Kun Itä-Intian laivan kanuunat oli heitetty mereen, sen käsiaseet kuljetettu Scyllaan ja merirosvot haeskelleet läpi kaikki, yksin vankien taskutkin, ja korjanneet haltuunsa sen mikä heitä miellytti, komensi Drake väkensä pois ryöstetystä laivasta. Vanha kirurgi vietiin väkivallalla mukaan, mutta hän ei antanut perään, ennenkuin hänen sallittiin ottaa mukaan kaikki hoidokkinsa. Drake, jonka sanoissa ja liikkeissä ilmeni kuumeentapaista kärsimättömyyttä, häpesi Skytten läsnäollessa olla suostumatta tähän pyyntöön, vaikkakin haavoitettujen kuljetus laivaan tuottaisi viivytystä.
— No, ystäväiseni, lausui Feliks Skyttelle, — lähdetään nyt kunnioitettavaan Scyllaamme. Tämä oli ensimmäinen opinnäytteenne. Te ette, riiviö vieköön, suorittanut sitä ainoastaan niinkuin mies, vaan niinkuin … sanoisinko … te olitte koko paholainen. Te tappelitte ajattelematta, päätä pahkaa, ja uskallan vannoa, että te ette itse nähnyt, kuinka jakelitte iskujanne. Niin aina käy ensikerralla, mutta jos on asiaan perehtynyt, niin hoitaa sitä yhtä tyynesti kuin sävyisät ihmiset hoitavat mitä muita tehtäviä hyvänsä.
— Me olemme jakaneet kovaa oikeutta, vai kuinka? sanoi Skytte, katsellen synkeänä veren tahrimaa kantta.
— Oikeutta? Niin olemme. Voisi panna kymmenen yhtä vastaan, että oikeutta käydään kaikkialla, missä ihmisverta vuotaa… Ohoi, senkin koirat ja lurjukset, huusi Feliks muutamille miehille, jotka kiipesivät peräkajuutasta ylös, ryöstettyänsä sieltä hollantilaisen kapteenin vaatteet ja viinivaraston, — ettekö kuulleet Beckerin merkkiä, vai aiotteko jäädä tänne? Pois ryysykääröt, senkin roistot, ja auttakaa haavoittuneita!… Skytte, näettekö tuota purjetta? Meillä on, saakeli soikoon, ennen päivänlaskua uusi kahakka kestettävänä…
— Sen parempi, sanoi Skytte.
— Oikein, sen parempi! Taistelusta taisteluun, myrskystä myrskyyn, ja kuolo saapukoon kanuunain pauhatessa tai myrskyn vinkuessa! Tiedättekö mitä? Minusta tuntuu helteiseltä sekä sisälläni että ilmassa, vaikka käy vinha tuuli. Meillä on säänmuutos … tai kohtalonmuutos odotettavana.
Sen sanottuaan Ligelius riensi ottamaan osaa puuhiin, joita Drake joudutteli tavattomalla kiireellä.
Kohta oli Scylla taaskin purjehduskunnossa. Valtaushaat irroitettiin, ja molemmat laivat, voittaja ja voitettu, erosivat. Scylla jatkoi täysin purjein suuntaansa etelään. Itä-Intian laivan harvalukuinen miehistö laittoi kuntoon isonveneen, jolla se aikoi pyrkiä maihin päätettyään jättää oman onnensa nojaan ison laivan, jota se ei enää kyennyt ohjaamaan.
Algernon Sidney oli nyt tullut niin lähelle, että Scyllan kannelta helposti saattoi nähdä, mitä värejä se oli nostanut tankoon.
Drake kutsutti miehensä laivan takakannelle.
— Toverit, sanoi hän, — minä onnittelen itseäni sen varmuuden johdosta, jonka tänään olen saanut uljuudestanne ja sotaisuudestanne. Matkamme on alkanut hyvin entein. Olemme korjanneet runsaan saaliin ja jaamme sen auliiden periaatteiden ja vanhan tavan mukaan. Mutta jaosta ei voi olla puhettakaan, ennenkuin olemme joko jättäneet tuon purjehtijan, joka painelee jäljissämme, näköpiirin taa tai kurittaneet sitä, jos se meidät saavuttaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olen varma uudesta voitosta, sillä tiedätte kaikki, mikä seuraa, jos elävinä joudutte vainoojan käsiin. Parempi on viimeiseen asti taistella voitosta, kaatua ase kädessä, kuin kuolla nuora kaulassa.
Merirosvot vastasivat tähän puheeseen aseiden kalinalla ja hurraa-huudoilla.
Senjälkeen kannettiin viinitynnyri varpekannelle, ja miehistö kerääntyi pikareja helistäen ja ilolauluja laulaen ammentamaan rypäleiden nesteistä voimia uusien seikkailujen varalle. Toinen luutnantti oli osallisena juomingissa, mutta oli Drakelta saanut käskyn valvoa järjestystä.
Drake ja ensimmäinen luutnantti käyskentelivät peräkannella. Skytte oli jälkimmäiselle heistä valittanut olevansa uupunut ja mennyt peräkajuuttaan.
— Skytte käyttäytyi hyvin, lausui Drake. — Hän on astunut ensimmäisen askelen … eikä hän enää voi palata…
— Pyh, virkkoi Ligelius. — Huimaus, kuumeenpuuska, vimma, josta hän herää tuntien mielikarvautta ja katumuksen vaivoja! Sitä sielua ette värvää helvettiin, kapteeni, siihen ette pysty.
— Hänen arpansa on heitetty, hänellä on verta käsissään, hänen päänsä on lain alainen…
— Olihan hänen päänsä lain alainen jo ennenkin. Mutta hänen syitänsä ja perusteitansa, hänen ajatustapaansa ette kykene muovailemaan omien mallienne mukaisiksi…
— Entäpä sitten? Hänen kohtalonsa on minun kohtalooni kytketty. En pyydä enempää.
— Hän rupeaa inhoamaan teitä, kapteeni, opittuaan tuntemaan teidät. Minä sanon sen, huomatkaa tarkoin: persoonaanne kaikin puolin kunnioittaen. Jättiläiskäärme on kunnioitettava käärme, mutta kuitenkaan älköön ihmeteltäkö, että on olentoja, jotka inhoavat sitä. Haikala on kaikin puolin kunnioitettava kala … sillä on kunnioitettava kita ja kunnioitettava ruoansulatuskyky … ja kuitenkin! Olkoon kylliksi. Te ymmärrätte minua. Mitä arvelette tuulesta, kapteeni?
— Se pysyy.
— Näettekö, kapteeni? Isovene kääntyy ja laskee Algernon Sidneytä kohti.
— He ovat huomanneet hänet maanmiehekseen. No niin, Vanloo voi nyt saada tarkemman selostuksen ryöstöstä, jonka hänen vainottu vihamiehensä on tehnyt. Toivoakseni uutinen ilahduttaa hänen mieltänsä.
Scyllassa olevat hollantilaiset olivat niinikään huomanneet, että laiva pohjoisessa kulki heidän kotimaansa lipulla. — Se on näköjään sotalaiva, kuiskasi eräs toiselle.
— Se laskee meitä kohti, vastasi toinen. — Saa nähdä, kumpi on parempi kulkemaan: siitä se riippuu.
Tuulta kesti, niinkuin Drake oli ennustanut, koko päivän. Drake ei hetkeksikään poistunut kannelta. Hän siirrätti taaskin varalastia, heitti osan siitä mereen ja ruiskututti vettä purjeisiin, että ne paremmin vetäisivät. Jonkinlainen mielen ahdistus, jonka hän osasi salata kaikilta muilta, painoi hänen rintaansa: hän syytti itseänsä pelkuruudesta ja yritti jo jos kuinkakin monetta kertaa antaa käskyn yläpurjeen käärimisestä kokoon, odottaakseen Vanloota. Tunti toisensa jälkeen kului; laivojen välimatka ei ollut huomattavasti muuttunut: Draken toive, että Scylla tällä tuulella kulkisi paremmin kuin Algernon Sidney, ei toteutunut, ja hänen oli pelättävä pahinta, jos tuuli tyyntyisi.
Aurinko meni mailleen, tähtikirkkaan kesäyön herttainen hämärä verhosi ulapan, ja vainolaisen purje häipyi sen varjojen keskelle. Vasta puoliyön aikaan Drake poistui kannelta nauttiakseen lyhyen levon annettuaan ensin tarpeelliset määräykset Parkerille, jonka vuorostaan täytyi jäädä koiran vahtiin.
Tuuli jatkui tasaisena. Toinen luutnantti asteli edestakaisin, varotti ruorimiestä ja tähystäjää ja siemasi tuontuostakin katajanmarjaviinaa pullosta, joka häntä varten oli pantu kompassikopin päälle. Tämä alkoi ajanoloon tuntua hänestä yksitoikkoiselta, ja ollen paljon kokenut mies, joka mielellään toisillekin jutteli kokemuksiaan, hän kutsui erään miehistä luokseen ja alkoi tälle sitten pakinoida ja jakaa ryyppyjä. Kohta olivat kaikki joutilaat vahdit kerääntyneet hänen ympärilleen kuulemaan tarinoita ja saamaan osansa katajanmarjaviinasta. Kukaan ei tällä välin huomannut kahta haamua, jotka nousivat parraskannen luukusta ja katosivat taklaukseen.
Neljännestunnin kuluttua, kun Parker vielä kertoili merirosvojuttujaan, nousi vielä neljä tai viisi miestä samasta luukusta ja liikkui keulaan päin. Nämä keksittiin, ja Parker huusi, lähestyen muiden seuraamana heitä:
— Ohoi! Mikä hätä siellä!
— Ne on ne hollantilaiset, kivahti toinen. — Mitä te aiotte?
