Tyttö rukka, joka ei tiennyt mitä uskoa, iski miltei mieletönnä pelosta silmänsä oveen. Inkeri riistihe samassa irti hänen käsistään ja tyrkkäsi hänet luotaan.
— Hän on pelastettu, musta mies ei nähnyt häntä, jatkoi hän tyynemmällä mielellä. — Hyvä on, päästä minut nyt raudoistani, sinä julma, sinä kivikova hirmulainen! Syökse minut ammottavaan kuiluun! Päätäni huimaa jo … minä tahdon nukahtaa; silloin minun on helpompi, minä en näe syväriä … Pian pian!
— Herra Jumala, auta meitä! Mitä minä teen! huudahti Elli.
— Kuka se puhuu? kysäsi vanhus äkkiä muuttuneella äänellä.
— Minä se olen, äiti parka. Ei kukaan muu kuin Elli. Rukoilen että Jumala lohduttaisi meitä ja karkottaisi synkät ajatuksesi. Sinä olet uneksinut. Ei täällä ole mustaa miestä sisällä! Täällä on vain Elli.
— Taisinpa tosiaankin uneksia. Voi kuinka se uni oli kauhea; se tuntuu vieläkin jäätävän sydäntäni. Tule tänne lapseni!
Elli riensi äitinsä luo, pyyhkäsi hänen otsansa, jota myöten suuria hikikarpaloita vieri, suuteli häntä ja sanoi rukoilevasti:
— Hyvä äiti, aukase silmäsi! Minua pelottaa nähdä sinua tuollaisena. Ja niinkauan kun silmäsi ovat kiinni, niin voivathan nuo julmat unet jälleen palata.
Inkeri ei vastannut; hänen silmänsä pysyivät kiinni.
— Etkö kuule, äiti? kysyi tyttö tuskissansa.
— Minä kuulen kyllä armaan äänesi. Puhu vielä!
— Aukasehan kuitenkin silmäsi! Sinä et voi mielessäsikään kuvitella, mitenkä kovasti minua pelottaa.
— Rauhotu lapseni! Jumala pitää meistä huolen. Hän lähettää meille pelastajan. Näin sen kaukaa; hän lähestyy meitä.
— Niin, Jumala pitää meistä huolen. Tahdotko että luen sinulle "Kristuksen seuraamisesta?" — Tahdotko, äiti? Sinä olet rauhallinen ja tyytyväinen, kun luen sinulle siitä kirjasta. Sitten sytytän kynttilän ja panen risuja takkaan, niin saamme räiskyvän valkian. Kunpa vaan aukasisit silmäsi, niin olisin iloinen, ja meillä voisi olla yhtä hupainen ilta, kuin oli ennen muinoin.
— Hän lähestyy, sopersi Inkeri, ja joka ainoa lihas hänen kasvoissansa jännittyi; — minä näen hänet selvemmin.
— Kenenkä sinä näet? kysyi Elli, käyden uudelleen pelkoihinsa.
— Ratsastajan. Hän tulee yhä lähemmäs.
— Hyvä Jumala! Nyt uneksit taaskin! lausui Elli ja hyrähti itkuun.
— Ei, Elli, nyt en uneksi. Älä itke, lapsi!
— Kenties hän herää, jos sytytän kynttilän ja teen pesään suuren tulen, ajatteli Elli ja riensi tuumaansa toimeenpanemaan.
Risut karahtivat tuotapikaa tuleen; räiskyvästä valkiasta ja kynttilästä levisi juhlallinen valo tupaan.
Elli odotti alakuloisena, millaisen vaikutuksen se tekisi.
Inkeri istui hiljakseen, ikäänkuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen silmänsä pysyivät edelleen kiinni.
— Kuule, sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja kumarsihe eteenpäin, niinkuin olisi hän kuulostanut jotakin; — etkö kuule hevosjalkain töminää?
Elli kuulosti, vaan ei voinut erottaa muuta kuin tuulen kuiskaavaa, surullista huminaa metsässä.
— En kuule mitään, sanoi hän, ja huokaus kohosi hänen rinnastaan.
Inkeri kuulosti uudelleen. Hänen kasvonsa, koko hänen olentonsa kuvasti jännitettyä odotusta. Kamala ilme, joka sitä ennen väreili hänen kasvoillaan, oli kadonnut. Hänen suunsa hymyili, hänen kätensä kohoilivat tuontuostakin, ikäänkuin olisi hänen tehnyt mielensä syleillä rakasta ystävää, mutta hervonneina vaipuivat ne takasin hänen helmaansa.
Täten kului muutama hetki hiljaisuudessa, jota ainoastaan takkavalkian räiskintä häiritsi. Elli näki niin selvään äitinsä kasvoista, että hän oli jotakin näkevinään ja kuulevinaan, niin että tyttö itsekin rupesi uskomaan sitä todeksi.
Mutta hän ei tämän näyn laatua ymmärtänyt. Hän ajatteli peikkoja ja kummituksia, joista oli kuullut puhuttavan; hänen mielikuvituksensa luulotteli hänelle, että jokin senlaatuinen yliluonnollinen olento oli tulossa ja pian ilmestyisi hänen katseittensa eteen… Ja hänen sitä ajatellessaan kävi viiltävän kylmä puistutus hänen luissaan ja hän silmäili vavisten ympärilleen, hakien turvapaikkaa… Mutta muistaessaan, että hän oli yksin avuttoman äidin kanssa yksinäisessä metsämökissä, kaukana ihmisasunnoista, hän kätki kasvot käsiinsä, sulki silmänsä ja odotti tällä tapaa peljättyä silmänräpäystä.
Oliko se tosiaankin totta? Vai oliko se hänen liian kiihottuneen kuvitusvoimansa synnyttämä harhanäky? Hänkin kuuli nyt hevoskavioiden töminää. Se kävi kovemmaksi ja tuli yhä lähemmä. Elli typertyi polvilleen ja oli vähältä mennä tainnoksiin, vaan tointui heti täyteen tuntoonsa, kun äiti kimeän iloisella äänellä huudahti:
— Hän se on … oma poikani … Aarno!
— Mitä sanotkaan? huusi Elli ilmi-iloissaan ja kavahti ylös. Inkerin kasvot paistoivat, hänen ruumiinsa värisi ponnistuksista hänen epätoivoisena pyrkiessään tuolilta ylös.
— Pian, pian! Elli, missä sinä olet? Vie minut ulos! huusi hän.
Mutta äkkinäinen ilo, hämmästys ja pelko olivat Ellin aivankuin rammanneet.
Hevosen jalankopse kuului nyt niin selvään, että saattoi lukea joka askelen hevosen polkiessa rautakengillään tiehen.
— Pian, pian! toisti Inkeri tuskaisesti ja tunnusteli käsillään eteensä.
Tahtonsa ankaralla ponnistuksella Elli kykeni jälleen hallitsemaan jäseniänsä. Hän kävi äitinsä kainaloihin kiinni … Inkeri nojasi hänen horjuvaan olkaansa… Näin kulkivat he huoneen poikki ja ovesta ulos.
Pihalle tultua näki Elli kirkkaassa kuutamossa vilahdukselta enää vain lierihattuun ja kaapuun puetun ratsastajan, joka samassa katosi kuusten taa metsään.
— Poikani! huusi Inkeri tukahutetulla äänellä, astui muutaman askelen eteenpäin, niinkuin olisi hän mielinyt rientää hänen jälkeensä, ojensi kätensä pois kiitävää haamua kohti ja vaipui alas lumeen.
— Aarno, Aarno! huusi Elli ja juoksi mieletönnä veräjälle päin.
Mutta kaviontöminä hävisi etäisyyteen eikä tytön huuto ulottunut ratsumiehen kuuluviin. Sinne hän katosi.
Elli seisoi tuokion empien, kiitäisikö hän tuntemattoman perästä. Mutta äidin tukala tila esti häntä niin hyödytöntä yritystä koettamasta.
Hän riensi takasin Inkerin luo, joka makasi tiedotonna pitkällään maassa, hieroi lumella hänen ohimoitaan ja kutsui häntä kaikilla lempinimillä, joita hänen rakkautensa saattoi keksiä.
Vihdoin aukasi Inkeri silmänsä, asettui istualleen, katseli ympärinsä ja kysyi:
— Mitä on tapahtunut? Mitenkä minä olen joutunut tänne?
Mutta vastauksen sijasta Elli nosti hänen maasta, syleili häntä ja virkkoi:
— Me näimme Aarnon … hän elää … lähtekäämme heti häntä etsimään!
— Aarnon? Houritko tyttö? Mistä päähäsi tuollaiset ajatukset ovat juolahtaneet…
— En, sinä näit hänet, en tiedä mitenkä, astuessasi sisällä ummessa silmin … sinä kuulit hänen hevosensa kavionkopseen … sinä huusit minua viemään sinua ulos … tulimme tänne, niin näin ratsumiehen tiellä, ja sinä ojensit häntä kohti kätesi ja kutsuit häntä pojaksesi… Etkö muista?
— Minä en muista mitään kaikesta, mitä puhut… Taivahinen! Jospa vain järkeni säilyisi!.. Elli, se oli vain unta. Olethan huomannut minun viime aikoina alkaneen kävellä ja puhua unissani… Älä välitä siitä! Älä puhu siitä kenellekään, sillä sitä voitaisi kääntää pahoin päin! Se johtuu sieluni kurjuudesta. Minun on käynyt niinkuin Daavidin: sydämeni vapisee, voimani ovat rauenneet, ja silmieni valo ei ole minua lähellä… Tue minua, lapseni! Minua raukasee, ja polveni horjuvat.
Elli vei äitinsä takasin kammariin, siirsi tuolin lähemmä uunia, ja antoi äitinsä istuutua siihen.
— Voi, sanoi tyttö, — se ei siis ollut totta … se ei ollut Aarno, niinkuin äsken luulin?
— Aarno on Jumalan tykönä. Jos hän vielä olisi täällä surunalhossa, niin hän olisi aikoja sitten hakenut äitinsä.
