— Ja te voitte tehdä tuon uskontunnustuksen hyvällä omallatunnolla? lausui Aadolf.
— Miksikä en, sanoi Stiernhielm totisena, — minä olen harras luterilainen; muuten en olisi sitä tehnyt.
Täten jatkui puhe, milloin vakavana, milloin leikkisänä, kunnes puoliyö yllätti. Silloin Stiernhielm nousi ja vähäinen iltaseura hajautui. Aadolf suostui ilolla näiden kahden herran pyyntöön ottaa tästälähin heidän kekkereihinsä osaa, sillä näiden nerokasten, jalojen miesten seurassa vietetyt hetket olivat virkistäneet häntä.
Mutta pahaksi onneksi ei kauan kestänyt, ennenkuin Stiernhielm ja Skutenhjelm kutsuttiin Tukholmasta pois, edellinen erään hallintoasian tähden, jälkimmäinen tutkimaan, selittämään ja kuvaamaan De la Gardien tiluksilla Länsigöötanmaalla tavattuja merkillisiä muinaisjätteitä. Erottuansa heistä Aadolf harvoin poistui asunnostaan, eikä hänen luonansa käynyt muita kuin Eerikki, joka tuontuostakin toi hänelle tietoja Inkeristä ja Ellistä. Suruksensa Eerikki huomasi, että hänen ystävänsä päivä päivältä kävi yhä synkemmäksi; hän koetti parhaansa mukaan tuota alakuloisuutta haihduttaa, mutta hänen voimansa eivät siihen riittäneet.
Näin kului huhtikuu nuoren Skytten yhä oleskellessa Tukholmassa.
Viimeisessä tänä aikana kirjoittamistaan kirjeistä äiti kertoi hänelle uutisen naapuritalosta, Sjövikistä. Rouva Agnes Drake oli erään hänen palvelukseensa jääneen isänsä entisen uskotun palvelijan sekä parin kolmen muun mies- ja naispalvelijan seurassa lähtenyt matkalle etelämaihin toivoen heikon terveytensä siellä korjautuvan. Hän aikoi kulkea maitse Skoonen rannikolle ja Juutinrauman poikki Tanskan kautta Reinin seuduille. Vielä kerrottiin kirjeessä, että herra Kustaa Drake, niin pian kuin hän saisi tärkeät taloudelliset asiat järjestetyksi, matkustaisi vaimonsa jäljestä ja viettäisi hänen kanssansa kesän ulkomailla. Sen oli vapaaherratar kuullut herra Kustaa Drakelta itseltään, joka nykyisin harva se päivä kävi Signildsborgissa. Vanloo oli niinikään yht'aikaa Agneksen kanssa lähtenyt matkalle Etelä-Ruotsiin.
Kohta sen jälkeen Aadolf sai eräänä iltana Eerikin kautta tietää, että käräjät, joissa juttu noidiksi luultuja naisia vastaan tulisi esille, olivat alkaneet, ja että Inkeri ja Elli samana päivänä oli ruunun kyydillä saatettu sinne. Tästä tiedon saatuaan Aadolf heti kutsui luokseen isäntänsä, maksoi hänelle velkansa ja määräsi, että hänen hevosensa oli aamunkoitteessa oltava satuloituna.
Seuraavana aamuna varhain Aadolf ratsasti Skanstullista ulos ja lähti ajamaan Signildsborgiin, jonka läheisyydessä, neljännespenikulman päässä, kihlakunnan käräjätalo sijaitsi.
XVI.
Noitatutkinnat.
Tie, jota Aadolf kulki, luikerteli vaihtelevan seudun läpi oikullisissa polvekkeissa, joita nykyajan tienrakentaja olisi hämmästyen katsellut. Näytti siltä, kuin tienmutkat olisivat olleet vain sitä varten, että matkailijat olisivat saaneet tutustua kaikkiin seudun kauneuksiin, mutta heidän pikaista perilletuloaan tai matkan mukavuutta ne eivät ollenkaan edistäneet. Joka mäellä oli tavaton viehätysvoima; sen sijaan että olisi kulkenut suoraan tasankojen poikki, tie teki mutkia huviksensa kuljettaen matkustavaisia äkkijyrkänteitä ylös ja alas. Nykyiset ajanhukkaa pelkäävät rahanonkijat olisivat kylmäkiskoisina sättineet tuntematonta tien tekijää; maita kiertelevä ylioppilas, joka etsii kauniita ja vaihtelevia maisemia, olisi sen sijaan antanut katseensa kiitää yli seutujen joka kukkulalla yhä enenevällä ihastuksella.
Aadolf Skytte ei tehnyt kumpaakaan: hän oli vaipunut synkkiin ajatuksiin, ja hevonen kiidätti häntä sillä välin milloin petäjänummien poikki, joiden ympärillä maisema havumetsineen, järvineen levittäytyi aamunkoitteen kalpeassa valossa; milloin somien laaksojen läpi, joissa tuorelehväiset koivut humisivat ja kauniiksi punatut talonpoikaistalot niittyineen, peltosarkoineen vilahtelivat matkustajan silmiin.
Aadolfin ehdittyä puolitiehen nousi aurinko itäiseltä taivaanrannalta: sumu, joka oli kietonut seudun puoleksi läpikuultavaan vaippaan, kohosi metsän latvoja ylemmäksi ja katosi.
Hän ajoi nyt kestikievarin talon ohi. Klaus, joka vast'ikään oli noussut makuulta ja seisoi kuistissaan, kumarsi syvään ja alkoi purkaa sana-arkkuaan.
— Hoo, sanoi hän, — Signildsborgin nuori herra liikkeellä! Kas siitä onkin jo pitkä aika, kun minulla oli ilo nähdä teitä, herra Aadolf Skytte … lähditte maalta pois ja rupesitte kaupunkilaiseksi … aivan päinvastoin kuin minä, joka muutin kaupungista pois ja rupesin maalaiseksi. Onneksi olkoon, että viihtyisitte kaupungissa yhtä hyvin kuin minä maalla! Saisinko pyytää armollista herraa astumaan alas ratsailta ja juomaan pikarillisen parasta oluttani? Aamunhenki hiukoo.
Aamunhenki hiukoo… Päivänhenki hiukoo … illanhenki hiukoo … lämmin hiukoo … kylmä hiukoo … ei sitä oikullisen sään vivahdusta, ettei Klaulla olisi ollut syytä puhua oluensa puolesta.
— Te taidatte, armollinen herra, jatkoi hän, — olla matkalla käräjiin kuulemaan niitä kummallisia noitatutkintoja. Kaikki ihmiset ovat uteliaita tietämään tuosta asiasta, ja minä myös, mutta koska luulen, että samainen uteliaisuus houkuttelee monta matkustavaista tästä ohi, niin jäänen minä kotiin tarjoilupöytäni ääreen iltaan saakka. No, hyvä herra, teettekö minulle sen kunnian?
Mutta Aadolf kieltäytyi ystävällisesti Klaun kutsusta, nyökäytti hänelle päätään ja jatkoi matkaansa.
Mikäli aamupäivä kului ja Aadolf läheni matkansa päätä, sikäli matkustavaisten, ratsumiesten ja jalankulkijain luku karttui, sillä kaikkien oli mieli käräjiin kuulemaan noitien tutkintoa. Useita ajoi sinne uteliaisuus, mutta monta oli myös kutsuttu todistajiksi. Aadolf kuuli heidän puheestaan, että taikauskoinen kansa oli vimmoissaan syytettyjä kohtaan.
— Tuolla, huusi eräs talopoika ja osoitti hiekkaharjua, joka samassa kohosi matkustavaisten edessä, — tuolla on hirsipuumäki, hyvät ihmiset. Siellä, jos Herra suo, saadaan pian nähdä muutakin kuin pari hirtettyä voroa.
— Luuletko, että noidat siellä mäellä poltetaan? Kun ei piru vain veisi heitä pois sitä ennen! virkkoi toinen.
— Herra meitä auttakoon, lausui eräs eukko, joka istui nappularattailla miehensä rinnalla itkevä poikanen polvillaan. — Herra meitä auttakoon, asiat ovat huonolla kannalla tänä pahennuksen aikana. Pikku Pekkani on vallan säikähtynyt, eikä se ihme olekaan, kun hänen pitää todistaa Nummen Kaarinaa vastaan.
— Pitääkö sinunkin Pekkasi olla vieraanamiehenä? kysäisi mustakulmainen mies, joka talutti pientä tyttöä kädestä.
— Pitää, Kalle-suutari, vastasi eukko ja otti mieheltään viinapullon, jonka hän ojensi jalankulkijalle, — ja sinun Annisi on kai samassa kadotuksessa?
— Niin on, eräs kirottu noita-akka otti äskettäin yöllä viattoman lapsen mukaansa hornaan. Mutta perkele ei ole vielä pannut merkkiänsä tyttöön, joten toivon, että hänen sielunsa voidaan vielä pelastaa.
— Voi, voi! huokasi eukko, — minun Pekkani on käynyt siellä kaksi kertaa. Kaikki meidän kylän lapset ovat olleet siellä, ja muutamat ovat jo niin pitkälle tulleet, että kykenevät omin neuvoin lentämään, ja saatana on kirjoittanut heidän nimensä kirjaansa. Voi vieteltyjä lapsiraukkoja!
— Niin, se on kauheata, sanoi suutari. — Mutta on siitä ilokin koituva, kun saa nähdä paholaisen apurit polttoroviolla. Kuinka se on, lautamies? Eikö laissa sanota, että ne on elävältä poltettava?
— Ei, ne mestataan ensin ja sitten vasta poltetaan roviolla, vastasi puhuteltu, lihavahko äijä, joka ratsasti pienen, pörrökarvaisen virkun selässä.
— Olipa se vahinko, jupisi suutari; — on kuitenkin lohdullista tietää, että hornan tulikivijärvet heitä odottavat.
Aadolf kannusti hevostaan päästäksensä kuulemasta keskustelun jatkoa. Ajettuaan hirsipuun ohi, missä kaksi luurankoa kieppui aamutuulessa, ja noustuaan hiekkaharjuun raivattua solatietä ylös kukkulalle näki hän edessään alhaalla havumetsän ympäröimän laakson, jossa levisi isohko kylä.
Kylän komein rakennus oli käräjätalo. Sen edustalla oli jo koolla suuri väkijoukko, ja juhlallisesti kaikuivat virren sävelet tuhansista suista tulijoita vastaan.
