minunkin matkojeni ja puuhieni tarkotuksena ole ollut uuden syötin hankkiminen täyttymättömään sulattimeen? Mutta minulla on kumminkin korkeampi päämaali kuin se. Mitä on kulta muuta kuin keino hallita koko maailmaa? Minun elonvaiheitani on ennustettu: olen luotu käskemään, kukistamaan, musertamaan tahi itse sortumaan… Ja sitä ei ole ainoastaan tähdet ennustaneet; minä tunnen sen omassa povessani.
— Te olette eriskummainen mies, jalo isäntäni. Kohtalo ei nähtävästi ole sallinut teidän joutua oikealle paikallenne.
— Onko kohtalokin valta, joka kulettaa meitä kaikkia talutusnuorassa? Vai eikö tarmokkaat henget voi sen kulkua ohjata? Eikö sen tuomiopäätöksiä tehdä juuri mahtavain omissa aivoissa? Me saamme nähdä… Mutta onpa jo aika katsoa, onko tuli ahjossamme halukas jättämään käsiimme arvoituksemme kultaista avainta. Tai mitä te sanotte?
— Jo on aika. Nostakaa sulatin tulelta ja tarkastakaa sisältöä?
— Oletteko vakuutettu kokeen onnellisesta tuloksesta?
— Olkaa huoleti: minä tiedän minkä voimaista rabbi Chisdai ben
Israelin tinktuuri on.
— Saammepa nähdä! sanoi Drake juhlallisesti ja meni ahjon luo. Hän nosti sulattimen tulelta ja katseli hengittämättä. Sitten otti hän vähäiset pihdit ja kaiveli niillä tuhkassa ja pohjaporossa, kunnes tapasi kiinteän möhkäleen, jonka hän pihdeillä nosti sulattimesta ja pisti veteen. Kimpaleen jäähdyttyä tutki hän sitä kuumeentapaisella kiihkeydellä ja virkkoi:
— Se on kultaa!
— Minä onnittelen teitä ja itseäni siitä, sanoi Vanloo, — että olen poistanut epäilyksenne ja antanut teille uutta voimaa työskennellä yhdessä minun kanssani tieteemme alalla. Me tiedämme nyt, että arvoitus on kuolevaisten ratkaistavissa, ja me olemme tutkimuksillemme saaneet lähtökohdan, jota ennen tätä ei ole yhdelläkään alkemistilla ollut,
— Ja tässä, sanoi Drake, ottaen hopeapullon, — tässä pikkusessa pullosessa piilee suurin kaikista maailman salaisuuksista! Sen värittömissä pisaroissa virtailee planeettimme aineosien jaloimmat aineet, versoo meidän maapallomme neitsytkukka! Siinä ovat yhteenkoottuina muutamat maanpinnan harvoista ikirahduista, jotka ovat säilyttäneet alkuperäisen puhtautensa, joihin ei ole sekottunut katoovaisten olentojen tomua, joita ei veri eikä kyynelet ole kostuttaneet.
— Mutta, jatkoi hän, — mikä oli syynä, ettei rabbi Chisdai ben Israel, jolla tuo suuri salaisuus oli tiedossaan, tullut onnelliseksi ja mahtavaksi?