— Minä näen kuitenkin häntä joka yö unissani ihan sennäköisenä, kuin sinä olet minulle häntä kuvaillut, ja että hän tulee auttamaan meitä.
— Niin minäkin uneksin, Elliseni. Mutta unia kuin lumia. Jumala lähettää niitä meille huojentaakseen unessa sydämiämme, jotka päiväsin huutavat lohdutusta. Huoli pois, Elli! Me kuljemme pian kuolon varjojen maasta; me saamme taas nähdä Aarnon taivaan valossa, jonka Jumalan armo meille valmistaa. Missä kirjasi "Kristuksen seuraamisesta" on? Ota se ja lue siitä minulle hetken aikaa! Sitten laitat iltaista ja käyt levolle.
— Onko sinulla nälkä? Sehän olisi hauskaa! Et ole pitkään aikaan syönyt.
— Kaikki ruoka tuntuu vastenmieliseltä suussani. Minä en voi syödä. Mutta sinun täytyy vahvistaa ruumistasi. Lapsi parka, mitenkä olet kalpea, mitenkä silmäsi ovat syvälle painuneet!
— Ei minusta vaaraa, minä olen mielestäni miltei terveempi ja vahvempi kuin ennen.
Elli otti nyt Tuomas Kempiläisen kirjan, joka kautta vuosisatojen on lohduttanut kristityltä, tunnustivat nämä mitä uskontoa hyvänsä, ja jota vieläkin säilytetään jonkinlaisena sielunaarteena monessa matalaisessa majassa.
Hän istuutui tuolille Inkerin viereen. Vanhus pani kätensä ristiin, taivutti päänsä tyttären olkapäätä vasten ja kuunteli hänen ääntänsä, joka kuolemattomien sanojen liikuttamana ja rohkaisemana kaikui lempeästi ja vilvoittavasti.
Tuossa asennossa istuivat he kauan, kunnes eriskummainen rapina kuului heidän korviinsa. Elli keskeytti lukemisen ja kuunteli. Ulkoa kuului askelia … semmoista aniharvoin tapahtui onnettomain asunnon ympärystöllä, jota taikauskoinen kansa karttoi ja vieroi ikäänkuin pannaan julistettua kirottua alaa.
Mökin asujanten oli mahdoton tulijan suhteen erehtyä. Oli vain yksi ainoa, joka lohdutuksen tuojana tuli heidän luokseen; kaikkien joukossa yksi ainoa hellivä sydän, joka ei kironnut, vaan rakasti ja surkutteli heitä.
— Se on Aadolf, virkahti Elli.
— Hän se on. Taivas häntä siunatkoon! kuiskasi Inkeri.
Ovi avautui ja nuori Skytte astui sisään. Elli meni häntä vastaan ja suuteli hänen kättään.
— Oi, terve tulemastanne, hyvä Aadolf herra! sanoi hän, silmäillen hartaalla kiitollisuudella nuorukaista, ja ensi kerran heidän viime yhtymästään saakka levisi hänen kasvoillensa ilonloiste. Inkeri nousi ja ojensi nuorukaiselle kätensä.
— Te ette hylkää meitä, sanoi hän. — En voi lausua, mitä sydämeni tuntee, nähdessäni suloiset kasvonne. Te olette tähti, jonka Herra on sytyttänyt sielujemme yöhön.
— Te näytätte sairaalta, Inkeri … ja vanhenette silminnähtävästi joka erältä, kuin teitä näen. Ja sinä, Elli, mitenkä olet kalpea ja riutunut, lapsi parka.
— Pitkä on meidän päivämme, herra: tunnit vierivät verkkaan niinkuin vuodet, sanoi Inkeri. — Mutta istukaahan, te silmieni lohdutus! Istukaa tähän viereeni ja kertokaa … kertokaa mitä uutta kuuluu! Otsanne on synkkä, te tuotte tuhosanomia … mutta me olemme kauan odottaneet pahinta: olemme valmiit. Puhukaa siis!
— Viestini ei ole tuhoisa, vaan se on tähdellinen, eikä minun tee mieleni levätä, ennenkuin olen puhunut. Inkeri, teidän täytyy poistua tältä paikkakunnalta, teidän täytyy tyttärenne kanssa paeta sitä pelkoa, joka painaa teitä maahan, sitä vaaraa, joka todellakin uhkaa teitä.
— Mihin pitää minun paeta? — Sanokaa vain mihin? Neuvokaa minulle sellainen paikka, joka on julistettu mahtavain vihalta rauhotetuksi? Yksi on vain sellainen, ja se on hauta. Mutta jos toista löytyy, viittaa se meitä kaukana etäisyydessä, jonne ainoastaan toivoineni voin päästä. Voimani ovat murtuneet, jalkani raukeat, jaksan tuskin raahata itseäni poikki tämän huoneeni lattian … mitenkä siis tahdotte, että minun pitäisi paeta? Ja paitsi teitä ei ole ketään, joka ojentaisi minulle ystävällistä kättä, ei ketään, joka peittäisi minua vainolaisiltani; ei ketään, joka antaisi palan leipää minulle, jos vaikka nälkääni vaipuisin tielle; ei, ihmiset kiroisivat minua ja pakenisivat tiehensä, tahi ottaisivat minut kiinni, ruoskitsisivat ja antaisivat minut pyövelin käsiin, elleivät paikalla tappaisi minua. Onneni kohtalon täytyy tulla täydelliseksi. Mutta jos jotakin voitte tehdä hyväksemme, niin pelastakaa Elli! Jos mahdollista on, niin viekää hänet kauas täältä epäilysten, huokausten ja tuskain tuvilta!
— Älä puhu noin! sanoi Elli nuhtelevasti. — Enkö ole sanonut sinulle, ettei mikään kiusaa minua niin, kuin puheesi, että meidän on eriäminen, sinun ja minun, toisistamme. Kaikki minä voin kärsiä, vaan en sitä.
— Teidän ei tarvitse erota toisistanne, sanoi Aadolf. — Minä olen tuuminut asian valmiiksi. Minä tulin sanoakseni teille, että viipymättä laittaisitte itsenne matkakuntoon. Pankaa kirstuun ne tavaranne, jotka ovat teille välttämättömimmät ja kalliimmat; neljänkolmatta tunnin perästä tulee luotettava kyytimies re'ellä ja räväköillä juoksijoilla teitä noutamaan. Yön hiljaisuudessa lähdette täältä ja matkattuanne muutaman tunnin saatte tämän surunmajanne sijasta asettua varmaan turvapaikkaan, jonka olen hankkinut teille Tukholmassa. Minä lähden ennen teitä sinne ja lausun teidät siellä tervetulleiksi.
— Oletteko todellakin yhtynyt mieheen, lausui Inkeri, — joka on suostunut korjaamaan pannaan julistetut kuoleman kynsistä, ja löytänyt majan, joka kurjat hoimiinsa ottaa?
— Olen löytänyt molemmat. Huojentakaa nyt sydämiänne! Elli, anna ilon-säteen paistaa silmästäsi! Kaikki on Jumalan avulla päättyvä hyvin… Ei, ei, jatkoi hän, kun Inkeri, jonka koko olennon tuo odottamaton toive oli äkkiä saattanut uuteen eloon, teki liikkeen, ikäänkuin olisi hän tahtonut heittäytyä Aadolfin jalkojen juureen, — ei mitään kiittämisiä, ennenkuin onnellisesti tapaamme toisemme siinä turvapaikassa, joka on teitä varten varattu! Vasta silloin voin ottaa kiitokset vastaan.
Mutta jos Aadolf ehkäsikin Inkerin ylitsekuohuilevan kiitollisuuden ilmauksen, ei hän siltä vastustellut, kun Elli otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Hän päinvastoin kumarsihe alas ja painoi tytön rintaansa vasten.
— Elli, sanoi hän, — mitä sinun hyväksesi teen, sen teen oman onnellisuuteni tähden.
Samassa tuokiossa Inkeri sattui katsahtamaan yhteen tuvan ikkunoista, ja oli hänestä, kuin olisi hän nähnyt ruudun toisella puolella kasvot.
— Joku on ikkunan takana ja katsoo sisään, sanoi hän.
— Missä? kysyi Aadolf.
— Tuossa… Inkeri osotti ikkunaan. Mutta samassa naama katosi. Aadolf riensi ulos, käväsi kerran tuvan ympäri, vaan ei nähnyt ketään. Metsä oli yhdeltä puolen niin lähellä mökkiä, että muutamalla askelella pääsi piileymään sen pimeään helmaan.
Tietäen mitenkä taikauskoista kansaa pelotti lähestyä tätä paikkaa, olletikin illan pimettyä, ei Aadolf välittänyt asiasta sen enempää, vaan luuli, kuten todenmukaista olikin, että Inkeri oli nähnyt väärin.
Lukija helposti arvaa, että Inkeri oli nähnyt todellisen ihmisen todelliset kasvot, ja ettei kurkistelija ollut kukaan muu, kuin herra Kustaa Draken ratsupalvelija ja Hannan sulho Pekka.
Aadolf viipyi vielä kotvasen aikaa mökkiläisten luona, ja lähti, herttaiset jäähyväiset sanottuaan ja talonväen hartaasti kiitettyä, paluumatkalle Signildsborgiin.
Hän olisi tuntenut oikeutettua iloa niistä toiveista, jotka hän oli virittänyt, ja siitä epätoivosta, jonka oli näiden turvattomien mielistä karkottanut, jos hän itse olisi voinut voittaa sitä pelkoa, jota hän heidän läheisyydessään tosin oli osannut tukahuttaa, vaan joka nyt sai hänessä entistä suuremman vallan.
