Drake oli varma voitostaan, sillä hänen selkäpuoltaan suojelisi vankilametakka ja edessä ei vaarallisia esteitä olisikaan. Sitäpaitsi hän luotti lujasti Liljen rykmenttiin. Hänen ylenmäärin kiihoittunut, vallasta ja suuruudesta houraileva mielentilansa, hänen vakaumuksensa, että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen tähdissä kirjoitetun kohtalonsa, oli panssari, jonka läpi epäilysten oli mahdoton tunkeutua hänen rintaansa. Jos Pentti Skytten ja muiden liittolaisten salaiset toiveet tämän vallankaappauksen tuloksista tähtäsivät niin korkealle, etteivät he uskaltaneet niitä toisilleen eivätkä juuri itselleenkään tunnustaa, niin olivat Draken vieläkin rohkeammat. Hurja luonto, joka vapaana siveellisten periaatteiden hillitsevästä voimasta ei pelännyt mitään, mielikuvitus, joka lapsuudesta pitäen oli haaveillut seikkailuista, sielu, joka kaikessa, mihin vain voimiansa ponnisti, tavoitteli jotakin maailmoja järisyttävää, pyrki suuruuteen, jonka ei tarvinnut taipua kenenkään edessä.
Hänen tehtäväkseen, kuten tiedämme, oli uskottu holhojahallituksen ja neuvoskunnan jäsenten vangitseminen. Herra Pentti oli varoittanut häntä vuodattamasta verta, sillä hän tunsi miehensä. Draken mielestä niin laimea toimenpide oli vain puolinainen, ja tällaisessa asiassa kaikki puolinaisuus oli turmiollista; jos mieli lannistaa vallan koko suuruus, niin oli varmempaa upottaa se vereen kuin häväistä sitä kahleilla, joiden kumminkin muutamien päivien kuluttua täytyi kirvota ja antaa samalle vallalle tilaisuus ehkä taas päästä voitolle. Hänen päätöksensä oli sanalla sanoen itse istuntosalissa hakata maahan kaikki, joiden voima ja vaikutus saattoi käydä vallankaappauksen tulevaisuudelle turmiolliseksi. Hän tahtoi verellä piirtää ylipääsemättömän rajamerkin menneisyyden ja tulevaisuuden välille, sovittamattomalla väkivaltaisuudella pakottaa toverinsa heidän omaksi pelastuksekseen peräytymättä kiitämään sitä päämaalia kohden, johon hänen hankkeensa tähtäsivät. Mutta neuvoskunnassa istuivat maan herrat ja kiistelivät kaikessa rauhassa … niin rauhallisesti kuin keskinäinen kateus salli … maan parhaasta tai omista eduistaan, emme tiedä tarkoin kummasta. Herttuan kirjeen suhteen oli tultu yhtä pikaiseen kuin yksimieliseen päätökseen, ja se kuului, että herttua seuraavana päivänä kutsuttaisiin leskikuningattaren ja neuvoskunnan eteen ja häntä uhattaisiin maanpaolla, jos hän rohkenisi saman tempun tehdä toistamiseen. Sitten oli siirrytty muihin asioihin. Ja kun he keskenään kinastelivat, kun Bjelken puolue hyökkäsi De la Gardien puoluetta ja De la Gardien puolue Bjelken puoluetta vastaan, ja herrat sanoivat toisilleen vastenmielisiä asioita ja olisivat sanoneet vielä pahempaakin, ellei yhteinen paha omatunto olisi ollut esteenä; kaiken tuon kestäessä ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka olisi aavistanut, että niin toisen kuin toisenkin puolueen toiveet olisivat tuota pikaa olleet lopussa, ellei muudan tuntematon suojelija olisi asettunut heidän ja vaaran väliin.
Kuitenkin he saattoivat rauhassa kuten tähänkin asti jatkaa neuvottelujaan, sillä he olivat suojelijan valvonnan alaisina. Hän oli tullut, ei pelastaakseen heidät, vaan kukistaakseen kapinan, ja heidän onnensa oli, ettei hän voinut tehdä jälkimmäistä tekemättä samalla edellistäkin. Hän ei tahtonut, että itsekkyys ja rikos tulisivat itsekkyyden ja saamattomuuden sijaan, jotka kohtalo oli asettanut valtion peräsimeen. Hän ei tahtonut sellaisen rikoksen muistoa ylvään kansan historiaan.
Mutta Vanloon läsnäololla oli toinenkin tarkoitus. Oli mies, jonka kohtaloon hän näkymättömin käsin oli ryhtynyt vaikuttamaan, jonka elämänuran hän koetti johtaa sille kuuluvaa päämaalia kohden. Oli tullut hetki, jolloin sen miehen kohtalo oli ratkaistava.
Niin sanotut isot portaat johtivat avaraan eteiseen, jonka holveja toisella puolen kannatti kaksi pylväsriviä, toisella puolen rivi seinäpilareita, joiden välissä korkeat, linnankaivantoon päin antavat ikkunat ulottuivat niin kauas alas, että niistä lankesi valo porrasten lähimmälle askelmallekin. Tämän eteisen ja sen takana olevan drabanttisalin läpi oli Draken kuljettava mennessään neuvossaliin. Porrasholvia valaiseva kattolamppu jätti avaran, pylväiden takaisen huoneen hämäräksi. Siihen ja viereisiin pikkuhuoneisiin oli äskettäin vähälukuinen, mutta luotettava ja luja aseellinen miesjoukko Vanloon väkeä asetettu vahtiin. Sitäpaitsi oli eversti Sparre, joka oli seurannut Vanloota linnaan, koonnut henkivartijat saliin sillä tekosyyllä, että hän aikoi pitää tarkastuksen, niinkuin hänellä heidän päällikkönään silloin tällöin oli tapana pitää.
Vanloon miehet olivat viimeisen tunnin kuluessa kaksittain ja kolmittain eri porttien kautta kulkeneet linnaan ja ennen ratkaisevaa hetkeä kokoontuneet erääseen pohjoissivun maakerroksessa olevaan huoneeseen. Porttien ulkopuolelle oli asetettu tiedustelijoita, ja linnankaivannossa liikkui veneitä, jotka pitivät silmällä Draken väkeä. Niiden joukossa oli Vanloon palkkaamia miehiä. Hän tiesi sovitut tunnusmerkit. Ensimmäinen niistä oli jo kuulunut.
— Mynher, sanoi Sparre Vanloolle, joka eteisen pylvääseen nojaten odotti Drakea, — oletteko varma siitä, ettei halunne toimia salassa viettele teitä liiaksi luottamaan käytettävissä oleviin vähiin voimiimme? Te vaaditte minua koko illaksi luoksenne, viette senjälkeen minut linnaan ja vasta täällä ilmoitatte minulle vaaran, jota en vieläkään uskoisi todeksi, ellei kasvojenne vakavuus estäisi luulemasta sitä pilaksi. Jos olisitte vihjauksellakaan ilmoittanut, niin olisin koonnut rykmenttini…
— Olkaa huoleti, sanoi Vanloo, — vastustajamme voimat ovat sopivassa suhteessa meidän voimiimme. Ei pidä nostaa turhan suurta melua tyhjästä…
— Mutta vihjaus linnan päällystölle ainakin…
— Ei, ei, se on tarpeeton. Tiedätte, että Lilje ja useimmat hänen upseereistaan ovat lähteneet maalle. Toiset hoitavat tänä iltana huvituksiaan, joita olisi synti häiritä.
— Mikä uhkayritys, jatkoi Sparre vähän levottomana; — en koskaan saa päähäni, että löytyisi mies, joka on niin järkeä vailla, että rohkenee kourallisella seikkailijoita tunkeutua kuninkaalliseen linnaan…
— Sen saatte pian nähdä. Mutta jo on aika, eversti hyvä, lopettaa puhelumme… Kuuletteko?… Toinen merkki!
— Mutta, mynher, ärähti Sparre, — oletteko varma siitä, ettei nuori kuningas joudu väkivallan uhriksi?…
— Olen. Sitäpaitsi on senkin tapauksen varalle ryhdytty toimenpiteisiin. Olkaa rauhassa ja luottakaa minuun!
Vanloo kääntyi nyt miehiinsä ja teroitti muutamalla sanalla heidän mieliinsä ohjeita, jotka hän oli heille aikaisemmin antanut. Jyminä pihalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä portailta ilmoitti myrskyn olevan tulossa.
Vanloo ja Sparre vetäytyivät pylväiden suojaan ja paljastivat miekkansa.
Tuskin se oli tapahtunut, ennenkuin keihäitä, musketteja ja hattuja tuli portaiden ristikon takaa näkyviin. Huimapäinen joukko törmäsi eteenpäin tuulispään nopeudella, ja eteinen kaikui sen askelista ja aseitten kalinasta. Ensin tuli näkyviin kookas mies, kasvot mustan naamion peitossa. Hän oli johtaja itse. Miekka kädessä hän riensi väkensä etunenässä: koko hänen ulkonainen olemuksensa hattusulkien liikkeistä kannusten kilinään asti ilmaisi hurjaa päättäväisyyttä. Sivuilleen vilkaisematta hän törmäsi suoraa päätä eteisen läpi drabanttikammion ovea kohden.
Hän tarttui lukkoon. Ovi oli sisäpuolelta teljetty. Hän nosti jalkansa potkaistakseen oven säpäleiksi. Miehet seurasivat hänen kintereillään.
Mutta samassa ovi avattiin. Sisäänkäytävän salpasivat henkivartijat.
— Eteenpäin, eteenpäin! huusi johtaja ja kohotti raskasta miekkaansa raivatakseen tietä.
Mutta ennenkuin hän oli askeltakaan lähestynyt peräytyviä henkivartijoita, oli mellakassa tapahtunut käänne. Hyökkääjien kimppuun hyökättiin äkkiä. Vanloo oli antanut merkin miehilleen. Keihäät tanassa he hyökkäsivät väijyksistä ja viskasivat hämmästyneet väkivallantekijät päistikkaa portaita alas.
Vastarintaa ajattelematta nämä lähtivät hurjasti pakoon, ja ennenkuin heidän hämmästynyt päällikkönsä huomasi, miten asiain laita oli, hänen miehistönsä, jättäen jälkeensä kaksi tai kolme kaatunutta, oli kadonnut, ja hän seisoi siinä yksin joka taholta vihollisten saartamana.
