Vanloo ei tahtonut jättää Agnesta yksiksensä suruunsa; hän tarvitsi lohduttavaista ystävää vierellänsä. Vanloo kävi joka päivä hänen luonansa, ja harvoin herra Kustaa läsnäolollansa häiritsi heidän seurusteluaan.
Eipä viipynyt kauan Hedvigin kuoleman jälkeen ennenkun Vanloo huomasi Draken kummallisesti muuttuneen. Hyvin harvoin tosin antoi hän yön mennä niin, ettei hän jonkun aikaa oleskellut laboratooriossaan, mutta se polttava levottomuus, joka hänen kullantekokiihkoonsa ennen liittyi, ajaen häntä vuoron uunin luota ja uunin luo, kunnes hänen voimansa uupuivat, se levottomuus näytti nyt kadonneen. Hän oli ruvennut tuhkatiheään käymään naapurinsa, laamanni Juhanan luona Signildsborgissa, missä hän ennen oli jokseenkin harvinainen vieras.
Vierailujensa syyksi sanoi hän sitä onnetonta tapausta, joka hiljan oli sattunut laamannin kodissa ja saattanut laamannin sellaiselle mielelle, että hän kyllä kaipaisi ystävien ja naapureiden seuraa aikansa kuluksi.
Mutta ainoana kehottimena, kuten lukija epäilemättä arvaa, oli hänen heräävä rakkautensa neiti Skytteen. Hän oli huomaavinaan menestyksen toivoa siinä katseessa, jonka neiti Skytte häneen loi tämän huomaavaisessa käytöksessä häntä kohtaan ja siitä innosta, jolla tämä kuunteli ja koetti selvittää niitä siveysopillisia ja muiden oppien arveluttavia väitteitä, joita Drake tuolloin tällöin rohkeni tuoda esiin, milloin laamanni Juhana ei ollut saapuvilla.
Nuoren neidon olennossa ilmeni jonkinlaista toivottomuutta, jota Drake ei voinut selittää, vaan joka ei läheskään tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Samaa toivottomuutta oli neiti Skytten sydämessäkin.
Tässä tilassa ei häntä mitkään epäilykset, mitkään ajatukset varomattoman teon seurauksista hillinneet. Hänen luontonsa kaipasi jotakin mahtavaa, koko olentoa järkähyttävää huvitusta. Siksipä hän ei pelännytkään, kun hän Drakessa luuli huomaavansa tavallista erinkaltaisempaa osanottoa ja aavisti tämän vieraissakäyntien etupäässä tarkottavan itseään; ei, vaan hän tunsi vielä mieltymystäkin tuohon synkkään mieheen, jonka olennossa ilmeni samaa revinnäisyyttä kuin hänessä itsessäänkin, synkkää maailmankatsomusta ja kaikkia maallisia tahi taivaallisia voimia arkailematonta uskaliaisuutta.
Sanalla sanoen: Drake tuli pian varmuuteen siitä, ettei Maria ollut hänen suhteensa välinpitämätön. Silloin oli hänenkin päätöksensä tehty. Hän tahtoi millä ehdoilla, millä keinoilla hyvänsä vapautua siitä naisesta, joka seisoi hänen ja tuon ihastuttavan neidon välillä.
Tämä päätös ei vaatinut pitkälti aikaa kypsyäksensä teoksi! Drake ei enää mitannut aikaa tiimalasilla; tieto siitä, että hänen kohtalonsa pian tulisi ratkaistuksi, hänen toivomuksensa, hänen levottomuutensa ja kärsimättömyytensä saattoivat ajan väliin rientämään kotkan siivin, väliin kilpikonnan tavalla raskaasti kömpimään. Eräänä aamuna tuli hän Agneksen huoneeseen, lukitsi oven ja käänsi peittelemättä puheen heti siihen asiaan, jota hän aikoi esittää.
— Agnes, sanoi hän ja istui vastapäätä häntä, — sinä et ole onnellinen liitossasi minun kanssani. Minä tiedän sen enkä voi puhdistaa itseäni niistä soimauksista, joita on täytynyt tuhansin kerroin sydämestäsi kohota minua vastaan. Erilläänpysyväisyyteni, kylmyyteni ja katkeruuteni ovat saattaneet sinulle suuria kärsimyksiä. Usko minua, minä tiedän sen syyn suuruuden, jonka kohtalo suhteessani sinuun on sälyttänyt päälleni…
— Oi, Kustaa! lausui Agnes vesissä silmin … sillä hänen koski kovasti sydämeen tämä Draken odottamaton itsensä syytös. — Kustaa! Olkoon jo kylliksi; sinä kadut … ja mitä on ollut, se on unhotettu!
— Ei, malta, keskeytti hänet Drake, joka ei ollut arvannut, että hänen sanojansa voitaisiin käsittää väärin, — anna minun puhua puhuttavani!
— Ei, ei, lausui Agnes, — nyt on minun vuoroni kääntyä pyynnöllä sinun puoleesi. Kustaa, anna anteeksi, anna anteeksi, etten ole voinut olla sinulle se, mikä olen tahtonut! Anna anteeksi, etten ole voinut säilyttää rakkautesi! Minä tiedän, että naisen paras avu on kärsivällisyys, ettei hänen mielensä saa masentua ensi tuulenpuuskasta, että hänen tulee vuodattaa auringonpaistetta miehen sieluun, kun vastukset elämäntaistelussa synkistävät hänen mielensä. Mutta oi! sydämeni on ollut heikko, raskasmielisyyteni on tehnyt sinut alakuloiseksi, — minä olen ollut sinulle taakaksi, — oi, anna minulle anteeksi se!
Agnes tarttui Draken käteen ja painoi sen otsallensa, mutta kun tämä äkkiä tempasi kätensä pois, katsahti hän hämmästyneenä ylös ja peljästyi miehensä katsetta.
— Malta, sanoi Drake, — minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon, josta itseäni soimata. Mutta luuletkohan, että minä vasta tänään olen koetellut itseäni ja tullut sen huomaamaan? Ei! Monet vuodet päästään, tuhansina unettomina öinä olen itseäni syyttänyt, niinkuin nytkin syytän. Agnes, me olemme molemmat onnettomia, niin onnettomia, että joka minuutti kalvaa päivän pituisena elämämme lankoja. Meidän täytyy erota, Agnes; se on välttämätön: sinulle, koska minä en ikinä voi tulla sinulle muuksi, kuin mikä olen: sinun kiusanhenkesi, ja minulle, koska omantuntoni voi tyynnyttää lepoon ainoastaan se toivo, että sinä erillään minusta tulet onnelliseksi ja vapaudut kärsimyksistä, joita en siedä nähdä.
Drake vaikeni ja silmäili puolisoonsa, johonka tuo niin äkillisesti herännyt ja niin julmasti pettynyt väärä toive oli vaikuttanut miltei rampauttavasti. Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja kiinnitti silmänsä Drakeen, nousi tämä istualtaan ja alkoi kävellä edestakasin lattialla.
Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys.
— Hyvä on, lausui vihdoin Agnes raukealla, vaan päättäväisellä äänellä, — voimmehan sitten erota … koska onnesi vaatii sitä … mutta millä tavalla?
— Meidän kummankin onni vaatii sitä, Agnes, lausui Drake vilkkaasti. — Oi, miksi on ihminen oman sydämensä orja! Himoja syntyy siellä itsestään, tietämättämme miten, ne varttuvat ja tempaavat meidät mukaansa, meidän voimatta niitä vastustaa, ne sammuvat meidän vähimmin sitä aavistaessa, ja jättävät sijaa toisille, joiden synty on tahdostamme yhtä riippumaton… Agnes, sinä suostut siis, sinä huomaat välttämättömäksi…
— Suostun, keskeytti hänet Agnes, — mutta vastaa kysymykseeni, millä tavalla se on tapahtuva?
— Se voi tapahtua vain yhdellä tavalla … minä annan sinulle takasin myötäjäisesi ja laillisen osuutesi omaisuudestamme; se riittää turvaamaan sinulle ajallista toimeentuloa … ja sinä valitset asuinpaikaksi toisen maan, ehkä jonkun niistä onnellisista, jotka luonto on varustanut paratiisillisella kauneudella ja ikuisella suvella, tehdäksensä ne tyyssijoiksi sydämille, jotka tahtovat unhottaa entuuden ja alkaa uutta onnen eloa. Tahi kenties pidät parempana isiesi syntymämaan, jossa isäsi nimi on hyvin tunnettu, ja jossa sinulla on paljon mahtavia sukulaisia, jotka ilolla ottavat sinut jälleen piiriinsä. Sinulla on ehdonvalta valita…
Agneksen kalpeille poskille oli sill'aikaa noussut heikko puna.
— Emmekö me voi muulla tavalla purkaa liittoamme, kuin käyttämällä tuota ehdottamaasi keinoa?
— Emme voi, paitsi sitä on vain kaksi porttia, jotka vapauteen johtavat: toinen on kuoleman, toinen häpeän. Avioliitto on pyhä, ja se on yhteiskuntajärjestyksen perustus. Senvuoksi ovat lainsäätäjämme pitäneet tarkalla, ettei sen ulkonaista olentoa, muotoa saada järkähyttää, vaikkakin sen henki on poissa. Minusta nähden on se väkivaltaa luontoa kohtaan. Eivät he ajattele, nuo miehet, jotka kansoille lakeja laativat, että ihminen on taipumustensa määrättävänä, että hänen taipumuksensa ovat yhtä muuttuvia kuin kuu; he unhottavat, että pakko on rakkauden myrkky…
— Sinä vaadit siis, sanoi Agnes seisoalleen nousten, — sinä vaadit että minun tulee lähteä pois talostasi…
— Muuta ehtoa ei ole…
— Että minun, jatkoi Agnes paisuvalla voimalla, — avionrikkojana tulee lähteä pois kotosijoiltani, karkulaisena jättää se maa, jonka mullassa lapseni lepää! Ei milloinkaan! Ainoa, mikä vielä on minulle kallis, on kunniani, hyvä maineeni. Riistänet minulta kaikki, sitä et kuitenkaan riistä.
— Malta mielesi, sanoi Drake. — Kunniasi ei ole kärsivä siitä yhtään.
Tiedetään, että sinä olet onneton avioliitossasi, ja että syy on minun.
Sinua tullaan puhdistamaan ja minua syyttämään siitä mitä on
tapahtunut, enkä minä koetakaan puhdistaa itseäni.
— Älä puhu siitä enää mitään, lausui Agnes, — se ei tule tapahtumaan! Ole kärsivällinen! Sinä mainitsit kuolon portin. Onneton puolisosi on pian astuva siitä sisään ja sinä olet vapaa.
