Ivanhoe

Heti kun Perinnötön ritari astui telttaansa, riensi sinne parvi asemiehiä ja hovipoikia auttaakseen häntä rautavaruksia riisuttaessa, tuodakseen puhtaat vaatteet ja valmistaakseen kylvyn. Heidän kohteliaisuutensa taisi tällä kertaa olla vielä tavallista hartaampi; sillä he olivat kaikki uteliaat näkemään kuka tuo ritari oli, joka oli niin monta vastustajaa voittanut, mutta ei prinssinkään käskystä ollut tahtonut nostaa silmirautaansa eikä virkkaa nimeänsä. Mutta heidän touhuisa ja utelias kohteliaisuutensa ei saanut toivottua palkkaa. Perinnötön ritari ei ottanut vastaan apua keltään muulta paitsi omalta asemieheltään eli pikemminkin rengiltään — talonpoikaiselta törkimykseltä, joka oli verhottu tummanväriseen huopaviittaan, pää sekä kasvot puoleksi peitettyinä normannilaiseen mustaan puuhkalakkiin, —ikäänkuin olisi hänkin, samoinkuin hänen herransa, tahtonut pysyä tuntemattomana. Kun kaikki muut olivat teltasta lähteneet, riisui palvelija ritarilta rautavarusteen raskaammat osat ja asetti hänen eteensä ruokaa sekä viiniä, jotka päivän vaivojen jälkeen maistuivat sangen hyvältä.

Tuskin ritari oli saanut kiireisen ateriansa syödyksi, kun eräs palvelija tuli ilmoittamaan, että viisi miestä, jotka kaikki taluttivat täysin varustettuja ratsuja, seisoi ulkona pyrkien hänen puheillensa. Ritarilla oli nyt rautavaruksensa asemesta yllään pitkä viitta, jommoista hänen säätyisillään miehillä oli tapana käyttää kotioloissa. Siihen kuului päähine, joka, jos sen tahtoi vetää pään yli, peitti kasvot melkein yhtä hyvin kuin kypärän silmirauta. Mutta yöksi painuvan illan hämäryys teki tämmöisen peitteen tarpeettomaksi, sillä ei nyt enää olisi voinut tuntea muun kuin hyvin tutun miehen kasvot.

Perinnötön ritari astui siis rohkeasti teltastaan ja tapasi ulkona vaatijaritarien asemiehet, jotka heidän ruskean- ja mustan-värisistä puvuistaan oli helppo tuntea. Jokainen heistä piti suitsista isäntänsä ratsua, jonka satulaan tämänpäiväisessä taistelussa käytetyt asevarusteet olivat kiinnitetyt.

»Ritarilakien mukaan», sanoi ensimmäinen miehistä, »minä, Balduin de Oyley, pelätyn ritarin, Brian de Bois-Guilbertin asemies, tarjoan teille, joka tällä kertaa olette omaksunut itsellenne Perinnöttömän ritarin nimen, tämän ratsun sekä ne varusteet, joita mainittu Brian de Bois-Guilbert tämänpäiväisessä turnauksessa on käyttänyt. Ja saatte te, jalo herra, oman mielenne mukaan päättää, tahdotteko ne pitää vai ottaa niistä lunnaat. Sillä tämmöinen on turnajaissääntö.»

Muutkin asemiehet toistivat melkein samat sanat, ja vaikenivat sitten odottaen Perinnöttömän ritarin päätöstä.

»Teille neljälle, hyvät herrat», vastasi ritari kääntyen viimeksi puhuneitten asemiesten puoleen, »sekä teidän kunnioitettaville, urhokkaille herroillenne on minulla sama yhteinen vastaus. Viekää terveiseni jaloille ritareille, teidän isännillenne, ja sanokaa, että mielestäni olisi pahasti tehty, jos ryöstäisin heiltä nämä ratsut sekä aseet, sillä heitä kunnokkaampien ritarien käytettäviksi ne eivät voi joutua. — Mielelläni soisin, että tässä olisi kaikki, mitä minulla on sanomista noille jaloille ritareille. Mutta itsepä olenkin todenteolla, niinkuin olen itseäni nimittänyt, Perinnötön ritari. Siitä syystä minun täytyy johonkin määrin pysyä kiitollisuudenvelassa teidän herroillenne ja anoa, että he suvaitsisivat itse arvioida lunnaat ratsuistaan sekä varusteistaan, sillä minä voin tuskin sanoa omakseni edes niitäkään, jotka minulla tänään oli käytettävänäni.»

»Meitä on käsketty», vastasi Reginald Front-de-Boeufin asemies, »tarjoamaan sata sekiiniä kustakin hevosesta varusteineen.»

»Se riittää hyvinkin», sanoi Perinnötön ritari. »Puolet tästä summasta minun täytyy nykyisessä puutteessani pitää. Tähteistä ottakaa te, hyvät herrat, puolet itsellenne, ja jakakaa toinen puoli airueille, soittoniekoille ja palvelijoille.»

Lakit kädessä ja nöyrästi kumarrellen asemiehet kiittivät ritaria kohteliaisuudesta ja anteliaisuudesta, jommoista useinkaan ei oltu nähty, ei ainakaan niin ylenpalttisessa määrässä. Mutta Perinnötön ritari kääntyi nyt Brian de Bois-Guilbertin asemiehen, Balduinin puoleen. »Teidän herraltanne», hän sanoi, »en ota vastaan aseita enkä lunnaitakaan. Viekää hänelle minulta terveiset, että meidän välinen taistelumme ei vielä ole päättynyt, — ei ennenkuin olemme taistelleet sekä peitsillä että miekoilla, sekä jalkaisin että ratsain. Tähän taisteluun elämästä ja kuolemasta hän itse on minut haastanut, enkä minä unhota hänen vaatimustansa. — Sitä odotellessamme vakuuttakaa hänelle, että minä en ajattele häntä samanlaisin tuntein kuin muita hänen taistelukumppaneitaan, joiden kanssa mielelläni vaihdan kohteliaisuuksia, vaan että pidän häntä verivihollisenani.»