— Laskekaa aseenne, valtionkavaltaja! Te olette vankini, Kustaa Drake! huusi Vanloo ja lähestyi naamioitua.
— Drake! mutisi Sparre hämillään. — Onko se hän?
Naamioitu, joka tuokion oli seisonut ikäänkuin kivettyneenä, teki suurta hämminkiä ilmaisevan liikkeen.
Samassa aukeni neuvoskammion ovi. Korkeat herrat tulivat, kummeksien outoa melua, ottamaan asiasta selkoa. Siinä he seisoivat, mykkinä ja ällistyneinä katsellen kohtausta, jonka menoa he eivät ymmärtäneet ja joka oli loppunut ennenkuin eversti Sparre ennätti tehdä syvän kumarruksensa ja senjälkeen avata suunsa kertoakseen heille ne vähät, mitä itse tiesi.
Naamioitu ojensi Vanloolle miekkansa ja vilkaisi ympärilleen.
— Ehkä erehdytte, sanoi hän äänellä, jonka naamio teki käheäksi, — minä olen vankinne, mutta … kenties en ole se, joksi te minua luulette. Te olette Vanloo, seikkailija, kavala ystävä, vehkeilijä, mutta tässä ette ota Kustaa Drakea vangiksi.
Tätä lausuessaan naamioitu oli vetäytynyt muutaman askelen taaksepäin ja seisoi nyt erään eteisen ikkunan vieressä.
— Minä tunnen teidät hyvin, jatkoi Vanloo — ja olen tarkoin seurannut askelianne. Meillä on nuoruuden velkoja selvitettävänä toistemme kanssa.
Näin sanoen Vanloo tempasi vastustajansa silmiltä naamion.
Valtakunnan hallituksen ja neuvoskunnan herrat näkivät ilmeiseksi hämmästyksekseen edessään Sjövikin herran, Kustaa Draken kasvot. Ne olivat kalmankalpeat, mutta pelkoa tai hämmästystä niissä ei näkynyt, vaan pikemmin ivaa, uhkaa ja päättäväisyyttä.
— Nuoruuden velkoja? virkahti hän katsoen syvään Vanloota silmiin ja antoi samassa viittansa pudota maahan. — Minä en käsitä teitä… Mutta, jos niin on, on meillä tästä hetkestä lähtien enemmänkin keskinäistä selviteltävää … mutta sen täytyy tapahtua toisessa paikassa … tai ei koskaan…
Hämmästyksen huudahdus kuului kaikkien läsnäolevien suusta … lasiruudut kilahtivat … Kustaa Drake oli heittäytynyt ulos ikkunasta.
Temppu tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei kukaan ehtinyt sitä estää. Vanloo ensimmäisenä tointui hämmästyksestään. Hän riensi ikkunan luo ja kurkottui katsomaan.
Drake oli pudotessaan tarttunut ikkunanpieleen ja huolimatta lasisiruista, jotka pahoin leikkelivät hänen kätensä, laskeutunut sitä myöten alas. Pitäen toisella kädellä kiinni ikkunanreunuksesta ja nojaten jaloillaan muurista ulkonevaan rautaristiin hän riippui nyt kuilun päällä.
Drake katsoi alas. Sumu ja pimeys peittivät syvyyden hänen jalkainsa alla. Linnankaivannosta kuului ihmisäänten sorinaa, johon sekaantui nopeasti soutavien veneiden molskinaa.
Hän nosti merkkipillin huulilleen ja puhalsi. Sorina taukosi tuokion ajaksi. Ilmeisesti hänen vihellystänsä kuunneltiin. Vielä hetkinen, ja voimakkaasti ponnahtaen ulommaksi muurista, väistääkseen linnan ulkonevaa kivijalkaa, hän irroitti kätensä ja putosi linnankaivantoon.
Epätoivoinen peli, jolle hän oli pannut kohtalonsa alttiiksi, ei ollut vielä menetetty. Hänen tähtensä ei ollut vielä sammunut.
Hänen pakoilevat miehensä, jotka jo olivat ehtineet pelastua veneisiinsä, kuulivat ikkunan kilahtavan rikki ja sitten herransa merkkipillin äänen. Yksi noista veneistä, Scyllan laivapursi, oli juuri puheenaolleen ikkunan kohdalla ja oli parhaiksi poistunut siitä muutaman kyynärän päähän, kun jo ihmisruumis pudota molskahti veteen ja vesi vaahdoten pärskyi kauas ympärille. Airot ojennettiin, pää tuli laidan luona näkyviin, ja tuossa tuokiossa oli Drake hypähtänyt veneeseen.
— Emmepä erehtyneet … herra Kustaa Drake se on, sanoi Scyllan toinen luutnantti. — Terve tulemastanne yläilmoista tänne taas. Hiisi vieköön, herra, jos joudutte satimeen, niin osaattepa te nurinniskoin luiskahtaa siitä poiskin.
— Pian airoihin! huusi Drake ja tarttui peräsimeen.
— Siitä ei teidän tarvitse meitä muistuttaa, herra. Meitä ei haluta jäädä tänne, sillä paholainen on kaiketi kintereillämme… Ohoi, kuka tuo on?
Toisen luutnantin kysymys tarkoitti pientä venettä, joka pyyhkäisi läheltä ohi ja suuntasi kulkunsa linnankaivantoon päin. Hän huusi sovitun tunnussanan, mutta ei saanut vastausta.
— Ne eivät olleet meikäläisiä, sanoi hän; — näkihän sen siitäkin, että se laskee kaupunkiin päin. Ravakasti nyt, pojat! Vaikeata on sanoa, onko takanamme ystäviä vai vihollisia.
Pursi pyyhälti voimakkain aironvedoin ulapalle.
— Vallasta, kunniasta ja historiallisesta nimestä muutaman kyynärän huippaus vain maanpakoon, häpeään ja unohdukseen, mutisi Drake.
Mies, joka istui aivan hänen lähellään, pani kätensä hänen olalleen.
— Minä kuulin nimenne ja tunnen taas kasvonpiirteenne, sanoi hän.
— Aadolf Skytte! huudahti Drake. — Tekö täällä?
— Saakeli soikoon! Meillä on muukalainen mukanamme, lausui toinen luutnantti.
— Mitä on tapahtunut? jatkoi nuori Skytte. — Pelkäänpä, että tämä kaikki on kuumehouretta…
— Olkaa rauhassa! Olette keskellä todellisuutta, sanoi Drake.
— Ja olen vapaa…
— Vankila ja yhteiskunta eivät enää ole haittananne.
— Ja ovatko he vapaat kaikki?
— Minä vakuutan, ettemme ehtineet valikoida niitä jaloja helmiä, joita vankilan muurit kehystivät, puuttui toinen luutnantti puheeseen. — Me hellitimme kehystä, ja helmet kimposivat joka suunnalle … yksi tänne veneeseenkin, ja se helmi olette te. Pahus soikoon, teillä on komeampi nimi kuin tavallisilla kruununvangeilla. Skytte … niinkö?
— Lopettakaa tyhmät lorunne! lausui Drake. — Skytte, jättäkää kyselynne toiseen kertaan! Tämä ei ole niille otollinen hetki. Te saatte kyllä aikoinanne tietää, mitä on tapahtunut… Miehet, jatkoi Drake, — pitäkää aseet varalla! Meillä on veneitä vanavedessä, ja vaikeata on sanoa, ovatko ne ystäviä vai vihollisia.
Drake huusi lähimmille. Sieltä vastattiin hänen väkensä tunnussanalla. Sama tunnussana kulki veneestä veneeseen, ja pian tultiin vakuutetuksi siitä, että oli pelkkiä ystäviä ympärillä. Pieni laivasto vetäytyi koolle, ja soutu jatkui. Kuljettiin isomman aluksen sivu, jonka piirteitä ei erottanut pimeässä. Sieltä huudettiin veneitä, mutta vastausta ei kuulunut. Se oli Algernon Sidney.
Scylla-laiva oli edellisenä päivänä nostanut ankkurin ja kulkenut hinausköydessä Vermdön edustalle, jossa se nyt oli valmiina milloin hyvänsä työntymään meren selälle. Tuuli oli senjälkeen kääntynyt: meren pintaa myllersi navakka länsituuli. Scyllaan oli jätetty joitakuita miehiä Ruysin päällikkyyden alaisina.
Ankaran soudun jälkeen Draken veneet pääsivät prikin luo. Merkkejä vaihdettiin, veneet laskivat laivan kylkeen, Drake kiipesi ketterästi kannelle, ja Ruys jätti miehistön saapuvilla ollessa päällikkyyden hänelle.
* * * * *
Palaamme Vanloon luo ja siihen hetkeen, jolloin Drake rohkealla hyppäyksellään on pelastautunut hänen vallastaan.
Vanloo lähetti yhden miehistään saamaan tietoja linnankaivantoon sijoitetuilta vakoojiltaan, antoi toiselle käskyn koota miehistön, jonka hänen määräyksensä mukaan tuli pysähtyä ja luopua takaa-ajosta, niin pian kuin vihollinen oli torjuttu linnanpihaan, ja kääntyi sitten herrojen puoleen, jotka sillä välin olivat ahdistelleet häntä kysymyksillä.
— Hyvät herrat, lausui hän, — hetken vaatimus kieltää minua tässä antamasta sitä selitystä, jota haluatte ja olette oikeutetut vaatimaan. Olkoon kylliksi, kun sanon, että vaara on ohi, joten rauhassa voitte palata valtakunnalle hyödyllisiin toimiinne. Älköön se kuitenkaan estäkö teitä, eversti Sparre, korkealla luvalla rupeamasta eversti Liljen poissaollessa komentajaksi linnassa ja heti siirtämästä lähimpiä rykmenttinne osastoja tänne linnaväestön lisäksi.
