Alttarin kehällä istui mies kädet ristissä. Saattueen astuessa sisään nähtiin hänen nousevan ylös ja pujahtavan ovesta sakastiin. Se oli pyöveli.
Sakastista kuului vasarankalketta, joka ilmoitti, että pyövelin renki ei vielä ollut saanut loppuun tarpeellisia valmistuksia.
Pastori Svenonius käski vapisevia, kauheiden aavistusten valtaamia naisia istuutumaan penkkeihin ja lähti itse sakastiin pitääkseen pyövelin työtä silmällä.
Sillä välin toinen pappismiehistä meni alttarille ja luki synnintunnustuksen ja muutamia tilaisuuteen sopivia rukouksia.
Sen jälkeen Svenonius nousi saarnastuoliin. Hänen laihat kasvonsa syvine silmäkuoppineen ja loviposkineen näyttivät hämärässä valossa ruumiinkallolta. Hetkisen nojattuaan otsaansa aidaketta vastaan hän nosti päänsä ja alkoi lukea rukousta, jonka hän oli valinnut kuritus- ja varoitus saarnansa johdannoksi. Hänen äänensä, tavallista kumeampi ja koleampi, täytti kappelin, ja kaiku vastasi tyhjiltä, pimeiltä lehtereiltä. Kuulijoitten mielestä oli aivan kuin näkymättömät kummitusolennot olisivat ylhäältä toistaneet hänen sanansa.
Mutta äkkiarvaamatta kävi hänen äänensä epävarmaksi … muuttui käsittämättömäksi muminaksi ja vaikeni. Kuulijat katselivat häntä kauhistuneina. Hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas ja tuijotti herkeämättä kappelin pimeään nurkkaan.
Kun tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta oli kestänyt muutamia sekunteja, ja kuulijat sillä välin tuskaisina suunnanneet katseensa samaa soppea kohden, täysin vakuutettuina, että joku ylimaailmallinen olento astuisi sen pimeydestä esiin, ojensi pappi kiivaasti toisen kätensä ja huusi jylisevällä äänellä:
— Vade retro, Satanas! Väisty, saastainen henki! Kaikki hyvät henget ylistävät Jumalaa!
Mutta manaussanat jäivät näköjään tarkoitettua vaikutustaan vaille, sillä Svenonius ryömi alas saarnastuolista, kiiti epäiltyyn nurkkaan ja alkoi siellä mielipuolen tavoin viuhtoa käsillään, niinkuin olisi tavoitellut jotakin näkymätöntä vihollista. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hiukset liehuivat hänen hikisellä otsallansa … se oli aavemainen, hirvittävä näky.
Elli painautui lähemmäksi äitiään. Inkeri katseli tuijottavin silmin kamalaa kohtausta … hän vei käden otsalleen … hänen päätänsä tuntui huimaavan.
Svenoniuksen virkakumppani oli heti tajuavinaan, mitä oli tekeillä. Ei ollut tavatonta, että protestanttiset papit 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla, samoin kuin Luther, näkivät paholaisen heitä vaanivan. Raaka harhausko synnytti ehtimiseen, semminkin noitatutkintojen aikana, moisia näkyjä. Luther itse on neuvonut keinon, joka moisissa tiloissa käytettynä melkein varmasti manaa paholaisen karkuun. Keino ei ole hienointa laatua: se perustuu siihen johtopäätökseen, että Belsebub ylpeyden henkenä ei voi kärsiä ylenkatseellista kohtelua. Svenonius piti kuitenkin sopivampana hyökätä vihollisensa päälle; ja hänen virkakumppaninsa heittäytyi polvilleen alttarikehän sisään ja lisäsi sanan aseilla hänen voimakkaiden tömäyksiensä ja nyrkiniskujensa tehoa.
Kun vimmattua käsikähmää oli käyty kotvanen ja katsojat sillä välin ähkineet tuskanhien vallassa, alkoi voitto ilmeisesti kallistua Svenoniuksen puolelle; hänen kaikille muille näkymätön vastustajansa peräytyi ilmeisesti askel askelelta ja Svenonius ahdisteli häntä yhä hurjemmin rusikoiden. Siten jatkui taistelu, kunnes lukittu kirkon ovi ehkäisi hänen voittokulkunsa. Perkele pakeni viimein, kun ei mikään muu auttanut, avaimenreiästä ulos, ja pastori seisoi voitonriemun loiste kasvoillaan, mutta koko ruumis vapisten, voittajana taistelukentällä.
Hengitettyään muutamia kertoja syvään hän astui varmana ja ryhti kuin keisarilla takaisin saarnastuoliin, ja nyt alkoi parannus- eli oikeimmiten uhkaus- ja kuritussaarna, jonka vertaista tuskin oli kuultu.
Ensin hän kertoi, mikä merkitys oli kohtauksella, jonka hänen sanankuulijansa vast'ikään olivat nähneet. Saatana oli ilmestynyt kappeliin epäilemättä pelastaakseen lempimorsiamiaan, kirottuja noitia, jotka olivat pysyneet hänen liitossaan ja julkeasti kieltäneet rikoksensa maallisen tuomioistuimen edessä. Mutta saatanan oli täytynyt häpeällä palata tanterelta kuolevaisen ihmisen tieltä; suurempi ei ollut sen voima, jota noita-akat ja velhot sanovat mestarikseen ja jumalakseen; ja niinkuin hänen oli täytynyt paeta, niin oli heidänkin uppiniskaisuutensa lannistuva … ellei hengenaseiden, rukousten ja nuhteiden kautta, niin muilla keinoilla sitten; heidän lihaansa kidutettaisiin ja raastettaisiin siksi, kunnes valheenpiru kaikkoaisi heidän ruumiistaan ja totuuden henki saisi vallan heidän kielissään. Heidän sopi nyt valita.
Tämä oli pastorin puheen sisällys. Saarnan päätyttyä hän meni alttarille ja kehoitti syytettyjä astumaan esiin ja vapaaehtoisesti tunnustamaan.
Mutta pastorin uhkauksista huolimatta ei ainoakaan totellut hänen käskyään. Vastattiin vain huokauksilla ja voivotuksilla, jotka kauhu pusersi esiin!
Toinen pappi kulki syytetystä toiseen ja kehoitteli leppein sanoin heitä tekemään vaaditun tunnustuksen; saapuvilla olevat todistajat kehoittivat niinikään, mutta nuhteista ei ollut apua.
— Minä en voi tunnustaa, minä olen syytön, olivat ainoat vastaukset.
Inkvisiittoreilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin turvautua kidutukseen. Noidiksi luullut ajettiin sakastiin.
* * * * *
Aadolf Skytte oli tutkinnan päätyttyä kauan kuljeksinut edestakaisin käräjävankilan ulkopuolella. Hän oli siksi perehtynyt lakiasioihin, että tiesi, mitä merkitsi, kun joku "valtiorikoksesta" syytetty jätettiin papiston pehmitettäväksi. Hän odotti siis ennen pitkää saavansa nähdä muutamien inkvisiittorien menevän pyövelin seurassa käräjävankilaan, mutta kun puolitoista tuntia kului, eikä heitä näkynyt tulevaksi, lähti hän sateesta läpimärkänä majapaikkaansa, jonka oli onnistunut hankkimaan itsellensä; se oli erään talonpoikaistalon pienehkö ullakkokamari. Hän luuli jo, että salainen kidutustutkinta, joka syytettyjä odotti, oli lykätty toistaiseksi; ja viihdytellen mieltänsä tällä toivolla hän istui kirjoittamaan muistiin tutkinnan aikana tekemiään havaintoja. Hänen aikomuksensa oli, niinkuin hän oli sanonut, antaa Svean Hovioikeudelle kertomus kokouksesta, siinä toivossa, että tämä kertomus loisi oikeata valoa niihin virallisiin oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joiden mukaan Hovioikeus muuten yksinomaan tulisi harkitsemaan asiaa.
Mutta Aadolf ei voinut kauan jatkaa sitä tehtävää; hän tuli jälleen rauhattomaksi. Hän nousi, heitti viitan selkäänsä ja lähti ulos. Käräjävankilan luona kiinnitti ovella vartioitsevien sotamiesten puhelu hänen huomiotaan. Hän seisahtui pimeän varjoon jonkin matkan päähän.
Siinä hän sai tietää, että useat syytetyistä naisista ratsumiesten vartioimina ja molempien pappismiesten sekä muutamien lautamiesten seuraamina olivat lähteneet vankilasta ja että heitä kuljetettiin edelleen kappeliin vievää tietä. Sotamiehet jutellessansa ihmettelivät, mikä oikeastaan oli tämän touhun tarkoituksena, ja eräs heistä lausui sen oikean otaksuman, että heitä kaikessa hiljaisuudessa tahdottiin kiduttaa tunnustamaan, niin että tutkimus pikimmiten saataisiin onnelliseen loppuun.
Aadolfin ei tarvinnut muuta tietää: hän kiiti takaisin vajaan, johon oli hevosensa sijoittanut, satuloitsi sen, heittäytyi selkään ja riensi pois.
Ehdittyään parahiksi kylän ulkopuolelle hän näki pimeässä muutamien ratsumiesten salvanneen häneltä tien.
— Seis! huusi komentava aliupseeri, — ken siellä?
— Ratsumies niinkuin tekin, vastasi nuori Skytte maltittomasti.
Vasta nyt, kuullessaan teräshuotrien rämisevän ratsumiesten raskaita saappaita vastaan, ymmärsi hän, että tiensalpaajat eivät olleet tavallisia matkalaisia, vaan käräjiin siirretystä sotamiesjoukosta muodostettu tievartio.
— Meillä on käsky, jatkoi aliupseeri, — olla laskematta tästä toistaiseksi ihmisiä, joilla ei ole muuta asiaa, kuin tyydyttää uteliaisuuttaan…
— Hyvä on… Minun asiani on tärkeämpi, vastasi Aadolf. — Hyvää iltaa!
Ja hän kannusti hevostansa.