Siltä paikalta, jossa Aadolf nyt oli, hän näki koko laakson ja kaikki tiet, jotka sinne johtivat. Kaikkialla vilisi ajopelejä, ratsastajia ja jalkamiehiä. Näkyipä sotamiesosastokin liikkuvan yhteistä yhtymäpaikkaa kohden; heidät tunsi auringonpaisteessa välkähtelevästä aserivistä.
Laaksosta kajahteleva virsi päätti jumalanpalveluksen, jolla käräjät lain ja yleisen tavan mukaan aloitettiin. Aadolf tuli niin myöhään, ettei kuullut pastori Svenoniuksen taivasalla pitämää saarnaa, mutta pelästyneet naamat ja vettyneet silmät todistivat sen tehneen toivotun vaikutuksen.
Väki veisasi vielä viimeistä virrenvärssyä Aadolfin liittyessä joukkoon, joka oli kokoontunut käräjätalon läheisyyteen. Töyrämällä keskellä väkijoukkoa seisoi pastori Svenonius ja hänen vieressään laamanni Skytte, jonka seurassa oli muutamia lähiseudun ja pääkaupungin herroja sekä lautakunnan jäseniä.
Svenonius näytti vaipuneen rukoukseen. Hänen otsansa oli kumartunut maahan päin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Laamanni Juhana oli paljain päin, ja tuuli leyhytteli hänen harmaita hapsiaan. Hänen kasvojenilmeensä oli ankara ja juhlallinen; hän seisoi siinä kansan keskessä ikäänkuin sokean, rautaisen, leppymättömän sallimuksen edustajana.
Kun hänen silmänsä, jotka väliin olivat luodut maahan, väliin tähystelivät ympärillä olevaa väkijoukkoa, keksivät vastasaapuneen ratsumiehen, niin hänen otsansa synkkeni ja hänen katseensa kiintyi terävästi Aadolfiin, aivan kuin se olisi tahtonut tunkea hänen lävitseen.
Mutta Aadolfin silmät hakivat Elliä ja hänen äitiään ja keksivät heidät viimein kukkulan juurella muiden syytettyjen joukossa. Inkeri, Elli ja muutamat noista toisista onnettomista olivat polvillaan ja tuijottivat maahan; toiset taas seisoivat suorina ja näyttivät rohkealla asennollaan tahtovan uhmata tahi osoittaa viattomuuttaan. Vielä oli syytettyjen joukossa eräs vanhuuttaan kumarainen eukko, jonka silmistä loisti mielipuolisuuden kamala tuli ja jonka koko käytös osoitti, ettei hän tiennyt olevansa syytetty. Hän nojasi kainalosauvaansa, silmäili hymyillen ympärilleen ja hänen veisatessaan muiden mukana kuului hänen terävän kimakka äänensä kaikkia muita ylempänä.
Syytettyjä ympäröi kymmenen tahi kaksitoista ratsumiestä Södermanlannin rykmentistä. Jos katselija olisi voinut olla ajattelematta tämän kohtauksen kauheata ja surullista puolta, olisi hän huvikseen katsellut noita tuiman näköisiä, parrakkaita, hartevia sotureita pitkävartisissa saappaissaan, pyöreissä silkkihuopahatuissaan ja sinisissä sarkanutuissaan, joiden ainoana koristeena oli leveä nahkakannike, mihin hirmuinen kalpa oli kiinnitetty. Ei ollut heidän joukossansa ainoatakaan, joka ei olisi korjannut osaansa kunniakkaista laakereista, joita Ruotsin miekat ovat niittäneet; iäkkäämmät olivat saaneet soturimaineensa Saksan kolmikymmenvuotisessa sodassa, nuoremmat olivat Kaarle Kustaan rinnalla otelleet Varsovan luona ja kulkeneet jäitse Beltin yli.
Virrenveisuun vaiettua riensi laamanni töyrämältä alas, tunkeutui kansanjoukon läpi, joka kunnioittavasti teki hänelle tietä niin nopeasti kuin tungoksessa oli mahdollista, ja meni Aadolfin luo.
Tämä paljasti kunnioittavasti isänsä edessä päänsä.
— Onneton, kuiskasi laamanni Juhana, — miksi sinä tänne tulit? Minä näen kasvoistasi, että sinä liikut pahoissa aikeissa. Mene heti pois täältä!
— Minä olen tullut kuulemaan tutkintoa, vastasi Aadolf, — enkä lähde, ennenkuin se on päättynyt.
Laamanni tukahdutti huokauksen ja kääntyi otsa rypyssä pois. Hän olisi puhunut enemmän, mutta saapuvilla olevat herrat ja muutamat lautakunnan jäsenet lähenivät häntä.
Näiden seurassa hän meni jälleen töyrämälle ja antoi muutamia käskyjä nimismies Askelinille sekä läsnäolevien sotaväenosastojen päälliköille. Nämä sotaväenosastot oli maaherran käskystä siirretty käräjäpaikalle vartioimaan vankeja, suojelemaan heitä rahvaan omankäden kostolta ja ylimalkaan valvomaan järjestystä ja käräjärauhaa. Kun nämä käskyt oli annettu, meni laamanni pastori Svenoniuksen, käräjäherrain ja lautamiesten seurassa käräjätaloon, kun taas syytetyt ratsumiesten ja jalkasotureiden ympäröiminä vietiin lähellä olevaan vankikoppiin. Väkijoukko jakautui: ne, jotka ajoissa tahtoivat hankkia itselleen hyvät kuulijanpaikat, riensivät käräjätaloon, jonka sali ja eteinen heti täyttyivät ääriään myöten; toinen utelias ja vimmastunut joukko tunkeili reuhaten ja kiroten surullisen saattueen ympärillä, joka verkalleen eteni vankikoppia kohden; kolmas patoutui töyrämän ympärille, jolle nimismies Askelin neljännesmiehinensä nousi ja kovalla äänellä ilmoitti, että kaikki, miehet, naiset ja lapset, jotka oli haastettu käräjiin, kokoontuisivat käräjätuvan portaiden eteen ja siellä odottaisivat, kunnes heidät vuoron perään huudettaisiin sisään tuomiopöydän eteen.
Aadolf liittyi niihin, jotka seurasivat syytettyjä. Hän näki Inkerin hoipertelevan eteenpäin nojautuen Elliin, käsivarsi kiedottuna tämän kaulaan. Vaimovanhuksen katse oli luotu maahan, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, mutta siitä huolimatta oli siinä synnynnäisen jalouden häipymätön leima: hän oli kunnianarvoinen alennuksessaan, juhlallinen surussaan. Hänen kasvoillaan kuvastuva syvä kärsimys oli enemmän henkistä kuin ruumiillista laatua: tänäkin silmänräpäyksenä hän taisteli itsensä kanssa pitääksensä yllä horjuvaa uskoaan vanhurskaaseen Jumalaan, hallitsevaan kaitselmukseen.
Elli oli sitävastoin taas saanut entisen joustavuutensa, joka oli pitänyt häntä pystyssä ennen vangitsemista. Hän astui vakavasti ja kohtasi tuhannet häneen luodut katseet viattomuuden suomalla tyyneydellä sekä toivottomaan kohtaloonsa alistumisen synnyttämällä välinpitämättömyydellä.
Kun hän ympäröivässä ihmisjoukossa huomasi Aadolfin, joka oli ratsastanut aivan lähelle vahtisotamiestä, seisahtui hän ja ojensi kätensä häntä kohden. Tämä liike sai Inkerinkin havahtumaan mietteistänsä; hän katsahti ylös ja näki niinikään ainoan ystävänsä, joka hänellä onnettomuudessaan oli. Mutta ratsumiehiä komentava aliupseeri huusi heti:
— Noita-akan ilkiöt, miksi pysähdytte? Astukaa eteenpäin, ellei pahus teitä riivaa!… Rask, aja tuonne ja raivaa tietä! Varokaa, hyvät ihmiset, hevosten jalkoja! Kirotkaa ja sadatelkaa niin paljon kuin haluatte, mutta antakaa tietä, ellette tahdo maistaa miekkani lapetta.
Saattue pysähtyi pian käräjävankilan eli, niinkuin sitä kutsuttiin, kihlakunnanarkun eteen. Syytetyt teljettiin lukkojen taakse, ja sotamiesosasto jätettiin heitä vartioimaan.
Kytkettyään hevosensa lähimpään vajaan ja hankittuaan sille rehua Aadolf lähti käräjätaloon ja tunkeutui ihmisjoukon läpi saliin. Laamanni Juhana luki parast'aikaa julki niitä "erilaisia asetuksia, jotka kulloinkin käräjien alussa on saatettava yhteisen kansan tiedoksi, heille varoitukseksi ja opetukseksi". Kaksi peruukkipäistä tukholmalaista lainoppinutta, jotka laamanni Skytten pyynnöstä oli varta vasten lähetetty hovioikeudesta avustamaan häntä tässä tavattomassa oikeusjutussa tarpeellisilla neuvoilla ja selityksillä, istui tuomiopöydän ääressä hänen kummallakin puolellaan. Muilla sijoilla pöydän ääressä istuivat Svenonius, eräs toinen pappismies ja kirjuri. Huoneen perällä oli puoliympyrään asetettu kaksitoista tuolia, joilla istui yhtä monta lautamiestä, arvokkaan näköisiä vanhuksia pitkissä sarkanutuissa, villasukissa ja pikisaumasaappaissa.
Nämä kansan keskuudesta lähteneet oikeuden jäsenet olivat koko käräjätuvan juhlallisin nähtävyys. Heidän läsnäolonsa todisti, että lainkäyttö nojautui kansalliselle pohjalle huolimatta roomalaisen oikeuden vaikutuksesta … että rahvaan jäseniä vielä pidettiin ajattelevina kansalaisina, joilla oli oikeutensa ja velvollisuutensa, vaikka munkkilaitos ja aatelisto kautta monien vuosisatojen olivat koettaneet saattaa sen hengellisen ja maallisen vallan kahleihin.
Kauemmaksi huoneen toiselle seinälle oli järjestetty paikkoja virka-arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan ylempiä henkilöitä varten. Toisella puolella seisoi nimismies ja muutamia alempia oikeudenpalvelijoita, ja vähän loitompana heistä, asianmukaisen matkan päässä, pyöveli.