»Minun herrani», vastasi Balduin, »osaa kyllä vastata röyhkeyteen röyhkeydellä ja sivalluksiin sivalluksilla, yhtä hyvin kuin kohteliaisuuteen kohteliaisuudella. Koska ette huoli ottaa vastaan häneltä samoja lunnaita kuin muiden ritarien varusteista, niin täytyy minun jättää tämä hevonen ja nämä varusteet tänne. Sillä tiedän varmaan, että herrani pitäisi häpeällisenä käyttää koskaan enää niitä.»

»Oikein puhuttu, hyvä herra», sanoi Perinnötön ritari, »oikein ja uljaasti, niinkuin sen miehen sopii, joka vastaa poissaolevan isäntänsä puolesta. Mutta älkää kuitenkaan jättäkö ratsua ja varusteita tänne. Viekää ne takaisin herrallenne; ja jollei hänen kunniansa salli hänen käyttää niitä, niin pitäkää te, kelpo ystävä, ne omananne. Sen verran kuin minulla on niihin oikeutta, lahjoitan ne mielelläni teille.»

Balduin kumarsi syvään ja poistui sitten seuralaistensa kanssa. Mutta Perinnötön ritari palasi telttaansa.

»Tähän asti, Gurth», hän sanoi, »ei Englannin ritariston maine ole ainakaan pilaantunut minun kauttani.»

»Ja minä», sanoi Gurth, »en ole saksilaisena sikopaimenena huonosti toimittanut normannilaisen asemiehen osaa.»

»Etpä vallan pahoin», vastasi Perinnötön ritari. »Mutta sittenkin olen kaiken aikaa pelännyt, että talonpoikainen kömpelyytesi sinut paljastaisi.»

»Hs!» sanoi Gurth, »ei kukaan voi minua tuntea, jollei kenties leikkitoverini, Wamba-narri, josta en ikänä saa täyttä selvää, onko hän todellisuudessa suurempi hupsuna vai velikultana. Tuskin saatoin hillitä nauruani, kun vanha isäntäni kulki aivan sivuitseni siinä luulossa, että Gurth oli monen penikulman päässä, Rotherwoodin soilla ja saloilla, hänen sikojansa paimentamassa. Jos minut tunnettaisiin...»

»Hyvä on», sanoi Perinnötön ritari, »tiedäthän mitä sinulle lupasin.»

»No, mitä siihen tulee», sanoi Gurth, »ei selkäsaunan pelko ole koskaan pidättänyt minua auttamasta ystävää. Onpa minulla paksu nahka, joka kestää puukkoa tai piiskansiimaa yhtä hyvin kuin minkä hyvänsä oman laumani karjun nahka.»

»Usko minua, kyllä palkitsen kaiken vaaran, johon olet minun tähteni antautunut, Gurth», sanoi ritari. »Ensi aluksi ole hyvä ja ota nämä kymmenen kultarahaa.»

»No, nythän olen rikkaampi», sanoi Gurth, pistäen lahjan kukkaroonsa, »kuin ikinä mikään sikopaimen tai muu orja on ollut.»

»Vie tämä pussillinen kultaa Ashbyhyn», lisäsi hänen herransa, »ja hae käsiisi Iisak juutalainen, joka on kotoisin Yorkin kaupungista. Ottakoon hän itse näistä rahoista maksun hevosesta sekä varusteista, jotka sain hänen takauksellansa lainaksi.»

»Enkä, pyhä Dunstan auttakoon!» vastasi Gurth; »sitä en tee.»

»Kuinka, lurjus!» huusi herra, »etkö tottele käskyjäni?»

»Kyllä, kaikkia kunniallisia, järkeviä ja kristillisiä käskyjä», vastasi Gurth; »mutta tämä ei ole sellainen. En olisi kunniallinen mies, jos sallisin juutalaisen itse määrätä maksunsa, sillä se olisi petosta herraani vastaan. Eikä se olisi järkevääkään, — se olisi hupsun työtä. Ja päällepäätteeksi se ei olisi kristillisestikään tehty, sillä minähän ryöstäisin oikeauskoisen paljaaksi ja rikastuttaisin uskottoman.»

»Sittenkin sinun täytyy pitää huolta siitä, että hän tulee tyydytetyksi, sinä mulipää», käski taas Perinnötön ritari.

»Täytyyhän sitten niin tehdä», sanoi Gurth, pistäen pussin takkinsa alle ja lähtien ulos teltasta. »Sitkeäpä hänen pitäneekin olla, jollen saa häntä tyytymään puoleen siitä, mitä hän itse vaatii.» Näin sanoen hän lähti matkaan ja jätti Perinnöttömän ritarin yksin levottomien ajatustensa seuraan.

Ja kovasti levottomat ja tuskalliset nämä ajatukset olivatkin, —useammasta syystä kuin mitä nyt vielä voimmekaan lukijalle ilmaista.

Meidän tulee nyt siirtyä Ashbyn kaupunkiin, tai pikemmin erääseen sen likeisyydessä olevaan yksinäiseen taloon. Talon omistaja oli rikas israeliitta, jonka luona Iisak tyttärensä sekä muiden seuralaistensa kanssa oli saanut asunnon. Sillä juutalaiset, niinkuin kaikki tiedämme, olivat aina hyvin vieraanvaraisia ja valmiit auttamaan omia kansalaisiaan, vaikka heidän sanottiin vastahakoisesti ja kitsaasti avustavan niitä, joita ne nimittivät pakanoiksi. Mutta kristityt puolestaan kohtelivat juutalaisia sillä tavoin, etteivät he paljon kohteliaisuutta ansainneetkaan.

Kamarissa, joka tosin oli pieni, mutta kalliisti koristettu itämaiseen tapaan, istui Rebekka kirjotuilla patjoilla. Ne oli levitetty matalalle lavalle, joka kiersi kamarin seiniä toimittaen, samoinkuin espanjalaisten estrada, tuolien ja lavitsoiden virkaa. Levottomuutta ja lapsenrakkautta ilmaisevin katsein neiti seurasi isäänsä, joka alakuloisen näköisenä ja epävarmoin askelin asteli edestakaisin kamarissa. Välistä Iisak väänteli käsiään, välistä loi silmänsä ylös lakeen, aivan kuin kovassa sydämentuskassa oleva ihminen. »Voi, isämme Jaakob auttakoon!» huusi hän. »Voi, auttakaa kaikki, te kansamme kaksitoista pyhää isää! Miksi piti semmoisen vahingon sattua minulle, joka aina olen rehellisesti noudattanut jokaista Mooseksen lain puustavia ja merkkiä! Viisikymmentä sekiiniä on minulta kerrassaan ryöstetty ja hukkunut tuon häijyn hirmuvaltiaan ahnaisiin kynsiin!»

