Ivanhoe

Matkustajat olivat nyt joutuneet salomaan rajalle ja alkoivat tunkeutua sen jylhään syvyyteen. Tällainen matka oli siihen aikaan sangen vaarallinen, sillä sorrosta tai puutteesta hurjistuneita karkulaisia kuljeksi saloilla niin suurin parvin, että vähäinen poliisivoima ei taitanut niille yhtään mitään. Näitä rosvoja eivät kuitenkaan Cedrik ja Athelstan pelänneet, vaikka yö oli jo joutumassa; sillä lukuunottamatta Gurthia ja Wambaa, joista ei ollut apumiehiksi, koska edellinen heistä oli köysissä, jälkimmäinen hupsu, oli heillä kymmenen muutakin palvelijaa. Voimmepa lisätä, että Cedrik ja Athelstan, uskaltaessaan näin myöhään salolle, luottivat myös yhtä paljon sukuperänsä ja kansallisuutensa suojaan kuin aseittensa voimaan. Karkulaiset näet olivat enimmäkseen saksilaisia talonpoikia tai orjia, jotka metsästyssääntöjen ankaruus oli pakottanut tähän kuljeksivaan ja väkivaltaiseen elämäntapaan, ja heidän sanottiin ylipäänsä säästävän omien kansalaistensa henkeä ja tavaraa.

Jonkin matkan matkalaiset olivat täten kulkeneet, kun yht'äkkiä edestäpäin kuuluvat kovat hätähuudot säikähdyttivät heitä. Riennettyänsä huutoa kohti he kummastukseksensa näkivät hevoskantotuolin maassa ja kalliiseen juutalaispukuun verhotun nuoren naisen istuvan sen vieressä. Ja vanha mies, jonka hänen keltaisesta lakistaan saattoi myös tuntea samaan kansaan kuuluvaksi, asteli edestakaisin, väännellen käsiänsä, niinkuin ainakin mies, jolle on tapahtunut julma vahinko.

Athelstanin ja Cedrikin kysymyksiin vanha juutalainen ei ensialussa vastannut mitään. Hän kutsui vain avuksensa kaikkia Vanhan Testamentin patriarkkoja, toista toisensa jälkeen, pyytäen heiltä suojelusta Ismaelin poikia vastaan, jotka muka olivat tulossa silpoaksensa hänet miekan terällä palasiksi ja säpäleiksi. Viimeinkin vähän toinnuttuansa tästä silmittömästä pelosta Iisak Yorkilainen — tämä vanha tuttavamme hän näet oli — sai annetuksi pyydetyn selityksen. Hän oli Ashbyssä palkannut kuusi miestä henkivartijoikseen sekä pari muulia, joiden piti kuljettaa erästä hänen sairasta ystäväänsä. Nämä miehet olivat luvanneet saattaa hänet Doncasteriin asti. Tähän paikkaan saakka olikin matka ollut aivan turvallinen, mutta siellä oli eräs puunhakkaaja ilmoittanut, että vähän matkan päässä edempänä suuri parvi lainsuojattomia oli väijyksissä metsässä. Sen kuultuaan juutalaisen palkkalaiset olivat pötkineet pakoon, vieläpä vieneet kantotuoliin kuuluvat juhdatkin, jättäen Iisakin ja hänen tyttärensä paikalle ilman minkäänlaisia suojelus- ja pakokeinoja. Nämä raukat olivat sitten istuneet tässä joka hetki peläten, että rosvot tulisivat ryöstämään heidät paljaiksi ja kukaties riistämään heiltä hengenkin. »Jospa te, jalot ritarit», rukoili Iisak matelevan nöyrästi, »olisitte siksi armolliset, että suvaitsisitte juutalaisparkojen matkustaa teidän turvissanne. Apunne, sen vannon pyhän lakimme taulujen kautta, minä palkitsisin teille runsaammassa määrässä kuin yksikään Israelin lapsi on palkinnut hyvää tekoa aina Babylonin vankeuden ajoista asti.»

»Sinä juutalais-koira!» sanoi Athelstan, joka heikkolahjaisten ihmisten tapaan piti muistissaan kaikenlaisia mitättömiä seikkoja, erittäinkin pieniä loukkauksia. »Etkö muista, miten hävyttömästi käyttäydyit meitä kohtaan turnaustantereen lavalla? Pötki pakoon tai suojele itseäsi aseilla tai sovi karkulaisten kanssa miten tahdot, mutta älä pyri meidän seuraamme. Ja jos ryöstäisivätkin paljaaksi semmoisen miehen kuin sinut, joka itse ryöstelet kaikilta ihmisiltä, kehuisin minä puolestani sitä tekoa oikein kunnon miehen teoksi.»

Cedrik ei kuitenkaan suostunut tähän matkakumppaninsa armottomaan päätökseen. »Parempi on», hän sanoi, »että me jätämme heille kaksi palvelijoistamme ja juhdistamme, jotka voivat saattaa heidät takaisin lähimpään kylään. Meidän voimamme ei siitä sanottavasti vähene; jäljellejääneitten palvelijoiden ja sinun kelpo miekkasi avulla, jalo Athelstan, voimme helposti torjua päältämme vaikka kaksikymmentäkin moista kuljeksijaa.»

Rowena, jota kertomus rosvojen paljoudesta sekä läheisyydestä alkoi vähän peloittaa, rupesi myöskin hartaasti puolustamaan holhoojansa ehdotusta. Tällöin Rebekka kavahti äkkiä istualtaan, työnsi palvelijat syrjään ja riensi saksilaisen aatelisneidon luokse langeten polvilleen ja suudellen Rowenan hameenhelmoja, kuten itämaalaisten on tapana tervehtiä ylhäisiä henkilöitä. Sitten hän nousi, veti syrjään huntunsa ja rukoili — Kaikkivaltiaan nimessä, jota he kumpikin palvelivat, ja Siinain vuorella annetun ilmoituksen kautta, johon he yhteisesti uskoivat — että Rowena armahtaisi heitä ja ottaisi heidät matkaseuraansa. »En rukoile tätä armoa itselleni», sanoi Rebekka, »enkä myöskään tuolle vanhusparalle. Tiedänhän, että te kristityt pidätte meidän kansamme ryöstämistä ja sortamista vähäpätöisenä rikoksena, miltei ansiollisena tekona. Ja yhdentekeväähän se meille onkin, kohtaako ryöstö ja väkivalta meidät kaupungissa tai maalla tai korvessa. Mutta erään ihmisen nimessä, joka monelle on rakas ja myös teillekin, rukoilen teitä sallimaan, että tätä sairasta saisimme huolellisesti ja hellästi kuljettaa teidän turvissanne. Sillä jos hänelle tapahtuisi pahaa, niin kieltäytymisestänne johtunut suru katkeroittaisi vielä teidän elämänne viimeisenkin hetken.»

Rebekan jalo ja juhlallinen ilme hänen lausuessaan nämä sanat vaikutti, että ne tunkeutuivat kahta syvemmälle ihanan saksilaisneidon sydämeen.

»Tuo mies on vanha ja heikko», sanoi Rowena holhoojallensa, »tyttö on nuori ja kaunis, ja heidän sairas ystävänsä hengenvaarassa, — eihän meidän kristittyjen sovi jättää heitä tämmöiseen surkeaan tilaan, vaikka he ovatkin juutalaisia. Käskekää siis, että kuormat riisutaan kahden muulin selästä ja sälytetään kahden orjan taakse tarakkaan. Muulit kuljettakoot kantotuolia, ja vanhaa miestä sekä hänen tytärtänsä varten meillä on jouten kulkevia hevosia.»

Cedrik suostui kernaasti tähän esitykseen, ja Athelstan lisäsi vain sen ehdon, että »juutalaiset kulkisivat kaikkein taimpana, missä Wamba saattoi varjella heitä siankinkkukilvellään».

»Kilpeni jäi minulta turnaustantereelle», tokaisi narri, »samoin kuin monen minua paremmankin ritarin on käynyt.»

Athelstanin kasvot lensivät tulipunaisiksi, sillä sellainenhan oli hänenkin kohtalonsa ollut toisena turnajaispäivänä. Mutta Rowena, jota narrin sukkeluus suuresti huvitti, käski Rebekan vierellensä ratsastamaan ikäänkuin hyvittääksensä siten raa'an kosijansa törkeää leikkipuhetta.

»Oikeastaan ei minun sopisi näin tehdä», sanoi Rebekka ylpeän nöyrästi, »koska seurani voisi olla alentavaa suojelijalleni.»

Käsky kuormien muuttamisesta täytettiin nopeasti. Äsken kuultu sana »lainsuojattomat» oli yksinkin omiaan jouduttamaan kaikkien liikkeitä, ja lisääntyvä hämärä teki sen masentavan vaikutuksen vielä raskaammaksi. Puuhatessaan palvelijat olivat nostaneet Gurthinkin satulasta maahan, jota tehtäessä Wamba vangin pyynnöstä hiukan höllitti hänen siteitään kiinnittäen solmun — kenties tahtomattansa — niin huolettomasti, että Gurth voi helposti vetää kätensä kokonaan ulos paulasta ja sitten pujahtamalla viidakkoon päästä pötkimään pakoon.