Tällä pelolla oli pätevät syyt. Hän oli, kuten ennen olemme maininneet, jonkun aikaa lohduttanut itseänsä niillä väärillä toiveilla, että Svenonius, huolimatta saarnastaan, josta pitäjällä vielä puhuttiin, ja rahvaalle lausumastaan kehotuksesta, että ihmiset hänelle toisivat julki kaikki, mitä tiesivät tai luulivat tietävänsä noituudesta epäluulon alaisiksi asetetuista naisista, kumminkin lopulta oli heittänyt alkamansa vainot sikseen, joko sentähden että hän oli tullut asiasta parempaan käsitykseen, tahi sentähden että hän oli taipunut Aadolfin rukouksista tahi pelkäsi hänen uhkaustansa. Tähän väärään luuloon johti Aadolfia papin näennäinen toimettomuus koko sinä aikana, jona hän laati esiintuodut syytökset järjestykseen ja sepusteli niitä kirjoituksia, jotka hän oli aikeessa lähettää Strängnäsin konsistoorille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle. Pastori ei ollut mikään harjaantunut kynäniekka ja tarvitsi runsaasti aikaa sepustuksensa sommittelemiseksi jotakuinkin selvään ja kielellisesti oikeaan muotoon. Tällä ajalla hän ei myöskään saarnoillaan ahdistellut noituutta, vaan oli palannut entiseen lempiaineeseensa: synkretistien eli kaikkien niiden tuomitsemiseen, jotka työskentelivät sovinnon aikaansaamiseksi lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä, jonka puolueen etupäässä Svenonius, joko syystä tahi syyttä, arveli oman piispansa, hurskaan ja rauhaa rakastavan Johannes Mathiaen seisovan. Syy, miksei hän edelleenkin saarnastuolilta jyrissyt noituutta vastaan, lienee ollut se, että hän arkiona sai sitä niin yllinkyllin tuumia ja työskennellä sen vuoksi, jotta häntä halutti sunnuntaisin, vaikkapa vaan vaihteen vuoksi, virkistää mieltänsä sillä jumaluusopillisella riidalla, johonka Ruotsinmaan papisto parasta aikaa oli takertunut. Mutta vielä luultavampaa oli, että hän pelkäsi enempää kiillottamasta kansan vimmaa, ettei se kohtaisi hänen uhrejansa, ennenkun ehdittäisiin lainmukaisella tavalla kiduttaa, syyllisiksi todistaa, tuomioon langettaa, mestata ja polttaa heidät.
Sittenkun ensimäinen ja paras syytöstulva pastorin nimittämiä naisia vastaan oli asettunut, tuli, hänen järjestellessään ja kirjoittaessaan muistiin näitä syytöksiä, miltei joka päivä joku hänen lampaistaan ja esitti kanteen, ei ainoastaan kysymyksessä olevia noituudesta epäiltyjä henkilöitä, vaan muitakin vastaan, joita tähän asti ei oltu epäilty. Tapahtui niinkin, että nuori palveluspiika, mielettömän kauhistuksen ilme kasvoillaan, syytti itseänsä noituudesta ja pyysi polvillansa Svenoniusta pelastamaan hänen sieluansa, vaikka hänen maallinen elonsa siihen hukkuisikin. Kulkutauti levisi yhä laajemmalle. Svenonius hämmästyi; hän näki tulvan pelottavasti paisuvan ja luuli täytyvänsä tarttua ensimaiseen, tehokkaimpaan keinoon ehkäistäkseen aaltojen vyöryä. Hän luopui alkuperäisestä, laamanni Skytten kannattamasta tuumasta, kysyä jumaluusopillisen tiedekunnan ja tuomiokapitulin viisasten miesten neuvoa, ja päätti niiden lukuisain todistusten perusteella, joita hän arveli itsellänsä olevan, ja noudattamalla niitä valituksia, joita kaikkialla kansan keskuudessa kuultiin, hetikohta syyttää käräjissä Mäntysuon Inkeriä ja hänen tytärtään, sekä Nummen Kaarinaa ja muita pahimmassa huudossa olevia naisia noituudesta ja vaatia heidän pikaista vangitsemistaan.
Heti sen päätöksen tehtyään istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti laamanni Juhanalle Signildsborgissa seuraavan kirjeen:
"Korkeanvapaasukuinen herra. Minä olen jo ennen tätä teille kirjoittanut ja sanonut, minkälaisissa puuhissa aikani kuluu, niin etten ole joutanut käydä siunatussa talossanne ja suullisesti kertoa niitä merkillisiä tapauksia, jotka viime yhtymästämme saakka ovat minua kohdanneet. Nyt kirjoitan teille ilmoittaakseni, että olen suuressa tuskassa, sillä minä näen, että koko laumani on joutuva turmioon, jos minun täytyy vitkastella ja odottaa kaukana olevilta ylipaimenilta käskyä, mitenkä minun on tehtävä. Ei, minun täytyy itseni ryhtyä toimeen, sillä vieteltyjen luku kasvaa päivä päivältä, ja moni, oltuaan ennen kelpo kristitty, on nyt myyty perkeleelle ja ikuiseen kadotukseen joutunut. Sentähden tahdon edeltäkäsin ilmoittaa teille, että hetikohta aion kääntyä teidän puoleenne, joka olette laillinen viranomainen paikkakunnalla, ja teille jättää lailliseen muotoon laaditun kannekirjan noituudesta syytettyjä Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä ja kolmea muuta naista vastaan, josta täytynee seurata, koska noituus on hengenrikos, että syytteenalaiset heti otetaan kiinni, salvataan tyrmään ja siellä säilytetään, kunnes heidät voidaan noutaa kihlakunnankäräjiin, pidettäköön nämä sitten kuulutettuun aikaan, tahi määrättäköön välikäräjät tämän tärkeän asian ratkaisemista varten. Pyytäisin siis, että korkeanvapaasukuinen herra, lähettäisitte minulle kirjeentuojaa myöten sitä varten tarvittavan syytöskirjan kaavan, ja olen minä Jumalan avulla jo huomenna itse jättävä kirjoitukseni korkeanvapaasukuisen herran omiin käsiin. Sitä paitsi saan surulla ilmoittaa vaimoni tänään kääntyneen kovasti sairaaksi, senjälkeen kuin painajainen viime yönä pahanpäiväisesti häntä muokkasi, ja hän oli kärsinyt hirveän Inkerin lähettämistä tuskista, kuin myös että poikani, sen mukaan kuin Strängnäsistä minulle tullut kirje tietää, on pahasti koskettanut silmänsä heitellessään kiekkoa toisten teinien keralla koulupihalla. Nämä koettelemukset eivät sentään enemmän kuin lehmän kuolemakaan voi pelottaa minua työstäni" j.n.e.
Aadolf oli isänsä luona, kun tämä kirje saapui. Laamanni, joka luuvalon vaivaamana istui nojatuolissaan, luki sen, pudisti päätään ja sanoi pojalle:
— Istu tuohon ja kirjoita!
Aadolf kirjoitti isänsä sanelun mukaan:
"Vilpittömällä surulla huomaan, että pahuus yhä kiihtyvässä määrässä saa vallan naapureimme keskuudessa, ja hyväksyn tuumanne, vaikka mielelläni olisin toivonut, että oppineet ja hurskaat tuomiokapitulin ja jumaluusopillisen tiedekunnan herrat olisivat antaneet meille osviitan menettelyllemme, kun ei tarkempia tietoja asiassa muutoin voida saada. Mutta molemmat kohdat sopii hyvin yhdistää, sillä jos te lähetätte kirjoitelmanne heille, niin ennättää vastaus kyllä saapua ennenkuin oikeudenkäynti on päättynyt, liiatenkin koska jutussa syntyvät asiakirjat ovat alistettavat hovioikeuden tutkittaviksi, ennenkuin päätöstä voidaan julistaa. Minun nähteni noituudesta syytettyjen ei myöskään sopisi käydä puhdistusvalalle vannoaksensa itsensä vapaaksi, koska he jo ovat valalla yhdistyneet sielujensa viholliseen, vaan pitänee siinä noudattaa erikoista menettelytapaa. Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä…"
— Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?… Näihin sanoihin laamanni Skytte keskeytti sanelemisensa ja iski terävät, harmaat tuomarinsilmänsä poikaan, joka viimeisiä sanoja saneltaessa oli käynyt kalpeaksi, ja jonka käsi vapisi, kun hänen piti nuo nimet kirjoittaa.
— Minä olen pahoinvoipa, sopersi Aadolf.
— Käy ajelemassa ja vilvotteleimassa raittiissa ilmassa sittenkun olet lopettanut kirjeeni… Mitenkä oli viimeinen kohta?
— "Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat
Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtään Elliä"…
— Ja muita velhonaisia vastaan, saneli laamanni edelleen, — on sen kirjan 97 sivulla, jonka täten teille lähetän, mutta asian riitaanpano ei kuulu teihin, vaan on teidän annettava siitä käsky nimismiehelle, joka Tingmalakaaren 17 luvun mukaan on oikea kantaja, ellei asianomistaja tee kannetta. Teidän on kuitenkin vallassanne nostaa kanne noitumisen kautta kuolleen lehmänne ja vaimonne tähden. Kun syytettyjen rikosten todellisuutta tässä niin monet seikat selvästi näyttävät, ovat puheena olevat henkilöt ensi tilassa vangittavat, etenkin kun seurakunnan rauhallisuus ja heidän oma turvallisuutensa rahvaan oman käden kostoa vastaan näyttävät sitä vaativan. Surkuttelen sydämestäni teitä huonettanne kohdanneitten onnettomuuksien johdosta, ja kunnioitan teitä nyt kuten aina palavan uutteruutenne tähden, josta kovat koettelemuksetkaan eivät saa teitä pelotelluksi; näistä kaikista vaivoistanne on Herra korkeudessa aikanansa teille runsaan palkan antava j.n.e.
Aadolf, joka kirjettä kirjoittaessaan jo oli tehnyt päätöksensä, nousi niinpian kuin kirje oli lähetetty, hevosen selkään ja ratsasti Signildsborgin tilusten rajalla asuvan vanhan sotamiehen luo, joka monivuotisella ahkeroimisella oli koonnut itselleen sievosen omaisuuden ja omisti vähäisen tilanosan.