— Se on vapaaherra Skytte, sanoi aliupseeri, joka samassa tunsi Aadolfin ja kunnioittavasti nosti käden hatulleen. — Ajakaa edelleen, armollinen herra!
Aadolf kiiti pois.
— Onpa sillä saamarin kiire! huomautti muudan sotamiehistä. — Kersantti, kuulkaa, — te ette tainnut tehdä vallan oikein, kun laskitte hänet menemään…
— Se ei kuulu sinuun, Rask, vastasi aliupseerivanhus; — minä en kärsi muistutuksia käskynalaisiltani … sen olen sulle jo sanonut.
— Olette satakin kertaa, kersantti, mutta kun kaksikymmentä vuotta jo olette sitä kärsinyt, niin kärsitte kai vielä nytkin. Kuten sanoin, teidän ei olisi pitänyt päästää häntä kulkemaan, sillä olettehan kaiketi kuullut puhuttavan, että hänet olisi kurja noita, Inkeri muka…
— Suus kiinni! ärjäisi aliupseeri. — Älä tuppaudu sellaiseen, mikä ei sinuun kuulu, vanha ruutiäijä!
— Niin, ettäkö suu kiinni? hämmästeli Rask, joka käytti suoraa puhetta vanhaa ystäväänsä ja toveriansa kohtaan Saksan, Puolan ja Tanskan sotien ajoilta; — eikö mitä, se on jo melko paljon pyydetty, semminkin, kun vast'ikään otin uuden tupakkamällin, ja kuinka sitä voisin pyöritellä, jos tulisi pitää suu kiinni?… Ettekö, kersantti, haluaisi maistaa tupakkaani?
— Anna tänne! vastasi kersantti puoleksi suuttuneena, puoleksi leppyneenä, ja puraisi aimo palan hänelle ojennetusta tupakkarullasta.
— Mutta kuinkahan on, kersantti, eikö sittenkin ajettaisi tästä kappelille nähdäksemme, minnekä nuori herra meni, menikö hän kappeliin vaiko muuanne. Minun luullakseni se olisi viisainta…
Toiset vahtisotamiehet arvelivat samoin.
— Joko vain, lausui kersantti, — siitä ei tule mitään. Me pysymme alallamme. Teitä ajaa vain uteliaisuus, miehet, eikä muu mikään… Piimäsuu, hoi! lisäsi hän kääntyen erään ratsumiehen puoleen, — anna tänne viinapullo. Läpi vaatteiden se vihdoinkin lyö tämä kylmähkö sade ja vaatii lämpimämpää kostutusta sisältäpäin. No, Piimäsuu, pullo esiin, ja anna sen käydä miehestä mieheen!
Niin sanotulla Piimäsuulla oli toinen nimi rykmentin nimiluettelossa, mutta vanhemmat toverit kutsuivat häntä siksi hänen nuoruutensa tähden. Tosin oli Piimäsuulla viikset, joita hän saattoi kierrellä sormiensa ympäri, mutta hän oli ollut mukana vain kahdessa kenttätaistelussa ja neljässä tai viidessä kahakassa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kuin yksi ampumahaava olkapäässä ja yksi sapelinhaava käsivarressa, joista kerskata … hän oli haistanut liian vähän ruudin savua ansaitakseen muuta kunnianimeä, kuin millä häntä nyt kutsuttiin.
Aadolf oli sillävälin saapunut kappelin luo. Hän kytki hevosensa vanhaan lehmukseen, jonka latva humisi iäkkään hautakiven yllä, ja riensi ovelle. Ikkunoista tuikkava heikko kynttilänvalo sai hänet yhä vakuutetummaksi siitä, että hän oli oikeilla jäljillä. Ovi oli lukossa. Toivoen löytävänsä toisen sisäänkäytävän hän lähti kiertämään kirkkoa, kun yht'äkkiä sisältä kajahti hänen korviinsa ihmisääniä … kimakkaa valitushuutoa. Hän oli juuri sen ulkonevan kylkirakennuksen vieressä, jossa sakasti sijaitsi. Hän kuulosti … hän oli erottavinaan Ellin äänen … ja tuhansista tuskista mielettömänä hän syöksyi, kun ei muuta ovea löytänyt, takaisin sinne, mistä oli lähtenyt ja koetteli uksen vanhoja tammilankkuja voimakkaalla potkulla. Ovi antoi perään … vielä väkirynnäkkö, ja ruostunut lukko murtui. Aadolf syöksyi kappeliin. Hän silmäistä vilkaisi hurjasti ympärilleen … ei ristin sielua näkynyt kirkossa, niin pitkälti kuin lepattavain kynttiläin punertava valo sitä valaisi, mutta holvi kajahteli tuskanhuudoista, joita kuului eräästä sivuhuoneesta. Aadolf riensi sinne.
Vaikeata olisi kuvata sitä hämmästystä, jonka nuorukaisen odottamaton tulo kidutuskammioksi muutettuun sakastiin herätti. Kukaan läsnäolijoista ei ollut kuullut, kun ovi remahtaen kaatui sisään; Aadolf seisoi inkvisiittorien keskellä, aivan kuin olisi noussut Tuonelasta — uhriparoista kahteen nähden ainakin niinkuin hän olisi tullut taivaasta. Hän seisoi siinä käsi miekankahvalla, silmät leimuten synkkinä, uhkaavina liekkeinä. Sakastia valaisi pystyvalkea, jonka pyövelinrenki oli virittänyt tulisijaan. Keskilattialle oli kyhätty hissilaitoksella varustetut telineet: siihen aikaan kaikissa Euroopan maissa tavallinen kidutuskone, johon uhri ripustettiin peukaloistaan, sitten kun jalkoihin oli sidottu painoja, joita lisättiin, kunnes kipu ja tuskat pakottivat onnettoman huutamaan armoa ja tunnustamaan itsensä syylliseksi.
Yksi syytetyistä naisista oli jo kärsinyt tätä kidutusta, ja kun Aadolf astui sisään, oli pyövelinrenki par'aikaa hinaamassa häntä alas. Poloisen kasvot olivat tuskista aavemaisiksi ruhjoutuneet; hän oli muutaman silmänräpäyksen kestänyt, ensin vaieten, sitten kamalasti kirkuen, kunnes hän vihdoin huusi haluavansa tunnustaa.
Vieressä lattialla makasi harmaapäinen eukko raudoitettu puupihti toisessa sääressä. Oikean, niinsanotun espanjalaisen saappaan puutteessa oli tämä puupihti saanut käydä sen asemesta. Kun vaimovanhus ei ottanut noudattaakseen molempien pappismiesten uusituita kehoituksia tunnustaa itsensä rikolliseksi ja otti Jumalan todistajaksi viattomuudestaan, niin oli pyöveli Svenoniuksen kehoituksesta vasaralla iskien työntänyt järeän telkkimen pihdin ja säären väliin. Kipu oli melkein silmänräpäyksessä vaivuttanut naisvanhuksen tunnottomaan, kataleptiseen uneen; hän makasi siinä liikkumatta, avoimin, kiillottomin silmin ja kouristuksesta ammossa suin…
Tavallinen ilmiö oli, että noidiksi luullut kidutuksen aikana uupuivat tällaiseen uneen, joka oli seurauksena elinvoimia lamauttavista tuskista — vieläpä niinkin tavallinen ilmiö, että moista unta kaikkialla pidettiin hyvin onnistuneena noitakokeena, varmana todistuksena siitä, että kidutettu oli syyllinen. Yleisesti otaksuttiin, että tuon unen vaikutti perkele, tukahduttaakseen tuskia ja estääkseen noitia tunnustamasta.
Mainittiin, että pyövelinrenki oli juuri hinaamassa kordaan ripustettua naista alas; hänen päällysmiehensä, pyöveli, oli sen sijaan, kun Aadolf astui sisään, juuri aikeessa panna nuoransilmukat Inkerin peukaloihin. Elli oli heittäytynyt Svenoniuksen jalkoihin … epätoivoisen kiihkeällä kaunopuheisuudella hän oli koettanut hellyttää hänen sydämensä, mutta siellä asusti paha henki, joka itsepintaisesti torjui kaikki inhimillisten tunteiden rynnäköt: uskonkiihko. Elli oli Svenoniuksen luota kääntynyt toisen pappismiehen puoleen: tämä, jonka oli vaikeata nähdä niin tavatonta julmuutta ja niin paljon kärsimyksiä, mutta jonka vakaumus silti oli järkkymätön, koetti väsymättä taivuttaa Inkeriä tunnustamaan ja kehoitti Elliä yhtymään hänen rukouksiinsa, niin että äiti pääsisi tuskia kärsimästä. Mutta Inkeri oli puoleksi tunnottomassa tilassa: hänen silmänsä olivat ummessa, ja vain jotkut hajanaiset sanat, joita pääsi hänen suustaan, osoittivat, ettei hän ollut vaipunut täydellisesti horroksiin.
— Ei, ei, minä olen syytön … vannon Kristuksen haavain kautta…
Herra armahda! Auta minua, auta minua!
Nuo ynnä senkaltaiset sanat todistivat, että hän vielä oli tietoinen hirmuisesta kohtalostaan.
Silmänräpäys vain, ja Aadolf oli käsittänyt koko asian. Svenonius vetäytyi taapäin hänet nähtyänsä, pyöveli keskeytti työnsä ja loi, samoinkuin kaikki muutkin sisälläolijat, hämmästyneen katseensa nuorukaiseen…
— Mitä … mitä … mitä te täältä tahdotte?… Kuinka te olette tänne tullut?
Nuo sanat pyörivät kuulumattomina Svenoniuksen huulilla, ja välähdys hänen pienissä mustissa silmissään ilmaisi, että yllätys oli nopeasti haihtumassa ja pyhä vihastus saamassa hänessä vallan.
Mutta muutamalla nopealla harppauksella nuori Skytte astui pyövelin eteen, työnsi tämän syrjään ja puristi samalla hetkellä syliinsä Ellin, joka mykkänä ja kuolonkalpeana oli heittäytynyt hänen rintaansa vastaan.