Kaikki olivat niin kovassa touhussa, ettei Gurthia osattu kaivatakaan, ennenkuin vasta vähän ajan kuluttua. Loppumatka hänen oli määrä ratsastaa tarakassa jonkun palvelijan takana ja jokainen näistä arveli hänen olevan jonkun toisen toverin huostassa. Kun viimein alkoi kuiskutus kulkea miehestä mieheen, että Gurth oli poissa, pelättiin paraikaa joka hetki rosvojen hyökkäystä, niin ettei paljon jouduttu muistamaankaan koko tapahtumaa.

Tie, jota matkalaiset kulkivat, oli nyt niin kaitainen, että kaksi ratsastajaa tuskin sopi rinnakkain, ja se alkoi laskeutua alas notkoon, jonka läpi juoksevan puron rannat olivat jyrkät, lietteiset ja pajukon peitossa. Cedrik ja Athelstan, jotka kulkivat etumaisina, huomasivat, kuinka vaaralliseksi hyökkäys tämmöisessä ahtaassa paikassa voisi käydä heille. Mutta kumpainenkin oli sotataidossa aivan oppimaton; he eivät keksineet sen parempaa suojeluskeinoa vaaraa vastaan, kuin että koetettaisiin mitä joutuisimmin kiirehtiä pahan paikan ohi. He kulkivat eteenpäin ilman minkäänlaista järjestystä ja olivat juuri muutamien seuralaistensa kanssa päässeet puron toiselle rannalle, kun heidän kimppuunsa äkkiä rynnättiin sekä edestä että takaa ja kummaltakin sivustalta yhtä aikaa. Ja niin tulinen oli päällekarkaus, että he hämmästyneinä ja järjestymättä kun olivat, eivät voineetkaan tehdä suurta vastarintaa. Kaikilta haaroilta kajahti heidän korviinsa: »Valkoinen lohikäärme! Valkoinen lohikäärme! — Pyhä Yrjänä auttakoon iloista Englantia!» — jonka tutun sotahuudon hyökkääjät olivat valinneet, jotta heitä paremmin uskottaisiin saksilaisiksi rosvoiksi. Ja kaikilta haaroilta ilmaantui vihollisia tunkien päälle ja iskien niin ripeästi, että heidän joukkonsa sen vuoksi näytti paljon lukuisammalta kuin se todellisuudessa oli.

Molemmat saksilaiset herrat joutuivat yht'aikaa vangeiksi, mutta kumpainenkin omalla tavallaan, mikä ilmaisi heidän erilaista mielenlaatuansa. Samassa kuin ensimmäinen vihollinen tuli näkyviin, viskasi Cedrik tallella olevan heittopeitsensä, joka osuikin nyt paremmin kuin se, jonka hän aamulla oli tähdännyt Fangsia kohti, nauliten erään hyökkääjistä kiinni takana seisovaan tammeen. Tehtyänsä tästä vastustajasta lopun kannusti Cedrik sitten hevostaan ja ryntäsi toisen päälle vetäisten samassa miekkansa ja iskien häneen. Mutta isku oli sivallettu niin silmittömällä vimmalla, että miekka sattui Cedrikin pään yläpuolella riippuvaan vahvaan oksaan ja lensi omaa vauhtiansa kädestä. Jouduttuaan täten aseettomaksi hän heti joutui kahden, kolmen ympärillä hyörivän rosvon vangiksi, jotka tempasivat hänet alas hevosen selästä. Athelstanin hevonen sitävastoin kopattiin suitsista kiinni ja hänet kiskottiin maahan, ennenkuin hän vielä oli ennättänyt vetää edes miekkaansa esille tai muuten yrittää vastarintaa.

Palvelijoista, joilla oli tavarakuormat ja jotka säikähtivät isäntiensä kohtalosta, rosvoille ei ollut suurta vastusta. Heidät vangittiin, ja sama kova onni kohtasi myös Rowena-neidin ja hänen takanaan kulkevan juutalaisen ja tämän tyttären.

Koko matkaseurasta ei päässyt pakoon kukaan muu paitsi Wamba, joka tässä tilaisuudessa osoitti suurempaa miehuutta kuin moni itseään viisaammaksi kehuva. Narri tempasi miekan eräältä palvelijalta, joka sitä veti juuri hitaalla, epäröivällä kädenliikkeellä tupesta, ja alkoi sitten iskeä ympärilleen kuin leijona. Useimmat hyökkääjistä hän torjui päältään ja yrittipä uljaasti, vaikka turhaan auttaa herraansakin. Havaittuansa vihollisen voiman liian suureksi Wamba heittäytyi viimein maahan hevosen selästä, pujahti viidakkoon ja pääsi yleisen sekamelskan suojassa ehjin nahoin taistelutantereelta.

Miettipä uljas narri vielä useaan kertaan päänsä ympäri, tuntiessaan itse olevansa täydessä turvassa, pitikö hänen kukaties kuitenkin palata jakamaan vankeus hartaasti rakastamansa isännän seurassa.

»Olenpa kuullut ihmisten puhuvan siitä, kuinka hauska on olla vapaana», puheli hän itsekseen; »mutta soisinpa, että joku viisas neuvoisi minulle, mitä kummaa tuolla vapaudella oikeastaan nyt teen, kun se kerran on käsissäni.»

Hän oli lausunut nämä sanat ääneensä; kohtapa sen jälkeen kuului toinen ääni aivan läheltä sanovan hyvin hiljaa ja varovasti: »Wamba!» Ja samassa koira, jonka hän tunsi Fangsiksi, hyppäsi esiin ja pieksi hänelle vimmatusti häntäänsä. »Gurth!» vastasi narri yhtä varovasti, ja heti seisoi sikopaimen hänen edessään.

»Mikä on hätänä?» kysyi tämä kiivaasti. »Miksi tuolla huudetaan ja helistellään miekkoja?»

»Onni on vain pyörähtänyt hiukan ympäri», sanoi Wamba; »he ovat kaikki joutuneet vangiksi.»

»Ketkä ovat vankina?» huusi Gurth maltittomasti.

»Herrani ja Rowena-neiti ja Hundibert ja Oswald.»

»Herra varjelkoon!» sanoi Gurth. »Kuinka he joutuivat vangiksi — ja kenenkä kynsiin?»

»Meidän herramme oli liian kiireinen tappelemaan», sanoi narri, »ja Athelstan ei pitänyt tarpeeksi kiirettä, ja muut eivät olleet lainkaan kiireisiä. Ja he ovat langenneet vihreänuttujen ja mustanaamioisten käsiin. He makaavat kaikki maassa niinkuin metsäomenapuun hedelmät, joita karistelet oksista maahan sioillesi. Ja nauraisinpa sitä juttua», lopetti kunnon narri, »jos vain voisin itkultani.» Ja hän vuodatti totisen surun kyyneleitä.

Gurthin silmät välkähtivät. — »Wamba», sanoi hän, »sinulla on ase ja sydämesi on aina ollut väkevämpi aivojasi — meitä on vain kaksi —mutta kaksikin rohkeata miestä voi äkillisellä päällekarkauksella saada paljon aikaan — seuraa minua!»

»Minnekä? Mitä tekemään?» kysyi narri ihmeissään.

»Cedrikiä vapauttamaan.»

»Mutta olethan juuri äsken luopunut hänen palveluksestaan», sanoi Wamba.

»Niin tein», vastasi Gurth; »mutta silloin hän ei ollut hädässä. Lähtekäämme!»

Juuri kun narri aikoi totella kehoitusta, ilmaantui äkkiä paikalle kolmaskin mies, joka käski heidän molempien seisahtua. Puvusta ja aseista päättäen Wamba ensin luuli hänenkin kuuluvan samaan rosvojoukkoon, joka juuri äsken oli rynnännyt Cedrikin päälle. Mutta tällä miehellä ei ollut kuitenkaan naamiota silmien edessä; ja kantimesta, joka olkapäällä, siitä riippuvasta komeasta metsätorvesta sekä miehen äänen ja koko käytöksen vakavasta ryhdistä Wamba pian tunsi hänet Locksleyksi, — samaksi jousimieheksi, joka tuonnoin turnauksessa oli täyttämällä niin vaikeat kokeet voittanut ampumapalkinnon.

»Mitä kummaa tämä kaikki on?» kysyi mies. »Ja ketkä sitten näissä metsissä ryöstävät ja raastavat ja vangitsevat ihmisiä?»