— Niinkuin näette, vastasi tyynesti eräs niistä, joille kysymys lausuttiin, — me laskemme alas tuon veneen.
— Mitä se tarkoittaa! ärjäisi Parker ja veti pistolin vyöstään. — Teillä näyttää olevan perkeleen juonia mielessä. Menkää koreasti ruumaan takaisin, tai minä annan suolaa selkäänne! Kuuletko! jatkoi hän ja ojensi pistolin hollantilaista laivamiestä kohti, joka hinasi alas venettä, — mene tahi saat uutta lyijyä lyijykalloosi!
— Ka kyllä, vastasi matruusi, — johan tästä menenkin. Emme aikoneet mitään pahaa.
— Mitä lienettekin aikoneet, niin selkäänne tulette saamaan joka ainoa, jahka Becker havahtuu, sen paksupäiset kampelat. Luulitte noin vain karkaavanne.
Hollantilaiset kääntyivät ja menivät takaisin keulasoppiluukun luo.
Sinne tultuaan eräs heistä päästi terävän vihellyksen.
Kotvan kuluttua kuului ryskettä: isomärssyn raaka pudota romahti kannelle ällistyneitten vahtimiesten keskelle, purjeet alkoivat lepattaa, laiva kohosi äkkiä tuuleen.
Ennenkuin vartijat olivat toipuneet hämmästyksestään, olivat kanssiluukun ääreen kokoontuneet hollantilaiset ynnä heidän kaksi toveriansa, jotka olivat livahtaneet ylös taklaukseen ja leikanneet poikki raa'ankannittimia ja muita köysiä, heittäytyneet veneeseen, katkaisseet kokkanuoran ja työntäytyneet irti laivasta.
— Kapinaa! huusi Parker ja soitti hätätorvea.
Päälliköt ja miehistö heräsivät unestaan ja karkasivat ylös kannelle. Saatuaan selville asianlaidan Drake tuomitsi heti toisen luutnantin menettämään henkensä huolimattomuuden tähden, mutta Aadolf tuli väliin ja pelasti esirukouksillaan vanhan Parkerin. Miehiä lähetettiin heti ylös vahinkoa korjaamaan, ja kun se vihdoin oli tehty, käski Drake kääriä kokoon yläpurjeet.
— Ymmärränkö teitä oikein, kapteeni? Aiotteko odottaa vihollista? kysyi Ligelius.
— Aion, vastasi Drake, — miksi lukea minuutteja ja tuskaisesti lykätä toistaiseksi sitä, minkä kerran täytyy tapahtua? Kuka voi Kohtalon päätöstä muuttaa? Minä olen kyllästynyt olemaan vainottuna otuksena.
— Hyvä on, kapteeni.
— Jaguaari kääntyy vainoojiansa päin, repii koirat, raastaa metsästäjän palasiksi. Ystäväiseni, jatkoi hän kääntyen Aadolfiin ja Feliksiin, — menkää alas ja nauttikaa sitä lyhyttä lepoa, mikä teille on suotu! Minä jään kannelle ja herätän teidät ajoissa. Tunnin kuluttua alkaa aamunsarastus; silloin on hetki tullut.
— Tulkaa, sanoi Ligelius Skyttelle. — Minä olen puheliaalla tuulella, ja haastellessa kuluu aika nopeasti… Ei, peräkajuuttaan emme mene! Minä en voi katsella kirottua raha-arkkua. Tulkaa minun kojuuni!
Ligelius pani tulen kajuutan lamppuun ja istuutui penkille Skytten viereen.
— Kohta siis pääsemme uudestaan taisteluun, sanoi hän, — monellekohan meistä nouseva aurinko on oleva viimeinen… Kuulkaa, Skytte, minä en salaa teiltä, että toivoisin teidän olevan täältä kaukana…
— Mitä tarkoitatte? lausui Aadolf ja käänsi kalpeat kasvonsa Feliksiin päin. — Te ette ymmärrä mitä puhutte. Näihin lankkuihin olen kiinnittänyt viimeisen toivoni… Ettekö tiedä, minkä päämäärän olen asettanut elämälleni?
— Vielä mitä, keskeytti hänet Ligelius, — te olette nuorukainen, ja nuorukaisen ei sovi puhua elämänsä viimeisestä toivosta, saatikka kiinnittää sitä niin hauraaseen kappaleeseen kuin tämä vanha laivarunko on. Minä varoitan teitä, Skytte. Älkää luottako kehenkään muuhun kuin itseenne. Sanon vieläkin selvemmin: varokaa seuralaista, jonka Kohtalo on teille antanut! Hän ei ole sellainen, millaisena hän tahtoo teille näyttäytyä. Älkää antako tulevaisuuttanne hänen käsiinsä: se on liian hyvä hänen hallittavakseen. Skytte, teidän tulevaisuutenne pitää olla valoisa ja onnellinen, sillä mitkään tuntoa kalvavat menneisyyden muistot eivät vielä luo pitkiä varjojansa sille uralle, joka on edessänne; teillä ei ole vielä syytä epäillä … voi, miekkoinen teitä!
— Neuvonne lienevät hyväätarkoittavia, vastasi Skytte, — mutta muistakaa, että minä en ole lapsi! Puhukaamme muusta!
— Ei, vastasi Ligelius, — te olette ainoa, johon minä tällä hetkellä olen halukas kiinnittämään ajatukseni. Kuulkaa senvuoksi vielä eräs neuvo! Luopukaa aikeistanne toimia muka kostavan kaitselmuksen nimessä, ellette tahdo kuolla suurempana pahantekijänä kuin yksikään niistä, joita aiotte rangaista! Valitkaa elämäntehtävä, joka on ihmisvoimin toteutettavissa! Lähtekää Amerikkaan. Siellä ylenee uusia yhteiskuntia aarniometsän povessa: liittykää niihin, rakentakaa itsellenne maja, valitkaa puoliso, taistelkaa jylhää luontoa vastaan ja liittäkää tekin turpeenne viljelyksen uudissarkaan! Te olette silloin rauhaisella työllänne tehnyt enemmän ihmiskunnan hyväksi, kuin mitä miekalla kykenette aikaansaamaan.
— Lasketteko leikkiä, kysyi Aadolf, — vai onko vakaa aikomuksenne rakentaa sieluani siveellisillä mietelmillä? Ne kuuluvat varsin kummallisilta teidän suustanne.
— Ehkä. — Olkaa kuitenkin vakuutettu, että tarkoitukseni on tosi! Se on outoa, mutta kumminkin totta. Minä tunnen, että olen lähellä elämäni loppua; silloin ei tee mieli laskea kevytmielistä pilaa. Niinpä niin jatkoi ent. ylioppilas, — aavistus sanoo minulle, että kurja elamäni kohta on lopussa. Olen usein katsellut kuolemaa silmiin ja olen mennyt kokemaan paljon arveluttavampia vaaroja, kuin mikä nyt meitä uhkaa, mutta en koskaan ennen ole tuntenut tätä onnellista aavistusta. Saan kuolla isänmaani läheisyydessä. Ehkä aalto heittää ruumiini sen rannalle ja auttaa minua pääsemään hautaan sen povessa. Hyvää yötä, Skytte! Jos halveksittekin nyt sanojani, niin vastedes ette kuitenkaan niitä unohda. Minä tahdon nukkua ja uneksia harvoista valoisista muistoistani. Hyvää yötä!
Puoleksi hämillään osoittamastaan hempeämielisyydestä Ligelius ojensi Skyttelle kätensä; tämä nousi ja avasi hänelle sylinsä. Nuorukaiset syleilivät toisiansa innokkaasti.
Skytte riensi senjälkeen ulos kajuutasta ja meni kannelle aamunkoittoa odottamaan. Hän ei ryhtynyt puheisiin Draken kanssa, joka umpimielisenä ja synkkänä nojasi peräparraspuuta vastaan, herkeämättä tähystäen pohjoiseen.
Ligelius paneutui vuoteelleen ja nukkui. Tuntikauden kuluttua herätti hänet merkki, joka kutsui kaikki miehet kannelle.
Algernon Sidneyn purjeet kuvastuivat korkeina ja selväpiirteisinä taivasta vastaan. Drake käski tehdä kannen selväksi tappelua varten. Hänen otsansa oli äkkiä kirkastunut, hänen katseensa oli tyyni, hän näytti tavallista korkeammalta ja käskevämmältä. Hän kulki miehestä mieheen ja kehoitti jokaista taistelemaan kuolemaa halveksien. Kun kaikki oli järjestetty taistelun varalle, nousi hän komentosillalle.
— Toverit, lausui hän, — me odotamme vihollista, emme sen vuoksi, että se hyökkäisi meidän kimppuumme, vaan voidaksemme itse hyökätä. Niin pian kuin se on heittänyt valtaushaat, on meidän oltava valmiina iskemään siihen kiinni.
Hurraa-huudot, jotka kajahtivat vastaukseksi näihin sanoihin, todistivat miehistön taisteluhalua. Merirosvot tiesivät, että heidän valittavanaan oli voitto tai häpeällinen kuolema.
Laivojen tultua tykinkantaman päähän Algernon Sidney aloitti tulen keulakanuunoillaan. Scylla vastasi peräkanuunoillaan. Kohta senjälkeen alkoi molemmilta puolin vilkas käsikiväärituli, ja sen kestäessä pyyhkäisi Algernon Sidney tuulen alle, ja nyt ampuivat viholliset toisiansa koko kylkiriviltään vain muutaman sylen päästä. Tämän läheisen tulen vaikutus oli kauhistava. Molemmat laivat jytisivät, aivan kuin olisivat kaikki liitteet olleet hajoamaisillaan, suuria varppeiden kappaleita ruhjoutui ja ylt'ympäri singahtelevat pirstaleet lisäsivät luotien aikaansaamaa hävitystä. Scyllassa oli kaksi tykkiä miehiä vailla, kuolleita ja haavoittuneita kieriskeli kannella, ja koko miehistö oli valtavasta jyskeestä hetken aikaa huumauksissaan. Algernon Sidneyssä ei hävitys ollut vähäisempi.