— Mitä … kuinka? lausui vihdoin Svenonius; — mitä, sinä kadotettu poika, sinä jumalanpilkkaaja, sinä temppelin häpäisijä, julkenetko täälläkin, Herran pyhyydessä, osoittaa hurjapäisyyttäsi? Rohkenetko pahantekijän käsin sekaantua lain toimintaan. Tiedä se, että me olemme kokoontuneet tänne Jumalan ja lain yhteisessä nimessä … ulos, ulos!
Ja Svenonius, jonka veri vielä valtavasti kuohuili sen ottelun johdosta, jonka hän onnellisesti oli kestänyt itse Leviatanin kanssa, meni sokeassa raivossa Aadolfin kimppuun, tarttui toisella kädellään Elliin ja toisella Aadolfin rintapieliin.
— Sinä kamppailet kuoleman kanssa, kurja, huusi Aadolf ja paiskasi voimakkaalla nyrkiniskulla hyökkääjän pitkäkseen maahan.
Nuorukainen oli silmitön raivosta … oli tullut hetki, jona hänen povessaan kauan kytenyt tulivuori päästi laavavirrat valloilleen ja yhtenä hillittömänä syöksynä purki ne ilmoille.
— Ottakaa kiinni hänet! Hän on pirun riivaama! Ottakaa hänet kiinni! kiljui Svenonius ja kimmahti ylös niinkuin haavoittunut tiikeri hyökätäkseen uudelleen Aadolfia vastaan.
Tämä oli samassa kiskoutunut irti Ellin käsistä ja temmannut miekan tupestaan.
Hän näki pyövelin renkineen varustautuvan, Svenoniuksen käskylle kuuliaisena, hyökkäämään hänen päällensä … hän näki Inkerin tointuvan horroksistaan ja kauhistuneena tuijottavan eteensä … hän tunsi Ellin taas kiertävän kätensä hänen vyötäistensä ympäri … ja ylt'ympärillään hän kuuli kauhun tahi riemun rääkynää — vaikeata oli erottaa, kumpaako — onnettomain kidutettavien joukosta, jotka yhdessä mylläkässä toisen papin ja vanhojen, todistajina saapuvilla olevien lautamiesten kera vetäytyivät sakastin seinävieriin. Hänen päätänsä huimasi, silmissä musteni. Hän heilutti miekkaa. Säilä heijasti nuotiotulen punertavia lieskoja, ja hyökkääjät vetäytyivät taapäin.
Svenonius seisoi tuokion neuvotonna; sitten hän kiiti tulipesän luo, koppasi palavan kekäleen ja huusi:
— Kirjoitettu on: minä hävitän sinut tulella…
Mutta hänen nostaessaan tätä peloittavaa asetta Aadolf survasi miekkansa häntä kohti ja painoi säilänsä kärjen hänen rintaansa.
Svenonius suistui lattialle, ja hänen kanssaan vaipui leimuava asekin, johon hän raivoissaan oli turvautunut. Tuli tarttui kuolonhorroksissa makaavan kidutetun naisen vaatteisiin. Sakasti tuli savua täyteen…
Sanomaton sekasorto syntyi ahtaassa huoneessa. Toiset riensivät Svenoniuksen luo, jonka veri punasi lattiaa, toiset koettivat sammuttaa tulta ja pelastaa onnetonta vaimoa … kidutettavaksi aiotut uhrit törmäsivät suinpäin ovea kohti ja lähtivät juoksemaan ulos enemmän pelästyksissään kuin karatakseen.
Aadolf, joka vielä seisoi entisellä paikalla, liikkumatta, miekka kädessä ja Ellin käsivarsi vyötärönsä ympärillä, tunsi jonkun tarttuvan hänen käsivarteensa. Se oli Inkeri…
— Pian pois täältä! Pelastakaa itsenne! hän lausui.
Samassa kuului ulkoa hälinää miekkain ja kannuksien kalskahtaessa kappelin kivilattiaa vastaan.
Ratsumiehet olivat tunkeutuneet kirkkoon.
Vanha aliupseeri oli kohta meidän jätettyämme hänet taipunut toveriensa tuumaan, jota hänen oma utelunhalunsakin kannatti, ja miehinensä ratsastanut kappelin luo. Perille tultuaan he olivat kuulleet sekavaa ihmisäänten sorinaa ja kohta sen jälkeen nähneet haamujen viilettävän ulos rikotusta ovesta.
Tuo kaikki teki upseerille selväksi, että täällä oli "vihollinen viidakossa". Hän oli hypännyt alas hevosen selästä ja miehistöinensä rientänyt sisään.
Kaksi ratsumiestä asettui ovelle salvatakseen pakolaisilta tien. Toiset seurasivat päällysmiestänsä sakastiin, josta kuului sekavaa hälinää.
Aliupseeri seisahtui ovelle ja jäi tyrmistyneenä katsomaan näkyä, joka häntä täällä kohtasi.
Aadolf kääntyi verkalleen. Nähdessään ratsumiehet, jotka seisoivat sakastin ovella, hän heräsi jonkinlaiseen tuntoisuuteen, joka kuitenkaan ei ollut tyyneyttä, vaan epätoivoista päättäväisyyttä. Hän aikoi käyttää hyväkseen hämmennystä pelastaakseen Ellin ja itsensä; hän otti tyttöä kiinni kainaloista ja oli juuri aikeessa murtautua oven kautta ulos, kun Musta Antero, joka ratsumiesten ilmestymisestä oli saanut uutta rohkeutta, tarttui häntä takaapäin kiinni kurkkuun ja huusi:
— Auttakaa! Tämä se kaiken häiriön tekijä on … tämä se papinkin tappoi.
Näistä sanoista selvisi sotamiehille koko häläkkä, joka elävästi kuvastui heidän eteensä.
Eräs heistä kiiruhti Aadolfin luo ja väänsi miekan hänen kädestään.
— Kaikki vastustus on turha, onneton herra, lausui aliupseeri tullen hänkin Aadolfin luo. — Saamarin pyöveli, heitä irti nuori herra … hän on nyt minun vankini…
Aadolf näytti hetkisen aikovan aseettomanakin uudistaa yrityksensä.
Mutta vaikka hän olikin ylenmäärin kiihoittuneessa mielentilassa, täytyi hänen nähdessään vastustajien paljouden huomata, että se olisi hulluutta.
— Hyvä on, sanoi hän ratsumiesten johtajalle, — minä olen teidän vankinne … kohtaloni on täytetty … toisin ei voinut käydä… Viekää minut paikalla pois täältä! Lupaan kunniasanallani, etten yritä karata… Mutta, jatkoi hän silmäillen synkästi ympärilleen, — toivoakseni olette jo saaneet kylläksenne verestä tänä iltana… Kaikissa tapauksissa…
Hän astui nopeasti pyövelin pystyttämien telineiden, tuon korda-nimellä tunnetun kidutuskoneen luo, tarttui sen välipalkkiin ja paiskasi koko laitoksen kumoon.
— Olkaa huoleti, sanoi aliupseeri ja tarttui nuorukaisen käteen, — minä vastaan siitä, että kidutusta ei enää tänä iltana jatketa.
— Te vastaatte siitä … hyvä on… Päästäkää minut siis heti täältä pois… Viekää minut heti isäni luo tai mihin hyvänsä mielitte… En tahdo olla silmänräpäystäkään täällä enää.
— Onneton, alkoi nyt toinen pappismies, joka tähän asti oli muiden mukana häärinyt tunnottoman Svenoniuksen ääressä häntä vaalimassa; — onneton, sinä olet…
— Vaiti! keskeytti hänet Aadolf. — Minä vähättelen sitä, elääkö tuo katala vai onko kuollut. Teidän joutavat lorunne eivät satu omaantuntooni. Elli, jää hyvästi… Vielä yksi ainoa sana, tyttö! Kuule minua… Älä antaudu tuomariesi julman kidutushalun uhriksi! Älä usko sielusi viattomuuden voivan vaimentaa ruumiisi kipuja! Älä usko Jumalan tulevan avuksesi… Myönnä harjoittaneesi kaikkia rikoksia, jotka hamasta Aapelin murhasta tähän päivään saakka ovat tahranneet maata … ja kun astut Jumalan istuimen eteen, niin vaadi häneltä tiliä siitä, mikä sinua täällä maan päällä on kohdannut!…
— No niin, jatkoi hän kääntyen vanhan soturin puoleen, jonka sydäntä kauhu ja sääli yhtärintaa värähdyttelivät, — minne aiotte minut nyt viedä?
— Rask, virkahti ukko surullisella äänellä, — seuraa tätä herrarukkaa hänen majapaikkaansa ja viivy hänen luonansa, kunnes sinulle tarkempia käskyjä annetaan. Minä luotan kunniasanaanne, armollinen herra.
Aadolf lähti huoneesta. Vanha Rask seurasi häntä.
* * * * *
Tahdomme muutamin sanoin kertoa, mitä seurasi edelläkuvattua kohtausta.
Svenonius kannettiin sakastista tunnottomana kirkkoon, jossa vanha aliupseeri pesi ja sitoi hänen haavansa, joka oli syvä ja hengenvaarallinen. Aliupseeri olikin siihen toimeen mies paikallaan, sillä monilla sotaretkillään oli hänellä ehtimiseen ollut tilaisuutta siihen perehtyä.
Vaimoparkaa, jonka vaatteihin tuli pääsi kekäleestä, olivat liekit pahoin runnelleet. Kataleptinen uni, johon hän kidutuksen aikana vaipui, oli niin syvä, että hän vasta sitten, kun tuli oli sammutettu, heräsi tuntoisuuteen. Mutta kohta hän jo, hetkisen kimakasti huudettuaan, hengähti viimeisen kerran. Hän kuoli, maaten kivilattialla, puupihti jalassa. Läsnäolijat pitivät hänen kuolintapaansa ihmeenä. Hänen ennenaikainen kuolemansa, niin he arvelivat, ei silti pelastanut häntä liekeistä, jotka hänen rikoksensa olivat ansainneet.