»Mene vähän matkaa tuonnepäin tarkastamaan heidän nuttujansa», sanoi Wamba, »niin saat nähdä, ovatko ne omien poikiesi nuttuja vai ei —sillä ovatpa ne sinun omain pukimiesi näköiset, aivan kuin samassa hernevarressa kasvaneet palkoset.»

»Siitä otan selvän heti paikalla», vastasi Locksley, »ja teitä minä kiellän henkenne uhalla liikahtamasta tältä paikalta, ennenkuin tulen takaisin. Totelkaa minua, se on hyödyksi sekä teille itsellenne että herrallenne. — Mutta maltas, pitäähän minun ensin muuttaa itseni aivan noiden lurjusten näköiseksi.»

Näin sanoen hän riisui päältään kantimen torvineen, otti myös sulkasen pois lakistaan ja antoi ne Wamban haltuun. Sitten veti hän naamion taskustaan sovittaen sen silmilleen ja lähti vakoiluretkelle, vielä kerran toistettuansa, että molempien miesten piti seisoa paikallansa.

»Pysymmeköhän me tässä, Gurth?» kysyi Wamba, »vai lähdemmekö käpälämäkeen? Minun typerä ymmärrykseni sanoo, että hänellä oli kaikkia noita varkaan kaluja liiaksi käsillä voidaksensa olla rehellinen mies.»

»Olkoon vaikka itse perkele», sanoi Gurth, »niin emmehän me siitä pahene, vaikka odotammekin, kunnes hän tulee takaisin. Jos hän kuuluu tuohon joukkioon, niin ovat he jo hänen kauttaan saaneet tiedon meistä, ja sitten ei pako eikä tappelu auttaisi meitä pitkällekään. Sitäpaitsi olen nykyisin saanut kokea, että julkirosvot eivät ole pahimpia miehiä, joiden kanssa voi joutua tekemisiin.»

Muutamien minuuttien kuluttua jousimies jo palasi.

»Gurth veikkonen», sanoi hän, »minä olen käynyt puhuttelemassa noita miehiä ja saanut tietää, kenen palveluksessa he ovat ja minne he ovat matkalla. Minun arvatakseni ei näytä siltä, että heillä olisi aikomus ottaa vankinsa hengiltä. Ja sulaa hulluutta olisi, jos me nyt kolmen miehen yrittäisimme käydä heidän kimppuunsa; sillä he ovat sota-ammattiin tottuneita ja asettaneet vartijoita ympärilleen, jotka kutsuvat muut aseisiin niin pian kuin joku lähenee. Mutta minä toivon kohta saavani niin suuren miesvoiman kokoon, ettei heillä ole paljonkaan apua varovaisuudestaan. Te molemmat palvelette Cedrik Saksilaista, kansansa oikeuksien puolustajaa; teille minä lupaan, ettei hän ole jäävä pulaan saksilaiskäsien puutteessa. Tulkaa siis kanssani keräämään enemmän apumiehiä.»

Näin sanottuaan hän alkoi astua pitkin askelin metsän kautta narrin ja sikopaimenen seuratessa jäljessä. Mutta kauanpa ei Wamba malttanutkaan kulkea äänetönnä.

»Muistelenpa», sanoi hän tarkastaen torvea kantimineen, joka hänellä yhä vielä oli käsissään, »muistelen nähneeni sen nuolen lentävän, joka ansaitsi tämän korean palkinnon — eikä siitä ole kulunut niinkään pitkää aikaa kuin viime joulusta.»

»Ja minä», arveli Gurth, »saattaisin panna sieluni pantiksi, että olen kuullut sen lennättäjän äänen niin yöllä kuin päivälläkin ja ettei kuu siitä ajasta ole vanhennut enempää kuin kolme päivää.»

»Hyvät veikkoset», vastasi jousimies, »kuka ja mitä minä lienenkin, se ei ollenkaan vaikuta nykyiseen asiaamme. Jos minun onnistuu vapauttaa teidän herranne, niin teillä on syy pitää minua ystävänä, — parhaana, mitä teillä ikänä on ollut. Mutta sillä seikalla, olenko tuttu tällä vai toisella nimellä — ja osaanko virittää jousta yhtä hyvin tai paremmin kuin härkäpaimen — ja huvittaako minua enemmän kävellä päivänpaisteella vai kuutamolla — kaikella tällä älkää huoliko vaivata päätänne, sillä se ei lainkaan ole teidän asianne.»

»Meidän päämme ovat leijonan kidassa», kuiskasi Wamba Gurthille. »Saammepa nähdä, kuinka meidän onnistuu vetää ne jälleen ulos.»

»Hs — vaiti!» vastasi Gurth. »Älä suututa häntä hulluttelemisellasi. Minä toivon, että kaikki on käyvä hyvin.»

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kolme tuntia ahkerasti patikoituaan saapuivat Cedrikin palvelijat oudon oppaansa kanssa pienelle lakeudelle, jonka keskellä kasvoi summattoman suuri tammipuu, levitellen pahkuraisia oksiansa kaikille ilmansuunnille. Tämän puun juurella makasi neljä, viisi jousimiestä ja lisäksi asteli yksi vartijana edestakaisin kuunvalon luomassa pimennossa.

Kuultuansa lähenevien miesten askelten kopinan vartija huusi aseisiin toverinsa, jotka herkästä unestaan ylös kavahtaen virittivät joutuisasti jousensa. Kuusi nuolta, kukin jänteellään, tähtäsi tulijoita; mutta pianpa miehet tunsivat omakseen sen, joka oli tuonut Cedrikin orjat kanssaan. He tervehtivät häntä kaikin kunnioituksen ja rakkauden osoituksin, joten pelko pahasta kohtelusta haihtui heti orjaparoilta.

»Missä mylläri on?» kuului ensimmäinen kysymys.

»Matkalla Rotherhamiin päin.»

»Kuinka monen miehen kanssa?» kysyi taas päällikkö, sillä ilmeisesti hän oli sellainen.

»Kuusi miestä on mukanaan ja runsas saalis toivossa, jos vain pyhä Nikolaus sen sallii.»

»Totisesti jumalista puhetta», sanoi Locksley. »Entä missä Allan-a-Dale oleilee?»

»Watlingin maantien varrella väijymässä Jorvaulx'in abottia.»

»Sekin oli viisas hanke», vastasi päällikkö; — »entä erakko?»

»Majassaan.»

»Sinne menen minäkin», päätti Locksley tiedustelunsa. »Menkää te kukin haarallenne kutsumaan tovereitamme kokoon. Kerätkää niin monta kuin suinkin saatte, sillä on tarjona otus, jota meidän pitää ankarasti ajaa takaa ja joka luultavasti nousee takakäpälilleen. Kokoontukaa päivännousun aikana tänne kaikki. — Ja kuulkaa», hän lisäsi, »olipa minulta unhottua kaikkein tärkein asia. — Kahden teistä pitää kiirehtiä Torquilstoneen, Front-de-Boeufin linnalle päin. Joukko hirtehisiä, joilla on ollut rohkeutta pukea yllensä samanlaiset puvut kuin meillä on, viepi sinne par'aikaa muutamia vankeja. — Pitäkää heitä tarkasti silmällä, sillä kunniamme vaatii, että rankaisemme heitä röyhkeydestään, vaikka kerkiäisivät linnansa turviin, ennenkuin meidän voimamme on koolla, ja kylläpä siihenkin keksimme keinoja. Pitäkää heitä siis tarkasti silmällä; ja menköön joku teistä, nopein jaloiltaan, kutsumaan kokoon hajallaan olevat kumppanimme.»

Miehet lupasivat täyttää käskyt tarkasti ja riensivät iloisesti kukin asialleen. Mutta päällikkö ja hänen molemmat seuralaisensa, jotka tunsivat häntä kohtaan nyt paljon suurempaa kunnioitusta, jopa hiukan pelkoakin, lähtivät astumaan eteenpäin Copmanhurstin kappelia kohti.

Pian he olivat joutuneet ennenmainitulle pienelle aukealle, jota kuutamo metsän estämättä valaisi. He näkivät edessään tuon juhlallisen, vaikka osaksi rappioituneen kirkkosen sekä sen vieressä halvan hökkelin, joka niin hyvin sopi lihansakiduttajan asunnoksi. »Jos tuo on rosvon koti», kuiskasi Wamba Gurthin korvaan, »niin käy tässäkin taas toteen vanha sananlasku: 'Mitä likempänä kirkkoa, sitä edempänä Jumalasta'. — Ja semmoiseltahan, niin totta kuin lakissani kukonhäntä heiluu, tässä näyttääkin olevan laita. — Kuule vain, minkälaista pirun virttä tuossa majassa veisataan!»

Erakko ja hänen vieraansa näet par'aikaa lauloivat terveitten keuhkojensa koko voimalla vanhaa juomalaulua, jonka loppusäkeet aina kuuluivat näin:

»Eipä tuo laulu ole hulluimpia», sanoi Wamba autettuansa loppuvärssyn vauhtia muutamilla omillakin lurituksillaan. »Mutta, pyhän Dunstanin nimessä, kukapa olisi voinut ennakolta arvata, että tämmöistä lystiä laulua saisimme kuulla erakon majasta.»