— Toisen meistä täytyy siis raahata kahleensa hautaan … sen nimittäin, joka ensinnä sortuu tässä hiljaisessa, mutta kuolettavassa taistelussa, joka muodostaa yhdyselämämme? Ajattelepa tarkoin!… Ja muuten niin eihän ole vaikeata saada panettelu tyrehtymään, jatkoi Drake. — Terveytesi vaatii sinua oleskelemaan jonkun aikaa toisenlaisessa ilmanalassa; sinä matkustat, ja jonkun ajan kuluttua saapuu tieto, että olet kuollut… Agnes, minä pyydän sinun ja minun vastaisen onnemme nimessä, mieti tarkoin ehdotustani, äläkä hylkää ainoata keinoa, jonka kautta voimme pelastua!
Illalla samana päivänä, kuin avioerosta oli ollut puhetta, käväsi Vanloo Sjövikissä. Hän tapasi Agneksen yksinänsä; Drake oli matkustanut Tukholmaan tapaamaan valtakunnan-neuvos Skytteä ja muutamia muita poliitillisia ystäviä, ja häntä odotettiin takasin vasta seuraavana päivänä.
Ilta oli kaunis ja kevään henkevä. Vanloo huomasi, että Agneksen oli mieli kovasti kuohuksissa, ja esitti, häntä huvittaakseen, että lähdettäisiin kävelylle. Agnes suostui ja niin päätettiin lähteä järven rannalla sijaitsevalle kirkkomaalle ja käydä Hedvigin haudalla.
Vanloon käsivarteen nojautuen jätti hän hetkeksi kolkot muurit, joiden sisässä hän huokaillen oli kuluttanut paraimman osan ikäänsä, ja tunsi mielensä kummallisesti virkistyneen, kun hän luonnon vapauteen tultuaan hengitti kevättuulosten vilpeyttä rintaansa ja tähysteli rauhallista seutua, joka levisi hänen katseittensa eteen. Ilta-auringon rusoloiste kimmelteli lammen rasvatyynellä pinnalla ja aaltomaisesti kohoilevilla ja laukeilevilla kedoilla, joidenka kellanvihreätä värivälkkeilyä keskeyttivät siellä ja täällä tummat koivu- ja leppäviidakot, ja tämän yllä kaareili korkealla sinitaivas vähäisine liikkumattomine pilvenhattaroineen, joiden hopeaväri yhä enemmän muuntui vaaleahan purppuraan, mikäli aurinko läheni näköpiiriä.
Tämä näky sai Agneksen povessa vapauden kaipuun vireille, sai hänet halajamaan jonnekin kauas tuntemattomille onnen äärimaille. Hän oli kauan tuntenut tällaista kaipuuta, vaan sen pyrintöperänä oli ollut taivas; nyt tuntui hänestä maakin olevan ihana ja hän aavisti, että sekin voisi tarjota hänelle iloa ja huvitusta.
Tultuansa kirkkomaalle Agnes ja Vanloo hakivat Hedvigin haudan ja kun he olivat hiljaisina hetken aikaa sen ääressä viipyneet, istahtivat he sen läheiselle hautakummulle, ja siinä Agnes lapsuutensa ystävälle kertoi mitä hänen ja Draken välillä aamulla oli tapahtunut.
Vanloon otsan peitti mielipahan ja suuttumuksen puna Agneksen hänelle kertoessa aamullista kohtausta. Mutta samalla oli tämä asiankäänne hänelle tervetullutkin. Eroamalla Agneksesta riisti Drake tietämättänsä itseltään viimeisenkin tukiturvansa, ja Agnes saattoi poistua hänen kukistumisensa ja alenemisensa näyttämöltä niin kauas, ettei huhun siitä tarvinnut saapua äkkiarvaamatta hänen kuuluvilleen, ja hän pelastuisi siitä häpeästä, jonka alaiseksi hänen miehensä nimen täytyi joutua. Vanloo pelkäsi niinikään, että Agnes, yhä edelleen vastustamalla miehensä vaatimuksia, saattoi panna henkensä alttiiksi, sillä hän tiesi Draken mieheksi, joka ei kaihtanut mitään keinoja, kun intohimot ja omat edut sitä vain vaativat.
Agnes senvuoksi oudostui, kun Vanloo pelkonsa syitä mainitsematta kehotti häntä myöntymään Draken vaatimukseen, koskapa se, niinkuin tämä itsekin oli todistanut, saattoi käydä päinsä, ilman että hänen kunniansa tarvitsi siitä kärsiä. Agnes empi, vaikka hänen oma mielensä tällä hetkellä olikin Vanloon kauniitten, vakuuttavien sanojen vaikutukselle herkkä.
— Agnes, sanoi Vanloo vihdoin ja tarttui hänen käteensä, — kun sinä lähdet tästä kolkosta asunnosta, niin sinä et ole turvaton nainen, jonka on kotopaikaltansa luopuminen taistellakseen vierasten, välinpitämättömien ihmisten parissa elämän myrskyjä vastaan. Niinkauan kuin minä elän, olen minä sinulle lujana turvana ja uskollisena ystävänä. Mikä sinua täällä viehättää? Ei muu kuin hauta! Lohdutus, jonka siitä saat, ei vastaa kärsimyksiäsi täällä. Ja kukapa tietää? Ehkenpä jo piankin saanet rauhotetuin mielin palata tämän haudan luo ja, ilta-auringon yhtä suloisesti säteillessä, laskea kukkasi sen turpeille…
Vanloo puhui edelleen yhä enenevällä lämmöllä. Agnes kuunteli, ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä kovemmin sykki hänen sydämensä; häntä alkoi elähyttää sama toivo kuin Vanlootakin, ja hänen haaveileva katseensa liihotteli pitkin järven pintaa, josta muuan lahti ulkoni silmän siintämättömiin näköpiiriä kohden, muodostaen metsittyneiden niemekkeiden väliin aukioimen, kiiltävän uran, johon iltaruskon kultareunaiset pilvet kuvautuivat. Ja tästä urasta oli hänen mielestänsä urkeneva tie onnellisempaan tulevaisuuteen…
Vihdoin voitti Vanloo; Agnes suostui.
Kun Drake seuraavana päivänä synkännäköisenä astui Agneksen huoneeseen ja toisti vaatimuksensa, ilmoitti Agnes tyynesti, että hän oli asiata harkinnut ja nähnyt parhaaksi, heihin molempiin nähden, siihen suostua.
XV.
Aadolf Skytte Tukholmassa.
Kun Aadolf Skytte pikaisesti maskustettuaan saapui Tukholmaan, niin hän ensi työkseen lähti kuninkaalliseen linnaan, joka avarain muuriensa sisään sulki ei ainoastaan sen, mitä maassa oli ylevintä, vaan myöskin kehnointa ja enimmin halveksittua, sen langenneita ja rikoksellisia jäseniä.
Kruununvankila oli, merkillistä kyllä, aivan kuninkaallisen perheen huoneiden alla. Mutta mahtavat kiviseinät ja paksut trossipermannot erottivat toki vallan, korkeuden ja loiston rikollisuudesta, pimeydestä ja epätoivosta; vankien huokaukset ja kahleiden kalina eivät häirinneet yläpuolella olevia, eikä juhlapitojen hälinä tahi soiton sävelet myöskään keskeyttäneet noiden raukkojen synkkiä tuumailuja, niiden, jotka venyivät maanalaisissa komeroissaan, joidenka ristikkoikkunat olivat linnankaivannon vedenpinnan tasalla.
Aadolf riensi avaran palatsin linnanpihaan, missä tiesi vankilan olevan, ja toivoi saavansa nähdä Ellin ja Inkerin, jotka vähää ennen häntä lienevät saapuneet surulliseen määräpaikkaansa.
Mutta se toivo ei toteutunut; raskaat rautaovet olivat jo teljetyt heidän jälkeensä. Aadolf kysäsi vanhalta vanginvartijalta, joka avainkimppu vyöllään asteli alaansa linnanpihalla, oliko kaksi noituudesta syytettyä naista äsken saapunut. Vanginvartija silmäili oudoksuen nuorta ritarismiestä, kysymys kun näet lausuttiin jotenkin kiivaasti, mutta vastasi, että kaksi naista, toinen vanha toinen nuori, todellakin hiljattain oli uskottu hänen valppautensa huostaan, ja että hän mukana olleelta vahdilta oli kuullut heidän olevan noitia, jotka olivat tehneet paljon tuhoa kotiseudullaan.
Aadolf kysyi vielä, missä heidän vankikammionsa sijaitsi. Vanginvartija, jonka mielestä nuori herra oli aivan tavattoman utelias, osotti sormellansa pimeään käytävään ja vastasi:
— Tuolla perinnä vasemmalla.
— Mihinkä aikaan päivällä niitä lasketaan ulos raittiiseen ilmaan? oli
Aadolfin kolmas kysymys.
— Hm, vastasi vanginvartija, — niille vangeille, joita jalo herra kyselee, ei ole oikeastaan määrättykään mitään aikaa, milloinka he saavat lähteä ulos tuulettelemaan; he saavat tietysti lähteä, silloin kun muutkin vangit lähtevät: se on edellä puolisten, jolloin heitä muutamia erällään lasketaan tuohon aituukseen.
Näihin tietoihin oli Aadolfin tyytyminen. Hän päätti palata seuraavana päivänä aamupuolella linnanpihaan ja toivoi silloin paremmin onnistuvansa.
Sittenkun nuori Skytte oli hankkinut itsellensä asunnon — kaksi pienehköä huonetta Götkadun varrella olevassa talossa, jonka isännän luona hän Tukholmassa käydessään tavallisesti majaili — lähti hän setänsä, valtakunnan-neuvos Pentin luo.
Tämän ja Aadolfin välinen suhde oli paljoa läheisempi kuin Aadolfin suhde isäänsä. Herra Pentti oli aina kadehtinut herra Juhanan onnea, kun tällä oli poika; herra Pentti olisi kovin hartaasti toivonut itsellensä sitä onnea, ei niin paljon sen vuoksi, että hän olisi nähnyt polvilukunsa jatkuvan, kuin erästä toista tarkotusta varten. Herra Pentti oli, kuten tiedämme, laajalle tähtäävä nero, joka valtiollisilta toimiltansa joutessansa antoi kynttilänsä valon loistaa tutkimusalan pimeimpiinkin sokkeloihin ja hautoi mielessänsä mitä rohkeimpia suunnitelmia koko ihmiskunnan uudestisyntymisestä. Älköön kukaan luulko, että hänen tutkimuksensa ja havaintonsa rajoittuivat ainoastaan kielitieteeseen ja sen semmoisiin halpoihin tiedonaloihin! Ei ollenkaan! Teologiian, filosofiian ja politiikan vaikeimmat kysymykset olivat hänellä aivan selvillä; taivaan ja maan välillä ei ollut mitään, jota hänen filosofiiansa ei olisi ainoastaan haaveksinut, vaan vieläpä käsittänyt, perinpohjin oivaltanut ja järjestelmäksikin sovittanut. Älköön meitä siis ihmetyttäkö, että hän niinikään oli laatinut täydellisen, pykäleihin asianmukaisesti jaetun kasvatusjärjestelmän, joka alkoi siitä, jolloin pojalle (tytöt eivät kuuluneet järjestelmään) tavallisesti puhkeaa ensimäinen hammas, ja päättyi siihen, jolloin hänen on liittyminen osalliseksi yhteiskunnalliseen elämään.
