Produced by Tapio Riikonen

ITSENÄINEN SUOMI

Unelmasta todellisuuteen

Kirj.

EDV. HJELT

Helsingissä, Tietosanakirja Oy, 1921.

Kauan on itsenäisyys-aate Suomen kansan sydämessä asunut, ensin epämääräisenä unelmana, sitten sortovuosien katkerain kamppailujen tavoittamattomana toivontähtenä, kunnes se muuttui veristen taistelujen kautta saavutetuksi todellisuudeksi.

Tässä kirjassaan on Edvard Hjelt kuvannut tuon kansamme elinaatteen kehitystä unelmasta todellisuuteen. Hän on samalla kuvannut oman elämänsä johtavan aatteen kehitystä. Suomen itsenäisyys oli hänen nuoruutensa unelma. Tämän toiveen sitkeään puolustukseen vihki hän miehuutensa voimat ja hehkuvalla innolla ja alttiudella uhrasi hän viimeiset vuotensa taistelussa päämäärän lopulliseen saavuttamiseen. Uskollisena ja horjumatta kantoi hän kansansa itsenäisyys-aatetta läpi elämän, läpi vaarojen ja vaikeuksien voiton valtavaan hetkeen asti. Se oli hänen kutsumuksensa, hänen suurin elämäntehtävänsä.

Menneisyyden kokemukset ovat tulevaisuuden tienviittoja. Kohdalle, johon hänen oman elämänsä kulku päättyi, on Edvard Hjelt tällä viimeisellä teoksellaan pystyttänyt tienviitan itsenäisen Suomen tulevaisuuden kantajille.

Painoonsaattajan alkusanat.

Aiheen tämän nyt julkisuuteen saatetun teoksen kirjoittamiseen tekijä sai siten, että Tietosanakirjan toimituksessa oli jo kevättalvella 1919 keskusteltu tällaisen kirjan tarpeellisuudesta ja loppupuolella vuotta käännyttiin asiassa Edvard Hjelt'in puoleen. Hän lupautuikin valmistamaan käsikirjoituksen aiheesta, joka häntä aivan ilmeisesti viehätti.

Edvard Hjelt'in tunnontarkkuus vaati häntä huolella viimeistelemään kirjalliset työnsä, ennenkuin hän ne luovutti painattajan käsiin. Tästä on tämänkin teoksen selvästi puhtaaksikirjoitettu ja kuten näyttää kauttaaltaan tarkistettu käsikirjoitus todistuksena. Suomenkielinen laitos ei kuitenkaan kirjoittajan kuoleman takia voi esiintyä hänen lopullisesti hyväksymässään muodossa. Tuntien tekijän tarkkuuden tyylillisissä seikoissa painoonsaattaja syvästi valittaa, ettei hänen enää ollut suotu keskustella tekijän kanssa eräistä tarkistusta vaativista ja ehkä alkuperäistä ajatusta paremmin vastaavista sanontatavoista, jotka, samoin kuin monet muutkin kohdat, olisivat kenties saaneet selvemmän ja paremman ilmaisun, jos kirjoittaja itse olisi saanut suorittaa kirjansa korjausluvun ja sen lopullisesti painettavaksi hyväksynyt.

Sisällys:

 Johdanto.
 Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen
    ja germaaniseen kulttuuriin.
 Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.
 Perustuslakitaistelun enteitä.
 Valtiokaappaus.
 Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.
 Lyhyt rauhankausi.
 "Finis Finlandiae".
 Suomi ja maailmansota.
 Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.
 Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.
 Vapaussota.
 Sodan jälkeen.

Johdanto.

Itsenäinen Suomi vapaana valtakuntana syntyi maailmansodan suurten tapahtumain kypsyttämänä hedelmänä. Maamme itsenäisyyttä ei luotu diplomaattien neuvottelupöydän ääressä, vaan taistelukentällä; sen sai aikaan osaksi keskusvaltojen voitto siitä suurvallasta, joka piti Suomea valtansa alla, osaksi vapaustaistelu maan omalla tantereella. Mutta tämä oli vain lopputapahtuma siinä pitkässä, useimmiten hiljaisessa taistelussa, jota Suomen kansa oli käynyt kansallisen olemassaolonsa säilyttämiseksi ja mahdollisimman suuren vapauden saavuttamiseksi maallensa. Itsenäisyyspyrkimyksillä on syvät juuret menneisyydessä, joskaan ajatus nähdä Suomi riippumattomana valtakuntana ei kansallemme ja sen johtaville henkilöille varhaisempien kehityskausien kuluessa ole esiintynyt selvästi käsitettynä ja saavutettavissa olevana päämääränä. Missään tapauksessa tämä uusi täysivaltainen valtio pohjoisessa Euroopassa ei esiinny tilapäisenä, politiikan keinotekoisena tuotteena, vaan pitkän historiallisen kehityksen tuloksena.

Tunnettu suomalainen isänmaanystävä A.I. Arwidsson on eräässä poliittisista kirjoitelmistaan vuonna 1841 lausunut: "Päivä on kenties koittava — — — jolloin voidaan viitata riippumattomaan Suomen kansaan, mutta siihen on pyrittävä hitaasti ja rauhallisesti, jos mieli rakennuksen tulla pysyväiseksi eikä babelintorniksi tai kaatua myrskyissä ja koitua tuhansien onnettomuudeksi. Ilolla ja eloisin toivein me odotamme tätä aikaa, mutta siihen saakka tulee jokaisen isänmaanystävän elämänsä tunnussanaksi ottaa sääntö: ole uskollinen ja valpas." Suomen kansa on kulkenut tätä tietä hitaasti ja kauan, uskollisena velvoituksilleen ja historiallisille tehtävilleen. Sodilla on myös sen historiassa ollut suuri osansa, mutta kapinat ja valtiolliset seikkailut eivät ole olleet viittomassa sen tietä itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen.

Emämaastaan Ruotsista, jonka turvissa Suomi oli kypsynyt poliittiseksi kokonaisuudeksi, se väkivalloin temmattiin Venäjän yhteyteen. Se temmattiin irti länsimaista, joihin se poliittisesti ja henkisesti kuului, ja yhdistettiin itäiseen naapuriinsa, joka vuosisadat oli ollut sen vihollinen. Se toi mukanaan perintönä Ruotsin yhteydestä tämän maan yhteiskuntalaitoksen ja oikeusjärjestyksen sekä länsimaiselle pohjalle rakentuneen henkisen viljelyksen. Tämän kallisarvoisen perinnön, jota ilman sisäinen valtiollinen itsenäisyys ei olisi Suomelle ollut mahdollinen, uusi hallitsija piti kunniassa ja vakuutti maalle järkähtämättömäksi oikeudeksi. Sen valtiollisen erikoisaseman ja autonomian, jonka Suomi Venäjän yhteyteen tullessaan oli saavuttanut, seuraavat hallitsijat vahvistivat. Tämän länsimaisen perinnön hoivaajana ja kunniassapidettyjen oikeuksien turvissa kansallinen kulttuurityö, maan henkinen ja taloudellinen vaurastuttaminen tuli suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien ja pyrintöjen esineeksi, samalla kuin Suomi rehellisesti — joskaan ei suorastansa myötämielellä — täytti valtiollisen asemansa edellyttämät ulkonaiset velvollisuudet Venäjän valtakuntaa kohtaan. Tällöin kehittyivät omat valtioelämän elimet ja muodot, samalla kuin kansa perehtyi perustuslaillisen valtiojärjestyksen ja oman valtionhallinnon tehtäviin ja hoitoon.

Kun viime vuosisadan lopulla alkoi se venäläinen väkivaltapolitiikka, joka valtakunnanetujen varjolla tarkoitti maan sisäisen itsehallinnon hävittämistä ja sen venäläistyttämistä, syttyi pitkä, katkeruudeltaan yhä yltyvä perustuslakitaistelu, jossa Suomi aseena väkivaltaa vastaan käytti oikeudestaan kiinnipitämistä ja uskollisuutta valalla vahvistettua lakia kohtaan. Epätasainen taistelu pienen kansan ja suurvallan välillä, taistelu oikeuden ja ulkonaisen mahdin välillä, olisi kai vienyt väkivallan näennäiseen voittoon, jolleivät suuret maailmantapahtumat olisi tulleet syrjässä asuvalle kansallemme avuksi ja vääntäneet asetta mahtavan vihollisemme kädestä. Sitkeä taistelu kansamme oikeudesta elää omaa elämäänsä omien lakien turvissa ynnä kestetyt kärsimykset ja uhraukset eivät olleet turhia. Ne olivat osoittaneet kansamme tahdon olla vapaa kansa. Ne olivat herättäneet Euroopan huomion Suomea kohtaan ja ne olivat vahvistaneet ja koonneet omat siveelliset voimamme, samalla kun maamme osaksi tullut loukkaus ja väkivalta oli vapauttanut sen valtiollisista ja siveellisistä velvoituksista Venäjää kohtaan. Kun oikea hetki oli tullut, saattoi Suomen kansa, itse rikkomatta uskollisuuttaan, ottaa askeleen, joka oli koko sen henkisen ja valtiollisen kehityksen historiallinen päämaali — Suomen täydellinen itsenäisyys vapaana täysivaltaisena valtiona. Viimeinen jännitetty voimanponnistus verisessä vapaussodassa, suunnattuna samalla sisäistä, valtiolle ja sivistykselle vihamielistä vihollista vastaan, sinetöi vihdoin tämän Suomen uuden aseman, jota ei nyt enää ilman ulkonaista asevoimaa ja ilman aseellista vastarintaa voida järkyttää.

Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja germaaniseen kulttuuriin.