»Kyllä maar minä olisin voinut», sanoi Gurth. »Tuo iloinen Copmanhurstin erakko on ylt'ympäri tuttu mies. Hän se ampuu puolet kaikista metsäkauriista, joita kuninkaan metsästä varastetaan. Sanotaanpa metsänvartijan jo käyneen kaipaamassa munkin esimiehelle, ja taitaa tuo lysti poika piankin saada sanoa jäähyväiset sekä lähteelleen että luukolleen, ellei hän pysy paremmin säätynsä vaatimuksissa.»

Heidän näin puhuessaan kolkutti Locksley kovasti ovea, kunnes erakko ja hänen vieraansa viimein heräsivät ilostaan. »Pyhä helmivyöni auttakoon!» sanoi erakko vaieten äkkiä kesken parasta hoilotustaan, »tuleepa tuolla vielä muitakin yövieraita lisäksi. Soisinpa mieluummin, että mekkoni olisi hukassa, kuin että minut tavattaisiin tässä hauskassa toimessa. Jokaisella ihmisellä on vihamiehensä, hyvä ritari Tyhjäntoimittaja, ja voi olla pahansuopia ihmisiä, jotka kukaties väittävät minun olevan juopon ja mässääjän, vaikka ne synnit inhoittavat minua yhtä paljon luonteeni kuin säätyni puolesta ja vaikka en tässä ole muuta tehnyt kuin kolmen lyhyen tunnin kuluessa suonut kestitystä ja virvoitusta väsyneelle matkamiehelle.»

»Ilkeitä valehtelijoita ne olisivatkin!» huusi ritari; »ja saisivatpa minulta kelpo löylytyksen, jos olisivat kynsissäni. Kuitenkin, pyhä munkki, olet oikeassa sanoessasi, että jokaisella ihmisellä on vihamiehensä. Ja tunnenpa minäkin tässä maassa sellaisia, joita mieluummin tahtoisin puhutella kypäräni silmirautojen takaa kuin paljain päin.»

»Pane sitten rautapatasi jälleen päähäsi, Tyhjäntoimittaja veikkoseni, niin kiireesti kuin luontosi sallii», sanoi erakko. »Minä pistän sillä aikaa piiloon nuo saviruukut, joiden äskeinen sisällys niin kummasti pyörii päässäni. Ja jotta ei niiden kilinä kuuluisi — sillä, totta puhuen, raajani eivät ole nyt oikein luotettavat — niin yhdypä sinäkin äänelläsi virteen, jota nyt rupean veisaamaan. Ei huolta sanoista —tuskinpa minä niitä itsekään osaan.»

Näin lausuttuaan hän aloitti kumajavalla äänellä virren: »De profundis clamavi (syvyydestä huudan)», korjaten samalla syrjään pitopöytänsä. Nauraen täydestä sydämestään ja samassa pukien rautavarustuksiaan ylleen yhtyi ritarikin välistä isännän veisuuseen, sen verran kuin hän naurultansa saattoi.

»Mitä perkeleen aamumessua siellä keskellä yötä veisataan?» huusi ääni ulkoapäin.

»Herra Jumala suokoon syntisi anteeksi, hyvä matkustaja!» sanoi erakko, jota hänen oma loilotuksensa sekä kenties myös monet yölliset ryypyt estivät tuntemasta kysyjän ääntä, vaikka se oli hänelle vanhastaan tuttu. — »Mene tiehesi, Jumalan ja pyhän Dunstanin nimessä, äläkä häiritse minun ja pyhän veljeni jumalanpalvelusta.»

»Sinä pappi tolvana», vastasi ääni ulkoa, »avaa heti Locksleylle!»

»Ei hätää — kaikki on hyvin!» sanoi erakko nyt toverilleen.

»Mutta kuka hän on?» kysyi Musta ritari; »minun olisi hyvin tärkeätä saada tietää se.»

»Kuka hän on?» kertasi erakko; »sanonhan minä, että hän on ystävä.»

»Mutta kuka tuo ystäväsi on?» kysyi ritari uudelleen; »sillä hän voi olla sinun ystäväsi, mutta ei silti minun.»

»Kukako tuo ystävä on?» matki erakko. »Kas, se on niitä asioita, joita on helpompi kysyä kuin selittää. — Kukako tuo ystävä on? — Onpahan, kun nyt oikein muistelen, juuri sama kunnon metsänvartija, josta äsken puhuin sinulle.»

»Aivan oikein, sitten hän lienee yhtä kunnollinen metsänvartija kuin sinä olet pyhä munkki», vastasi ritari, »sitä en ollenkaan epäile. Mutta avaapa hänelle ovi, ennenkuin hän lyö saranat säpäleiksi.»

Koiratkin, jotka ensin kolkutuksen kuultuansa olivat hirmuisesti haukkuneet, näyttivät nyt tunteneen ulkona olevan äänen. Niiden käytös muuttui kokonaan ja ne rupesivat vinkuen raapimaan ovea ikäänkuin pyytäen, että vieras päästettäisiin sisään. Erakko vetäisi joutuisasti teljet ovelta ja päästi Locksleyn seuralaisineen sisään.

»Kuules, munkki», oli jousimiehen ensi kysymys, kun hän huomasi ritarin, »mikä viinaveikko sinulla tuossa on?»

»Hän on meidän veljistöömme kuuluva munkki», selitti erakko päätään pudistellen; »me olemme kaiken yötä yhdessä veisailleet virsiä.»

»Mahtaa hän sitten arvatakseni kuulua sotivaan kirkkokuntaan», sanoi Locksley, »ja sitä lajia on nyt paljon liikkeellä näillä mailla. Kuules, munkki, sinun pitää nyt panna pois helmivyösi ja ottaa nuijasauva käteen. Me tarvitsemme kaikkia iloisia poikiamme, niin maallikoita kuin pappejakin. — Mutta», hän lisäsi vetäen munkin hihasta vähän syrjään, »oletko sinä päästäsi sekaisin, kun päästit tuntemattoman ritarin majaasi? Oletko unohtanut meidän asetuksemme?»

»Tuntemattomanko?» vastasi erakko rohkeasti. »Enkö muka tuntisi häntä! Minä tunnen hänet yhtä hyvin kuin kerjäläinen päivällisateriansa.»

»No, mikä hänen nimensä sitten on?» kysyi Locksley.

»Hänen nimensäkö?» sanoi erakko, — »hänen nimensä on herra Antti Scrablestone. — Minäkö rupeisin juomaan miehen kanssa, jonka nimeä en tunne!»

»Olet nyt juonut liiaksikin, munkkiseni», sanoi jousimies, »ja pelkäänpä myös, että olet lörpötellytkin liikoja.»

»Hyvä jousimies», virkkoi nyt ritari astuen esiin, »älähän kovin suutu iloiselle isännälleni. Täytyihän hänen suoda minulle vieraanvaraa, sillä muuten olisin hänet pakottanut siihen, jos hänellä olisi ollut rohkeutta kieltäytyä.»

»Sinäkö pakottanut!» huusi erakko; »maltas, kunhan tämän harmaan mekon sijaan panen viheriäisen nutun päälleni, ja jollei pääsi sitten, kun saan nuijasauvani käteen — pian kumaja kuin soisivat siinä kirkonkellot, niin haukuttakoon minua valepapiksi ja mitättömäksi metsämieheksi.»

Näin puhuessansa hän riisui mekon päältään, jonka alta tuli näkyviin mustasta kanvastikankaasta tehty takki ja housut. Näiden yli hän puki kiireesti viheriäiset housut ja nutun. »Ole hyvä, veikkonen, ja sido nuo paulani umpeen», sanoi hän Wamballe, »saat kupillisen viiniä vaivastasi.»

»Suurkiitos viinistäsi», vastasi Wamba, »mutta lieneeköhän aivan oikein, vai mitä arvelet, että autan sinua muuttumaan pyhästä erakosta syntiseksi metsämieheksi?»

»Ei hätää!» vakuutti erakko. »Eipä tarvitse muuta, kuin että viheriä nuttuni ottaa tuon harmaan mekon rippi-isäkseen ja silloin ovat kaikki synnit taas kuitatut.»

»Amen!» säesti narri, »sarkaiselle syntiselle sopiikin säkkipukuinen ripittäjä, ja mahtaneepa sinun harmaassa mekossasi olla sen verran voimaa, että se voi synnistä puhdistaa minunkin kirjavan kolttini.»

Näin sanoen hän antoi erakolle apuansa ja sitoi ne lukemattomat paulat, joilla housut siihen aikaan kiinnitettiin takkiin.