Eräs lautamiehistä oli sillä välin pantu noutamaan kylästä rattaita.
Niiden saavuttua joukkue lähti kappelista. Toisille, heinällä täytetyille rattaille pantiin haavoittunut pappi, hyvin käärittynä viltteihin; toisilla vietiin kordassa kidutettu nainen, joka oli ruhjottu kävelykyvyttömäksi, ja hänen vierellänsä puoliksi kärventyneen eukon ruumis.
Kolme syytettyä oli, kuten edellä mainittiin, hämmennyksen aikana paennut. Niistä löydettiin toisena päivänä kaksi läheisistä metsistä, otettiin kiinni ja vietiin takaisin käräjävankilaan. Kolmatta etsittiin, vaikka turhaan, mutta pitkän ajan kuluttua löydettiin hänen ruumiinsa rannikolta onkalosta, jonne hän oli kuollut nälkään.
Svenoniuksen virkatoveri otti osakseen vaikean tehtävän ilmoittaa laamanni Skyttelle, mitä kappelissa oli tapahtunut. Päivän työstä väsyneenä oli tuomarivanhus aikaa sitten käynyt levolle. Pastori päästettiin kumminkin sisään.
Kun hän nyt surullisella äänellä ilmaisi, että suuri onnettomuus oli tapahtunut ja pitkällä johdannolla koetti valmistella laamannia kovan iskun varalle, asettui tämä istualleen sänkyyn ja keskeytti hänet kouristuksentapaisella kiivaudella:
— Pian, mies! Ei mitään verukkeita! Poikani on kai taas hyvänkin työn tehnyt… Muutamalla sanalla: mitä on tapahtunut?
Pappi kertoi… Laamanni Juhana kuunteli, kalpeana, mykkänä, liikkumattomana…
Ja kun pappi oli kertonut kaikki, uskalsi hän puheensa päättimeksi lisätä:
— Armollinen herra! Sydäntänne varmaan kirvelee, mutta älkää sentään antako surun saada itsessänne valtaa.
— Suu kiinni! ärähti laamanni; — minä vastaan itse tunteistani. Menkää matkaanne! Minä tahdon olla yksin… Oi, lisäsi hän itsekseen, — minä en tahdo lisätä kiveä kuormaan… Jos Jumala on hänet hylännyt, niin minä, hänen isänsä, en sitä voi…
Kun pappi kumarsi lähteäkseen, jatkoi laamanni kylmästi, nousten vuoteeltaan ja alkaen pukeutua:
— Ei, jääkää tänne! Te seuraatte minua Svenoniuksen luo? Mihin te hänet panitte?
— Hänen huoneeseensa tänne käräjätaloon.
Laamanni pukeutui nopeasti ja lähti papin seurassa Svenoniuksen kamariin. Nähtyään, että tämä sai tarpeellista hoitoa, ja lähetettyänsä heti noutamaan Tukholmasta lääkäriä kutsutti hän luoksensa Askelinin viranhoitajan ja käski viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin Aadolfin viemiseksi jo samana päivänä Tukholman kruununvankilaan. Saatuansa vankeinhoitopäällikölle menevän kirjeen lähti nimismiehen apulainen toimittamaan käskyä.
Aadolfilta saapui kohta sen jälkeen sana, jossa hän tiedusteli, saisiko hän tavata isäänsä, ennenkuin hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.
Laamanni vastasi kieltävästi.
Mutta samana yönä matkusti vanha Skyttekin pääkaupunkiin jätettyään tuomarintoimensa toistaiseksi vanhemmalle läsnäolevista Tukholman lakimiehistä.
Tämän matkan tarkoituksena oli esittää asianomaisille pojan tapaus niin edullisessa valossa kuin suinkin. Laamanni Skytte tahtoi saada heidät vakuutetuksi siitä, että Aadolf ei ollut täydessä järjessään … sehän oli hänen oma, järkkymätön uskonsa.
Seuraavana päivänä tuli Aadolfin ystävä Eerikki käräjiin ja oli tutkinnossa läsnä. Kordassa kidutettu nainen peruutti ensin oikeuden edessä tunnustuksensa, mutta kun hänet uhattiin jättää uudestaan "pehmitettäväksi", tunnusti hän itsensä syylliseksi kaikkeen. Inkeri, Elli ja toiset kielsivät yhä edelleen. Pyöveli sai niinmuodoin käskyn laittaa uudestaan kidutuskalut kuntoon, ja illansuussa vietiin syytetyt vielä kerran kappeliin.
Sitä ennen Eerikki oli käynyt heidän luonansa käräjävankilassa ja kauan aikaa puhutellut Inkeriä ja Elliä. Hän ilmoitti heille salaa, että hänellä oli aikomus lähettää heidän puolestaan Svean Hovioikeudelle puolustuskirjoitus ja muutoinkin koettaa persoonallisesti vaikuttaa heidän hyväkseen vallanpitäjäin luona Tukholmassa. Mutta näiden ilahduttavien sanojen ohella hän hartaasti kehoitti heitä mieluummin ottamaan päällensä kaikki, mitä mielettömät inkvisiittorit vaativat, kuin antautumaan kidutukseen, jota kuitenkin jatkettaisiin siksi, kunnes heikko liha oli antanut perään tuskille.
— Tunnustakaa tuomioistuimen edessä! sanoi hän. — Tämä tunnustus voidaan tehdä tyhjäksi minun laatimallani kirjallisella selityksellä, jossa ilmoitetaan, että tunnustus on väärä ja kiduttamisen uhalla kiristetty ja jossa on teidän allekirjoituksenne.
Eerikin kehoituksista huolimatta eivät Inkeri ja Elli suostuneet tälläkään keinoin pelastamaan itseänsä kidutuksesta. Mutta kun he taas olivat pyövelin käsissä, ja Inkeri näki hennon, kuolonkalpean tyttärensä kiinnitettynä kordaan valmiina hinattavaksi ylös, silloin lannistui hänen mielensä… Eerikki seisoi hänen vieressään ja uudisti kehoituksensa … ja Inkeri lupasi tunnustaa, jos Elli säästettäisiin tuskista.
Elli hinattiin alas… Inkeri tunnusti itsensä syylliseksi, mutta ääni, jolla se tapahtui, ilmaisi kolkkoa toivottomuutta, ylpeätä katkeruutta, jolla särkynyt sankarisydän tunnustaa itsensä kohtalon voittamaksi.
Tämä tunnustus koski kuitenkin vain häntä itseään, ei hänen tytärtään. Mutta kun inkvisiittorit taas kääntyivät jälkimmäisen puoleen, niin Elli, joka pelkäsi tulevansa erotetuksi äidistään, taipui siihen epämääräiseen tunnustukseen, että jos äiti oli jonkin rikoksen tehnyt, niin oli hänkin siihen osallinen.
Emme tahdo kuvata sitä taistelua, jota käytiin äidin ja tyttären välillä, taistelua, jonka päämääränä oli koettaa pelastaa toinen tai sitten yhdessä tuhoutua.
Useimmat syytetyistä seurasivat Inkerin esimerkkiä ja tunnustivat pakosta itsensä syypäiksi. Kaksi vain uskalsi antautua kidutettavaksi, mutta ei kumpikaan kestänyt. Kun heitä oli ruhjottu kordassa ja vielä päälliseksi uhattu puupihdillä ja kiilalla, tunnustivat he olevansa noitia ja hornassa-kävijöitä.
Niinmuodoin saattoi seuraavan päivän tutkinta päättyä siihen, että syytetyt "vapaasti ja avonaisesti", niinkuin pöytäkirjoissa sanottiin, tunnustivat rikoksensa.
Kun tuomari ja lautakunta olivat muutaman tunnin neuvotelleet keskenänsä, julistettiin "syyllisiksi todistetuista" tuomio.
Kaikki syytetyt, jotka oli alkujaan merkitty pastori Svenoniuksen listaan, tuomittiin jumalattomien pahojentekojensa tähden mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.
Useiden todistajiksi haastettujen lasten katsottiin samaten ansainneen suuremman tahi pienemmän rangaistuksen. Vanhemmat tuomittiin kujanjuoksuun toveriensa välissä, toiset saamaan vitsaa asehuoneessa ja nuoremmat yhden vuoden aikana joka sunnuntai seisomaan vitsa kädessä erityisellä paikalla kirkossa.
Julistetut tuomiot alistettiin Svean Hovioikeuden tutkittaviksi.
Siksi, kunnes päätös sieltä ehtisi saapua, oli vangit säilytettävä kruunun vankiloissa.
Seuraavana päivänä Inkeri ja Elli vietiin takaisin Tukholman linnanvankilaan. Täällä kävi Eerikki heidän luonansa kuten ennenkin ja antoi heidän allekirjoitettavakseen ennen mainitun selityksen, jonka hän luovutti Svean Hovioikeudelle lisättyään siihen selostuksen omakohtaisista havainnoistaan noitatutkintojen aikana.
Se verraten siisti ja terveellinen kammio, johon Aadolf oli teljetty, oli erityisesti tarkoitettu yhteiskunnan parempiosaisia varten — sillä lainkäyttö teki siinä, niinkuin monessa muussakin suhteessa, eron ylhäisten ja alhaisten välillä — ja oli lähellä sitä koppia, missä äiti ja tytär odottivat kohtalonsa ratkaisua. Aadolfia syytettiin raskaimman laatuisesta "valtiorikoksesta": käräjä- ja kirkkorauhan rikkomisesta ynnä murhayrityksestä. Laamannin yritys saada syytös lievennetyksi raukesi tyhjiin, kun lääkäri oli ilmoittanut nuorukaisen olevan aivan täydessä järjessään. Valtaneuvos Pentti käytti tosin vaikutusvaltaansa nuorukaisen auttamiseksi, mutta teki sen veltosti ja enemmän näön vuoksi: hän ei halunnut joutua mihinkään kiitollisuudenvelkaan poliittisille vastustajilleen ja oli muuten harmissaan koko jutusta. Kenties oli hänen suunnitelmiensa mukaistakin olla toistaiseksi ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin Aadolfin pelastamiseksi, kunnes se salaliitto, jonka johtaja hän oli, oli päässyt onnellisesti päämääräänsä ja antanut vallan hänen ja hänen ystäviensä käsiin. Tämän ratkaisevan tapauksen toimeenpanemishetki läheni päivä päivältä.