»Mutta, isä», sanoi Rebekka, »minustahan näytti siltä, että itse annoitte vapaaehtoisesti rahan prinssi Juhanalle.»

»Vapaaehtoisestiko? Egyptin rutto häneen tarttukoon! —Vapaaehtoisestiko, sanot? — Aivan niin, juuri yhtä vapaaehtoisesti kuin Lyonin lahdella, myrskyn ahdistaessa, viskasin tavarani mereen, keventääkseni laivamme kulkua — kun annoin kalliit silkkini kuohuvien laineiden pukimiksi — kun niiden suolaiseen vaahtoon sekoitin hyvänhajuista mirhamia ja aloeta — kun upotin meren syvyyksiin kaikki kulta- ja hopea-astiani! Eikö se hetki ollut sanomattoman tuskallinen, vaikka teinkin uhrin omin käsin?»

»Mutta olipa se semmoinen uhri, jota Herra vaati meidän henkemme pelastukseksi», vastasi Rebekka, »ja onpa isiemme Jumala siitä ajasta siunannut teidän tavaroitanne ja kauppaanne.»

»On kyllä», arveli Iisak. »Mutta jos hirmuvaltias ne minulta ryöstää, niinkuin tänäpäivänä, ja jos minun vielä päälliseksi täytyy näyttää iloiselta, kun minut ryöstetään paljaaksi — ah, tyttäreni, kaikista pahoista, jotka rasittavat meidän perinnötöntä ja kuljeksivaa kansaamme, on pahinta se, että koko maailma ympärillämme vain nauraa meille, kun meitä sorretaan ja ryöstetään, ja että meidän täytyy itsekin, niellen kaiken vääryyden nostattaman suuttumuksen, nöyrästi hymyillä, vaikka pitäisi kostaa miehen tavalla.»

»Älkää katsoko asiaa siltä kannalta, rakas isä», sanoi Rebekka; »onhan meilläkin etumme. Ovathan nuo armottomat, sortavat pakanat tavallansa Siionin hajoitettujen lasten vallan alaisia, vaikka kuinkakin meitä ylenkatsovat ja vainoovat. Ilman meidän rikkauksiemme apua he eivät voisi varustaa väkeänsä sotaan eivätkä viettää voittojuhliansa rauhan tultua; ja karttuneenahan kultamme palaa lainassa oltuaan takaisin kirstuihimme. Me olemme niinkuin nurmi, joka viheriöitsee sitä paremmin, mitä pahemmin sitä tallataan. Eipä olisi tämänpäiväisiäkään komeita turnajaisia saatu aikaan ilman halveksitun juutalaisen mielisuosiota; sillä hänpä se niihin rahat antoi.»

»Tyttäreni», sanoi Iisak, »sanasi ovat koskeneet toiseenkin kipeään paikkaan sydämessäni. Tuo jalo ratsu ja nuo kalliit varusteet, jotka hinnaltaan ovat täydesti saman arvoiset kuin koko voitto Kirjath Jairam Leicesteriläisen kanssa solmimastani kaupasta — nekin kaikki ovat aivan hukassa. Se tappio nielee minulta koko viikon tulot, kahden sabatin välisen ajan tulot! — Mutta kenties asia kuitenkin päättyy paremmin kuin tällä hetkellä osaan pelätä. Onhan hän kelpo nuorukainen.»

»Varmaan», lohdutti Rebekka, »ei teidän tarvitse katua, että palkitsitte oudon ritarin osoittaman avunteon.»

»Niin minäkin uskon, tytär», sanoi Iisak, »ja uskonhan myös, että Siion kerran rakennetaan uudelleen. Mutta yhtä vähän kuin tohdin toivoa, että näillä ruumiillisilla silmilläni saan nähdä uuden temppelin seinät ja katonnastat, yhtä vähän toivon myös näkeväni kristityn, vaikkapa hän olisikin paras heistä, tulevan maksamaan velkansa, paitsi silloin kun tuomarin ja vanginvartijan pelko häntä ahdistaa.»

Näin lausuttuaan hän alkoi uudestaan levottomasti astua pitkin kamarin permantoa; ja Rebekka, joka huomasi, että kaikki lohdutusyritykset johdattivat vain uusia huolen syitä mieleen, lakkasi turhasta yrityksestään. Siinä hän tekikin viisaasti, ja tahtoisinpa kehoittaa kaikkia lohduttajia ja neuvonantajia tekemään samaten, jos sattuvat samanlaiseen tilanteeseen.

Ilta alkoi nyt jo pimetä; sentähden juutalainen palvelija saapui sisälle ja laski pöydälle kaksi hopealamppua, joissa paloi hyvänhajuista öljyä. Toinen juutalaispalvelija asetti samalla kalliita viinejä ja valituita herkkuja toiselle pienelle pöydälle, joka oli eebenpuuta ja hopealla kirjottu. Kotonansa näet juutalaiset soivat itselleen kaikkein kalleimpia ylellisyyksiä. Palvelija toi myös sanan, että eräs nasarilainen (sillä nimellä juutalaiset keskenään nimittivät kristityitä) pyysi päästä isännän puheille. Sen, joka elättää itseään kaupalla, pitää aina olla valmis vastaanottamaan jokaisen, ken sanoo tulevansa asioissa. Iisak laski sentähden heti pöydälle Kreikan viinillä täytetyn pikarinsa — jonka hän juuri oli nostanut huulillensa, mutta ei vielä ennättänyt maistaakaan. Tyttärellensä hän sanoi kiireesti: »Rebekka, peitä silmäsi hunnulla» ja käski sitten päästää vieraan sisään. Juuri kun Rebekka oli saanut jalkoihin asti ulottuvan, utuisesta hopeakankaasta tehdyn hunnun heitetyksi ihanien kasvojensa yli, aukesi ovi ja Gurth astui sisään, verhottuna normannilaisen viittansa leveihin laskoksiin. Hänen ulkomuotonsa oli pikemmin pelkoa nostattava kuin rauhoittava, varsinkin kun hän ei ottanut lakkia päästään, vaan painoi sen vielä alemmaksi ryppyisen otsansa peitoksi.

