Ivanhoe

Antakaamme nyt saksilaisherrojen palata aterialleen niin pian kuin heidän tyydyttämättä jäänyt uteliaisuutensa salli heidän muistaa puoleksi tyydytettyä ruokahaluansa. Käykäämme sillä välin tarkastamaan Iisak Yorkilaisen tilaa, joka oli paljon kurjempi. Juutalaisparka oli heitetty linnan tornin alla olevaan kellariin; hänen vankilakomeronsa oli maanpintaa paljoa syvemmällä, vieläpä syvemmällä kuin muuria ympäröivä kaivanto, josta syystä sen permanto aina pysyi sangen kosteana. Valoa ei päässyt siihen muualta kuin kahdesta pienestä aukosta, jotka olivat niin korkealla, ettei vanki ylettynyt likellekään. Keskipäivälläkin oli näistä aukoista pujahtava valo sangen vähäinen; pilkkopimeä oli siellä jo aikoja sitten päässyt valtaan, ennenkuin auringon suloiset säteet jättivät muut linnan osat. Seinillä riippui ruostuneita kahleita sekä jalkarautoja, joihin edellisiä vankeja oli kytketty, kun pelättiin heidän yrittävän paeta. Riippuipa vielä yhden kahleen renkaissa pari mustunutta luuta, jotka näyttivät siltä kuin olisivat aikoinaan olleet ihmissäärien kannattimina. Se oli todisteena siitä, että vankeja oli jätetty tänne sekä kuolemaan että luurangoiksi kuivumaan.

Tämän hirvittävän kammion perällä näkyi vielä avara tulitakka, jonka yli oli poikittain kiinnitetty muutamia ruosteisia rautakankia.

Miehuullisempikin sydän kuin Iisakin olisi voinut jähmettyä kaikesta, mitä täällä oli nähtävänä. Merkillistä kyllä oli juutalainen kuitenkin nyt, itse turmion kidassa, paljoa levollisemmalla mielellä kuin silloin, kun kaukaiset ja epätietoiset vaarat häntä vielä ahdistivat. Kertovathan metsämiehet jäniksestäkin, että se on pahemmassa tuskassa paetessaan koiria kuin perästä päin reutoillessaan niiden kynsissä. Samalla tavalla näyttävät juutalaisetkin, joilla niin usein ja monenlaisissa tilaisuuksissa oli syytä pelkoon, johonkin määrin tottuneen kaikkiin niihin kidutuksiin, joita sortajain julmuus ikänä voi keksiä. Sentähden ei mikään väkivalta, kun sitä kerran täydellä todella oli kärsittävä, voinut hämmästyttää heitä, ja hämmästyshän muuten on pelon kipeimmästi koskeva vaikutus. Eikä Iisak ollutkaan nyt ensi kertaa näin pahassa pulassa. Hänellä oli siis vanha kokemus ohjeenaan sekä rohkaisijanaan se toivo, että hän, samoinkuin ennenkin, voisi päästä pälkähästä niinkuin lintu ansamiehen kynsistä. Kaiken lisäksi hän vielä oli taipumattoman itsepintainen ja murtamattoman luja, jotka ominaisuudet, niinkuin tiedämme, usein ovat antaneet Israelin lapsille voimaa kärsiä kernaammin julmimpaakin kidutusta ja väkivaltaa kuin olisivat tyydyttäneet sortajainsa ahneutta.