XVII.
Epäonnistunut vallankaappaus.
Eräänä kauniina, kirkkaana päivänä kolme viikkoa vastakerrottujen tapausten jälkeen vierivät upeat, neljänvedettävät vaunut Skanstullista pääkaupunkiin. Ne olivat Vanloon ajoneuvot.
Ihana kevätilma oli houkutellut Tukholman hienon maailman jalkeille. Vaunuja, isoja ja kömpelötekoisia, mutta silkissä ja kullassa kiiltäviä, lakeijoja takana ja lakeijoja astuimilla, vyöryi kaduilla, ja ratsastajat uhkeiden hevosten selässä kumarsivat satulassa ja nostivat sirolla kädenliikkeellä sulkatöyhtöisiä hattujaan, kun vain kauniit kasvot tulivat vaununuudinten välistä näkyviin.
— Rikas muukalainen on tullut takaisin … niin huomautettiin kaikkialla, missä Vanloon ajopelit liikkuivat, ja enemmän tahi vähemmän syvät, enemmän tahi vähemmän tuttavalliset tervehdykset kohtasivat tuota ylpeätä ja kadehdittua miestä joka taholla.
Norrbron lähellä pysähdytti hänet kaksi ratsumiestä, jotka heti käänsivät hevosensa ja ratsastivat hänen rinnallaan vaunujen kahden puolen.
— Terve tuloa takaisin, mynher Vanloo! huudahti toinen vilkkaasti, jotavastoin toisen kursaileva tervehtiminen osoitti, ettei hän ollut niin tuttavallisessa suhteessa tervehdittyyn henkilöön.
Edellinen oli herra Kustaa Drake, toinen kaartineversti Kustaa Helmer Lilje, yksi niitä, jotka tanssiaisissa Sjövikissä olivat allekirjoittaneet liittosopimuksen, mies, jonka hänen asemansa sotajoukossa teki skytteläisen kapinaliiton pylvääksi.
— Minä olen tosiaankin ikävöinyt teitä, mynher Vanloo, huusi Drake; — kunpa vain olisitte saapunut parhaaseen aikaan!
— Parhaiten saapuu, kun ajallaan saapuu, lausui Vanloo. — Mitä uutta
Sjövikistä, herra Kustaa Drake?
— Ei muuta uutta, kuin että minä en viihdy siellä yksinäisyydessä. Sentähden näette minut täällä: olen muutamaksi päiväksi lyöttäytynyt osalliseksi pääkaupungin huveihin. Naapuriperheestä Signildsborgista voisin sen sijaan paljonkin kertoa, mutta te saatte ne kyllä aikanansa tietää, sillä ne ovat joka miehen suussa.
— Vai niin…
Vanloo kääntyi toiseen ratsastajaan ja vaihtoi muutamia kohteliaisuuslauseita tämän kanssa.
Drake aikoi juuri jatkaa puhetta kysymällä, milloin hän voisi päästä mynher Vanloon puheille, kun hänen miekankannikkeensa, joka kaiketikin oli huolimattomasti kiinnitetty, irtausi ja miekka putosi kadulle.
Dii avertite omen! ["Jumalat, torjukaa tämä enne!" Vanhojen roomalaisten käyttämä lause onnettomuuden enteen sattuessa.] huudahti Vanloo kylmän leikillisesti, kun miekka sälähti katukiviä vastaan.
Hän sanoi sen jälkeen hyvästit ratsastajille, viittasi kuskia ajamaan kovemmin, ja vaunut vierivät pois.
— Hyi saakeli, minä en kärsi hollantilaisia, sanoi Lilje Drakelle, kun ohikulkeva jalankävijä oli ojentanut viimeksimainitulle miekan, — minä en kärsi pöyhkeätä, kaupittelevaa ja tinkivää tasavaltalaista mynheriä, ja kaikkein vähimmin tuota. Hänen kohteliaisuutensa tuntuvat alentuvilta … hänen katseensa oli minusta pilkallinen … hollantilainen koira!
— Tämä ei kumminkaan ole vain tavallinen hollantilainen eikä edes tavallinen ihminenkään, huomautti Drake, vaikka hän kyllä oli huomannut, että Vanloon äänessä ja käytöksessä oli jotakin hyytävää, joka ei ollenkaan vastannut sitä innokasta tuttavallisuutta, jolla hän, Drake, oli lausunut hänet tervetulleeksi.
Sigurd tiesi odottaa herransa tuloa ja oli häntä vastassa portilla hänen Norrmalmintorin varrella sijaitsevassa talossaan. Vaunujen ajaessa pihaan tervehti Algernon Sidneyn miehistö Vanloota hurraa-huudoilla, ja reimat meriurhot, kaikki siniviiruisissa villapaidoissa ja valkeissa housuissa, tungeskelivat hänen ympärillään puristaakseen hänen käsiään.
Nämä miehet olivat eri kansa- ja kielikuntia … heidät oli yksitellen koottu sieltä täältä, tarkan valinnan nojalla, niiden laveiden matkojen varsilta, joita Vanloo oli tehnyt ympäri maapalloa; mutta heidän kasvoissansa, joissa kaikki pohjoismaalaisen vaaleaverevän ja espanjalaisen kreolin pronssinkarvaisen ihon väliset värivivahteet tulivat näkyviin, kuvastui sama reippaus, iloisuus ja rehellisyys; molemminpuolinen kunnioitus ja veljeystunto yhteisissä vaaroissa oli sulattanut heidät voimakkaaksi kokonaisuudeksi, jossa kapteeni oli keskuksena. Siinä oli kuin olikin yleismaailmallinen, mutta samalla tarkasti suljettu yhteiskunta, jossa ei ollut helppo hankkia kansalaisoikeutta.
— Kapteeni, huusi muudan heistä, perämies Blackwell, — ettekö ala jo kyllästyä maissaoloon? Me haluamme kaikki pian päästä toimeen. Algernon Sidney on valmiina lähtemään merelle … joutukaapa, kapteeni, näkemään sitä: se upeilee hienona ja kiilloitettuna ja haluaa vain, niinkuin mekin, päästä satamasta.
Muut yhtyivät Blackwellin sanoihin ja ilmaisivat kaikki toivonsa päästä mitä pikimmin vesille.
Vanloo lupasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin Algernon levittäisi purjeensa meren tuuliin, ja ilmoitti miehilleen, että hän päivemmällä aikoi tulla kaunista prikiänsä tarkastamaan.
Miehistö lähti takaisin Kastellisaareen. Sigurd yksin jäi Vanloon luo.
Kaiketikin on lukija jo arvannut, että Vanloon matka oli yhteydessä Agnes Draken matkan kanssa. Hän oli jättänyt Agnes Draken rauhaisaan maataloon Seelannin pyökkimetsäin varjostamalle rannalle ja rientänyt takaisin Tukholmaan, jossa valtiolliset tapaukset vaativat hänen läsnäoloaan.
Sitä ennen hän oli kuitenkin matkalla vielä käymäseltään pistäytynyt kerran kotiseudullaan.
— Sigurd, sanoi Vanloo kesken puhettaan, — minä en tälläkään kertaa ole saanut tietoa äidistäni enkä sisarestani. En niin jälkeä ole tavannut, jotka veisivät minut heidän luokseen, jos he vielä ovat elossa, tai heidän haudoilleen, jos he ovat kuolleet! Mutta minä en voi näin epätietoisena heidän kohtalostaan lähteä synnyinmaastani. Nuoruudessani unelmoin, että kerran rikkaana ja kunnioitettuna palaisin äitini majaan; elämän taistelussa se toivo sulostutti menestykseni ja vahvisti uskallustani vastoinkäymisissä… Oi, jatkoi Vanloo itsekseen, — lieneekö hän paljonkin vanhentunut, armas äitini… ja Elli … hänen pitäisi nyt olla kukoistava neitonen.
— Kuule, ystäväni, jatkoi Vanloo kotvan vaiti oltuaan, — minä olen viime matkallani ajatellut erästä keinoa, joka ehkä varmemmin ja pikemmin kuin mikään muu vie minut määräni perille. Minä annan kaikissa valtakunnan kirkoissa kuuluttaa sukulaisiani. Kuulutuksessa tulee tarkasti mainita heidän sukulaisuutensa ja entiset elämänvaiheensa, ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Jos he vielä ovat elävien joukossa, niin he saavat sen kautta tietää, että heidän poikansa elää, että hän hartaasti haluaa heitä tavata, ja että Tukholmassa olevan Hollannin lähetystön jäsen Vanloo mielellään ilmoittaa, mistä he hänet löytävät. Mutta mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua pian. Minä ryhdyn jo tänä päivänä sitä varten toimiin … ja ollakseni vakuutettu siitä, että kuulutus tulee leviämään niin pian ja täydellisesti kuin mahdollista, pyydän, että se otetaan hallituksen kuulutusten joukkoon. — Mutta nyt toiseen asiaan! Onko salaliittolaisten leiristä montakin paperia minun poissaollessani joutunut sinun käsiisi?
— On, kapteeni, koko joukko. Kullalla voi tehdä ihmeitä, se on ihan varmaa. Olen pannut ne siinä järjestyksessä, kuin ne ovat tulleet, kirjoituspöytänne laatikkoon, kapteeni.
Vanloolta kului runsas tunti näiden kirjeiden lukemiseen. Tämä tutkiminen häntä silminnähtävästi huvitti. Hän luki tarkkaavaisesti, vaipui syviin mietteisiin ja nousi väliin ylös mitelläkseen ripein askelin permantoa.
Kun hän oli lopettanut lukemisen ja pannut paperit laatikkoon, olivat hänen kasvonsa erinomaisen iloiset.