Vähän sentään Vanloon sanat hallituksen ja neuvoskunnan herroja rauhoittivat. He kuuntelivat kauhistuneina linnanpihalta kuuluvaa rummun pärrytystä ja huikeita huutoja. Toiset ilmaisivat pelkonsa nuoren kuninkaan puolesta, toisia halutti rientää alas päästäkseen selville asiain todellisesta tilasta. Mutta nyt saapui viesti toisensa jälkeen; yksi kertoi, että joukko aseellista roskaväkeä oli hyökännyt linnaan, toinen, että vangit oli päästetty irti, kolmas, että hyökkääjät olivat joutumaisillaan alakynteen eikä vaaraa lähimailla, neljäs, että linnanpiha oh roistoväestä puhdistettu, linnanportit lukossa ja osa vangeista saatu kiinni. Sanantuojat seurasivat toinen toisensa kintereillä, ja ennenkuin hämmästyneet herrat ehtivät koota ajatuksiaan, oli meteli ukkoseniskun lailla tauonnut.
Sillä aikaa kun useimmat herroista olivat kerääntyneet Vanloon ympärille ja kiittelivät häntä hänen toiminnastaan tämän kummallisen tapauksen aikana, ja toiset kiiruhtivat rauhoittamaan nuorta kuningasta ja leskikuningatarta, palasi mies, jonka Vanloo oli lähettänyt hankkimaan tietoja linnankaivannosta.
— Mynher, sanoi hän, — rohkea rokan syö … se hurja mies ei ole murskautunut, ei liioin hukkunut. Fredrik, joka kuuli akkunan särähtävän ja hätämerkin ja loiskahduksen, kun hän heittäytyi veteen, luulee, että hänet on otettu niihin veneisiin, joilla lurjukset par'aikaa ovat menossa pois. Mynher, uskokaa, että siellä on ollut tungos…
— Sitä parempi, arveli Vanloo. — Blackwell, sanoi hän, — katso, että miehistö on koossa. Me saamme vielä paljon tekemistä tänä iltana. Hyvät herrat, lisäsi hän hiljentäen ääntään, — huomenna annan kernaasti kaikki tiedot, joita vain voin. Koko asia on ollut vain vaarallista pilaa, vimmatun heittiön mieletöntä ilvettä, ei muuta; ja ellette neuvosta pahastu, niin kehoittaisin teitä, että hallituksen arvon tähden ja kansan vuoksi antaisitte koko jutun käydä vain alhaisesta metelistä, jonka tarkoituksena muka oli vapauttaa täkäläisessä vankilassa säilytetyt pahantekijät. Minä esitän huomenna ne syyt, jotka puhuvat tällaisen asiankäsittelyn puolesta.
Vanloo oli tuskin sanonut nopeat jäähyväiset ja lähtenyt eteisestä, kun eräs hänen livreepukuisista miehistään tuli häntä vastaan portaissa ja ojensi hänelle kirjeen.
— Kirjeenkirjoittaja, mynher, sanoi hän, — on käynyt asunnossanne tapaamassa teitä.
Kun Vanloo pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, lisäsi palvelija:
— Kirje on tärkeä: se koskee kahden ihmisen henkeä…
Vanloo pysähtyi ja luki kattolampun valossa Eerikin kirjoittamat rivit. Hänen kasvoilleen levisi kuolemankalpeus, ja kun hän vihdoin päästi kätensä koneellisesti vaipumaan alas, oli hänen katseensa aivan muuttunut.
— Milloin tämä kirje sinulle jätettiin? kysyi hän hiljentäen äänensä kuiskaavaksi.
— Vajaa neljännestunti sitten, vastasi palvelija.
— Armollinen herra, miehistö on asemillaan linnanportaiden edessä, ilmoitti Blackwell.
— Tule mukaan, sanoi Vanloo hänelle ja meni eteisen läpi takaisin drabanttisaliin. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:
"Sigurd, päästä vankisi vapaiksi, anna väkesi yhtyä Blackwellin väkeen, miehitä Algernonin veneet ja laske Scyllaan. Tiedät missä priki on. Älä viivyttele! Sinun pitäisi voida tulla perille melkein samaan aikaan kuin vastustajasikin. Äkillisen päällekarkauksen tulisi voida tapahtua pimeän ja laivassa vallitsevan hämmingin avulla. Drake on päässyt käsistäni. Hänet on saatava kiinni, ennenkuin hän on nostanut ankkurin."
— Sigurdille! sanoi Vanloo ja ojensi Blackwellille käskykirjeen. —
Sinä väkinesi olet hänen käytettävänään. Pian!
Blackwell katsahti herraansa levottomin, kysyvin silmin; hän ei koskaan ollut nähnyt sellaista ilmettä tämän kasvoissa. Mutta Vanloo viittasi kärsimättömän käskevästi, ja Blackwell riensi ulos.
Ensimmäinen välitön vaikutus, minkä Eerikin tiedot Vanloohon tekivät, eli masentava tuskan tunne. Hän oli taas löytänyt omaisensa, mutta tilassa, joka ei sallinut hänen ajatellakaan jälleennäkemisen iloa. Mutta Vanloo rohkaisi pian mielensä. Toinen tunne täytti hänen sielunsa, niin pian kuin hän oli tyyntynyt tasapainoonsa: kiitollisuuden tunne Kaitselmusta kohtaan, joka ratkaisevana hetkenä oli lähettänyt hänet omaistensa luo ja suonut hänelle voimaa pelastaa heidät. Syvä henkäys todisti, että hänen korkea rintansa oli vapautunut painostavasta taakastaan ja hengitti taas vapaasti. Hän nousi ja meni vakavin askelin linnanportaita alas.
Tultuaan linnanpihalle hän pysähdytti ensimmäisen vastaantulevan vanginvartijan ja pyysi tämän seuraamaan häntä vankilaan. Tultuaan käytävään, jossa sotamiehiä ja vahteja vilisi kosolta, hän pyysi päästä siihen kammioon, missä kahta noituudesta syytettyä naista, äitiä ja tytärtä, säilytettiin.
— Tässä, armollinen herra, sanoi vanginvartija ja osoitti huoneeseen, jonka ovi vielä oli avoinna — tämä on heidän tyrmänsä…
— Tyhjä! huudahti Vanloo kiivaasti.
— Niin, armollinen herra, vastasi vartija, — ikävää se on … noidat pääsivät ulos, kuten melkein kaikki muutkin vangit, tässä kauheassa mylläkässä, emmekä vielä ole saaneet heistä tietoa. Useimmat olemme kumminkin siepanneet kiinni, ja ne istuvat taas lukkojen ja salpojen takana. Mutta ellei itse paholainen vain ole auttanut velhonaisia pakenemaan, niin me pian heidät löydämme. Huomenna, niinkuin armollinen herra kaiketi tietää, heidän piti kärsiä oikeudenmukainen rangaistuksensa.
Vanloota pöyristytti hänen katsellessaan harmaita seiniä, pieniä ristikoilla varustettuja ikkunareikiä, viheliäisiä talouskaluja … hän hengitti vankilan ilmaa niin raskaasti, kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
— Tässä he ovat kituneet! Täällä he ovat kuolemaa odottaneet! sanoi hän itsekseen.
— Missä on mynher Vanloo? Minusta hän meni tuonne eteiskäytävään, kuului ääni ulkoa.
— Herranne on siellä sisällä noitien vankityrmässä, vastasi toinen.
— Ahaa! jupisi kysymyksen tehnyt.
Sama mies, joka seisoi Vanloon vaunujen ovella, kun Inkeri ja Elli olivat päässeet niihin turvaan, astui sisään.
— Armollinen herra, sanoi hän, — minä olen etsinyt teitä ilmoittaakseni…
— Mitä on asiaa?
— Mynher, kuiskasi palvelija, — sanottavaani eivät muut saa kuulla.
— Me olemme kahden kesken, sanoi Vanloo nähdessään, että vanginvartija poistui ollakseen avullisena etsintäpuuhissa, jotka vieläkin jatkuivat.
Palvelija kertoi nyt, että kaksi naisvankia, pappismiehen saattamina, oli metelin aikana piiloutunut Vanloon vaunuihin, ja että hän, palvelija, kun pappismies oli vakuuttanut pakolaisten olevan henkilöitä, joiden pelastumista hänen isäntänsä hartaasti toivoi, oli taipunut tämän rukouksiin ja antanut kyyditä heidät mynher Vanloon asunnolle, jossa he kaikki kolme odottivat hänen tuloaan.
Asia esitettiin epäröiden, sillä palvelija ei tiennyt, oliko isäntänsä hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen epäilyksensä kasvoi, kun hän huomasi Vanloon jännittyneellä tarkkaavaisuudella kuuntelevan hänen sanojaan. Mutta hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Vanloo ilosta loistaen huudahti:
— Jumalan sallimus! Kiitetty olkoon Hän ja ylistetyt olkoot Hänen tiensä!… Ystäväiseni, minä olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Pian saat tietää, mitä olet tehnyt minun hyväkseni…
Hän syleili hämmästynyttä miestä ja syöksyi ulos. — — — — —
— Missä he ovat? kysäisi hän siinä silmänräpäyksessä palvelijalta, joka hänen kiivaasti soitettuaan aukaisi kotitalon oven.
— Herra, tarkoitatteko pappia ja kahta naista, jotka…
Vanloo ei kuunnellut vastausta; hän kiiti portaita ylös omiin huoneisiinsa. Eräs palvelija riensi ilmoittamaan Eerikille hänen tulostaan. Vierashuoneessa tämä kohtasi hänet. Eerikin koko olemus säteili juhlallista iloa ja syvää liikutusta.
— Minä tiedän kaikki, huusi Vanloo ja painoi Eerikin rintaansa vastaan.
— Te olette saanut kirjeeni, lausui Eerikki, — mutta tiedättekö myös…
— Kaikki, parahin ystäväiseni. Seuratkaa minua heidän luokseen! Mutta, lisäsi hän samassa, — onko heille tästä kohtaamisesta edeltäkäsin ilmoitettu?
— He odottavat teitä, vastasi Eerikki, tarttui Vanloon käteen ja vei hänet sisimmän huoneen ovea kohden.
Mutta siinä tuokiossa lennähti ovi auki … Inkeri ja Elli näyttäytyivät kynnyksellä. Inkeri oli kuullut poikansa äänen, äidinvaisto oli viisitoistavuotisesta erosta huolimatta tuntenut sen.