— Oi, sanoi Vanloo, — te ette ole tarkemmin miettinyt mikä vaara samalla uhkaa tuon salaisuuden tietäjää: sen huomaan kysymyksestänne. Ettekö te tajua sitä, että todellinen kullantekijä on siinä tuokiossa henkiheitoksi julistettu, kuin hänen kullantekotaitonsa tulee tiettyviin? Rikkaat ovat hänen verivihollisiaan, sillä heidän rikkautensa perustuu siihen, että heidän käsissänsä on kultaa, vaan että sitä muilta puuttuu; kullan arvo laskeutuu suhteellisesti kullan enetessä, ja jos kullantekotaito tulee yleisemmin tunnetuksi, pitää aarteiden, joita ahneet hautovat, tuhkaksi muuttuman. Köyhät taasen ajaisivat takaa kullantekijää, niinkuin villipetoa; he tunkeutuisivat hänen makuukammioonsa ja vaatisivat, veitsenterän hänen kurkkuansa hivellessä, että hänen pitäisi ilmaista taitonsa. Hän on hukassa, ellei se kuningas tahi ruhtinas, jonka maassa hän asuu, ota häntä suojaansa; mutta niinpä hän sitten saakin tuota suojaa nauttia jykevien muurien sisällä kaukana vertaisistaan; siellä täytyy hänen ikänsä kaiken työskennellä, saadakseen suojelijansa rahastohuoneen täyttymään, ja muut kuninkaat ja ruhtinaat, peljäten tämän paisuvaa valtaa, koettavat saada lukkojen taakse salvatun inhalla surmalla pois päiviltä. Paraiten käydessä on ilmisaadulla kullantekijällä odotettavana elinkautinen vankeus tornissa, jonka portilla salamurhaajat väijyvät. Kaiketi jo ymmärrätte miksi rabbi Chisdai ben Israel pelkäsi herättää huomiota. Olen jo ennen maininnut, millä tavalla tinktuuri joutui minun käsiini. Kauppamatkoillaan oli rabbiini uskaltanut edetä Espanjan sisämaahan. Inkvisitsioonin terävä silmä keksi kuitenkin hänen valepukunsa ja äijävanhuksen olisi hukka perinyt seuraavassa autodafeessa, jollei kaikkivaltias kulta olisi auaissut hänen vankilansa oven ja tuhansien vaarojen läpi murtanut hänelle tien Cadiziin, jossa hän pelastui pakenemalla laivaani. Minä lupasin viedä hänet Hollantiin, meidän ajan israelilaisten luvattuun maahan. Kun hän merellä sairastui ja tunsi kuoleman lähestyvän, ilmaisi hän minulle, mitä merkillistä nestettä nämä kaksi hopeapulloa sisälsivät ja antoi ne minulle, palkitakseen hänelle osottamaani apua. Mutta itse liuoksen valmistustapa, kullanteho-ohje, on salaisuus, jonka hän vei muassansa vaipuessaan hautaansa aaltojen alle.
— Kun ette kiristänyt häneltä tuota salaisuutta!
— Mitä sen tarvitseisi peljätä, jonka haudanovi on avoinna? Eikäpä kidutuksista sitäpaitsi olisi mitään apua ollut. Hän sanoi mulle vähää ennen kuolemaansa: "Minä olen päässyt alkemian päähän asti: minä olen adepti. Mutta kuolema on painava sinetin salaisuuteeni. Jos sen antaisin ilmi, olisin kansalleni kiroukseksi ja tekisin sille enemmän vahinkoa, kuin kaikki kansain hirmuhaltijaat, Nebukadnezarista nykyisiin asti ovat tehneet. Sillä hajalle tuomitun kansani voima ei nyt ole keihäissä ja sotavaunuissa: kilpi, jolla se torjuu vihollisensa nuolia, lankku, jolla se huljuu kohtalon kuohuissa, uusi Siioni, jonka se on filistealaisia vastaan rakentanut, on kulta. En tahdo maanpakolaiselta riistää sitä sauvaa, jonka nojassa hän liikuskelee matkallaan sydämettömien muukalaisten keskellä, minä en tahdo laskea kivillä peltoa, jossa yksistään isieni vilja voi oraalle nousta ja edelleen kehittyä. Taitoni on kuoleva minun kanssani"… Ja nyt leikkivät polyypit meren pohjalla sen pääkallon kanssa, jonka sisällä tuo suuri tehtävä ratkaistiin. Meidän toimeksemme jää koettaa yhä uudistuvien kokeiden kautta päästä selville siitä, mitä aineita rabbiinin tinktuurissa on. Ja juuri sitä tarkotusta varten minä mielihyvällä käytän tietojanne ja aikaanne hyväkseni. Minun aikani kuluu tarkoin moninaisissa toimissa: minä joudan ainoastaan ohjaamaan tutkimuksianne ja pitämään niitä senverran silmällä, kuin omia tarkotuksiani varten katson tarpeelliseksi. Minä aion usein käydä talossanne, olematta silti joka päivä osallisena työssänne näiden seinien sisällä. Te ymmärrätte siis ajatukseni.
— Ymmärrän, vastasi Drake. — Ja kulungit näitä kokeita varten…
— Suoritamme yhdessä … puolet kumpikin!
— Ne nousnevat suuriin summiin…
— Luultenkin. Me saamme tarkemmin lasketuksi ne sitten, kun olemme ensi tutkimuskokeemme tehneet. Olette kait tyytyväinen välipuheeseen?