Enemmän kuin 600 vuoden ajan Suomi tai suuret osat siitä kuului maakuntana Ruotsiin, mutta se ei kuitenkaan koskaan muuttunut ruotsalaiseksi maanääreksi, vaan muodosti omalaatuisen alueen Ruotsin valtakunnassa. Pohjanlahti ulottui vyönä valtakunnan molempien osien väliin. Varsinaisen Ruotsin ja Suomen välinen yhteys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne ei voinut tulla yhtä voimakkaaksi kuin Skandinavian niemimaalla sijaitsevien Ruotsin maakuntien keskeinen. Tähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain maantieteellinen asema, vaan vielä enemmän kansallisuuden ja kielen eroavaisuudet. Suomi oli suurimmaksi osaksi suomalaisten heimojen asuttama ja nämä kuuluivat toiseen rotuun kuin skandinavialaiset kansat, niiden kielellä ei ollut mitään sukulaisuusyhteyttä Skandinavian maissa puhuttujen kielten kanssa. Vain saaristossa ja länsi- ja etelärannikolla väestö oli alkuperältään ja kieleltään ruotsalaista.

Ruotsin vallan aikana laskettiin vapaan germaanisen yhteiskuntajärjestyksen perustus ja se on sitten läpitunkenut Suomen kansan, kannattanut ja koossapitänyt sitä ja tehnyt sen länsimaisen sivistyksen etuvartioksi itää vastaan. Ruotsalainen valloitus alkoi Eerik Pyhän ristiretkellä Suomeen 1154; pakanalliset suomalaiset heimot omaksuivat kristinuskon, aluksi enemmän muodollisesti katolisuuden ulkonaiset menot ja tavat, siirtyäkseen sitten uskonpuhdistuksen jälkeen kokonaisena kansana luterilaisen opin uudistavaan ja syventävään katsomukseen. Maamme uskonpuhdistajan Mikael Agricolan toimesta käännettiin suuria pyhän raamatun osia Suomen siihen saakka kirjallisesti vielä kokonaan viljelemättömään kansankieleen. Uusi testamentti ilmestyi 1548. Vanhoja germaaniseen oikeuskäsitykseen perustuvia Ruotsin lakeja sovellettiin muuttamattomina myöskin Suomessa ja ne loivat maahan lujan oikeusjärjestyksen. Myöskin hallinnossa noudatettiin samoja perusteita kuin emämaassa ja ne antoivat yhteiskuntarakennukselle sisäistä lujuutta. Lain edessä olivat kaikki, niin talonpoika kuin herra, yhdenveroiset, joskin todellisuudessa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti mahtava ruotsalainen ja ruotsalais-suomalainen aateli usein väärinkäytti valtaansa toisia yhteiskuntaluokkia vastaan. Mutta orjuudessa suomalainen talonpoika ei koskaan ollut, yhtä vähän kuin ruotsalainenkaan. Vapauden ja riippumattomuuden tunne on tämän asiaintilan vuoksi Suomen talonpoikaissäädyssä aina ollut voimakas. Se purkautui joskus esiin väkivaltaisin ilmauksin, kuten siinä kansannousussa, joka sai nuijasodan (1596-97) nimen ja jonka aiheutti se seikka, että läntisen Suomen ja Pohjanmaan rahvas ylenmäärin jätettiin sotilaalliselle mielivallalle alttiiksi, kansannousussa, jolla oli erikoinen isänmaallinen värityksensä, mutta joka ei suorastaan ollut suunnattu Ruotsin valtaa vastaan.

Poliittisessa suhteessa Suomen asukkailla oli sama oikeus kuin valtakunnan muilla alamaisilla. Ruotsin valtiopäiville Suomi lähetti omat edustajansa. Mutta maamme Ruotsin valtakunnassa nauttiman erikoisaseman ilmauksena voidaan pitää sitä, että Suomi vuonna 1581 sai "suuriruhtinaskunnan" nimityksen. Tämä tapahtui Juhana III:n hallitessa, joka oli lyhyen aikaa Suomen herttuana hallinnut maata ja asunut täällä sekä tällöin unelmissaan suunnitellut erikoista "suomalaista valtakuntaa". Myöhemmin maan hallintoa aika ajoin hoiti erityinen kenraalikuvernööri. Virallisissa asiakirjoissa käytettiin usein nimitystä "Ruotsi ja Suomi" tai puhuttiin "Ruotsin ja Suomen kansasta". Suomen eri maakunnat muodostivat yhdessä "valtakunnanosan" tai "valtakunnanpuoliskon" Ruotsin valtakunnassa. Tässä suhteessa valaiseva tapaus on, että kuningas Kustaa II Aadolf, tehtyään pitkähkön matkan Suomessa vuonna 1614, päätti kutsua Suomen maasäädyt maapäiville Helsinkiin tammikuussa 1616. Kuningas avasi itse maapäivät ja vaati niiltä lausuntoa keinoista valtakunnan suojelemiseksi ja pyysi niiden suostumusta uusiin verorasituksiin sotatarkoituksia varten. Suomella ei ollut mitään oikeudellista erikoisasemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta se oli kuitenkin kokonaisuus sinänsä "Suomen kansakunnan" alueena.

Ruotsin käymiin lukuisiin sotiin ottivat osaa myös suomalaiset joukko-osastot, ei vain valtakunnan puolustukseksi itää vastaan vaan myöskin vieraissa maissa, Saksassa, Itämerenmaakunnissa ja Puolassa, niinpä esim. 30-vuotiseen sotaan ja Kaarle XII:n sotaretkiin. "Saksan tantereet, Tillyn leiri Lechin luona ja Wallensteinin vallitukset Nürnbergin edustalla todistivat sitä luottamusta, mikä Ruotsin voittajakuninkaalla oli suomalaisten soturiensa uhkarohkeuteen." Suomi oli näin omalta osaltaan itse teossa mukana luomassa ja lujittamassa Ruotsin suurvalta-asemaa. Suomalaiset sodankävijät tulivat täten myös henkilökohtaisesti tekemisiin muiden Euroopan maiden kera ja kosketuksiin suurten maailmantapahtumain kanssa, sekin kansankasvatusta, joka ei ollut merkityksetön. Mutta useimmiten taistelu tarkoitti oman maan puolustamista itäistä naapuria Venäjää vastaan, jonka pyrkimys laskea Suomi valtansa alaiseksi pysyi elossa pitkät vuosisadat ja tuli erikoisen voimakkaaksi, sitten kuin Venäjän pääkaupunki Pietari I:n toimesta oli siirretty Suomenlahden rannalle (1703) ja Ruotsin suurvalta-asema oli murtunut. Viiden vuosisadan aikana käytiin kokonaista kaksitoista sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ja Suomen manner oli näissä sodissa pääasiallisena taistotantereena. Suomi oli Ruotsin verinen kilpi, joskin se myös samalla taisteli oman vapautensa puolesta. Milloin suuremmat, milloin pienemmät osat maata joutuivat tällöin moskovalaisten valloituksille sekä hävitykselle ja tuholle alttiiksi. Raskaimman kohtalon Suomi sai kokea n.s. ison vihan aikana 1710-1721, jolloin maa lyhyen aikaa oli Venäjän vallan alla ja tällöin saatettiin aivan häviön partaalle, mikä kansallinen onnettomuus unhottumattomasti on syöpynyt Suomen kansan muistiin. Kaikki tämä lujitti kansassa sitä tunnetta, että venäläinen oli sen perivihollinen, tunnetta, joka ei koskaan, ei edes ulkonaisen lähentymisen ja myötäkäymisen aikana, ole voinut kokonaan hälvetä. Suomen historiassa esiintyy merkillisenä tosiasiana se seikka, että, kun maan valloitus lännestä käsin, Ruotsista päin, on tapahtunut kohtaamatta mainittavaa vastarintaa, sen asukkaat kaikkina aikoina ja kaikin tavoin ovat koettaneet puolustautua idästä tulevia hyökkäyksiä, moskovalaisten päälletunkeutumista vastaan. Suomen kansalla oli kai aluksi vaistomainen, sittemmin tietoinen tunto siitä, että se vain länsimaiden yhteydessä voi täyttää historiallisen tehtävänsä, samalla kuin vuosisatoja jatkuneisiin otteluihin Venäjää vastaan sisältyi taistelu eurooppalaisen viljelyksen ja aasialaisen barbarian, germaanisen yhteiskuntajärjestyksen ja itämaisen itsevaltiuden välillä.

Huolimatta sodista ja niiden häiritsevistä vaikutuksista rauhan työ jatkui, ja maa kehittyi vähitellen eteenpäin kohti suurempaa hyvinvointia ja kulttuuria. Uusia kaupunkeja, eritoten satamakaupunkeja, perustettiin ja niiden porvarit eivät olleet kauppavaihdossa ainoastansa Ruotsin vaan välittömästi myös Pohjois-Saksan hansakaupunkien kanssa, jotka Suomen kanssa olivat vilkkaassa yhteydessä. Käsityöammatit varttuivat ja myöskin teollisuus heräsi eloon, joskin varsin vaatimattomassa muodossa.