Kylvettyään, murkinoituaan ja pukeuduttuaan Vanloo meni yhdessä Sigurdin kanssa prikilleen, joka vielä oli ankkurissa entisellä paikallaan Kastellisaaren ulkopuolella. Niiden monien sotalaivojen joukossa, jotka osaksi talvipeitoissaan, osaksi purjehduskuntoisina olivat kiinnitettyinä Skeppsholman eli Laivasaaren ja Kastellisaaren ulkopuolella, oli tosin monta isompaa kuin Algernon Sidney, mutta ei ainoakaan vetänyt sille vertoja rakennustavan komeudessa ja tarkoituksenmukaisuudessa. Priki oli yhtä paljon merimiesten kuin "maamyyräin" ihastuksen esineenä. Edelliset ihmettelivät sen oivallisuutta sota-aluksena, jälkimmäisten silmiä huikaisi sen komeus.
Algernon Sidney oli kapteeniansa odottaessaan somistettu juhlatamineihinsa. Kaikenvärisiä lippuja ja viirejä liehui navakassa tuulessa sen solakoista mastoista; varppeiden portit olivat auki ja niistä näkyi kiiltävä metallinen hammasrivi: kaikki köyden päät oli hyvin kiinnitetty, juoksevat touvit tiukasti pingoitettu ja raakapuut huolellisesti kiristetty. Miellyttävän ja sittenkin peloittavan näköisenä lepäsi kaunis priki veden pinnalla niin kevyenä ja leijuvana, kuin se olisi ollut valmis nostamaan kölinsä ylös auringonpaisteessa kimmeltävistä pikkuaalloista, jotka ympärillä leikittelivät.
Vanloon lähestyessä miehitettiin raa'at, kajahdutettiin hurraa-huuto, ja laivassa päällikköinä toimivat miehet kokoontuivat laskuportaiden luo ottamaan kapteeniansa vastaan.
Vanloo polki laivansa kantta nuorukaisen riemastuksella. Hän tarkasteli kaikkea ruumasta mastonhuippuihin saakka, ja kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa.
Sen jälkeen hän antoi joitakin käskyjä, ja muun muassa sen, että miehistö jättäisi majapaikkansa maissa, maksaisi, mitä oli siellä velkaa ja muuttaisi laivaan, ollakseen hetkellä millä hyvänsä valmiina lähtöön.
— Kapteeni, sanoi Sigurd ja osoitti laivaa, joka oli jonkin matkan päässä Algernon Sidneystä ulompana rannasta, — voitteko arvata, mikä merikarhu tuo on?
Laiva, johon Sigurd käänsi herransa huomion, oli prikin tapaan taklattu ja kantoi Hollannin lippua. Se oli korkeamastoinen, sileäkantinen, vähän pitempi ja kapeampi kuin Algernon Sidney, ja varustettu korkealla, kaarevalla perällä.
Vanloo vastasi:
— Se on rakennettu pikapurjehtimista varten, mutta perä on jokseenkin korkea ja nostopalkit liian kaukana perässä: se kiikkuu kovasti merenkäynnissä. Mikähän veitikka se on? Se näyttää epäiltävältä. Hollantilainen se ei ole, vaikka se näkyy kantavan Hollannin lippua.
— Prikin nimi on Scylla, kapteeni, ja sillä on yhtä terävä hammasrivi kuin Algernon Sidneyllä. Ettekö arvaa, kapteeni?
— Haa, minä ymmärrän…
— Se on kunnianarvoisen kauppamiehen, Sakari Jansenin, priki, aiottu hyvin rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille. Mutta en takaa, etteikö tuo säyseä meripeto matkalla pure joitakin lampaita kuoliaaksi, jos sillä vain on aikaa panna leukaluunsa liikkeelle.
— Minun täytyy päästä tuohon Scyllaan, sanoi Vanloo. — Fredrik, laske loorinkivene vesille! Haluatko tulla mukaan, Sigurd?
— En, tuhat tulimmaista, kapteeni, se ei käy päinsä. Sakari Jansen aavistaisi pahan olevan pelissä, jos näkisi minut teidän seurassanne.
Vanloo soudatti itsensä Scyllaan.
— Onko kapteeninne laivalla? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun hän tarttuen rustirautoihin oli heilahduttanut itsensä kannelle.
Kannella olevat miehet tuijottivat välinpitämättömästi Vanloohon. Yksi heistä malttoi toki vastata, että heidän kapteeninsa oli äsken mennyt maihin, jonka jälkeen hän taas jatkoi riitelyään tovereidensa kanssa.
Väki, jonka kapteeni Sakari Jansen oli hankkinut laivaansa, olisi heidän "kliivarileikkauksistaan" päättäen ollut pikemmin omiansa kuritushuoneeseen. Miehellä, joka vastasi Vanloon kysymykseen, oli humalasta turvonneet kasvot, jotka olivat sitä kamalammat, kun niissä oli tiheässä verinaarmuja, mitkä avoimia, mitkä laastarilapuilla peitetty. Käheällä äänellään hän haukkui alasaksaksi tovereitaan ja tahtoi sillä ikäänkuin osoittaa, että hän kapteenin poissaollessa oli kukkona tunkiolla. Toistenkaan ulkomuoto ei herättänyt enempää luottamusta.
Vanloo kiersi kerran kannen ja tarkasteli kaikkea tutkivin silmin. Varustus näytti vanhalta ja korjaillulta, mutta oli täydellinen, tarkoituksenmukainen ja joltisenkin hyvässä kunnossa. Kanuunat, joita oli yhtä monta kuin Algernon Sidneyssä, olivat vanhoja, ruostuneita ja näyttivät siltä, kuin olisivat maanneet monta vuotta sateessa ja tuulissa jonkin kruununvarastohuoneen edessä, mutta ne oli ilmeisesti kuitenkin valittu tuntijan silmällä.
Nyt astui Vanloon luokse laivaväestöön kuuluva mies, jota hän ei ollut ennen huomannut. Tämä oli nuori ja pitkäkasvuinen; kasvojensa, pukunsa ja olentonsa puolesta hän silmiinpistävällä tavalla erosi muista. Hänen kasvonsa olivat hienopiirteiset, mutta kalpeat ja laihat, ne ilmaisivat vallattomuutta ja teeskenneltyä hilpeyttä; vaikka hän olikin kaikissa liikkeissänsä raisu ja hontelo, näkyi kumminkin, että hän oli paremman kasvatuksen saanut mies; hänen pukunsa oli puoleksi merimiehen, puoleksi ylioppilaan: päässä oli hänellä öljylakki, kaulassa huolimattomasti solmittu huivi, ja hänen solakkaa vartaloansa verhosi vanha karvakulu samettitakki tavallista ylioppilaskuosia.
— Kuulkaa, sanoi hän tunkeilevasti ja pani kätensä Vanloon olalle, — ketä te täältä haette?
Vanloo kääntyi puhujaan päin. Tämä vetäytyi pari askelta taaksepäin nähdessään hänen kylmän katseensa ja nosti hieman hämillään öljylakkiaan paljastaen kauniin otsan ja tuuheat vaaleat kutrit.
— Suokaa anteeksi, jatkoi hän kohteliaammalla äänellä; — jos te, herra, haette meidän kapteeniamme ja isäntäämme, hyvinarvoisaa herra Sakari Jansenia, niin saan ilmoittaa, että hän vast'ikään lähti tästä oivallisesta aluksesta ja soudatti itsensä Skeppsholmaan. Mutta jos asianne on senlaatuinen, että sen voi uskoa toisellekin, niin olen minä hänen uskotuin miehensä ja olen kernaasti käytettävissänne… Vaiti, miehet, huusi hän sitten räyhääville matruuseille ja otti taskustaan huilun, jolla hän iski pahinta huutajaa päähän, — vaiti, saamarin lurjukset, kun toinen luutnantti puhuu?
— Te olette siis toinen luutnantti tässä laivassa?
— Olen.
— Olette ruotsalainen synnyltänne?
— Piru sen tiesi; minä olen maailmankansalainen.
— Aluksenne on tavattoman vahvasti varustettu aseilla…
— Niinkuin näette. Saa varoa kaikkea, kun matkustelee vaarallisilla kulkuvesillä niinkuin me. Täältä aiomme lähteä Hollantiin, ja sieltä sitten Itä-Intiaan, missä on enemmän merirosvoja kuin täällä merilokkeja.
— Hyvä on, uteliaisuuteni on nyt tyydytetty, ja muuta asiaa ei minulla ollutkaan. Olen merimies … tuo priki tuolla on minun omani … ja minua huvitti nähdä laivaanne lähempää.
— No, pahus olkoon, minä olen kuullut, että rikas Vanloo muka olisi tuon mainion prikin omistaja. Te taidatte siis ollakin…
— Oikein: minä olen Vanloo… Ja kun laivanne kulkee Hollannin lipun suojassa, niin se oli yhtenä syynä, miksi halusin nähdä sen.
Toinen luutnantti, joksi nuori mies suvaitsi nimittää itseänsä, kumarsi ääneti.
Kun Vanloo sen jälkeen varustautui lähtemään pois, riensi nuorukainen laskemaan alas laskuportaita.
Tultuaan vähän matkan päähän Scyllasta kuuli Vanloo sen kannelta huiman iloisia huilunsäveliä. Toinen luutnantti se kaiketi nyt käytteli samaa soitinta, jolla hän vast'ikään oli sävähdyttänyt huutavaa merimiestä päähän.
— No, miltä näytti, kapteeni? kysyi Sigurd, kun Vanloo palasi Algernon
Sidneyhyn; — vastustajanne ei ole niinkään halveksittava, vai kuinka?
— Ei ole, vastasi Vanloo, — mutta sitä parempi.
Puolen tunnin kuluttua Vanloo lähti Sigurdin seurassa laivastaan ja palasi kotiin Skeppsholman kautta.
Skeppsholma oli siilien aikaan miltei asumaton; siellä oli vain yksi isohko rakennus, amiraliteettitalo. Mutta siitä huolimatta oli siellä sangen vilkasta, sillä useita sotalaivoja oli rannalla korjattavana, ja ihmisiä, sekä työssä hääriviä että joutilaita, oli kuin muurahaisia.