Tämän toimituksen kestäessä vei Locksley ritarin hiukan syrjään ja lausui: »Älkää kieltäkö, herra ritari — olettehan te sama mies, joka toisena turnajaispäivänä sai voiton kallistumaan Englannin ritarien puolelle.»

»Mitäs sitten, jos arvaisitkin oikein, kunnon jousimies?» kysyi ritari vastaan.

»Siinä tapauksessa luulisin», vastasi jousimies, »että te olette heikompien ystävä.»

»Sehän on jokaisen kelpo ritarin velvollisuus», sanoi Musta ritari, »enkä suinkaan soisi, että minun voitaisiin sanoa lyövän sitä laimin.»

»Mutta minulle on tärkeätä», sanoi jousimies, »että te olisitte yhtä kelpo englantilainen kuin kelpo ritarikin. Sillä se, josta nyt aion teille puhua, koskee tosin ylipäänsä jokaista kelpo miestä, mutta on erityisesti jokaisen totisen Englannin pojan velvollisuus.»

»Kun minulle puhut», vastasi ritari, »niin puhut miehelle, jolle Englanti ja jokaisen englantilaisen henki on kalliimpi kuin kellekään muulle koko maailmassa.»

»Mielelläni tahtoisin uskoa sananne todeksi», sanoi metsämies, »sillä tämä maa tarvitsee nyt kipeämmin kuin koskaan ennen poikiensa rakkautta ja apua. Kuulkaa, minä puhun teille hankkeesta, jossa te, jos todella olette semmoinen mies kuin sanotte, voitte olla suureksi avuksi. Muuan rosvojoukko, joka on tehnyt itsensä tuntemattomaksi jäljittelemällä paljoa parempien miesten pukua, on vanginnut korkeasukuisen englantilaisherran, Cedrik Saksilaisen, sekä hänen holhokkinsa ja lisäksi hänen ystävänsä, Athelstan Coningsburghilaisen, ja vienyt vankinsa Torquilstonen linnaan, joka sijaitsee keskellä tätä saloa. Tahdonpa nyt kysyä teiltä, tahdotteko kelpo ritarina ja kelpo Englannin miehenä tulla mukaan heitä vapauttamaan?»

»Velvoittaahan ritarivalanikin minua siihen», vastasi ritari. »Mutta ensin tahtoisin mielelläni tietää, keitä te olette, jotka pyydätte minua avuksi?»

»Minä», sanoi metsämies, »olen nimetön mies; mutta silti olen maani ystävä ja maani ystäväin ystävä. — Tähän tietoon saatte nyt ensi aluksi tyytyä; ettehän tahdo itsekään ilmoittaa nimeänne. Uskokaa kuitenkin minua; minun sanani, kun sen olen kerta antanut, on yhtä luja kuin jos minulla olisi kultakannukset saappaissani.»

»Mielelläni uskon sinua», sanoi ritari. »Minä olen oppinut tarkastamaan ihmisten kasvoja, ja sinun kasvoistasi luen suoruutta ja miehuutta. En siis huoli kysyä enempää, ja tahdon kernaasti auttaa sinua vapauttamaan nuo vankiparat. Sen tehtyämme toivon, että tutustumme paremmin toisiimme ja tulemme hyviksi ystäviksi.»

»Vai niin», sanoi Wamba Gurthille — saatuansa munkin vaatetuksen valmiiksi narri oli näet lähestynyt majan toista puolta ja kuullut ylläkerrotun keskustelun loppusanat. — »Vai niin, tässäpä olemme taas saaneet uuden liittolaisen lisäksi. Hauskaa tulee olemaan nähdä, lieneekö tämän ritarin urhous luotettavampaa lajia kuin erakon jumalisuus ja jousimiehen rehellisyys. Sillä Locksley näyttää minusta täyskarvaiselta metsävarkaalta ja pappi puolestaan ulkokullatulta veitikalta.»

»Pidä suusi kiinni, Wamba», käski Gurth. »Voi kyllä olla, että kaikki on niinkuin sanot. Mutta vaikka nousisi itse sarvipää saatanakin syvyyden pohjasta tarjoten apuansa Cedrikin ja Rowena-neidin vapauttamiseksi, niin pelkäänpä jumalisuuteni olevan niin huonolla kannalla, etten kieltäisi paholaisen pyyntöä enkä käskisi häntä palaamaan hiiteen.»

Erakko seisoi nyt täydessä jousimiehen puvussa, miekka vyöllä, kilpi, jousi ja viini kädessä sekä vahva pertuska olalla. Hän astui ensiksi ulos majastaan, lukitsi sen muiden lähdettyä huolellisesti ja pisti avaimen kynnyksen alle.

»Onko sinusta nyt taisteluun, munkki», kysyi Locksley, »vai vieläkö ruskeat oluet pyörivät päässäsi?»

»Kyllämaar kulaus Pyhän Dunstanin lähteestä saa ne pyörijät pian asettumaan», vastasi erakko. »Onhan päässäni vähän pohmeloa ja kintuissani kohmeloa, mutta siitä minä heti pääsen, — katsokaas vain.»

Näin sanoen hän astui kiviselle altaalle, johon lähteen vedet vierähtelivät, heloittavina kuin helmisade kuutamossa. Siihen hän kyykistyi ja juoda viiletteli pitkään, aivankuin olisi aikonut särpiä koko lähteen kuiville.

»Milloinkahan lienet viimeksi ottanut noin ankaran kulauksen, pyhä Copmanhurstin erakko?» kysyi Musta ritari.

»Enpä siitä ajasta lähtien, kun viininassakkani kerran rupesi vuotamaan ja päästi nesteensä ulos luvattomasta aukosta», vastasi munkki. »Silloin ei minulla ollut varalla muuta juomista kuin tätä suojeluspyhimykset luomaa.»

Vihdoin hän pisti vielä kätensä ja päänsäkin lähteeseen, huuhtoen tällä tavoin pois viimeisetkin jäljet yöllisistä juomingeistaan.

Täten virkistettyään ja selvitettyään päänsä heilahdutti munkki veitikka raskasta pertuskaansa kolmella sormella päänsä ympäri, ikäänkuin se olisi ollut kevyt kävelykeppi. »Missä», hän huusi samalla, »missä ovatkaan nuo rosvot ja lurjukset, jotka vievät väkisin tyttösiä? Vieköön minut itse musta paholainen, jollei minussa ole kahdentoista mokoman miehen kukistajaa!»

»Osaatpa sinä kunnollisesti kirotakin, hurskas munkkiseni!» sanoi Musta ritari.

»Älä minua munkittele äläkä mankittele», vastasi nahkansa muuttanut munkki; »pyhä Yrjänä ja hänen lohikäärmeensä avuksi! En minä enää ole mikään kaljupää pappi riisuttuani yltäni harmaan mekkoni. — Niin pian kuin olen pujahtanut tähän vihreään nuttuun, on minussa miestä lasia kilistämään ja tyttösiä likistämään ja kirouksia vilistämään, yhtähyvin kuin reippaimmassa metsäsississä koko Länsi-Ridingin piirikunnassa.»

»Pappi hoi», sanoi Locksley, »pidä nyt jo suusi kiinni! Pidäthän yhtä suurta melua kuin koko luostarillinen pyhiä veljeksiä pyhä-aattona, kun abotti jo on kallistunut vuoteellensa. — Lähdetään nyt vain kaikki, hyvät ystävät, älkäämme enää kuluttako aikaa turhilla puheilla —lähdetään sanon minä! Meidän pitää saada kaikki voimamme kokoon, eikä niitä suinkaan tule liiaksi, jos meidän täytyy käydä rynnäköllä Reginald Front-de-Boeufin linnaa vastaan.»

»Mitä!» sanoi Musta ritari, »Front-de-Boeufkö se onkin, joka on kuninkaan maantiellä vanginnut kuninkaansa uskollisia alamaisia? — Onko hänestä tullut rosvo ja väkivallantekijä?»

»Väkivallantekijä hän on aina ollut», vastasi Locksley.

»Ja mitä rosvoamiseen tulee», lisäsi erakko, »niin epäilen, onko hänessä niinkään paljon rehellisyyttä kuin monessa julkirosvossa, jonka tunnen.»

»Astu eteenpäin, pappi, ja ole vaiti», sanoi jousimies; »parempi on, että neuvot tietä yhtymäpaikalle, kuin että lörpöttelet semmoista, jota sekä häpy että varovaisuus kieltää puhumasta.»

YHDESKOLMATTA LUKU.

Sillä aikaa kuin salolla täten hankittiin Cedrikin ja hänen matkakumppaniensa vapauttamista, kuljettivat ryöstäjät kiiruusti vankejansa linnaan päin, missä he aikoivat tallettaa heitä. Mutta yö pimeni pimenemistään, eivätkä rosvot näyttäneet varsin hyvin tuntevan salon polkuja. Useaan kertaan heidän täytyi pysähtyä tiedustellakseen tietä, vieläpä kerta tai kaksi palata jäljilleen, kun olivat oikealta suunnalta poikenneet. Täyttä selvää kuljettavasta tiestä he eivät saaneet, ennenkuin kesäinen aamu valkeni. Valon mukana palasi myös rohkeus, ja matkajoukko rupesi jouduttamaan kulkuaan. Heidän näin tehdessään puhelivat rosvojen molemmat päämiehet tällä tavoin keskenänsä.