Rolf vanhuksella oli Aadolfin ikäinen poika. He olivat kasvaneet yhdessä ja mieltyneet toinen toiseensa niin, että laamanni Skytte, huomattuaan heidän välisen suhteensa ja nähtyään sitäpaitsi, että sotilaspoika oli vakavamielinen ja erinomaisen lukuhaluinen, päätti Aadolfin pyynnöstä kustantaa hänet kouluun. Aadolf ja Eerikki, se oli Rolfin pojan nimi, päättivät yhdessä oppijakson koulussa ja kimnaasissa ja tulivat samalla kertaa yliopistoon, jossa Eerikki ennenpitkää päätti jumaluusopilliset opintonsa ja vihittiin papiksi.
Nyt oli hän pappina Tukholmassa, jossa hän oli tunnettu hengellisenä puhujana ja varsinkin käytännöllisenä kristittynä ja köyhäin ystävänä.
Mutta kaikista enimmin Aadolf ihaili ystävänsä valistunutta mielenlaatua ja selvää, moninaisilla tutkimuksilla viljeltyä ja kehitettyä ymmärrystä, jota kannatti jalo sydän, mikä, konsa järki petti, aina osasi oikeaan. Aadolf oli vakuutettu, että nuori pappismies hänen pyynnöstänsä mielellään tarjoisi majansa turvapaikaksi niille onnettomille, joita hän tahtoi pelastaa.
Rolf oli Aadolfille kiitollisuuden velassa, Eerikin kasvatuksen tähden. Vanhus oli sitäpaitsi lujimmalla rakkaudella kiintynyt nuoreen Skytteen. Aadolf oli lapsena miltei joka päivä käynyt hänen tuvassaan ja ihastuksella kuunnellut sotatarinoita, joita vanhus oli valmis kertomaan, missä vaan kuulijoita oli. Rolf oli opettanut häntä nikkaroimaan ja takomaan hevosenkenkiä, käyttämään tuliaseita, ratsastamaan ja uimaan, ja Aadolfin vartuttua nuorukaiseksi, oli Rolf hänelle opettajana kaikissa niissä, asioissa, joita kunnon metsämiehen tulee tietää. Vanhus rakasti Aadolfia yhtä paljon kuin omaa poikaansa, varsinkin kun Aadolf oli reippaampi ja pelkäämättömämpi, joita ominaisuuksia hän piti pojille tärkeimpinä.
Tämä ystävällinen väli saattoi Aadolfin toivomaan, ettei Rolf kieltäytyisi täyttämästä pyyntöä, jota hän kenellekään muulle ei olisi rohjennut esittää. Ukko otti hänet vastaan voimakkaalla kädenlyönnillä, mutta tuskin oli Aadolf ilmoittanut asiansa, kun hän pudistamistaan pudisteli harmaata päätään ja pyysi Aadolfia luopumaan moisista tuumista, sekä vakuutti ettei hän, Rolf, mistään hinnasta ojentaisi ainoatakaan sormeansa pelastaakseen kahta niin jumalatonta ja hirmuista olentoa kärsimästä hyvin ansaittua rangaistustaan.
Mutta Aadolfia ei niin hevillä saatu pelotetuksi tuumastaan. Koko tuntikauden hän viipyi vanhan sotamiehen luona, ja kertoi tarkoin kaikki mitä hän tiesi Inkerin ja Ellin elämänvaiheista; hän kuvasi heidät jumalatapelkääviksi, hurskasmielisiksi ihmisiksi, joiden lääkintätaitoa ja tämän taidon armeliasta käyttämistä epäiltiin noituudeksi; hän jutteli heidän onnettomasta tilastaan, mitenkä sydämellisesti he, äiti ja tytär, rakastivat toisiaan ja mitenkä he enemmän pelkäsivät toinen toisensa kuin oman itsensä puolesta sitä julmaa kohtaloa, jota he eivät voisi välttää, vaikka olivatkin aivan syyttömiä.
Aadolf puheli niin kauniisti, että Rolfin mieli heltyi. Hän muistutti vielä, että koska he olivat syyttömät, niin oikeuskin heidät varmaan vapauttaisi; mutta Aadolf näytti vakuuttavalla tavalla toteen, ettei tähän toiveeseen ollut luottamista.
— Isäni toimittaa tutkimuksen, sanoi hän; — hän on jo edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisten rikollisuudesta, ja niin tarkkatuntoinen kuin hän tuomarina onkin, on tuo hänen vakuutuksensa vasten hänen tahtoaankin vaikuttava tutkimuksen kulkuun, semminkin kun syyt, joita tullaan esittämään, ovat sitä laatua, ettei syytetyt voi niitä kumota. Heidät todistetaan niinmuodoin rikokseen syyllisiksi ja pakotetaan kiduttamalla tunnustamaan itsensä rikollisiksi.
— Olkoon menneeksi, sanoi Rolf, — vaikka se onkin vaarallinen kohta, josta en muuta käsitä, kuin että panen itseni suurelle vaaralle alttiiksi sekaantuessani asiaan, tahdon sentään Aadolf herran tähden tehdä mitä voin. Antakoon Jumala minulle anteeksi, jos yksinkertaisuudessani teen jotakin väärin.
Sovittiin nyt, että Rolf seuraavana iltana ajaisi Inkerin mökille, ottaisi sen asujamet ja, mitä kapineita he tahtoivat mukaan otettavaksi, sekä mitä kiireimmin ja varovimmin ajaa karahuttaisi Tukholmaan. Päästyänsä oman pitäjän ulkopuolelle, saattoi hän, jos häntä pidätettäisiin ja häneltä jotakin kysyttäisiin, sanoa naisia vaimokseen ja tyttärekseen; sen nimellisinä tulisivat he kulkemaan, kunnes he olisivat tulleet Tukholmaan ja päässeet turviin, Aadolfin lapsuuden ystävän, nuoren pappismiehen luokse.
Matkalla mahdollisesti sattuvien kulunkien varalle Aadolf Skytte jätti Rolfille rahasumman. Itse hän aikoi seuraavana päivänä jälestä puolisen nousta ratsaille, ehtiäksensä ennen Rolfia Tukholmaan ja antaaksensa ystävälleen tietoa naisten tulosta.
Kun tästä oli sovittu palasi Aadolf keveämmällä mielellä
Signildsborgiin takasin.
Illallisen jälkeen, joka aikaisin syötiin laamanni Skytten yksinkertaisessa talossa, ja kun useimmat talolaisista olivat käyneet levolle, Aadolf kiireenvilkkaa riensi Mäntysuolle, saattaaksensa tuumansa Inkerille ja Ellille tiedoksi. Olemme jo kertoneet hänen käynnistään siellä. Ennenkun hän puoliyön jälkeen taas pääsi Signildsborgin toisessa kylkirakennuksessa sijaitsevaan huoneeseensa ja päivän mielenliikutuksista väsyneenä nukkui rauhalliseen uneen, oli Pekka jo pienen puutarhan puoleisen ikkunan luona kertonut kamarineitsyelle tiedustelujensa tulokset ja sitten rientänyt kotia Sjövikiin, aavistamatta vähimmälläkään tavalla, mitä tapauksia hänen vakoiluretkestänsä johtuisi.
XIII.
Laamanni Juhana.
Kun Hanna sai Pekalta ne uutiset, joita hän kiihkeästi oli odottanut, ja vielä oli kuullut, että Pekka vahingoittumattomana oli suoriutunut vaarallisesta toimestaan, ei Maria neiti vielä ollut käynyt levolle.
Ihana neitonen istui vähäisessä kammarissaan yöpöydän ääressä, yllään valkoinen, pitseillä reunustettu yöpuku, josta kauniit pyöreät olkapäät pistäysivät lampun valon hyväiltäviksi. Niiden lumivalkoista hohdetta lisäsivät mustat silkinhienot hiukset, jotka hajallansa, aaltoilevina valuivat alas lumivalkoiselle puvulle.
Hänen poskensa olivat kalpeat. Riutuva terveys loihti niille ainoastaan himmeätä jäähyväis-hohdetta … himmeätä kuin ilta-auringon valo heijastuessaan kedon liljoihin.
Hän varjosti käsillään otsaansa ja istui silmät ummessa. Pitkät silmäripset loivat vielä terveen pyöreähköille poskille varjon, joka enensi tuota hälvenemättömän mielihaikean ilmettä.
Tuskinpa antiikin mestaritkaan, jotka itse kuolemallekin osasivat antaa jalon haamun, olisivat voineet surua kauniimpimuotoisena kuvata.
Tällä hetkellä eivät näet synkät kiihkot hänen povessansa mylleröineet. Hänen sielunsa jänteet helähtivät surulloisen vienosti; hän antautui sen surumielisyyden valtaan, josta uhri riutuessaankin tuntee mielihyvää.
Nyt aukeni ovi hiljalleen ja Hanna astui sisään. Hän tiesi olevansa tervetullut, mutta tiesi myös, ettei hän saanut olla sitä tietävinään. Hän pysähtyi oven suuhun ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että tulen tällä tapaa, mutta minä näin tulen ikkunastanne vilkkuvan ja ajattelin…
Maria pyyhkäsi pois kyynelet, jotka sulettujen silmäluomien välistä olivat vierähtäneet, ja kääntyi vitkalleen ovea kohden.
— Miksi olet vielä valveella, Hanna? sanoi hän; — mikset mene levolle, sinä joka saat lepoa?…
— Oi, neiti, tehän tiedätte mitenkä asia on, sanoi Hanna. — Minähän en koskaan saa tavata Pekkaa, muutoin kuin salaa hiipimällä hänen luokseen!
Maria näki Hannan silmistä, että hänellä oli salaisuus, jota hän ei jaksanut säilyttää.
— No, mitä sinun tällä kertaa piti saada Pekalle sanotuksi tahi hänen sinulle.
Kamarineitsyt odotti tätä tahi tämäntapaista kysymystä astuaksensa etemmä ja istahtaaksensa tuolille lähellä neitiään.
— Neiti on sangen hyvä, kun tahtoo kuulla lörpötystäni, kuiskasi hän; — mutta tällä kertaa on minulla jotain eriskummaista kerrottavaa…
— No mitä? Oletko nähnyt peikkoja?