»Oletko sinä Yorkista tullut Iisak Juutalainen?» hän kysyi saksin kielellä.

»Olen», vastasi Iisak samalla kielellä (sillä kauppaa harjoittaessaan oli hän oppinut kaikki kielet, joita Britanniassa puhuttiin). »Entä kuka sinä olet?»

»Se ei vaikuta asiaan», vastasi Gurth.

»Vaikuttaapa yhtä paljon kuin minun nimeni sinuun», sanoi Iisak. »Kuinka voin ruveta asioihin kanssasi, jollen saa kuulla nimeäsi?»

»Aivan hyvin», vastasi Gurth; »sillä minun, joka tuon rahoja, pitää tietää, että maksan ne oikealle miehelle. Mutta tuskinpa sinä, joka rahat saat, suuresti välität siitä, kenenkä käsi ne on tuonut.»

»Vai niin», sanoi juutalainen, »vai olet sinä tullut rahaa maksamaan? —Pyhä isä Aabraham tietäköön! Tämähän tekee meidän välimme aivan toisenlaiseksi. Ja keneltä rahat tuot?»

»Perinnöttömän ritarin käskystä», sanoi Gurth, »hänen, joka tämänpäiväisissä turnajaisissa pääsi voittajaksi. Tuon maksun niistä varusteista, jotka Leicesterin kaupungin juutalainen Kirjath Jairam sinun takauksellasi antoi isännälleni. Hevonen seisoo taasen tallissasi, ja nyt tahtoisin tietää, kuinka suuri summa minun tulee maksaa varusteista.»

»Sanoinhan minä, että hän on kelpo nuorukainen», huusi Iisak riemuiten. »Eihän siemaus viiniä taitane tehdä sinulle pahaa», lisäsi hän, kaataen pikariin ja tarjoten Gurthille kalliimpaa juomaa kuin sikopaimen vielä koskaan oli maistanut. »Ja paljonko rahaa», jatkoi hän taas, »olet tuonut mukanasi?»

»Pyhä Neitsyt auttakoon!» huusi Gurth, laskien pikarin kädestään pöydälle. »Tämmöistäkö taivaanjuomaa nämä uskottomat koirat särpivät poskeensa, kun meidän oikeauskoisten kristittyjen täytyy latkia olutta, joka on yhtä paksua ja sakeaa kuin sikojeni syömä rapa! — Sinä kysyt, kuinka paljon rahaa olen tuonut kanssani?» lisäsi saksilainen tämän loukkaavan huudahduksen jälkeen; — »enpä kovinkaan suurta summaa, vähän käsirahaa vain aluksi. Kuule, Iisak! Näytä nyt, että sinulla on omatunto, vaikkapa vain juutalaisen omatunto.»

»Onhan», arveli Iisak, »herrasi peitsen ja käsivartensa voimalla saanut itselleen hyviä hevosia sekä monet kalliit varusteet. — Mutta hän on kelpo nuorukainen — tahdon sentähden ottaa ne maksusta ja antaa hänelle takaisin sen verran kuin liikenee.»

»Minun herrani on luovuttanut ne takaisin», sanoi Gurth.

»Voi, sepä oli paha!» sanoi juutalainen, »se oli hullusti tehty. Ei kukaan täkäläinen kristitty jaksa ostaa niin paljon hevosia tai varusteita — eikä kukaan juutalainen, paitsi minä, maksa niistä puoltakaan hintaa. Mutta lieneehän sinulla sata sekiiniä mukanasi tuossa kukkarossasi», lisäsi Iisak, tirkistäen Gurthin viitan alle, »se näyttää olevan hyvin raskas.»

»Siinä on nuolenpäitä», tokaisi Gurth viekkaasti.

»No sitten», sanoi Iisak läähättäen, kun hänen rinnassaan vanha paatunut voitonpyyntö ja tämänkertainen harvinainen jalomielisyyden puuska taistelivat keskenänsä. »Mitäpä, jos ottaisin kahdeksankymmentä sekiiniä tuosta hyvästä hevosesta ja noista kalkista varusteista, — joten minulle ei jää äyriäkään voittoa itselleni. — Onko sinulla niin paljon rahaa mukanasi, että voit sen maksaa?»

»Tuskin», vastasi Gurth, vaikka vaadittu summa oli kohtuullisempi kuin hän oli osannut toivoakaan. »Melkein tyhjäksi siitä herrani kukkaro tulee. Mutta jollet mitenkään voi helpottaa, täytynee minun suostua siihen.»

»Kaada itsellesi vielä pikarillinen viiniä», sanoi juutalainen. »Voi! kahdeksankymmentä sekiiniä on liian vähän. En saa mitään korkoa rahojeni lainaamisesta; ja, paitsi sitä, onhan tuo kelpo ratsu voinut vikaantuakin tämänpäiväisessä taistelussa. Voi, voi, kuitenkin! olipa se aika kova ja vaarallinen kahakka! Miehet ja ratsut törmäsivät yhteen niinkuin Basanin metsähärät! Hevonen on varmasti vikaantunut!»

»Ja minä sanon», vastasi Gurth, »että se on aivan terve, niin raajoiltaan kuin keuhkoiltaan. Menehän itse katsomaan, se on tallissasi. Ja minä sanon vielä lisäksi, että seitsemässäkymmenessä sekiinissä on aivan kylliksi hintaa varusteista, ja tottapa kristityn miehen sana tässä kelvannee yhtä paljon kuin juutalaisen. Jollet tahdo tyytyä seitsemäänkymmeneen, niin vien tämän kukkaron» — näin sanoen hän kilisytti rahoja kukkarossa — »takaisin herralleni.»

»Ei, ei suinkaan!» sanoi juutalainen, »anna vain tänne rahat — sekiinit — nuo kahdeksankymmentä sekiiniä, — saatpa nähdä, että annan sinulle kelpo juomarahat.»