»Olisipa jo aika, ritari Mauri», virkkoi temppeliherra de Bracylle, »että eroaisit meistä ja valmistautuisit näytelmän toista näytöstä varten. Pitihän sinun, muistatkos, nyt näytellä vapauttavan ritarin osaa.»

»Minä olen muuttanut mieltäni», vastasi de Bracy; »en aio erota teistä, ennenkuin saalis on hyvässä tallessa Front-de-Boeufin linnassa. Siellä aion astua Rowena-neidin eteen omassa hahmossani, ja toivonpa, että hän tulisen rakkauteni tähden tulee antamaan anteeksi väkivallan, jonka olen hänelle tehnyt.»

»Ja mikä sinun mielesi nyt on muuttanut, de Bracy?» kysyi temppeliherra.

»Se ei ole sinun asiasi lainkaan», vastasi toinen. »Toivonpa kuitenkin, herra ritari», sanoi temppeliherra, »ettei mielenmuutokseesi ole syynä epäluulo minun kunniallisuuttani kohtaan, jommoista Fitzurse koetti sinuun istuttaa?»

»Ajatukseni ovat omani», vastasi de Bracy; »mutta sanotaanhan paholaisen siitä iloitsevan ja nauravan, jos rosvo rosvolta varastaa. Ja tiedänpä myös, että vaikka piru nauramisen sijasta oksentaisikin tulta ja tulikiveä kidastaan, se ei kuitenkaan estäisi temppeliherraa noudattamasta himojansa.»

»Eikä myöskään vapaajoukon päällikköä», jatkoi temppeliherra, »epäilemästä asetoveria ja ystävää taipuvaiseksi pahantekoihin, joita hän itse on tottunut tekemään kaikille ihmisille.»

»Tämä on tarpeeton ja vaarallinen syytös», virkkoi de Bracy, »mutta olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että tunnen teidän temppeliherrojen tavat ja etten tahdo suoda sinulle tilaisuutta ryöstää minulta tätä ihanaa saalista, jonka voittamiseksi olen antautunut niin vaaralliseen vehkeilyyn.»

»Noh!» vastasi temppeliherra, »mitähän sinä pelkäätkään? — Tiedäthän meidän säätymme säännöt.»

»Tiedän kyllä», sanoi de Bracy, »ja tiedän myös, kuinka tarkoin niitä noudatatte. Älä luulekaan, temppeliherra, kyllähän se tiedetään, kuinka vapaasti rakkauden lakeja selitetään Palestiinan maalla, ja tässä asiassa en tahdo ollenkaan luottaa sinun omaantuntoosi.»

»No kuule sitten, kuinka asian laita on», sanoi temppeliherra. »Minä en pidä vähintäkään lukua sinun sinisilmäisestä ihanteestasi. Tuossa joukossa on toinen, joka sopii minulle paremmin.»

»Mitä! Alentaisitko itsesi palkkaneitsyen kosijaksi?» kysyi de Bracy.

»En maar, herra ritari», vastasi temppeliherra ylpeästi. »En aio alentaa itseäni palkkaneitsyen kosijaksi. Mutta onpa minullakin vankien joukossa saalis, joka on yhtä suloinen kuin sinun valitsemasi.»

»Pyhän messun kautta! Ethän tarkoita tuota sievää juutalaistyttöä?» sanoi de Bracy.

»Ja jos tarkoittaisin, niin mitä sitten?» virkkoi temppeliherra. »Kuka minua estäisi?»

»Ei kukaan, sen verran kuin minä tiedän», vastasi de Bracy, »jollei kenties naimattomuusvalasi tai omantunnon pistos antautuessasi mokomaan rakkausseikkailuun juutalaisnaisen kanssa.»

»Mitä valaani tulee», sanoi temppeliherra, »on suurmestarimme suonut minulle vapautuksen siitä. Ja mitä omaantuntoon tulee, niin eihän minunmoiseni miehen, joka jo olen ottanut kolmesataa saraseeniä hengiltä, tarvitse surra jokaista pikkuhairahdusta, niinkuin talonpoikaisen tyttöluntuksen, kun hän pitkänperjantain aattona ensikerran käy ripittäytymässä papille.»

»Parhaiten tietänet itse etuoikeutesi ja vapautesi», arveli de Bracy. »Mutta olisinpa voinut vannoa, että sinulla on vanhan koronkiskurin rahasäkit enemmän mielessäsi kuin hänen tyttärensä mustat silmät.»

»Miksi en rakastaisi molempia», vastasi temppeliherra. »Ja sitäpaitsi, minä en saa juutalais-äijästä enempää kuin vain puolet. Minun tulee näet jakaa saalis Front-de-Boeufin kanssa, joka ei suinkaan ilmaiseksi lainaa meille linnaansa. Mutta minäkin tahdon saada jotakin itselleni tämän retkemme saaliista, ja sentähden olen valinnut ihanan juutalaistytön erikoiseksi voitokseni. Tottahan nyt, kun tiedät minun haluni, ryhtynet jälleen alkuperäiseen keinoosi, vai kuinka? — Näethän, ettei sinulla ole yhtään pelättävää minun puoleltani.»

»Ei», vakuutti de Bracy, »tahdon sittenkin pysyä saaliini lähettyvillä. Todistelusi kuulostaa tosin sangen todenmukaiselta, mutta eipä kuitenkaan suurmestarin suoma vapautus eikä kolmensadan saraseenin tappamisella ansaittu oikeutesi ole minulle oikein mieleen. Mitäpä sinä välittäisit pikku synneistä, kun sinulla on niin suuri oikeus vaatia täyttä kuittausta kaikista synneistä.»

Tämän keskustelun aikana Cedrik koetteli saada vartijaltaan ilmi, mitä miehiä he oikeastaan olivat ja mitä he tarkoittivat. »Te olette olevinanne Englannin miehiä», hän sanoi, »ja sittenkin, — pyhä taivas sen nähköön! — ryöstätte omia kansalaisianne niinkuin ilmeisiä normanneja. Te olette olevinanne minun naapureitani, ja siksi teidän pitäisi olla minun ystäviäni; sillä kenelläpä englantilaisella naapurillani on syytä vihata minua? Minä sanon teille, miehet, — nekin teistä, joita laki on vainonnut, ovat aina saaneet minulta apua; sillä minä olen surkutellut heidän kurjaa tilaansa ja olen kironnut heidän armottomien herrojensa sortamista. Mitä siis minulta nyt tahdotte? Ja mitä hyötyä teille voi olla tällaisesta väkivallanteosta minua vastaan? — Olettehan teoissanne järjettömiä luontokappaleita pahemmat, —tahdotteko myös mykkyydessä olla heidän kaltaisiansa?»

Mutta aivan turhat olivat kaikki Cedrikin puheet vartijoilleen. Näillä oli niin monta hyvää syytä ollaksensa vaiti, ettei hänen suuttumuksensa eikä houkuttelunsa voineet taivuttaa heitä puhumaan. He kuljettivat häntä yhä eteenpäin joutuisata ravia, ja viimeinpä ilmestyi näkyviin kujanne, jonka kumpaisellakin reunalla kasvoi korkeita puita, ja kujan päässä näkyi Torquilstone, Reginald Front-de-Boeufin ikivanha, harmaa linna. Se ei ollut sanottavan avara; siinä oli vain yksi suuri, korkea, nelikulmainen torni ja sen ympärillä matalampia rakennuksia, joita sisemmän pihan muuri ympäröi. Ulkomuurin juuritse kierteli syvä kaivanto, joka sai vetensä läheisestä pienestä joesta. Front-de-Boeuf, joka usein eli vihoissa naapuriensa kanssa, oli vanhaa linnaansa vielä paljon vahvistanut rakentamalla ulkomuuriin torneja, joista saattoi ampua pitkin muurin kaikkia laitoja. Portin suojana oli senaikaisen tavan mukaan holvitettu ulkovarustus, jonka molemmat kulmat olivat vahvistetut pienellä tornilla.

Samassa kuin Front-de-Boeufin linnan tornien harmaat, sammaltuneet sakarat näyttäytyivät aamuauringon valossa metsän latvojen yli, arvasi Cedrik syyn heille tapahtuneeseen onnettomuuteen.