— Oi, vielä pahempaakin olen minä tahi: oikeammin Pekka nähnyt. Minä oikein suren sitä…
— Sinä saatat minut uteliaaksi, sanoi Maria vilkkaammin. — Mitä on tapahtunut?
— Kuka olisi uskonut semmoista Aadolf herrasta! jatkoi Hanna ja pani kätensä ristiin hämmästyksensä merkiksi.
— Aadolfistako? toisti Maria kiivaasti ja iski sumeat silmänsä kamarineitsyeen. — Kerro!… Sukkelaan!
— Hiljaa, älkää puhuko niin kovin, neiti kulta! pyyteli Hanna suruisena. — Laamanni saattaisi kuulla meitä… Hän nukkuu nyt niin vähän öillä… Kun leini talttuu, kulkee hän edestakasin huoneissa… Minä kuulin vast'ikään hänen tohveli-jalassa hissuttavan tuossa viereishuoneessa…
— Mutta kerrohan jo! lausui Maria, tietämätönnä siitä kiivaudesta, jota hänen olentonsa ilmaisi, ja puristi kovasti Hannaa käsivarresta.
Hanna alotti kertomuksen, joka pituudellaan sanomattomasti kiusasi Mariaa, vaikka se kyllä oli supistettu niin lyhyeen muotoon, kuin se, riippuen kamarineitsyen kyvystä hallita sanojansa ja ajatuksiansa, saattoi tulla. Päästyänsä siihen, jolloin rakastavaiset keksivät Aadolfin tiellä, oli Marian kärsimättömyys kohonnut ylimmilleen.
— Heti kun näimme hänet, jatkoi Hanna kuiskaten, — sanoin Pekalle: Riennä hänen jälkeensä ja katso minne hän menee! Minä olen niin hirveän utelias ja tahdon kaikinmokomin sitä tietää…
— Ethän vaan maininnut, että joku paitsi sinua…
— En, en, neiti kulta, keskeytti hänet Hanna ja loi silmänsä maahan
Marian tutkivasti katsellessa häntä, — tottahan minä senverran tiedän,
ettei neiti välitä siitä, mitä Aadolf herra tekee! Sanoin siis
Pekalle…
— Ja mitä hän teki?
— Niin, hän vastasi: Koska olet utelias, niin kyllä minä sen asian toimitan sinulle… Ja sitte hiipi hän nuoren vapaaherran jälestä. Mutta nyt seuraa juuri hirmuinen kohta. Voitteko neiti arvata minne vapaaherra meni? Mäntysuon Inkerin luo? Sehän on kauheata! Hirveä noita-akka on loitsinut hänet. Mitenkä hän muuten…
— Näkikö Pekka hänen menevän tupaan? kysyi neiti Skytte ja loi itse katseensa maahan.
— Näki kyllä, ja vielä muutakin sen lisäksi, sillä luettuansa rukouksen ja rohkaistuaan itseänsä, meni hän lähemmä ja katseli ikkunasta tupaan. Takan ääressä istui Inkeri; hänen vieressään seisoi pikku noita, hänen tyttärensä, tuo kalpea ja rumannäköinen Elli, mutta Aadolf herra kulki pitkin askelin edestakasin lattialla. Pöydän alla oli Pekan mielestä niinkuin suuri käärme olisi maannut kokoon köyristyneenä. He puhelivat keskenänsä, mutta Pekka ei oikein kuullut mitä he sanoivat. Mutta kesken kaiken pikku noita otti herra Aadolfia kädestä… Mitä siihen sanotte, neiti kulta? … ja herra Aadolf kiersi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi hänelle jotakin, hyvin lempeätä kujertelua kaiketi…
— Vaiti, sanoi Maria kiivaasti, — en tahdo kuulla enempää!
Hänen päänsä vaipui rintaan, joka kohoili ja laskeili joka henkäyksellä, ja hiukset valahtivat tuuheina aaltoina alas hänen kasvoilleen, peittäen ystävällisesti niiden kuolon kalvakkuutta.
— Taivas siunatkoon, hyvä neiti, kuinka on laitanne? kysyi Hanna, joka ei arvannut sanoillansa sellaista vaikutusta olevan.
Maria työnsi kamarineitsyen luotaan, puristi käsillä otsaansa ja hyrähti itkuun.
— Oi, lohtukaa, neiti Maria! rukoili Hanna. — Minäkin olen huolissani
Aadolf herran sielusta, mutta kuitenkin… Hiljaa, taivaan tähden!
Laamanni kuuluu astuskelevan viereishuoneessa… Jos hän kuulee mitä
täällä puhutaan…
Kuten Hanna pelkäsi, niin tapahtuikin samassa silmänräpäyksessä, sillä viereishuoneen ovi aukeni, ja laamanni Juhana astui sisään.
Hän oli puettu pitkään, maataviiltävään yönuttuun ja tohveleihin ja piti kynttilää kädessään.
Paikallaanolo, johonka luuvalo suurimmaksi osaksi päivää häntä pakotti, esti häntä yönlepoa nauttimasta. Hänen ajatuksensa olivat sitäpaitsi kiintyneet niin kokonaan siihen vaikeaan tehtävään, joka häntä odotti tulevassa oikeudenkäynnissä noitia vastaan, ettei hän ollut malttanut unetonna kieriä vuoteellaan: hän oli noussut ylös ja astellut pitkän aikaa edestakasin huoneittensa läpi, kun hän vihdoin kuuli nyyhkytyksiä ja kuiskeita veljensä tyttären kammarista.
Nyt katseli hän tutkivin silmin ympärinsä ja kysyi hämmästyneiltä tytöiltä:
— Mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket Maria?… Ja miksi sinä vielä olet täällä näin myöhällä?
Viimeinen kysymys lausuttiin Hannalle, joka vavisten ja tyhmistyneenä seisoi ankaran isäntänsä edessä.
— Armollinen herra, soperti tyttö, — neiti on pahoinvoipa, ja minä…
— Ja sinä, lausui laamanni ankarasti; — olet ollut yöjuoksulla, niinkuin huhut sinusta kertovat. Minä olen nähnyt sinun palaavan yölliseltä retkeltäsi … olen nähnyt mieshenkilön hiipivän puutarhan läpi… Sinä olet häpeäksi kunnialliselle talolleni ja saat huomenna lähteä matkaasi.
— Armollinen laamanni… Hanna ei saanut muuta sanotuksi; hän ratkesi itkuun.
Mutta laamanni kääntyi hänestä pois ja kiinnitti terävän katseensa
Mariaan.
— Oletko kipeä, lapseni, vai miksi sinä itket? kysyi hän vähän lempeämmällä äänellä.
Maria ravisti kutrit silmiltään, joten hänen ylpeä otsansa näkyi ja vastasi arvelematta sedälleen:
— Minä en ole kipeä, vaan olen surren itkenyt erästä onnettomuutta, joka varmaan on kovemmin kohtaava teidän sydäntänne, setä, kuin minun. Mutta ensiksi tahdon Hannan puolustukseksi sanoa, että hän kävi yöllisellä retkellään minun tahdostani. Sillä siitä asti, kuin minä olin lumimyrskyssä vähällä hukkua, olen kuullut poikanne salaa liikkuvan iltasilla ulkona ja epäilin, ettei hän kävisi muualla, kuin jumalattoman Inkerin ja hänen tyttärensä luona…
— Mitä sanotkaan, Maria? lausui laamanni Juhana, ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestään.
— Niin kyllä, armollinen herra, niin se on, sanoi Hanna, joka Maria neidin asialle antaman käänteen kautta oli saanut uutta rohkeutta.
— Suu kiinni, sinä, ja mene kammariisi! sanoi laamanni Juhana, mutta kun Hanna vielä viipyi, lepyttääkseen isäntäänsä ja puolustaakseen viattomuuttansa, lisäsi hän:
— Jos sinä olet syytön, niin älä pahastu kovia sanojani! Mutta mene nyt, sillä minä tahdon olla neidin kanssa kahdenkesken.
Hanna niiasi, loi kiitollisen katseen Mariaan hänen suomastaan avusta ja lähti pois, iloiten siitä, että hän oli niin helpolla pelastunut uhkaavasta myrskystä.
Laamanni Juhana pani kynttilän pöydälle ja istui vastapäätä Mariaa tuolille. Hänen tuima muotonsa ilmaisi hämmästystä, hän pyyhkäsi kädellään harmaita hiuksiaan ikäänkuin torjuakseen iskua, joka oli tähdätty hänen päähänsä ja kiinnitti levottomana katseensa nuoren neitosen huuliin.
Maria oli nopeasti tointunut hämmästyksestään. Hänen suuret, mustat silmänsä hehkuivat ikäänkuin voitonilosta, hänen tietäessään, ettei kosto enää voisi luisua hänen käsistänsä. Hän ei säälinyt isänsydäntä, johonka hänen sanojensa myrkkypistimen tavoin täytyi tunkeutua; hänen piti vaan saada jäähdyttää mustasukkaisuudesta kirveltelevää rintaansa.
— Puhu, sanoi laamanni, — kerro kaikki! Minä aavistan jo pahinta.
— Älkää pyytäkö minulta sitä, sillä minä en voi häpeämättä totella tahtoanne, setä. Ellen sisaren rakkaudella olisi ollut kiintynyt serkkuuni, ei hänen onnettomuutensa olisi koskenut minuun niin kipeästi, ja olisin karkottanut mielestäni epäluulot, jotka eivät sovellu siveälle neidolle.
'— Sinä sanoit lähettäneesi Hannan katsomaan, minnekä poikani iltasin retkeili, koska sinulla tuosta pyryilmasta asti oli syytä siihen luuloon, että hän uudelleen kävisi Mäntysuon Inkerin luona… Sanoithan sinä niin? kysyi laamanni.
— Niin sanoin.
— Mikä on se syy tahi ne syyt?