Äiti, poika, tytär katsoivat tutkivasti toisiinsa … äiti tunsi pojan, jota hänen sydämensä niin kauan turhaan oli huutanut, jota hän oli kuolleena itkenyt ja jonka hän oli luullut vasta Jumalan luona löytävänsä … ja poika tunsi noissa vanhentuneissa, kärsivissä kasvoissa sen äidin jalot piirteet, jonka kuva muuttumattomana aikojen vaiheissa oli syöpynyt hänen sieluunsa … hän tunsi ne, luki tuosta ainoasta pikaisesta katseesta kaikki ne surut, jotka olivat niissä hävitystänsä tehneet, ja riensi riemun ja surun valtaamana äidilliseen syliin, joka häntä vastaan aukeni. Sanoja ei vaihdettu, mutta hän painoi vanhuksen ryppyiselle otsalle, hänen harmenneille kutreilleen pojan suudelmia, puristi ja yhä uudestaan puristi hänet rintaansa vastaan, ja hänen kyyneltyvät silmänsä katsoivat sanomattomalla rakkaudella syvemmin ja yhä syvemmin niihin silmiin, joiden lempeätä loistoa hän oli rakastanut aina siitä asti, kun ne hänen kehtonsa vieressä valvoivat.
Kuinka kauan tätä syleilyä olisi kestänyt, on vaikea sanoa, ellei Elli, joka iloisesti ja kuitenkin melkein kainosti ihmetellen oli tarkastanut veljensä jaloja, miehekkään kauniita kasvoja ja nyt kauan, ristissä käsin, äänetönnä ja liikkumatta katseltuaan äitinsä ja veljensä välistä hellää kohtausta vihdoin olisi rientänyt antamaan ja vaatimaan osaansa rakkauden osoituksista. Vanloo tunsi hempeän käden koskettavan kättänsä ja kuuli viehkeän äänen kuiskaavan:
— Aarno, minä olen sisaresi Elli…
— Elli, jota kannoin sylissäni, kun sinä läksit isäsi majasta, sanoi
Inkeri.
— Elli, sisareni! huudahti Vanloo ja nosti hänet syliinsä. Elli kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja sisarusten huulet yhtyivät suudelmiin. Vanloo silmäili surunsekaisella ihastuksella kalpeata neitosta, jonka lapsellisen hempeistä kasvonpiirteistä vielä tänä onnenhetkenäkin kuvastuivat kovat koettelemukset ja syvä, pitkällinen kuolemanpelko, jota hänen oli täytynyt kärsiä. Kesken ylenpalttista iloaankin Vanloo värisi ajatellessaan, mikä tämän tytön ja hänen äitinsä kohtaloksi olisi tullut, ellei Kaitselmus viime hetkessä olisi ojentanut pelastavaa kättään heidän ylitseen, ja hän syleili uudestaan Eerikkiä, joka vesissä silmin ja sydän täynnä kiitollisuutta Herraa kohtaan oli katsellut tätä jälleennäkemisen iloa ja ottanut osaa siihen.
— Lähinnä Jumalaa, huudahti Vanloo, — olen velvollinen kiittämään teitä omaisteni pelastumisesta.
— Ah, sanoi Inkeri, — hän on ollut se hyvä enkeli, jonka Jumala lähetti lohduttamaan meitä hätämme ollessa suurimmillaan. Hän kävi joka päivä luonamme vankilassa ja vahvisti sieluani, kun olin joutumaisillani epätoivoon.
— Hän ja Aadolf-herra, joka meidän tähtemme on niin onneton! lausui Elli. — Ah, veljeni, minä en tiedä, oletko kuningas vai ruhtinas vai joku muu mahtava henkilö, mutta auta Aadolfia, sillä he ovat salvanneet hänet vankilaan ja tahtovat hänet tappaa sen tähden, että hän on säälinyt meitä!
— Kuka se Aadolf on, josta Elli puhuu? kysyi Vanloo.
— Elli on oikeassa, sanoi Eerikki. — Se on onneton Aadolf Skytte…
— Oh, lausui Vanloo, — minä olen kuullut hänen myöhemmistä vaiheistaan … tiedän, että hänet vangittiin, kun hän väkivallalla tahtoi pelastaa kahta onnetonta kidutuksesta, mutta sitä en kuuna päivänä aavistanut, että nuo onnettomat olivat äitini ja sisareni.
— Saatpa kuulla, mitä tuo nuorukainen on tehnyt hyväksemme, sanoi Inkeri, — kun kerromme toisillemme onnemme vaiheet. Mutta nykyisyys ilahduttaa minua niin, että tuskin voin palauttaa mieleeni elettyä aikaa. Minä unohdan kaikki, kun näen sinut, Aarno. Oi, kuinka sinusta on tullut uljas mies! Sellaisena näin sinut joskus haaveissani, mutta useimmiten ajattelin sinua juuri kukoistukseensa puhjenneena nuorukaisena … jollainen olit lähtiessäsi luotamme. Oi, jatkoi Inkeri lapsellisen iloisesti ja katseli ympärilleen huoneessa, — kuinka täällä on komeata! Ellet ole ruhtinas, olet toki mahtava mies, Aarno, ja minusta näyttää, että isäimme kuninkaallinen loisto on palannut ympärillesi. Mutta nyt on sinun kerrottava kaikki ne vaiheet, joiden kautta Herra on ohjannut sinua tähän onneen, ja sitten me vuorostamme kerromme omasta elämästämme.
— Tulkaa, sanoi Vanloo ja otti monihaaraisen kynttiläjalan, — minä vien teidät siihen huoneeseen, joka toistaiseksi on Ellin kabinetti. Siellä sulkeudumme pienoiseen piiriimme ja vaellamme muistojen tietä läpi menneisyyden, jota on sulostuttava onnellisemman tulevaisuuden varmuus. Ole huoleti, pikku Elli! Velvollisuuteni on pelastaa se jalo nuorukainen… Herra pastori, jatkoi hän nopeasti, — missä nuorta Skytteä säilytetään vangittuna? Minä kysyn tätä, sillä jos hän on linnanvankilassa, niin ovat tämäniltaiset tapaukset varmaan ulottuneet hänenkin vankityrmäänsä asti, ja meidän on ajoissa hankittava siitä tieto.
— Se oli juuri tarkoitukseni, vastasi Eerikki, — ja minä riennän nyt heti sinne.
— Menkää, kertokaa, mitä hänen ystävilleen ja turvateilleen on tapahtunut, ja viekää hänelle minulta sydämellisiä terveisiä, lämpimät kiitokseni, vakuutukseni uskollisesta ystävyydestä! Ja tulkaa sitten takaisin ottamaan osaa iloomme!
Vanloo puristi hänen kättänsä, ja hän riensi pois.
Kun Vanloo oli saattanut äidin ja sisaren pieneen kabinettiin, poistui hän vähäksi aikaa antaakseen määräyksen virvokkeista ja niistä kotoisista tehtävistä, jotka molempien naisten talossaolon vuoksi olivat tarpeen.
Eerikki palasi pian ilmoittamaan, että Aadolf melskeen aikana oli päässyt vankilastaan pakoon ja kadonnut niille teilleen. Sen kuultuansa Elli ihastuksissaan taputti käsiänsä, sillä hän piti aivan varmana, että karkaaminen ja pelastuminen olisi samaa; että turvapaikka, suojelija, taasen löydetty ystävä odotti jokaista onnetonta, joka oli päässyt vankilansa muurien ulkopuolelle.
Mutta Eerikki, joka saman päivän aamuna vielä oli käynyt Aadolfin luona ja tiesi, millainen hänen mielentilansa oli, ei voinut hillitä pelkoansa. Mitä lähemmäksi tultiin sitä päivää, joka oli määrätty Inkerin ja Ellin viimeiseksi, sitä syvemmälle vaipui Aadolf milloin katkeraan välinpitämättömyyteen, milloin hillittömiin epätoivon purkauksiin. Eerikki ei kuitenkaan tahtonut häiritä läsnäolevien iloa ilmaisemalla pelkoaan, vaan päätti odottaa, kunnes voisi yksityisesti ilmaista asian Vanloolle. — Kyllä me hänet löydämme, sanoi Vanloo, — minä sovitan heidät, hänet ja isän, keskenänsä, ja jos mahdollista lepytän maallisen lain vartijat, tai muussa tapauksessa hankin hänelle suojan, jota vastaan yhteiskunnan sokea raivo murtuu.
Sitten Vanloo istuutui sohvaan äidin ja sisaren väliin pidellen heidän käsiänsä omissaan ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita isänkodista lähtönsä jälkeen. Hän kertoi vilkkaasti kohtauksen toisensa jälkeen vaiherikkaasta elämästään: he kuuntelivat, kyselivät, elivät hänen maailmassaan, ottivat osaa hänen töihinsä, vaivoihinsa, seikkailuihinsa ja iloihinsa, ja Inkeri keskeytti hänet usein huomauttaakseen älykkäästi, elävällä vakaumuksella jostakin sisäisestä, Kaitselmuksen tarkoituksia todistavasta yhdysrenkaasta tässä kirjavain tapausten ketjussa. Mutta kun Vanloo oli kuvaillut elämäntarinansa, oli Inkerin vuoro kertoa omansa, ja niin kuluivat yön hetket huomaamatta, kunnes loppuun palaneet vahakynttilät muistuttivat, että nuo kysymykset, joihin ei väsytty vastaamasta, ja nuo vastaukset, jotka johdattivat yhä uusiin kysymyksiin, oli viimein keskeytettävä. Vanloo vei Inkerin ja Ellin heitä varten järjestettyyn makuukammioon ja jätti heidät nauttimaan lepoa, jonka jälkeen he heräisivät elämänsä uuden, onnellisemman vaiheen ensimmäistä päivänkoittoa tervehtimään.
Eerikki erosi pienen perheen piiristä luvattuansa saapua jälleen seuraavana päivänä Vanloon luo. Tämä meni makuuhuoneeseensa. Aamunsarastus hohti jo akkuna verhojen poimujen läpi, mutta Vanloo ei tuntenut unentarvetta; hän ei malttanut uhrata tiedottomaan unenhorrokseen vähääkään niistä hetkistä, joita hän piti elämänsä onnellisimpina. Ennenkuin melu ja hyörinä ilmoitti väkirikkaan kaupungin heränneen uuden päivän toimeliaisuuteen, saapui Sigurd. Hän oli tottunut minä vuorokauden hetkenä tahansa astumaan isäntänsä luo, milloin hänellä oli tärkeitä ilmoitettavia tälle. Nyt hän palasi kertoaksensa hankkeestaan Scyllaa vastaan.