Sanoimme: "asianmukaisen matkan päässä", sillä puheenaoleva virkamies oli siksi kaino, ettei hän uskaltanut asettua halvimmankaan neljännesmiehen rinnalle seisomaan. Pyövelin ammattia on useimpien kansojen keskuudessa pidetty kunniattomana ja sitä on vaistomaisesti inhottu: varsinkin on niin ollut laita skandinaavilaisten kesken. Helpompi oli palkata salamurhaaja kuin löytää mies, joka olisi ollut halukas panemaan oikeuden verituomioita toimeen. Suurin pahantekijä katseli pyöveliä ja hänen tointaan kammoksuen, vieläpä hyljeksienkin. Toimi täytyi siis tavallisesti uskoa niille yhteiskunnan paarioille, jotka tunnetaan tattarien eli mustalaisten nimellä, joilla ei ollut mitään kunniaa eikä arvoa menetettävänä.
Siihen kansakuntaan kuului tämäkin pyöveli: Musta Antero, joksi kansa häntä kutsui. Hän oli mustakulmainen, lyhyen jäntterä ja roteva mies, synkän ja hurjan näköinen. Ihmisten osoittama ylenkatse häntä ja hänen surullisia tehtäviään kohtaan — hän ei ollut ainoastaan teloittaja, vaan myös kidutusten toimeenpanija — oli karaissut hänen luonnostansa hurjan mielensä kovaksi kaikkia inhimillisyyden ja säälin tunteita vastaan.
Lukuunottamatta pientä tilaa tuomiopöydän edessä oli koko muu osa huonetta ääriään myöten täynnä ihmisiä. Kun oli luettu asetukset, jotka oli aiottu "yhteiselle kansalle varoitukseksi ja opetukseksi", ilmoitti laamanni Skytte syytettyjen ja todistajain kuulustelun alkavan. Kirjuri luki heidän nimensä siinä järjestyksessä kuin pastori Svenonius oli ne listaansa merkinnyt; nimismies huusi samat nimet käräjätalon portailta ja johdatti kutsutut tuomiopöydän ääreen.
Syytettyjä oli kolmatta sataa. Enemmän kuin puolet oli 6-12 -vuotiaita lapsia. Tutkinto kesti koko päivän keskeytyen kotvaseksi puolipäivän aikana, mutta vain puolet ehdittiin kuulustella ja heidän kummalliset kanteensa ja todistuksensa merkitä pöytäkirjaan.
Yleisö ei kuitenkaan kaikitenkaan väsynyt kuulemasta ja kauhistumasta sitä, mitä tutkinnassa tuli ilmi. Kokoontuneet seurasivat sanoinkuvaamattomalla kauhulla, kun ensimmäinen lapsi vanhempiensa kanssa vietiin tuomioistuimen eteen, ja vanhemmat viljavia kyyneliä vuodattaen kertoivat, mitä erään syytetyn noita-akan toimesta oli lapselle tapahtunut.
Kymmenvuotias tyttö, niin he kertoivat, oli eräänä iltana saanut kauhean kouristuskohtauksen ja sitten nukkunut sikeään, kuolemankaltaiseen uneen. Seuraavana aamuna herättyään hän kertoi kauhistuneena, että eräs noita-akka yöllä oli tullut hänen luokseen ja vienyt hänet mukanansa hornanretkelle. Sama seikka oli sittemmin uudistunut useampina öinä. Suotta olivat vanhemmat valvoneet onnettoman lapsen vuoteen ääressä; uni alkoi raskaasti heitä painaa, ja tuskin he olivat ummistaneet silmänsä, kun noita-akka jo tuli uudestaan ja vei tytön hornaan. Tyttö oli jo käynyt hornassa monta kertaa; paholainen oli ristinyt hänet uudestaan, vaatinut häntä luopumaan Jumalasta, kirjoittanut hänen nimensä kirjaansa ja pannut merkkinsä häneen, joka tietäisi sitä, että tyttö muka oli hänen omansa elämässä ja kuolemassa.
— Katsokaa, armollinen laamanni, sanoi isä osoittaen sormellaan sinistä pilkkua tytön otsassa lähellä tukanrajaa; — tuossa on se kamala merkki, jonka perkele itse puri hänen otsaansa. Jos inhimillistä oikeutta on, niin minä vaadin, että häijy noita-akka rangaistaan mitä julmimmilla tuskilla. Ja minä vaadin, ettei mitään sääliä osoiteta perkeleelliselle viettelijälle, sillä mikä rikos voisi kauheudessa tämän voittaa? Armollinen laamanni, minä olen syntynyt jumalaapelkäävistä vanhemmista ja olen itse tehnyt mitä taitamattomuudessani olen voinut kasvattaakseni lastani Jumalan valtakuntaan. Ja nyt hän on kuitenkin ilman omaa syytänsä ikuisesti kelvoton näkemään Jumalan kasvoja. Voi, se on kauheata, kauheata.
Nämä sanat löysivät vastakaikua lukuisissa sydämissä.
— Kauheata, kauheata! höpisi kokoontunut väkijoukko, ja monet saapuvilla olevat isät ja äidit, joiden lapsia oli samalla tavalla koeteltu, alkoivat ääneensä huokailla ja nyyhkiä.
— Te miehet ja naiset, on olemassa inhimillinen oikeus, sanoi laamanni Skytte verkkaan ja juhlallisesti, — on olemassa oikeus, vaikka kohta yhtä heikko kuva jumalallisesta, kuin ihminen on heikko ja vajanainen kuva Jumalasta. Olkaa silti vakuutetut, että maallisella lailla on peloittavia aseita käytettävänään, eikä sitä ole turhaan asetettu hyville turvaksi ja pahoille kadotukseksi. Olkaa vakuutetut, että lakia tunnollisesti käytetään kärsiville lohdutukseksi, pahantekijöille rangaistukseksi, pahaa aikoville varoitukseksi.
— Rauhoittukaa, onnettomat vanhemmat, lausui senjälkeen Svenonius nousten seisomaan; — älkää epäilkö, ettei lapsenne vielä olisi pelastettavissa! Herra, joka ihmisten pahuuden tähden on antanut Leviatanille meidän päivinämme suuren vallan maan päällä, on kuitenkin armahtava lapsiraukkaa, joka ei ole tahallisesti rikkonut, ja maallinen laki, joka tekee erotuksen viettelijän ja vietellyn välillä, on osoittava hänelle kaikkea mahdollista sääliväisyyttä. Minä otan tämän lapsen huostaani, minä tutkin sen mieltä ja koetan juurineen hävittää pahan siemenen, joka kiusaajan kenties jo on onnistunut siihen kylvää … mutta voimani ovat vähäiset, ja minä sanon teille, jotka nyt koossa olette, että se vitsaus, jolla Herra rankaisee meitä, ei lopu, ennenkuin te kaikki särjetyin sydämin nostatte kätenne korkeutta kohti, anotte Häneltä apua ja katuvaista mieltä, parannatte elämänne ja annatte sen kautta tehoa rukouksillenne!
Tämä saarnamiehen kehoitus vastaanotettiin uudella huokausten ja kyynelten tyrskeellä.
Kun hälinä salissa oli jotakuinkin asettunut, ryhtyi laamanni Skytte tutkintoa pitämään. Hän kyseli tyttö-rukalta tarkoin tämän hornanretkiä koskevia yksityiskohtia. Tyttö vastasi epäselvästi ja sekavasti, mutta vanhempien, jotka seisoivat hänen vieressään ja lapsen kanssa ennemmin puheltuaan olivat täysin perehtyneet asiaan, sallittiin autella tyttöä vastaamaan tuomarille.
Kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus ja kauhu, ja tuskin uskallettiin hengittääkään, ettei vain ainoatakaan sanaa menisi hukkaan. Ainoa, joka turhia luulematta tarkkaavaisena seurasi toimitusta, oli Aadolf Skytte. Hän oli valinnut paikkansa toisten jalosukuisten joukossa ja istui siinä miettiväisen näköisenä, kädet ristissä rinnallaan. Svenonius katsahti väliin syrjäsilmällä nuoreen vastustajaansa, ja tuo katse tuntui sanovan: — Häijy epäilijä, kuule nyt ja tule vihdoinkin vakuutetuksi!
Ensimmäisen kantajan poistuttua huudettiin esille toisia, jotka kukin vuorostansa antoivat todistuksensa. Muutamat tiesivät vain kertoa taudeista, jotka noitien vaikutuksesta olivat kohdanneet heitä itseään tahi heidän kotieläimiään, taikomisista ja monenlaisista salaisista tempuista, joita olivat nähneet harjoitettavan; mutta nämä kantelut vetivät verraten vähäistä huomiota puoleensa. Uteliaisuus oli parhaasta päästä kiintynyt hornaan. Ja kylläpä se tuli runsaasti tyydytetyksi, sillä useimmissa kanteissa, joita alaikäiset lapset, mutta joskus myös vanhemmat ihmiset esiintoivat, olivat nuo retket juuri ytimenä, ja tarkkoja kertomuksia retkien yksityiskohdista ja niitä muka seuranneista juhlista tarjottiin viljalti.
Aadolf pani merkille, että kummallisimmat todistukset olivat silmiinpistävällä tavalla yhdenmukaiset, minkä seikan hän saattoi selittää ainoastaan siten, että sairaalloiset mielikuvitukset olivat saaneet kuvaustensa aiheen samasta yhteisestä ajatustavasta ja samoista taikauskoisista tarinoista. Mutta hän huomasi myös, että laamanni Skytte ja pastori Svenonius, joka jälkimmäinen usein sekaantui tutkintaan, tahtomattaan tekivät yhtäpitäväisyyden vielä suuremmaksi kysymyksillään, joita toistettiin niin usein, että lapsukaiset, jotka kertoellessaan usein empivät eivätkä olleet varmoja asiasta, vastasivat inkvisiittoreille mieliksi.
Merkillinen, joskaan ei selittämätön ilmiö todellakin on, että noituuden kulkutauti kaikkialla, niin päivänpaahtamassa Granadassa kuin pohjoisessa Taalainmaassa, katolisissa niinkuin protestanttisissa maissa, viidennellä- ja kuudennellatoista yhtä hyvin kuin seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla oli takertunut samoihin harhaluuloihin. Mielikuvitus, vaikka se muuten onkin niin vapaa ja luo vaihtelevia muotoja ihan loppumattomiin, ja vaikka sen voima ja sisällys ovat ajasta ja paikasta niin suuresti riippuvaisia, liikkui kaikkialla tässä suhteessa samojen kuvitelmien piirissä, erotus oli vain siinä, että sama kuvitteluvoima, joka etelässä ilmeni paljon tyynempänä ja runsaampana, antoi luomilleen yhä hurjemman, yhä kummallisemman leiman, mitä kauemmaksi kulkutauti leveni pohjoiseen.