Tätä järjestelmää, jota hän erityisistä syistä ei tohtinut tuoda julkisuuteen hyödyksi ihmiskunnalle, olisi hän toki salaa tahtonut sovelluttaa omaan omintakeiseen taimeen varmana siitä, että tämä, sellaisen viisauden viljavoittamana, varttuisi koko maanpiirin pimittäväksi puuksi.
Tiedämme nyt, miksi herra Pentti niin hartaasti oli toivonut itsellensä poikaa; tiedämme myös, että tutkimaton sallimus oli kieltänyt häneltä tämän lahjan, epäilemättä suureksi vahingoksi koko ihmiskunnalle. Sitä suuremmalla lempeydellä oli hän sen vuoksi kohdellut veljensä poikaa, mutta kun hän näki, että veli Juhanan uskonnolliset mielipiteet kerrassaan estivät häntä koettelemasta kasvatusjärjestelmäänsä Aadolfiin, täytyi hänen tyytyä salassa vaikuttamaan tämän henkiseen kehitykseen. Herra Pentti se ensimäiset harhaoppiset kirjat pani nuoren ylioppilaan käteen ja herätti hänessä halua tutkimiseen. Siitä sai alkunsa heidän välillänsä ystävyys, ja valtakunnan-neuvos Pentin nuorekas mieli ja eloisuutta uhkuva olento, jotka niin suuresti erosivat laamanni Juhanan karkean jylseästä luonteesta, olivat vain omiansa tätä keskinäistä väliä lujittamaan.
Että Aadolfin luonteessa muuten oli hyvin vähän yhteistä herra Pentin kanssa, pitäisi lukijalla jo olla selvillä. Paitsi likeistä sukulaisuutta yhdisti heidät toisiinsa ainoastaan se, mikä heidän tutkimuksissaan oli yhteistä; mutta niihinkin nähden olivat he kokonaan eri kannalla. Aadolfin tutkimusten silmämääränä oli saada järjen vakuutusta niihin päätelmiin, jotka hänen uskonnollinen tunteensa vaati pitämään tosina; hän suri tullessaan vastaisiin päätöksiin, ja epäilykset himmensivät hänen onneaan. Herra Pentti sitävastoin hykersi tyytyväisenä kämmeniänsä, kun hän oli saanut kumotuksi jotakin, jota siihen asti oli pidetty kumoamattomana totuutena, tahi jos hänen viisastelevalla sukkeluudellaan oli onnistunut saattamaan epävarmaksi ja sekavaksi jotakin semmoista, jota kaikki olivat pitäneet päivän selvänä ja perustotuudellisena asiana. Ihmetellessään omaa älykkyyttään hän ei tullut tuntemaan sitä tyhjyyttä, jonka uskon ja vakaumuksen puute muutoin tavallisesti tuo mukanansa.
Valtakunnan-neuvos otti Aadolfin sydämellisesti vastaan; hän oli mitä hilpeimmällä mielellä, sillä hän oli vast'ikään saanut valmiiksi oikeusjuttuansa koskevan hakemuskirjan (järjestyksessä yhdennentoista) Svean Hovioikeudelle, ja oli hänen onnistunut saada se niin mutkikkaasti kokoonpannuksi, että hän jo edeltäkäsin arvasi millaista päänvaivaa se lainoppineille herroille saattaisi.
— Tuhatkertaisesti tervetullut, rakas nepas! sanoi hän; — sinä tulet kuin jos olisit kutsuttu. Minulla on tunti aikaa pukeutuakseni, ennenkun lähden kreivi Pietarin luo; koettakaamme tuota ikävää tehtävää hauskuttaa mieluisalla puhelulla. Kerropa nyt ensin, mitenkä vanhempasi ja rakas tyttäreni Signildsborgissa jaksavat; sitten kutsun tänne Juhon, ja sillä aikaa kun hän auttelee vaatteita päälleni, pyydän sinua lausumaan ajatuksesi niistä arveluttavista valtiollisista väitteistä, jotka tuo hävytön englantilainen Thomas Hobbes suvaitsee lasketella kuninkaallisen yksinvallan puolustamiseksi.
Lausuessaan tätä valtakunnan-neuvos vilkasi tutkivasti silkkisukkiinsa ja kenkiinsä…
Aadolf antoi Marian kirjeen. Hän otaksui tytön siinä viitanneen siihen tapaukseen, joka oli karkottanut hänet kotoa. Mutta katsottuansa läpi kirjeen herra Pentti heitti sen kirjoituspöydälleen ja lausui:
— Minä mielihyväkseni huomaan, että hän on terve ja viihtyy toistaiseksi hyvin maaseudulla. Muutoin vaan tavallista lorua. No niin, poikaseni, käydään sitte käsiksi Hobbesiin, jahka ensin kutsun sisään Juhon…
Herra Pentti oli juuri aikeessa soittaa kamaripalvelijansa sisään, kun
Aadolf esti sen ja pyysi saada kahdenkeskisesti puhutella setäänsä.
— Kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja ravisti tapansa mukaan käheröittyä peruukkiaan. — Näyttää ihan siltä, kuin olisi sinulla hyvinkin tärkeitä puheltavia. Olkoon menneeksi, minä kuuntelen, mutta puhu pian!
Aadolf kertoi nyt hyvin lyhykäisesti, että hän oli riitaantunut isänsä kanssa sen johdosta, että he olivat erimieltä kahden noituudesta syytetyn naisen vangitsemisesta, ja että tämä epäsopu oli mennyt niin pitkälle, että Aadolfin täytyi lähteä pois Signildsborgista.
— Veli Juhana on kaltaisensa, sanoi valtakunnan-neuvos, kun Aadolf lopetti kertomuksensa, — rehellinen ja oiva mies, siitä ei puhettakaan, mutta hiukan ahdasmielinen ja ajan ennakkoluuloihin taipuva. Se oli ikävä kohta, Aadolf kulta, mutta kyllä kaiketi veli Juhanan kiukku kerran lauhtuu, ja siihen asti saat sinä koettaa asettaa elämäsi täällä Tukholmassa niin auttavalle kannalle kuin suinkin. Mutta palatakseni jälleen ystäväämme Thomas Hobbesiin, jatkoi valtakunnan-neuvos, asettuen peilin eteen, — niin oletan että jo olet lukenut hänen Elementa philosoficansa, ja tahtoisin mielelläni kuulla mitä sinä arvelet hänen…
— Ah, parahin setäni, minä en todellakaan nyt halua puhella moisista asioista. Tulin pyytämään, että te hankkisitte minulle jotakin yhteiskunnallista asemaani vastaavaa tointa siksi aikaa, kuin oleskelen täällä Tukholmassa.
— Oikein mielelläni, lausui herra Pentti katsellen pitsikalvosimiaan, — minä suurimmalla mielihyvällä tarjoan sinulle apuani. Sinä olet neppaani, ja se on paras puoltolauseesi. Miksikä tahdot ruveta, poikaseni?
— Minä otan vastaan minkä sopivan viran hyvänsä, jonka tarjootte minulle, ja jota kykenen hoitamaan.
— Sinä olet neppaani, sanon vieläkin kerran, ja kykenet niin muodoin täyttämään mimmoisen viran hyvänsä. Mutta vähään sinä et saa tyytyä, et halpaan kirjurinpaikkaan virastoissa etkä alhaisempaan virkaan sotaväessä. Et, et, sinä olet oikeutettu vaatimaan paljo, ja minä kyllä saatan kohtuulliset vaatimuksesi täytetyiksi… Hyvä on, lisäsi valtakunnan-neuvos itsekseen ja otti hyppysellisen kultaisesta rasiastaan, — tästä saattaa taas sukeutua pikkuinen virkistävä kina herrain valtakunnanholhojain … minä vaadin pojalle paljo, ja kun sen hyväksyvät, vaadin yhä enemmän … ja kun toistamiseen antavat perään, olen heitä harmistuneena sättivä ja vaativa yhä enemmän. Kautta Jupiterin! lystiä ajometsästystä … kunnes tulee hetki, jona heillä ei ole mitään ja minulla kaikki jaeltavana.
Tämä ajatus tuntui herra Pentistä niin hupaiselta, että hän päätti panna sen täytäntöön. Että Aadolfin täytyisi sen kautta kauan odottaa, ennenkun hän pääsisi hyödylliseen ja hauskaan toimeen, jäi sedältä huomioon ottamatta. Kumminkin hän vielä toistamiseen vakuutti hankkivansa niinpian kuin suinkin Aadolfille kunniallisen toimen valtion palveluksessa. Sittenkun hän vielä oli kysellyt neppaaltansa yhtä ja toista, hänen asuntoansa ja toimeentuloansa koskevia seikkoja, luvannut saattaa hänet hoviin ja antanut hänelle sen hyvän neuvon, että hän käyttäisi aikansa vakaviin opinnoihin sekä hupaiseen seurusteluun nuorten samanikäisten miesten parissa, soitti hän kamaripalvelijan luokseen ja ryhtyi tämän avustamana niin innokkaasti pukeutumaan, että Aadolf katsoi läsnäolonsa tarpeettomaksi ja lähti pois.
Ennenkun Aadolf seuraavana aamuna lähti linnaan, oli hän huolellisesti pukeutunut, koska luuli varmaksi, että hän kävellessään linnanpihalla kohtaisi useita tuttuja hovilaisten joukosta sekä kaartin upseereista, joiden kasarmi oli linnanmuurien sisässä. Niin kävikin: häntä piiritettiin, häntä onniteltiin sen johdosta, että hän vihdoinkin oli tullut huomaamaan, kuinka paljoa mukavampi oli olla pääkaupungissa kuin maaseudulla, ja vaadittiin häntä ottamaan osaa lukuisiin iloisiin kemuihin, joita oli määrä viettää sinä ja vielä seuraavana päivänä.