Jälkimmäisten joukossa oli niinikään eräs pienenläntä mies, joka pää kumarassa ja kädet ristissä selän takana käyskenteli edestakaisin. Hänellä oli yllään tavallinen pitkätakki, jalassa arkisukat ja hopeasolkiset kengät. Vanloo luuli häntä edullista kauppayritystä tuumiskelevaksi kauppamieheksi.
— Kapteeni, se on Ruys, sanoi Sigurd nopeasti. — Hän ei saa nähdä minua niin ylhäisessä seurassa kuin teidän.
Sigurd pysähtyi siksi, kunnes Vanloo oli päässyt kappaleen matkaa hänen edelleen.
Vanloo halusi nähdä miehen lähempää. Hän meni hänen luokseen ja havahdutti hänet mietteistä seuraavilla hollanninkielisillä sanoilla:
— Sallikaa minun kysyä: oletteko te hollantilainen kauppias Sakari
Jansen?
Ruys nosti kasvonsa, paljasti päänsä ja teki kaunistelevan kumarruksen.
— Niin olen, niin olen, vastasi hän, — nimeni on Sakari Jansen.
— Rotterdamista, vai kuinka?
— Rotterdamista, armollinen herra … tai oikeimmin sanoen:
Amsterdamista.
— Tai kenties Alkmaarista.
— Alkmaarista? toisti Ruys arasti. — Ei, vaan niinkuin jo sanoin,
Amsterdamista…
— Me olemme maanmiehiä. Nimeni on Vanloo. Onko nimi tuttu?
— On maar… En minä ole ainoa, joka tiedän, että meidän maamme mainio kansalainen on täällä. Nimenne, mynher, on muuten minulle tuttu vanhastaan: kukapa hollantilainen ei tuntisi kauppamaailmassa ja sen ulkopuolella kunniassa pidetyn Vanloon nimeä? Olen monesti aprikoinut, mynher, onko isänne rotterdamilaisen toiminimen Vanloo & Kumpp. päämies vaiko vanha Vanloo Bataviasta.
— Olen jälkimmäisen perillinen, vastasi Vanloo lyhyesti. — Mutta sallikaa minun katsella teitä tarkemmin, kunnon Sakari Jansen! Luokaa silmänne ylös, ystäväiseni, ja näyttäkää ujostelematta rehelliset kasvonne! Onpa se, kautta Jupiterin, kummallista, jopa sopimatontakin luonnon ja sattuman pilaa…
— Mitä tarkoitatte, mynher? änkytti valekauppias, jonka niskasuonta näytti vetävän niin, ettei hän voinut nostaa muuta kasvojen osaa kuin vain silmäteriä puhuttelijaan päin.
— Niin, mitä itse sanotte? Eikö sitä tosiaankin voi sanoa sopimattomaksi luonnon ja sattuman pilaksi, kun edellinen tekee rehellisen kauppiaan kasvot täysin erään tunnetun konnan näköisiksi, ja jälkimmäinen lisää yhdennäköisyyttä rumentamalla molemmat aivan samanlaisilla arvilla ja naarmuilla.
— Mynher, minä en ymmärrä, mumisi Jansen liidunvalkeana naamaltaan, lukuunottamatta nenänpäätä, joka kaikissa elonvaiheissa loisti yhtä punaisena.
— Minä selitän muutamin sanoin asian, herra Sakari Jansen. Minulle on annettu erään Ruys-nimisen vanhan paatuneen hulttion tuntomerkit, hän on kotoisin Hollannista, mutta vähän hänestä on kunniaa tälle arvossapidetylle kansalle… Olettehan kaiketi kuullut puhuttavan Ruysistä?
— Kuinka sanoitte? Ruys? Ei, mynher, minä en tunne häntä.
— Hänen nimensä ei muuten ole vallan tuntematon kauppamiesten ja merenkulkijain kesken. Jos huhu totta tietää, oli hän luutnanttina tunnetun merirosvokapteenin Tomkinsin laivalla, jonka luurangon minä viisitoista vuotta sitten näin riippuvan vitjoissa Thamesjoen suulla. Sittemmin Ruys lienee joitakin vuosia harjoittanut merirosvousta omin päin, vaikk'ei se oikein onnistunutkaan: kuitenkin, ellen väärin muista, hän kaappasi laivan samalta Batavian Vanloolta, jonka nimen te äsken mainitsitte. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät myöskään ole minulle vallan oudot… Mutta huomaan, että tämä keskustelu ei huvita teitä. Muutamme siis puheenaihetta! Tehän olette Scylla-nimisen laivan isäntä?
— Olen, mynher, isäntä ja kapteeni samalla kertaa.
— Minä tulen juuri laivastanne: kävin sitä katsomassa…
— Hoo, mynher! Vahinko etten ollut saapuvilla, kun teitte minulle sen kunnian…
— Mainio laiva, se Scyllanne…
— Oi, mynher, vaatimaton, hyvin vaatimaton.
— Vielä mitä! Minä en useinkaan ole tavannut semmoista kauppalaivaa. Sehän hakee vertaistaan kohtalaisten sotalaivojen joukosta. Mutta minä kulutan kallista aikaanne, herra Jansen. Vielä yksi kysymys: milloin aiotte nostattaa ankkurin?
— Ei ole vielä niin tarkoin päätetty. Minulla on täällä monenlaisia asioita… Sitten lähdemme pitkälle matkalle, mynher. Kanuunat, jotka näitte, ovat aiotut malaijilaisia varten… Malaijit ovat vaarallinen kansa … niinpä niin, mynher, te, joka olette Bataviasta, tunnette heidät kyllä parhaiten… Niinkuin sanoin: vaarallinen…
— Hyvä on. Jääkää hyvästi, herra Jansen! Kenties tiemme sattuvat joskus vielä yhteen: minä aion myöskin lähteä samanne päin kuin tekin.
— Hoo, se ilahduttaisi minua. Hyvästi, mynher! Sakari Jansen lausui hyvästit Vanloolle kumartaen ylensyvään, kääntyi, pyyhkäisi tuskanhien otsaltaan, hengähti syvään ja mumisi:
— Kirous! Onpa niinkuin sanon: täällä kummittelee ihan selvällä päivällä. Maankamara polttelee jalkojani. Miksi Drake vitkastelee? Minä en kestä tätä.
* * * * *
Oli toukokuun 30:s päivä. Valtaneuvos Skytte oli illalla palannut huvimatkaltaan Görvälnistä, herttua Aadolf Juhanan maatilalta, kahden penikulman päästä Tukholmasta.
Herra Pentti oli miettiväisen näköinen. Kapinan piti puhjeta seuraavana päivänä.
Kotiin tultuaan hän näki pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoitus oli hänelle osoitettu ja piirretty hänen keksimällään salakirjoituksella. Siitä melko hämillään hän mursi tuntemattoman sinetin ja luki seuraavat rivit:
"Teräväjärkisinkin voi joskus menetellä varomattomasti, viisainkin tarvita neuvoa, kun suuri ja vaarallinen hanke on toimeenpantava. Polttakaa salaiset paperinne!"
— Mitä tämä merkitsee? kysyi herra Pentti levottomana itseltään. — Kuka on kirjoittanut tämän? Piileekö tässä petos? Onko minut saatu ilmi?… Ei, neuvo on liian hyvä vihamiehen kädestä tulleeksi. Mutta jos se on ystävän kirjoittama, niin onhan moinen salakähmäily tuiki tarpeeton. Näemmehän joka päivä toisemme ja voimme neuvotteluissamme suullisesti kehoittaa toisiamme tarpeelliseen varovaisuuteen.
Hän soitti kamaripalvelijan luokseen ja kysyi, kuka kirjeen oli tuonut. Kamaripalvelija kyseli muilta palvelijoilta, ja vastaukseksi tuli, että kirjeentuoja oli matruusiksi puettu mies, jota vastaanottaja ei tuntenut.
Kehoitus oli muuten tarpeeton, sillä herra Pentti, joka pelkäsi jos mitäkin tapahtuvan, oli jo viskannut kaikki salaliittolaisilta tulleet kirjeet liekkeihin. Hän oli ryhtynyt sekä tähän että kaikkiin muihin varokeinoihin hävittääkseen todistukset syyllisyydestään ja osallisuudestaan kapinaan, siltä varalta, ettei vallankaappaus onnistuisi.
Hän pisti kirjeen taskuunsa, astui vihellellen muutamia askelia permannolla, istuutui sitten nojatuoliinsa ja odotti tyynesti, selaillen Pliniuksen luonnonhistoriaa, hämärän tuloa, jolloin useiden liittolaisten oli määrä saapua hänen luokseen.
Ensin tuli Kustaa Drake.
— Onko tämä kirje teidän kirjoittamanne? kysyi herra Pentti puheen aluksi, ja ojensi kirjelipun Drakelle.
Katsottuaan sen läpi otti Drake kirjesalkkunsa ja ojensi Skyttelle samalla käsialalla kirjoitetun kirjelipun.
— Ja minä, vastasi Drake, — aioin kysyä, oletteko te kirjoittanut tämän lipun, jonka tuntematon henkilö antoi tänään palvelijalleni. Sisällys on molemmissa sama.
— Kummallista, lausui herra Pentti.