Niissä tutkinnoissa, joista tässä kerrotaan, ynnä sittemmin niissä, jotka toimitettiin Moran pitäjässä Taalainmaassa, kantajain kertomukset, joita vahvistivat syytettyjen myönnytykset — tosin piinapenkillä puristetut — olivat pääsisällykseltään seuraavat:
On henkilöitä, etupäässä naisia, jotka salaisesti harjoittavat kristinuskolle aivan vastakkaista palvontaa. Nämä kristinopin vastustajat tunnustavat perkeleen herraksensa, hekuman elämänmääräksensä, pahat työt luvallisiksi sekä ovat perehtyneet salaisiin taitoihin, joiden avulla voivat tehdä yliluonnollisia töitä.
He tuntevat toinen toisensa ja yhtyvät salaisessa paikassa, jota sanotaan hornaksi, missä he herransa ja mestarinsa seurassa viettävät meluavia juhlia ja antautuvat aistillisiin nautintoihin.
He ovat velvoitetut levittämään oppiansa viettelemällä nuorempaa polvea. Sitä tarkoitusta varten on perkele varustanut heidät yliluonnollisella vallalla. He aukovat huoneiden seinät taikaneulalla, nukuttavat vanhemmat uneen ja vievät pois lapset, jotka eivät kykene vastustamaan tai huutamaan apua. Kun sitten noita-akka on koonnut niin monta lasta kuin mahdollista ja hieronut heitä taikavoiteella, joka tekee heidät kykeneviksi kohoamaan ilmaan, nostaa hän heidät tilaisuutta varten valitun taikahevosen — keittiöesineen, lehmän, hevosen tai ihmisenkin — selkään ja kiitää heidän kanssaan yhtymäpaikalle.
Matka ei toki ole tuokiossa tehty. Noita levähtää seurueineen aina välillä kirkonkatoilla ja vuolee työkseen malmia kirkonkelloista. Toisia noitia saapuu silloin sinne samanlaisilla matkoilla; he kerskuvat, paljonko kukin on onnistunut saamaan lapsia kokoon, ja liuta lähtee senjälkeen taas liikkeelle. Lentäessään jonkin sinipilven päällä he heittävät alas kelloista kaapimansa malmin ja lausuvat sen kauhean toivomuksen, että heidän sielunsa älköön tulko lähemmäksi Jumalaa kuin tuo malmi kelloa, josta he sen vuolivat.
Perille tultaessa lapset näkevät linnan, joka hohtaa kuin tulessa.
Noita-akka vie heidät saliin, jossa pimeyden ruhtinas, mahtavan ja julman näköisenä, mutta kumminkin kahleisiin kytkettynä, istuu kunniaistuimella. Noita taluttaa vastatulleet esiin, lankeaa polvilleen perkeleen eteen ja kutsuu häntä herraksi, suuriruhtinaaksi, jumalaksi j.n.e. Monien muiden temppujen jälkeen kysyy perkele heiltä, tahtovatko he palvella häntä. Monien silmiä häikäisee hänen kunniasuuruutensa ja heidän ympärillään loistava kirkkaus, ja he vastaavat myöntäen. Sen jälkeen hän merkitsee heidät puremalla heitä otsaan tai leikkaamalla heidän pikkusormeaan, sekä kirjoittaa siten vuotaneella verellä heidän nimensä isoon kirjaan. Sitten he saavat lahjoja, tekevät vaitiololupauksen ja heille vakuutetaan iloa, lohdutusta ja huveja niin kauan kuin he elävät ja ikuinen sielunrauha kuoltua.
Heidän sallitaan sitten olla läsnä pidoissa, jonka hekumat ovat sitä laatua, etteivät siedä lähempää kuvausta. (Värit, joilla niitä kuvataan, osoittavat kuitenkin, että noitahullujen mielikuvitus aivan varmaan on hakenut aiheen heidän omasta selvästä kokemuksestaan: huvit ja syömingit, sellaisina kuin ne kuvataan, muistuttavat suurellisia talonpoikaispitoja; hurjasteleminen on kaikkea muuta kuin hekumaa.)
Pitojen päätyttyä noita palaa lasten kanssa heidän kotiinsa, panee heidät sänkyyn ja poistuu yhtä huomaamatta kuin tulikin. Kohta hän kuitenkin tulee ja vie uudestaan lapset mukanansa hornaan. Joka kerralla he kasvavat yhä enemmän perkeleen suosiossa, saavat opettajia, jotka neuvovat heitä palvelemaan häntä, saavat viimein häneltä kasteen ja ovat sen jälkeen täydellisiä noitia tai velhoja, joilla on kykyä ja tahtoa tehdä ominpäin matkoja hornaan.
Perkele on sangen oikullinen herra. Väliin hän sattuu olemaan pahalla päällä, kaiketikin, koska kahleet häntä rasittavat; niitä hänen vieraansa kyllä ahkerasti viilailevat, mutta eivät kuitenkaan voi häntä auttaa. Silloin hän pieksää noidat monikirjaviksi ja rauhoittuu sitten jälleen hyväksi.
Toisinaan hän on erittäin leppeä ja hyvänsuopa ja soittaa harpullaan monta kaunista kappaletta vieraittensa huviksi.
Väliin hän on taas pahoinvoipa ja kivulloinen. Silloin noidat iskevät häneltä suonta ja hoitelevat häntä mitä hellimmin. Kerran hän oli joidenkin kertomusten mukaan jo kuolemaisillaan, ja silloin oli hornassa suuri parku ja voivotus.
Mutta kuinka sellaisetkin miehet, jotka sivistyksensä puolesta olivat paljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat uskoa moisia mahdottomia juttuja … miehet, joiden velvollisuus tuomareina oli epäillä ja ennakkoluulottomasti tutkia asiaa?
Yleinen mielipide, uskonnolliset käsitykset, maallisen lain määräykset, oppineiden miesten kirjoitelmat, kaikki auttoi pitämään voimassa ja vahvistamaan tätä taikauskoa moisten juttujen todenperäisyyteen, niin hulluilta kuin niiden täytyneekin näyttää uudemman ajan ihmisten silmissä.
Katolisessa kristikunnassa olivat useat paavilliset käskykirjat julistaneet uskon noitien olemassaoloon dogmiksi, uskonsäännöksi, jonka epäileminen oli vääräuskoisuutta. Uskonpuhdistus, joka taisteli niin monia muita erhetyksiä vastaan, ei tähän ollenkaan kajonnut: Luther itsekin uskoi noituuteen ja perkeleen persoonalliseen esiintymiseen kiusaajana ja viettelijänä. Uskonpuhdistus tätä pahaa enemmän lisäsi kuin vähensi. Kansan mielikuvitus, jota katoliset kirkonmenot eivät enää pitäneet vireillä, pyrki protestanttisuuden yksitoikkoisuudesta vapautuakseen turvautumaan salaisiin, kätkettyihin asioihin ja viertyi uusille urille kaivaten taikauskoisuuden syliin. Se selittää, miksi noitavainot olivat julmemmat protestanttisissa maissa kuin katolisissa. Sachsen, luterilaisen uskonpuhdistuksen kehto, täyttyi polttorovioilla; Genèvessä, joka oli kalvinilaisen uskonpuhdistuksen lähtökohta, poltettiin yhtenä ainoana vuonna 500 naista.
Katsoen siihen, mille kannalle sen ajan lainsäätäjät olivat tässä kysymyksessä asettuneet, lienee kylliksi Ruotsiin nähden, kun muistutamme, että v. 1687 annettiin kuninkaallinen asetus, jossa sanotaan:
"Jos joku tekee kirjallisen tahi suullisen liiton Saatanan kanssa, se rangaistaan, niinkuin Noituudesta, Kuolemalla."
Itse asiassa noitaruton ilmaukset olivat sellaiset, että järkeisuskolaisenkin täytyi hämmästyä. Kansan yksiääninen valitus ruton saastuttamissa maanäärissä … suunnaton kanteiden luku, joita tehtiin tuomioistuinten edessä, sekä lukuisat oman itsensä ilmiannot … merkillinen yhtäpitäväisyys kantajain kertomuksissa … kulkutaudin selittämättömät somnambuliset ilmaukset … mieliä valtaava kauhistus … tuo kaikki yhdessä ajan uskonnollisen ja tieteellisen käsityskannan kanssa riittää täysin selitykseksi, miksi nekin, jotka olivat paljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat järkähtämättömällä vakaumuksella kuunnella mitä kummallisimpia kanteita ja vähääkään empimättä tuomita viattomia ihmisiä roviolle.
Ei siis liene lukijan mielestä outoa, että laamanni Skytte ei hetkeäkään epäillyt kuulemansa täydellistä todenperäisyyttä. Hänestä tuntui ihmeelliseltä vain se, ettei perkele — kuten sanottiin — kaikin ajoin ollut oikein hyvissä voimissa ja että noitien sentähden täytyi iskeä häneltä suonta … mutta laamanni tukahdutti tämän epäilyksen hennon oraan totutulla tavalla: hän piti tuota mieletöntä juttua mystillisenä asiana, jota järjen ei ollut luvallista eikä sopivaakaan tutkiskella.
On helppo ymmärtää, kuinka tiukaksi tutkinta näin ollen tuli ja kuinka vähän toiveita syytetyllä oli päästä vapaaksi.
Mainittiin, että kanteen esittäjinä olivat useimmiten alaikäiset lapset. Toista sataa sellaista lasta oli haastettu todistajiksi. Pelko, joka oli vallannut kaikkein kuulijain mielet, itse tuomarin ja arvoisan lautakunnankin, paisui ennen pitkää mitä julmimmaksi kauhuksi. Muudan kaksitoistavuotias poika ja hänen sitäkin nuorempi sisarensa astuivat esille ja todistivat, että heidän oma äitinsä oli vietellyt heitä palvelemaan saatanaa. Tämä vaimo oli itse pannut syytteeseen erään naapurivaimon, ja nyt tämä naapuri haluten kaiketikin kostaa astui esiin ja ilmoitti, että hän oli kuullut puheenaolevan äidin hänen odotellessaan nuorinta lastaan luvanneen kohtunsa hedelmän perkeleelle. Tuomari ja kuulijat mykistyivät hetkiseksi tämän kauhean syytteen kuultuaan: äitirukka, joka oli saapuvilla käräjätuvassa, pyörtyi paikalla.
Hämmästyksen hälinää kuului yleisön joukosta. Kirjurikin, hidasluontoinen nuori mies, antoi kynänsä kotvasen levätä, ennenkuin hän jatkoi kirjoittamistaan reunamuistutuksella:
Proh dolor, audiuntur hic horribilia.