Haavoittuneiden joukossa oli Skytte, joka oli seisonut keskilaivassa Ligeliuksen vieressä: puunkappale oli iskenyt häntä niin voimakkaasti päähän, että hän tiedotonna ja verissään suistui kannelle. Erään miehen avulla, jonka Ligelius ensin kutsui luokseen, mutta johon hänen sitten täytyi tarttua käsin ja ravistella, ennenkuin sai hänet tointumaan, kantoi hän Skytten alas kirurgin luo, joka ison luukun alla oli tehnyt valmistuksiaan haavoittuneiden vastaanottamiseksi.
— Tässä on ensimmäinen hoidettavanne, sanoi Ligelius. — Kohta saatte niitä tusinoittain… Pitäkää hänestä hyvää huolta! Kuinka hänen haavansa laita on? Sanokaa pian, te kuhnusteleva laiskiainen!
Kirurgi-vanhus tarkasti haavaa ja vastasi vakavasti:
— Se on vaarallinen.
— Oletteko koskaan pelastanut pahemmin haavoittunutta?
— Olen.
— Minä selitän oraakkelivastauksenne parhain päin.
Sen sanottuaan Ligelius riensi taas paikalleen.
Vastustajat olivat kylkiriviltä ammuttuaan pysyneet muutaman sekunnin toimettomina, ikäänkuin vetääkseen henkeään. Savu haihtui nopeasti tuulen mukana, ja kun näköala taas oli vapaa, vihelsivät yht'aikaa vihollisten päälliköiden merkkipillit. Drake ja Vanloo olivat huomanneet toisensa … jälkimmäinen seisoi komentosillallaan, edellinen oli noussut varppeille mesaanitouvin ääreen … ja aivan kuin salaisesta sopimuksesta laivat ohjasivat toisiansa päin.
Scyllan miehistö heitti pois tuliaseet, tarttui keihäisiin ja valtauskirveisiin ja kerääntyi taajaan vasemmanpuolisen reelingin luo. Peräkannella Drake johti valtausta, kokan puolella Parker ja keskilaivalla Ligelius, joka oikeaan aikaan oli ilmestynyt paikalleen ja nyt, toisella kädellä pitäen kiinni suurvantista, toisella puristaen miekkaa, seisoi joukkonsa etunenässä valmiina heilauttamaan itsensä vastustajan kannelle.
Nyt heitettiin Algernon Sidneystä valtaushaat, laivain kyljet iskivät voimakkaasti yhteen, ja samassa hyökättiin molemmilta puolilta valtaamaan. Kun laivan laidalla oli hetken aikaa oteltu teräaseilla ja pistoleilla, murtuivat taistelevain linjat: kokanpuolella Algernon Sidneyn miehistö murtautui Scyllan kannelle ja syöksyi alas kiivaasti kuin vedenputous: keskilaivalla oli merirosvojen hyökkäys sitävastoin niin valtava, että kaikki esteet sen tieltä murtuivat. Ligelius oli joukkoineen tunkeutunut isolle luukulle asti, kun vähäinen parvi, jonka Vanloo oli varannut tueksi, riensi väistyvien toveriensa avuksi ja valtauskirveillänsä tuhoisasti iskien sai aikaan tällä kohden tappelussa uuden käänteen. Ligeliuksen ympärillä kaatuivat hänen parhaimmat ja rohkeimmat miehensä; häntä itseänsä kohtaan ojennettiin monta asetta, ja kun keulanpuolella johtajana ollut Sigurd, puhdistettuaan Scyllan etukannen, hyökkäsi hänen harvenevan laumansa kimppuun takaapäin ja teki sen tappion täydelliseksi, taisteli hän vielä huiman iloisena, yksin vihamiesten keskellä, täynnä haavoja, kunnes pistolinluoti kaatoi hänet kuoliaana kannelle.
Takakannella oli taistelu kääntynyt merirosvoille yhtä epäedulliseksi. Täällä taistelivat molemmat päälliköt toisiansa vastaan. Laivain iskiessä yhteen Drake oli suunnannut pistolin Vanloota kohti, mutta perämies Blackwell, joka oli hypännyt ylös varppeille, kohotti iskupiilunsa merirosvon pään yli. Drake, joka näki kirkasta asetta välkyteltävän päänsä kohdalla, tähtäsi epävarmasti, hänen luotinsa puhkaisi Vanloon hatun: Vanloo itse esti iskun, jonka Blackwell oli tähdännyt merirosvopäällikön päähän, ja vetäytyi muutaman askelen taaksepäin, antaakseen hänen vapaasti tulla Algernon Sidneyn kannelle: Drake ja muutamat harvat hänen miehistään syöksyivätkin vihollisen kannelle, mutta toiset torjuttiin takaisin kesken rynnäkön, ja Algernon Sidneyn miehet ahdistelivat näitä heidän omalla aluksellaan.
— Miehet, lausui Vanloo niille, jotka olivat pysähtyneet hänen ympärilleen, — älkää tunkeko päälle! Tämän minä otan omalle osalleni.
Nyt alkoi Algernon Sidneyn peräkannella kaksintaistelu päälliköiden kesken; kummankin miehet seisoivat alallaan, aseet valmiina, pitäen silmällä toisiansa.
Molemmat olivat pitkäkasvuisia, vahvoja miehiä, mutta näyttivät tällä hetkellä mahtavammilta kuin konsanaan. Vanloon katse oli levollinen, kirkas ja läpitunkeva, Draken terävä ja vihasta hehkuva. Tieto siitä, että hänen kohtalonsa nyt tulisi ratkaistuksi, teki hänen ryhtinsä kuumeisen jännittyneeksi, mutta antoi samalla sille juhlallisen leiman. Niin pian kuin he olivat tulleet vastatusten, Drake teki hyökkäyksen ja yritti pistää Vanloota rintaan. Vanloo väisti. Iskut, pistot ja väistöt seurasivat nyt huimaavan nopeasti toisiaan. Vanloo pysyi tyynenä. Henkeään pidättäen seurasivat ympärillä-olijat taistelua. Vanloo oli tähän asti pysynyt puolustuskannalla; nyt hän astui askelen taaksepäin tunkeilevan vastustajansa tieltä; tämän voimat näyttivät kaksintaistelussa lisääntyvän hetki hetkeltä. Vanloon miehet alkoivat pelätä päällikkönsä henkeä, ja he olisivat rynnänneet apuun, jollei hän keskellä kahakkaa toistamiseen olisi huutanut heille, käskien heidän pysyä alallaan. Tämä tyynesti lausuttu kehoitus osoitti, että hänen huomionsa ei ollut yksinomaan kääntynyt vastustajaan. Seuraavassa tuokiossa oli taistelun päätös varma: väistettyään uuden piston Vanloo teki itse hyökkäyksen ja haavoitti vastustajaansa oikeaan käsivarteen olkapään alapuolelle. Draken käsi vaipui, mutta hänen sormensa puristivat vielä suonenvedontapaisesti miekankahvaa. Vanloo laski miekkansa. Drake seisoi sekunnin liikkumattomana, astui sitten askelen taaksepäin ja vei vasemman kätensä vyölle vetääkseen pistolin. Eräs hänen miehistään ryntäsi esiin ja aikoi survaista laivapuukon voittajan kylkeen, mutta sai, ennenkuin ehti toteuttaa aikeensa, luodin päähänsä. Vanloo väänsi itse pistolin Draken kädestä ja tämä seisoi nyt aseettomana verivihollisensa edessä.
Draken silmät säihkyivät kiukkua ja vimmaa. Mutta hänen ryhtinsä, joka oli vaipunut kokoon ikäänkuin Kohtalon raskaan käden satuttamana, ojentui äkkiä, hän avasi yhteenpuristetut huulensa ja ärjäisi ylpeästi:
— Tapa minut, katala petturi!
— Ottakaa hänet kiinni, lausui Vanloo miehilleen, — ja viekää hänet kajuuttaani. Laskekaa aseenne, miehet, jatkoi hän merirosvoille, jotka päämiehensä surkeasta tappiosta lamaantuneina seisoivat siinä lähellä, kaikkialla ympärillään vihollisia, jotka olivat rientäneet tänne sieltä, missä tappelu jo oli päättynyt, ja jo alkaneet jaella iskuja, kun Vanloo ehkäisi verenvuodatuksen.
— Ei, ei, toverit, huusi Sullivan ravistellen itseään ja kohotti iskupiilunsa, — minä en antaudu koirana hirtettäväksi. Tässä on surmattava ja itse mentävä kuolemaan!
Vanha merirosvo, jolla oli jo useita verisiä haavoja, kokosi viimeiset voimansa ja syöksyi vihollisten kimppuun, mutta kaatui heti verissä päin ja rinta lävistettynä. Toiset laskivat aseensa ja antautuivat vangeiksi. Vanloo riensi nyt Algernon Sidneyn kannen yli ja siitä Scyllaan. Kaikkialla, missä merirosvot vielä taistelivat toivotonta taistelua, jotkut harvat lujasti päättäneinä kuolla ase kädessä, useimmat senvuoksi, ettei ollut aikaa heittää aseita, hän teki murhaamisesta lopun. Hurjimmat ja leppymättömimmät voittajista olivat hollantilaisen Itä-Intian laivan matruusit, jotka matkalla oli otettu Algernon Sidneyhin. Vain väkivallalla, pistoli kädessä, onnistui Vanloon saada heidän kostonhimoinen raivonsa hillityksi.