Tämmöiseen kärsivälliseen vastarintaan valmistuneena Iisak istui vankikomeronsa nurkassa. Hän oli koonnut mekkonsa helmat moneen kertaan allensa suojakseen permannon kosteutta vastaan. Olisipa juutalainen —kun hän istui siinä vankityrmän puolipimennossa puuhkareunainen mekko yllään ja korkea hattu päässään kädet ristissä ja tukka sekä parta pörrössä, ollut oiva aihe Rembrandtille, jos tuo kuuluisa maalari jo silloin olisi elänyt. Lähemmä kolme tuntia pysyi Iisak täten liikkumattomana paikallaan. Mainitun ajan kuluttua häiritsi häntä rappusia myöten lähenevien askelten kopina. Salpa vingahti, saranat narahtivat, ja avatusta ovesta astui Reginald Front-de-Boeuf vankikomeroon perässänsä temppeliherran molemmat saraseenilaiset orjat. Front-de-Boeuf oli kookas, harteva mies. Hän oli viettänyt kaiken aikansa julkisodissa tai yksityisissä taisteluissa ja meteleissä eikä ollut kammonnut mitään keinoa, jolla vain saattoi laajentaa valtaansa. Tämän luonteensa mukaan oli hänen kasvojensa ilmekin muodostunut, selvästi ilmaisten sydämessä kuohuvia hillittömiä, häijyjä himoja. Jos ei tätä häijyä ilmettä olisi ollut, olisivat hänen kasvoissansa ristiin rastiin kulkevat arvet ritarillisen urhouden merkkeinä varmaan herättäneet kunnioitusta. Mutta Front-de-Boeufin ulkomuoto muuttui niiden vuoksi vain sitä julmemman ja hirvittävämmän näköiseksi. Pukuna tällä peloittavalla herralla oli tiukka nahkatakki, monesta paikasta kahnautunut ja ryvettynyt rautahaarniskasta, jota sen päällä oli pidetty. Hänen ainoa aseensa tässä tilaisuudessa oli vasemmalla puolella vyöhön kiinnitetty tikari, joka oli ikäänkuin vastapainona oikealla kyljellä riippuvalle ruosteiselle avainkimpulle.

Front-de-Boeufin kanssa tulleet orjat eivät nyt olleet niissä koreissa vaatteissa, joissa heidät kerran ennen näimme. Heidän nykyiset takkinsa ja housunsa olivat karkeasta liinakankaasta ja hihat vedetyt ylös kyynärpäitä myöten, niinkuin teurastajilla verityöhön mennessään. Kumpainenkin kantoi pientä koria. He olivat pysähtyneet vankihuoneen ovelle, jonka Front-de-Boeuf itse huolellisesti lukitsi vääntäen lukon kaksin kerroin salpaan. Sitten hän astui hitaasti huoneen poikki juutalaisen luokse, tuijottaen kaiken aikaa häneen tuimilla silmillään kuin olisi tahtonut katseellaan lumota hänet liikkumattomaksi, niinkuin muutamien petojen sanotaan tekevän saaliillensa. Paronin tyly, uhkaava katse näyttikin jossakin määrin vaikuttavan vankiin mainitulla lumousvoimalla. Juutalainen istui liikkumatonna paikallaan, suu ammollansa katsoa ällistellen Front-de-Boeufiin. Näkyipä hänen vartalonsakin pelosta ikäänkuin kutistuvan ja pienenevän, kun Front-de-Boeufin pahaenteiset silmät tuijottivat häneen. Iisak-parka ei kyennyt nousemaan eikä kumartamaan, niinkuin hänen pelkonsa vaati, eikä edes ottamaan lakkia päästään tai rukoilevaa sanaa lausumaan. Niin kovasti ahdisti hänen mieltään se tieto, että nyt olivat kidutus ja kuolema häntä lähellä.

Normannilaisen jykevä ruumis sitä vastoin näytti ikäänkuin vielä suurenevan aivankuin kotka, joka pyrhistää kaikki höyhenensä, kun se valmistaikse iskemään turvattomaan saaliiseen. Kolmen askeleen päähän siitä nurkasta, mihin kurja juutalainen oli kyykistynyt kokoon, Front-de-Boeuf seisahtui ja viittasi toista orjista luokseen. Mustapintainen palvelija astui käskyä totellen lähemmäksi, otti vasustaan suuren vaa'an painoineen ja laski ne lattialle Front-de-Boeufin jalkojen juureen. Sitten hän taas nöyrästi palasi syrjäisempään paikkaan, missä hänen kumppaninsa seisoi.

Näiden miesten liikkeet olivat hitaat ja juhlalliset, ilmaisten, että heidän sydämensä oli täynnä synkkiä, julmia ajatuksia. Front-de-Boeuf kääntyi nyt onnettoman vankinsa puoleen.

»Kirottu koira kirotusta suvusta», hän lausui ja hänen syvä, synkkä äänensä kajahti vankikomeron kupulakea vasten, »näetkö tämän vaa'an?»

Heikolla äänellä juutalais-parka vastasi näkevänsä.