— Olen, vastasi Drake miettiväisenä ja lisäsi itsekseen:
— Jos omaisuuteni häviää yrityksessä, niin on valtiokeikaus hankkiva minulle uuden. Ja jos valtiokeikaus menee mitättömiin, niin no, silloin kuolen mestauspölkyllä tahi pelastaun merelle…
Vanloo riisui nyt alkemistikauhtanan, sanoi hyvästit isännälleen, ja kulki tämän saattamana kiertoportaita alas eräälle takaportille, jonka kautta hän poistui yön pimeyteen. Hänen hevosensa odotti häntä eräässä torpassa, vähän matkaa herrastalosta.
Mutta Drake palasi tornikammioon, istui entiselle paikalleen vanhaan sohvaan, missä hän niin usein oli yöllisinä hetkinä lukenut alkemiallisia kirjoitelmia, ja otti esille muutamia valtakunnan-neuvos Pentiltä ja muilta salaliittolaisilta tulleita kirjeitä. Hän oli lukenut ne jo ennen, mutta tarkasteli niitä läpi uudestaan, antautuakseen hänelle niin mieluisten haaveilujen valtaan. Hän nojasi kalpean, ennen aikojaan rypistyneen otsansa käteensä ja istui siinä etukumarassa, kunnes lampun aleneva liekki viimeisen kerran hulmahdettuaan sammui ja jätti hänet pimeään. Hän nousi ylös, veti luukun kammarin ainoan ikkunan edestä syrjään ja tähysteli tähtitaivasta, joka niin hänelle kuin useimmille hänen aikalaisistaan oli kuin jokin salaperäinen kirjoitelma, jonka loistavista kuvakirjäimistä kuolevaisten kohtalot voitiin selville saada. Hänen silmänsä seurasi kotvasen Saturnusta, joka punertavalla, onnettomuutta ennustavalla valolla loisti taivaanrannalla Härän tähdikössä, kunnes se säkenöivän Aldebaranin vierellä häipyi metsän taakse lännessä. Hän työnsi jälleen luukun ikkunan eteen ja palasi, lyhtyyn tulta panematta, makuukammioonsa, väännettyänsä tottuneella kädellä ensin tornin rautaoven lukkoon.
X.
Eräs iltaseura.
Muutamia päiviä oli kulunut Vanloon käynnistä Draken laboratooriossa.
Työhuoneessaan, joka on ajan tyyliin oivasti sisustettu ja koristettu tapauksia Vapahtajan elämästä esittävillä kattomaalauksilla, istuu rouva Agnes Drake pienen tyttärensä Hedvigin kanssa. Agnes rouva kohottaa välistä silmänsä korko-ompeluksesta, joka hänellä on kädessään, vilkaistaksensa kirjaan, josta tyttö nyt äitinsä johdolla opetteleikse lukemaan.
Näissä toimissa viettää Agnes rouva tuntikauden, lyhentääkseen verkkaan kuluvan päivän mittaa. Ja kun Hedvig kyllästyy lukemiseen, kuuntelee äiti hänen jokellustaan ja katselee surulloisesti hymyillen hänen leikkiään.
Ovi aukeni, ja herra Kustaa Drake astui sisään. Sitä tapahtui harvoin. Agnes rouva silmähti arasti miehensä valvomisesta ja mietiskelystä veltostuneihin kasvoihin.
— Minä tulen ilmoittamaan sinulla olevan vieraita, lausui Drake. — Naapurimme, hollantilainen mahtimies Vanloo kunnioittaa meitä käynnillään … ja mikä kenties enemmän ilahduttaa sinua: Signildsborgista saapui vast'ikään reki ja pysähtyi linnanpihaan: ystäväsi vapaaherratar on poikansa ja nuoren neiti Skytten seurassa tullut meille … juuri onnelliseen aikaan, sillä minä olen halukkaampi kuin muulloin näkemään ympärilläni naapureita. Toivoakseni olet sinä yhtä hyvällä mielellä.
Agnes rouva meni vieraitansa vastaan. Vanloo seisoi hänen edessään; hänen ulkomuodossaan ilmeni tavallista kylmää kohteliaisuutta, kun hän kumartaen tarttui emännän käteen, mutta hänen katseensa tunkihe tutkivaisesti emännän silmiin ja Agnes rouvasta oli kuin jos Vanloo olisi tajunnut kaikki hänen sydämensä salaisuudet, lukenut kaikki kärsimykset, jotka hänen sydämensä syitä kalvoivat. Eikä tuo lumoova katse kuitenkaan tuntunut masentavalta; siitä puhui ylevän voimallinen henki, joka tahtoi heikompaansa auttaa kärsivällisesti kantamaan kovan onnensa kuormaa. Agnes ei olisi käynyt hämilleen, ellei nuo silmät samalla olisi elvyttäneet muistoja hänen nuoruutensa ajoilta, muistoja, joita aikojen vaiheet eivät koskaan saaneet tyyten hälvenemään, ja elleivät ne olisi herättäneet aavistuksia, joita todenperättömyydestään huolimatta ei käynyt vaientaminen.