— Haa, kapteeni, sanoi hän, — taaskaan ette koko yössä ole ummistanut silmiänne! Te nukutte vähemmän kuin lintu metsässä. Mutta jos olette valvonut sitä varten, että näkisitte minun tähän aikaan tuovan Draken silmäinne eteen, niin olette valvonut suotta. Niin, kapteeni, jatkoi Sigurd ja iski lakkinsa pöytään, — konna on luistanut ankeriaan tavoin käsistämme. Harmillista se on, mutta sille en mitään taida. Päätökseksi tulee, että meidän täytyy aavalla merellä ottaa hänet kiinni. Kuulkaahan … mutta, saakeli soikoon, te hymyilette, kapteeni! No, ellei vastoinkäyminen olekaan niin suuri, että sentähden kannattaisi hirttäytyä, niin ei sille toiselta puolen saisi nauraakaan. Me emme minuuttiakaan vitkastelleet: käytimme sekä purjeita että airoja, ja miehet soutivat hiki hatussa, mutta sittenkin tulimme liian myöhään, kuinka harmillista! vain muutaman hetken myöhästyimme, ja siksi palaamme nyt tyhjin käsin…
— Me otamme hänet sitten aavalla merellä kiinni, sanoi Vanloo. — Mutta ennenkuin kerrot, miten yksi vanki jäi käsiisi tulematta, niin minä kerron, miten kaksi muuta vankia on joutunut minun käsiini…
— Mitä tarkoitatte, kapteeni?
Vanloo kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt äitinsä ja sisarensa. Sigurd syleili häntä ja unohti iloissaan ja hämmästyksessään koko Scyllan tapauksen, kunnes Vanloo vihdoin muistutti häntä siitä.
— Ei, ei, nyt annamme Draken olla hiidessä, kapteeni, lausui hän, — missä ovat äitinne ja sisarenne? Minä tahdon nähdä heidät.
— Kärsivällisyyttä, ystäväni!… Tottahan sallit heidän levätä sen aikaa, kun annat raporttisi… Mitenkä Scyllan laita nyt on?
— Scyllan laita on kyllä hyvin; se huuhtoo vapaana ja eheänä ryntäitään Itämeren aalloissa. Olkoon menneeksi, kapteeni, minä kerron miten siinä kävi. Me lähestyimme navakasti soudettuamme Scyllan ankkuripaikkaa. Oli niin pimeä, että vaivoin erotimme mitään maamerkkejä, mutta juuri kun olimme ottaneet purjeet sisään, käärineet hankatapit, laittaneet aseet kuntoon ja viidellä veneellämme rinnatusten lähennyimme sitä paikkaa, missä tiesimme laivan olevan, juolahtaa kuulle mieleen ensikerran koko matkallamme näyttää pyöreätä naamaansa kahden pilvenhattaran välistä. Me näimme prikin edessämme kolmen kaapelinmitan päässä iso- ja märssypurje levällään mennä puhkaisevan hyvää vauhtia navakassa tuulessa, ja seuraavassa tuokiossa olivat kaikki purjeet ylhäällä. Että priki myös oli huomannut meidät, sen havaitsimme pian, sillä miehistö kajahdutti uhmaavia hurraahuutoja, joihin emme jättäneet vastaamatta. Soudimme kahta innokkaammin.
— Malta, keskeytti Vanloo, — tottahan muistit käskyni: yllätettävä, ei avonaisesti hyökättävä?
— Ai, sanoi Sigurd, — Blackwell oli siis oikeassa. Hän muisti kapteenin käskyn paremmin kuin minä, sillä hän intti vastaan, kun minä komensin hyökkäykseen. Mutta minä ymmärsin kapteenin käskyn näin: yllätettävä tai hätätilassa avonaisesti hyökättävä. Olkoon, minä rohkaisin miehiäni, me tulimme lähemmäksi prikiä, joka aloitti tuiman muskettitulen meitä vastaan, mutta me lähenimme sittenkin. Puolentoista kaapelinmitan päässä he tervehtivät meitä peräkanuunoillaan, sattumalaukaus särkee oikeanpuolisen veneen niin pahasti, että se vajoaa ja…
Vanloon kasvot synkistyivät.
— Menikö meiltä miehiä? kysyi hän.
— Kapteeni, ne otettiin kaikki kahteen lähimpään veneeseen, ei ainoatakaan mennyt pohjaan. Mutta kun kuulin Draken miesten hurjasti huutavan ja ilkkuvan onnettomuuttamme, ajattelin vain jatkaa ajoa. Sillä välin kuin Blackwell ja Leclerc pelastivat miehistön rikkiammutusta veneestä, sousimme minä ja Bergman vihollista vastaan. Hankkiuduimme laskemaan veneemme sen viereen, kun se samassa kääntyy ja laskee tuulen alle; meidän täytyi peräytyä, ja samassa piiloutuu kuu taas pilvien taakse, aivan kuin olisi arvellut hyvinkin suorittaneensa työnsä. Oli pimeä kuin säkissä, vihuri kiihtyi, ja minä aloin oivaltaa, että oli turha vaiva jatkaa yritystä. Annoin siis merkin kääntyä, vaikka se olikin raskasta. Konnat ovat päässeet käsistämme, meillä on kaksi haavoittunutta ja olemme hukanneet yhden laivaveneen; siinä koko vaurio, kapteeni.
— Emme ainakaan voi kiittää sinun viisauttasi siitä, ettei asia päättynyt vielä pahemmin.
Vanloo vaikeni ja mietti itsekseen.
— En voi päästää tilaisuutta käsistäni, sanoi hän. — Minun täytyy koettaa saada hänet kiinni, ennenkuin hän pääsee pujahtamaan pois Itämereltä. Olen askel askelelta seurannut sen miehen perikadon tietä. Onnetar ei ehkäissyt tuumaani salliessaan salaliittolaisen päästä pakoon; tiesin, että kun vehkeilijä oli menettänyt pelinsä, aloittaisi merirosvo uuden. Kenties hän on siis kuoleva häpeällisesti, niinkuin hän elänytkin on, ja päivänvalo kirkastaa lopun elämänurasta, joka tähän saakka on piillyt läpitunkemattomassa pimeydessä. Kenties sitten, kun olen ottanut hänet vangiksi, myöskin saan ne todistukset, joiden puutteessa en ole voinut hallitukseni ohjeitten mukaan vaatia miehen päätä, miehen, jolla on ylhäinen nimi, arvossapidetty yhteiskunnallinen asema ja jonka maineeseen ennen ei ole minkäänlaista varjoa sattunut. Sigurd, minä nousen jo tänä päivänä Algernon Sidneyhin, ja ennenkuin nouseva aurinko jälleen on vaipunut näköpiirin taa, on vainoretkeni merirosvoa vastaan alkanut.
— Mutta, kapteeni, äitinne ja sisarenne!
— Viimeistään kahden viikon kuluttua on tämä risteily päättynyt. Jos en sitä ennen ole kohdannut häntä, on hän päässyt valtamerelle, ja vain verijäljet, jotka hän tiellensä jättää, voivat ohjata minua hänen jälkeensä. Äitini ja Elli jäävät siksi aikaa tänne talooni Hollannin lipun ja oman mahtini turviin. Ja vaikka he näyttäytyisivät maailmallekin, niin kukaan ei uskaltaisi hätyyttää vieraan mahtavan vallan edustajan äitiä ja sisarta. Tahdon kuitenkin, että salaisuus toistaiseksi pysyy salaisuutena… Sinä lähdet siis laivaan ja käsket Blackwellin laittaa kaikki kuntoon risteilyämme varten. Tule sitten takaisin, niin vien sinut kalliitten omaisteni luo.
Sigurdin mentyä Vanloo istahti kirjoittamaan De la Gardielle kirjettä, jossa hän ilmoitti sulan sattuman kautta saaneensa tiedon Draken aikeista, ja teki siinä määrin selkoa eilispäivän tapauksista, kuin hänen tuumiinsa soveltui. Vanloo osoitti, että koko meteli oli erään kunnianhimosta ja vihasta ylhäisaatelia kohtaan hullaantuneen miehen epätoivoinen koe saada aikaan vallankaappaus. Hän koetti näyttää toteen, ettei se ollut sen läheisemmässä yhteydessä herttuan samanaikaisten toimien kanssa, kuin että Drakea halutti herttuan tietämättä käyttää niitä tyhmänrohkean tuumansa auttamiseksi. Vielä hän viittasi valtiosäätyjen kesken vallitsevaan eripuraisuuteen, kaikkialla ilmenevään vihaan aatelistoa, nurinaan hallitusta vastaan ja monessa osassa maata vallitsevaan hätään ja kehoitti sen johdosta pitämään asian todellisen tilan mitä tarkimmin salassa. Esimerkki saattaisi muuten tarttua. Kapina ei tosin jäisi tulematta pääkaupungin asukasten tietoon, mutta sitä pidettäisiin epäilemättä jonakin roskaväen vähäpätöisenä yrityksenä päästää vangit irti linnan vankilasta, semminkin jos linnan palvelusväki olisi sitä mieltä. Lopuksi Vanloo ilmoitti, että syy, miksi hän ei suullisesti lausunut kreiville ajatuksiansa, vaan teki sen kirjeellisesti, oli se, että hän aikoi muutaman tunnin päästä lähteä merimatkalle, jolta hän viimeistään kahden viikon kuluttua palaisi Ruotsin pääkaupunkiin.