Gurth suostui viimein; hän maksoi kahdeksankymmentä sekiiniä ja sai juutalaiselta kuitin niin hevosesta kuin varusteistakin. Juutalaisen käsi vapisi ilosta, kun hän luki ensimmäisiä seitsemääkymmentä kultarahaa. Viimeiset kymmenen hän luki sangen hitaasti, arvellen ja viivyskellen ja pistäen pari sanaa väliin joka kerta, kun otti yhden niistä pöydältä ja pudotti kukkaroonsa. Ilmeinen ahneus taisteli hänen sydämessään paremman tunteen kanssa, edellinen yllyttäen häntä panemaan sekiinin toisensa perästä talteen, jälkimmäinen sitä vastoin kehoittaen häntä palauttamaan edes osan takaisin hyväntekijälle tai antamaan tuojalle juomarahoiksi. Hänen puheensa kuului tällä tapaa:

»Ykskahdeksatta — kakskahdeksatta, sinun herrasi on kelpo nuorukainen — kolmekahdeksatta, oikein kelpo nuorukainen — neljäkahdeksatta —tämä kappale on reunasta vähän leikattu — viiskahdeksatta — ja tämä ei tunnu aivan täysipainoiselta — kuuskahdeksatta — kun herrasi joskus on rahan tarpeessa, tulkoon vain Iisak Yorkilaisen luo —seitsemänkahdeksatta — se tahtoo sanoa, tuokoon kuitenkin lujat takaukset lainasta.» — Tässä hän pysähtyi jokseenkin pitkäksi ajaksi, ja Gurth jo toivoi, että jäljelläolevat kolme kultarahaa saisivat mennä toista tietä kuin niiden kumppanit. Mutta juutalainen alkoi jälleen lukea. — »Kahdeksankahdeksatta — sinä olet kunnon mies —yhdeksänkahdeksatta — ja ansaitsisitpa saada vähän juomarahaa...»

Tähän juutalainen jälleen pysähtyi ja katsoi viimeistä sekiiniä, epäilemättä arvellen, antaisiko sen Gurthille. Hän punnitsi sitä sormissaan ja viskasi sitten pöydälle, niin että helähti. Jos sen ääni olisi vähänkin pettänyt tai jos se olisi tuntunut hiuskarvankaan verran keveämmältä, niin anteliaisuus kukaties olisi päässyt voitolle. Mutta Gurthin kovaksi onneksi helähdys oli aivan selvä, ja sekiini oli vast'ikään lyöty, vieläpä hiukan ylipainoinenkin. Iisak ei siis hennonutkaan siitä luopua. Hän pudotti sen kukkaroon, ikäänkuin huomaamatta, ja sanoi: »Kahdeksankymmentä — nyt on luku täysi, ja minä olen varma, että saat herraltasi hyvät juomarahat. — Näkyypä», lisäsi hän halukkaasti katsellen kukkaroa, »sinulla vielä olevan enemmänkin kolikoita tuossa kukkarossasi.»

Gurth irvisteli, niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi nauraa, ja vastasi: »Taitaahan vielä olla yhtä paljon kuin tuossa kasassa, jonka niin tarkasti laskit.» Sitten hän käänsi kuitin kokoon ja pisti sen lakkiinsa, lisäten: »Kavahda partaasi, juutalainen, jollei tämä paperi ole täydessä kunnossa!» Lopuksi hän vielä pyytämättä kaasi itsellensä kolmannenkin pikarillisen viiniä ja lähti sitten jäähyväisittä.

»Rebekka», sanoi juutalainen, »peijasipa tuo ismaeliitta sittenkin minua. Mutta samantekevä — hänen herransa on kelpo nuorukainen — on niinkin, ja minä olen iloinen siitä, että hän on voittanut kulta- ja hopeasekiinejä nopealla ratsullaan sekä vahvalla peitsellään, joka oli kangastukin paksuinen niinkuin Goliath Filistealaisen ase.»

Hän kääntyi kuullaksensa, mitä Rebekka virkkaisi; mutta tämä olikin, sill'aikaa kun Iisak lörpötteli Gurthin kanssa, hiljaa mennyt toiseen kamariin.

Gurth oli tällä välin astunut portaita alas ja joutunut pimeään eteiseen, missä hänen täytyi haparoida käsillään ovea. Silloinpa ilmestyi hänen tielleen yht'äkkiä valkeaverhoinen hahmo, pidellen pientä hopeista lamppua kädessään. Kaunis näky viittasi häntä käymään vieressä olevaan kamariin. Hiukan vastahakoisesti Gurth totteli kutsua. Hän oli rohkea ja hurjapäinen kuin metsäkarju, milloin maallinen voima sattui häntä vastaan. Mutta niinkuin kaikki saksilaiset, hän pelästyi pahasti, kun tuli puhe yksisarvisista, metsänhaltioista, valkoisista naisista ja kaikista muista taikaloruista, joita hänen esi-isänsä olivat tuoneet tullessaan Saksan metsistä. Hänelle johtui sitä paitsi mieleen, että hän oli juutalaisen talossa, ja juutalaisillahan, paitsi muita heidän syykseen pantuja pahoja tapoja, oli muka mainio loitsu- ja noitumistaito. Sittenkin Gurth hiukan epäiltyänsä totteli hahmon viittausta ja seurasi sen osoittamaan kamariin. Siellä hän ilokseen ja ihmeekseen näki, että hänen salamyhkäinen johtajansa ei ollutkaan kukaan muu kuin sama kaunis juutalaistyttö, jonka hän oli nähnyt ensin turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.

Tyttö kysyi häneltä, miten hänen asiansa vanhan juutalaisen kanssa oli käynyt, johon Gurth vastasi tarkasti kertoen kaikki.

»Isäni laski vain leikkiä sinun kanssasi», sanoi Rebekka. »Hän on sinun herrallesi suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin hän voi noilla varusteilla ja hevosilla maksaa, vaikka niiden hinta olisi kymmentä vertaa kalliimpi. Kuinka suuren summan nyt maksoit isälleni?»

»Kahdeksankymmentä sekiiniä», vastasi Gurth kysymystä kummastellen.

»Tässä kukkarossa on sata sekiiniä», sanoi Rebekka. »Vie herrallesi takaisin, mikä hänen omansa on, ja pidä itse loput. Joudu — lähde matkaasi — älä kuluta aikaasi kiitoksiin. Ja ole varuillasi, kun kuljet tämän kaupungin kautta, joka nyt on täynnä kaikenlaista väkeä. Pianpa voisit menettää sekä kantamuksesi että henkesikin kaupan päällisiksi. —Ruben», hän lisäsi taputtaen käsiänsä yhteen, »näytä valkeaa tälle vieraalle ja katso, että hyvin lukitset ja telkitset oven.»