Tästä hämmenystilastaan päästi hänet vapaaherratar Skytte, joka tervehti ystävätärtään suutelemalla häntä poskelle, jonka kautta emännän huomio kääntyi muihin vieraihin. Agnes rouva huomautti, että neiti Maria oli tavattoman kalpea ja kysyi myötätuntoisena, oliko hän terve; mutta neiti Skytte vakuutti iloisena, ettei hän koskaan ollut paremminvoipa kuin nyt. Senjälkeen saattoivat isäntä ja emäntä vieraitaan huoneeseen, joka oli paraiksi niin suuri, että pienehkö seura tunsi siinä hyvin viihtyvänsä, ja jonka kultanahka-tapettia suuressa, renessanssikuvioilla koristetussa rautauunissa leimuava tuli ystävällisesti valaisi. Istuttiin nojatuoleihin, joiden pöyheihin tyynyihin oli kudottu tai kirjailtu kokonaisia maisemia huilua puhaltavine paimenpoikineen ja paimentyttöineen, jotka kanneskelivat sylissänsä karitsoja, kuten erään myöhemmän ajan naiset kanneskelivat sylikoiriaan. Seurapiirissä oltiin vielä yhtä tottumattomia tuoksuvaan teehen kuin kahviinkin, mutta sitä ei kaihottukaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä vielä tunnettu; iloa elähytettiin sensijaan miedoilla viineillä, joita ahkeraan kaadettiin hiottuihin laseihin.
Puhe, joka alussa koski Aadolfin ja Marian matkaa pyryilmassa, vilkastui ehtimiseen. Vanloo jutteli matkaseikkailuja erinomaisen miellyttävästi, neiti Skytte sirotteli niihin leikikkäitä kysymyksiä, Aadolf säihkyvän sattuvia sanasutkauksia; isäntä itse oli niin suopealla mielellä, että Agnes rouva salaa sitä ihmetteli. Mutta tätä iloa viiltelivät väliin ikäänkuin vilunväristykset; pila ei tauonnut, sitä sateli puolelta jos toiselta, mutta oli hetkiä, joina kultakin yksityiseltä, lukuunottamatta herttaista vapaaherratarta ja pikku Hedvigiä, nulous valtasi mielen. Ehkä olivat nämä hetket siten syntyneen sähkövirran ilmauksia, että piiriin oli käynyt ihmisiä, joiden sielut, aina sen mukaan olivatko ne toisilleen läheisiä tahi vastakkaisia, vetivät puoleensa tahi hylkivät toinen toistaan.
Isäntä pyysi sitten neiti Skytteä laulamaan, kun tämän sekä ääni että taito kitaransoitossa olivat hyvin tunnetut Signildsborgin iltaseuroista. Äidin viittauksesta riensi Hedvig hakemaan hänen kitaransa. Maria näpähytti miettiväisenä muutamia soinnoksia ja lauloi sen jälkeen seuraavan laulun:
Unelma.
Kas, kuinka purppuroivat
Kultaiset länsimeren aallot oivat
Ja leikitsevät noilla
Mun muistojeni saaren rannikoilla!
Pullistu, purjeen rinta,
Ja kiidä pitkin valtameren pintaa!
Ne viittaa mulle; ah mä riennän sinne:
Kuin lasna vaivun, laineet, sylihinne.
Kas rannan paadet hohtaa
Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta,
Syliinsä laaksot sulkein
Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein.
Valoa puisto vailla
Uinailee päivänpaisteisilla mailla.
On sulo rauha, hiljaa on kuin taika.
Täss' autuaana uinuu itse Aika.
Ja kukkanurmikoilta
Ja puron helkkeestä ja rannikoilta,
Miss' soiva laine läikkyy
Ja sumuharso hopeainen väikkyy,
Ja seutuvilta, joissa
Hedelmät parhaat paisuu vehmastoissa,
Viittaavat haamut mieleen kiintyväiset:
Mun lapsuuteni menneet ystäväiset.