Toverien kanssa puhellessaan Aadolf osotti niin suurta hajamielisyyttä, että nämä siitä saivat aihetta leikkisiin kokkapuheisiin. Hän pysytteli vankien aituuksen läheisyydessä ja loi tuhkatiheään katseensa ristikkorautojen läpi niihin kovaonnisiin, jotka, enimmäkseen kahleilla ja jalkaraudoilla varustettuina, astuskelivat aituuksen sisässä vanginvartijain valvonnan alaisina, tahi istuskelivat penkeillä pitkin seinustaa, nauttien heille suodun lyhyen ajan valosta ja raittiista ilmasta. Aadolf näki kalpeita kasvoja, joilla kaikki surun ja epätoivon, julmuuden ja paatumuksen vivahdukset kuvastuivat; mutta niitä raukkoja, joiden tähden hän oli tullut sinne, ei näkynyt, vaikka hän koko aamupuolen uskollisesti odotti, toivoen heitä näkevänsä. Mutta kun rautaovi viimeisen vangin mentyä sulettiin, kun aituus tyhjeni sekä vahtiparaati soittokuntansa jälessä ja pertuskasotamiehiä riviensä välissä marssi poikki linnanpihan sijoittuaksensa linnan suurten portaiden edustalle, lähti Aadolf apein mielin palatsista ja palasi yksinäiseen asuntoonsa.
Seuraavana aamuna kävi Aadolf taas setänsä luona ja toivoi saavansa pitemmältä puhua hänen kanssaan. Hänen aikomuksensa oli koettaa herättää herra Pentissä osanottoa Inkeriä ja Elliä kohtaan ja saada hänet käyttämään vaikutusvoimaansa heidän hyväkseen.
Herra Pentti oli äsken noussut makuulta, kun Aadolfin ilmoitettiin tulleen. Nuori Skytte saatettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen setänsä paraikaa luki kirjettä.
— Kauniita uutisia! huudahti valtakunnan-neuvos Aadolfia vastaan kohta, kun tämä näyttäytyi ovessa. — Sinäpä oikea juupeli olet! Isäsi kirjoittaa tässä pitkän epistolan tavalliseen kaavaansa, oikean valitusvirren, josta en ole voinut lukea kuin puolet, mutta siitäkin on jo kylliksi. Sinä olet käyttäynyt tyhmästi, poikaseni, hiivatin tyhmästi, ja jos joudut koko maailman pilkattavaksi, niin on syy sinun omasi. Piruako sinulla on ollut noitien kanssa tekemistä? Veli Juhana vakuuttaa ihan todesta takaa, että lemmenjuoma on pilannut pääsi ja että olet pannut toimeen kotonasi aika mellakoita. Sinä olet hukassa, ystäväiseni; huomenna on tämä skandaali ihan varmaan koko Tukholman tiedossa; taikauskoiset säälivät sinua, ennakkoluulottomat nauravat sinulle.
— Siitä minä viis veisaan, Aadolf vastasi, — säälikööt tyhmät ja naurakoot sydämettömät. Juletkoon vaan yksikään julkisesti loukata minua, niin on minussa miestä antamaan ojennusta. On sentään hyvä, ettei teidän valistunut mielipiteenne minun suhteeni ole entisestään muuttunut, setä…
— Siinä erehdyt, lausui valtakunnan-neuvos Pentti terävästi; — tuhansia kevytmielisiä kujeitasi minä en lukisi sinulle miksikään, mutta minä en koskaan anna anteeksi tyhmyyttä, joka tekee Skytten nimen naurettavaksi.
— Minä toivon mielipiteenne muuttuvan, kunhan kerron mitkä syyt aiheuttivat menettelyni.
— Parasta kun et kerrokaan! Minä tiedän kaikki mitä sinä tahdot sanoa … vaan jätä se nyt! Tuhottomasti rakastunut johonkin Canidiaan, puoskariakkaan, joka ei ole tehnyt muuta, kuin iätpäivät laastaroinut talonpoikien paisekkeita ja lukenut loihtuja sairaiden sikojen yli!… Hyi perhana! Ja mokoman naisen tähden saattaa aikaan ikävyyksiä ja meteleitä, suututtaa isäukkonsa silmittömäksi ja sotkea sekaisin maat ja taivaat! Ellen totta tosiaan olisi setäsi, niin nauraisin oikein sydämestäni houkkamaisuudellesi, mutta nyt minua suututtaa, sillä siitä pääsee juoru kulkemaan kautta koko Tukholman.
— Te siis paheksitte sitä, kun minä koetin estää tyttöraukan häpeällistä rääkkäämistä … kun tahdon pelastaa viattomia, joiden henki on vaarassa ennakkoluulojen johdosta, joita te halveksitte yhtä syvästi kuin minäkin?
— Niin tosiaankin, ja minun täytyy sanoa se suoraan, että paheksin sitä mitä ankarimmin. Joka lähtee sotaan vallitsevia ennakkoluuloja vastaan, saa kalliisti maksaa yrityksensä.
— En olisi luullut kuulevani moista teiltä, setä hyvä. Pelonko tähden siis pitäisi tukahuttaa oikeuden ja totuuden tuntonsa?
— Jos vastaisin siihen myöntäen, niin on varmaa, ettet voisi olla siunailematta ja päivittelemättä rakkaan setäsi pelkuruutta, sydämettömyyttä ja niin edespäin. Välttääkseni sitä tahdon senvuoksi lausua vain sen toivomuksen, että sinusta, kun mielesi ajan pitkään talttuu, vielä on varttuva mies, yhtä viisas ja ymmärtäväinen kuin kuka muu tahansa. — Sinä, poikaseni, jatkoi hän, — olet valettu samaan kaavaan kuin isäsi. Sinä olet oikeudenkiihkoilija ja turhantarkka omantunnon-noudattaja, aivan kuin hänkin, ainoa ero on vain kasvatuksessanne ja mielipiteissänne. Hänen mielipiteensä ovat hänen aikansa ja asemansa mukaiset. Siksi ja ainoastaan siksi seisoo hän varmalla perustuksella. Jos sinäkin mielit saada vakavaa jalansijaa, täytyy sinun oppia sovittelemaan ja välittelemään. Hyveen-esikuvat ovat sietämättömiä olioita, ja kaikista vähimmin siedettyjä kun ovat nuoria. Ne eivät ole ihmisiä; ne ovat tahdon koneistoja, jotka näykkivät meitä toisia, kun eivät pysty musertamaan meitä. Hiisi vieköön, tokihan sinä lienet muutakin kuin vaan joku määrä filosoofisten arvostelmain määräilemää omaatuntoa. Etkö sinä ollenkaan osaa olla kevytmielinen ja antaa asiain mennä menojaan? Typerät siveyden saarnaajat eivät vielä ole hoksanneet sitä, että kevytmielisyydettä on mahdoton ihmisen saavuttaa elämänviisautta. Sitäpaitsi niin onhan itse mestarisi Descarteskin omantunnon-välittelijä. Eikö hän Principia-kirjansa lopussa sano juuri alistuvansa "katoolilaisen kirkon valtiaisuuden" ja "viisaampien ymmärryksen" johdettavaksi? Sinä tahdot pelastaa kaksi ihmishenkeä. Varsin hyvä. Mutta sekö on pahempi, että joitakuita naisia poltetaan roviolla hurskaan tietämättömyyden vuoksi, kuin että miehiä tuhat määrin teurastetaan tappotantereella jumalattoman kunnianhimon uhreina? Jälkimäistä seikkaa ei sinun käy parantaminen; ja edellistäkin saat pitää hyvänä. Sinä et ole kasvanut skytteläisen sukupuun päivänpuoleisella rinteellä, kuten minä; mutta silti ei suinkaan liene välttämätöntä, että sinun tulisi olla sellainen jukurapää, joka asettuu otsallaan vastustamaan eteenpäin kiitäviä ajan epäjumalaisvaunuja. Sinä edistät paremmin asiatasi, jos asetut katsojain joukkoon ja laskettelet lisäksi pientä pilaa epäjumalasta. Sinulta puuttuu vielä elämänviisautta, ystäväiseni.
— Ja toivon etten tule sitä koskaan saavuttamaan, ellei se voi tapahtua muuten, kuin panemalla alttiiksi sen, mikä ihmisluonnossa on jalointa. Ei, setä hyvä, toiveenne eivät tule koskaan täyttymään; minä en koskaan ole muuttuva kunniantuntoa ja periaatteita puuttuvaksi, kylmäksi, harkitsevaksi, pelkääväksi ja matelevaksi raukaksi…
— Kah, kah … heti jo tulena ja liekkinä! jupisi valtakunnan-neuvos Pentti; — ja siinä ne kuultiin nuo peljätyt mahtisanatkin!… Mutta sanohan, poikaseni, mikä sinä tahdot olla miehiäsi?
— Se mikä olen: rehellinen mies.
— Hyvä, hyvä, Mutta tiedätkö mitä rehellisen miehen on odotettavissa, jos hän nousee ajan turhuutta ja ennakkoluuloja vastaan?
— Marttyyrikruunuako tarkotatte?
— Narrinkaapua!
— Minä olen kuullut tarpeeksi, sanoi Aadolf ja sieppasi lakkinsa; — ja koska en vielä ole saavuttanut tarpeeksi elämänviisautta ollakseni lausumatta epäsuosiollista arvostelua kestä hyvänsä, joka on sitä ansainnut, niin täytyy minun teille sanoa, että käsityksenne elämästä ovat minusta halveksittavia.
— Ai, siinä koetit satuttaa omaantuntooni ja tehdä kerrassaan lopun hyvästä tuulestani, sanoi valtakunnan-neuvos Pentti. — Mutta se ei sinulle onnistunut, poikaseni.
Ja Pentti herra alkoi lausuilemaan Horatiosta:
Lenit albescens animos capillus [vanhuus lieventää mielenkiivauden] j.n.e.
— Hyvästi, hullupää! huusi hän poistuvan nuorukaisen jälkeen. — Minä en odota että tulisit pyytämään minulta anteeksi, ennenkun olen tehnyt sinut valtion virkamieheksi.
Mutta Aadolf lähti setänsä talosta sillä varmalla aikomuksella, ettei hän ikänä astuisi jalallaan sinne takasin.
Niinkuin herra Pentti oli ennustanut, että Aadolfin seikkailu pian tulisi pääkaupungissa tietyksi, niin tapahtuikin. Sen sai Aadolf kokea jo seuraavana päivänä, kun hän toivossa nähdä Elliä taas tuli linnanpihaan. Hän oli tuskin astunut linnanportista sisään, ennenkun hänen vastaansa kajahti naurunpuuska ja joukko sinne kokoontuneita nuoria herroja iski katseensa häneen, lasketellen yhä edelleen pilojansa.
— Hän tuli kuin tulikin: minä voitin vedon, huudahti muuan.
— Hyvät herrat, virkkoi toinen, — meidän täytyy saada nähdä noita, että jokainen meistä uskoisi tenhojuoman vaikuttavan, ilman että pari kaunista silmää on sen tehoa lisäämässä.