Ruben, tummapintainen, mustapartainen israeliitta, teki niinkuin tyttö käski. Tulisoihtu kädessä hän avasi ulko-oven, johti Gurthin kivetyn pihan kautta, päästi hänet portissa olevasta pienestä ovesta ulos ja lukitsi sitten oven kahleilla sekä salvoilla, jotka olisivat olleet kyllin tukevat vankilankin telkimiksi.

»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth kompuroidessaan pimeätä kujaa myöten, »ei tämä ollut mikään juutalaistyttö, vaan taivaan enkeli! —Kymmenen sekiiniä sain hyvältä nuorelta herraltani — kaksikymmentä tältä Siionin helmeltä — sepä oli onnen päivä! — Tulisi vielä toinen samanlainen lisäksi, Gurth, niin voisit lunastaa itsesi orjuudesta ja sinusta tulisi yhtä vapaa mies kuin kuka muu hyvänsä. — Ja sitten heitän pois sikopaimenen sarven ja sauvan ja otan vapaana miehenä käteeni miekan ja kilven ja seuraan nuorta herraani niin kauan kuin elän salaamatta enää kasvojani tai nimeäni.»

YHDESTOISTA LUKU.

1 rosvo. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten me teidät sidomme ja ryöstämme.

Vilkas. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.

Valentin. Hyvät ystävät, —

1 rosvo. Te erehdytte, herra! Olemme teidän vihamiehenne.

2 rosvo. Vait! Kuullaan häntä.

3 rosvo. Kautta partani. Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.

KAKSI NUORTA VERONALAISTA.

Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti. Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta, jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.

Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen. »Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä, ennenkuin he niskaani hyppäävät.»

Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän, missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta, vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla puhettakaan. — »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta mieheltä.»

»Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää läimäystä sen puolustukseksi.»

»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»

Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut epäillä sitä.

»Kuinka paljon rahaa sinulla on, lurjus?» kysyi yksi rosvoista.

»Kolmekymmentä sekiiniä, jotka ovat minun omiani», vastasi Gurth äkäisesti.

»Sakotetaan, sakotetaan!» huusivat rosvot. »Saksilainen moukka on saanut kolmekymmentä sekiiniä ja palaa selväpäisenä kaupungista! Siitä häntä on sakotettava. Me tuomitsemme hänet auttamattomasti menettämään kaikki, mitä hänellä on.»

»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta», sanoi Gurth.

»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»

»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»

»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö, »sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»

»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth. »Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin rahoihini.»

»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan. »Kuka sinun isäntäsi on?»

»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.

»Sekö», kysyi rosvo, »jonka väkevä peitsi tämänpäiväisissä turnajaisissa sai voiton? Mikä on hänen nimensä ja sukunsa?»

»Hänen tahtonsa on», vastasi Gurth, »että ne ovat pidettävät salassa. Ette ainakaan minulta saa niistä vähintäkään vihiä.»

»Mikä sitten on oma nimesi ja sukusi?»

»Jos sen virkkaisin», sanoi Gurth, »niin kenties voisitte arvata, kuka herrani on.»

»Oletpa aika itsepäinen junkkari», sanoi rosvo, »mutta se asia jääköön tuonnemmaksi. Mistä herrasi on tämän kullan saanut? Onko hän sen perinyt, vai millä tavalla se on hänelle karttunut?»

»Oivalla peitsellään hän on sen saanut», vastasi Gurth. »Tämä pussi sisältää lunnaat neljästä kelpo hevosesta ja neljistä kunnon varusteista.»

»Kuinka paljon siinä on?»

»Kaksisataa sekiiniä.»

»Eikö enempää kuin kaksisataa sekiiniä!» sanoi rosvo. »Onpa sinun herrasi hyvin helpolla päästänyt voitetut, aivan liian vähillä lunnailla. Nimitä minulle, ketkä tämän kullan maksoivat.»

Gurth nimitti voitetut ritarit.

»Entä temppeliherra Brian de Bois-Guilbertin varusteet ja ratsu? —Näethän, ettet voi minua pettää!»

»Herrani», sanoi Gurth, »ei huoli temppeliherralta ottaa mitään muuta paitsi hänen sydänverensä. He ovat verivihollisia eivätkä siis voi vaihtaa kohteliaisuudenosoituksia keskenään.»

»Vai niin!» sanoi rosvo, ja oli sen sanottuansa hetken aikaa ääneti. »Ja miksi kävit nyt Ashbyssä niin kalliin taakan kanssa?»

»Olihan minulla asiaa», sanoi Gurth. »Iisakille, Yorkin juutalaiselle, minun tuli maksaa hinta niistä varustuksista, jotka hän oli hankkinut herralleni näitä turnajaisia varten.»

»Ja paljonko maksoit Iisakille? — Luulisipa, painosta päättäen, että tässä pussissa vielä on jäljellä kaksisataa sekiiniä.»

»Minä maksoin Iisakille», sanoi saksilainen, »kahdeksankymmentä sekiiniä; mutta hän antoi minulle sen sijaan sata sekiiniä takaisin.»

»Hä! Mitä!» huusivat rosvot kaikki yht'aikaa. »Pilkkanako tohdit meitä pitää, kun laskettelet tämmöisiä hulluja valheita?»

»Se, minkä teille kerroin», vakuutti Gurth, »on yhtä totta kuin että kuu tuolla taivaalla paistaa. Katsokaa nahkapussiini, niin saatte nähdä juuri saman summan silkkikukkarossa, erilleen pantuna muusta kullasta.»

»Ajattele, mitä puhut, mies», sanoi päällikkö, »puhuthan juutalaisesta — Israelin miehestä — jonka käsistä on yhtä vaikea periä kultiansa kuin kerätä Palestiinan kuivista hietikoista kupillinen vettä, jonka toivioretkeläinen on kaatanut maahan.»

»Heidän sydämissään ei ole armoa», lisäsi toinen rosvoista, »enempää kuin kruunun ryöstövoudissa, jollei hänen sormiansa ole voideltu.»

»Asia on kuitenkin niinkuin sanoin», vakuutti Gurth.