Ja hän, min kuva riemun
Tuo mulle, kun yö unelmiinsa vie mun;
Hän, jonka muisto saa mun
Uneksimaan, kun päivyt tuo jo aamun,
Hän elää! Povelleni
Pään painaa hän, ja kutrit kutrieni
Saa sekaan sekä taas kuin ennen aina
Ruusuiset huulet huulilleni painaa.
Keralla toisiemme
Kentillä autuaina käyskelemme,
Ja kuten, milloin tuulee,
Kuiskaavan kuutamolla puiden kuulee,
Niin mekin kuiskailemme
Vanhoista muistoistamme, lemmestämme
Ja valastamme, että yhtyisimme
Kuin liekit — ijät' yhteen sulaisimme.
Muistoista menneisyyden
Taas käänny, miete, taistoon nykyisyyden!
Käy myrskyihin maan päällä,
Lepoa taivaista kun sait nyt täällä:
Lepoa hetken vainen,
Kun ketjuun kohtalos oot kuuluvainen.
Pakosta merten taakse matkas taipuu.
Siks' kunnes siipes syvään hautaan vaipuu.
Laulu oli kuohunut Marian sydämestä; sen ilmaisivat sulavat äänet, haaveileva katse, kalpeat posket; ja kun hän vihdoin laski kitaran kädestään, soinnahteli laulunsa kaikuna useamman kuin yhden sydämessä.
Seurassa oli kaksi henkilöä, joissa Marian laulu oli herättänyt aivan yhtäläisiä tunteita. Se oli vienyt heidät takasin heidän elämänsä siihen ajankohtaan, jonka muisto heille oli kaikista pyhin sekä samalla kaikista katkerin, ja joka sen kautta muistutti heitä heidän ensimäisestä onnestaan ja korvaamattomista tappioistaan.
Ne kaksi olivat Agnes Drake ja Vanloo.
Kustaa Drakea oli enemmän miellyttänyt katsella laulajaa kuin kuulla laulua, jonka tunteen hemmittelyä hän ei käsittänyt. Ollen naisellisesta kauneudesta välinpitämätön, tuntui hänestä itsestäänkin kummastuttavalta, että hänen katseensa niin mielellään viipyi nuoressa neitosessa ja hänessä heräsi se usko, että heidän sielujensa välillä, Marian ja hänen, oli sukulaisuutta olemassa; tätä aiheutui hän ajattelemaan katsellessaan laulajattaren puhuvia kasvojen ilmeitä, joista saattoi arvata, että hänelläkin oli tulisia kiihkoja, samankaltaisia, joskin vallan toiseen päämaaliin pyrkiviä kuin katselijalla itsellään. Drake mietti sitä, kuinka löyhä yhteys oli hänen ja hänen puolueensa päämiehen valtakunnan-neuvos Skytten kanssa, ja kuinka luultavaa siis, että tämä tulisi kerran kohtelemaan häntä ikäänkuin pataluhaksi kulutettua työkalua, ellei vahvemmat siteet solmisi heitä toisiinsa.
Mutta hän, jolle Maria salaa oli omistanut laulunsa, hän, jonka piirteet Maria antoi sille armaalleen, joka, laulun sanojen mukaan, oli hänelle kuollut ja joka haaveiluna ainoastaan liiteli Marian luona, hän oli ajatuksissansa kaukana; hänen ajatuksensa olivat Marian sävelten aalloilla valahtaneet viilettämään — Ellin luo. Olipa onni, ettei Marian katse voinut tunkeutua hänen sydämensä sisimpään! Nyt hän ei muuta huomannut, kuin haaveilevan juonteen Aadolfin otsalla … se oli hänen laulunsa vaikuttama, ja ajatus siitä jäähdytti hänen rintaansa, jossa hamasta tuosta kauheasta yöllisestä seikkailusta hurjat kiihkot olivat myllertäneet. Maria oli sinä juhlallisena silmänräpäyksenä, kun hän jo oli elämälle hyvästit heittänyt, ilmaissut salaisuutensa, rakkautensa … mutta Aadolf oli vastannut soimaten, jättänyt unheeseen sanoja, jotka olivat kuolon kylmissä kourissa vielä lempeä hehkuvasta rinnasta lähteneet. Vähemmin ylpeä, vähemmin kaunis ja ihailtu nainen kuin Maria, ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi; ja Maria oli juuri siinä tilassa, jolloin rajaton lempi ja yhtä rajaton viha taistelevat keskenään ylivallasta. Mutta rakkaus oli tähän saakka ollut voimallisempi, sillä vielä kiilui kipinä hänen loppuun palaneen toiveensa tuhkassa.