Aivan erikoisen merkityksen Suomen kansalle kansakuntana sai oman yliopiston perustaminen Turkuun, maan silloiseen pääkaupunkiin. Se perustettiin vuonna 1640 kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen aikana ja saatiin aikaan lähinnä Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Pietari Brahen toimesta, joka erikoisesti harrasti Suomen parasta ja vaurastumista. Yliopistosta tuli tärkeä tekijä Suomen kansallisessa elämässä, keskus sille korkeammalle henkiselle viljelykselle, jota ilman Suomen kansa ei olisi voinut kohottautua sivistyskansaksi. Maan virkamiehet oli siihen saakka suureksi osaksi tuotu Ruotsista, eivätkä lähimainkaan aina parhaimmat hakeutuneet tähän etäiseen maankolkkaan. Ne harvat suomalaiset nuorukaiset, jotka olivat antautuneet opin teille, olivat aiemmin hankkineet yliopistokouluutuksensa Ruotsissa tai Saksan korkeakouluissa, kuten Wittenbergissä, Rostockissa, Greifswaldissa. Maan tulevat papit, opettajat, lääkärit ja virkamiehet voitiin nyt kasvattaa omassa maassa, omasta kansanaineksesta, ja täten luotiin kotimainen sivistynyt luokka, samalla kuin maan omat pojat yhä enemmän ja enemmän voivat ottaa hoitoonsa hallinnollisia ja muita yhteiskunnallisia tehtäviä. Kansan pääkieli, suomi, oli vielä liian kehittymätön voidakseen olla korkeamman tiedollisen sivistyksen välineenä. Yliopiston samaten kuin myös vielä harvalukuisten ylempien oppikoulujen opetuskieli oli latinan ohella ruotsi, josta ajanoloon tuli suomalaisen sivistyneen luokan seurustelukieli. Täten muodostui tosin kielellinen kuilu alempien ja ylempien yhteiskuntaluokkien välille, mutta sivistyneellä luokalla oli liian syvät juuret kansassa voidakseen kielenmuutoksen vuoksi tulla sille kokonaan vieraaksi. Hallinto oli kyllä ruotsinkielinen, mutta kotimaiset virkamiehet taisivat myös enemmän tai vähemmän suomenkieltä. Eritoten oli näin laita papiston, joka suomalaisissa seuduissa palveli kansaa sen omalla kielellä ja jolla oli hoidossaan varsinainen kansanopetus. Sen ansioksi on luettava, että lukutaito jo aikaisin tuli yleiseksi. Papiston merkitystä Suomen kulttuuri- ja sivistyselämälle tänä aikana ei voida arvioida kyllin suureksi, ja samalla se välitti siirtymisen suomalaisesta rahvaasta ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Kotimainen sivistynyt luokka, joka näin vähitellen syntyi, oli välttämättömänä siltana länsimaisen viljelyksen tunkeutumiselle suomalaisen asutuksen keskuuteen.

1700-luvun myöhemmällä puoliskolla useiden etevien tutkijain ja opettajain toiminta sai tieteellisen elämän Suomen yliopistossa suuresti elpymään. Tällä tutkimuksella oli kansallis-isänmaallinen leima, se kun toiselta puolen suuntautui Suomen luonnon tutkimiseen sekä maan vaurastumisen edistämiseen taloudellis-tuotannollisella alalla, ja toiselta puolen avartamaan tietoja omasta kansasta, sen kielestä, muinaisuudesta ja historiasta. Tämän henkisen viljelyksen alalla heränneen kansallisen suunnan etevin edustaja oli H.G. Porthan (1739-1804), jota on sanottu Suomen historian isäksi. Hän asetti kysymyksen: onko Suomen kansalla omaa historiaa? ja vastasi siihen myöntäen sekä ryhtyi itse tätä historiaa kriitillisesti käsittelemään. Mutta ei ainoastaan historia, myöskin kaikki muut isänmaallisen tiedon alat olivat hänen harrastuksensa ja eteenpäin vievien aloitteidensa esineenä. Hänen oppilaansa jatkoivat hänen työtään, joka muodosti henkisen perustan sille heräävälle tunnolle, että Suomen kansa oli kansallisuus, jolla oli menneisyytensä ja tulevaisuutensa, että se oli jotakin sinänsä ja että Suomi oli varsinainen isänmaa. Voimakas kotiseudun tunne alkoi muodostua tietoiseksi isänmaanrakkaudeksi. Tämä tietoisuus oli aluksi aivan epäpoliittista eikä siihen sisältynyt mitään Ruotsiin kuuluvaisuutta vastaan suunnattua kärkeä.

Politikoimiseen Suomen kansa ei tähän aikaan ollut taipuisa. Mutta valtiollis-separatistisia virtauksia ilmeni kuitenkin Suomessa Ruotsin vallan loppuaikoina. Suomen syrjäinen asema, se jossakin määrin tyly kohtelu joka Ruotsin puolelta oli Suomen osaksi tullut, sekä alituiset sodat Ruotsin poliittisten etujen hyväksi olivat herättäneet Suomessa mielenapeutta. Suurin piirtein katsoen oli Suomen kansa valtakunnalle uskollinen eivätkä sitä elähdyttäneet mitkään kapinalliset taipumukset, mutta aatelissa ja upseeripiireissä tuli, osaksi Ruotsin valtiollisten taistelujen yhteydessä, näkyviin pyrkimyksiä, jotka tähtäsivät Ruotsista vapaan Suomen luomiseen. Erikoinen suomalainen itsenäisyyspuolue muodostui. Tällaisia pyrintöjä ilmeni jo Ruotsille ja Suomelle onnettoman vv:n 1741-1742 sodan aikana ja jälkeen. Tämä oli Venäjän hallituspiireissä tunnettua ja keisarinna Elisabet antoi viimemainittuna vuonna julistuksen, jota levitettiin kaikkialla maassamme. Siinä m.m. lausuttiin, että, jos Suomen väestössä eli toivo "vapauttaa ja irroittaa" Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin vallasta ja tehdä se vapaaksi itsenäiseksi maaksi ja itse sopimuksella määrätä sen hallitusmuoto, keisarinna lupasi myötävaikuttaa, jotta Suomesta tulisi vapaa rajavaltakunta Ruotsin ja Venäjän välille. Mutta venäläisten lupaukset eivät suuresti houkutelleet.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin itsenäisyysliike alkoi ilmetä toimintanakin. Sen varsinainen päähenkilö oli silloin kenraali Y.M. Sprengtporten, joka pyrkimyksissään ei suinkaan ollut vapaa itsekkäistä laskelmista, mutta jota kuitenkin osittain johtivat aatteelliset vaikuttimet ja vakaumus, että Suomi vain erikoisena valtiona voi hankkia itselleen kansallisen tulevaisuuden. Vielä selvempi tähän suuntaan oli toisten tässä liikkeessä osallisten kanta, erikoisesti majuri J.A. Jägerhornin, jolle aatteellis-isänmaalliset vaikuttimet olivat määräävät. Sprengtporten laati täydellisen valtiosääntöehdotuksen vapaata Suomea varten. Hän oli sen ajatellut "Suomen yhdistettyjen maakuntien tasavallaksi", Pohjois-Amerikan vapaavaltiosta tai Alankomaista saadun mallin mukaan. Kansannousulla tai valtiokaappauksella Suomi irroittautuisi Ruotsista ja uusi valtio asettautuisi Venäjän suojeluksen alaiseksi. Separatistinen liike puhkesi Venäjää vastaan 1788 käydyn sodan aikana ilmi n.s. Anjalan liitossa. Tahdottiin käyttää aatelistossa kuningas Kustaa III:ta vastaan vallitsevaa tyytymättömyyttä Venäjän myötävaikutuksella toimeenpantavaa sotilasvallankaappausta varten. Suomalainen edustajakokous oli sen jälkeen kutsuttava koolle hyväksymään ja vahvistamaan otettu askel. Uusi Suomi oli nauttiva Venäjän ystävyyttä ja suojaa. Suunnitelma epäonnistui. Siinä oli enemmän ylimmissä yhteiskuntakerroksissa haudottua poliittista vehkeilyä, kuin yleistä suomalaista itsenäisyyspyrkimystä, mutta siinä ilmeni kuitenkin, joskin ennen aikojaan ja sameana, tunne, joka jo silloin kätkettynä eli suomalaisessa kansansielussa. Suomalainen uskollisuus, vaikka jonkun verran horjutettuna, oli toki liian luja antaakseen venäläisten houkutusten vaikuttaa itseensä, ja suomalainen mielenlaatu oli liiaksi harkitseva, jotta maa olisi antautunut yrityksiin, jotka silloin tuntuivat olevan kevytmielisiä ja vaarallisia seikkailuja. Valtiopäivillä 1789 Suomen talonpojat ilmoittivatkin, ettei heillä ollut mitään osallisuutta näissä valtiollisissa vehkeilyissä. Kuninkaalle annetussa uskollisuusadressissa he lausuivat: "Koko Suomessa ei ole ainoatakaan talonpoikaa, jolla olisi petolliset ajatukset kuningasta ja isänmaata kohtaan; auttakaa meitä meidän salaisia ja julkisia vihollisiamme vastaan, niin me tahdomme kuolemaan saakka puolustaa Teidän Majesteettianne ja valtakuntaa." Tämä oli varmaan yleinen ajatustapa maassa.

Itsenäisyysliikkeet 1700-luvulla olivat kyllä jossakin määrin oireellisia, mutta, kuten jo mainittu, ne eivät olleet Suomen kansassa voimakkaana ja kypsänä esiintyvän, historiallisten olosuhteiden edellyttämän mielialan eivätkä yksityisten vaikutusvaltaisten henkilöiden valtiomiesviisauden ilmaus. Suomen tie todelliseen itsenäisyyteen voi kulkea ainoastaan uskollisuuden, uutteran kansallisen työn ja historiallisen kasvatuksen kautta, ei poliittisen vehkeilyn tietä, kaikkein vähimmin yhdessä perivihollisen, itämaisten traditsionien ja pyrkimysten johtaman vallan kanssa. Vapaaehtoisesti, ilman ulkonaista pakkoa Suomi ei voinut vaihtaa yhteyttään Ruotsin kanssa asemaan, joka toi mukanaan valtiollisen riippuvaisuuden Venäjästä.

Kuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana, Suomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen Suomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta 1700-luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että melkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu Ruotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin lääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi. Oliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu — siksi oli yhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria kohtaan liian voimakas — mutta pelättiin väkivallan vievän siihen.

"Ruotsin aika", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi oli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle olemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät edellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne pysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja eri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi. Kansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja epävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena kansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä. Mutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja oppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva koetteluun ja vahvistuva tai — tuhoutuva.

Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.

Suomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809 oli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot olivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa — ja valtakunnan — puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli, mitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa petoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen vastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788 salahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman onnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari Aleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli vaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota osittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan keskuudessa, kohtasi vastustusta.

Keisarilla oli kuitenkin — poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien länsimaisten aatteiden koskettamana — aikomuksena antaa valloitetun maan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää sille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten kiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden tunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat taistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän hallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle onnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri säätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille neuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös noudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois maasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan lopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut Ruotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat "maan perustuslakien" mukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut Suomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen. Keisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa pidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa vakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän "oli tahtonut vahvistaa ja vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, mitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä voimassa." Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa uskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen "järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön." Valtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari, joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen" Suomen kansan "kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa."

Keisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti tuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä kokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin valtiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin 1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin kenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja. Hallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten perustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi, samoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla miehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa, voi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari-suuriruhtinas suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811 keisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän yhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen suuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti toisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen valtiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi.

Porvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt liiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme yhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o. valtiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana suuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta saman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen maakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se oli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden painon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta tai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja maassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki Suomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman valtiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin kuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana hallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa: Hallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta 1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen valtio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi oli ei-suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa.

Kansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka tarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat, mutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin periaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä autokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa antoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille pitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä hallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin.

Suomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen itsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä kaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen itsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen aikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat epäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan, toiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin persoonallinen rakastettavaisuus ja "armo" sekä hänen viisaat valtiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa Suomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta hallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin alamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman vakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää ollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri ja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa 1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus. Oli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava tehdä parasta uudesta asiaintilasta. "Jokaiselle, joka mielensä malttaen katselee päivien kulkua", Arwidsson kirjoitti Åbo Morgonbladiin vuonna 1821, "ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita, on helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme. Entiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura katselee — — hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen maailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi elämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa."

Suomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai hervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta katsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti ja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa tyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet — perustuslakien mukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen hyväksi katsoi — ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja (paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa, jonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja taloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu. Ankara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain harrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä pienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko yhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855) valonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus lisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819 tullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827 sattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan tarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen siirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia.

Mutta nämä paikallaanolon, ehkäistyn yhteiskuntakehityksen ja ulkonaisen rauhan vuosikymmenet olivat odotuksen aikaa. Pinnan alla vaikutti hiljaisuudessa kätkettyjä voimia, jotka valmistivat uutta kehitystä. Hallituksessa ja virkamieskunnassa vallitseva virkavaltainen passiivisuus oli samalla yhteiskunnan suojana ulkoapäin tulevia vahingollisia toimenpiteitä vastaan ja säilytti historiallisen perinnön loukkaamattomana vastaisten kehitysmahdollisuuksien varalle.

Uusi sukupolvi varttui ja sen mukana alkoivat raittiimmat tuulet puhaltaa Suomen yhteiskunnan ummehtuneeseen ilmakehään. Valtioelämään ne eivät aluksi päässeet tunkeutumaan, mutta isänmaallinen kulttuurityö, liittyen Porthanin ajan traditsioneihin, alkoi jälleen etenemisensä, luonteeltaan epäpoliittisena, mutta vaikutuksiltaan saavuttaen mitä suurimman kansallis-poliittisen merkityksen. "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla, siis olkaamme suomalaisia" oli tunnussana. A.I. Arwidsson, Turun yliopiston dosentti — "ensimäinen fennomaani" — oli jo aikaisemmin lämpimän isänmaallisesti ja herättävin sanoin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka välttämätöntä oli uudessa Suomessa luoda henkiseen viljelykseen enemmän kansallista isänmaallisuutta sekä työskennellä suomenkielen viljelemisen ja käytön hyväksi, myöskin julkisessa elämässä. J.L. Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, julkaisi 1830-luvulla ensimäiset, herättävät runonsa ja kuvauksensa, jotka loivat runollisen hohteen maamme luontoon ja kansaan. Vuonna 1848 ilmestyi ensimäinen osa hänen runosarjaansa "Vänrikki Stoolin tarinoita", kuvauksia Suomen viime sodasta, jotka valtavasti kohottivat isänmaallista tunnetta, uskoa oman kansan voimaan ja tulevaisuuteen. Ylioppilaiden kevätjuhlassa saman vuoden toukokuussa kaikui ensi kerran Runebergin "Maamme laulu", josta sitten tuli Suomen kansallislaulu. Samaa uomaa noudatti Z. Topeliuksen lyyrillinen runotuotanto, kun taas hänen romaanijaksonsa "Välskärin kertomukset" esitti sarjan kuvia Suomen kansan historiasta, sen taisteluista sodan ja kulttuurin aloilla lähinnä kuluneiden vuosisatojen aikana.

Kansallinen liike ilmeni lisääntyneenä suomenkielen ja suomalaisen kansanaineksen henkisen viljelyksen harrastuksena. Erikoinen seura "Suomalaisen kirjallisuuden seura" perustettiin vuonna 1831 näiden harrastusten edistämistä varten. Elias Lönnrot kokosi Suomen ja Kauko-Karjalan erämaista ennen varsin vähän tunnettuja kansan vanhoja runoja ja lauluja sekä julkaisi (1835) Suomen kansalliseepoksen "Kalevalan". Yhä useampia suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä. Virallisella taholla ei oltu nurjamielisiä näitä suomenkielen kohottamista tarkoittavia pyrkimyksiä kohtaan, niissä kun nähtiin keino yhteenkuuluvaisuutta Ruotsiin vireillä pitävän ajatuskannan heikentämiseksi. Suomi otettiin oppiaineeksi oppikouluihin ja erikoinen suomenkielen opettajanvirka perustettiin yliopistoon (1850). Kuinka tärkeätä isänmaan ja yhteiskunnan kannalta — siinä mielessä missä Arwidsson oli sen käsittänyt — oli kohottaa ja edistää kansankieltä sekä saada se käytäntöön ylemmässä yhteiskuntaelämässä, sitä ennen muita tehosti filosofi ja sanomalehtimies J.V. Snellman, ajattelun ja toimen patriootti. Mutta kun "fennomanian" vaikutukset alkoivat näkyä kansassa lisääntyvänä kansallistuntona ja varttuvana yleisten asioiden harrastuksena, silloin alkoivat vallitsevan hallitussuunnan miehet käydä levottomiksi yltyvän kansanvaltaisuuden ja sarastavan suomalaisen separatismin johdosta. Kovennettuja sensuurimääräyksiä annettiin ja muiden kuin uskonnollisia ja taloudellisia aloja koskettelevien suomenkielisten julkaisujen painatus kiellettiin. Mutta nämä ja muut ehkäisevät toimenpiteet vain vahvistivat vapaudenkaipuuta ja varmistivat sitä käsitystä, että asema oli kestämätön.

Euroopan vapausliikkeet, jotka vuonna 1848 puhkesivat ilmi, olivat saaneet vastakaikua myöskin Suomen sivistyneessä nuorisossa ja antaneet poliittista väritystä äskenheränneille isänmaallisille pyrkimyksille. Itämaisen sodan puhjettua 1854 heräsi nuoremmissa isänmaanystävissä toivo, että suurempi vapaus koittaisi Suomen kansalle. Toisten toiveet ulottuivat vielä pitemmälle ja saivat itsenäisyydenkaipuun leimahtamaan ilmoille. Voiton langetessa länsivalloille katsottiin meillä olevan mahdollisuuksia saavuttaa Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen valtiollinen riippumattomuus unionissa Ruotsin kanssa. Eräs Tukholmassa olevista suomalaisista siirtolaisista, kirjailija E. von Qvanten, ryhtyi julkisesti näitä toiveita tulkitsemaan. Hän vaati Ruotsia ottamaan osaa sotaan, josta palkintona tulisi olemaan Suomen jälleen yhdistäminen Ruotsiin, mikä hänen mielestään vastasi suomalaisten hiljaisuudessa hautomia toiveita. Mutta herännyt suomalainen kansallistunto vaati, että yhtyminen Ruotsiin saisi toisen luonteen kuin aiemmin. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen kesken oli tehtävä liitto, jossa Suomi olisi itsenäisenä valtiona, mutta saman kuninkaan alainen kuin Ruotsi.