Vangeilta riisuttiin aseet ja tarkasti vartioiden heidät koottiin Scyllan etukannelle. Tappelu oli päättynyt, mutta voitto kalliisti ostettu. Algernon Sidneyn miehet oli Vanloo jokaisen itse valinnut, koetellut ja ystävällisellä kohtelullaan itseensä liittänyt. Kulkiessaan suruissaan hurmeisella kannella ja pitäessään huolta haavoitettujen, niin vihollisten kuin omiensa, hoidosta hän näki nyt monet noista tutuista kasvoista kuoleman kalventamina tai haavain kivuista vääntyneinä. Eräs hänen kuolevista miehistään näki hänet ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Vanloo piteli sitä, kunnes se kylmeni, käski sitten Sigurdin tehdä tappioluettelon ja riensi Algernon Sidneyn keskikannelle, jossa kaksi taitavaa kirurgia, lukuisia apureita ympärillään, toimitti kärsiville kaikkea mahdollista apua ja lievitystä.
Miehistö tervehti Vanloota hurraa-huudolla hänen näyttäytyessään keskikannella, jossa kaikesta siitä kurjuudesta huolimatta, jota verisen ottelun jälkeen moisella paikalla näkee, vallitsi iloinen mieliala, ja monta kokkapuhetta laskettiin toisen auttaessa toistaan haavain sitomisessa. Tiedusteltuaan heidän kaikkien tilaa hän poistui mennäkseen Scyllan sairashuoneeseen, jonne haavoittuneet merirosvot oli kannettu. Sinne mennessään hän pysähtyi erään kaatuneen merirosvon eteen. Se oli Feliks Ligeliuksen ruumis.
Hän tarkasteli noita kalpeita kasvoja, joista kuolema oli poistanut sen hurjuuden ja teeskennellyn raakuuden leiman, joka eläessä niitä oli rumentanut, ja tunsi piirteistä sen nuorukaisen, joka oli häntä puhutellut, kun hän ensikerran kävi Scyllassa.
Samalla lähestyivät miehet, jotka olivat kantta puhdistamassa, ja aikoivat nostaa ruumiin heittääkseen sen mereen.
— Ei, sanoi Vanloo, — antakaa sen olla.
— Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, — se on merirosvoja, ei meidän väkeä…
Vanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä mereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen hautaan.
Vanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti selittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen. Hän oli tarpeeksi maailmaa kokenut, eikä hänen sydämensä, ei liioin maailmankatsomuksensakaan sallinut hänen langettaa ehdotonta hylkäystuomiota jokaisesta, joka ei hänen tavallaan ollut suoriutunut voitokkaasti elämäntaistelusta. Puu heittelee miljoonia siemeniä, joita tuuli kuljettaa, mutta moniko niistä yhtyy sopivaan maaperään ja saa rauhassa nousta taimelle … ja toisaalta, moniko niistä saa häiriintymättä kehittyä syntyperäisten taipumustensa mukaan sopusuhtaisiin muotoihin? Kenties ei yksikään noista miljoonista. Samoin on laita niiden siementen, jotka ihmiskunnan elämänpuusta putoilevat.
Vanloo käski laivamiesten kääriä ruumiin parjevaatteeseen ja viedä siihen huoneeseen, mihin hänen oman miehistönsä kaatuneet oli korjattu. Sen jälkeen hän meni haavoittuneiden luo, joita Itä-Intian laivan kirurgi hoiteli. Pöydällä, jolle oli levitetty mattoja alukseksi, makasi Skytte, pää käärittynä; laivapoika seisoi vieressä ja pesi hänen kasvojaan etikalla ja vedellä. Vanloon astuessa hänen luokseen hän oli vast'ikään tullut tuntoihinsa.
— Pettävätkö silmäni, vai näenkö Aadolf Skytten täällä? sanoi Vanloo hämmästyneenä.
— Kohtalomme on siis ratkaistu, virkkoi Skytte nähtyään Vanloon. —
Olemme voitetut… Missä on Drake?
— Hän on minun vankini.
— Entä Feliks?
— En tunne häntä… Skytte, minua surettaa, että olen tavannut teidät täällä ja tällaisissa oloissa, mutta joka tapauksessa olen iloinen, että tapasin teidät.
— Sitä en epäile, vastasi Skytte vihaisesti ja kääntyi Vanloosta pois.
Tämä, joka tiesi Skytten tuona tapausrikkaana yönä paenneen vankeudesta, arvasi heti, kuinka hän oli Scyllaan osunut.
— Kuinka hyvä, ajatteli hän, — nuorukaiselle itselleen ja niille, jotka häntä rakastavat, ettei merirosvo päässyt pujahtamaan aavalle merelle!… Sigurd, sanoi hän tälle, joka samassa läheni kuolleiden ja haavoittuneiden luettelo kädessään, — sinun on luovutettava kajuuttasi tälle haavoittuneelle nuorukaiselle…
— Niinkuin tahdotte, kapteeni… Te tunnette hänet siis?
— Tunnen … ja pidät huolta, että hänet mukavasti majoitetaan.
— Se tapahtuu, kapteeni… Tappioluettelomme on surkea. Monta ystävää on meiltä kaatunut…
— Tappiomme on korvaamaton, sanoi Vanloo lukien läpi luettelon ja vitkaan siirtyen nimestä toiseen.
Hän meni taas kannelle. Kannet olivat puhtaat, veri pois pesty ja pahimmat vammat rungossa ja taklauksessa toistaiseksi korjatut. Vangit jaettiin tasan molempiin laivoihin, ja Sigurd velvoitettiin jäämään Scyllaan mukanaan osa Algernon Sidneyn miehistöä, jonka jälkeen valtaushaat irroitettiin, purjeet laitettiin kuntoon ja suunta pantiin pohjoista kohti.
Vasta sitten Vanloo lähti kajuuttaansa, missä hänen vankinsa odotti häntä. Toinen käsi siteessä ja tavallista kalpeampana Drake istui sohvalla kajuutassa. Vanloon astuessa sisään hän nosti päänsä, iski silmänsä terävästi häneen ja virkkoi:
— Odotin tuskin teidän tulevan… Arvelin melkein, että häpeäisitte astua silmieni eteen, mutta siinä petyin. No, sen parempi. Antakaa nyt kuulla, mitä teillä on sanottavaa!… Mutta sitä ennen yksi kysymys: mihin aiotte viedä minut?
— Minä palaan Tukholmaan antaakseni teidät lain käsiin, vastasi
Vanloo.
— Hyvä, sitä odotinkin, enkä muuta aio enää kysyä. Minä olen nyt pelkkänä korvana ja olen vakuutettu siitä, että päästätte minut kuulemasta mahtipontisia korskasanoja. Te olette samaa ainesta kuin minä: olemme vain valetut erilaisiin kaavoihin. Te kuljette päämääräänne viekkauden, teeskentelyn, petoksen aseilla, minä julkisen voiman varuksilla… Oho, Vanloo! katseenne ei muserra minua, ivanne ei saa vertani kuohuksiin. Minä olen sortunut kohtaloni alle, ja te olette vain sen kurja välikappale. Menettelynne vaikuttimia minä en tunne, enkä nyttemmin huoli enää ruveta niitä tutkimaan.
— Tarpeetonta teidän on niitä tutkiakaan, vastasi Vanloo, — sillä ne syyt, jotka saattaisivat minut tai kenen hyvänsä nousemaan teidän kaltaistanne henkilöä vastaan, ovat ihan päivänselvät. Te olette julistanut yhteiskunnalle sodan ja olette jokaisen vihollinen. Älkää sentähden ihmetelkö sitä.
— Ei, ei, en ihmettelekään… Minä ajattelen tällä kertaa vain niitä hetkiä, jolloin vieraana majailitte minun talossani.
— Minun ajatukseni, vastasi Vanloo, — yhtyvät siinä kohden teidän ajatuksiinne. Olen valmis antamaan teille selitystä…
— Todellakin? puhkesi Drake sanomaan. — Te alennatte liian paljon itseänne. Pankaa edes rahtunen ivaa sanoihinne, mynher, niin ne erinomaisesti vilvoittavat sydäntäni. Minä omasta puolestani olen yhtä vähän ylpeä kuin te ja pyydän saada tilkkasen viiniä: minä tunnen janoa, joka tavallisesti seuraa haavakuumetta.
Vanloo kutsui erään miehistään ja käski tämän täyttää Draken pikarin.
Miehen poistuttua hän jatkoi:
— Meidän tiemme yhtyivät jo nuoruudessa, Kustaa Drake…
— Olette jo viitannut siihen suuntaan, mutta minä en tunne teitä.
— Isäni oli maamies, talollinen, joka asui appenne hovin läheisyydessä…
— Haa! huudahti Drake, — te … tekö Inkerin poika, talonpoika, jota minä ruoskitutin.
Heleä puna leimahti Vanloon poskipäille. Hän kohosi istualtaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Mutta hän hillitsi nopeasti povessaan kuohuvan tunteen ja jatkoi entiseen levolliseen tapaansa:
— Minä se olen.