»Iskekää tulta», sanoi päällikkö, »minä tahdon katsella tuota kukkaroa. Ja jos niin on, kuin tämä mies kertoo, niin eipä juutalaisen anteliaisuutta ole pidettävä paljoa vähempänä ihmeenä kuin tuota kalliosta uhkuvaa lähdettä, joka korvessa pelasti hänen esi-isänsä.»

Tulta iskettiin käskyn mukaan, ja rosvo otti tutkiaksensa kukkaroa. Muut tunkeutuivat hänen ympärilleen, ja nekin kaksi, jotka pitivät kiinni Gurthista, helpottivat hiukan otettansa ja kurottivat kaulaansa, jotta hekin saisivat nähdä miten tutkimus päättyisi. Tätä heidän huolimattomuuttansa käytti Gurth heti hyväkseen, tempautui äkillisellä ponnistuksella irti heistä ja olisi päässyt pakoon, jos olisi hennonut jättää herransa omaisuuden alttiiksi. Mutta semmoinen ei ollut hänen aikomuksensa. Hän kiskaisi nuijasauvan yhden rosvon käsistä, löi maahan päällikön, joka ei ollut aavistanutkaan hänen yritystänsä, ja oli jo vähällä saada rahapussin takaisin ryöstetyksi. Mutta rosvot olivat nopsat hekin ja koppasivat jälleen sekä pussin että uskollisen Gurthin kiinni.

»Senkin vietävä!» huusi päällikkö nousten maasta; »oletpa halkaissut kalloni. Tämmöisestä hävyttömyydestä saisit pahan palkan, jos sinulla olisi tekemistä muiden meidän ammattimme miesten kanssa. Kohta saat kuulla päätökseni kohtalostasi. Ensiksi kuitenkin puhukaamme herrastasi. Ritarin asia ensin, sitten asemiehen, niinhän on ritarisäännöissä määrätty järjestys. — Pysy sill'aikaa alallasi! Sillä jos vielä kerran liikahdat, niin saat tästä iskun, joka tekee jäsenesi liikkumattomiksi ikipäiviksi. — Pojat!» lisäsi hän sitten kääntyen tovereittensa puoleen, »tähän kukkaroon on kudottu hebrealaisia kirjaimia, ja meidän täytyy siis uskoa tämän miehen juttu todeksi. Hänen isäntänsä, vaeltavan ritarin omaisuudesta emme saata tullia ottaa. Hänen tilansa on niin suuresti meidän tilamme kaltainen, ettei meidän sovi ryöstää mitään häneltä. Koira ei saa purra toista koiraa, missä on niin paljon susia sekä kettuja purtavana.»

»Meidänkö kaltainen?» kysyi yksi joukosta. »Olisipa hauska tietää, miten tämä vertailu on ymmärrettävä.»

»Kas, sinua pöllöpäätä», vastasi päällikkö. »Eikö hänkin ole köyhä ja perinnötön samoin kuin me? — Eikö hänkin hanki itselleen elatusta miekkansa kärjellä samoin kuin me? — Eikö hän ole lyönyt Front-de-Boeufiä ja Malvoisinia, samoinkuin me tekisimme, jos voisimme? Eikö hän ole saman Brian de Bois-Guilbertin verivihollinen, jota meillä on niin paljon syytä pelätä? Ja jollei kaikkia näitä syitä olisikaan, niin pitäisikö meidän osoittaa suurempaa kovasydämisyyttä kuin uskoton, hebrealainen juutalainen on tehnyt?»

»Ei suinkaan, ei suinkaan, sehän olisi häpeä», mutisi toinen; »mutta ei meillä vain sinä aikana kun palvelin vanhan, oivan Gandelynin joukossa, kuitenkaan ollut niin herkkä omatunto. — Ja entä tuo rivosuinen moukka — pääseekö hänkin ehein nahoin?»

»Ei millään muotoa, jos vain sinussa on miestä häntä nylkemään», vastasi päällikkö. »Kuule, mies», lisäsi hän kääntyen Gurthin puoleen, »osaatko käyttää sauvaa yhtä nopeasti kuin olet kärkäs siihen tarttumaan?»

»Minun luullakseni», tokaisi Gurth, »sinä itse parhaiten voisit vastata tähän kysymykseen.»

»Niin, totta maar, kyllähän sinä annoit minulle kelpo sivalluksen», vastasi päällikkö, »mutta jos annat tällekin ystävälle yhtä oivallisen, niin pääset tullitta. Ja jollet sitä saa toimeen — no, totta maar silloin minun, koska olet niin uljas junkkari, täytynee maksaa sinun lunnaasi omasta taskustani. — Sauva käteen, Mylläri», lisäsi hän, »ja kavahda päätäsi. Ja te toiset, hellittäkää irti miehestä ja lainatkaa hänelle sauva. — Täss' on valoa tarpeeksi selän löylytykseksi.» Kun molemmat taistelijat olivat saaneet sauvan käteensä, astuivat he keskelle lakeutta, jotta heillä olisi täysi kuutamo apunaan. Toiset rosvot nauroivat ja huusivat kumppanilleen: »Mylläri, varjele jauhoitusveroasi!» Mylläri puolestaan tarttui aseeseensa varren keskikohdasta, pyöritellen sitä päänsä yläpuolella tavalla, jota ranskalaiset nimittävät faire le mouliment (myllyn pyörittämiseksi), ja huusi kerskailevasti: »Käy päälle, maamoukka, jos uskallat — ja saatpa kokea, kuinka myllärin koura puraisee!»

»Jos olet mylläri», vastasi Gurth pelottomasti, pyöritellen hänkin asettansa yhtä kätevästi päänsä yläpuolella, »niin oletpa kaksinkertainen varas, joten minä, rehellinen mies, en pelkää sinua.»

Näin härnäiltyään toisiaan molemmat taistelijat kävivät toistensa kimppuun. Muutamia minuutteja he taistelivat kumpainenkin yhtä suurella voimalla, miehuudella ja taidolla, väistäen ja vastaten toistensa sivalluksia mitä tuimimmalla nopeudella. Lakkaamatta kalahtelivat heidän aseensa, niin että kauempaa kuuntelija olisi saattanut luulla vähintään kuusi miestä olevan kahakassa kummallakin puolella. Paljon vähemmänkin tuimia ja vaarallisia taisteluita on kelpo kuusimittarunon säkeillä kerrottu. Mutta Myllärin ja Gurthin taistelu on jäänyt laulussa ylistämättä, sillä siellä ei ollut läsnä pyhitettyä runoniekkaa, joka olisi osannut ansion mukaan kuvata sen monivaiheista menoa. Tahdonpa kuitenkin — vaikka sauvataistelut meidän aikoinamme ovat jo tulleet vanhanmuotisiksi — koettaa, sen verran kuin kykenen, ylistää noita uljaita sankareita.