Yleisempää vastakaikua tällaiset kauaskantavat valtiolliset ajatukset eivät Suomessa saaneet osakseen — vanhemmassa ikäpolvessa lojaalisuudentunne oli vilpitön — mutta niitä vaalittiin kyllä radikaalisvapaamielisemmissä nuoremmissa akatemisissa piireissä, missä välttämättömyys saada Suomi irroitetuksi Venäjästä oli "poliittinen selviö". Niissä ajateltiin ja uneksittiin, kuten eräässä Ruotsiin lähetetyssä kirjeessä sanotaan, "kuinka nyt vihdoin hetki oli tullut, jolloin heidän rakastettu isänmaansa olisi temmattava irti vihatusta kietovasta Venäjän vallasta ja se nyt vapaana olisi palaava vanhan koetellun, meren tuolla puolen olevan ystävänsä luo, joskaan ei aivan samoin ehdoin ja edellytyksin kuin niiden viimeksi erotessa." Tähän suuntaan käyvät vapaudenkaipuun kannattamat nuorukaishaaveilut antoivat myös leiman siinä tunnetussa tilaisuudessa Helsingissä vuonna 1855 vallinneelle mielialalle, jossa suurehko joukko akateemisen nuorison henkisesti lahjakkaimpia edustajia juhlallisessa toveriseurassa joi maljoja ranskalaisten ja englantilaisten sotapäälliköiden ja valtiomiesten kunniaksi. Tämä kohtaus, tunnettu Töölön-tapahtuman nimellä, herätti aikanaan suurta huomiota ja korkeissa viranomaisissa aivan luonnollista suuttumusta. Mutta rauha teki pian lopun silloin vielä aivan haaveellisista vapauden- ja itsenäisyydentoiveista. Niiden nuorten intoilijain piiriin, jotka tähän aikaan uskalsivat ajatella kauas ja korkealle Suomen vapaudesta, kuului myös sittemmin kuuluisa tiedemies ja napaseutujentutkija A.E. Nordenskiöld. Kaksi vuotta myöhemmin hänen oli pakko, kenraalikuvernööri kreivi Bergin vaatimuksesta, eräässä akateemisessa juhlassa pitämänsä varomattoman hallituksenvastaisen puheen johdosta jättää isänmaansa.

Paljoa lujemmin perustettu kuin nämä valtiolliset unelmat, jotka rauhanteko hälvensi, oli toive ja pyrkimys luoda Suomen vapaus sen voimassaolevan valtiollisen aseman pohjalle, saattaa maa todella osalliseksi niistä perustuslaillisista oikeuksista, jotka se valtiosääntönsä nojalla omisti, sekä niistä muista eduista, "jotka ovat välttämättömät vapauteen kerran tottuneelle kansalle". Keisari Nikolain kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle saivat tämänsuuntaiset toiveet vauhtia. Vapaamielinen puolue muodostui niiden ensimäiseksi kannattajaksi. Uusi hallitsija oli, kuten edeltäjänsäkin, antanut hallitsijavakuutuksensa Suomen kansalle vahvistaen siten sen valtiojärjestyksen ja lait. Hänestä oli vallalla se käsitys, että häntä elähdyttivät toiset ja vapaamielisemmät mielipiteet kuin hänen isäänsä. Alettiin nyt vapaammin ja julkisemmin tuoda ilmi herääviä kansallis-valtiollisia toiveita, eritoten mitä tuli perustuslaillisen valtiojärjestyksen jälleen elvyttämiseen lähinnä kutsumalla maan säädyt valtiopäiville. Yliopiston 1856 viettämässä kruunausjuhlassa professori F.L. Schauman lausui peittelemättä julki maan toiveet ja tarpeet tässä suhteessa. Myöskin sanomalehdistö alkoi käyttää selvempää kieltä tästä maamme silloisesta elinkysymyksestä puhuessaan. Mutta mitään toimenpiteitä ei kuulunut lähinnä seuraavana aikana ja tyytymättömyys alkoi jälleen kasvaa. Eivät ainoastaan venäläiset vallanpitäjät olleet epäröivällä kannalla, myöskin venäläisen hallitussuunnan alaisena kasvatettu virkavalta pelkäsi vapaiden yhteiskunnallisten voimien osanottoa valtiolliseen elämään. Moni katsoi tämän todistavan, niinkuin eräs Ruotsiin kirjoitettu kirje osoittaa, "kuinka Venäjän politiikka Suomessa yhä vielä pääpiirteiltään oli sama kuin ennen, aina yhtä liukas ja valheellinen, kuinka ne, jotka eivät siihen olleet luottaneet, olivat olleet oikeassa, ja kuinka ne, joissa se oli herättänyt joitakin toiveita, olivat pahasti pettyneet". Mutta, tässä muodossa kansan vapaudenpyrkimys ulkonaisten olojen suosimana sittenkin pääsi toteutumaan.

Keisarin antamalla julistuskirjalla oli tammikuussa 1862 kutsuttu koolle eri säätyjen edustajista vaalin nojalla kokoonpantu valiokunta, jonka tuli korvata säädyt, "siksi kunnes olosuhteet sallisivat niiden koolle kutsumisen". Tämä sisälsi eräänlaisen myönnytyksen maan toiveille, mutta mitään laillista edustajakokousta, jolla olisi perustuslakien edellyttämä päättämisvalta maan asioissa, ei "tammikuunvaliokunnasta" voinut tulla. Sen hyväksyminen suomalaisten taholta olisi voinut aiheuttaa arveluttavia seurauksia maan valtiollisille oikeuksille ja niiden käyttämiselle. Perustuslaillinen kanta, "laillisuuskanta", tuli nyt ensikerran yhteiskunnan mielipiteen taholta esille täysin täsmällisesti ilmilausuttuna niissä vastalauseissa, joissa valiokunnan astuminen valtiopäivien sijalle osoitettiin perustuslainvastaiseksi, sekä samaan suuntaan käyvässä maan etevimpien miesten allekirjoittamassa, hallitsijalle osoitetussa adressissa. Adressia ei kuitenkaan koskaan lähetetty, kun keisari, saatuaan tiedon julistuskirjan Suomessa herättämästä mielialasta, sitä ennen oli antanut selityksen valiokunnan toimivallasta, mikä selitys oli omiansa hälventämään vallitsevan levottomuuden. Sen kanssa yhtäpitävästi valiokunta kokoontuessaan selitti, ettei sillä ollut valtaa astua valtiopäivien sijalle, vaan katsoi tehtävänsä olevan valmistavaa laatua. Tällä voimakkaaseen yhteiskunnan mielipiteeseen perustuvalla kannalla oli toivottu vaikutus. Seuraavaksi vuodeksi, 1863, julkaistiin valtiopäiväkutsumus perustuslaillisessa järjestyksessä, ensi kerran vuoden 1809 jälkeen. Kevättunnelma heräsi maassa, kun valtiopäiväkutsumus julkaistiin. Ihmettelyn ja valoisten toiveiden valtaamana kuunteli senaatintorille Helsingissä kokoontunut yleisö niitä airuiden torventoitotuksia, joilla valtiopäivät syyskuussa 1863 julistettiin alkaneiksi ja jotka näyttivät ennustavan uuden ajan koittoa Suomelle.

Keisari-suuriruhtinas saapui Helsinkiin ja avasi itse valtiopäivät valtaistuinpuheella, jossa hän toi ilmi aikomuksensa "pitää kiinni niistä perustuslaillis-monarkistisista periaatteista, joita kannattaa Suomen kansan vakaumus ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja laitosten kanssa" sekä laajentaa sitä itseverotuksen oikeutta, mikä säädyillä perustuslakien mukaisesti on, ja antaa niille esitysoikeuden. "Te tunnette", keisari lausui puheensa lopussa, "mielenlaatuni ja miten rakas minulle on niiden kansojen onni ja menestys, jotka ovat uskotut minun huolenpitooni. Ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan kesken. Minä toivon, että tämä luottamus edelleen niinkuin tähänkin asti pysyy sen hyvän välin takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan. Se on voimakkaasti edistävä tämän sydämelleni erittäin rakkaan maan menestymistä, ja on antava minulle uutta aihetta kutsua Teitä määräajoin kokoontuville valtiopäiville."

Suomen perustuslaillisen valtiojärjestyksen uudelleen voimaan saattaminen tapahtui, merkillistä kyllä, samaan aikaan kuin Puolan kapina verisesti kukistettiin. Puola menetti viimeiset autonomiansa jäännökset ja Venäjän mahtivalta toteutettiin siellä häikäilemättömästi. Nämä kaksi Venäjään yhdistettyä "valtiota" saivat samanaikuisesti kokea aivan päinvastaisia kohtaloita. Myötätunto Puolan vapaustaistelua ja säälivä osanottavaisuus sen kovaa kohtaloa kohtaan oli tähän aikaan Suomessa voimakas, mutta nämä tunteet tulivat julkisuudessa tuskin näkyviin. Puolan seikkailu näytti lähinnä olevan omansa osoittamaan Suomelle, mitä tietä sen ei pitäisi kulkea päästäkseen päämaaliinsa: mahdollisimman suureen maan ja kansan vapauteen. Rauhallisen politiikan ja kehityksen tie johtikin Suomessa jokseenkin kauas, ennenkuin vastustus tuli liian voimakkaaksi.

Valtiopäivien eloonherättämisellä alkava uusi perustuslaillinen aikakausi osoittautui onnelliseksi Suomen kansalle. Se näytti olevan omiansa lujittamaan maan sisäistä itsenäisyyttä ja suuressa määrin edistämään sen kehitystä. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomelle uusi, säätyedustukseen perustuva valtiopäiväjärjestys, uusi "peruuttamaton perustuslaki", joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton lainsäädäntöön ja valtiontaloudenhoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt määräaikaisiksi. Lainsäädäntötyö sai uutta vauhtia tuottaen siunausta yhteiskuntaelämän kaikille aloille. Uusi voima alkoi vaikuttaa Suomen taloudellisessa elämässä. Kulkuneuvot kehittyivät laajalle kautta maan ulottuvan rautatieverkon avulla ja raha-asiat saatettiin hyvään kuntoon. Jo vuonna 1865 oli toteutettu rahanmuutos, jonka kautta metalliraha (hopea) tuli lailliseksi maksuvälineeksi ja Suomi sai oman rahayksikön (markka ja penni). Vuonna 1877 otettiin käytäntöön kultarahakanta. Suomen pankki oli asetettu valtiopäivien valvonnan alaiseksi.