— Tosiaankin, virkkoi Drake, — se selittää paljon … se selittää kaiken. En ensinkään ihmettele, että olen saanut teistä verivihollisen. Luonto teki teidät aatelismieheksi, mutta sattumuksen tahdosta synnyitte talonpojan majassa. Jos sattumus olisi samaten leikitellyt minun kanssani ja antanut ylimielisen nuorukaisen sitoa minut pieksinpenkkiin ja kohdella minua orjana, niin minä olisin ahdistanut häntä väellä ja viekkaudella, puukolla ja paulalla, kunnes hän olisi kaatunut kostoni uhrina. Mynher, sattumus on sovittanut sen, minkä se teitä vastaan on rikkonut. Te olette nyt onnenne kukkuloilla ja olette saanut loistavan koston: olette syössyt vihamiehenne mahtavuuden harjalta ja viette nyt hänet kuolemaan yhteiskunnan hylkyjen joukkoon. Paha vain, että ette kykene musertamaan hänen sieluansa ja taivuttamaan häntä jalkojenne juureen. Mutta, jatkoi hän, tiedättekö mitään äitinne ja sisarenne kohtaloista? Oletteko kunnioittanut näitä sukulaisianne ylhäisellä huomiollanne. Muussa tapauksessa…
— He ovat minun hoidossani, keskeytti hänet Vanloo. — Niinpä niin, Drake, solvaus, minkä minulle annoitte, kirveli kauan mieltäni, mutta aika paransi tämän haavan, ja minä saatoin tyynesti ajatella sitä, kostonhalun jäytämättä sydäntäni: ajattelin luulevaista, kiivasta mielenlaatuanne, laiminlyötyä kasvatustanne, yhteiskunnallista asemaanne kaikkine vaatimuksineen ja ennakkoluuloineen, vallattomuutta, jonka täytyy johtua lainkäytön löyhyydestä, se kun ei pysty suojaamaan alempaa kansalaista ylemmän raakuudelta, ja iäkkäämpien vertaistenne esimerkkiä, heidän, joiden joka päivä näitte rankaisematta harjoittavan vääryyttä ja väkivaltaa. Kaikkea tätä punnitsemalla koetin lieventää tuomiotani teistä ja oman rauhani vuoksi haihduttaa vastenmielisen muistonne jyrkimmät piirteet. Se onnistuikin, ja ennen pitkää vei kohtaloni minut niin moniin vaiheisiin, sallimus osoitti minulle niin yltäkylläistä hyvyyttä, että aikoja sitten olisin lakannut teitä ajattelemasta, ellei muistonne yhteyteen olisi liittynyt se neitonen, jota minä rakastin … hän, joka oli teidän onneton vaimonne. Mutta sitten kantautui nimenne taas kuuluviini ja vieläpä sellaisissa oloissa, että huomioni väkisinkin siihen kiintyi. Minä olen hollantilaisen kaupparuhtinaan perillinen ja kannan hänen nimeään: minulla on ollut ja on useita laivoja merellä. Yksi niistä joutui erään merirosvon käsiin. Anastetun laivan perämies oli ruotsalainen, isänne kartanon lähiseudulla syntynyt. Hän tunsi teidät, kertoi laivaväellenne, kuka heidän johtajansa oikein oli, ja pääsi, oltuaan kolme päivää vangittuna, karkuun. Hän kertoi minulle sen havainnon, että Kustaa Drake oli sama mies kuin merirosvo Becker, jonka päästä Hollannin hallitus ja molemmat hollantilais-intialaiset kauppaseurat olivat luvanneet suuria palkintoja…
— Sallikaa minun, lausui Drake, — keskeyttää kertomuksenne eräällä tiedonannolla, jota ei pidä unohtaa tutkinnassa. Tiedättekö, mitä seurauksia oli perämiehenne kielimisestä miehistölleni? Ellette tiedä, niin ottakaa merenpohja Sjövikin sataman ulkopuolella tutkittavaksi!
— Mitä tarkoitatte?
— Minä upotin kuunarin miehistöineen päivineen. Se olkoon sanottu, jotta lempeä mielenne täyttyisi kauhulla!
— Yhtä vähän kuin ilkitekonne hämmästyttää minua julkea tunnustuksenne. Minä tunnen ja tiedän, että te olisitte altis tekemään vaikka mitä.
— Niin, sanoi Drake pää pystyssä. — Minä en ole koskaan empinyt, en koskaan pitänyt mitään päämäärää saavuttamattomana, olen rakastanut valitsemaani uraa sen voiman vuoksi, jota se kysyy, niitten vaarojen vuoksi, joita se tuo mukanaan.
Vanloo loi häneen säälivän silmäyksen. Drake ymmärsi sen ja lisäsi:
— Se on sellaista, jota te ette käsitä.
— Te erehdytte, vastasi Vanloo, — minä näen syvemmälle sieluunne kuin te itse voittekaan nähdä. Pysyäksenne rohkeana minun edessäni ja oman itsenne edessä viehätytte liiaksi katselemaan omaa luuloteltua suuruuttanne. Velvollisuuteni on poistaa tämä hairahduksenne. Te ette voi kerskua jaloudellanne. Mielenjalous on ainoastaan sisällisellä taistelulla saavutettavissa. Hyvää palvelevat henkiset ominaisuutenne ovat jo kauan olleet turruksissa: paha on taistelutta päässyt voitolle, te olette ollut sen orja, sokeasti seurannut itsekkäitä viettejänne, ja järkeänne ja tahdonvoimaanne olette käyttänyt ainoastaan silloin, kun olette horjunut kahden pahan päätöksen välillä. Teillä on rohkeutta, mutta se on sitä eläimellistä rohkeutta, jota luonto on istuttanut kaikkiin olentoihin, että ne voisivat käyttää sitä itsepuolustukseen; taskuvarkaalla, joka nenäliinan tähden panee vapautensa vaaralle alttiiksi, on sitä yhtä suuressa määrässä kuin teillä.
— Tarkoituksenne on nöyryyttää minua, mutta mitä onneton kohtaloni ei saanut aikaan, sitä eivät teidän viisastelunnekaan pysty tekemään.
— Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin antaa teille selitykseni ja sitten poistua… Sentähden jatkan. Velvollisuuteni vaati minua maani hallitukselle ja hollantilais-intialaiselle kauppaseuralle, jonka johtajana olin, antamaan tietoa tehdystä havainnosta. Sitä ennen tahdoin kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut. Minä varustin kuntoon sen laivan, jonka kanssa nyt olette tehnyt tuttavuutta, ja onnistuin pitemmän aikaa risteiltyäni pääsemään jäljillenne, mutta luonnonvoimat auttoivat teitä, ja te pääsitte pakoon. Senjälkeen hankin teistä tietoja Ruotsista käsin; ne olivat yleensä teille edullisia, mutta niissä esiintyi kuitenkin eräs asianhaara, joka vahvisti epäluulojani; se nimittäin, että te varhain joka kevät lähditte ulkomaanmatkoille, joilta vasta talven tullen palasitte kotiin. Asia oli arkaluontoinen. Ehdotin hallitukselleni, ettei vaatimusta teidän luovuttamisestanne tehtäisi Ruotsin hallitukselle, ennenkuin pyynnön perustukseksi voitaisiin esiintuoda kumoamattomia tosiseikkoja, ja kun minä ilmoitin aikovani lähteä synnyinmaassani käymään, jätettiin paitsi tähdellisiä poliittisia toimenpiteitä myös tämä asia minun huostaani. Siinä tapauksessa, että syyllisyytenne saataisiin pätevästi toteennäytetyksi, annettiin minulle valta Hollannin hallituksen nimessä vaatia teidän luovuttamistanne. — Minä matkustin tänne. Kohta sain todistuksia syyllisyydestänne; ne olivat tosin riittämättömiä kanteen perusteeksi teidän asemassanne olevaa miestä vastaan, mutta kyllin selviä poistamaan minusta viimeisenkin epäilyksen siitä, että te ja merirosvo Becker olitte sama mies; rikostoverinne Ruys joutui minun käsiini. Mutta kuitenkin, kun ajattelin vaimoanne ja lastanne, oli aikomukseni lähestyä teitä varoittaakseni, vieläpä pelastaaksenikin, jos elämässänne olisin voinut huomata yhdenkään ainoan kunnioitettavan puolen tai luonteessanne keksiä yhdenkään ainoan, jos kuinkakin pienen kohdan, piirteen, jonka nojalla olisi voinut toivoa parannusta. Mutta lähestyminen oli vaikeata, sillä te olitte umpimielinen, luoksepääsemätön ihminen, ongelma ympäristöllenne, enkä minä ollenkaan olisi onnistunut tehtävässäni, ellei teissä olisi ollut vallalla kiihko, joka pakotti teidät lähestymään minua…
Drake, joka oli kuunnellut häntä katkera hymy huulillaan, keskeytti:
— Te tarkoitatte mieltymystäni alkemiaan. Vanloo, minulla on vielä kysymys teille. Tahdotteko vastata siihen?
— Tahdon, minä olen pannut tämän keskustelun alulle, koska käsitän velvollisuudeksi itseäni sekä teitä kohtaan antaa teille tiedon teoistani ja niiden vaikuttimista.
— Teillä on siis mielestänne velvollisuuksia minua, voitettua vihollista, halveksittua pahantekijää kohtaan, jonka äsken rinnastitte taskuvarkaaseen.
— Niin.
— Teidän läpeensä mietitty ivanne vaikuttaisi todellakin syvästi ja purevasti, jos edessänne olisi toinen mies kuin Kustaa Drake… Kysyn vain sitä, jatkoi Drake äänellä, jonka hän koetti tehdä levolliseksi ja välinpitämättömäksi: — oletteko alkemistisissa tutkimuksissamme pettänyt minua?
— En.
— Rabbi Chisdai ben Israelin tinktuuri sisältää siis sen suuren salaisuuden?