»No niin, juuri tällä vaa'alla», virkkoi armoton paroni, »pitää sinun punnita minulle tuhat naulaa hopeata, Lontoon Towerin oikean painon ja mitan mukaan.»

»Pyhä isä Aabraham!» huusi juutalainen, jolle tuskan ankaruus antoi nyt sanan voiman, »kuka ikänä on kuullutkaan niin mahdotonta vaatimusta? —Kuka on ministrelin laulamassa runossakaan kuullut mainittavan niin suurta summaa kuin tuhat naulaa hopeata? — Kenenkä ihmisen silmää onkaan niin äärettömän aarteen näky koskaan ilahduttanut? — Vaikka hakisitte läpi minun ja kaikkien muiden maanmiesteni talot Yorkin kaupungin vallien sisäpuolella, niin ette saisi kokoon kymmenettä osaakaan tuosta vaatimastanne summattomasta hopeamäärästä.»

»En tahdo liioin kovistaa», vastasi Front-de-Boeuf, »mutta jos hopeasta on puute, otan kultaakin sen sijaan. Kun maksat naulan kultaa kuudelta hopeanaulalta, niin säästyy uskoton raatosi sinulle aiotusta rangaistuksesta, jonka ankaruutta et vielä voi aavistaakaan.»

»Armahtakaa minua, jalo ritari!» voivotti Iisak. »Minä olen vanha ja köyhä ja turvaton. Ei ole teille miksikään kunniaksi kukistaa minua —matosen rikkipolkeminen on vain halpa sankarityö.»

»Vanha mahdat kyllä olla», vastasi ritari; »sitä hullumpia ovat olleet ne, jotka ovat sallineet moisen koronkiskojan ja veijarin tulla harmaapäiseksi. — Heikko myös mahdat olla, sillä kuka on ikinä kuullut, että juutalaisella olisi lujuutta käsivarressaan ja sydämessään. —Mutta rikas olet — senhän kaikki tietävät.»

»Minä vannon teille, jalo ritari», vakuutti juutalainen, »kaiken sen kautta, mitä pyhänä pidän — ja mitä me kaikki yhteisesti pidämme pyhänä — — —»

»Älä vanno väärää valaa», keskeytti hänet normannilainen, »äläkä itsepintaisesti syökse itseäsi turmioon, ennenkuin olet nähnyt ja tarkoin punninnut, mikä sinulle voi tulla kohtaloksi. Älä luulekaan, että minä laskettelen vain turhia uhkauksia peloittaakseni sitä kurjaa pelkurisydäntä, joka on kaikille teille juutalaisille ominainen. Minä vannon sinulle kaiken sen nimessä, mitä sinä et pidä pyhänä, minä vannon kirkkomme saarnaaman evankeliumin kautta ja kirkollemme suodun sitomis-ja päästämisvoiman kautta, että päätökseni on luja ja järkähtämätön. Tässä vankikomerossa ei ole leikille sijaa. Nämä seinät ovat jo ennenkin nähneet vankien kuolevan, — semmoistenkin, joiden sääty on ollut kymmenentuhatta kertaa korkeampi kuin sinun. Eikä kukaan ole saanut tietoa heidän kohtalostaan! Mutta heidän loppuaan voisi sanoa paratiisin iloksi siihen pitkään, kiduttavaan kuolemaan verraten, joka sinulle on määrätty.»

Hän viittasi nyt taas orjat luokseen ja virkkoi heille muutamia sanoja heidän omalla kielellään. Hänkin oli näet käynyt Palestiinassa ja kenties juuri siellä oppinutkin julmuutensa. Saraseenit ottivat vasuistaan sysiä, palkeen ja öljypullon. Toinen heistä iski tulta teräksellä ja taulalla; toinen levitti sydet ennenmainitun suuren, ruosteisen rautahalsterin alle ja lietsoi palkeella, kunnes sydet hehkuivat punaisina.