Sivistyksen alalla kehitys edistyi yhtä huomattavin askelin. Jo 1860-luvulla oli maan kansakoululaitos järjestetty uudenaikaisten periaatteiden mukaan ja perustus laskettu vankalle kansansivistykselle. Myöskin ylempi opetus järjestettiin uudelleen ja lukuisia uusia oppikouluja, erikoisesti opetuskieleltään suomenkielisiä perustettiin, minkä johdosta vähitellen alkoi ilmetä suomalaistumista sivistyneiden luokkien keskuudessa. Jo vuonna 1863 suomen kieli oli saanut eräitä virallisen kielen oikeuksia, joita myöhemmin laajennettiin. Suomenkielen taito tuli pakolliseksi kaikille virkamiehille ja molempien kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin, käyttö virastokielenä järjestettiin lailla. Suomalainen kirjallisuus yhä laajeni ja saavutti merkitystä. J.V. Snellmanin tarmokkaasti eteenpäin viemää suomalais-kansallista liikettä johtivat yleisisänmaallisessa hengessä pääasiallisesti ruotsinkielisiin sivistyneisiin perheisiin kuuluvat henkilöt.

Luonnollinen seuraus tästä kehityksestä oli, että ruotsinkieleen nähden tapahtui siirtyminen siitä vallitsevasta asemasta, mikä sillä Ruotsin vallan ajoista saakka oli ollut Suomen ylemmässä yhteiskuntaelämässä. Mutta tuomalla uusia voimia kansan suuren enemmistön riveistä tämä seikka antoi suurempaa henkistä voimaa kansakunnalle ja tasoitti vallitsevia kielellis-yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämä kehitystyö johti tosin kieliriitaan, joka jakoi kansakunnan kahteen leiriin, mutta riita ei ollut tällä ajankohtaa katkeroittavaa ja lamauttavaa rotutaistelua, vaan sillä oli poliittis-sivistyksellinen leima ja se oli pikemmin omansa kannustamaan voimia kansalliseen työhön ja vahvistamaan niitä idästä tulevia hyökkäyksiä vastaan suunnattavaan puolustukseen. Suomenkielinen väestö — lukumäärältään aivan ylivoimainen osa kansaa — tuli suuremmassa määrin osalliseksi länsimaisesta sivistyksestä ja kypsemmäksi olemaan osallisena sosiaalisessa ja valtiollisessa yhteiskuntatyössä, Kielellinen eroavaisuus estyi täten laajenemasta yhteiskunnalliseksi kuiluksi, vaara, minkä Suomi — päinvastoin kuin Itämerenmaakunnat — pääasiassa on välttänyt. Itsenäisyyttä kohti kulkevan kehityksen välttämättömänä edellytyksenä oli se sivistyksellinen ja valtiollinen herätys, jonka suomalais-kansallinen liike sai aikaan. Se yhteiskuntaluokkien välinen vastakohtaisuus ja jännitys, joka myöhemmin kehittyi voimakkaaksi, ei suorastansa pohjannut kielieroavaisuuksiin tai kielelliseen sortoon, vaan pääasiassa toisiin sosiaalisiin seikkoihin. Mutta kieliriita, suomalaisen ja ruotsalaisen puolueen välinen taistelu, oli kuitenkin vallitsevana tekijänä kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien sisäisessä politiikassa.

Maassa vallitseva luottamus maamme valtakunnassa nauttiman autonomisen aseman pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri II:n hallituksen aikana ja ilmeni sekä hallituksessa että kansassa vakaana mielihaluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet Venäjää ja valtakuntaa kohtaan. Tästä on todistuksena valtiopäivien vuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki. Asettamalla oman sotaväen (jalkaväkijoukkoja) maamme otti velvollisuudekseen osallisuuden "isänmaan ja valtaistuimen" ja siten myöskin valtakunnan puolustuksessa. Sotilashallinto oli suomalaisissa käsissä, mutta komentoasiat kuuluivat Venäjän sotaministerille. Päällystö oli suomalainen, komennuskielenä oli venäjä, mutta opetuskielenä suomi ja ruotsi. Valtiopäiväin päätös asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi ei ollut yksimielinen, mutta suurin piirtein katsoen mieliala Suomessa oli se, että maallamme oli velvollisuuksia valtakuntaa kohtaan sotilaallisella alalla, ja kansan myötätunto uutta sotaväkeä kohtaan näyttäytyi jokseenkin suureksi. Päinvastoin kuin itämaisen sodan aikana, olivat venäläis-turkkilaisessa sodassa 1877-1878 mielet Suomessa selvästi Venäjän puolella. Venäläisten sotavoimien joukossa taisteli tässä sodassa sankarillisesti myöskin värvätty suomalainen joukko-osasto, Suomen kaarti. Venäjän joukkojen upseeristossa oli tähän aikaan ja myöhemminkin melkoinen määrä suomalaisia, jotka olivat saaneet sotilaskoulutuksensa osaksi Suomessa, osaksi Venäjän sotaopistoissa. Kaikki osoitti suurempaa lähentymistä molempien maiden välillä, semminkin kun taloudelliset suhteet niiden kesken olivat käyneet yhä vilkkaammiksi ja kun tällainen lähentyminen näytti perustuvan molemminpuolisiin etuihin. Mitään sisäistä yhteenkuuluvaisuutta ei Suomen ja Venäjän kesken ollut eikä voinut olla olemassa. Sivistys, uskonto, yhteiskuntajärjestys, kieli ja tavat sekä valtiolliset ja kansanihanteet olivat liian erilaiset. Suomen lojaalisuus valtakuntaa kohtaan oli ehdollinen, se voi säilyä vain sillä ehdolla, että maamme erikoisasemaa ja sisäistä itsenäisyyttä ja oikeutta elää omaa kansallista elämäänsä pidettiin kunniassa.

Kansallisen heräämisen ja sittemmin uudistustyön valoisana ja lupaavana aikana ei kyllä Suomen riippumattomuutta haahmottelevia ajatuksia tuotu maassamme julkisesti ilmi, mutta ne siintivät kuitenkin isänmaallisten toiveiden kaukaisena ja epämääräisenä päämaalina. Ne välähtelivät runoilijain isänmaallisista tulevaisuuden unelmista, jo Runebergilla ja Topeliuksella, joille kangasti aika, jolloin Suomen kansaa eivät sitoneet mitkään vieraat kahleet, vaikkei heidän kuviansa ja vertauksiansa silloin ymmärretty niin laajassa mielessä kuin minkä me nyt niihin sovellutamme. "Vapaana kerran kuorestaan sun kukkas aukeaa — — — ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa" sanotaan kaikkien huulilla olleen kansallislaulumme loppusäkeistössä. Kaikki tämä oli siementä, jota kylvettiin kypsyäkseen kerran vakaumukseksi ja teoksi.

Kansantietoisuudessa riippumattomuudenvaatimus ei vielä ollut herännyt, mutta se eli kuitenkin itsetiedottomana kansansielussa. Katseensa kauemmas suuntaaville poliitikoille ja valtiomiehille sitävastoin ei ollut vieras se ajatus, että maamme kerran nähtäisiin vapaana, Venäjästä vapautettuna ja riippumattomana Suomen valtakuntana, joskin tie tähän päämaaliin näytti pitkältä ja epävarmalta. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä olisi historiallinen väliaste, jonka aikana kansamme valtiollinen kypsyys ja elinvoima saavuttaisivat tarpeellisen jäntevyyden ja lujuuden. Samoin kuin Arwidssonille kangasti myös ajattelijalle ja valtiomiehelle J.V. Snellmanille Suomen kansan kansallisen ja historiallisen kehityksen lopullisena päämaalina täydellinen itsenäisyys. Siinä "Suomen historiassa" (1872), jossa Y.S. Yrjö-Koskinen, suomalaisen kieliryhmän etevin johtaja ja edustaja edellisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien poliittisessa elämässä, kuvasi Suomen kansan kohtaloita, on johtavana historiallisena ajatuksena Suomen kansan kehitys vapaaksi ja itsenäiseksi sivistyskansaksi, joskin hän poliitikkona katseli Suomen kansaa ja sen tulevaisuutta erityisesti suomalais-kansalliselta näkökannalta, s.o. Suomen kansasta oli tuleva kielellisesti yhtenäinen kansakunta. Puolan kapinan ajalta 1863 on tallella eräs Yrjö-Koskisen kirje, jossa hän selvästi lausuu itsenäisen Suomen valtakunnan ajatuksen. Jäälleenyhdistyminen Ruotsiin hänen mielestään tulisi epäedulliseksi suomalaiselle kansallisuudelle. Venäjä taas oli suomalaisille liian vieras voidakseen voittaa puolelleen mitään puoluetta Suomessa. Riippuvaisuus Venäjästä oli paha, johon meidän toistaiseksi oli alistuttava, mutta, hän sanoo, se aika on tuleva, jolloin tämä riippuvaisuus on lakkaava. Samoin kuin kaikissa suomalaisissa isänmaanystävissä eli myös Yrjö-Koskisessa syvä vastenmielisyys Venäjää kohtaan, joskaan se hänen valtiollisessa toiminnassaan ei suoranaisesti tullut ilmi. Koko "fennomaanista" liikettä kannatti, ainakin sen varhaisemmissa vaiheissa, sisimpänä tulevaisuudenajatus: riippumaton Suomen valtakunta. Ruotsinkielisissä piireissä iti sama "separatistinen" taipumus, joskin jonkun verran toisenlaisena ja ennen kaikkea vähemmin natsionalistisesti sovellettuna, mutta yhtä isänmaallisena. Vastenmielisyys venäläistä iestä ja vaikutusta vastaan oli tällä taholla ehkä vielä voimakkaampi tai ainakin tuli avoimemmin näkyviin, joskin ulkonaista lojaalisuutta noudatettiin. Venäläisellä taholla oltiin vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä halukkaita ruotsalaisista piireistä vainuamaan n.s. suomenmaalaisen separatismin varsinainen ahjo, mikä separatismi näihin aikoihin ei ilmennyt muuna kuin Suomen oikeuden perustuslaillisen kehityksen mahdollisuuksien säilyttämisenä. Venäläiseltä puolelta alettiin jossakin määrin suosia suomalaisuudenliikettä, jolta luultiin voitavan odottaa enemmän myötämieltä venäläisten lähentämisaikeiden hyväksi ja jonka kanssa arveltiin voitavan helpommin tulla toimeen kuin ruotsalaisen puolueen pyrkimysten kanssa. Tämä politiikka, jonka tarkoitusperänä oli suomenkieltä puhuvan väestön myötätunnon saavuttaminen, tuli selvästi näkyviin kreivi Heidenin vuonna 1881 tultua Suomen kenraalikuvernööriksi. Hänen edeltäjänsä, kreivi Adlerberg, ollen esiintymisessään länsimaalaisempi, ei ollut osoittanut mitään tämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Yleinen, joskin osittain peitelty Venäjään kohdistuva vastenmielisyys, joka perustuslaillisen kauden aikana jonkun verran lieveni, mutta sitten seuraavana sortosuunnan aikana jälleen yltyi, oli riippumattomuusajatuksen verkalleen ja huomaamatta, mutta varmasti vaikuttavana vipuna.