Ensinnä toipui hämmästyksestään Svenonius.
— Voi, voi! huusi hän peloittavalla äänellä, nousi ylös ja ojensi kätensä taivasta kohden. — Maailmanlopun aika on tullut. Herran vihan täytyy tulla maan päälle, kun sellaisia helvetillisiä rikoksia tapahtuu. Peittäkää kasvonne, heittäytykää maahan, huutakaa, että vuoret kaatuisivat teidän päällenne. Voi, se on kaikki turhaa. Tuomiopasuunan pauhatessa vuoret halkeavat, maa avaa povensa ja Hän on itse näkevä koko teidän pahuutenne. Voi, pian on jo myöhäistä huutaa Kyrie eleison … Herra armahda meitä!
Kotvan oli kaikki hiljaista ja Svenoniuksen viimeiset sanat kaikuivat vienoina kuiskauksina kuulijain kelmeiltä huulilta, mutta sitten laamanni Skytte jälleen virkkoi:
— Nimismies, tämä nainen on heti vietävä käräjävankilaan ja säilytettävä siellä muitten syytettyjen joukossa.
Askelin riensi käskyä toimeenpanemaan. Neljännesmiehen avustamana hän raahasi naisen ulos huoneesta ja jätti hänet portaitten luona vartioivien sotamiesten haltuun.
Tutkinta jatkui. Läsnäolijat saivat pian tottua samanlaisiin kohtauksiin. Useat lapset syyttivät vanhempiaan. Joukko, joka laamannin mielestä oli vangittava, kasvoi toista vertaa suuremmaksi, ennenkuin tutkinta hämärissä keskeytettiin seuraavaan päivään asti.
Käräjiin kokoontuneesta kansanjoukosta lähimpänä asuvat lähtivät kotiinsa; toiset pyrkivät kyläläisten majoihin, hakivat itselleen yösijaa ladoissa ja muissa ulkosuojissa tahi olivat yötä taivasalla.
Laamanni Skytte ja muut virkamiehet jäivät käräjätaloon. He olivat suurimman osan yötä valveilla, tarkastelivat asiakirjoja ja keskustelivat päivän mittaan kuulemistaan asioista. Laamanni oli kuulustelun päätyttyä kysynyt poikaansa, mutta kun tämä näki, ettei todistajain kuulustelu päättyisi ennen kuin seuraavana päivänä, oli hän kyllästyneenä kuulemiinsa vähän ennen hämärän tuloa lähtenyt käräjätuvasta, satuloinut hevosensa ja ajanut kylästä pois.
Hän oli vanhan soturin, Rolfin, pyynnöstä ja tämän seurassa, — hänenhän tietysti kaikin mokomin myöskin täytyi olla kuulustelussa läsnä, — ajanut hänen talolleen ollakseen yötä siellä.
— Mutta kuulkaahan, kunnon herra Aadolf, sanoi Rolf matkalla, — mitähän nyt siihen sanotte? Ettekö te vieläkään usko, että kiusaajalla on osaa tässä pelissä? Oi, sehän on kauheata! Jumala varjelkoon meitä kaikkia!
Aadolf ei vastannut siihen mitään, vaan rupesi puhumaan aivan muista asioista, kevättöistä, ilmoista ja muusta, mikä Rolfia suuresti oudoksutti, kun hänen koko sielunsa oli kiintynyt vain siihen, mitä hän oli oikeuden tutkinnossa kuullut.
Rolf koetti sentähden monen monta kertaa ottaa päivän kysymyksen puheeksi, mutta sai vain vältteleviä vastauksia, ja huomasi vihdoin, ettei se puheenaihe ollut nuoren herran mieleen.
Tämä samoinkuin Aadolfin synkkä mielentila antoi hänelle aihetta tuumailuihin.
— Kaiketi se sitten on totta, ajatteli hän itsekseen, — mitä ihmiset sanovat, että häijy Inkeri on tenhojuomalla lumonnut Aadolf-herran. Poika parka, jatkoi hän itsekseen katsahtaen sääliväisesti nuorukaiseen, joka ratsasti hänen sivullaan, — kunpa tämä päättyisi hyvin!… Herra laamannilla on hänestä paljon murhetta: sen olen huomannut … mitä lienevätkin sanoneet toisilleen, kun aamusella jumalanpalveluksen päätyttyä keskenänsä puhelivat; monta sanaa ei lausuttu, mutta painavia ne mahtoivat olla; sen huomasin laamannin silmistä. — Niin, niin, kylläpä sen pitänee olla jotakin tavatonta, jotakin käsittämätöntä, mikä voi erottaa niin kelpo isän ja niin kelpo pojan sydämet toisistaan… Mutta minä kiitän Jumalaa, että pääsin auttamasta noita kahta noitaa pakoon. Muuten olisin tänä päivänä seisonut tunnonvaivoissa kuulijain keskellä; kukaties nyt olisin ollut syytettyjen joukossa…
— Armollinen herra, sanoi hän sitten ääneensä, — sanokaa, ette kai te nyt enää usko, että Inkeri ja hänen tyttärensä ovat syyttömät?
— Rolf, sanoi Aadolf, — älä kysele minulta sellaista. Minä käsitän hyvin, että viisaammatkin ihmiset kuin sinä pitäisivät kaikkia epäilyksiä syytettyjen rikollisuudesta sopimattomina. Ihmiset langettavat heistä kuolemantuomion; he eivät voi muuta. Kuinka julma, pilkallinen ja kauhea onkaan se hämärä voima, joka maailmaa hallitsee!
— Minä en tiedä muuta voimaa, joka hallitsisi maailmaa, kuin vanhurskaan Jumalan, huomautti Rolf, — ja uskon, armollinen herra, että te kaikella viisaudellanne ette voi toista keksiä.
Aadolf ei vastannut mitään.
— Hm, jupisi Rolf suruissaan, — minä ymmärrän. Hän on päästänsä sekaisin, niinkuin ihmiset sanovat. Jumala tuomitkoon ilkeän Inkerin.
Soturivanhus ei puhunut siitä sen enempää, koska se ilmeisesti oli nuorelle Skyttelle vastenmielistä ja koska hän pelkäsi Aadolfin vastausten näyttävän todeksi erään arvelun, joka täytti hänen mielensä surulla.
Seuraavana aamuna varhain Aadolf matkusti takaisin käräjiin ja asettui paikalleen kuulijoitten joukkoon. Edellisen päivän kanteet ja kohtaukset uudistuivat, mutta todistajain kuulustelussa ei mitään uutta esiintynyt. Puolipäivän aikana päättyi todistajain kuulustelu. Syytteenalaisista kohtasivat raskaimmat syytökset Nummen Kaarinaa. Yli viisikymmentä lasta todisti tämän eukon vieneen heidät hornanmatkalle. Syynä kanteiden paljouteen oli epäilemättä se, että Kaarina oli tunnetuin ja pelätyin paikkakunnan "velhonaisista" ja niinmuodoin se, johon lasten mielikuvitus helpoimmin saattoi kiintyä. Havainto, jonka pastori Svenonius ja nimismies Askelin luulivat tehneensä käydessään Kaarinan tuvassa, riitti muuten jo hänen langettamisekseen. Sitäpaitsi moni syytti häntä siitä, että hän oli harjoittanut noitumista, tappanut karjaa, nostanut tauteja, neuvonut, mistä varastettu esine oli löydettävissä j.n.e. Nämä jälkimmäiset syytökset perustuivatkin tosiseikkoihin. Vanha Kaarina oli vuosikausia pitänyt loihtimista, puoskaroimista ja taikauskoisen vilpin harjoittamista elinkeinonaan; hän oli itse tehnyt kaikkensa, että vain uskottaisiin hänen osaavan harjoittaa tuhoisia temppuja. Eikä hän tätä tehnyt yksinomaan elantonsa hankkimiseksi: halveksittu, katkera ja häijy ihminen on valmis käyttämään millaisia keinoja tahansa, kunhan ne vain tuottavat hänelle valtaa, ja sellainen ihminen on yhtä mielellään pelätty, kuin muut ovat rakastettuja.
Mäntysuon Inkeriä vastaan esiintyi paljon vähemmän kanteita. Neljä lasta vain väitti hänen vietelleen heitä hornan palvelukseen. Nämä lapset olivat sellaisista kodeista, joissa Inkeriltä oli kysytty neuvoja lääkitsemiseen. Pastori Svenonius kanteli, että Inkeri oli tappanut häneltä lehmän ja tuottanut hänen vaimolleen kovan taudin, josta tämä Jumalan armon kautta kuitenkin jo oli päässyt.
Inkerin tytärtä Elliä vastaan ei ollut mitään kannetta tehty, mutta useat lapsista vakuuttivat nähneensä hänet hornassa, ja että hän siellä oli puettu paljon somempaan pukuun kuin muut noidat, että hän oli ylimalkaan ollut hyvin perehtynyt oloihin ja että hänellä oli ollut suuri sananvalta sielläpäin.
Kun todistajain kuulustelu oli päättynyt, käski laamanni Skytte tuoda syytetyt oikeuden eteen.
Ensin kutsuttiin sisään nuori neitonen, joka pastori Svenoniuksen edessä oli syyttänyt itseänsä noituudesta.
Todistajia kuulusteltaessa ei ilmennyt mitään, mikä olisi vahvistanut tätä itsesyytöstä, mutta hän pysyi kumminkin väitteessään.
Kun neitonen nimismiehen rinnalla astui lakitupaan ja kuulijat tungeskelivat avataksensa heille tietä tuomiopöydän ääreen, nähtiin harmaapäisen, köyhäpukuisen vanhuksen tunkeutuvan väkijoukon läpi tyttöpoloisen luo ja tarttuvan häntä käsivarteen. Se oli hänen isänsä.
— Martta, sanoi hän epätoivo kasvoillaan, — ajattele mitä teet!
Ajattele, että olet ainoa lapseni … vanhuuteni ainoa tuki ja turva!
Ajattele tuomiota, joka sinua odottaa, jos pysyt tunnustuksessasi …
pyövelinpölkky … polttorovio…
— Kuka siellä puhuu? kuului laamannin terävä ääni.
— Minä se olen, lapsipoloisen isä, vastasi vanhus.
— Käy syrjään ja laske syytetty esille! käski laamanni.
Nimismies työnsi ukon syrjään, mutta tämä seurasi tytärtään tuomiopöydän ääreen.