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Vanloo ryhtyi heti puuhiin järjestääkseen Inkerin ja Ellin olon turvalliseksi ja mukavaksi poissaolonsa aikana. Lukuisa ja luotettava palvelusväestö oli jätettävä vartioimaan taloa, portit pidettävä lukossa ja Hollannin lippu nostettava kattotankoon. Kun naisia halutti lähteä ajelulle, oli heidän käytettäväkseen tarjottava umpivaunut. Niinikään pidettiin huoli tarkoituksenmukaisista vaatteista. Talonväelleen Vanloo ilmoitti, että Inkeri ja Elli olivat hänen äitinsä ja sisarensa ja niinmuodoin talon valtiattaria. Eerikille hän jätti hallitukselle annettavaksi sinetöidyn kirjeen, jossa hän teki tiettäväksi heidän sukulaisuussuhteensa häneen ja ilmoitti, että he olivat Hollannin lähetystön suojeluksessa. Tämä kirje tuli Eerikin esittää siinä tapauksessa, että Inkerin ja Ellin turvapaikka tulisi tiedoksi ja heitä lain nimessä vaadittaisiin luovutettaviksi.
Eerikki ilmaisi nyt pelkonsa Aadolf Skytten suhteen, mutta Vanloo vakuutti, että ei ollut mitään pelkäämistä.
— Mitäpä voisi tapahtua sen pahempaa, kuin että nuorukainen otetaan kiinni ja viedään takaisin vankeuteen? Jos niin käy, menette hänen luoksensa, kerrotte hänelle, mikä onnellinen käänne on tapahtunut hänen turvattiensa oloissa, ja vakuutatte, että hän kohdastansa voi luottaa minun apuuni. Nuori Skytte saattaa olla huoleti. Minun vaikutukseni tämän maan valtamiehiin on vahvalla perustuksella, ja elleivät he kohteliaisuudesta ja kiitollisuudesta ota toivomustani kuuleviin korviinsa, niin täytyy heidän tehdä se pelosta, sillä minä olen seurannut heidän vehkeitänsä tarkemmin kuin kukaan muu.
Lopun aamupäivästä Vanloo vietti äitinsä ja Ellin seurassa. Hän oli sanonut heille, että tähdellinen asia vaati hänen poissaoloaan, ja rauhoittanut heitä vakuuttamalla, että hän lyhyen ajan kuluttua palaisi takaisin.
Holhojahallituksen ja neuvoskunnan herrat pitivät Vanloon neuvoa hyvänä ja verhosivat salaperäisyyden huntuun koko epäonnistuneen vallankaappausyrityksen. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ryhtymästä varokeinoihin ja panemasta tiedusteluita toimeen, sillä he epäilivät yhtäkaikki, ettei Drake ollut yksin puuhassa. Ensihetkessä olivat heidän ajatuksensa kääntyneet Pentti Skytteen, ja muutamat herrat valtaneuvokset riensivät heti mellakan loputtua hänen asuntoonsa toivoen saavansa siellä ilmi jotakin suurenmoista. Mutta heidän tullessaan herra Pentti makasi sikeässä unessa, yömyssy korvilla, ja kun he kertoivat, mitä oli tapahtunut, niin ei kukaan ollut hämmästyneempi kuin hän. Hän oli tuota pikaa pukeissa, riensi takaisin istuntosaliin ja otti innolla osaa sen läksytyksen laatimiseen, joka seuraavana päivänä oli annettava herttualle. Herra Pentin taito läksytysten laatimisessa oli tunnettu ja tunnustettu: pääkohdissaan seurattiin hänen saneluansa, eikä hän suolaa ja pippuria sepustuksessaan säästänyt.
Seuraavana päivänä koottiin kaksi lähetystöä, toinen valtaneuvoskunnan, toinen neljän valtiosäädyn puolesta, joiden tuli juhlallisesti marssia herttuan luo, viedä läksytys perille, vaatia häntä allekirjoittamaan jonkinlainen vakuutus, että hän luopuu kaikista paikanvaatimuksistaan holhojahallituksessa, ja jos hän kieltäytyy, uhata häntä maanpaolla. Kysymys oli nyt, kuka läksytyksen lukisi julki Hänen Korkeudelleen, ja valituksi tuli, joko sitten sattumuksesta tai salaisesta sopimuksesta, herra Pentti Skytte. Tämä näytti iloista naamaa huonossa pelissä eikä pyytänyt päästä vapaaksi luottamuksesta. Hän luki kirjoituksen terävällä äänellä, mutta hänen viekas ilmehikäs katseensa tarkasteli kaiken aikaa suuttunutta ja säikähtänyttä ruhtinasta, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— Suokaa anteeksi, Teidän Korkeutenne, mutta, kautta Jupiterin, minut on pakotettu näyttelemään tätä osaa, ja jos nyt vain otatte kiltisti ojentuaksenne, niin olemme onnellisesti pelastuneet epäluulosta ja saatamme sopivassa tilassa aloittaa uudelleen vanhan pelin, ellette ole kyllästynyt siihen.
Hänen Korkeutensa raivosi hetken aikaa, puhui väärinkäsitetyistä aikeista, petollisista ystävistä (mainitsematta kuitenkaan herra Pentin nimeä) j.n.e., mutta taipui allekirjoittamaan vakuutuksen, jonka jälkeen hän suoraa päätä lähti pääkaupungista ja matkusti Stegeborgiin.
— Vanloo, mutisi herra Pentti, kun hän kotiin tultuaan istui nojatuoliinsa ja aukaisi Pliniuksen luonnonhistorian siltä kohden, johon oli viimeksi pannut merkin, — Vanloo? Se mahtanee olla Belsebub itse. Mitenkä hän on voinut sekaantua tähän peliin ja tuntea iloa tuumamme ehkäisemisestä, sitä en käsitä, enkä vähästä hinnasta mene siitä selvää onkimaan. Niinpä täytyy sittenkin olla jokin vielä viekkaampi pää, vielä terävämpi silmä kuin Pentti Skytten. Minä luulin päässeeni selville hänen sisimmistä salaisuuksistaan, mutta hänpä onkin lukenut minun tuumani, lukenut ne, pelkäänpä, aivan kuin kämmeneltään… Minä alan tulla vanhaksi, sanoi hän huoaten ja nosti peruukin päästään sekä katseli harmaantuvia hiuksiaan peilistä. — Ei, ei, on jo aika luopua politiikasta ja antautua stoalaisen viisauden viljelijäksi…
Gaudia pelle,
Pelle timorem,
Nec dolor adsit
Spemque fugato.
[Häädä ilo ja pelko, suru ja toivo sydämestäsi!]
XVIII.
Merellä.
Sumu oli hälvennyt ja taivas alkanut seestyä. Huomenkoitto levisi ulapalle, itäistä taivaanrantaa punerrutti rusko, joka himmeänä kajastuksena heijastui harmahtavalla vedenpinnalla ja Scyllan valkoisilla purjeilla. Drake seisoi perässä lippuarkun luona, hänen vierellänsä Ruys ja ent. Upsalan ylioppilas Ligelius, toinen luutnantti laivassa. Miehistö oli kannella. Drake paljasti päänsä ja puhui:
— Toverit, maankamara ja entinen elämämme ovat takanamme, meri ja tulevaisuus edessämme. Minä olen teitä jo koetellut, minä tunnen teidät ja tiedän, ettei kukaan teistä kaihomielin katsele taaksensa, siihen, minkä hän jättää. Me pudistamme päältämme kaiken entisen, nimemme, muistomme, ne siteet, jotka ovat kytkeneet meidät yhteiskuntaan ja sen sortaviin, vääriin lakeihin. Me muodostamme valtion omassa keskuudessamme: sorron palkitsemme kostolla. Toverit, jos olette ymmärtäneet sanani ja hyväksytte ne, niin vastatkaa!
— Olemme, hyväksymme! huusivat useimmat ja heiluttivat hattujaan.
— Hyvä, minä olen siinä tapauksessa kapteeninne. Nimeni keskuudessanne on Becker. Minä johdan teidät iloisiin seikkailuihin, nautintoihin ja rikkauteen. Te jätätte kohtalonne minun käsiini. Minä ohjaan sitä kuin mies, ja voi minua, jos petytte! Mutta suostumuksenne täytyy olla vapaaehtoinen. Jos sentähden katsotte paremmaksi kulkea miehistönä rihkamalaivassa Tukholman ja Amsterdamin väliä kahden guldenin pestillä ja kohtuullisella läski- ja herneannoksella, niin minä vetäydyn syrjään ja jätän päällikkyyden tälle arvossapidetylle kauppiaalle Sakari Jansenille, joka seisoo vieressäni.
— Ei, eläköön kapteeni Becker! huusi miehistö.
— Kuulen, että ymmärrätte minua, ja koska siis olemme samaa mieltä, niin tahdon tässä äsken Sakari Janseniksi kutsumassani miehessä esitellä teille lähimmän alipäällikköni, jota olette velvolliset ehdottomasti tottelemaan, niin kauan kuin hän toimii minun käskystäni. Toverit, tämä mies on Ruys, meren vapaa lapsi nuoruudestaan lähtien.
— Me tunnemme hänet hyvin, sanoi joukkueen kaksi ikämiestä. — Olemme purjehtineet sekä hänen että Tomkinsin johdolla.
— Hyvä, hyvä, sanoi Drake ja puristi näiden vanhojen merisissien kättä. — Meillä ei siis ole pelkästään vasta-alkajia mukanamme.
— Ja tämän nuoren, mutta kokeneen miehen, jatkoi hän, osoittaen ent. Upsalan ylioppilasta, — olen Ruysin puoltolauseella valinnut toiseksi alipäällikökseni. Hänen nimensä … mikä se olikaan? lisäsi hän kääntyen tämän puoleen.
— Nimeni on milloin mikin, katsoen siihen asemaan, joka minulla yhteiskunnassa tai sen ulkopuolella on, vastasi ent. ylioppilas; — tätä nykyä on nimeni Feliks, sillä olen tavattoman onnellinen. Miehistö tuntee minut jo sillä nimellä: muuta ei tarvita.
— Ja nyt, miehet, täytämme maljat ja tervehdimme nousevaa aurinkoa ja juomme toiveittemme täyttymiseksi… Ruys, pidä huoli miehistön kestityksestä, mutta valvo myös järjestystä! Purjehtiessamme en kärsi mitään hurjastelua.
Aadolf Skytte oli kuunnellut tätä puhetta nojautuen isoon mastoon. Hän meni nyt Draken luo. Tämä pani kätensä hänen olalleen ja lausui:
— Tulkaa mukaani! Minä olen nyt käytettävissänne.
Aadolf seurasi Drakea peräkajuuttaan, missä he kauan keskustelivat.