»Katsos nyt, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »noita hehkuvilla sysillä punastuvia rautakankeja — tuolle lämpimälle makuusijalle pääset venymään paljaaksi riisuttuna, niinkuin kävisit höyhenpatjallesi lepäämään. Toinen orjistani pitää lietsomalla vireillä tulta sinun allasi, toinen kastelee kurjia raajojasi öljyllä, ettei paisti palaisi. — Valitse nyt, kumman osan tahdot: maatako tuolla kärventävällä vuoteella vai maksaa tuhat hopeanaulaa. Kolmatta ehtoa sinulla ei ole, sen vannon isäni parran kautta.»

»Ei ole mahdollista», huusi juutalais-parka, »ei ole mahdollista, että te täydellä todella tahdotte tehdä semmoista! Eihän Jumala ole suinkaan voinut luoda sydäntä niin julmaksi!»

»Älä kuvittele sellaista, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä sen väärän uskon saisit nahallasi maksaa. Luuletko todella, että minä, joka olen väkirynnäköillä valloitetuissa kaupungeissa nähnyt kristinuskoisia kansalaisiani tuhansittain surmattavan miekalla ja tulella ja vedellä, luuletko sinä, että minä säikähtyisin yhden ainoan kurjan juutalaisen vinkumisesta ja voivotuksista? — Vai luuletko, että nuo mustaihoiset orjat, jotka eivät tottele mitään muuta lakia eikä omantunnon sääntöä paitsi herransa käskyä — ja jotka, kun herra vain viittaa, kohta ovat valmiit käyttämään myrkkyä tai tulisoihtua tai tikaria tai hirttonuoraa — luuletko, että he suovat sinulle armoa? Eiväthän he ymmärtäisi puhettasikaan, jos heiltä anoisit armoa. — Älä siis ole mieletön, vanhus-parka. Maksa pois liiat rahasi. Anna kristityn miehen haltuun osa niistä varoista, jotka olet koronkiskomisella nylkenyt hänen uskolaisiltaan. Viekkaudellasi saat laihtuneen kukkarosi jälleen pian paisumaan; mutta ei mikään lääkäri eivätkä mitkään lääkkeet voisi enää parantaa nahkaasi ja lihaasi, kun ne kerran ovat olleet tällä vuoteella paahtumassa. Maksa pois lunnaasi, sanon minä, ja ole iloinen, että sillä pääset tästä vankihuoneesta, jonka salaisuuksista vain ani harva täällä käynyt tietää kertoa. Mutta mitäpä turhaan tuhlaan sanojani: — valitse nyt, kumman rakkaampana pidät, mammonasiko vai oman lihasi ja veresi, —ja niinkuin itse tahdot, niin sinulle tapahtukoon.»

»Auttakoot minua Abraham ja Jaakob ja kaikki muut kansani patriarkat!» sanoi Iisak. »Enhän minä voikaan valita, sillä minulla ei ole niin paljon varoja, että voisin tyydyttää teidän äärettömän vaatimuksenne.»

»Ottakaa ja riisukaa hänet paljaaksi, orjat», käski ritari, »ja auttakoot häntä kansansa patriarkat parhaan kykynsä mukaan.»

Palvelijat, jotka pikemmin katseesta ja viittauksesta kuin sanoista ymmärsivät, mitä paroni tahtoi, astuivat taas likemmäksi, koppasivat kiinni Iisak-raukan, nostivat hänet maasta ja pitivät häntä näin käsillänsä kohotettuna, odottaen, mitä armoton herra vielä käskisi. Viheliäinen juutalainen katsahti väliin heihin, väliin Front-de-Boeufiin, hakien jotakin armahtamisen merkkiä. Mutta paronin hymy oli yhä yhtä kylmä kuin alusta alkaen, puolittain tyly, puolittain pilkallinen. Ja saraseenien silmissä, jotka tuimina ja synkkinä vilkkuivat sinne tänne mustien kulmakarvojen alla, — näyttäen vielä peloittavammilta sen takia, että silmäterien ympärys oli niin loistavan valkoinen, — kuvastui pikemminkin salaista iloa kuin vastahakoisuutta ja haluttomuutta. Juutalainen katsahti sitten hehkuvaan hiilokseen, jolle hänet kohta asetettaisiin, ja kun ei missään näkynyt armoa, niin hänen lujuutensa raukeni.