— Rabbiini uskoi niin. Itse en tiedä enempää kuin te, ja se on, että siitä tinktuurista saadaan kultaa. — Minä olen tehnyt tehtäväni, jatkoi Vanloo, — ja niin vastenmieliseltä kuin se minusta tuntuikin, sain sentään uskallusta ryhtyä asiaan käsiksi, tultuani perinjuurin tuntemaan teidät. Inhoni teitä kohtaan kiihtyi vihaksi, kun onnettoman Agneksen kasvoissa näin kuvastuvan jälkiä siitä julmasta rääkkäyksestä, jota hän vuosien kuluessa teidän puoleltanne oli saanut kärsiä. Minä pelastin hänet pyövelinsä käsistä ja siitä häpeästä, joka ennen pitkää tahraa tämän pyövelin nimeä…
— Tekö? lausui Drake. — Totta tosiaan, täällä saatetaan monta salaisuutta päivänvaloon. No niin, minä aavistan toimintanne syyt.
— Agneksen tähden aioin antaa teidän kuolla maankavaltajan kuoleman ja säästää teidät merirosvon kuolemasta, mutta kostava Kaitselmus ei myöntänyt kohtalollenne tätä lievitystä; loppunne on oleva yhtä häpeällinen kuin elämännekin on ollut… — Olen nyt sanonut teille sanottavani, lisäsi Vanloo. — Kohtalonne on tietty. Älkööt mitkään maallisen pelastuksen toiveet kääntäkö ajatuksianne pois siitä päämaalista, johon ne näin elämänne loppuvaiheella olisi suunnattava.
Tämän sanottuaan Vanloo lähti vankinsa luota.
Illan suussa laskivat Algernon Sidney ja Scylla lähelle erästä saarta, jossa kallioiden välissä levisi vihanta nurmikenttä tuoreitten raitojen reunustamana. Tähän kaivettiin rinnatusten kaksi hautaa, toinen isompi, toinen pienempi. Edellisessä saivat viimeisen leposijansa ne uhrit, jotka taistelu Algernon Sidneyn miehistön joukosta oli temmannut; jälkimmäiseen haudattiin Feliks Ligelius. Vanloo toimitti itse hautauksen ja lausui muutamia sydämellisiä kaipauksen sanoja kaatuneitten miestensä muistoksi. Sen jälkeen nostettiin ankkurit, ammuttiin lähtölaukaukset kaikilla laivain kanuunoilla ja jatkettiin matkaa Tukholmaan.
XIX.
Loppu.
On sen päivän jälkeinen aamu, jolloin Algernon Sidney hyvällä menestyksellä luovailtuaan saapui Tukholmaan.
Pahimmin haavoittuneet on viety laivasta ja sijoitettu Vanloon taloon
Norrmalmintorin varrelle, niiden joukossa myös Aadolf Skytte.
Hänen tilansa on koko yön ollut arveluttava, ja kuumehoureet ovat häntä vaivanneet. Unikuvia on kirjavana sekasotkuna liidellyt hänen vuoteensa äärellä, härnäillen häntä niiden hahmojen muodossa, jotka hereillä ollessa eniten liikkuvat hänen ajatuksissaan.
Hän on vielä kerran Marian kanssa rinnan kahlaillut myrskyn, pimeän ja korkeiksi kasaantuneiden kinosten halki ja taas pysähtynyt tutun pelastavan kynnyksen luo. Mutta kun hän oli sen yli astunut, niin Maria oli muuttunut Elliksi, eikä hän ollutkaan Inkerin mökissä, vaan kappelin sakastissa: pyövelin kamala naama irvisteli häntä vastaan, uhreja kidutettiin, valitushuutoja kaikui autiossa holvissa, veri valui pitkin sen lattiaa, Inkeri makasi ruhjottuna hänen jalkojensa juuressa, ja resuisen papinkauhtanan verhoama luuranko heilutteli palavaa kekälettä hänen päänsä kohdalla. Hän rientää ulos kantaen Elliä sylissään … ja huomaa olevansa mestauspaikalla aavemaisen vartijapiirin keskellä. Tuhat verenhimoista silmää häneen tuijottaa: roviot leimuavat, tyttö kiskotaan hänen käsistään ja viedään mestauspölkylle, pyövelin kirves kohoaa hänen päänsä päälle. Aadolf kiljaisee kauhusta, herää hetkeksi ja huomaa sekavasti, että hän on nähnyt unta, ja näkee vuoteensa vieressä haamuja, joiden piirteitä hän ei voi erottaa. Mutta nämä kaikkoavat taas eksyttävien unikuvien tieltä. Hän taistelee vielä kerran kaikki merellä kestämänsä taistelut, elää uudelleen vankeusaikansa pitkät päivät … kunnes hän vihdoin herää, karkaa pystyyn ja katselee hämmästynein silmin ympärilleen.
Hän ei ole kolkossa vankilassa, vaan mukavasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunauudinten läpi herttainen päivä paistaa. Hänen päänaluksensa kohdalla seisoo hänen ystävänsä Eerikki pitäen häntä kädestä.
— Sinä olet nukkunut rauhattomasti, sanoi tämä ja hymyili lempeästi ystävälleen.
— Oi, sinäkö se olet, Eerikki?… Minä olen nähnyt kauheita unia … ja tiedän tuskin vieläkään, olenko hereillä. Sano, missä minä olen? Mitä on tapahtunut?
— Sinä olet hyvissä käsissä … ihmisten parissa, jotka toivovat onneasi.
— Minun onneani! toisti Aadolf surunvoittoisesti ja pudisti päätään. Ja silmäillen hartaasti nuorta pappismiestä hän lisäsi: — Kuule, mitä minä kasvoistasi näen, sääliäkö vai iloa? Sinä et ole kaltaisesi … sinä hymyilet, ja kuitenkin on kyyneliä silmissäsi. On varmaan tulossa jotakin, joka tärisyttää koko olentoasi. Minä muistelen nyt, mitä on tapahtunut: meidät voitettiin merellä, minä haavoituin taistelun alussa, minut vietiin maihin ja … ei, muistini on sekaisin, mutta kesken uniani on minulla ollut hämärä tietoisuus siitä, että olen oikeuden käsissä. Sano, odottaako viimeinen hetkeni minua kohta … vai miksi katselet minua niin kummallisesti?
— Sanoinhan jo, että olet ihmisten parissa, jotka rakastavat sinua.
Vai näyttääkö tämä huone mielestäsi vankilalta?
— Ei, sanoi Aadolf ja katsahti vielä kerran ympärilleen.
Samassa aukeni ovi, ja Vanloo astui sisään.
— Tuossa on ystäväsi ja suojelijasi, lausui Eerikki.
— Hän! jupisi Aadolf, ja hänen kasvonsa synkkenivät, mutta ainoastaan tuokion ajaksi, sillä Vanloon kasvoissa ja levollisessa katseessa ilmeni niin paljon sydämellisyyttä ja hänen olennossaan niin suurta ja ehdotonta ylevyyttä, että Aadolfista tuntui, kuin kaikki soimaukset tässä olisivat olleet kerrassaan epäoikeutettuja.
— Niinpä kävi kuin tohtori sanoi, lausui Vanloo, — että te vielä heräisitte; hän vakuutti teidän olevan siksi voimissanne, että voitte kestää lyhyen keskustelun. Luonnollisesti haluatte tietää, mitä on tapahtunut. Eikä se teihin voi vaikuttaa muuta kuin hyvää, että niin pian kuin mahdollista pääsette epätietoisuudestanne. Te olette minun talossani, Hollannin lipun turvissa, kuollut kaikilta muilta paitsi tämän talon asukkailta … ja heti kun tulette entisiin voimiinne, matkustatte minun ja muutamien muiden teille rakkaiden henkilöiden seurassa pois tästä maasta ja seuraatte minua toiseen ympäristöön, missä teitä varten on avoinna kunniakas työala, — ala, joka soveltuu teidän luonteellenne… Tämä olkoon sanottu aluksi. Ennenkuin jatkamme, on teidän vahvistettava itseänne jollakin virvokkeella…
— Ei, sanoi Aadolf, — minä en kaipaa virvoketta … minulla on paljon kysyttävää teiltä.
— Kysymyksiinne vastataan sitten kyllä mielenne mukaan, sanoi Vanloo ja soitti kamaripalvelijaa. Tämä toi pyydettyjä virvokkeita, ja Aadolf sai malttamattomuutensa hillityksi ja vahvisti taudin heikontamia voimiaan.
Paluumatkalla Tukholmaan oli Vanloo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin salatakseen Drakelta tämän seuralaisten kohtalon. Drake oli nähnyt Aadolfin taistelun alussa suistuvan kannelle, mutta ei tiennyt, oliko hän kuollut vai haavoittunut. Keskustelun jälkeen, josta edellä olemme puhuneet, Vanloo ja Drake eivät olleet sanaakaan toisillensa lausuneet: jälkimmäinen pysyi mykkänä ja umpimielisenä ja oli nähtävästi niin vaipunut omiin synkkiin mietteisiinsä, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta onnettomuustovereitten kohtalolle. Vasta kun laiva taas saapui Tukholman saaristoon, oli Drake välinpitämättömästi kysäissyt Sigurdilta, joka kapteenin käskystä pysytteli Draken läheisyydessä, miten Aadolf Skytten laita oli. Sigurd vastasi, ettei hän tiennyt puheenaolevasta miehestä mitään, mutta että kaatuneitten joukossa kyllä oli ollut erään nuorukaisen ruumis, joka näytti liian säädylliseltä merirosvoksi, ja että sama ruumis mynher Vanloon käskystä, sensijaan että olisi heitetty mereen, haudattiin Algernon Sidneyn kaatuneitten miesten viereen. Drake ei sen enempää kysellyt: hän piti varmana, että nuorukainen oli Skytte.
Ennenkuin laivat purjehtivat Vermdön sivu, oli Vanloo käskenyt laskea ankkurit ja siirtää kaikki vangit, Drakea lukuunottamatta, Scyllaan tarpeellisen vartion silmälläpidettäväksi. Scylla jäi ankkuripaikalleen, ja Algernon Sidney laski yksin Tukholman satamaan.