Toinen luutnantti, joka oli innokas soittelija ja kantoi aina huilua mukanaan joko takin taskussa tai vyössä pistolien vieressä, piti hurautettuaan kurkkuunsa pari kolme pikarillista viiniä puheen, kehuen kerskuvassa äänilajissa miehistön ravakkaa käytöstä taistelussa takaa-ajavaa venekuntaa vastaan, jonka jälkeen hän nouti Ruysin ja hänen yhteisestä kajuutastaan jonkinlaisen kielisoittimen ja sitä näppaillen lauloi merirosvolaulun:
Ihmistelmeest' ikävästä, mailman hälinästä kauas meren lainehille lähden vapautta henkimään! Vapaana kuin taivaan pilvi kiidän myrsky-ilman teitä maahan, mikä kaukaa siintää uljahalla matkallain.
Minne mennään, tahdot tietää. Käännä, minne myrsky kutsuu, minne aalto ajelehtii, itään, länteen, minne vaan: missä revontulet leimuu Zemlan hyisten templein päällä, taikka missä taukoomatta kevät ihmisillä on.
Tuhat ukkostulta lyököön taivaankannen kaikin puolin, peittyköön vain paksuin pilvin näköala kaikkineen, laiva heilukoon kuin lastu: sitä riemuisempi mieli! Älä, Luoja, lännen leyhkää tuo, vaan myrsky hirmuisin!
Kaikki tyyni tähtein tuike sammukoon! Mä ruorin varaan annan onnen'… Raivoo, aalto! Purjeen povi, pullistu hirmumyrskystä kuin immen lumenpuhdas povi paisuu, milloin ensilemmen liekin illan haaveet sytyttää.
Heijaa, pojat potrat, hurjat, paheen orjat kalvasposket! Aallot huuhtoo kuumaa otsaa, juomingeissa juopukaa, kunnes rauhattomat sielut pelastaa hain kita hirmu. Nauttikaa, upottakaamme elon hätä hekumaan!
Merirosvo! Myrsky puistaa taivaankantta; meri pauhaa, hyöky hyökkää halkeimista, laivan liitteet koitellen. Joka lauta ryskää, ruskaa; vaan sä immen syleilyissä, hekumassa, hurmoksissa pilkkaat kuolemaa ja juot.
Haa, sä kokenut, sä naurat kuten huuhkain raunioissa, ja sä puistat valkopäätäs, suurten syntein painamaa. Tajuun mykän vastaukses; kolkko katsees kyllin lausuu: "Sielun tuskaa ei voi poistaa mikään neste rypäleen."
Niin; mut elon taakkaa yksin arka kirotkoon. Päin pohjaa tuuli pilvet puhaltaapi. Mennään mukaan hurjapään! Tallataan maan vanhaa otsaa, Tellus-ukon valkotukkaa, pohjoisnavan jäitä, joita viel' ei kenkään tunnekaan.
Missä revontulet leiskuu, missä tähdet valaisevat maita, joilla kuolinliinat iät kaikki yllään on, missä kuolon kolkon mailla silmää ollut ei oo eikä ihmisääni yrittänyt synnyttämään kaiuntaa.
Missä aaltoin vaahto roiskii puoli vuotta pitkäss' yössä jättiläisiin, haamumaisiin, liikkuviin jäävuorihin, jotka ukkosina iskee vastaan toisiaan ja voittaa taikka häviää ja haihtuu aavain merten aaltoihin.
Sinne, veikot, siirtykäämme Tellus-ukon kiirehelle! Allamme näin nähdä saamme hitaat liikkeet Telluksen. Siellä viime maljan juomme syleilyssä tyttöjemme, kunnes kuolon kylmyys ruumiin hermot hyytää tykkänään.
Yhtä kauan kuin maan rataa eetteriset aallot huuhtoo, nähdään meidän hyiset ruumiit huipussa maan akselin muistopatsaina; ne kertoo tuhansille tähtösille haluist' aina häipyneistä, pettyneistä toiveista.
Lopetettuaan laulun hän löi soittimensa pirstoiksi reelinkiä vastaan.
Peräkajuutta oli tilava ja valoisa. Kahta seinää koristivat lehtiköynnösten muotoon ripustetut aseet; toisilla oli hyllyjä, joilla paitsi moninaisia tarve-esineitä nähtiin kirjoja ja työkaluja, mitkä todistivat, että Drake halusi tyydyttää alkemistista kiihkoaan merelläkin.
Molemmilla sivuseinillä oli sohva. Drake oli istahtanut toiselle ja
Aadolf Skytte häntä vastapäätä.
Nuoren Skytten kasvot olivat melkein tuntemattomiksi muuttuneet: hänen ihonsa oli keltaisen kalpea, silmät kuopallaan.
Hän oli vaatinut Drakelta selitystä kuluneen yön tapauksista ja siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sillä hän ei käsittänyt mitään, ja se, mitä hän aavisti, tuntui hänestä uskomattomalta.
— Skytte, te näette edessänne miehen, joka ulkomuodoltaan on täydelleen sen naapurin näköinen, jonka lapsuudestanne asti olette tuntenut Sjövikin isännän, Kustaa Draken nimellä. Hän oli tunnettu ahkerana maanviljelijänä, hyvänä taloudenpitäjänä ja hiljaisena alamaisena … miehenä, joka ei eronnut muista tavallisista ihmisistä missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän oli umpimielinen luonnoltaan, rakasti yksinäisyyttä ja että hänen huhuiltiin salaa harjoittavan kullantekoa. No niin, se mies on nyt riisunut valepuvun yltään ja näyttäytyy silmienne edessä sellaisena kuin hän on. Hänen kylmän ulkomuotonsa alle kätkeytyy hurjaa katkeruutta ihmisten viheliäisyyttä ja orjamieltä kohtaan, hehkuva viha sortoa vastaan, ja hänen sielussaan liikkui rohkeita rankaisu-, parantelu- ja uudestiluomisen tuumia. Se yö, joka vapautti teidät vankeudestanne ja onnellisen sattuman kautta saattoi teidät minun luokseni, on nähnyt ensimmäisen tuumani raukeamisen. Voimilla, joiden vähäpätöisyyttä oli korvaava niiden pikainen vaikutus, koetin kukistaa sen mielivallan, joka sortaa isänmaatamme…
Drake kertoi nyt, että hän vähälukuisen joukkonsa etunenässä oli hyökännyt linnaan vangitakseen holhojahallituksen ja valtaneuvoskunnan, jolloin hän myös avautti vankilan ovet; että yritys oli mennyt myttyyn ja että hän väkinensä pakeni tähän laivaan, jonka hän sitä tapausta varten oli pitänyt varalla.
— Ja tässä näette minut nyt, jatkoi hän, — henkipattona, miehenä, joka on jättänyt kotimaan ja kaiken sen, mikä hänen sydäntään siihen kiinnitti. Pakoon päässeelle maankavaltajalle pystytetty häpeäpaalu on ainoa muistopatsas, joka kansalle säilyttää sen nimen, jonka aikomuksena oli pelastaa samainen kansa tyrannien vallasta. Pitäisikö minun nyt surra niinkuin nainen, pitäisikö minun käsivarret ristissä epätoivoisena tuijottaa onneni raunioihin, pitäisikö minun ehkä vastuksetta antautua vihollisteni käsiin ja laskea pääni mestauspölkylle? Ei, leijona taistelee kuolemaansa asti, susi irvistelee viime hetkellä metsästäjälle, ei mikään luontokappalekaan anna vapaaehtoisesti lopettaa olemassaoloansa … enkä minä tahdo taistelutta luovuttaa noille kurjille oikeuttani iloita auringon valosta ja taivaan vilppaista tuulista. Skytte, käsitättekö minua?
— Käsitän, vastasi tämä, jonka silmiin Draken puhuessa oli syttynyt uusi loisto.
— Nämä palkit, jatkoi Drake, — ovat uusi isänmaani, kuningaskuntani, ja tällä valtiolla, joka keinuu aalloilla, on sama oikeus, kuin maan multaan kytketyillä. Hätyytä sitä, se puolustaa itseään, loukkaa sitä, se hyökkää! Anna kansan nälkiintyä, niin se syöksee heikomman kimppuun imeäkseen sen veren.
— Olette oikeassa, lausui Aadolf Skytte tulisesti. — Me muodostamme täällä valtion omassa keskuudessamme ja tahdomme sille hankkia kaikki valtion oikeudet. Oi, on hurmaavaa tietää olevansa vapaa, voida murtaa ne siteet, tavat ja ennakkoluulot, jotka vanhentuvassa yhteiskunnassa jokaisen poismenevän suvun nurinkurisuus alati lisääntyvänä taakkana heittää jälkeen tulevaisten niskoille. Drake, me emme täällä tahdo yksinomaan taistella olemassaolomme puolesta niinkuin metsänpedot; me tahdomme vapaina miehinä taistella periaatteiden puolesta, sen edestä, minkä pidämme järkevänä ja oikeana. Me julistamme sodan sortoa, pahuutta, halpamielisyyttä vastaan, me suojelemme heikkoja, nöyryytämme ylpeitä, paljastamme viekastelijain juonet, lyömme maahan sortovaltiaat, perustamme turvapaikan vainotuille … me vuodatamme ilkiöiden veren ja kuivaamme kärsivien kyynelet. Me olemme Jumalan vitsana halveksittavalle maailmalle… Vai kuinka? Hyväksyttekö sanani?
— Hyväksyn, vastasi Drake, — te olette ottanut ne minun sydämestäni.
— Hyvä on… Minä olen siis teidän ruumiineni sieluineni.
Aadolf Skytte ojensi Drakelle kätensä.
Drake puristi sitä, mutta ajatteli itsekseen:
— Nämä haaveilevat unelmat pian kyllä haihtuvat. Minä olen yksin hurjan roistojoukon keskellä, jonka olen koonnut ympärilleni, ja tarvitsen ystävän samasta yhteiskuntaluokastani. Ystävä, morsian, mitäpä merirosvo muuta kaipaakaan ollaksensa onnellinen?
Drake ja Skytte lähtivät kajuutasta. Aurinko parhaillaan nousi ja hopeoi meren aamuruskollaan. Tuuli tyyntyi äkkiä, ja purjeet, joita äsken tuulenpuuska pullisteli, riippuivat velttoina mastoissa.