Kotvasen hiljaisuus oli Marian laulettua seurannut. Sen keskeytti
Vanloo seuraavalla huomautuksella:
— Kertomanne unelma lienee sen kaipuun ilmausta, jota elämän taisteluun antautunut ihminen tuntee, katsahtaessaan takasin siihen aikaan, jolloin sydän uskoo kaikkia ja nuorellinen rohkeus uhmailee koettelemattomia voimiaan. Te, neiti, olette itse vielä siinä onnellisessa iässä. Mutta meidän, iäkkäämpien on vaarallista usein katsella menneisyyteen. Siitä saatu lepo veltostuttaa: me vertailemme sitä, mistä meidän pitää kieltäytyä sen kanssa, mitä on voitettavana, ja silloin voittopuoli tuntuu meistä niin vähäpätöiseltä, että helposti erhetymme arvelemaan koko elämän hukkaan kuluneeksi.
— Olette oikeassa, mynher Vanloo, lausui Drake; — huomautuksenne soveltuu sekä niihin, jotka ovat nähneet loistavien unelmiensa haihtuvan, että kenties vielä paremmalla syyllä niihin, joidenka harkitsemattomat ja mielettömät nuoruuden ensi toiveet ovat toteutuneet.
Agnes Drake painoi surulliset kasvonsa alas.
Vanloo vaikeni ja hänen silmistänsä loisti ikäänkuin uhkaa.
Puhe olisi tyrehtynyt ellei toiset vieraista olisi pitäneet huolta sen jatkamisesta kevyempään suuntaan.
— Nuoruudesta puhuttaessa, sanoi vapaaherratar Skytte, — johtui mieleeni, että pian on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
— Niin on, muutaman päivän perästä täytän kaksikymmentä vuotta.
— Kaksikymmentä vuotta! äännähti Aadolf. — Jopa tuossa on ikää tarpeeksi asti. Ja ensi vuonna samaan aikaan täytät jo yksikolmatta.
— Varsin valaiseva ja turhan viisas muistutus! sanoi Maria nauraen.
— Ja sitä seuraavana vuonna kaksikolmatta, jatkoi Aadolf.
— Minä en ollenkaan epäile laskutaitoasi, kunnon serkku.
— Niinpä se aika menee! jatkoi Aadolf.
— Tulee tahtomattaan ajatelleeksi elämän katoavaisuutta, nuoruuden lyhytaikaista kukoistusta…
— Liian surullisia mietteitä!
— Mutta varsin tähdellisiä, huomautti vapaaherratar; — nuoret miettivät niitä vain liian harvoin.
— Mutta en minä, äiti, vakuutti Aadolf.
— Nuo ajatukset palaavat väkisten mieleeni, milloin vaan näen kukan, perhon, kauniin immen, tai mitä muuta luonto on luonut loistamaan ja katoamaan.
— Surkuttelen sinua, Aadolf, lausui neiti Skytte, — sillä jos niin on, olet kait sinä alati hyvin apealla mielellä, semminkin kesällä, kun päivät päästään näet kukkia ja perhosia.
— Tosin kyllä, mutta hoivakseni ajattelen sitten muuta, esimerkiksi että kukka nauttii auringosta, kasteesta ja ilmasta, ja perho puolestaan kukasta, lainkaan surematta huomispäivästä. He iloitsevat olemassaolostaan, siksi kunnes hallayö heidät korjaa. Toisinpa tyttö parka. Hänen elinikänsä ja kukoistusaikansa ovat, luonnon tavallisen järjestyksen mukaan, keskenänsä eripitkät. Kahdenkymmenen vuoden iässä ovat hänen sulonsa täyden kehityksensä saavuttaneet … muutaman vuoden perästä alkaa niistä ensi verevyys kadota … vielä moniahta vuosi, ja ne ovat vain kauniita jäännöksiä … kuluu sitten taas muutamia vuosia, niin lähentyy hänen muotonsa jo sitä, mitä me muorin nimellä kuvittelemme mielessämme … sitte siirtyy hän ikäjaksoon, jona vanhuus sumentaa silmänloisteen ja uurtelee ryppyjä otsaan. Enempi kuin puoli naisen elämästä sattuu vanhuuden rajojen sisään.