Selvästi ja rohkeasti julkilausutun ilmaisun Suomen itsenäisyysajatus sai vuonna 1880 Pariisissa julkaistussa kirjasessa "Finlande, indépendante et neutre" (Suomi, riippumattomana ja puolueettomana), jonka tekijä oli eversti E.G.W. von Becker (Becker-Bei). Hän oli aiemmin ollut upseerina Suomen ja Venäjän palveluksessa, mutta sitten toiminut sotilaallisissa tehtävissä eri maissa ja elänyt maanpaossa. Hän osoitti kirjasessaan Suomen aseman tukaluuden Venäjän tsaarin valtikan alaisena ja ennusti sen johtavan maamme venäläistyttämiseen ja sen autonomian tuhoamiseen Venäjän perustuslaillisten ja sen ohella panslavististen virtausten välttämättömänä seurauksena. Suomi oli kypsynyt itsenäisyyteen ja se olisi sopivan ajankohdan ilmaantuessa tehtävä vapaaksi. Suomen vapauttaminen oli Euroopan yhteisetujen piiriin kuuluva kysymys, mutta ulkoapäin tulevaan apuun maamme sen enempää kuin Puolakaan, ei voisi rakentaa. Sen täytyi koota kykynsä voimanponnistukseen ja ankarassa taistelussa kilvoitella itsenäisyytensä ja elämänsä puolesta. Kirjanen päättyi seuraavaan lausuntoon: "Jos meidän toiveemme toteutuvat, muodostaisi riippumaton ja puolueeton Suomi suurvaltain takuulla ylipääsemättömän reunasuojan panslavismin paisunnalle pohjoista kohti ja maa voisi vapaana edetä sillä tiellä, jolla se jo on kulkemassa; jollei näin käy, on perustuslaillisen järjestelmän toteuttaminen (Venäjällä) ja panslavismin valtaanpääsy oleva maallemme sen valtiollisen ja aineellisen perikadon alkuna." Mutta nämä ennustukset ja toiveet, niin kaukonäköisiä kuin ne olivatkin, olivat silloin liian pilventakaisia, jotta ne olisivat voineet vaikuttaa ajatuskantaan ja toimintaan. Aika ei vielä ollut kypsä rohkeille poliittisille pyrkimyksille. Suomen täytyi vielä, käytännöllisesti katsoen, suunnata katseensa Venäjän valtakunnassa nauttimansa sisäisen autonomian säilyttämiseen ja, mikäli mahdollista, sen kehittämiseen ja samalla kansan sivistyksen ja aineellisen hyvinvoinnin vaurastuttamiseen.

Perustuslakitaistelun enteitä.

Suomen yhteiskuntajärjestystä, jonka maamme oli tuonut perintönä mukanaan Ruotsin vallan ajalta, ja sen valtiollista asemaa sisäisesti vapaana maana olivat, suurin piirtein katsoen, sen hallitsijat, Venäjän itsevaltiaat pitäneet kunniassa. Sen vapaa kehitys vuoden 1863 jälkeen Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n hallituskausina oli vähitellen tehnyt Suomen puhtaasti länsimaiseksi, uudenaikaisesti johdetuksi valtioksi Venäjän valtakunnassa. Yhteiskunnallisissa laitoksissaan ja kansanvaltaisessa sivistyksessään se oli pyrkinyt ja jossakin määrin onnistunutkin pysymään Euroopan yleisen kehityksen tasalla. Mutta kaiken tämän ohella itämainen käyräsapeli damokleenmiekkana riippui pienen itseänsä hallitsevan, suuren itämaisen jättiläisen kylkeen kytketyn kansan yllä. Samaan aikaan kuin Suomi eli tätä sisäisen vapauden ja itsehallinnon aikaa, painoi jättiläisen käsi raskaana Venäjän valtakunnan muita rajamaita ja -kansoja. Puolasta ja Liettuasta tehtiin Veikselinmaakunnat, joissa ei ainoastaan pienintäkin itsehallinnon jälkeä tuhottu, vaan myös kotimaisia kieliä sorrettiin ja kaikki kansallisen elämän ilmaukset tukahdutettiin. "Finis Poloniae" oli toteutettu tosiasia. Jonkun verran säälivämmin meneteltiin aluksi Itämerenmaakunnissa, mutta nekin menettivät vähitellen vielä jäljelläolevat poliittiset oikeutensa ja erikoisetunsa sekä joutuivat järjestelmälliselle venäläistyttämiselle alttiiksi, samalla kuin virolaisen ja lättiläisen rahvaan ja ylempien saksaa puhuvien yhteiskuntaluokkien välistä vihamielisyyttä lietsottiin. Sillä aikaa kuin olot tuolla, Suomenlahden eteläpuolella, osoittivat sivistyksellistä ja siveellistä taantumista sekä kansallisen elämän tukahduttamista ja lisääntyvää vapauden puutetta, voi Suomen kansa yhä enemmän vakiintua kansakunnaksi ja kartuttaa henkistä vastustusvoimaansa. Vastenmielisyyden tunteet itäistä naapuria, vanhaa perivihollista kohtaan lauhtuivat kyllä tällöin, mutta tosiseikkoihin, kauttaaltaan vallitsevaan kaikenpuoliseen erilaisuuteen perustuva kuilu molempien maiden — itämaiden ja länsimaiden — välillä laajeni. Jokainen muukalainen, joka Venäjältä saapui Suomeen, huomasi sen välittömästi. Mutta suurvenäläisestä, venäläiskiihkoisesta isänmaanystävästä tämä asiaintila tuntui loukkaukselta.

Mainittujen valtakunnanosien sorto ja venäläistyttäminen ei ollut yksinomaan Venäjän hallituksen työtä. Sen takana oli yllyttävä kansalliskiihkoinen mielipide. Sen henkinen johtaja 1860-luvulla oli Katkov Moskovassa ja sen tärkein puhetorvi sanomalehti Moskovskija Vjedomosti, myöskin Suomen, sen erikoisaseman ja sen kansallis-länsimaisen kehityksen vannoutunut vihollinen. Uusia sanomalehtiä, jotka noudattivat samaa äänilajia, tuli lisää, kuten Novoje Vremja Pietarissa. Niiden päämaalina oli Suomen itsehallinnon horjuttaminen, tuhoaminen ja sen kansallisuuden asteittainen hävittäminen. Maa muutettava virkavallan sortamaksi venäläiseksi maakunnaksi. Tähän ne pyrkivät osaksi järkyttämällä luottamusta Suomen lojaalisuuteen ja kiinnittämällä huomiota siihen vaaraan, minkä ei-venäläisen valtion olemassaolo Venäjän pääkaupungin edustalla muodosti, osaksi väittämällä, että Suomen valtiollisen erikoisaseman historiallinen perustus on väärä ja autonomian vaatimus epäoikeutettu. Tähän nähden vallitseva käsitys oli, niin sanottiin, suomalaisten poliitikkojen petoksen ja vääristelyjen synnyttämä. Porvoon valtiopäivillä ei oltu muka tehty mitään sopimusta tai välipuhetta. Se mitä siellä oli tapahtunut, oli keisarillisen armon osoitus, mikä ei voinut olla Venäjää ja sen itsevaltiaita sitova. Mitään valtiosääntöä ei ollut Suomelle taattu, mutta joskin niin olisi tapahtunut, olisi tämä ollut vastoin Venäjän etuja ja lupaus olisi siis mitätön. Tämä, eri muunnelmin, oli hyökkäyksen sävy. Niihin vastasi Suomen sanomalehdistö, jonka esitykset vääristellyssä muodossa tulivat venäläisen yleisön silmien eteen. Tämä 1870- ja 1880-lukujen sanomalehtisota Suomen ja Venäjän välillä oli etuvartio-ottelua, jota seurasi sittemmin Suomen ja Venäjän välillä puhjennut perustuslakitaistelu. Sen merkitys ja voima kasvoi, kun venäläiset ylemmän arvoasteen oikeusoppineet ja valtiolliset kirjailijat, kuten Ordin y.m., astuivat taistelukentälle venäläisen natsionalismin liittolaisina. Suomen taholta ei jääty vastausta vaille. Selkeästi todistavissa seikkaperäisissä, L. Mechelinin, R. Hermansonin ja J.R. Danielsonin kirjoittamissa esityksissä paljastettiin tarkoituksellisten venäläisten lausuntojen kieroudet ja löyhyys, ja selvitettiin Suomen autonomian oikeudelliset perusteet. Poliittinen kieltämisen ja tuhoamisen halu oli kuitenkin liian voimakas antaakseen objektiivisten näkökohtien ja asiallisten syiden vaikuttaa itseensä. Valtaa ja rahaa himoitseva venäläinen virkamiehistö toivoi Suomesta muodostuvan uuden rajamaan, jota saisi vapaasti nylkeä, ja kiihoitti tässä tarkoituksessa panslavistisia pyrkimyksiä. Yhä laajemmalle ja voimakkaammin levisi Venäjällä se "todellisten venäläisten" valtiollinen uskonkappale, jonka mukaan Suomen sisäinen itsenäisyys ja kansallinen elämä oli epämuodostuma Venäjän valtakunnanruumiissa ja sisälsi pyhään Venäjään kohdistuvan loukkauksen, joka oli poistettava. Tämä mielipide sai myös tsaarin neuvonantajien ja ministerien kannatusta ja lopuksi hallitsija itse, jonka pyhiin lupauksiin Suomessa oli luotettu, kallisti sille korvansa.