— Kaikista merkillisintä on, että hän taitaa olla vanha akka, ruma kuin paholaisen isoäiti, tokasi kolmas.
— Millaistahan olisi nähdä hellyyden kohtaus heidän välillään, huudahti neljäs, jonka sukkeluuden kuultua kaikki taas purskahtivat nauramaan.
Nuori Skytte ei voinut hillitä kiukkuaan, olletikin kun hän tuossa iloisessa joukossa näki monta aivan tuntematonta henkilöä, joille tällaista pilanteon oikeutta ei voitu myöntää senkään vapauden nojalla, joka on lähempien ystävien kesken sallittua. Hän astui joukon eteen ja vaati kiivaasti selitystä.
— Mitä te meistä tahdotte? vastasi vanhin joukosta, — Onko aikomuksenne kieltää meitä nauramasta? Sepähän olisi pirua! Ei, nuori mies, tehkää niinkuin sanon ja menkää h——tiin!
Näin puhui eversti Steinberg, kuningatar Kristiinan entinen suosikki, raakuudestaan ja riitaisuudestaan yleisesti tunnettu mies.
— Puheenne ei ole läheskään ritarismiehen arvolle soveliasta, mutta niinkuin puhutte, niin teitä kohdeltakoonkin, lausui Aadolf Skytte harmista punastuen, ja läppäsi miekkansa kahvalla everstiä suuta vasten.
Siitä syntyi yleinen hälinä. Steinberg tahtoi heti vetää miekan, mutta muutamat joukosta pidättivät häntä siitä.
— Sehän on kuninkaallisen hovirauhan rikkomista! huusi joku.
— Ulos, ulos! huusivat toiset, — täällä ei ole lupa miekkoja mitellä.
Asia on sovittava toisessa paikassa!
Steinberg raivosi, mutta häneen tartuttiin kiinni käsivarsiin, ja joukko lähti linnanpihalta, eikä koko mellakkaa huomanneet muut, kuin vahtiapitävät sotamiehet ja pari vanginvartijaa.
Koko liuta lähti ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta Norrbron yli
Björencloun palatsin takaiseen aukioimeen puistoon.
Puistikon portit sulettiin.
— Hyvät herrat, sanoi sen jälkeen eräs nuori kreivi Horn, — ennenkun ryhdymme enempiin toimenpiteisiin, on asiasta ensin annettava selitys, ja kun minua ei ole pyydetty tekemään sitä kaikkien nimessä, niin teen sen omassa nimessäni. Minä ilmoitan siis puolestani mielipiteeni olevan, että vapaaherra Skytte oli velvoitettu vaatimaan meiltä selitystä ja että eversti Steinberg aatelismiehenä on käyttäytynyt kelvottomasti.
— Me yhdymme siihen, huusivat kaikki paitsi Steinberg.
— Hyvä on, lausui Aadolf Skytte, — minun mielestäni on solvaus tämän tunnustuksen kautta täydellisesti peruutettu, enkä minä muuta hyvitystä vaadi.
— Vaan minä en ole tyytyväinen mokomaan asian ratkaisuun, kiljui Steinberg. — Tuo poikanulikka on loukannut minua henkeen ja vereen asti, ja toisen meistä täytyy jäädä paikalle.
— Jos välttämättömästi tahdotte tapella, vastasi Aadolf, — niin tahdon ilmoittaa, etten nytkään aio osottaa teihin miekkani kärellä, vaan kahvalla.
— Oikein! huusivat kaikki yhdestä suusta, ja heidän yksimielisyytensä todisti, ettei yksikään läsnäolijoista Steinbergiä myötätuntoisin silmin katsellut, Ikäistensä piiristä karkotettuna tämä mies liittyi, kuten Catilina muinoin, nuorempaan polveen, jonka tepposiin ja huvituksiin hän otti osaa ikäänsä nähden jokseenkin arvottomalla tavalla; mutta kun hänellä ei ollut nimeksikään vasta mainitun roomalaisen taitoa hurmata ja viehättää, niin eivät hänen nuorten seurustelutoveriensa tunteet häntä kohtaan olleet muuta kuin huonosti salattua halveksimista.
Yhä enemmän noista sanoista tuimistuneena paljasti Steinberg miekkansa ja huusi:
— Vetäkää heti miekka, tahi lyön kuoliaaksi teidät, hävytön poikanulikka, senkin räätälin jälkeläinen, noita-akan naurettava ihastelija! Vetäkää, sanon minä…
Mutta aikeessaan pysyen irrotti Aadolf miekkansa kannikkeesta paljastamatta terää. Hän otti tupesta kiinni, ojensi miekankahvan Steinbergiä kohti ja kävi tavalliseen miekkailuasentoon.
Tämä uhka, joka Steinbergin kiukun kuohutti ihan ylimmilleen, oli sitä vaarallisempaa, kun Steinberg oli tunnettu taitavaksi miekkailijaksi ja ahkeraksi kaksintaistelijaksi.
— Vetäkää miekka, muutoin olette hukassa! huusivat useat varottaen Aadolfia, sill'aikaa kuin Steinberg tuokion oli kahdenvaiheella, hillitsisikö hän kiukkunsa vai hyökkäisikö hän häpeäksensä siten varustetun vastustajan kimppuun.
Mutta kun nuori Skytte ei ollut varotuksista tietääkseenkään, kävi Steinberg raivoisasti hänen kimppuunsa, Aadolf torjui monta iskua ja kun hänen vastustajansa uudestaan huonolla menestyksellä karkasi häntä vastaan, löi hän miekankahvalla tätä toistamiseen kasvoihin.
Katsojat olivat tervehtimäisillään tätä onnistunutta, mutta vaarallista liikettä bravoo-huudolla, kun Steinberg uudelleen teki hyökkäyksen ja haavoitti Aadolfia vatsaan. Nuorukainen horjahti ja kaatui niiden syliin, jotka olivat rientäneet tukemaan häntä.
Eräs saapuvilla olijoista riensi lähimpään välskärintupaan hankkimaan haavoittuneelle apua, ja toiset sillä aikaa päästelivät auki hänen vaatteensa ja kokivat ehkäistä verenjuoksua.
Sitomataitoon perehtymättöminä ei se luultenkaan olisi heiltä onnistunut, ellei muuan mies, joka tähän saakka jonkun matkan päässä oli käyskennellyt edestakasin puutarhassa, välinpitämätönnä katsellen taistelua, nyt olisi ehättänyt luo. Hän oli varreltansa kookas, laiha ja vähän kumara ikäpuoli herrasmies, puettu jokseenkin karvakuluihin vaatteihin.
— Tehkää tilaa, pojat, sanoi hän kimeällä äänellä, joka tunki yhtä paljon ulos suusta kuin sieramistakin, — minä olen tällaisiin asioihin paremmin perehtynyt kuin te, ja täysin yhtä hyvin kuin saksalaiset välskärimme… Pyh, jatkoi hän, kun hän oli kumartunut Aadolfin yli ja tarkastanut haavaa, — ei tämä miekanpisto teille kuolemaksi ole, nuori mies.
— Kuka tuo on? kysyi muuan joukosta.
Herra, jota kysymys koski, oli näköjään tarkkakuuloinen, sillä hän vastasi itse:
— Nimeni on Skutenhjelm, ja tuosta vanhasta takkikulusta voitte nähdä että olen antikvaari.
Niin sanoessaan riisui hän päältään sanotun pukimen, repäsi paidastansa hian, josta teki siteen ja mutisi puoliääneen:
— Siihen meni paita? Ainoa ehjä mikä minulla olikaan.
Skutenhjelm sitoi haavan nopeasti sekä taitavasti ja luki sillä välin samalla kimeällä äänellään nuorille herroille aika nuhdesaarnan, soimaten heidän riidanhaluaan ja tappeluintoaan.
— Minä haluaisin nähdä kaikkien kaksintaistelijain joutuvan kuin kärpäset omiin miekkoihinsa pyristelemään, vakuutteli hän; — ja mitä erittäinkin herra kreivi Steinbergiin tulee … mutta missä lemmolla herra kreivi on? Hän on mennyt tiehensä, luulemma… No, jääköön minulta sitte lausumatta hartaat toivotukseni hänen menestyksekseen, vaan sen sijaan pyydän paria herroista ottamaan tätä siipirikkoa siivenkynkistä ja viemään hänet noita portaita ylös.
— Minnekkä tahdotte viedä minut? kysyi Aadolf.
— Minun huoneisiini; minä asun tuolla yläkerrassa, vastasi
Skutenhjelm.
Aadolf ei ensi alussa tahtonut suostua tämän miehen auliuden ja myötätunnon osotukseen, koska hän tunsi hänet ainoastaan nimeltä, ja pyysi tulla saatetuksi omaan asuntoonsa; mutta taanoin niin tarkkakuuloinen Skutenhjelm pysyi kuurona hänen vastaväitteilleen. Aadolf oli tämän kummallisen miehen vieraana niin kauan, kunnes tämä saapuville haetun kirurgin avulla sai hyvin hoidetuksi ja sidotuksi haavan, jonka jälkeen hankittiin vaunut, joilla Aadolf saatettiin kotiinsa Götkadun varrella.
Huhu tästä kaksintaistelusta levisi pian eriskummallisilla lisillä varustettuna läpi koko Tukholman, ja läheisesti sen kanssa yhteen liittyi juttu tenhojuomasta ja Aadolfin rakkaudesta noita-akkaan. Koko päivässä ei puhuttu muusta kuin nuoresta Skyttestä. Joka aamupäivä kokoontui linnanpihaan ihmisiä suurissa joukoissa nähdäksensä vilaukselta kuuluisia noitia, ja ylhäiset tyydyttivät uteliaisuuttaan käymällä vankityrmässä, jossa noitia tähytä töllisteltiin ikäänkuin metsänpetoja. Valtakunnan-neuvos Pentti oli silmitönnä vihasta ja kirjoitti pitkiä epistoloita laamanni Juhanalle siitä pahennuksesta, jonka tämän poika, oltuaan pari päivää pääkaupungissa, oli onnistunut aikaansaamaan; ei paljo puuttunut, ettei herra Pentti alkanut uskoa samaa kuin veljensäkin, että luultu lemmenjuoma oli Aadolfin pään pilannut; ainakaan ei hänen kirjeistänsä muuta selville käynyt.
Huhu kulki muun muassa nuoren pappismiehen Eerikinkin korville, Aadolfin ystävän, josta ennen on puhuttu tässä kertomuksessa. Hän sai tietää Aadolfin asunnon, kiiruhti sinne ja tapasi hänen vuoteenomana haavastansa, joka, vaikka se ei ollutkaan hengenvaarallinen, kuitenkin pidätti häntä sairasvuoteessa.