— Hävytön, sähisi Svenonius, — julkeatko itse tuomiopöydän edessä houkutella tytärtäsi kieltämään totuuden?
— Hän on syytön, vastasi ukko.
— Ei, isä, lausui tyttö vesissä silmin, — se ei ole totta. Minä en ole syytön … minä olen kadotettu olento.
— Martta, Martta! mutisi vanhus.
— Viekää pois hänet! käski laamanni Skytte. Kovaonninen isä teki rukoilevan liikkeen ja halusi sanoa jotakin toivoen, että tuomari heltyisi, mutta nimismies ja pyöveli tarttuivat häntä käsivarsiin ja veivät hänet ulos tuvasta, jonka jälkeen edellinen käski vahtisotamiesten estää häntä palaamasta sisään.
Tyttö oli silminnähtävästi kuumeisessa tilassa; hänen kalpeat kasvonsa kuvastivat pitkällisiä sielunvaivoja ja mitä syvintä tuskaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen tunnustuksensa selvä ja yhtenäinen. Hän ilmoitti olevansa niin perinpohjin turmeltunut, että hän, vaikka oma pahuutensa häntä päivällä kauhistikin, ei voinut yhtenäkään yönä olla uudestaan käymättä hornassa. Hän pyysi senvuoksi saada niin pian kuin mahdollista kärsiä hyvin ansaitun rangaistuksensa, ja että hänet siksi aikaa rautakahleilla kytkettäisiin vankityrmänsä seinään.
Laamanni lupasi ottaa hänen pyyntönsä täyttämisen huolekseen, jonka jälkeen hän viittasi oikeudenpalvelijoille, että veisivät tytön takaisin vankeuteen, ja huusi seuraavan syytetyn nimen.
Samassa nousi Aadolf paikaltaan ja kääntyi seuraavin sanoin oikeuden jäsenten puoleen, jotka yhtä kummissaan kuin muukin yleisö käänsivät katseensa häneen:
— Minä en tiedä, lausui hän lujalla äänellä katsellen tyynesti isäänsä silmiin, — minä en tiedä, katsovatko oikeuden jäsenet tätä itsesyytöstä riittäväksi; mutta jos niin on, tahdon kiinnittää heidän huomiotansa siihen, että uusi ja perinpohjainen tutkimus on välttämättömästi toimitettava, elleivät he tahdo viattoman veren tulevan heidän päittensä päälle. Tämä tyttönen on silminnähtävästi sairaalloisessa, hulluutta lähentelevässä mielentilassa; olen vakuutettu siitä, että hän on uneksinut kauheita unia ja että kaikki, mitä hän täällä on puhunut, on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Se yleinen kauhistus, joka on vallannut taikauskoisen kansan ja jonka pastori Svenonius ja muut täkäläiset pappismiehet ovat kiihkeillä saarnoillaan paisuttaneet äärimmilleen, on kaiketikin vienyt hänen järkensä.
Aadolf ei saanut enempää sanotuksi, sillä laamanni Skytte syöksähti ylös, asettui aivan hänen eteensä ja lausui vihasta vapisevalla äänellä:
— Kuka olet sinä, joka rohkenet sekaantua oikeuden toimintaan … joka uskallat sillä tavalla soimata tätä pappismiestä?
Ääni, jolla se lausuttiin, kiukku, joka jännitti jok'ainoan lihaksen tuomarivanhuksen rautaisissa kasvoissa, tekivät valtavan vaikutuksen, ja salissa syntyi syvä hiljaisuus. Läsnäolijain katseet olivat tuskaisesti kiintyneet isään ja poikaan … edellinen seisoi siinä uhkaavana, onnettomuutta ennustavana, jälkimmäinen kalpeana, tyvenenä, järkkymätönnä.
— Kohdistakaa sama kysymys omaan sydämeenne, vastasi Aadolf, — ja varmasti se on vieläkin vastaava, että minä olen poikanne.
Kiivastuminen teki Skytte-vanhuksen sanattomaksi. Aadolfin kolkko tyyneys tuntui hänestä uhmalta… Hänen ohuet, yhteenpuristetut huulensa vapisivat … hän käännähti ja viittasi oikeudenpalvelijoille.
Mutta tuokiossa kavahtivat toiset pöydän ympärillä istuvat herrat paikoiltaan ja riensivät uhkauksen toimeenpanoa ehkäisemään.
— Armollinen herra, kuiskasi Svenonius, — hillitkää kiukkunne! Muistakaa, että poikanne on syyntakeeton … muistakaa, että täällä on paljon tuota ymmärtämätöntä kansaa saapuvilla ja että te ette saa antaa heidän katsella isän ja pojan väkivaltaista kohtausta! Minua on eniten loukattu, ja jos välttämättömästi vaaditte poikaanne rangaistavaksi, niin se tapahtuu parhaiten siten, että hänen lausuntonsa otetaan pöytäkirjaan varsinaisen syytteen tekemistä varten häntä vastaan.
Sillä aikaa kuin pastori Svenonius näillä sanoilla koetti tyynnyttää laamanni Skytteä, kääntyi toinen kähäräperuukkisista tukholmalaisista lakimiehistä Aadolfin puoleen ja, säästääkseen tätä kuulemasta isän suusta vielä katkerampaa vihanpurkausta, lausui:
— Nuori herra, koska te ette ole oikeuden jäsen ettekä asianosainen, todistaja tahi asianajaja tässä jutussa, niin te ette ole oikeutettu omasta aloitteestanne lausumaan mitään oikeudelle tai oikeuden edessä. Laki säätää, että käräjät on pidettävä avoimin ovin, mutta antaa samalla tuomarille vallan poistaa jokaisen, joka tavalla tai toisella häiritsee toimitusten menoa. Tahdon täten teille vain viitata, kuinka teidän tulee käyttäytyä, jos tahdotte kuulla jatkoa tähän yhtä hämmästyttävään kuin surulliseen oikeusjuttuun.
— Hyvä on, vastasi Aadolf, — minä otan viittauksenne huomioon, sillä minä tahdon kuulla jatkoa. Aikomukseni on Svean Hovioikeudelle antaa täydellinen kertomus siitä, mitä minä puolueettomana kuulijana tässä tutkimuksessa olen havainnut ja tulen vielä havaitsemaan.
Niin sanottuaan Aadolf istuutui tyynesti paikalleen. Läsnäoleva rahvas katseli häntä säälivästi ja kuiskaili keskenään noitajuomasta, joka oli pilannut nuoren herran pään. Laamanni Juhana näytti hetkisen empivän, mitä tehdä; mutta luotuaan poikaansa rypistettyjen silmäkulmiensa alta katseen, jossa suuttumukseen nyt oli sekoittunut syvää surua, hän meni sen enempää lausumatta tuomiopöydän ääreen, istui paikalleen ja huusi seuraavan syytetyistä, jonka nyt oli vuoro astua esiin.
Se oli tuo mielipuoli eukko. Hän astua köpiköi ravakkana tuomareidensa eteen, nyökäytti päätään niille lautamiehistä, jotka hän tunsi, ja kuunteli niin välinpitämättömästi syytöskohtia, kuin ne eivät olisi ollenkaan häneen koskeneet. Laamanni Skytten kysyttyä, myönsikö hän ne tosiksi, vastasi hän heti myöntäen. Eräs lautamiehistä nousi ylös ja ilmoitti, että vaimovanhus hänen ja monen muunkin mielestä ei ollut täysijärkinen. Huomautus otettiin pöytäkirjaan, ja eukko vietiin vankilaan takaisin.
Kolmas järjestyksessä oli Nummen Kaarina. Vakuutettuna niin hyvin omasta rikollisuudestaan kuin siitä, että hänen oli mahdoton kieltämisellä välttää rangaistusta, oli hän vankihuoneessa osoittanut katuvaista mieltä ja tunnusti nyt valittaen ja itkien itsensä syypääksi kaikkeen, mistä häntä oli syytetty. Hän ilmoitti äitinsä vietelleen hänet jo varhaisessa lapsuudessa ja että hän äidiltään oli oppinut tenhovoiteen valmistamisen sekä paljon muita salaisia tietoja. Oikeuden kehoituksesta hän teki sitten selvää niistä synneistä, joita hän muka oli hornassa harjoittanut ja nimitteli pitäjäläisten ja muiden tuttaviensa joukosta kaikki ne, jotka hän siellä muka oli nähnyt.
Siinä olivat mukana ei ainoastaan kaikki vangitut henkilöt, vaan vielä paljon muitakin, joita ei ollut ennen epäilty noituudesta, ja joista useita oli kuulijain joukossa. Kun joku sellainen nimi mainittiin, kuului hämmästyksen hälinää yli koko tuvan, valituksia, ulinaa ja vastalauseita, ja laamanni Skytten täytyi ehtimiseen nuijalla vaatia hiljaisuutta.
Vanhalla Kaarinalla oli häijy ja kostonhaluinen sisu. Ketä vastaan hän vain syystä tai toisesta kantoi vihankaunaa … emäntiä, jotka olivat uskaltaneet ajaa hänet apua antamatta ovesta ulos, kun hän kävi kerjuulla … lapsia, jotka olivat kevytmielisesti häntä haukkuneet … kaikkia hän syytti rikokseen osallisiksi. Mäntysuon Inkeriä, jonka lääkitsemistaito oli vienyt vanhalta puoskariakalta monta avunpyytäjää, hän kutsui hornanruhtinaan lempivaimoksi ja hornankekkerien emännäksi. Ellin hän sanoi olevan naimisissa Belsebubin pojan kanssa, — muudan tähän saakka tuntematon ruhtinaallinen suuruus, josta sittemmin syytetyt Taalainmaan noitatutkinnoissa tiesivät paljon kertoa.
Nimismies Askelin, jonka muistissa oli elävästi säilynyt hänen ja pastori Svenoniuksen käynti Nummella, kalpeni huomattavasti, kun eukko alkoi luetella niitä hornanvieraiksi luultuja, jotka hänen piti muka tuntea. Eikä hän syyttä pelännyt, sillä kun Kaarina oli antanut ilmi kaikki muut, ja kun nimismies juuri toivoi, että luettelo olisi valmis, lisäsi hän kierosti katsahtaen nimismieheen:
— Kuolema ja kadotus! Vielä on yksi, jonka minä monta kertaa olen nähnyt hornassa… Suokoon Jumala hänelle ja meille kaikille anteeksi, hän kävi siellä yhtä ahkeraan kuin me toiset, hän, mokoma synnin orja, vaikka onkin esivallan mies, jonka sen vuoksi tulisi paremmin tietää… Vai niin, älkääpä kieltäkö, nimismies, siitä ei nyt ole apua … häntä, nimismiestä, minä juuri tarkoitan.