Mutta yhä ilmeisemmäksi kävi, ettei Suomen sulattaminen Venäjään ollut maatamme vastaan suunnatun politiikan varsinainen päämäärä. Vaadittu Suomen uusi "valloittaminen" oli vain oleva väliasema suurvenäläisen laajentumishalun tiellä länttä kohti, kohti Skandinaviaa, kohti avointa, jäistä vapaata merta. Sisäisesti itsenäinen, länsimainen Suomi oli se muuri, joka ensiksi oli murrettava, ennenkuin tie siitä edelleen oli vapaa. Tämä teki Suomen tulevaisuuden vielä synkemmäksi, mutta siitä sen taistelu oikeudesta elää omaa elämäänsä myös sai paljon suuremman historiallisen ja sivistyksellisen merkityksen.

Keisari Aleksanteri III oli valtaistuimelle noustessaan vuonna 1881 antanut hallitsijavakuutuksen Suomen kansalle, aivan samansisältöisen kuin edelliset hallitsijat. Samalla hän antoi käskykirjeen, jossa hän selitti syvällä tyydytyksellä vakuuttaneensa Suomen suuriruhtinaskunnalle sen oikeudet, koska hän "armollisesti oli pitänyt mielessään ne moninaiset todisteet järkähtämättömästä uskollisuudesta ja kiitollisuudesta hallitsijaansa ja hyväntekijäänsä kohtaan, joita tämän maan asukkaat olivat osoittaneet." Hän jatkoikin aluksi sitä luottamuksen ja laillisuuden politiikkaa, jota hänen isänsä ja edeltäjänsä oli noudattanut. Suoranaisesti ilmaisi tätä m.m. se valtiopäivien toimivallan laajennus, mikä sisältyi esitysoikeuden (paitsi perustuslakikysymyksissä) myöntämiseen. Venäläinen taantumus, panslavismin verhoon pukeutuneena, sai kuitenkin yhä suurempaa valtaa ja keisarikin joutui sen ja sen etevimmän edustajan, pyhän synodin yli prokuraattorin Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi. Samassa määrin heikkeni hänen alkuaan epäilemättä vilpitön aikomuksensa ja halunsa pysyttää Suomen suuriruhtinaskunta koskemattomana valalla vahvistettujen lakiensa ja yhteiskuntajärjestyksensä turvissa.

Venäläisen sanomalehtitaistelun Suomea vastaan ollessa kiivaimmillaan liikkui maassamme levottomuutta herättäviä huhuja Venäjän hallituspiireissä tekeillä olevista suunnitelmista, jotka tarkoittivat Suomen valtion laitosten asteittaista saattamista Venäjän vastaavien laitosten mukaisiksi. Nämä huhut vahvistuivat, kun vuoden 1890 alussa saatiin tietää, että Venäjän hallituksen aloitteesta oli asetettu kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, valmistelemaan kysymystä Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten yhdenmukaistuttamisesta keisarikunnan vastaavien laitosten kanssa. Jo kesäkuussa samana vuonna annettiin julistuskirja Suomen postilaitoksesta, jonka johto asetettiin Venäjän posti- ja lennätinlaitoksen ylihallituksen alaiseksi. Tämä oli ensimäinen merkitsevämpi lainvastainen puuttuminen Suomen itsehallintoon ja valtiosääntöön, se kun asetti suomalaisen hallinnonalan venäläisten virkamiesten määräysoikeuden alaiseksi. Tätä toimenpidettä oli ilmeisesti joudutettu ennenkuin valtiopäivät kokoontuivat, jotta niiden vastalauseet eivät saisi vaikuttaa kysymyksen ratkaisuun. Maan prokuraattori, von Weissenberg, pani vastalauseensa lainvastaista toimenpidettä vastaan ja erosi, kun vastalausetta ei otettu huomioon. Samalla perustuslaillisen politiikan ensimäinen mies, L. Mechelin, luopui kotimaisen hallituksen jäsenyydestä. Suomen raha- ja tullilaitosta vastaan tehdyt suunnitelmat eivät käytännöllisten vaikeuksien vuoksi johtaneet mihinkään tulokseen, mutta toinen vakava isku Suomen oikeusjärjestykseen tehtiin äskenmainittuna vuonna. Valtiopäivät olivat hyväksyneet uuden Suomen rikoslain ja hallitsija oli sen vahvistanut astuvaksi voimaan vuoden 1891 alusta. Venäjän sanomalehdissä käytiin lain kimppuun, koska sen katsottiin sisältävän määräyksiä, mitkä eivät kaikissa suhteissa olleet yhtäpitäviä Venäjän etujen kanssa. Näistä hyökkäyksistä oli seurauksena, että jo vahvistettu ja siis pätevä laki peruutettiin toistaiseksi, kunnes valtiopäivät ehtisivät sen tarkistaa äskenmainitussa suhteessa. Muutamat tuomarit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa ottaa huomioon laitonta peruutusta ja sovelluttivat uutta rikoslakia, jonka johdosta heitä kohtaan ryhdyttiin rankaisutoimenpiteisiin. Tämä oli ensi alku sille laillisuudenpuolustukselle, jota sittemmin nimitettiin passiiviseksi vastarinnaksi.

Kun valtiopäivät vuonna 1891 kokoontuivat, julkilausuivat säätyjen puhemiehet sen huolestumisen, minkä molemmat äskenmainitut lainvastaiset toimenpiteet maassa olivat herättäneet. Keisari vastasi käskykirjeellä, missä hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut aikomuksena syrjäyttää suuriruhtinaskunnan perustuslakeja. Joskin ne hyvänsuovat sanat, joilla hän tämän lausui, jossakin määrin vaikuttivat rauhoittavasti, paljasti käskykirje muutoin sen, että yhdenmukaisuussuunnitelmat olivat saavuttaneet Venäjän hallituksen ja hallitsijan periaatteellisen hyväksymisen. Siinä nimittäin sanottiin seuraavaa: "Muutamien Suomen asetusten ja yleisten valtakunnanlakien välillä vallitseva yhdenmukaisuuden puute, samoin kuin riittämätön täsmällisyys suuriruhtinaskunnan suhdetta keisarikuntaan koskevassa lainsäädännössä aiheuttaa valitettavasti nurjaa käsitystä niiden toimenpiteiden todellisesta merkityksestä, joihin ryhdytään kaikille Venäjän valtakunnan osille yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi." Lausuma, jonka keisarin neuvonantajat olivat panneet hänen suuhunsa, oli diplomaattisen varovainen, kauas tähtäävien yhteensulattamisaikeiden verho. Samana vuonna ammuttiin uusi aukko Suomen autonomiaa suojelevaan perustuslakimuuriin. Kesällä 1891 annetulla määräyksellä säädettiin — suorastaan perustuslain vastaisesti — että Pietarissa olevan ministeri-valtiosihteerin viraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkoihin voitaisiin nimittää myöskin venäläisiä virkamiehiä. Saman vuoden joulukuussa määrättiin, että virkoja Suomessa täytettäessä etusija olisi annettava sellaisille hakijoille, jotka osasivat venäjänkieltä, ylennysperuste, mikä oli Suomen laeille ja tarpeille kokonaan outo.

Suomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja siitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja erinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen esille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni asetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei venäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen itsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli antanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava kuvaava otsake: "Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallintoa varten", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän valtakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva erityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin venäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet vastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli ollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka valtakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei saavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta lausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin uusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian vastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet, että Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä sellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle. Kysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli.

Uusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan suunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla. Hallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa uutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin vilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän oli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa säilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas hengittää keveämmin.

Valtiokaappaus.

Neljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen valtiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön luottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen pääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä maamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut suurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman neuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui lopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä toimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m. niistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään senaatin alistuksen. Sanat "Suomen autonomia" varusti hän kysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin, hänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin perustuslakeihin merkitsi hän: "olisi jo aika suomalaisten alkaa unhottaa sellaiset vanhentuneet lait."

Lähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä kertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja kiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878 oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen erikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se venäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan sotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla kuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat olivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä. Venäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista Suomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet. Uusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja, oli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli sopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti Suomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari odottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi 1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta Venäjän sotalaitoksen kanssa.