— Terve tulemastasi, sanoi Aadolf, ja ojensi Eerikille kätensä; — oi, jospa tietäisit kuinka olen halajanut sinua nähdä ja puhutella! Aikomukseni oli käydä luonasi, kun sallimus Steinbergin miekan muodossa pakotti minun siitä luopumaan. Istu viereeni, ystäväni, ja kuuntele kärsivällisesti mitä sinulle kerron! Minä tiedän vallan hyvin minkälaisia huhuja minusta on liikkeellä, mutta toivon, että sinä ainakaan et ole paheksiva menettelyäni, et tuomitseva etkä tekevä sitä naurunalaiseksi kun kerron mitenkä asianlaita on. Oi, kovalle tuntuu olla sidottuna sairasvuoteeseen, kun on ympärillä pelkkiä vieraita ihmisiä, jotka melkein pelkäävät lähestyä minua, antaaksensa minulle tilani vaatimaa apua … kovalle tuntuu kun kaiken tämän ohella täytyy olla alituisessa vaivassa ja pelossa ystäväin kohtalon tähden. Jos olen mielestäsi kalpea ja laihtunut, niin ei siihen ole syynä haava, joka vaatii minua toimetonna olemaan… Ainoastaan äidin sydän, jatkoi Aadolf, ottaen sängyn viereiseltä pöydältä kirjeen ja vieden sen huulilleen, — on kaltaisensa, mutta senkin pelko tekee minut rauhattomaksi ja masentavia ovat sen hellät nuhteet. Siitä käsität kuinka on virkistävää kun saan nähdä sinut?
Aadolf kertoi juurtajaksain viimeiset vaiheensa: suhteensa Inkeriin ja Elliin ja seuraukset siitä. Ollen yhtä harrassydäminen kuin Aadolf ja milteihän yhtä kiivas, kun hänen oikeudentuntonsa ja myötätuntoisuutensa joutuivat kuohuksiin, syleili Eerikki ystäväänsä ja selitti mitä innokkaimmin sanoin hyväksyvänsä hänen ajatuksensa ja menettelytapansa, joskin tämä, kuten odottaa sopi, ei ollut vapaa inhimillisen heikkouden vaikutuksista.
Ainoa, jota Eerikki ei hyväksynyt, oli Aadolfin viha Svenoniusta kohtaan, joka tuli selvästi näkyviin hänen puhuessaan hengenmiehestä, Eerikin mielestä tämä viha oli kyllä mahdollinen selittää, mutta silti epäoikeutettu.
— Svenonius, sanoi hän, — on surkuteltava, mutta ansaitsee samalla kunnioitustakin. Hän taistelee omaa etua katsomatta ja ihmisiä pelkäämättä sen puolesta, minkä luulee oikeaksi. Kuinkahan monesta voi sanoa samaa? Kukin pelkäämätön mies, joka elävästi ja syvästi tuntee velvollisuutensa toimia oikean ja hyvän eteen, on maailman silmissä kiihkoilija: hän ei voi suvaita pahuutta, vaan hänen täytyy taistella sitä vastaan, missä hyvänsä hän sitä näkee ilmautuvan.
— Riittää jo! lausui Aadolf kärsimättömästi. — Sinä koetat turhaan vähentää inhoani tuota ihmistä kohtaan, jonka sydämettömyys ja julmuus täyttää mieleni kauhulla, jonka eläimellinen typeryys minua iljettää. Minä olen kalliisti vannonut… Mutta olkoon jo! Puhukaamme jostakin muusta! Minä pyydän sinua auttamaan Elliä ja hänen äitiään. Pappina pitäisi sinun voida päästä heidän vankityrmäänsä…
— Minä olen sitä jo ajatellut, sanoi Eerikki.
— Sitä parempi. Mene sinne, kerro heille terveisiä minulta, ja anna heille sitä lohdutusta, jonka uskonto ja oma sydämesi voivat tarjota! Ja jos he jotakin tarvitsevat, mitä sääliväisyydestä on oikeutettu heille antamaan, niin ilmoita se minulle, ja tule pian takasin ja kerro kaikki, mitä olet nähnyt ja kokenut!
Eerikki täytti ystävänsä toivomuksen. Hänen sallittiin vankilansaarnaajan seurassa käydä Inkerin ja Ellin luona. Nämä olivat teljetyt samaan huoneeseen myrkynpanijain, lapsentappajain ja irstasten naisten kanssa. Äiti ja tytär istuivat tämän saastaisen huoneen perimmässä ja pimeimmässä sopessa; kylmät muurit estivät heitä poistumasta kauemmaksi jumalattomien herjausten, epätoivon ja tunnonvaivain hurjain purkausten kuuluvilta, jotka koko päivänä eivät hetkeksikään tauonneet, tahi välttääkseen kauheata uteliaisuutta, jonka esineenä he olivat. Sama uteliaisuus esti heitä nauttimasta sitäkään lyhyttä hetkeä, jona vankien sallittiin liikkua ulkona raittiissa ilmassa; vahtisotamiehet olivat turhaan kokeneet pakottaa heitä näyttäytymään töllistelevälle ihmisjoukolle, joka kaiket aamupäivät ympäröi aitausta, ja jonka sorina tunki heidän vankityrmänsä perille saakka.
Nuori pappismies läheni kovaonnisia. Ellin pää lepäsi äidin sylissä; Inkeri istui etukumarassa muuriin päin ja tuijotti lattiaan. Eerikin astuessa heidän eteensä nosti Inkeri kasvonsa ylös ja teki vastentahtoisen liikkeen, joka ilmaisi hänen haluavan olla rauhassa.
— Herra pastori, sanoi hän heikolla äänellä, — jos te olette tullut, kuten virkaveljennekin, ainoastaan kääntämään minua tieltä, jota en koskaan ole kulkenut, niin ei käyntinne ole minulle lohdutukseksi vaan rasitukseksi. Minun on mahdoton katua rikosta, jota en ole tehnyt. Mutta jos olette tullut vuodattamaan mieleeni, joka jo alkaa epäillä, uutta luottamusta Jumalan kaitselmukseen ja kuuliaisuutta Hänen tahdolleen, niin olette tervetullut, sillä sitä minä halajan.
Vankilansaarnaajan läsnäolo esti Eerikkiä sanomasta kaikkea, mitä hän tahtoi.
— Minä toivon, lausui hän puoliääneen, että luotatte minuun, kun sanon, että olen ollut puheisilla herra Aadolf Skytten kanssa ja sen johdosta saapunut tänne.
Kuullessansa Aadolfin nimeä mainittavan Elli katsahti ylös, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Eerikki viittasi häntä vaikenemaan ja lausui Inkerille, ojentaen samassa hänelle kirjan:
— Tämä kirja on kirjoitettu lohdutukseksi ja mielen ylennykseksi niille, jotka vankeudessa nääntyvät, sekä syyllisille että syyttömille. Minä lahjoitan sen teille sitä varten, että se levittäisi valoa teidänkin pimeään vankeuteenne.
Sittenkun hän oli Inkerin ja Ellin kanssa vähän aikaa puhellut ja koettanut luoda uutta toivoa heidän sydämiinsä, lähti hän pois luvaten tulla uudestaan.
Eerikin onnistui pian taivuttaa vankilansaarnaaja suosiollisemmaksi heitä kohtaan ja saada aikaan sen, että Inkeri ja Elli tämän pyynnöstä muutettiin naisten yhteisestä vankihuoneesta erityiseen kammariin, jossa he saivat olla kahdenkesken. Niinikään onnistui hänen puhutella vankilan vahtimestaria niin että tämä korvausta vastaan hankki heille parempaa ruokaa, kuin mitä vangeille tavallisesti annettiin, joka ruoka oli kovin huonoa. Tämä ynnä se lohdutus, jota hänen käyntinsä vankiparoille tarjosi, oli kaikki mitä hän heidän hyväkseen saattoi tehdä.
Ne päivät, jotka kuluivat, ennenkun Aadolf Skytte parani, tuntuivat hänestä tuskallisen pitkiltä. Eerikki ja lääkäri olivat ainoat, jotka kävivät hänen luonansa hänen yksin ollessaan.
Ilolla hän sen vuoksi tervehti hetkeä, jolloin lääkäri vihdoin salli hänen lähteä huoneestaan. Hän riensi ulos ja käyskenteli koko päivän pääkaupungin ympäristössä, joka jo oli alkanut pukeutua kevään ihanaan vihervyyteen. Mutta kun hän hämärän tultua saapui kaupunkiin ja lähti sen ahtaita katuja astelemaan, tuntui alakuloisuus taas valtaavan hänen mielensä. Kun hän kotvan aikaa oli samoillut ympäri ilman tarkempaa päämaalia, päätti hän suunnata askelensa asuntoansa kohden. Tultuansa Sulkusillalle tuli häntä vastaan pitkä, kyyryvartaloinen, kaapuun puettu haamu, joka ensin meni ohi, vaan sitten äkisti käännähtihen takasin ja löi häntä olkapäälle.
— Ellen erehdy niin olette te vapaaherra Aadolf Skytte, lausui kimeä ääni hänen korvansa juuressa.
— Herra Skutenhjelmkö? virkahti Aadolf, joka taas tunsi miehen.
— Niin juuri. Minua ilahuttaa nähdä teidät taas jalkeilla … mutta, Olympon jumalat varjelkoot, kuinka onnettomalta te näytätte! Olisiko se pieni naarmu, joka minulla oli ilo sitoa, saattanut terveessä nuorukaisessa aikaan tuollaisen muutoksen? Se ei ole mahdollista. Sitten sen on kaiketi tuo kuuluisa tenhojuoma…
— Hyvä herra, keskeytti hänet Aadolf, — vaikka olen teille kiitollisuuden velassa, pyydän sittenkin huomauttaa, että pilanne ei ole sukkelata eikä sopivatakaan.
— Ho, hoo, nauroi Skutenhjelm, — sehän sopii mainiosti kinastelun aluksi, jota saattaa seurata uusi kaksintaistelu. Älkää päästäkö tilaisuutta käsistänne, nuori mies! Te olette näköjään hyvin riidanhaluinen. Jatkakaa! Antakaa minulle haaste! Minä hyväksyn sen ja te saatte itse valita aseet. Minulla on kotona oivallinen asekokoelma, jota omin silmin olette katsellut … parempi kokoelma kuin millään ruotsalaisella muinaiskalujen kerääjällä ennen minua. Valitsetteko skyyttalaiset jouset kalanluisilla nuolilla tahi muinaisgootilaiset kivimoukarit tahiko gallialaiset pronssimiekat? Tai kenties mieluummin heiluttelette kolmen kyynärän pituista kaksiteräistä miekkaa, joka on ollut joko Starkotter tahi Ramundur-jättiläisen oma, vaan jota Stiernhielm väittää rauhalliseksi kruunausmiekaksi, jota ainoastaan joku läähättävä airut on mukanaan raahannut? Valitkaa itse! Mutta ellette todellakaan janoa vanhan antikvaarin verta, niin seuratkaa häntä kotia ja osottakaa, että enemmän janoatte hänen oluttaan. Sanalla sanoen: minä pyydän teitä yksinkertaiselle illalliselle erään kolmannen henkilön seurassa, josta tulette pitämään.