— Majaillessamme Inkerin luona, antoi hän Aadolfille juoman, jonka jälkeen minusta oli, niinkuin Aadolf mieluisesti olisi silmäillyt Inkerin tyttäreen Elliin. Kenties oli se aiheetonta epäluuloa; mutta kun pelkäsin noita-akan tempuillansa tahtovan vietellä Aadolfin sydäntä pahuuteen, aloin tarkata serkkuni käytöstä … ja kun epäluuloni saivat siitä yhä uutta tukea, lähetin Hannan tänä iltana ottamaan selkoa, mitä serkullani oli aikeissa. Minun ei kaiketi olisi sopinut niin tehdä, mutta…
— Sinä teit viisaasti sekä rakkaalle sukulaiselle arvon mukaisesti.
Mutta kerro pian, sano mitä Hanna näki?
— Hän ei uskaltanut seurata Aadolfia, kun Aadolf lähestyi Inkerin mökkiä; mutta samassa tuli Sjövikin ratsurenki Pekka hänelle vastaan, ja hän seurasi Aadolfin jälkiä mökille… Voi, setä, minun on mahdoton jatkaa! Minä häpeän silmäinne edessä.
— Haa! virkahti laamanni Skytte; — poikani juttu on siis jo sivullistenkin tiedossa! Minua onnetonta isää!
— Setä kulta, antakaa hänelle anteeksi! rukoili Maria ja otti vanhusta kädestä. — Aadolf parkahan on viattomasti joutunut noiden kahden noita-akan hornan temppujen uhriksi! Minkä hän sille taitaa, että he ovat lumonneet hänen silmänsä ja vietelleet hänen sydämensä!
— Ja näkikö vakooja jotain, josta käy varmaksi, että noidan on onnistunut saada poikani sydän hänen tyttäreensä mieltymään? Eikö niin? Puhu suoraan, lapseni! Vastaa vaan tämä viimeinen kerta!
Mutta Maria kätki kasvonsa käsiinsä ja tyrskähti vastaukseksi itkuun.
— Minä käsitän… Jo riittää, sanoi laamanni ja nousi istualtaan. — Niin piti turmiota levittävän pahuuden, pikemmin kuin luulinkaan, koetella minunkin huonettani! Mutta minä kostan hirveästi, lain ja oikeuden kautta minä kostan.
— Mutta, setä kulta, antakaa Aadolfille anteeksi! rukoili Maria uudestaan ja vei hänen kätensä vettyneille silmilleen. — Hän on onneton vaan ei syyllinen.
— Nuorukainen on pelastettava, virkahti laamanni ja hänen päänsä painui rintaa vastaan. — Hän on pelastettava, kuinka ankarilla keinoilla tahansa. Qua medicamenta non sanant ferrum sanat. Voi minua, etten saata julistaa häntä ihan syyttömäksi tähän onnettomuuteen! Hänen jumalattomat opintonsa … hänen ilmeinen kylmyytensä uskontoa kohtaan … hänen monasti ilmennyt epäuskonsa… Kuinka ovatkaan nämä seikat unettomina öinä panneet minut huokailemaan!… Hyvää yötä, lapseni! Rukoile Aadolfin sielun puolesta ja nuku sitte rauhassa. Jumala siunatkoon sinua!
Laamanni Juhana painoi isällisen suudelman Marian otsalle, otti kynttilän ja lähti. Mutta hänen suudelmansa poltti ikäänkuin omantunnon vaiva nuorta neitoa kauan senjälkeen, kuin vanhuksen synkkä, kumartunut haamu oli poistunut hänen huoneestaan.
Sillä vaikka Maria olikin puolittain vakuutettu, että Elli salakeinoilla oli voittanut Aadolfin rakkauden, tiesi hän kuitenkin itsessänsä, ettei huoli Aadolfin menestyksestä ollut ohjannut hänen menettelyään.
Laamanni ei saanut sinä yönä ollenkaan lepoa. Hän käyskenteli ikäänkuin aave pitkäin salien ja huoneiden läpi. Astellessansa hän tuon tuostakin pysähtyi pienen muotokuvan eteen, johon kuuvalo sattui. Se oli hänen poikansa kuva niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli pienoinen lapsi. Murheellinen isä silloin huokasi ja mietti: — Miksei hän aina pysynyt tuollaisena, ellei kasvoiltaan niin sydämeltään!
Vasta aamupuoleen yötä Skytte vanhus paneutui vähäksi aikaa levolle.
Perheen kokoonnuttua aamiaispöytään Aadolf heti huomasi, että kaikkien mielet olivat lamassa. Hänen isänsä oli umpimielinen ja harvapuheinen, vapaaherratar näytti itkeneeltä, Maria oli tavallista kalpeampi ja kaihtoi arasti serkkunsa katseita.
Epämääräinen aavistus pidätti Aadolfia kysymästä, mikä siihen oli syynä. Pöydässä ilmoitti hän laamannille aikovansa iltapuolella lähteä ratsain Tukholmaan. Laamanni kysyi:
— Mitä asiaa sinulla on Tukholmaan?
— Isäni tietää, että kauppiaallemme on maksu suoritettava ja kun sitäpaitsi olen sopinut yhtyäkseni useiden ystävieni kanssa, niin sopii nämä seikat hyvin yhdistää.
— Minä aion itse muutaman päivän perästä tehdä tilin kauppamiehen kanssa Tukholmassa, sanoi laamanni. — Minä tahdon, että sinä tänäpänä olet kotona.
Mitä laamanni kerran oli päättänyt, sitä ei käynyt muuttaminen; sen Aadolf tiesi vanhastaan. Tultuansa huoneeseensa hän sentähden heti kirjoitti kirjeen ystävälleen pappismiehelle Tukholmassa, ja kertoi hänelle kaikki, mitä hän suullisesti oli aikonut tälle puhua Inkeristä ja Ellistä. Tämän kirjeen kiidätti hän Rolfille ja pyysi Rolfin saattamaan se perille.
Rolf vanhus oli levoton ja katui lupaustaan, vaan ei sanonut mitään. Aadolf tapasi hänet tallissa, missä hän ruokki hevosia ja laitteli lekkeitä kuntoon matkaa varten.
Mutta laamannikin istuutui aamiaisen jälkeen kirjoituspöydän ääreen.
Hän lähetti kaksi sanaa, toisen pastori Svenoniukselle ja toisen
nimismies Askelinille, että he niinpian kuin suinkin saapuisivat
Signildsborgiin.
Kohta jälestä puolisten nämä tulivat. Nimismies, jolta lähtiessä oli jäänyt päivällinen syömättä, käskettiin pöytään, jossa oli tarjolla häränpaistia ja olutta, mutta pastori, jolla jo oli kannekirjat valmiina taskussaan, meni suoraapäätä laamannin työhuoneeseen.
Sinne mennessään kohtasi hän Aadolfin. Nuori Skytte tähysteli tutkivasti papin synkkiä kasvoja. Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa… Svenoniuksen katse oli jylhän uhkaava… Aadolfin muistutti siitä valasta, jonka hän vannoi. Hänet valtasi inhon ja pelon sekainen tunne, ja hän olisi, elleivät asianhaarat olisi häntä pidättäneet, syöksynyt papin päälle ja polkenut hänet jalkainsa alle.
Synkkäin aavistusten lannistamana lähti Aadolf kiireesti kotoa pois. Hän heitti viitan ylleen ja käyskenteli kauan metsässä. Edetessään yhä syvemmälle kuusten juhlallisiin pylväsholveihin, oli hän tällä hetkellä kyllästynyt ihmismaailman ikuiseen eripuraisuuteen, ja toivoi, että hänen suotaisiin elää loitolla vertaisistaan luonnon rauhaisassa helmassa.
Sill'aikaa keskustelivat laamanni Skytte ja pastori Svenonius tärkeistä asioista.
Svenonius jätti esiin syytöskirjat, jotka huomattiin lailliseen muotoon laadituiksi. Kun sitte oli keskusteltu niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä syytettyjen pikaista vangitsemista varten, oli Svenoniuksella aikomuksena esittää syytöksensä nuorta vapaaherraa vastaan; mutta tuumiskellessaan mitenkä hän sen paraiten tekisi, viittasi laamanni häntä istumaan ja saattoi itse keskustelun papin toivomalle tolalle.
— Arvoisa ystäväni, sanoi Signildsborgin herra, ja hänen äänensä ilmaisi syvää sisällistä liikutusta; — minä luotan teihin suuresti ja tahdon sitä nyt osottaa, kun teiltä pyydän neuvoa asiassa, joka koskee läheisesti minuun isänä ja on myös yhteydessä sen asian kanssa, joka meillä nyt on meneillä. Kiusaaja on koetellut minunkin huonettani.
— Haa! ajatteli Svenonius ja kumartui Juhana herran puoleen, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että joku niistä sanoista, jotka tämä lausui, jäisi häneltä kuulematta.
— Eikä hän mitenkään olisi voinut satuttaa minua arempaan kohtaan, sillä hän on tarkannut isänsydämeen. Poikani, ainoa lapseni, on kauheilla harhateillä…
— Minä tiedän sen ja surkuttelen teitä syvästi, armollinen herra…
— Oi, te ette tiedä vielä pahinta, herra pastori, huokasi laamanni Juhana ja kertoi, mitä hän edellisenä yönä oli kuullut Aadolfin suhteesta Inkeriin ja Elliin.
— On siis käynyt niinkuin minä epäilin, lausui Svenonius, — ja on myöskin selvinnyt eräs seikka, jota minä pidin miltei mahdottomana selittää!
— Tekö epäilitte?
— Niin epäilin, sanoi Svenonius, — sillä minä olen jo kauan hämmästyen havainnut poikanne osottavan suurta myötätuntoisuutta noita jumalattomia perkeleen lapsia kohtaan.
Ja nyt oli Svenoniuksen vuoro puhua. Hän kertoi ensiksi nuoren vapaaherran käytöksestä kuulustuksen aikana Inkerin tuvassa ja teki sitten selkoa Aadolfin käynnistä pappilassa samana iltana, kun Svenonius oli palannut tutkintoretkeltään Kummun Kaarinan luota. Tarpeetonta on mainita, että kertomukseen tuli mitä mustin väritys, mutta samalla vaatii totuus meitä lisäämään, ettei Svenonius tieten tahtoen höystänyt valheella puhettaan; hän kuvaili omantunnon mukaisesti, ja mikä oli kuvauksessa synkkää, johtui siitä, mitenkä hän asian käsitti.