— Nimismies! huudahti laamanni Skytte.
— Itse nimismies!… Siinä sitä ollaan… Kuka sitä olisi uskonut? —
Tällaisia huudahduksia kuultiin läsnäolijain joukosta.
Nimismies Askelinin muutoin punakka naama oli kalpea kuin palttina. Hän koetti änkyttää juhlallisen vastalauseen Kaarinan hävytöntä, murhaavaa syytöstä vastaan, mutta kieli ei kääntynyt suussa, ja laamannin epäluuloinen katse sai hänet tykkänään ymmälle.
Onneksi pastori Svenonius nousi ja ilmoitti vakaumuksensa olevan, että syytöksessä ei ollut perää — että se oli tehty osaksi kostonhalusta, osaksi tarkoituksella saattaa tuomarit hämmennyksiin.
Mutta laamanni Skytten huomautettua, että Kaarina pastorin oman ilmoituksen mukaan kauan oli osoittanut katuvaista ja parannukseen taipuvaa mieltä, joka teki moisen arvelun epäiltäväksi, pastori ällistyi ja vaikeni.
— Se oli odottamaton ja ikävä ilmoitus, sanoi laamanni, — ja antaa välttämättä aihetta lähempiin tutkimuksiin. Nyt panemme sen vain luetteloon, ja nimismies Askelin on toistaiseksi esteetön jatkamaan virantoimitustaan.
Mutta Askelin parkaa kohtasi todellinen este: hän tuli säikähdyksestä kipeäksi, lähti käräjistä kesken pois ja jätti pakosta virkansa kirjurinsa hoidettavaksi.
Nummen Kaarinan jälkeen huudettiin ja tuotiin Mäntysuon Inkeri esiin. Syytöskirja luettiin. Inkeri kuunteli tarkkaavaisesti… Hän oli kauan odottanut tätä hetkeä ja koonnut kaiken jäljellä olevan sielunvoimansa esiintyäkseen arvokkaasti.
Hänen suuret, harmaat silmänsä, jotka ihmeellisesti korostivat noiden jalojen, puhdaspiirteisten, surujen ja kärsimysten kirkastamien kasvojen kauneutta — hänen silmänsä, jotka vielä olivat tavattoman loistavat, katselivat tyynesti läsnäolijoihin, pysähtyivät kirkastuen kotvaksi aikaa Aadolfiin ja kiintyivät sitten laamanni Skytteen tarmolla, joka veti täysin vertoja tuomarin terävälle ja lujalle katseelle.
Kun syytöskirja oli luettu, sanoi laamanni entistä painavammalla ja terävämmällä äänellä:
— Vaimo, sinä kuulit nyt sinua vastaan tehdyt syytökset. Kaikkein suurimman tuomarin, Jumalan nimessä, lain nimessä ja oman sielusi autuuden vuoksi kehoitan sinua puhumaan totta.
Pastori Svenonius pudisti päätään merkiksi, ettei hän juuri uskonut paatuneen Inkerin vapaaehtoisesti tunnustavan. Hän oli käynyt vankilassa hänen luonaan ja oli Inkeri, niinkuin jotkut muutkin syytetyistä, osoittanut olevansa täysin paatunut.
Inkeri vastasi selvällä äänellä:
— Kaikki syytökset ovat vääriä, yhtä ainoata lukuunottamatta. Ja tuo ainoa oikea lukee viakseni, että olen lääkintätaitoani käyttänyt lähimmäisteni hyödyksi. Jos sitä voitte rikoksena pitää, niin olen tosin teidän silmissänne syyllinen, mutta itse luulen täyttäneeni kristityn velvollisuutta.
— Sinä puhut rohkeasti, sanoi laamanni Skytte; — mutta minä haluan tietää, keneltä olet lääkintätaitosi oppinut. Jos mestarisi on perkele, niin oppisikin on perkeleellinen. Vastaa: keneltä olet sen oppinut?
— Äidiltäni.
— Hän oli siis noita niinkuin sinäkin?
— Herra laamanni, te julistatte minut syylliseksi, ennenkuin tutkinto on päässyt kunnolla alkuunkaan. Minä kehoitan teitä olemaan antamatta minulle sitä haukkumanimeä, kunnes olette tutkinut, olenko sen ansainnut vai enkö. Mitä äitiini tulee, oli hän hurskas ja jalo nainen ja polveutui Folkungien suvusta, joka ennen on kantanut Ruotsin kruunua. Hänen muistonsa ei ole tämänkaltaisen tuomioistuimen tuomittavissa.
— Kuulkaa, armollinen laamanni, kuulkaa minkälaista kieltä hän julkenee käyttää! sanoi pastori Svenonius laamannille ja pudisteli yhä uudestaan päätään.
— Hän on sellainen, millaiseksi te hänet kuvasitte, vastasi laamanni Skytte, — viekas, suurisanainen ja kovapintainen… Vaimo, sinä kiellät siis sinua vastaan tehtyjen syytösten totuuden?
— Kiellän.
— Minä kehoitan vielä kerran sinua Jumalan nimessä ja oman sielusi autuuden tähden vapaaehtoisesti tunnustamaan! Ellet sitä tee, on kyllä keinoja, joilla totuus saadaan pakotetuksi ilmi … saat itse vastata seurauksista!
— Minä olen jo lausunut totuuden.
— Sinä siis sitkeästi ja julkeasti väität vääriksi tämän kunnianarvoisen pappismiehen ja neljän viattoman lapsen selvät todistukset?
— Minä en tahdo syyttää itseäni väärin, ja tuskinpa teilläkään on oikeutta sitä vaatia. Minusta nähden pitäisi kristityn tuomarin olla yhtä paljon velvoitettu vapauttamaan syyttömiä kuin langettamaan syyllisiä.
— Vielä kerran: tiettäväksesi ilmoitan, että sinä astut vaarallista tietä, jos vastoin selviä ja täysin päteviä todistuksia kiellät totuuden. Laki ei tuomitse syylliseksi ketään, joka ei ole tunnustanut, mutta missä asian todellinen laita on niin päivänselvä, sallii se, kuten sanoin, käytettävän keinoja itsepintaisimmankin pakottamiseksi tarpeelliseen tunnustukseen. Varo itseäsi!
— Varokaa vain te itseänne, herra laamanni! Älkää ryhtykö semmoisiin keinoihin ajattomalla ajalla! Jos te tuomarina kidutatte viattoman ottamaan päällensä rikoksen, niin te olette kerran Jumalan ja omantuntonne edessä seisova suurempana rikoksentekijänä kuin yksikään niistä, joille olette tuomion julistanut.
— Puheesi on röyhkeätä, kiljaisi laamanni Skytte jyrisevällä äänellä; — pahahenki puhuu sinun suustasi… Tämä nainen, jatkoi hän kääntyen pappismiehiin, — jätetään teidän huostaanne. Teidän tulee koettaa pehmittää hänen jäykkä mielensä, jos mahdollista pyhällä sanalla, muussa tapauksessa toisilla keinoilla, jotka minä käytettäväksenne asetan.
— Me koetamme parastamme, vastasi pastori Svenonius.
— Viekää hänet nyt pois, komensi laamanni oikeudenpalvelijoille.
— Haluan lisätä muutamia tätä juttua koskevia seikkoja, joita tuomioistuimen on velvollisuus kuulla, sanoi Inkeri.
Laamanni Skytte tuumiskeli, antaisiko hän syytetyn puhua, mutta toinen kähäräperuukkisista lakimiehistä lausui:
— Mitä sinulla on sanottavana?
— Minä tahdon, sanoi Inkeri, — ensi sijassa lausua kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan siitä, että hän tähän hetkeen asti on antanut minun pysyä ymmärryksessäni, vaikka minä joka päivä ja syystä kyllä olen pelännyt tulevani hulluksi vankeuteni loputtomina hetkinä ja olletikin viimeisenä hirmuisena yönä … hirmuisena, sillä vahvinkin sielu voi horjua, terveinkin pyörtyä nähdessään niin paljon hätää, niin paljon tuskaa ja sekasortoa, kuin minä niiden kovaonnisten keskuudessa, jotka minun kanssani on vedetty teidän tuomioistuimenne eteen. Minä en voi sanoin kuvata, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta olen vakuutettu, että jos te olisitte nähneet ja kuulleet sen, mitä minä, niin te ajattelisitte toisin, ja sääliväisyys karkoittaisi vihan teidän sydämistänne. Minä en voi edes selittää, minkälaisessa tilassa itsekin toisinaan olen: tajuntani loppuu, ja minä vaivun puolihereillä ollen houreisiin. Minusta silloin tuntuu, ikäänkuin voisin yhdellä kertaa nähdä kahteen eri maailmaan. Jos se on alkua siihen tautiin, jota minä pelkään, niin tahdon nyt, ollessani vielä täydessä ymmärryksessäni, ilmoittaa, että jos joskus vapaaehtoisesti tunnustan itseni syylliseksi noituuteen, hornanmatkoihin ja muihin vehkeisiin, niin se on mielipuolisuuden merkki, ja minun vereni tulkoon teidän päällenne, ellei minua viedä hulluinhuoneeseen vaan polttoroviolle. Samaa ilmoitan onnettoman tyttäreni puolesta, vaikka hän mielestäni näyttää Jumalalta saaneen kummallisen voiman kohtalonsa kuorman kantamiseen. Muuta minulla ei ole sanomista.
— Paholainen on jo näköjään villinnyt ymmärryksesi, tai pyrkii hän suusi kautta villitsemään meitä, tiuskaisi pastori Svenonius.
Laamanni Skytte viittasi oikeudenpalvelijoita viemään Inkerin pois. Sen jälkeen huudettiin Elli sisään. Äiti ja tytär kohtasivat toisensa eteisessä.
— Elli, ole rohkea! sanoi Inkeri.
— Ole huoleti, äiti! vastasi Elli ja astui tuomariensa luo.
— Tavattoman kaunis tyttö! ajatteli toinen kähäräperuukkisista herroista. — Ja niin viattoman näköinen! Semmoiseksi minä, kautta Jupiterin, en ole noitaa koskaan kuvitellut. Mutta jos on totta, että hän on naimisissa hornan perillisen kanssa, niin enpä muuta voi kuin onnitella nuorta ruhtinas Belsebubia moisen puolison saamisesta.