Näiden toimenpiteiden johdosta ei vielä tiedetty, että Aadolf Skytte oli tavattu merirosvolaivassa, saatikka että hän haavoittuneena makasi Vanloon talossa. Sitäpaitsi tämä oli tehnyt sen päätöksen, ettei hän jättäisi millään ehdolla Ruotsin viranomaisille ketään muita vangeista kuin Draken. Merirosvot olivat ryöstäneet hollantilaista omaisuutta, olivat suurimmaksi osaksi vieraiden maiden alamaisia ja olivat joutuneet Hollannin kruununlipulla purjehtivan laivan vangeiksi: Ruotsin viranomaisilla ei ollut minkäänlaista valtaa esittää heihin nähden vaatimuksia. Vanloon aikomus oli armahtaa heitä, tehdä heille mahdolliseksi aloittaa uutta elämänuraa ja mikäli mahdollista pelastaa heidät kunnialliselle tulevaisuudelle.
Me palaamme Aadolfiin. Keskustelussa, joka sukeusi hänen ja Vanloon välille, selitettiin molemmin puolin kaikki, mikä koski Drakea ja Aadolfin oleskelua Scyllassa.
— Te esiinnytte nyt minulle aivan toisessa valossa, sanoi Aadolf, — mutta mitä te minusta ajattelette … mitä minun on ajateltava itsestäni? Tämä keskustelu tuottaa minulle vain pelkoa eikä lohdutusta. Näettehän, että kohtalo on vetänyt minua yhä syvemmälle ja syvemmälle … minä en sille mitään voi: parhaimmistakin aikeistani koituu vain tekoja, jotka ihmisten välttämättömästi täytyy leimata rikoksiksi.
— Se tuomioistuin, vastasi Vanloo, — joka tässä jakaa oikeutta, on siitä onnellinen, ettei sen tarvitse muuta kuin katsoa itsesyyttäjän sieluntilaan ja vaikuttimiin punnitakseen hänen tekojensa laatua. Siltä kannalta katsoen te olette syytön. Ja minun kaikkein vähimmin sopii langettaa teistä kuolemantuomio, sillä minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ja onnettomuutenne alkujuuri on lähtenyt jalosta myötätunnostanne kahta avutonta, yhteiskunnan ennakkoluulojen julmasti sortamaa olentoa kohtaan, jotka ovat minulle rakkaammat kuin mikään muu maan päällä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Aadolf iloisesti hämmästyen.
Eerikki puristi hänen kättään ja katseli häntä riemusta loistavin silmin.
— Selitän sen heti, sanoi Vanloo ja lähti huoneesta.
— Minä en käsitä häntä, sanoi Aadolf levottomana Eerikille, — mutta minut on vallannut aavistus…
— Joka ei petäkään… Ei! Mutta ole huoleti … malta mielesi! Sinua kohtaa odottamaton ilo.
Ovi aukeni taasen. Vanloo astui sisään taluttaen kahta naista.
— Äitini ja sisareni, sanoi hän.
Aadolf oli hetkisen hämmästyksestä mykkä: hän ei ollut uskoa silmiänsä. Mutta Elli riensi poistamaan hänen epäilyksensä. Hän juoksi riemuhuudoin Aadolfin luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:
— Ettekö tunne enää minua, hyvä Aadolf? Minähän tässä olen … Elli! Ja tässä on äitini … ja hän, Aarno, on veljeni. Nyt emme enää eroa, vaan olemme aina yhdessä.
Lukijan on epäilemättä helpompi mielessään kuvitella kuin tekijän kertoa, mitä sitten seurasi. Kun Vanloo sekä hänen äitinsä ja sisarensa vihdoin vetäytyivät pois ja Aadolf rauhassa saattoi pitää ajatuksensa koossa ja tarkastella sitä yhteyttä, joka surujen ja vaarojen koetteleman menneisyyden, riemuisan nykyisyyden ja valoisia toiveita herättävän tulevaisuuden välillä vallitsi, heittäytyi hän Eerikin syliin ja huudahti: — Kuinka ihmeelliset ovat Jumalan tiet!
* * * * *
Kolme viikkoa tämän kohtauksen jälkeen keinui Algernon Sidney, vastustajansa Scyllan rauhallisesti saattamana, Kattegatin ulapalla. Laskeva aurinko loi purppuraloistettaan meren selälle. Kevyt tuuli pullisteli purjeita.
Algernon Sidneyn peräkannella oli pieni ryhmä, joka ääneti silmäili etäisyyteen häipyvää Ruotsin rannikkoa, kunnes viimeinenkin häive siitä peittyi näköpiirin taa. Silloin kohosi heidän rinnoistaan yhteinen huokaus, ja he ojensivat kätensä itään, isänmaan kaukaista rantaa kohti.
Mutta Algernon Sidneyn miehistö hurrasi, heilutteli hattujaan ja nosti kapteeninsa käskystä Ruotsin lipun Hollannin lipun viereen.
Tuossa pienessä ryhmässä olivat Vanloo, Agnes-rouva, Inkeri, Elli ja
Aadolf Skytte.
Vanloo oli noutanut Agnes-rouvan hänen turvapaikastaan Seelannista.
Huhuja niistä tapauksista, jotka olivat sattuneet hänen lähdettyään surullisesta kodistaan, ei ollut kantautunut hänen korviinsa, ja Vanloo oli päättänyt, ettei hänen pitänyt saada niitä tietää, ennenkuin uusi onni oli ehtinyt versoa Agnekselle hänen veljellisen rakkautensa vaalimana.
Surulliset muistot eivät voi katkaista siteitä isänmaan ja sen rannoilta pakosta poistuvien lasten väliltä … sitä ne eivät voi, vaikka niihin yhtyisi toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta vieraassa maassa. Sen tunsivat he kaikki, jotka nyt olivat kerääntyneet Vanloon ympärille; mutta he rakastivat toisiaan ja se oli heille lohdutuksena, ja eron haikeus tuntui vain vienoisena suruna herttaisesti sulautuvan heidän onnellisuutensa tunnelmaan.
* * * * *
Huhu että Drake oli otettu kiinni merirosvona ja jätetty Ruotsin viranomaisten rangaistavaksi levisi tulen nopeudella halki pääkaupungin. Vanloo oli leskikuningattarelle sekä kreivi Brahelle ja kreivi De la Gardielle näyttänyt sen kirjoituksen, jossa Hollannin hallitus pyysi Draken luovuttamista, ja jättänyt heidän päätettäväkseen, halusivatko he luovuttaa hänet vai sovelluttaa häneen oman maansa lakeja. Suostuttiin jälkimmäiseen ehtoon, se kun oli vähemmin häpeällinen, silla Drake oli vanhaa ruotsalaista aatelissukua, ja sitäpaitsi hän oli sukulaisuussuhteissa useiden arvokkaiden perheiden kanssa ja tuntui kuin häpeä, jonka hän oli saattanut nimelleen, myös jossakin määrin olisi langennut koko aateliston niskoille. Senvuoksi päätettiin pikaisella tutkimuksella ja tuomiolla tehdä loppu häväistyksestä ja saattaa pahat kielet niin pian kuin suinkin vaikenemaan.
Kukaan ei ollut innokkaampi puolustamaan pikaista menettelyä kuin valtaneuvos Skytte. Tosin hänen ei tarvinnut suuresti pelätä valtiollisen asemansa puolesta, vaikka tutkimus, niinkuin hän arveli, ulotettaisiin myös Draken valtiopetoksellisiin hankkeisiin valtakunnan neuvostoa vastaan ja vaikka vangittu viime hetkessä ilmaisisi salaliittosuunnitelman ja rikostoverinsa, sillä Draken väitteisiin ei asiain tällä kannalla ollen voitaisi suurta huomiota panna, ja kaikki, mikä olisi voinut todistaa syytöksen päteväksi, oli raivattu pois. Mutta suureksi mielihyväkseen Pentti-herra huomasi useimpien olevan sitä mieltä, että vain merirosvous tulisi ottaa tutkinnan alaiseksi ja jättää asian valtiollinen puoli syrjään, osaksi sen tähden, että tutkimus saataisiin supistetuksi, ja myöskin, ettei vedettäisi julkisuuteen ja yleiseksi puheenaiheeksi asiaa, joka jo kerran oli päätetty verhota salaperäisyyden huntuun.
Pentti-herra ei kuitenkaan pitänyt tarpeettomana asettua salaisesti vangin kanssa yhteyteen ja uskotella tälle, että hänen mahtavat ystävänsä, luottaen varmasti hänen vaitioloonsa, tekisivät kaiken voitavansa hänen pelastamisekseen. Kun Pentti-herra toiselta puolen koki tällä keinoin tukkia Drakelta suun, vaati hän, kuten mainittiin, toiselta puolen rikoksentekijän kohtalon pikaista ratkaisemista.
Itse asiassa tutkintaa ei tarvinnutkaan pitkälle venyttää. Asia oli selvä, eikä Drake verukkeilla koettanut tuomiota välttää. Hän tunnusti suoraan, että hän monena kesänä oli harjoittanut merirosvousta, kuin myös, että hän parast'aikaa oli ollut samanlaisella matkalla ja oli juuri ryöstänyt hollantilaisen kauppalaivan putipuhtaaksi, kun Vanloo hänet saavutti ja voitti. Sanalla sanoen: hän tunnusti kaikki pääkohdissa, mutta kieltäytyi vastaamasta kaikkiin sivuasioita koskeviin kysymyksiin, väittäen moisia kysymyksiä tarpeettomiksi. Luultiin, että hän kehoittamattakin jollakin tavoin tahtoisi selittää vallankaappausyritystä, mutta siihenkin nähden hän pysyi aivan vaiti. Hänen käytöksensä oli koko tutkinnan ajan levollinen, äänensä kylmä, joskus ivallinen. Hän oli selvittänyt välinsä kohtalonsa kanssa; toive, jolla Pentti-herra tahtoi pettää häntä, ei ottanut juurtuakseen hänen sieluunsa. Enemmän ylpeydestä kuin kunniantunnosta ei Drake sanallakaan kosketellut yhteyttänsä muitten salaliittolaisten kanssa.