— Kauhistaa sitä ajatella … se vihloo sydäntäni … ja varmaan on teidänkin sydämenne murtuva, armollinen herra, niin päättyi hänen kertomuksensa; — mutta teidän poikanne suu oli täynnä herjausta ja pilkkaa pyhää oppiamme vastaan; ei ainoakaan pimeyden hengen villitsemistä filosoofeista ole julennut lausua moisia parjauksia… Vähäinen asia sen rinnalla ja johon panen verrattain vähän painoa oli, että hän uhkasi minut tappaa, jos minun kauttani yhtäkään hiuskarvaa kärvennetään noiden molempien naisten päästä. Niin hän sanat lausui. Minä olenkin valmis uhraamaan henkeni Herran asian puolesta… Ottakoon poikanne sen!
Minä olen onneton isä … ne sanat laamanni Juhana tietämättänsä lausui papin kertoessa. Vanhus oli vaipunut kokoon nojatuolissaan ja hänen silmänsä melkein peittyneet hänen tuuheiden kulmakarvojensa alle.
Mutta kun Svenonius vihdoin vaikeni, nousi Juhana herra ylös, ojensihe suoraksi ja sanoi vakavalla äänellä:
— Mitta on kukkurallaan: minun talossani ei tuo kurja tästä alkaen enää saa olla.
— Malttakaa, armollinen herra; — älkää tehkö mitään äkkipikaa! Meidän on muistaminen, että jos Aadolf herra synnillisten lukujen kautta on tehnyt sielunsa maaperän vihan kylvölle otolliseksi, niin on häntä kuitenkin pidettävä häijyjen juonien ja petollisten hankkeiden uhrina, jommoista voi tapahtua paraimmallekin. Minä arvaan, mitenkä asia kokonaisuudessaan on. Tahdotteko, armollinen herra, kuulla, mitenkä olen sen käsittänyt?
— Puhukaa, kunnon ystävä! Tottahan itsekin käsitätte, mitenkä tuskallisena haen syitä estääkseni kirousta tulemasta oman lihani ja vereni päälle?
— Ettekö te, armollinen herra, usko, että saatana hellii palvelijoitaan ja tahtoo varjella heitä niitä toimia varten, joita hän tahtoo heidän kauttaan saada meidän keskellämme suoritetuksi? Olkaa varma siitä! Sentähden on hän luultavasti myöskin antanut heille viittauksen, että he tietäisivät olla varoillaan uhkaavan rangaistuksen varalta. Mäntysuon Inkeri on siis keksinyt tuuman, jonka perusjohteet ovat minulla selvillä. Minua on hän tahtonut pelotella ankarilla koettelemuksilla; teidän tykönänne on hän hommannut puolustajaksi itsellensä poikanne ja turvautuu teidän näennäiseen kiitollisuuden velkaanne häntä kohtaan siitä, kun hän pelasti poikanne ja nuoren neidin hengen. Olenhan kuullut ja lukenut, että noita-akat voivat nostaa rajuilmoja; mutta elleivät sitä voikaan, on ihan varmaa, että he ainakin voivat johtaa rajuilman mille taholle haluavat: sen todistavat monet oppineet ja hurskaat miehet ja noitien omat tunnustuksetkin sitä arvelua vahvistavat. Nyt minun ajatukseni on, että kauhea lumimyrsky, johon Aadolf herra ja neiti olivat vähällä hukkua, Inkerin taikojen kautta nousi näillä seuduilla raivoon, ja että hän loihduillaan johti hevosen kulkua … sillä mitenkä se muuten olisi tehnyt niin pitkän kierron ja seisattunut juuri hänen tuvanovensa eteen? Ja sen teki hän, voidaksensa sitte omalletunnollenne lausua: katso minä pelastin poikanne hengen, mutta te tahdotte minun ja tyttäreni hengen ottaa! Hän on sen tehnyt saadaksensa tilaisuuden antaa Aadolf herralle tenhojuoman, jonka avulla hänen sydämensä oli saatava noita-akan tyttäreen mieltymään ja hänen ajatuksensa kääntymään pois Jumalasta. Teidän tulee siis ajatella poikanne toimivan tuon perkeleellisen juoman vaikutuksen alaisena … alaikäisenä lapsena, tietämättä mikä on oikeaa mikä väärää … houruna, joka raivoo ja väijyy ihmishenkeä, olematta syyntakeinen teoistaan.
— Kenties olette oikeassa; — sitä melkein toivoisin, vaikkakin pelkään sitä. Mutta mitä minun nyt pitää tehdä saadakseni poikani pelastetuksi? Neuvokaa minua, herra pastori! Järkeni silmät ovat pimittyneet.
— Saatamme ehkä toivoa, että hänen huumauksensa haihtuu, kun hän ei enää saa nähdä nuorta noitaa, joka voisi kiihotustyötänsä jatkaa … että ne liekit, joihinka laki Jumalan avulla on tuomitseva tuon katalan, edes saavat sen haihtumaan…
— Mutta miettiihän kadotettu poikani murhahankkeita teitä vastaan, lausui laamanni jylhästi. — Minua vavistuttaa ajatellessani, että olen siittänyt murhaajan maailmaan. Ymmärrykseni ei keksi mitään pelastusta. Minä en tiedä mitä tehdä. Panenko hänet kahleihin ja kytkenkö hänet kiinni kellariholviin? Sanokaa, antakaa minulle joku neuvo!
— Toivon että isänvaltanne vaikuttaa ilmankin, tarvitsematta käyttää niin kovia keinoja. — Voisittehan sulkea hänet huoneeseensa ja antaa luotettujen palvelijoiden vartioida häntä, tahi, ellei se kävisi päinsä, lähettää hänet houruinhuoneeseen Tukholmaan ja antaa hänen olla siellä, kunnes hän taasen tulisi tuntoihinsa.
— Oi, se on kauheaa! sopersi laamanni ja istui nojatuoliinsa. — Oi, jospa olisin kuollut!
— Tahi … ties jospa toinenkin keino auttaisi, jatkoi Svenonius; — pitäisi ainakin koettaa…
— Mitä tarkotatte? Sanokaa pian!
— Tarkotan että on mahdollista, jopa luultavaakin, että löytyy luonnollinen vastamyrkky sille myrkkyjuomalle, jonka noita-akka valmisti pojallenne. Hän tuntee ihan varmaan kasveja, joiden nesteet voivat tehdä noitajuoman vaikutukset tehottomiksi. Voitaisiin pakottaa häntä valmistamaan sellainen vastajuoma Aadolf herralle. Kaikissa tapauksissa täytyy meidän saada tietää, mitenkä asian laita on.
— Olette oikeassa! Kun en itse tuota keksinyt! sanoi laamanni Juhana rohkaistuna tästä toiveesta. — Tuotetaan Mäntysuon Inkeri heti tänne. Minä annan tuossa paikassa käskyn siitä.
— Vielä parempi olisi tuottaa tänne hänen tyttärensä, huomautti Svenonius. — Hän on nuori, hänen sydämensä hennompi, hänen taitonsa luikerrella pois viisastelevien vastausten kautta vähemmin kehittynyt, kuin hänen kirotun äitinsä. Sen mukaan kuin voin päättää hänen kasvoistaan, luulen ettei hän vielä ole ehtinyt päästä saatanan erinäiseen mielisuosioon. Lähetämmekö noutamaan Elliä?
— Niin, te olette oikeassa; meillä on suurempi syy toivoa, että totuus tulee ilmi hänen kauttansa.
Laamanni heläytti kelloa ja sanoi sisäänastuvalle palvelijalle, että hän käskisi nimismiehen tulla ylös.
Nimismies Askelin jätti oluthaarikan, josta hän yhdessä kartanonvoudin kanssa oli ryypiskellyt, tuli heti saapuville ja sai laamannilta käskyn parin rengin avustamana ottaa hetimiten kiinni Elli ja tuoda hänet Signildsborgiin.
Nimismies lähti matkalle, kaksi renkiä mukanaan ja kartanonvouti, jolla oli omat syynsä ottaa osaa seikkailuun. Olut oli karaissut nimismiehen mielen, ja viinapullo, jonka talonvouti oli ottanut mukaansa, sai matkalla tuon rohkeuden paisumaan joksikin, joka nimismiehen omasta mielestä ei ollut muuta kuin uljuutta.
Hämärä oli jo aikaa ennen kuin Askelin apureineen saapui Inkerin tuvalle, verhonnut maita ja seutuja. Samassa kun nimismies meni aukasemaan veräjää, saavutti heidät reki, kaksi hevosta edessä.
— Hohoi! huusi nimismies, — kukas matkamies on?
— Hei, Rolf ukkohan se on, huusi kartanonvouti, — mihinkä sinä olet menossa näin myöhällä? Anna seista ja ota matkaryyppy!
Rolf, sillä hän se oli, seisautti hevoset, silmäili joukkoa, mutisi jotakin itsekseen ja vastasi:
— Minulla on asiaa Wadtoftan puolelle, ja täytyy saada se vielä tänäiltana toimitetuksi… Kiitos tarjoomastanne, kartanon vouti! Ryyppy ei haittaa näin talviteillä…
— Ja miten komeasti hän vielä ajaakin! sanoi kartanonvouti, Rolfin ryypätessä pullosta hänen onnekseen. — Molemmat hevot valjaissa! Kunhan ei vanha ruutiäijä vaan olisi kosimahankkeissa!
— Oli hankkeet mitkä hyvänsä, niin jäänee minulta kumminkin eukko tahi tyttö saamatta, vastasi Rolf; — semmoiset tuumat jääkööt vaan pois mielestänikin. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä mitä te aiotte tehdä? Te näytte olevan menossa mökkiin.
— Ihan oikein, vastasi kartanonvouti, me menemme ottamaan kiinni noitaa.