Niin lausuen tarttui Skutenhjelm Aadolfia käsivarteen. Tämä, jota ei haluttanut joutua seuraan, kieltäytyi ensialussa, mutta Skutenhjelm uudisti pyyntönsä niin hyvänsävyisin sanoin, että Aadolf siihen suostui.
— Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vanha antikvaari. — Minä luulen että liikkeellä olevat halpamaiset huhut ovat saattaneet teidät karttamaan kaikkea seuraa. Mutta te olette alakuloinen ja tarvitsette hauskuutta; ja kun aina mieltyy siihen henkilöön, jolle on ollut tilaisuudessa tekemään pienen palveluksen, niin tahdon täten sanoa, että olette majaani ja seuraani tervetullut. Ja koska olen monelta kuullut, että minua pidettäneen hullunkurisena henkilönä, niin toivon että teilläkin on oleva jotakin huvia minusta.
Astellessaan kaupungin läpi ja kulkiessaan Norrbron yli Björencloun talolle, missä hän asui, Skutenhjelm jutteli hänelle kaikenmoista kaduista ja merkillisistä taloista, joiden ohi he kulkivat, ja höysteli näitä kaskujaan niin teeskentelemättömillä sukkeluuksilla, että Aadolf, tietämättä miten, yhtäkkiä oli käynyt hyvälle tuulelle.
Heidän saavuttuaan Skutenhjelmin koruttomaan asuntoon, jossa kaikki oli hyvin antikvaarista näöltään, alkaen omistajasta itsestään aina seiniä koristaviin kalpoihin ja vanhanaikaisiin vaan erittäin mukaviin nojatuoleihin, sytytti isäntä talikynttilän, lausui vieraansa tervetulleeksi ja alkoi vetää esiin halkoja eräästä komerosta, jota hän samalla käytti puuvajana sekä antikvaaristen harvinaisuuksien säilöpaikkana.
— Kyllähän minä voisin antaa tämän työn Kaisankin, vanhan emännöitsijäni tehtäväksi, huomautti Skutenhjelm, — mutta ensinnäkin on siitä ruumiille hyvä liikunto, kun koko päivän on istunut ja piirrellyt riimikiviä, ja toiseksi on Kaisa viime aikoina ruvennut vähän laiskottelemaan … mutta eihän tuo ole ihmekään, johan hän onkin talouttani hoitanut kolmekymmentä vuotta tahi vähän neljättäkymmentä … siitä asti kun tulin ylioppilaaksi … niin että hän jo saakin olla kärtyisä ja hieman laiska.
Skutenhjelm sytytti sitte halot suuressa rautauunissa, kantoi pöydän ja kolme nojatuolia pesävalkean läheisyyteen, otti samaten esiin kaksi piippua, joista toisen antoi vieraalleen, ja huusi omituisella kurkkuäänellä Kaisaa.
Sieti hyvän aikaa odottaa ennenkun Kaisa suvaitsi isäntänsä kutsua noudattaa. Vihdoin tuli näkyviin pullakka, siistipukuinen eukko, jonka kasvoissa kärtyisyys, hyväsydämisyys ja kunnianarvokkuus omituisella tavalla kuvautuivat.
Niiattuaan Aadolfille kääntyi hän isäntänsä puoleen seuraavalla kysymyksellä:
— No, mitä heillä nyt taas olisi asiaa, herra antikvaari?
— Laitapa illallisateria kolmelle hengelle! käski Skutenhjelm ja sytytti piippunsa.
— Kolmelle hengelle? ihmetteli eukko. — Ohhoh, kuinka isosti herra antikvaari nyt tahtoisivat laitattaa! Mutta mistäpä antikvaari ottaa yhden lautasen? Tietäväthän he, ettei heillä ole muuta kuin kaksi:
— Vaiti, Kaisa! Sinähän ilmaiset valtiotalouteni syvimpiä salaisuuksia.
— Koko maailma saakoon kernaasti tietää, kuinka antikvaari hoitaa talouttaan, sillä sitä ei voida puolustaa. Kyllä he ostelevat satojen taalarien edestä vanhaa joutavaa kivenromua ja rautapalasia ja muuta sellaista, mutta kun pitäisi saada muutaman pennin maksava savilautanen, niin sitä ei ole vara ostaa.
— Vaiti, sanon minä!… Ja anna minulle lainaksi puuttuva talrikki!
— No, voihan tuon yhden talrikin saada minulta lainaksi, mutta ruoka?
— Ruuan me tietysti syömme: sehän on selvää.
— Niin kyllä, mutta ensinnä minun kait pitänee hankkia sitä, ja koska antikvaari tänä iltana aikoo elää isommasti, niin eivät tavalliset laitokset riittäne.
— So! Älä kursaile siinä eukko, vaan latele pöytään mitä sinulla on!… Suokaa anteeksi, jatkoi Skutenhjelm Aadolfille, — meillä on vaan tavallista iltaruokaa, jota parhainkaan mielikuvitus ei voisi sanoa liian herkulliseksi. Teillä on edessänne vanhapoika, joka itse on vähään tyytyväinen, vaan vaatii vieraaltaan paljon suvaitsevaisuutta… Kaisa, minä sanon sinulle, latele pöytään mitä sinulla on, ja jos huomaat varastostasi jotakin puuttuvan, niin tuolla on rahakukkaro ikkunalla.
— Kyllähän rahakukkaro on ikkunalla, vaan antikvaari eivät kenties muista, että se on tyhjä. Antikvaari antoivat viimeiset kolme taalaria vanhalle sotamiehelle, joka päivällä kävi täällä kerjuulla. Häpeä on olla niin tuhlaavainen…
— Vaiti, Kaisa, se ei kuulu sinuun. Huomenna saan neljännespalkkioni, ja silloin on kukkaro taas täysi. Peijakkaan taloushuolet! Miksi ei ihminen voi elää niinkuin liljat kedolla, jotka eivät kehrää…
— Kyllä eivät antikvaarikaan kehrää, siinä he ainakin ovat liljan kaltainen, eivätkä he myös kokoo riiheen … siinä he ovat linnun kaltainen. No, jatkoi eukko, — kyllähän minä parastani koetan, ja ellei siitä tule hyvä, niin on se antikvaarin oma syy.
Kaisan kattaessa pöytää saapui Skutenhjelmin toinen vieras. Tämä oli vanha, jalon ja kunnianarvoisan näköinen mies, jolla oli korkea otsa ja suuret silmät, joista loisti neroa ja iloisuutta. Aadolf tunsi hänet heti: se oli Ruotsin kansan suosikki, ylistetty runoilija, Yrjö Stiernhielm.
**
Skutenhjelm riensi ystäväänsä vastaan, joka samalla oli hänen esimiehensä muinaisesinekollegiossa, ja pudisti hänen kättänsä. Näiden kahden herran oli tapana säännöllisesti kaksi kertaa viikossa syödä yhdessä illallisateria vuorotellen toistensa luona. Tällä kertaa oli viimeksimainitun vuoro olla isäntänä. Ruokalajit olivat aina samat, mutta iloisuus joka kerralla uusi.
Kun Skutenhjelm oli esitellyt Aadolfin ystävälleen ja Aadolf syvällä kumarruksella esiintuonut kunnioituksensa, pukeutui Stiernhielm vanhaan yönuttuun ja otti Skutenhjelmin kädestä entisen piippunsa, istuutui nojatuoliin ja nosti jalat arinakivelle.
— No, Skutenhjelm, sanoi runoilija iloisesti, — oletko jo saanut valmiiksi tieteellisen väitöskirjasi merkillisestä vaskikypärästä, joka löydettiin Oxenstjernan kellarin pohjalta?
— Olen, vastasi puhuteltu, — minulla on nyt väitöskirja valmiina, ja toivoakseni olen saanut täydellisesti näytetyksi toteen, että löytökalu on kuin onkin vaskikaudelta polveutuva kypäri ja siis vanhempi kuin Odenin tulo maahan. Sinä olet tuima epäilijä, Stiernhielm, mutta tällä kertaa et sinä pitkällekään pääse. Minä esiinnyn tieteen täysissä varusteissa, Herodotokselta, Diodorokselta ja monilta muilta saamillani aseilla. Katsokaa tätä, jatkoi hän ja otti seinältä kypäräksi luulemansa esineen, jota hän näytti Aadolfille, — kuka näkevä ihminen voi väittää, ettei tämä ole ollut soturin päänkoristeena?
Aadolf tarkasteli kalua ja huomautti, että jos se on ollut kypäri, niin sen muinaisella kantajalla on pitänyt olla kummallisenmuotoinen pää.
— Sitä minä en kielläkään, vaan näytän päinvastoin toteen teoksessani, että hyperborealaisilla eli muinaisilla pohjanperäläisillä on ollut käytännössä sama tapa kuin nykyjään vielä monilla länsimaisilla intiaaniheimokunnilla on: että he laudanpalasilla ovat litistäneet vastasyntyneiden lastensa pääkallot ja siten antaneet niille kummallisen muodon. Kuhmuista näkyy, että kypäri on suojannut herraansa monissa sotakarkeloissa, missä iskuja on runsaasti sadellut, ja siellä täällä syvennyksissä säilyneestä noesta käy ilmi, että kypäri muiden aseiden joukossa oli koristamassa lavaa, jolla soturin hengetön ruumis poltettiin, ja sitten yhdessä hänen tuhkauurnansa kanssa haudattiin maahan. Sitä todistaa lisäksi sekin seikka, että minä kypärän vierestä löysin rikotun saviastian palasia. No, Stiernhielm, tahdotko kuulla todisteluni ruokaa odotellessamme?
— En, en, minä olen jo puoleksi vakuutettu, ja väitöskirjan saan kyllä aikanaan kuulla muinaisesinekollegiossa. Mutta anna tänne tuo kallisarvoinen muinaisjäännös, että saan silmäillä sitä tarkemmin!… Katsotaanpa! Mitä varten siinä on tämä reikä? Voitko sinä sen selittää?
— Siinä on ollut ennen nasta, johon kypäränkoriste on kiinnitetty, selitti Skutenhjelm.
— Mutta mitä tämä on? jatkoi Stiernhielm ja pisti sormensa reikään, josta hän kaivoi esiin pienen kokoonkäärityn paperiliuskan; — löytö, kautta Jupiterin, merkillinen löytö, joka todistaa pohjanperäläisten vaskikaudella käyttäneen lumppupaperia!