Kauan aikaa taistelu oli tasaväkistä; mutta viimein Mylläriltä alkoi maltti loppua, kun hän näki saaneensa niin vahvan vastustajan ja kuuli kumppaniensa nauravan, joita, niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa aina käy, huvitti hänen harminsa. Mutta tämmöinen maltittomuus ei sovi sauvataisteluun, missä kylmäverisyys on välttämätöntä. Siitä syystä Gurth, joka mielenlaadultaan oli jörömäinen, mutta vakava, sai nyt etuotteen, jota hän suurella taidolla osasikin käyttää hyödyksensä.

Mylläri kävi huimasti päälle sivaltaen milloin sauvan ponnella, milloin varrella, ja yritteli päästä likemmäksi vastustajaansa. Gurth puolestaan koetti vain puolustaa itseään, pitäen kätensä noin kyynärän verran erillään toisistaan, ja varjellen päätään sekä vartaloaan siten, että hän nopeasti vaihtoi asetta kädestä käteen. Näin hän vain suojeli itseään hätäilemättä käyttäen silmäänsä, käsiänsä ja jalkojansa. Mutta kun hän vihdoin huomasi, että vastustaja alkoi hengästyä, iski hän vasemmalla kädellään sauvansa suoraan vasten Myllärin kasvoja, ja kun tämä yritti sitä väistää, sujahutti Gurth oikean kätensä vasemman sijaan ja sivalsi aseensa täyttä vauhtia vastustajan vasemmalle korvalliselle, niin että Mylläri kaatua maiskahti pitkäkseen nurmikolle. »Kas sen teit kelpo tavalla ja kuin oikea mies!» huusivat rosvot. »Eläköön suora meno ja vanha Englanti! Saksilainen on pelastanut sekä rahat että nahat, ja Mylläri tavannut voittajansa sauvataistelussa.»

»Nyt saat mennä tiehesi, veikkonen», sanoi päällikkö Gurthille omallakin sanallaan vahvistaen yleistä huutoa; »ja minä panen kaksi miehistäni saattamaan sinua parasta tietä myöten herrasi teltalle. Heidän pitää varjella sinua muista yölinnuista, joiden omatunto ei ole yhtä herkkä kuin meidän; sillä paljon on sentapaisia liikkeellä tämmöisenä yönä. Muista kuitenkin yksi asia», lisäsi hän ankaralla äänellä, »muistakin, ettet ole tahtonut virkkaa omaa nimeäsi — älä siis kysy myöskään meidän nimiämme äläkä koettele tiedustella, keitä tai mitä miehiä me olemme! Sillä jos semmoiseen uteluun ryhdyt, joudut pahempaan pulaan kuin missä nyt olet ollut.»

Gurth kiitti päällikköä hänen kohteliaisuudestaan ja lupasi panna varoituksen muistiin. Kaksi rosvoista otti nyt sauvat käteensä; he käskivät Gurthin seurata heidän kantapäillään ja rupesivat rivakasti astumaan viidakon kautta kulkevaa polkua ja likellä olevan mäen yli. Viidakon reunalla tuli kaksi miestä vastaan, mutta kun Gurthin saattajat kuiskasivat heidän korvaansa, katosivat he metsään ja antoivat vaeltajain rauhassa kulkea eteenpäin. Tästä seikasta Gurth arvasi, että rosvojoukko oli suurilukuinen ja että heidän kokouspaikkansa oli vartijoilla turvattu.

Heidän tultuaan aukealle kankaalle, mistä yhä vielä olisi ollut vaikeata osata kotiin, veivät rosvot Gurthin suoraa tietä pienen kummun harjalle. Sinne näkyi kuutamon valossa taistelutantereen aitaus, valkoisina hohtavat teltat tantereen kummassakin päässä sekä niiden koristuksina olevat tuulessa liehuvat viirit. Sinne kuului myös laulunhyminää, jolla vartijat koettivat lievittää yöllisen toimensa ikävää.

Tähän rosvot nyt pysähtyivät.

»Edemmäksi emme voi sinua saattaa», he sanoivat; »olisi varomatonta, jos uskaltaisimme tuonne alas. — Ja muista sinä puolestasi se varoitus, jonka äsken sait — pidä salassa, mitä tänä yönä on sinulle tapahtunut, sitä sinulla ei ole syytä katua. Mutta jollet tottele meidän sanojamme, niin et itse Lontoon Towerissakaan (linnassa) saa suojaa meidän kostoltamme.»

»Hyvästi vain, kelpo miehet», sanoi Gurth, »kylläpä panen mieleen teidän käskynne, älkääkä panko pahaksenne toivotustani, että pian ryhtyisitte turvallisempaan ja rehellisempään ammattiin.»

Tällä tavoin he erosivat toisistansa. Rosvot palasivat samaa tietä kuin olivat tulleet, ja Gurth jatkoi matkaansa herransa teltalle asti, missä hän, saadusta kiellosta huolimatta, kertoi kaikki, mitä hänelle sinä yönä oli tapahtunut. Perinnötön ritari kummasteli suuresti sekä Rebekan lahjaa, jonka hän kuitenkin päätti lähettää takaisin, että myös rosvojen jalomielisyyttä, mikä ominaisuus ei hänen mielestään sopinut heidän ammattiinsa. Kauan ei hän kuitenkaan saanut ajatella näitä merkillisiä seikkoja; sillä edellisen päivän väsymys sekä voimistumisen tarve huomispäivän taistelun varalta vaativat välttämättömästi lepoa.

Ritari kävi siis makaamaan kallisarvoiseen vuoteeseen, joka seisoi teltan nurkassa; ja uskollinen Gurth ojensi karskit raajansa karhuntaljalle, joka oli levitetty matoksi maaperään. Hän paneutui makaamaan teltan oven eteen, niin ettei kukaan häntä herättämättä voinut astua sisään.

KAHDESTOISTA LUKU.