»Minä maksan», hän sanoi, »ne tuhat hopeanaulaa — tarkoitan», lisäsi hän hetken arveltuaan, »minä koetan maksaa ne veljieni avulla; sillä minun täytyy mennä kerjäämään synagogamme ovelle, ennenkuin saan näin mahdottoman summan kokoon. — Milloin ja missä se on maksettava?»

»Tässä paikassa», vastasi Front-de-Boeuf, »juuri tässä se on maksettava ja punnittava — juuri tämän vankihuoneen permannolla se on maksettava ja punnittava. — Luuletko, että minä päästäisin sinut pihdeistäni, ennenkuin lunnaat ovat käsissäni?»

»Ja minkä takuun minä saan», sanoi juutalainen, »että pääsen vapauteen edes sittenkään, kun lunnaat ovat maksetut?»

»Normannilaisen herran sanan, sinä panttilainaaja-orja», vastasi Front-de-Boeuf; »normannilaisen aatelismiehen sanan, joka on kalliimpi kuin kaikki kansasi kullat ja hopeat.»

»Älkää panko pahaksi, jalo herra», virkkoi Iisak vielä pelokkaalla äänellä, »mutta miksi luottaisin teidän sanaanne, kun te ette tahdo luottaa minuun?»

»Siitä syystä, juutalainen, että sinun täytyy», vastasi ritari tylysti. »Jos nyt istuisit Yorkissa aarre-aitassasi ja minä tulisin sinulta sekeleitäsi lainaksi pyytämään, niin sinä se olisit, joka määräisit maksupäivän sekä maksusta annettavan takuun. Mutta tässä on minun aarre-aittani. Täällä ovat edut minun puolellani, enkä minä huoli enää uudestaan kertoa ehtojani, joilla sinut vapaaksi päästän.»

Juutalainen huokasi syvään. — »Suo edes», sanoi hän, »että matkakumppaninikin yhdessä minun kanssani pääsevät vapaiksi samasta hinnasta. He tosin halveksivat minua siksi, että olen juutalainen, mutta he armahtivat minua kuitenkin pahassa pulassani. Ja siitä syystä, että he viivästyivät minua auttaessansa, joutuivat he samaan paulaan kuin minäkin. Sitäpaitsi voinevat hekin kenties antaa vähän apua lunnasmaksuni suorittamiseksi.»

»Jos noita saksilaisia lurjuksia tarkoitat», sanoi Front-de-Boeuf, »niin heidän vapaaksipääsynsä riippuu aivan toisenlaisista ehdoista. Ajattele sinä vain sitä, mikä sinua itseäsi koskee — tottele neuvoani — äläkä sekaannu muiden asioihin.»

»Minun kanssani», kysyi taas juutalainen, »ei siis kukaan muu pääse vapaaksi, paitsi haavoitettu ystäväni?»

»Tarvitseeko minun», vastasi Front-de-Boeuf, »kahdesti sanoa Israelin pojalle, että hän ajatelkoon ainoastaan omaa itseänsä, muiden asioihin sekaantumatta? — Koska olet sen ehdon valinnut, niin nyt ei ole muuta jäljellä, kuin että maksat pois lunnaat, ja niin pian kuin mahdollista.»

»Mutta kuulkaa minua», sanoi juutalainen, »sen saman rahan vuoksi, jonka saamiseksi te tahraatte» — hän pysähtyi äkisti kesken puhettansa siinä pelossa, että ankara normannilainen suuttuisi. Mutta Front-de-Boeuf vain naurahti ja lisäsi sanan, joka juutalaisen kurkkuun oli tarttunut kiinni. »Tahraan omaatuntoani, aioit sanoa, Iisak. Puhu vain suusi puhtaaksi — älä ole milläsikään — en minä ole ylen julma mies. Minä kuuntelen kärsivällisesti tappiolle jääneen pelaajan moitteita, vaikka hän olisikin juutalainen. Etpä sinä näin kärsivällinen ollut, Iisak, kun syytit oikeudessa Jaakko Fitzdotterelia, joka, menetettyään kaiken perintönsä sinun kiskomistesi kautta, oli haukkunut sinua verenimijäksi.»

»Vannon Talmudin kautta», vakuutti juutalainen, »että teille, uljas ritari, on tämä asia kerrottu väärin. Fitzdotterel uhkasi tikarillaan minua omassa kodissani, kun vaadin häneltä omia hopeitani takaisin. Velka oli pääsiäisenä maksettava.»