»Vääryyttäpä teinkin», hän sanoi, »näillä saloilla asuville rosvoille ja karkulaisille, kun luulin näiden konnain kuuluvan heidän joukkoonsa. Yhtä hyvin olisin voinut sekoittaa meidän korpiemme ketut ja Ranskanmaan nälkäiset sudet. Puhukaa, te koirat, — henkeänikö vai omaisuuttaniko teidän herranne himoitsee? Onko hänelle liikaa jo sekin, että kaksi vapaata saksilaista talollista, minä ja jalo Athelstan, elämme edelleen tässä maassa, joka oikeastaan on meidän kansamme perintö? — Tappakaa siis meidät ja täyttäkää sortonne määrä sillä, että ryöstätte myös henkemme, niinkuin jo ennen olette ryöstäneet tavaramme. Jos Cedrik Saksilainen ei voi vapauttaa Englantia, uhraa hän kuitenkin mielellään henkensä sen puolesta. Yhtä vain rukoilisin teidän julmalta herraltanne: sanokaa hänelle, että hän päästäisi Rowena-neidin kunnialla ja täydessä turvassa kotiinsa. Nainenhan Rowena on eikä hänestä pitäisi olla pelkoa; kun meidät on surmattu, ei ole ketään enää jäljellä, joka uskaltaisi Rowenan puolesta tarttua aseihin.»

Tähänkään puheeseen vartijat eivät vastanneet enempää kuin edellisiin, ja samassa saavuttiinkin jo linnan portille.

De Bracy puhalsi kaksi kertaa torveensa; sen kuultuaan käsijousilla ja varsijousilla asestetut vartijat, joita matkalaisten lähetessä oli ilmaantunut muureille, laskivat laskusillan joutuisasti alas ja avasivat portin. Vankien täytyi astua alas hevostensa selästä; sitten heidät vietiin erääseen suojaan, jossa heille tarjottiin hät'hätää valmistettu ateria, joka vain Athelstanissa herätti ruokahalua. Mutta pitkää aikaa ei Edward Tunnustajan jälkeläisellekään suotu nauttia tarjottua vieraanvaraa. Sillä vartijat ilmoittivat pian, että heidän oli käsky viedä Cedrik ja Athelstan toiseen kamariin, erilleen Rowenasta. Vastarinta oli turha; heidät kuljetettiin avaraan huoneeseen, jonka lakea kömpelötekoiset, saksilaiskuosiset patsaat kannattivat. Se oli näöltään samanlainen kuin ruoka- ja kokoussalit, joita vielä nähdään meidän vanhimpien luostariemme ikäarvoisimmissa osissa.

Sitten erotettiin Rowenakin seuralaisistaan ja vietiin, tosin kohteliaasti, mutta hänen tahtoansa kysymättä, syrjäiseen kamariin. Sama hiukan peloittava kohtalo tuli myös Rebekan osaksi, vaikka hänen isänsä hartaasti puhui vastaan, jopa tuskissansa lupasi rahaakin, kun vain hänen tyttärensä annettaisiin pysyä hänen luonaan. »Uskoton konna», vastasi yksi vartijoista, »jos olisit nähnyt sinulle aiotun komeron, niin etpä pyytäisi tytärtäsi sinne.»

Ja sen pitemmittä puheitta vietiin nyt vanha juutalainen toiselle suunnalle, erilleen muista vangeista. Palvelijoilta otettiin tarkoin pois kaikki aseet, jonka jälkeen heidät kuljetettiin linnan toiseen kulmaan. Rowena ei saanut edes pitää kamarineitoaan Elgithaa auttajanaan ja lohduttajanaan.

Huone, johon molemmat saksilaisherrat lukittiin — me seuraamme nyt ensiksi heidän kohtaloaan — oli ennen ollut linnan juhlasalina, vaikka sitä nyt käytettiin jonkinlaisena vahtitupana. Se oli tullut täten syrjäytetyksi alkuperäisestä käytännöstään, koska nykyinen isäntä, paitsi muitakin linnan mukavuutta, vahvuutta tai kauneutta enentäviä rakennuksia, oli laitattanut uuden, komean juhlasalin, jonka holvikaarinen laki lepäsi paljon hoikempien ja kauniimpien patsaitten varassa ja oli normannilaisten mukana maahan tulleella taiteellisemmalla tavalla koristettu. Cedrik astuskeli edestakaisin lattialla, ärtyneesti miettien sekä menneitä että nykyisiä asioita. Hänen toverilleen sitä vastoin oli hänen hidas luonteensa yhtä hyvänä kilpenä kuin toisille maltillisuus tai filosofia, — kilpenä, joka suojeli häntä kaikista elämän vastuksista. Eikä nykyisen hetkenkään epämukava olo häntä mainittavasti huolettanut, niin että hänellä vain harvoin oli aihetta vastata Cedrikin tulisiin vihanpurkauksiin.

»Kas niin», puheli Cedrik puolittain itsekseen, puolittain Athelstanille, »juuri tässä samassa salissa isäni istui, kun Torquil Wolfganger piti pitoja urhoolliselle ja onnettomalle Haroldille, joka silloin oli lähdössä kapinoitsevan veljensä Tostin norjalaisia liittolaisia vastaan. Tässä salissa Harold antoi mainion, jalon vastauksensa veljensä lähettiläälle. Useinpa olen kuullut isäni tulistunein mielin kertovan sitä tarinaa. Kun Tostin lähettiläs astui sisään, niin tämä suuri sali oli tuskin tarpeeksi avara jalojen saksilaisherrojen joukolle, jotka istuessaan hallitsijansa ympärillä kallistelivat veripunaista viiniä.»

»Tottahan», keskeytti Athelstan, jota ystävänsä viime sanat hiukan havahduttivat, »tottahan muistanevat lähettää meille hiukan viiniä sekä ruokaa päivällisen aikaan — tuskinhan tuonnoin kerkisimme haukata palastakaan; ja vaikka lääkärit kehuvat syöntiä heti ratsastuksen jälkeen terveelliseksi, niin eipä minun vatsani siitä tahdo ottaa täyttyäksensä.»

Ottamatta vaarin ystävänsä huokauksesta jatkoi Cedrik tarinataan.

»Tostin lähettiläs», sanoi hän, »astui salin halki pelästymättä ympärillä istuvien herrojen vihaisia katseita, kunnes tuli Harold-kuninkaan valtaistuimen eteen. Siellä hän vasta kumarsi.

»'Mitä ehtoja, herra kuningas', sanoi hän, 'tahdotte suoda veljellenne, jos hän suostuu laskemaan aseensa maahan ja pyytämään rauhaa?'

»'Minä soisin hänelle', lausui jalomielinen Harold, 'veljellisen rakkauteni sekä kauniin Northumberlannin kreivikunnan.'

»'Mutta jos Tosti ottaisi vastaan nämät ehdot', kysyi vielä lähettiläs, 'niin mitä maita annatte hänen uskolliselle liittolaiselleen Hardradalle, Norjan kuninkaalle?'

»'Seitsemän kyynärää Englannin maata', vastasi Harold ylpeästi, 'taikka kenties, koska Hardrada kuuluu olevan jättiläinen kooltaan, voisimme suoda hänelle vielä kaksitoista tuumaa lisäksi.'

»Kajahtipa koko sali silloin hartaista hyväksymishuudoista, ja maljat ja sarvet tyhjennettiin sillä toivomuksella, että norjalainen pian saisi omakseen hänelle suodun kappaleen Englannin maata.»

»Joisin minäkin mielelläni hänen terveydekseen», pisti Athelstan väliin, »sillä kieleni tahtoo aivan tarttua kiinni suulakeen.»

»Hämmästynyt lähettiläs», kertoi Cedrik, yhä vain hartaasti jatkaen tarinataan, vaikka se ei näkynyt huvittavan hänen kuulijaansa, »lähti viemään Tostille ja hänen liittolaiselleen suuttuneen kuninkaan vastauksen. Mutta pian sen jälkeen saivat Yorkin kaukaiset tornit sekä verestä punastunut Derventin virta nähdä sen hirvittävän taistelun, jossa Tosti ja Norjan kuningas, urhoollisesti ja uljaasti taisteltuaan molemmat kaatuivat, sekä lisäksi kymmenentuhatta heidän parhaita miehiään. Kenpä silloin aavisti, että sama tuuli, joka tuona jalona voiton päivänä heilutteli saksilaisten riemuitsevia lippuja, samassa myös paisutteli normannilaisten purjeita, kuljettaen heitä Sussexin onnettomille rannoille? — Kenpä silloin aavisti, että Harold itse, muutamien kerkeitten päivien kuluttua ei omistaisi suurempaa kappaletta kuningaskunnastaan, kuin minkä hän suutuksissaan oli määrännyt norjalaiselle viholliselle? — Kenpä silloin aavisti, että sinäkin, jalo Athelstan, — sinä, Haroldin jälkeläinen, ja minä, jonka isä ei ollut huonoin saksilaiskruunun suojelijoista, istuisimme tässä normannilaisen konnan vankeina samassa salissa, missä silloin esi-isämme viettivät noita mainioita pitoja?»