— Mitä aiotte nyt ensiksi tehdä? kysyi Skytte. — Minne päin suuntaatte kulkunne?
— Ulos valtamerelle, vastasi Drake.
— Kuulkaa, sanoi Aadolf nopeasti, — meidän maanmiehiämme on Amerikassa. Ruotsalaisia asustaa Delawaren luona. Heidän yhteiskuntansa on ankarasti taisteltuaan hollantilaisia vastaan sortunut kavaluuden ja ylivoiman kaksinaisen vallan alle. Hollantilaiset karkasivat äkkiarvaamatta uudisasutuksen kimppuun ja ovat nyt sen isäntiä. Ruotsin lipun on tuo rihkamakaupustelija häväissyt. Eikö meidän pitäisi murtaa maanmiestemme häpeällinen ies ja hankkia Ruotsille takaisin sen osa uudessa maailmassa?
— Totta tosiaan, sanoi Drake, — tuumanne ansaitsee miettimistä. Voimamme ovat tosin vähäiset senlaatuisen yrityksen toimeenpanemiseen, mutta voimme ehkä odottaa englantilaisilta apua tai yhtyä muutamiin Länsi-Intian kulkuvesillä risteileviin merirosvoihin… Niin, ystäväiseni, minä hyväksyn ehdotuksenne: me tahdomme sitä koettaa. Julistamme siis hollantilaisille sodan, ja missä ikinä Hollannin lippu kohtaa meitä merellä, on se meille kehoituksena hyökkäykseen ja kostoon.
— Hyvä on, lisäsi Drake itsekseen, — minulla on nyt yksi syy, jonka hän hyväksyy, kun karkaan niiden hollantilaisten rihkamalaivojen kimppuun, jotka kohtaavat minua teilläni. Kun vain syitä vähän kaunistelee, niin tämä nuori mies pitää minua ja itseänsä ihmisyyden pelastajina, sillä välin kuin me ryöstelemme kauppamiesten rahat aito merirosvojen tavalla.
— Minua miekkoista, lausui Aadolf, — te olette se mies, jota hain, se ystävä, jonka henki on sopusoinnussa minun henkeni kanssa. Drake, minulla on pyyntö, joka kauan on pyörinyt huulillani ja jonka tiedän teidän nyt täyttävän.
— Puhukaa!
— Me emme saa poistua maasta antamattamme julmalle uskonkiihkolle veristä muistomarjaa. Me emme saa lähteä pelastamatta niitä onnettomia, jotka taikausko tahtoo heittää rovion liekkeihin.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Drake ällistyneenä. — Onko puhe noita-akoista, vai olenko ymmärtänyt teitä väärin?
— Niin, noidista…
— Se on myöhäistä. Minä tiedän, että heidät oli aikomus polttaa tänä aamuna.
— Katsokaa itään! Päivän kultapyörä koskettaa vielä alareunallaan meren pintaa … ja tuolla lännessä, metsäisen saaren takana, on ranta ja teloituspaikka.
— Luultavaa on, että meitä ajetaan takaa … me tarvitsemme joka hetken päästäksemme aavalle merelle.
— Purjeet riippuvat höllinä, tuuli on tyyntynyt, ja pian ei ainoakaan tuulenhengähdys enää värähdytä veden pintaa. Takaa-ajajamme ovat niinkuin mekin riippuvaisia tuulesta. Drake, jatkoi Aadolf, — niiden onnettomien joukossa on kaksi…
— Minä tiedän, virkahti Drake…
— Hyvä on; kun väkenne viime yönä mursi vankilani oven, riensin heidän vankityrmäänsä, näin sen tyhjänä, ja olen siitä asti koettanut pysytellä siinä toivossa, että heidän onnistui pelastua. Mutta he ovat heikkoja, avuttomia naisia, ja minä pelkään… Sanalla sanoen: teidän on täytettävä pyyntöni, tai minä vaadin, että minut yksin viedään maihin…
— Ystäväni, minä en ollenkaan vitkastele suostumasta pyyntöönne, jos vain jokin keino löytyy sen pelastuksen toimeenpanemiseksi, jota te tarkoitatte. Olen vain itsekseni aprikoinut, miten sen tulee tapahtua. Vartijapiirinä on kaiketikin sotaväkeä ja mestauspaikka täynnä uteliasta, yltiöpäistä kansaa. Jos tyventä jatkuu koko päivä, niin on muuten aikomukseni laskea ankkuri neljännespenikulman päähän tästä, sen rannikon läheisyyteen, joka vanhastaan on ollut isieni hallussa. Tahdon sanoa heidän haamuilleen ja perintötilalleni viimeiset jäähyväiset.
— Haa, lausui Aadolf Scyllan sivuutettua luodot, joiden taakse rannikko häipyi näkymättömiin; eräältä kukkulalta, joka kauempana sisämaassa kohosi muita korkeampana, kieriskeli savupatsaita kirkasta taivasta kohden. — Pian! Näettekö?
— Noitaroviot on jo sytytetty, sanoi Drake. — Me tulemme liian myöhään. Mutta kuitenkin…
Hän käski miehistön varustautua aseisiin ja laskea veneet vesille. Siinä hetkessä astui hänen muistissaan elävänä esiin sen ihanan, kalvakan neitosen kuva, jonka hän kerran näki matkallaan Pentti Skytten metsästysmajaan, käydessään Inkerin tuvassa. Hän tiesi tuon tytön ja hänen äitinsä olevan onnettomien joukossa, ja vaikka hän omassa mielessänsä kirosi koko yrityksen, johon hän oli suostunut vain saadakseen Skytten sidotuksi itseensä, päätti hän kuitenkin pelastaa nuo kaksi naista, jollei saapuisi liian myöhään ja jos se saattoi käydä päinsä liian suuretta vaaratta.
Veneet laskettiin vesille. Drake ja toinen luutnantti lähtivät mukaan. Ruys ja osa miehistöä jäivät Scyllaan, joka pantiin metsäisen saaren taakse sillä tavalla, että kanuunat voisivat suojella miehistöä, jos tätä koetettaisiin ahdistella, kun sen jälleen piti astua veneisiin.
Miehet olivat varustetut vain sellaisilla aseilla, jotka he saattoivat kätkeä vaatteisiinsa: puukoilla ja pistoleilla. Drakella ja Skyttellä oli kuten toisillakin yllään viitat ja öljylakit: jälkimmäistä olikin laihtuneine kasvoineen ja vankilan ilmassa kalvenneine ihoineen melkein mahdoton tuntea.
Kokonaisuudessaan tämä joukkue näytti rauhalliselta laivamiehistöltä, joka autodafeeta nähdäkseen oli tullut maihin. Senvuoksi ei herättänyt mitään huomiota, kun parvi rantakallioiden yli kuljettuaan kohosi rinnettä ylös hietaharjulle, jolla mestauspaikka sijaitsi.
Suunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle. Drake ja Skytte tunkeutuivat, miehistö kintereillään, vartijapiiriin saakka, joka ympäröi mestauspölkkyä ja rovioita.
He olivat saapuneet liian myöhään. Pyövelin kirves lepäsi verellä tahratun mestauspölkyn vieressä, useimmat rovioista olivat jo puoliksi palaneet ja pyövelin rengit sytyttivät par'aikaa viimeistä.
Vartijapiirin sisässä vastakkaisella puolella seisoivat laamanni Skytte ja muut oikeuden jäsenet, jotka olivat nämä onnettomat tuominneet, sekä laamannin vieressä pastori Svenonius, jolle halu olla mestauksessa läsnä oli antanut voimaa nousta sairasvuoteelta.
— Täällä ei ole mitään tekemistä. Lähtekäämme takaisin! kuiskasi
Drake.
Aadolf ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt tähän kamalaan verinäytelmään.
— Pian pois täältä! Me olemme vaarassa joutua ilmi, jatkoi Drake ja otti Aadolfia käsivarresta vetääksensä hänet mukanaan.
He seisoivat aivan sotamiesvartijapiirin takana, ja heidän ympärillään oli Scyllan miehistö, niin että ilmitulemisen vaara ei ollut läheskään suuri. Mutta samassa käännähti rivissä lähinnä Aadolfia seisova mies — se oli vanha Rask — ja hänen katseensa osui sattumalta Aadolfin kasvoihin. Alussa hän ei näyttänyt tuntevan Aadolfia, sillä hän kääntyi jälleen pois, mutta kohta hän loi uuden tutkivan silmäyksen nuorukaiseen aivan kuin tullakseen vakuutetuksi, ettei nähnyt väärin, ja kuiskasi:
— Armollinen herra!
Kiinnitettyään näillä sanoilla Aadolfin huomion hän lisäsi nopeasti:
— Inkeri ja hänen tyttärensä eivät olleet mukana. He ovat viime yönä karanneet vankilastaan, niinkuin huhutaan.
— Oletko nähnyt oikein? Oletko varma siitä?
— Olen.
— Lähtekää! kuiskasi Drake, joka levottomana oli huomannut heidän keskustelevan.
Aadolf seurasi häntä.
Paluumatkalla hän kertoi Drakelle mitä oli kuullut. Mutta se ilo, jonka vanhan Raskin sanat hänessä herättivät, katosi samassa, hänen mieleensä muistui tuo kamala näytelmä, jonka hän vast'ikään oli nähnyt. Hänet valtasi kauhea aavistus, että sama kohtalo ennemmin tahi myöhemmin tulisi Ellin ja hänen äitinsä osaksi, sillä kuinka nämä avuttomat naiset ajan pitkään voisivat säilyä lain polyyppikäsiin joutumasta, piiloutua uskonkiihkon kaikissa sopissa vaanivia silmiä? Aadolf katsahti ylös taivaan sinikantta kohden ja ajatteli Herraa, joka raamatun sanojen mukaan on lukenut jokaisen ihmisen hiuskarvat, mutta nuo sanat loihtivat hänen eteensä verisen pään, jonka hän oli nähnyt roviolla, ruumiin vieressä. Se oli sen nuoren tytön pää, joka syytti itseään noituudesta, ja sitä koristivat tuuheat vaaleat kiharat, joihin Aadolf oli nähnyt pyövelin tarttuvan työntäessään sen roviolle hiiltymään.