— Vai niin… Luulen että korkealla oikeudellakin on asiassa jotain tekemistä, koska herra nimismies on mukana… No, onnea vaan puuhille! Miksi te eukkoa kovistelette? Inkeriähän te kaiketi menette ottamaan kiinni.
— Ei, sanoi nimismies, — paholaisen emon vuoro on vasta huomenna, jolloinka minä neljännysmiehineni pistän kiinni kaikki hänen sukulaisensa, niin monta kuin niitä on ympäri koko pitäjän. Nyt saa vaan hänen tyttärensä tehdä pienen huvimatkan armollisen laamannin luo Signildsborgissa.
— Hm, vai niin! Jumalan rauha!
Rolf käski hevosia liikkeelle, iloiten kun sillä kaupalla oli päässyt asiasta erille. Poistaaksensa itsestään kaikki epäluulot ajoi hän tosiaankin Wadtoftaan, jossa hän asiakseen osti joitakuita lampaita ja palasi vasta seuraavana päivänä kotia.
Sillävälin kulki nimismies seuralaistensa edellä ylös mökille. Ovi oli lukossa ja verhot riippuivat pienten ikkunoiden edessä.
Näihin varotoimiin olivat Inkeri ja Elli ryhtyneet, voidaksensa rauhassa vakoilijain silmiltä varustautua pakomatkalle.
Pelastuksen toivo oli Aadolfin lähdettyä antanut Inkerille uusia voimia. Hän ja Elli olivat toisiansa rohkaisevin sanoin koko illan puuhanneet sääliessä kokoon tarpeellisimpia ja rakkaimpia tavaroitansa. Siitä puuhasta oli jo kotvanen sitten päästy; hevosia odotellessa rukoilivat he nyt Jumalalta pakonsa onnistumista.
He havahtuivat ovelle kolkutettaissa.
— Auttajamme on täällä… Jumala olkoon kiitetty, kuiskasi Inkeri.
— Hoi, ovi auki! huudettiin ulkoa.
Elli nousi ylös ja riensi aukasemaan. Kalmankalpeana syöksyi hän takasin, nähdessänsä nimismiehen seuralaisineen.
— Hyvä Jumala! Äiti! huusi hän ja kiersi kätensä Inkerin kaulaan.
Inkeri seisoi typertyneenä ja tuijotti hievahtamatta tulijoihin.
— Hyväilta taloon! Kiitos viimeisistä, räyhäsi humalainen nimismies, siihen määrään viinanhöyryistä muuttuneena, ettei loihtusanojen tarve edes johtunut hänelle mieleen.
Hänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti huomautti:
— Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri.
— Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen silmiänsä, — minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme tosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette tekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?… No, ettekö te saa suutanne auki? Te näytätte ällistyneeltä. Olemme tulleet kenties sopimattomaan aikaan, mutta sille en voi mitään. Minä tulen virkani puolesta.
— Mitä te meistä tahdotte? kysyi Elli vavisten.
— Sen sinulle kohta sanon, pikkunoita, vastasi nimismies; — me tulimme tänne viedäksemme yhden teistä armollisen laamannin luo, mutta nyt kun näen, että te olette muuttotouhussa, vaikkei vielä ole lähtöpäiväkään, niin on parasta kopata teidät molemmat, yhtähyvin nyt kuin toiste. Kuninkaan ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut, Inkeri, ja sinun tyttäresi. Kartanonvouti, annas tänne nuoranpätkät.
— Tässä ovat, vastasi kartanonvouti ja ojensi ne nimismiehelle.
Inkeri oli nyt senverran toipunut, että saattoi kysyä.
— Mistä rikoksesta meitä syytetään, koska te tahdotte meitä sitoa ja panna kiinni?
— Ka, kun vielä tekeydyt tuhmaksi, ilkeä noita! lausui nimismies. — Mutta kun pyöveli panee peukalopuristimen sormiasi hyväilemään, niin eiköhän muistisi alkane selvitä. Tänne vaan kädet, niin koristan sua rannerenkaalla, ettei sen parempaa vielä ole hampusta tehty! Kas niin, kursaukset sikseen! Meidän on kiire.
Nimismies läheni nuora kädessä… Inkeri vetäytyi kauhistuneena taapäin… Elli heittäytyi polvilleen oikeuden palvelijain eteen ja huudahti tuskissaan:
— Älkää koskeko äitiäni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt… Armahtakaa, hyvä herra!
— Älä kuomaile! Se on turha vaiva, vakuutti Askelin ja astui vielä askelen Inkeriä kohden. Mutta Elli heittäytyi heidän, hänen ja äitinsä väliin, kietoi kätensä nimismiehen jalkojen ympäri ja huusi:
— Armoa, armoa! Hän on viaton, hän ei ole mitään pahaa tehnyt. Jos teillä on ihmisen sydän, niin teidän täytyy armahtaa!
— Heitä irti minut! Oletko hullu? Luuletkos sinä, että nimismiehen on lupa ketään armahtaa? Se veisi häneltä viran. Heitä irti hyvällä! Muuten täytyy minun käydä kovin kourin käsiksi sinuun.
— Armoa! murahti humalainen kartanonvouti pilkallisesti. — Onko mokomaa pirua ennen kuultu? Tänne toinen nuoranpäistä, nimismies! Minä teen tästä tenästä pikaisen lopun…. Kuuletko sinä, helkkarin noita, jatkoi hän, silmät vihasta säihkyen, astui köysineen lähemmä Inkeriä ja puristi nyrkkiään hänen nenänsä edessä. — Sinua saanen kiittää siitä, että poikani sai maahisen ja että karjuni itsestään kuoli; mutta nyt minä sen maksan sinulle. Tänne kädet ilman kursailutta, tahi lyön sinua niinkuin härkää keskelle otsaa!
Inkeri oli vaipunut tuolille; hän olisi kyllä totellut humalaisen miehen uhkaavaa käskyä, mutta hän ei jaksanut käsiänsä kohottaa.
Hurja talonvouti kohotti nyrkkiään ja tahtoi panna uhkauksensa toimeen, mutta siinä tuokiossa syöksähti Elli ylös polviltaan ja töykkäsi häntä suonenvedontapaisella voimalla takasin. Mies, joka ei osannut odottaa moista rynnäkköä ja jo muutenkin huljuili "liikakuormansa" alla, hoippuili muutaman askelen, koettaessaan pysyttää tasapainoa. Se ei sittenkään onnistunut, ja niin hän kaatua roisahti seljälleen, niin että lattiapalkit ryskivät.
Nähtiinpä siinä omituinen kuva, johon hiiltynyt takkavalkea loi punertavaa valoaan: äiti, joka makasi tainnoksissa nojatuolissa, pää taaksepäin vaipuneena, kauhun jähmettynyt ilme kasvoillaan … tytär, joka oli asettunut hänen ja hänen vihollistensa väliin, hiukset hajallaan kalpeiden, hurjaa päättäväisyyttä hehkuvien kasvojensa ympärillä — nämä avuttomat oliot yhdeltä puolen, ja toiselta inhimillisen oikeuden raa'at, humalaiset apurit. Nimismies töllisteli avosuin, ällistyneenä tytön odottamattomasta voimanosotuksesta; kartanonvouti, naama pöhnästä ja kiukusta kamalasti väännyksissä, makasi pitkänään lattialla, ja molemmat rengit, jotka taikauskoisesta pelosta tähän asti olivat pysyneet toimettomina, vetäytyivät likemmä ovea, epätietoisina siitä inhimillinen vai yli-inhimillinenkö voima paiskasi heidän tiranninsa heikon tytön jalkoihin.
Mutta kuva oli tuota pikaa muuttuva toisenlaiseksi. Kartanonvouti kömpi ylös, ryntäsi Elliä vastaan ja iski häntä nyrkillä niin kovasti, että tyttö tajuttomana kaatui lattialle.
Tuskan ja ahdistuksen huuto pääsi Inkerin sydämestä ja hän syöksähti ylös … mutta samassa nimismies kävi kiinni häneen takaapäin. Kun Inkeri vielä koetti riistäytyä irti, heitti kartanonvouti nuoran hänen käsiensä ympäri ja sitaisi sen niin lujasti, että köysi syöpyi lihan sisään.
— Rauhoitu, noita! kiljasi nimismies, jonka kasvoilla hiki virtaili. — Pentusi ei ole kuollut; hänellä ei ole mitään hätää. Älä sinä vaan rimpuile, niin minä heti saan hänet henkiin kun kaadan kousallisen vettä hänen päälleen. Kas niin, etköhän jo asetu siivolla olemaan… No, se onkin paras mitä tehdä voit… Älä kisko nuorasta, kartanonvouti! Sinä saatat hänet vaan uudestaan raivoon. Hän taitaa ruveta kaatumaan… Aseta hänet tuonne tuolille! Piru kuinka ne naiset ovat oikullisia!
Nyt kääntyi nimismies tunnottomana olevan Ellin puoleen. Nähtyänsä nuo kalpeat kasvot ja suuret siniset juomut silmien alla, pelkäsi hän hetkisen, että tyttö kenties oli kuollut. Mutta koeteltuaan hänen valtasuontaan, otti hän toisen köydenpäistä ja sitoi hänen pienet kätösensä yhteen; sen jälkeen otti hän viinapullon, joka jo oli melkein tyhjä, asetti sen tytön nenän alle ja ravisti häntä, siksi kunnes tyttö vihdoin aukasi silmänsä ja tuijotti kiillottomin katsein ympärilleen.
— Kas niin, sanoi nimismies, — nyt toivon pahimmasta päästyn. Nyt voitte te, kartanonvouti ja Pekka, ottaa eukkoa käsikynkistä ja marssia matkaan. Mutta sinä et saa lyödä häntä etkä tempoa kovasti nuorasta, kartanonvouti, sen kiellän, sillä hänen kätensä ovat näköjään verissä … vangitkin ovat lain turvaamia. Sinä Niilo autat raahaamaan tätä pikkunoitaa… Kas niin, älä enää koukuttele, no ylös heti (ne sanat lausuttiin Ellille)! Eipä näy tahtovan. Meidän täytyy siis auttaa häntä matkalle.