»Se on sangen surkeaa todellakin», vastasi Athelstan; »mutta toivonpa, että pian pääsemme irti maksamalla kohtuulliset lunnaat. — Eihän heidän aikomuksensa toki voi olla peräti näännyttää meitä nälkäkuolemalla, vaikka kyllä näyttääkin siltä, koska päivä jo on puolessa eikä meille vielä ole tuotu päivällisateriaa. Katsopas ylös ikkunaan ja virka, eiköhän päivän säteistä päättäen jo mahda olla melkein päivällisen aika.»

»Saattaa niin olla», vastasi Cedrik; »mutta minullepa tulee katsellessani näitä maalattuja ikkunaruutuja aivan toisenlaiset mietteet mieleen kuin huoli nykyhetkestä ja sen aiheuttamasta puutteesta. Siihen aikaan, kun tuo ikkuna muurattiin, jalo ystäväni, meidän karskit esi-isämme eivät vielä tienneetkään lasista eivätkä lasimaalaustaidosta. — Mutta Wolfgangerin isä haetti kopeudessaan tänne taiturin Normandiasta varustamaan tätä salia noilla uusmuotisilla koreuksilla, jotka hämmentävät Jumalan luoman valkean päivänvalon näin monenkarvaiseksi ja eriskummalliseksi. Tullessaan muukalainen oli köyhä ja laiha, kumarteli ja imarteli ja nosteli nöyrästi lakkiansa halvimmallekin talon palvelijoista. Täällä hänet syötettiin lihavaksi ja ylpeäksi, ja sitten kotiin tultuansa hän kertoi ahneille maanmiehilleen saksilaisten herrain rikkaudesta sekä yksinkertaisuudesta. — Ah, Athelstan, tuon turhamaisuuden seurauksia käsittivät ja ennustivat jo silloin ne Hengistin uljaitten uroiden jälkeIäiset, jotka vielä pitivät vanhoja yksinkertaisia tapoja pyhinä. Me otimme nuo muukalaiset parhaiksi ystäviksemme ja uskotuiksi palvelijoiksemme; me lainasimme heidän taitonsa ja heidän taitureitaan, halveksien esi-isiemme koristelematonta ja karskia elämänlaatua. Näin imi normannilaisten tuoma ylellisyys voiman suonistamme jo paljoa ennen kuin normannilaisten aseet löivät meidät maahan. Paljoa parempi oli muinainen kotoinen ruokamme kuin nykyiset ulkomaan herkut, joiden ahnehtiminen on saattanut meidät vieraan valloittajan orjiksi.»

»Maistuisipa minusta», huokasi Athelstan, »nyt laihakin ruoka aika herkulliselta; ja minusta on oikein kumma, kuinka sinä, jalo Cedrik, niin tarkoin voit muistaa menneitä asioita, kun näytät kuitenkin kokonaan unohtaneen tämänpäiväisen päivällishetken.»

»Turhaa vaivaa», mutisi Cedrik äreästi itsekseen, »onkin puhua hänelle mistään muusta kuin hänen vatsansa täyttämisestä! Knut Tylyn sielu näkyy vallanneen hänen ruumiinsa, niin ettei hän muuta tee kuin vain suuhunsa ahtaa ja vatsaansa ahmaa ja yhä tahtoo lisää. Voi kuitenkin», jatkoi hän katsahtaen säälivästi Athelstaniin, »että niin nerottoman hengen pitää asua niin pulskeassa ruumiissa! Voi, että niin tärkeä työ kuin Englannin vapautus täytyy toimittaa näin tylsällä aseella! Jos hän Rowenan naipi, voi kuitenkin tämän jalompi, korkeammalle pyrkivä mieli kenties vielä saada hänessä hereille sydämen pohjassa uinuvan paremman hengen.»

»Mutta mitä minä tämmöistä avioliittoa ajattelenkaan nyt, kun Rowena, Athelstan ja minä itse olemme vankeina tämän petomaisen rosvon kynsissä. Varmaan hän juuri siitä syystä onkin vanginnut meidät, kun pelkäsi, että me vapaina voisimme saada kukistetuksi hänen maanmiestensä väärän vallan.»

Saksilaisen miettiessä näitä murheellisia mietteitänsä aukeni vankihuoneen ovi ja sisään astui hovimestari valkoinen virkakeppi kädessä. Tämä korkea-arvoinen mies kävi vakavin askelin keskelle kamaria, ja hänen jäljessään neljä palvelijaa kantaen ruoalla täytettyä pöytää. Sen näkö ja haju näytti heti karkoittavan Athelstanin mielestä kaikki huolet. Ruoantuojilla oli kaikilla naamiot silmillä ja suuret viitat vartalon peitteenä.

»Mitä narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi Cedrik. »Luuletteko, ettemme tiedä, kenenkä vankeudessa olemme, kun näemme, kenenkä tämä linna on? Sanokaa isännällenne», hän lisäsi käyttäen kärkkäästi tilaisuutta toimiakseen vapautumisensa puolesta — »sanokaa isännällenne, Reginald Front-de-Boeufille, että me emme voi arvata, mistä syystä hän on kuljettanut meidät vankeuteen, paitsi jos hän tahtonee laittomasti ryöstää itselleen meidän rikkautemme. Sanokaa hänelle, että me tahdomme myöntyä hänen vaatimuksiinsa, niinkuin samanlaisessa tilassa myöntyisimme tavallisen metsäsissinkin vaatimuksiin. Määrätköön hän, kuinka kalliiksi hän arvioi vapautemme, ja me maksamme lunnaat, jos vain varamme siihen riittävät.»

Hovimestari kumarsi sanaakaan vastaamatta.

»Ja sanokaa vielä ritari Reginald Front-de-Boeufille», lisäsi Athelstan, »että minä vaadin häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta, jalkaisin tai ratsain, missä turvallisessa paikassa hyvänsä, ennenkuin viikko on kulunut umpeen vapaaksipääsymme jälkeen. Ja tätä taistelua ei hän suinkaan uskaltane kieltää tai toistaiseksi lykätä, jos hän on todellinen ritari.»

»Minä saatan teidän vaatimuksenne herrani tietoon», vastasi hovimestari; »nyt kuitenkin jätän teidät tänne aterioimaan.»

Vaatimuspuhettansa ei Athelstan lausunut erin arvokkaalla tavalla; sillä hänen tavallinen saamattomuutensa sekä myöskin suuri lihaköntäle, jonka pienentämisessä hänen molemmilla leuoillaan par'aikaa oli täysi työ, heikensivät suuresti rohkeitten sanojen vaikutusta. Sittenkin Cedrik ihastui suuresti kuullessaan tämän todistuksen kumppaninsa uudestaanheräävästä miehuudesta. Sillä ei edes Athelstanin korkea sukuperäkään ollut voinut enää hillitä sitä suuttumusta, jota tämän nahjusmainen luonne herätti hänessä. Nyt löi Cedrik hartaasti kättä Athelstanille kiitellen häntä; vaan saipa hän heti taas uutta pahanmielen aihetta, kun toinen siihen vastata tokaisi: »Taistelisin minä vaikka kymmentäkin mokomaa miestä vastaan, jos sillä keinoin pikemmin pääsisin vankeudesta, jossa liemeen pannaan näin paljon sipulia.» Cedrik koki kuitenkin karkoittaa mielestänsä tämän uuden todistuksen siitä, että hänen kumppaninsa oli jälleen vajonnut vatsansa orjuuteen. Hän istuutui Athelstanin vastapäätä ja näytti että hänkin, —vaikka suru maansa onnettomasta tilasta oli saattanut hänet unohtamaan ruoan niin kauan kuin sitä ei vielä ollut pöydässä, — oli perinyt saksilaisten esi-isäinsä hyvän ruokahalun yhdessä heidän muiden hyvien avujensa kera.

Kauanpa eivät vangit kuitenkaan saaneet häiritsemättä virvoittaa ruumistansa aterialla. Sillä portin edustalta kuului yht'äkkiä torven toitotus, joka keskeytti heidän tärkeän työnsä. Kolme kertaa törähti torvi niin kovalla äänellä, kuin olisi tämä varustus ollut saduissa mainittu lumottu linna, ja portilla seisoja sallimuksen lähettämä ritari, jonka torven toitahduksesta salien ja tornien, muurien ja vallien piti haljeta hajalleen niinkuin yösumu hajoaa aamutuulen noustessa. Saksilaiset kavahtivat ylös pöydästä ja riensivät ikkunaan. Mutta siitä ei heidän uteliaisuutensa saanut tyydytystä. Sillä ikkuna antoi linnanpihaan päin, ja torvensoitto tuli muurin ulkopuolelta. Tämä toitotus näkyi kuitenkin tuoneen tärkeitä sanomia, sillä koko linnassa nousi heti suuri melu.

KAHDESKOLMATTA LUKU.