Samanlaisia ajatuksia, ehk'ei aivan niin vallattomia, liikkui toisenkin kähäräperuukkisen lakimiehen päässä. Molemmat nämä lakimiehet, samoinkuin jokunen lautakunnan jäsenistä ja kuulijoista, tunsivat nuoren neitosen nähdessään sääliä ja osanottoa.
Kun Ellille oli ilmoitettu, mistä rikoksista häntä oikeastaan syytettiin … asia, josta hän tähän asti oli ollutkin epätietoinen … kehoitettiin häntä vuoroin lempeästi vuoroin uhkaavasti tunnustamaan totuus. Mutta nuori neitonen oli näköjään yhtä paatunut kuin äitinsäkin. Kun häntä vaadittiin tunnustamaan itsensä osalliseksi Inkerin luuloteltuihin rikoksiin, niin hän ilmoitti, että sekä hän että hänen äitinsä olivat syyttömät. Laamanni kehoitteli leppeästi, lupasi armahtaa ja säästää, mutta se ei Ellin mieltä liikuttanut; hänen uhkauksiansa ei Elli pelännyt. Kysyttäessä hän vastasi lyhyesti ja päättäväisesti; hänen käytöksensä oli tyyni, ja kun laamanni sätti häntä paatumuksesta ja jätti hänet (kuten sitä ennen Inkerin) pappismiesten hoiviin "pehmitettäväksi", olivat hänen silmänsä kiintyneet Aadolfiin, joka ihaili hänen mielenlujuuttansa ja katseiden hiljaisin kielin kehoitti häntä rohkeuteen ja jatkuvaan kestävyyteen.
Elli vietiin takaisin käräjävankilaan, ja tutkintaa jatkettiin jäljelläolevien syytettyjen kuulustamisella. Useimmat heistä kielsivät. Vihdoin juolahti laamanni Skytten päähän sukkela ajatus, millä tavalla voitaisiin syytettyjen rikollisuudesta saada varmempi tieto ja tukkia niiden suu, jotka jyrkästi kielsivät.
— Niillä, jotka niin keveästi saattavat lennellä ilmassa, ei kaiketikaan liene sitä ruumiinpainoa, mikä heillä tavallisen kokemuksen mukaan tulisi olla, ajatteli laamanni, ja hän ilmaisi nokkelan tuumansa muillekin oikeuden jäsenille.
— Voimmehan koettaa, sanoi toinen tukholmalaisista lakimiehistä; — ellei koe onnistu, niin ei sillä mitään ole tehty kieltävien eduksi; jos se onnistuu, niin on meillä uusi ja kumoamaton todistus siitä, että he ovat noitia.
Laamanni Skytte käski heti neljännesmiesten tuoda kylän jyvävaa'an käräjätalon portaitten eteen.
Kun vaaka oli tuotu, mittasi Musta Antero noidiksi luullut, ja … ihme ja kumma! useimmat olivat paljon keveämmät kuin heidän ruumiinrakenteeseensa nähden olisi luullut.
Tarpeetonta lienee tämän ihmeen selittämiseksi huomauttaa, että Musta Antero punnitessaan teki vääryyttä. Hän katsoi pyövelinvirkansa vaativan, että hänenkin tuli olla avullisena syytettyjen langettamisessa, vaikka sitten tuli käyttää vilppiäkin.
Hämärän tulo keskeytti tutkinnanpidon, mutta sitä oli määrä jatkaa seuraavana päivänä niitten syytettyjen kanssa, jotka eivät vielä olleet tunnustaneet itseänsä syypäiksi.
Sillä välin tuli, kuten mainittiin, pappismiesten koettaa vaikuttaa heidän paatuneisiin mieliinsä, ensin sanan voimalla, sitten toisilla keinoilla.
"Toisilla keinoilla" ymmärrettiin kidutusta.
Siihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, oli lainkäyttö ylenmäärin raaistunut. Kansainvaellusta ja muinaisaikaisen sivistyksen häviötä seuranneet synkät vuosisadat olivat monessa suhteessa leppoisat ja inhimilliset verrattuina seitsemänteentoista vuosisataan, jolloin kaikki pahuuden voimat, jotka historian läpi kutovat lankojaan, näyttivät yhdistyneen kohtaamaan ja työntämään takaisin uuden maailmankatsomuksen etujoukot suunnattomalla ylivoimalla. Säätyvapaus väistyy yksinvaltiuden tieltä, mitä suurin siveettömyys rehoittaa muodollisen siveellisyyden rinnalla, joka taas siittää kaikkea suurta ja ylevää kohtaan vihamielisen poroporvarihengen; poliisilaitos, jesuiittalaitos, kirja-aateli kehittyvät, tieteitä vainotaan, kaunotaiteet tukahtuvat, uskon vimma ja taikausko täyttävät Euroopan tappotanterilla ja teloituspaikoilla…
On itsestään selvää, että tuona raaistuneena aikana, jolloin sukumme kaikki pahat henget olivat valloillaan, käytettiin ahkerasti kidutusta. Noitatutkinnoissa varsinkin sillä oli kamala tehtävänsä.
Tutkinnon päätyttyä oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään ja sopivat seuraavasta, pastori Svenoniuksen lausumasta ehdotuksesta:
Kaikki syytetyt, jotka tuomioistuimen edessä olivat kieltäneet, vietäisiin kylän läheisyydessä olevaan kappeliin, jossa pastori Svenonius saarnastuolista juhlallisesti kehoittaisi heitä tunnustamaan.
Jos sekin kehoitus jäisi tuloksia vaille, vietäisiin ne, jotka vielä pysyivät itsepintaisina, sakastiin ja suljettujen ovien sisäpuolella kidutettaisiin tunnustukseen.
Svenoniuksen virkaveljen, toisen pappismiehen, sekä muutamien vähäpuheisten luotettavien lautakunnan jäsenten tulisi seurata mukana kappeliin kuulemaan ja todistamaan näin pakotettuja tunnustuksia.
Keitään muita, paitsi tietysti pyöveliä ja hänen renkiään, ei saisi olla läsnä. Kappelin oven tuli olla lukittu ja ratsumiesosaston vartioida lähitienoilla karkoittaakseen kaikki uteliaat.
Syytetyt olisi vasta pimeän tultua vietävä kappeliin, että kaikki turha hälinä vältettäisiin.
Kun tämä tuli päätökseksi, haettiin kappelin avaimet, ja pyöveli sotamiehineen lähetettiin heti puuhaamaan tarpeellisia valmistuksia.
* * * * *
Kaksi tuntia sen jälkeen saattue lähti liikkeelle.
Ilta oli pimeä ja taivas vettä valuvien pilvien peittämä. Kylän tiet olivat tyhjinä; ihmiset olivat paenneet sadetta tupien turviin, joissa luultavasti takkatulien ääreen kerääntyneinä pakisivat tutkinnossa kuulemistaan kamalista asioista.
Sen lisäksi oli liikkeellä tarina, joka monen mielestä teki takkatuliseuran ulkona pimeässä liikkumista hauskemmaksi — tarina, joka sittemmin levisi miltei kaikkiin paikkoihin, mihin kulkutauti ulottui.
Moni näet kertoi useina iltoina peräkkäin nähneensä pienet, mustien koirien vetämät rattaat, jotka hiljalleen kulkea nytystivät kylän läpi. Ajomies oli mustissa kiireestä kantapäähän, rattaat täynnä osaksi ruumiita, joiden ympäri käärmeet kiemuroivat, osaksi tenhokaluja, joita ajaja runsain kourin jakeli lahjaksi vastaantuleville.
Kertojat eivät tosin puhuneet aivan yhtäpitävästi, mutta epäilijää ei ollut ainoatakaan.
Ja kun tuvassa olijat kuulivat hevosjalkain töminän ja ohikulkevan saattueen astunnan sekä ikkunoista näkivät ratsumiesten hämärästi vilahtelevat haamut, niin puhe taukosi; keräännyttiin pelokkaina valkean ääreen … epäilemättä, niin he tuumivat, tuo salaperäinen, kamala matkamies par'aikaa kulki ohi.
Eikä muuta puuttunut, kuin että nähtiin säkenen särähtävän hevosenkengän alla kylän kivikkotiellä, niin sairaalloiset mielikuvitukset leimahtivat jo liekkeihin ja loihtivat silmien eteen mitä kummallisimpia kauhukuvia…
Saattue pääsi siis kylästä huomiota herättämättä.
Etumaisina kulkivat pappismiehet, heidän takanansa todistajiksi kutsutut ja viimeisinä noidat ratsumiesten ympäröiminä.
Mitä oikeastaan oli tulossa, sitä eivät syytetyt eivätkä vahtisoturitkaan tienneet. Uljaat sotamiehet, jotka pelotta olivat monet yöt samonneet partioretkillä vihollisen lähettyvillä, tunsivat nyt kuitenkin jonkinlaista ahdistusta. Sama mieliala oli vallalla jokaisessa, ja kun pastori Svenonius, itseään ja muita rohkaistakseen, alkoi hiljaisella äänellä laulaa erästä värssyä tunnetusta virrestä, yhtyivät siihen kaikki. Sateen surunvoittoiseen sohinaan sekautuen kajahteli seuraava laulu kolkosti illan pimeässä:
Pimennot sydämeni
Kuin päivyt valistat
Ja suunnan matkalleni
Oikean osoitat.
Rakkautes siipein alta
Saan turvan suotuisan:
Sun voimas kaikkivalta
Karkoittaa saatanan.
[Haqvin Spegelin sepittämä.]
Tätä värssyä laulettaessa saattue saapui kappeliin.
Se oli vanha rakennus, jota ainoastaan kerran tai pari vuoden kuluessa käytettiin jumalanpalveluksissa. Taru kertoi, että se oli rakennettu kuningas Eerikki pyhän aikana; sen paksut harmaakiviset muurit, ahtaus, matala ovi ja pienet ikkunat sekä rakennuskoristeiden täydellinen puute todistivat tosiaankin korkeata ikää.
Kun ratsumiehet oli lähetetty pois ja komennettu vartioimaan kylän ja kappelin välistä tietä, astui saattue temppeliin, ja pastori Svenonius työnsi ruostuneen ovensalvan kiinni.
Kirkko oli hämärästi valaistu: kaksi kynttilää saarnastuolilla ja toiset kaksi alttarilla loivat niukkaa valoa vaakunakilville ja maalauksille, jotka somistivat seiniä ja panivat kömpelötekoiset neitsyt Marian ja apostolien kuvat aavemaisina häämöttämään pimeissä seinälokeroissa.