— Anna tänne! sanoi Skutenhjelm innoissaan ja tempaisi paperin ystävänsä kädestä; — hm, mm, mm, tämä käy yli kaiken ymmärryksen. Katsotaanpa, ehkä siihen on riimuja kirjoitettu … riimuja? Ei!… Hm!
— Lue ääneen! sanoi Stiernhielm.
— Hm, mm, mm, murisi Skutenhjelm silmäillessään kirjoitusta, jolloin hänen pitkä nenänsä Aadolfin mielestä näytti käyvän vielä pitemmäksi.
— No, virkahti Stiernhielm, — mitä merkittäviä tietoja sinä tuosta löydöstä saat?
— Hm, sinä olet kaltaisesi, Yrjö, jupisi Skutenhjelm katsahtaen hämillänsä Aadolfiin ja vilkaisten terävästi Stiernhielmiin, joka samassa purskahti nauruun.
Aadolf ymmärsi nyt, että Skutenhjelmistä oli tehty jotakin pilaa, jonka hän heti kohta huomasikin todeksi.
— Kuulkaa itse ja päättäkää, miten kelvottomasti minua on kohdeltu, sanoi Skutenhjelm. — Tässä paperissa on: "Että tämä vaskikapine on kuulunut äitivainajani kyökkikaluihin sekä yhdessä saviastian sirujen kanssa haudattiin kellarini pohjaan sitä varten, että herra antikvaari Skutenhjelm saisi tilaisuuden kirjoittaa tieteellisen väitöskirjan, todistaa Gabriel Tuurenpoika Oxenstjerna. Läsnäollut todistaja: Yrjö Stiernhielm."
— Minähän löin vetoa kanssasi, että saisin sinut petetyksi! sanoi Stiernhielm nauraen, niin että oli nikahtua. — Vieläkö tahdot lyödä veikkaa kanssani samasta asiasta?
Aadolf ei voinut olla nauramatta, ja Skutenhjelm itsekin unohti nopeasti suuttumuksensa; hän heittäytyi sohvalle ja nauroi oikein sydämensä pohjasta.
Sitten hän koppasi viattoman kupariastian, aukaisi oven ja oli juuri heittämäisillään sen eteiseen, kun Kaisa tuli häntä vastaan ruokatarjotin käsissä.
— Mitä he nyt aikovat tehdä? sanoi hän. — No ihmettä, joko nyt viskaatte ulos tuon kypärän, josta aamusella sanoitte, ettette myisi sitä sadastakaan talarista? Antakaa se ennemmin minulle, minä myyn sen vaskisepälle.
— Mitä sinulla on tarjottavana? kysyi Stiernhielm, — saksanvehnäleipää, munia, kinkkua, olutta … onpa se mainiota! Ja maitoa! Sehän on oivallista, Kaisa.
— Te näette nyt, sanoi Skutenhjelm Aadolfille, kun oli käyty pöydän ääreen, — mitä minulla on tarjottavana, mutta jos tahdotte tehdä mielikseni, niin seuratkaa Stiernhielmin esimerkkiä, sillä hän pitää hyvänänsä kaikkea ja syö kuin oikea taalainmies. Hei kuule, Stiernhielm, sanoi hän tälle, joka jo oli syventynyt tarkastelemaan lähemmin sianlihaa, — satuin juuri muistamaan vanhan sanaharkkasi Terseruksen kanssa. [Aadolfille:] Olette kai kuullut puhuttavan siitä? Terserus hyvänä teologina väitti, että hepreankieli on kaikista kielistä vanhin, mutta Stiernhielm todisti tunnetulla tavallaan, että ruotsinkieli on vanhin ja että sitä puhuttiin jo paratiisissa. Nimi Aadam merkitsee, että ensimmäinen ihminen luotiin tomusta [tomusta = ruotsiksi av damm], ja nimi Eeva johtuu siitä, että Aatami ihmeissään huudahti: he, vad! [he, vad äännetään: hee va'; suomeksi = mitä!], kun hän herättyään näki kaikkien meidän kantaäidin vieressään. Mitä pidätte selityksestä? Eikö se ole sattuva?
— Minä olen kuullut, vastasi Aadolf, — että se ainakin kuulijoihin vaikutti sen, mitä herra Stiernhielm oli tarkoittanut. Kuningatar Kristiina, hovi, professorit ja kaikki ylioppilaat lienevät yksin suin nauraneet ja Terserus hämmästyneenä mykistynyt.
— Aivan varmaan… Mutta ettekö sitten usko Stiernhielmin tarkoittaneen totta? kysyi Skutenhjelm.
— Itse asiassa, sanoi Aadolf ja katsahti empivästi Stiernhielmiin, joka ääneti ja totisena viilteli sianlihaa, — minä en tiedä mitä uskoa. Minua melkein epäilyttää…
— Vai epäilyttää? puuttui Skutenhjelm puheeseen; — ei, kyllä hän oli ihan tosissaan, siitä saatte olla varma! Kuule, Stiernhielm, toisti antikvaari, joka ottamalla sanotun jutun puheeksi tahtoi hänelle vähäisen kostaa, — joko olet saanut pohdituksi, missä paratiisin paikka oli? Vai vieläkö olet epätietoinen, valitako Fitja, Danderyd vai Loudden? [Kaikki paikkoja lähellä Tukholmaa. Suom.]
— Vastaa sinä toiseen kysymykseen, — mahtoikohan paratiisissa olla riimukiviä?
— Riimukiviäkö? Ho hoo! Riimukiviä uuden uutukaisessa maailmassa!
— Tai kivikirveitä tai vaskikypäriä?… Ei, ystäväiseni, niitä ei siellä liene ollut, ja millaistahan naamaa sinä olisit näyttänyt paratiisissa, jos Herramme olisi sijoittanut sinut sinne Aatamin aikoina. Mitä te, vapaaherra Skytte, arvelette? Eiköhän ystävämme, kun hän ei olisi löytänyt muinaisjäännöksiä, olisi harmissaan mennyt hirttäytymään hyvän ja pahan tiedon puuhun? Paha vain, ettei niin käynyt! Moinen hedelmä kielletyssä puussa olisi peloittanut pois Eevankin. Siitä näkee, kuinka paljon pahaa voi seurata siitä, että ihmiset eivät ajallaan hirtä itseään.
— Sallitaanko minunkin nyt tehdä herra Stiernhielmille kysymys! sanoi Aadolf, kun antikvaari ensin oli päästänyt uuden naurunpuuskan ilmoille.
— Kernaasti, vastasi Stiernhielm.
— Minä olen utelias tietämään, mikä teidän todellinen mielipiteenne ruotsin- ja hepreankielen iästä on. Minä en oikein usko, että te, herra Stiernhielm, olisitte vakavin mielin lausunut tuon äskeisen väitteen, niinkuin isäntämme vakuuttaa.
— Tiedättekö, mitkä ovat viisaitten miesten mielilauseet? kysäisi
Stiernhielm vastaan.
— En.
— Toinen on Dulce est sapere [suloista on juoda viisauden lähteestä], toinen Dulce est disipere in loco [suloista on laskea leikkiä otollisella ajalla]. Kumpaako lausetta minä silloin noudatin, on ja pysyy vastakin kysymyksenä, josta ne, joilla ei ole muuta mietittävää, halusta kiistelkööt.
Kun tähän leikilliseen tapaan oli pakinoitu siksi, kunnes yksinkertainen illallinen oli päättynyt ja aterioitsijat asettuneet puoliympyrään sammuvan takkavalkean ääreen, ryhdyttiin vuorostaan puhumaan nuoren Skytten suhteesta Elliin. Stiernhielm otti niin hellävaroen asian puheeksi, että Aadolf ollenkaan loukkaantumatta hänen kysymyksistään tunsi tyydytystä saadessaan vastata ja kertoa tälle ilonsa huimuudessakin kunnioitusta ansaitsevalle miehelle kaikki, mikä hänen mieltänsä painoi.
— Hyvä on, kunnon ystävä, sanoi Stiernhielm ja puristi Aadolfin kättä, kun tämä oli puheensa lopettanut, — te olette menetellyt jalon nuorukaisen tavoin. Mutta rohkea täytyy olla! Kulkekaa pystyssä päin houkkioiden edessä ja odottakaa tyynesti, mitä tuleva aika myötänsä tuo!… Uskotteko, että minutkin on jo tahdottu tehdä noidaksi, eikä vähempää kuin kaksi kertaa. Asia tapahtui ollessani professorina Tartossa. Minä tutkin luonnontieteitä ja olin hankkinut itselleni moninaisia yleisölle tuntemattomia instrumentteja, niiden joukossa aurinkolasin ja suurennuslasin. Aurinkolasilla sytytin vallattoman leikkisällä päällä ollessani liiviläiseltä talonpojalta parran tuleen. Ukko pelästyi niin kovin, että vaivalla saimme hänet estetyksi vetämästä minua oikeuteen noituudesta. Toisen kerran jouduin samanlaisen kepposen tähden vielä pahempaan pulaan. Minulla oli virkatoverina eräs lakitieteen professori Virginius, peräti hiljainen mies, jolle lystikseni tein tuon tuostakin pieniä kepposia. Virginius oli saanut päähänsä, että minulla oli spiritus, ja pyysi kiihkeästi nähdä sitä. Kun hän herkeämättä kiusasi minua pyytämisellään, päätin tehdä hänelle kepposen. "Sinä saat nähdä sen", sanoin, "jos tulet luokseni tänä iltana; mutta sinun täytyy tehdä juhlallinen vaitiolon vala". Vala tehtiin, ja minulla oli kaikki valmiina, kun mies tuli. Olin pannut erään hyvin tavallisen pikku hyönteisen suurennuslasini alle, ja sanoin, että siinä se nyt on se spiritus. Kim Virginius näki kuusijalkaisen kömpyröivän hirviön, meni hän kalpeaksi ja vetäytyi hämmästyneenä taapäin. Parin päivän kuluttua tiesi koko Tartto, että Virginius oli nähnyt kummituksen, jota minä kutsuin spirituksekseni; huolimatta vaitiolon lupauksestaan oli professoriraukka siitä, mitä hän oli nähnyt tai luullut nähneensä, kielitellyt vaimolleen, jonka vallan alaisena hän oli, ja rouva kertoi sen vuorostaan juorusiskoilleen. Seurauksena oli, että minut haastettiin lautakunnan eteen, johon kuului jumaluusoppineita ja lakimiehiä, eikä auttanut muu kuin näyttää, miten kaikki oli tapahtunut, ja sitten tehdä uusi uskontunnustus osoittaakseni puhdasoppisuuttani…