— Lilje, Frisendorff ja Graan, jotka minä päivällisen aikaan tapasin, ovat saaneet aivan samanlaiset varoitukset, jatkoi Drake. — Mutta vähätpä meitä hyödyttää tämän pulman selvittely. Teidän ylhäisyytenne, minä palasin äsken, kuten tiedätte, Sjövikistä, jossa olin käymäseltä, ja voin teille lausua sydämelliset terveiset rakkaalta tyttäreltänne…
— Kiitos, ystäväiseni! Ottaessanne perheseikat puheeksi johtuu mieleeni, etten vielä ole esiintuonut syvää valitustani teidän vaimonne kuoleman johdosta. Taisitte saada ilmoituksen siitä eilen…
— Niin eilen, Agnes parkani kuoli Kööpenhaminassa … hän ei ehtinyt kauemmaksi etelään, muuttolintu raukka, kun luonto vaati lainansa takaisin…
— Kumminkin tiedän, sanoi herra Pentti vetäen suunsa vienoiseen hymyyn, — ettei tuo ankara isku riistä meiltä sitä toimekasta apua, jota teiltä odotamme: te kannatte miehen tavalla kohtalonne kuorman…
— Olkaa huoleti, virkkoi Drake, — tappioni ei tee minua kokonaan välinpitämättömäksi niistä suurista yrityksistä, joita meillä on tekeillä…
— Isänmaa, jatkoi herra Pentti, — isänmaa ja sen suuret edut ovat kalliimmat kuin rakkaimmatkin yksityiset…
— Aivan oikein … mutta palatkaamme asiaamme. Te tulette herttuan luota?
— Niin.
— Ja olette vakuutettu, ettei hän, kuten hänen tapansa on, peräydy viime hetkellä?
— Siitä on pidetty tarpeeksi huolta. Kirjeet, jotka hänen tulee antaa kuninkaalle, leskikuningattarelle, neuvoskunnalle ja valtasäädyille, ovat valmiina hänen pöydällään. Kuusivaljaiset valtiovaunut, joissa hänen on suoritettava Odysseiansa, ovat jo valmiina. Ja ratkaisevana hetkenä ystävämme, maaherra Graan, jolla, niinkuin tiedätte, on suuri vaikutus herttuaan, seisoo hänen rinnallaan ja lietsoo uutta rohkeutta hänen mieleensä, joka hyvin pian horjuu… Muuten olen tehnyt voitavani saadakseni hänet oppimaan tulevan osansa ja pysyttääkseni hänet lujana päätöksessään.
— Kello 9 huomenillalla on hän siis kuninkaan luona…
— Niin, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun näette hänen vaunujensa vierivän linnanpihasta ulos, on teidän vuoronne tehdä asiasta loppu. Onhan joukkonne riittävän suuri ja luotettava?
— On.
— Me tapaamme siis toisemme, ystäväiseni, valtaneuvoston istuntosalissa. Minua huvittaa jo edeltäpäin nähdä teidän vangitsevan minut.
— Minä olen ennen jo sanonut teidän ylhäisyydellenne, että teidän on kartettava sitä huvia, ja minä kehoitan teitä vielä kerran, että ajoissa lähdette salista pois ja jätätte virkakumppaninne ja herrat valtakunnan holhojat oman onnensa nojaan.
— Varokaa itseänne, Drake! Älkää ylittäkö ohjeitanne! Minä olen sanonut teille: älköön tarpeettomasti ryhdyttäkö väkivaltaan!
Ääni, jolla Pentti-herra tuon lausui, ilmaisi vain puoleksi totuuden.
— Ja minä olen vastannut: minulle uskottu tehtävä on senlaatuinen, etten itse eikä kukaan muu voi edeltäkäsin määrätä toimenpiteitteni rajoja. Menettelytapani tulee riippumaan arvaamattomista seikoista.
— Tehkää niinkuin parhaaksi katsotte, mutta minä pyytämällä pyydän: välttäkää verenvuodatusta! Välttäkää sitä suuremmalla syyllä, kun kaikki väkivalta on liikaa. Kaikki hallitukselle uskolliset Liljen upseerit on huomenna kutsuttu hänen maatilalleen, puolentoista penikulman päähän kaupungista, ja linnassa olevan sotaväen komentajana on yksinomaan meidän miehiä. Ainoa pelättävä on Sparre väkineen, mutta me olemme järjestäneet niin, että Sparre vangitaan samaan aikaan kuin te tunkeudutte linnaan, ja sitäpaitsi on hänen rykmenttinsä niin hajallaan ympäri kaupunkia ja malmeja, ettei sitä saada kokoon, ennenkuin kaappaus on tehty. Teillä ei siis ole vaarallista vastarintaa odotettavana.
— Sitä parempi, sanoi Drake. — Toivoakseni kaikki käy niin nopeasti, ettei kukaan saa tietää hankkeestamme mitään, ennenkuin se jo on lopussa.
— Annattehan kuitenkin vartioida linnanportteja, heti kun väkenne on päässyt sisään…
— Annan, ja minä aion päästää kruununvankilasta vangit ulos, että sekasorto tulisi suuremmaksi ja linnan suurilukuisen palvelusväestön huomio ohjautuisi väärälle taholle. Ensi silmänräpäyksessä luullaan, että vangit ovat nostaneet kapinan ja hälinällään ajaneet kansan liikkeelle.
— Hyvä on. Ammattityöläisiin voimme luottaa. Frisendorffin kätyrit ovat puhuneet heille asian valmiiksi. He kokoontuvat huomenna majataloihinsa, joissa annetaan maksutonta kestitystä, ja määrätyllä kellonlyönnillä lähtee joukko liikkeelle seuraten herttuan vaunuja hänen lähtiessään Ritariston ja Aatelin luo. Herttuan puhuessa sisällä ja kansanjoukon räyhätessä ulkona saapuu säädylle tieto neuvoskunnan ja holhojain vangitsemisesta, jonka jälkeen Liljen rykmentti marssii sinne, ja lähetystö, jäseninään puoluelaisiamme aatelittomista säädyistä, saapuu samaan aikaan ja kehoittaa herttuaa ottamaan hallitusohjat käsiinsä.
Kun he näin olivat jonkin aikaa kuiskaillen jatkaneet puheluaan, saapui herttuan uskottu Romann ja hänen kanssaan pari salaliittoon osallistunutta porvarissäädyn valtiopäivämiestä. Määrätty kokoontumisaika oli käsissä. Mentiin syrjähuoneeseen, jossa salaiset neuvottelut tavallisesti pidettiin. Talon takaportti oli jätetty auki, ja herrat voivat niinmuodoin tuloansa ilmoituttamatta saapua isännän luo.
Kotvan kuluttua tulivat Ribbing, Lilje, Frisendorff, Graan ynnä muut.
Kaikki he olivat saaneet samanlaiset kirjeet kuin valtaneuvos Skytte ja herra Kustaa Drake. Kaikki olivat myös varoitusta noudattaneet. Se olisi epäilemättä aiheuttanut pelkoa ja häiriötä leirissä, ellei jokainen, Drakekin siihen luettuna, olisi salaa epäillyt, että kehoituksen oli lähettänyt itse herra Pentti, joka tietysti tahtoi saada jok'ikisen merkin osallisuudestaan vehkeeseen hävitetyksi, jos tämä vastoin kaikkea todennäköisyyttä menisi myttyyn. Herra Pentin varovaisuus oli tunnettu, eikä kukaan hämmästynyt siitä, että hänkin oli saanut kirjeen.
— Hän on kirjoittanut sen itse, vanha kettu … niin he ajattelivat kaikki.
Kaikki oli jo järjestetty, tehtävät jaettu, varokeinoihin ryhdytty: oli vain toimeenpantava jonkinlainen harjoitus ennen näytännön alkua.
Tähän harjoitukseen kului sentään suurin osa yötä. Salaliittolaiset olivat hamaan tähän hetkeen asti ottaneet asian joskaan ei kevytmieliseltä kannalta, niin ainakin kevyellä mielellä: heidän varmuutensa sen hallituksen heikkoudesta, jota he lähtivät kukistamaan, oli paisuttanut heidän rohkeutensa ja lisäksi vaikuttanut vielä sen, etteivät he uskoneet asialla arveluttavampia puolia olevankaan.
Mutta nyt, kun esirippu oli valmiina nostettavaksi ja näyttelijöiden oli astuttava kansan eteen taistelemaan sen onnesta ja onnettomuudesta, sen pyhyydestä ja mahtavuudesta, sen kruunusta ja tapparasta, — niin harvatpa kokoontuneista pysyivät tyyninä. Salaliiton johtajan, herra Pentin, levollisuus ja Draken hurja päättäväisyys, Draken, jolla oli vaikein tehtävä suoritettavanaan, vaikuttivat kuitenkin rauhoittavasti muihin.
— Ja nyt, hyvät herrat, sanoi herra Pentti vihdoin nousten seisomaan, — nyt ei mikään estä meitä laskeutumasta rauhalliseen, suloiseen lepoon. Neuvottelu on päättynyt, nyt kysytään toimintaa… Mutta olkaamme kärsivällisiä! Neljänkolmatta tunnin kuluttua saamme molemmin puolin onnitella toisiamme hyvän asiamme voitosta.
* * * * *
Toukokuun 31 p.
Ensimmäinen kohtaus.
Professori Spole [almanakan tekijä] lupasi täksi illaksi kuutamoa ja selkeätä.
Kuu oli tosin noussut oikeaan aikaan, mutta selkeästä säästä ei ollut tietoa, josta näkyy, että oppinut tähtientutkija, jos kohta hän olikin erehtymätön nativiteettiennustuksissaan [nativiteetti = taivaankappalten keskinäinen asento jonkun ihmisen syntyessä. Suom.], joilla hän höysti almanakkansa, ei sentään aina onnistunut säntilleen laskemaan epävakaisen sään kaikkia oikkuja. Iltataivas peitti synkkänä Ruotsin pääkaupungin, ja pimeyttä lisäsi paksu sumu, joka tiheänä verhosi Mälarin ja meren rantoja ja lukuisia saaria; ja milloin kuu joskus pilviuudinten raosta pääsi vapaasti pilkistelemään, esti samainen kateellinen sumu sitä valaisemasta muuta kuin Birger Jaarlin mahtavan tornin huippua ja Södermalmin korkeimpien mäkien harmaita rakennusryhmiä.
Kaupungin keskustan pimeitä ja ahtaita katuja valaisivat niukalti viheliäiset talikynttilät, joita siellä täällä lepatti lyhdyissä isoimpien talojen porttien ja ulko-ovien yläpuolella. Varovaisimmat jalankävijät kulkivat lyhdyt käsissä; ylhäisten vaunuja ympäröivät soihdunkantajat.