— Syvällisiä mietteitä kerrassaan, sanoi Maria, — mutta luulenpa, ettei sinun tarvitse kauan hakea, löytääksesi hauskempiakin jutunaiheita.
— Nuoren neidon tulee tarkemmin kuin kenenkään muun noudattaa hetken vaarinottamisen sääntöä, jatkoi Aadolf. — Aika rientää, ja mikä hetki on mennyt, sitä lähemmä siirtyy hän sitä rajaa, missä ihailijain luku vähenee, kunnes hän viimein seisoo heidän kaikkien hylkimänä eikä muuta voi, kuin katkerasti soimata itseänsä siitä, ettei tullut ajoissa pitäneeksi onnensa perustamisesta huolta.
— Sinä puhut niin mahtipontevasti, kuin jos pelkäisit itse olevasi neito ja jääväsi tuolle hyljätylle puolelle, sanoi neiti Skytte.
Vanloo puuttui nyt puheeseen ja kääntyi Aadolfin puoleen.
— Tottakai te vaan laskette piloja, nuori ystäväni, sanoi hän, — tahi ovat käsityksenne naisen arvosta ja onnesta peräti hämärät. Toivoisittekohan itse puolisoksenne naista, joka seuraisi hiljan mainitsemaanne sääntöä? — Voisitteko rakastaa neitoa, jonka povesta harkitsematon tunne, huomispäivän huolista häiriintymätön nuoruudenilo, viaton mieli olisivat saaneet väistyä luonnon järjestystä kammoovan kurjan pelon ja kylmän harkinnan tieltä, mitenkä muka hän saisi perustaneeksi niin kutsutun onnensa? Jos tahdotte serkkuanne ja itseänne varten laatia noudatettavaksi otollisen säännön, niin valitkaa tämä, jolla ei ole sitä ansiota, että se olisi teidän itsenne keksimä: "Varjele sydämesi, sillä siitä lähtee elämä!"… Ja teille, neiti, minä vakuutan, että minä olen, tapauksista rikkaan ja vaihtelevaisen elämäni aikana, kohdannut joitakuita, jos kohta harvoja onnellisia ihmisiä, ja että niiden joukossa on myös ollut köyhiä, yksinäisiä ja iällisiä naisia.
Aadolf oli aikeessa laajemmalti selittää, mitä hän edellä oli tullut lausuneeksi, mutta Vanloo, joka oli siksi hienotunteinen, ettei sallinut keskustelun uurtua liian syviin raitioihin, johti sukkelasti puheen muihin asioihin.
Samassa ilmoitti palvelija ruuan olevan valmiin. Seura kokoontui illallispöydän ääreen. Vanloo puheli toisen naapurinsa, vapaaherratar Skytten kanssa, ja osasi puhuessaan niin taitavasti liikkua vanhan naisen ajatuspiirissä, että vapaaherrattaressa vakiintui yhä varmemmaksi se ennakkoinen ajatus, että hollantilainen herra oli miellyttävimpiä miehiä, mitä hän koskaan oli tavannut.
Vapaaherratar halusi nyt tietää Vanloon ajatuksen eräässä asiassa, joka oli pitänyt kovasti vireillä useimpain mieliä, ja varsinkin vapaaherrattaren itsensä, syystä että hän harva se päivä kuuli miehensä ja pastori Svenoniuksen asiasta juttelevan. Semmoisena puheenaineena, päivän seisovana perusaatteena oli noituus. Vapaaherrattaren kysymys käänsi keskustelun heti sille alalle ja kaikki, paitsi Agnes rouvaa ja juuri sitä, jolle kysymys lausuttiin, riensivät ilmi tuomaan arvelujansa ja puolustamaan niitä. Nuori Skytte unhotti kaiken varovaisuuden ja puhui lämpimästi ja perusteellisesti vallitsevia ennakkoluuloja vastaan; Vanloo silmäili elävällä mielenkiinnolla nuorukaista, sillä jos kohta hänen lausumansa mielipiteet ja hänen esiintuomansa syyt meidän päivinämme olisivat joka miehen suusta kuultavina, soivat ne sen ajan ihmisten korvissa rohkeilta ja kummastuttavilta. Kiihkeimmin Aadolfia vastusti hänen kaunis serkkunsa, jota herra Kustaa Drake hartaasti kannatti. Vapaaherrattaren pisti jo katumoiksi, että hän tällaiselle kinastelulle oli tullut aihetta antaneeksi; hän oikein kauhistui poikansa säihkyvää puhetta ja kiitti Luojaansa, että laamanni Juhana ei ollut saapuvilla, sillä Aadolf oli kerran ennenkin, samaa uskoansa saarnaamalla, häirinnyt kotirauhan Signildsborgissa ja saattanut isänsä mielen valtavasti kuohuksiin.
— Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, kärsimättömästi kuunneltuaan Draken vastaväitteitä, — minä vetoan luottavaisesti teidän päätökseenne. Minusta tuntuisi kummalta, ellette te, jonka selvää arvostelukykyä ja korkeata sivistystä minulla on ollut onni tulla tuntemaan, myöntäisi minun olevan oikeassa.
— Kaikesta mitä te olette puhunut, vastasi Vanloo, — tuntuu minusta kummalliselta ainoastaan se, että vetoatte toisten päätökseen asiassa, jonka itse olette lykännyt tutkivan järjen ratkaistavaksi. Te teette sen kautta itsenne syylliseksi siihen auktoriteettiuskoon, jota soimaatte muissa. Minä puolestani en usko muuta kuin yhteen loihtukeinoon syystä, että olen itse kokenut sen voimaa…
— Ja mikä se on? kysyivät useat yht'aikaa.
— Se on vain yksinkertaisesti tenhokalu, jota olen kantanut muassani aina nuoruudestani asti, ja jonka voimasta olen niin vakuutettu, että sen tulee seurata minua hautaan saakka.
— Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, — minä huomaan tyytyväisyydekseni, että tekin olette tavallinen ihminen, jota tähän saakka olen miltei epäillyt; teillä on kuten meillä kaikilla omat vähäiset ennakkoluulonne. Tuo tenhokalu on siis tehnyt teidät haavoittamattomaksi miekkaa ja kuulia vastaan ja on suojellut teitä moninaisissa hengenvaaroissa … vai kuinka?
— Se on tehnyt enemmänkin, ystäväiseni.
— Kertokaa! huusivat kaikki.
— En kerro, vastasi Vanloo, — sen historia on yhtä salainen kuin sen voimakin. Siihen pyyntöön on minun pakko olla suostumatta.
— Emmekö saa edes nähdä sitä? kysyi neiti Skytte.
— Kernaasti, vastasi Vanloo; — tahdon vaan ennakolta sanoa, että ulkopuoli ei vastaa sisällön arvoa. Siinä on se monen muun asian kaltainen.
Vanloo kantoi kaulassaan kultavitjoja, joidenka renkaat peittyivät hänen ihokkaansa alle. Hän aukasi takkinsa ja päästi vitjoista pienen hopeasormuksen, jonka hän ojensi neiti Skyttelle.
Tämä silmäili uteliaana kehuttua tenhokalua ja antoi sen sitten naapurilleen. Täten kulki sormus kädestä käteen ja joutui vihdoin Agnes rouvallekin.
Sillävälin jatkui puhe, eikä kukaan huomannut, että Agnes rouvan kasvot äkisti muuttuivat … ei kukaan paitsi Vanloo, ja tämä tunsi rouvan kädenkin vapisevan, kun hän ojensi tenhokalun takasin sen omistajalle.
Illallinen päättyi, ja kohta sen jälkeen lähtivät Signildsborgin vieraat pois, sittekun Vanloo oli vapaaherrattarelle luvannut piakkoin tulevansa heidän luo käymään. Vanloo sanoi niinikään hyvästit; puristaessaan emännän kättä välkkyi hänen silmistään sanaton kysymys, oliko hänen läsnäolonsa rikkonut sydämen sisällisen rauhan häneltä.
Drake meni laboratoorioonsa ja alkoi, Vanloota odottaessaan, tehdä valmistuksia alkavaa öistä työskentelyä varten.
Ratsastettuaan ulos linnanpihan suuresta portista, oli Vanloo tehnyt kierron, jättänyt hevosensa lähellä olevaan torppaan ja jalkasin palannut Sjövikiin. Erään takaoven kautta, jonka avaimen hän oli Drakelta saanut, astui hän itäisen kylkirakennuksen tornikammioon. Drake lämmitti parhaallaan uunia ja yö kului rabbi Chisdai ben Israelin kultaliuoksen ensi tutkimuskokeessa.