Ennenkuin hän Sigurdin puheesta oli tullut siihen harhaluuloon, että Aadolf Skytte oli kaatunut, oli hän tämän osallisuuden nojassa vähin vielä toivonut, että Skytte-suvun sekä sen heimolaisten ja ystävien vaikutuksen kautta voisi hänelle koitua pelastus. Mutta kun tämäkin toivo oli rauennut, ei hän tutkinnankaan aikana päästänyt Aadolf Skytten nimeä huuliltaan.
Kuolemantuomio julistettiin, ja se määräsi hänet ammuttavaksi. Drake vastaanotti tuomion aivan välinpitämättömänä. Pappi, joka lähetettiin valmistamaan vankia kuolemaan, sai palata tyhjin toimin.
Varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kuolemantuomio langetettiin, ja Vanloon vielä ollessa pääkaupungissa, vietiin Drake linnanpihalle rangaistusta kärsimään. Plutoona muskettisotureita oli sijoitettu vankien aitauksen sisään, linnanportit oli lukittu ja vain muutamia harvoja todistajia oli saapuvilla. Drake astui tyynesti määrätylle paikalleen vähäisen matkan päähän miehistä, riisui takkinsa, paljasti rintansa ja vastaanotti tyynesti surmanluodit.
* * * * *
Ennenkuin lopetamme tämän kertomuksen, lienee syytä muutamalla sanalla tehdä selkoa kertomuksen muiden päähenkilöiden elämänvaiheista.
Kunnia sille kelle kunnia kuuluu! Alamme siis valtaneuvos Pentistä. Hänen tutkimuksensa stoalaisen filosofian alalla eivät ainakaan käytännöllisesti katsoen tuottaneet minkäänmoisia hedelmiä. Hänen rauhaton henkensä johti hänet uusiin salahankkeisiin, herttua Aadolf Juhana keskipisteenä, ja niiden lopullisena seurauksena oli, että hänet erotettiin valtaneuvostosta. Hän hylkäsi silloin kiittämättömän isänmaansa ja samoili ympäri Eurooppaa. Hänen myöhemmät elämänvaiheensa olivat hyvin kirjavat. Hän esiintyi jonkin aikaa Pariisissa ja ilmoitti Ludvig XIV:lle ja ministeri Colbertille, että hänellä oli tiedossaan suuria valtiosalaisuuksia, jotka hän tarjoutui ilmaisemaan, toivoen nähtävästi siitä kultakolikoita korvaukseksi, sillä hänellä sattui olemaan rahapula. Mutta huomatessaan, että häntä epäiltiin, hän poistui Ranskan pääkaupungista ja lähti Brandenburgin vaaliruhtinaan luo. Täällä häntä jonkin aikaa onnisti paremmin. Hän esitti vaaliruhtinaalle, että koottaisiin kaikki Euroopan ajattelijat, nerot ja oppineet yhteen. He muodostaisivat erityisen yhteiskunnan, jossa he vaaliruhtinaan suojeluksen alaisina ja täydellistä omantunnon vapautta nauttien asuisivat ja työskentelisivät yhdessä. Yhteiskunnan nimi olisi Sophopolis eli viisaiden kaupunki ja Pentti-herra luonnollisesti tämän kaupungin pormestari. Esitys miellytti ruhtinasta, Pentti-herralle maksettiin melkoinen summa esityksen toteuttamiseksi, ja piirustus uuden akatemian sinettiä varten oli jo valmiina; mutta pahaksi onneksi ei yksikään Pentti-herran mainitsemista neroista noudattanut vaaliruhtinaan kutsua, ja tiedot, jotka Pentti-herrasta saapuivat vaaliruhtinaan kuuluville Ruotsista, olivat siksi vähän suotuisia, että tämä vihdoin vetäytyi hänestä kokonaan erilleen. Kun tämäkin tuuma raukesi, lähti Pentti-herra tulista kyytiä ajamaan kaupungista kaupunkiin saavuttaakseen herttua Aadolf Juhanan, joka samaten oli matkoilla, mutta huolellisesti vältteli kohtaamasta kukistunutta liittolaistaan. Saatuaan tästäkin ajosta kylläkseen toimitteli Pentti-herra milloin mitäkin: hän kirjoitteli valitusvirsiä nuorelle kuninkaalle ja vaati hyvitystä solvauksesta, jonka valtakunnan holhojat olivat häneen kohdistaneet, hän puuhaili kullantekijänä ja oppineiden kirjain kirjoittajana ja lienee muun muassa, niinkuin huhu kertoo, matkustellut ympäri pitämässä kansankokouksia, joissa hänen sanotaan saarnanneen ateismia. Vihdoin hän palasi Ruotsiin, mutta siellä hänen täytyi tarkoin pysyä erillään kaikista valtiollisista vaikutustoimista. Hän kuoli v. 1683, ja kuvaavana miehen luonteelle kerrottakoon, että palvelijat luulivat hänen kuolemaansakin teeskentelyksi, kunnes alkoivat tuntea ruumiin hajua.
Pentti-herran kauniin tyttären, Maria-neidin, myöhemmistä vaiheista ei meillä ikävä kyllä ole mitään suurenmoista kerrottavaa. Muutamia vuosia tässä mainittujen tapausten jälkeen hän rupesi luvattomiin suhteisiin kreivi Banérin kanssa, tämän vaimon vielä eläessä. Mainittu suhde herätti suurta huomiota ja sai aikaan sen, että Banér karkoitettiin hovista. Kun hänen onneton vaimonsa kohta senjälkeen oli kuollut suruun, tuli Maria Skyttestä tosin kreivitär Banér, ja aikakauden löyhä moraali salli hänen pian kreivittärenä palata hoviinkin; siellä hän ulkonaisesti esiintyi kylläkin loistavasti … mutta onnellinen Maria ei koskaan ollut: hänen muistonsa sekä hänen kovaluontoisen miehensä huonosti salattu ylenkatse katkeroittivat osaltaan nekin hänen elämäänsä ja virittivät hänessä haudankaipuun keskellä loistavaa hovielämää.
Noitavainot raivosivat Ruotsissa vuosimääriä, ja pastori Svenonius oli edelleenkin niissä johtomiehenä, kunnes lääkäri Urban Hjärne ja jotkut muut terveen järjen miehet saivat uskonvimman hillityksi. Svenonius oli kaikkein viimeisimpiä, joka tuli vakuutetuksi erehdyksestään; uppiniskaisesti hän kielsi kauan aikaa sen ajatuksen mahdollisuuden, että hän miekalla ja roviolla oli vainonnut ja surmannut niin monta viatonta; mutta kun sama ajatus yhä yltyvällä voimalla alkoi vaivata hänen omaatuntoaan, petti hänen heikko ymmärryksensä: hän tuli mielipuoleksi ja päätti päivänsä hulluinhuoneessa.
Hänen ystävänsä, nimismies Askelin, vapautettiin ilman muuta vanhan Kaarinan häntä vastaan tähtäämästä kanteesta, ja hän eli monta vuotta uutterana kruununpalvelijana.
Jo aikoja ennen kuin Urban Hjärnen onnistui käännyttää vallanpitäjät ja saattaa heidät lakkauttamaan noitavainot, olivat laamanni Juhanan periaatteet noituuden suhteen alkaneet horjua. Niissä noitakäräjissä, jotka hänen oli täytynyt toimittaa, aukenivat hänen silmänsä yhä enemmän näkemään asian todellisen laidan. Se vaikutti tietysti myöskin hänen mielipiteeseensä pojan menettelytavasta. Niin pian kuin Eerikki, joka usein kävi laamannin luona ja oli saavuttanut hänen luottamuksensa, huomasi tämän muutoksen, antoi hän vanhan herran nähtäväksi kaksi kirjettä, jotka oli Aadolfilta saanut hänen lähdettyään isänmaastaan. Näitten kirjeiden sekä Eerikin suusanallisten kertomusten kautta laamanni sai tietää, että naiset, joiden vuoksi Aadolf oli rikkonut välinsä isän kanssa, olivat arvossapidetyn hollantilaisen Vanloon äiti ja sisar, että Aadolf eli onnellisessa avioliitossa Ellin kanssa, että hän Vanloon rinnalla oli saavuttanut kunniakkaan aseman uudessa isänmaassaan ja että hänen ainoa toteutumaton toiveensa oli halu saada jälleen syleillä vanhempiaan. Tämän kuultuaan Skytte-vanhuksen silmät täyttyivät kyynelillä, hän kirjoitti heti ja pyysi poikaansa viipymättä palaamaan sovintoa halajavan isän luo. Laamanni luki päiviä, jotka kuluivat, ennenkuin hän taas saisi puristaa poikaansa rintaansa vastaan. Vihdoin tuli Aadolf ja hänen kanssaan Elli, Inkeri ja Vanloo, ja mitä ihanin sovintojuhla vietettiin.
Agnes-rouva oli niinikään seurannut ystäviänsä Ruotsiin, mutta hän ei enää esiintynyt entisten tuttaviensa joukossa. Hän kävi vain Hedviginsä haudalla ja palasi senjälkeen pienen uudisasukasjoukon mukana takaisin siihen maahan, missä uusi onni oli alkanut hänelle kukoistaa.