»Eipä se minuun koske, mitä hän teki», vastasi Front-de-Boeuf; »tässä vain on puhe siitä, milloin saan minulle tulevat rahat? — Milloin sekelit heltiävät, Iisak?»

»Antakaa tyttäreni Rebekan mennä Yorkiin, jalo ritari», vastasi juutalainen, »ja niin pian kuin mies juhtineen voi ennättää tänne takaisin, niin se summa» — hän huokasi syvään, mutta lisäsi lyhyen väliajan kuluttua, »se summa lasketaan tälle permannolle.»

»Tyttäresikö!» sanoi Front-de-Boeuf, ollen ikäänkuin kummastuvinaan. —»Taivas auttakoon, soisinpa tosiaankin, Iisak, että olisin tuon ennen tiennyt. Luulinhan minä tuon mustasilmäisen tytön jalkavaimoksesi ja annoin hänet palvelustytöksi ritari Brian de Bois-Guilbertille. Näinhän myös muinaisajan patriarkat ja sankaritkin tekivät, antaen meille semmoisissa asioissa noudatettavia esimerkkejä.»

Tämän raa'an sanoman kuultuansa juutalainen parahti niin haikeasti, että koko kamari kajahti ja saraseenit hämmästyksissään päästivät hänet käsistään. Iisak käytti vapautumistansa hyväkseen, langetakseen lattialle ja syleilläkseen Front-de-Boeufin polvia.

»Ottakaa», hän huusi, »kaikki, mitä olette vaatinut, herra ritari —ottakaa kymmenen sen vertaa — ryöstäkää minut keppikerjäläiseksi, jos tahdotte — pistäkää vaikka tikari rintaani tai paahtakaa minut kuoliaaksi tuolla hiiloksella — mutta armahtakaa tytärtäni, päästäkää hänet kunnialla ja täydessä turvassa menemään! — Sen äidin tähden, joka teitä itseänne on kantanut, pelastakaa turvattoman tytön kunnia! — Hän on Raakel-vainajani ilmetty kuva, hän on viimeinen eloon jäänyt kuudesta rakkautemme pantista! — Tahdotteko ryöstää leskimieheltä hänen ainoan lohdutuksensa? — Tahdotteko saattaa isän semmoiseen tilaan, että hän soisi ainoan elossa olevan lapsensa kuolleeksi ja haudatuksi äitinsä viereen, esi-isiensä lepokammioon?»

»Soisinpa», sanoi normannilainen vähän pehmeten, »että olisin ennen sen tiennyt. Mutta minä luulin, ettei teidän kansanne välitä mistään muusta kuin raha-arkuistaan.»

»Älkää luulko meitä niin halpamaisiksi, vaikka olemmekin juutalaisia», sanoi Iisak, koettaen käyttää hyväkseen tätä armon hetkeä; »rakastaahan vainottu kettukin ja vihattu metsäkissakin poikiaan. Niin myös halveksittu ja sorrettu Aabrahamin suku rakastaa lapsiansa.»

»Taitaahan niin olla», arveli Front-de-Boeuf; »tahdon sitä vastedes uskoa juuri sinun tähtesi, Iisak. — Mutta nyt ei siitä ole apua. En voi tehdä tehtyä tekemättömäksi enkä estää sellaista, mikä tulee tapahtumaan. Olen antanut toverilleni lupaukseni, ja sitä en rikkoisi kymmenenkään juutalaisukon ja -tytön tähden. Ja sitäpaitsi, mitä pahaa tyttö-rääsylle tapahtuisikaan, vaikka hän joutuisikin Bois-Guilbertin haltuun?»

»Muuta kuin pahaa ei siitä voi johtua!» huusi juutalainen, väännellen tuskallisesti käsiänsä; »milloinka temppeliherrat ovat ajatelleet muuta kuin miesten sortamista ja naisten kunnian ryöstämistä!»

»Sinä uskoton koira!» tiuskasi Front-de-Boeuf säihkyvin silmin ja kenties mielihyvin käyttäen tätä syytä uudestaan suuttuakseen, »älä parjaa Siionin temppelin pyhää ritaristoa, vaan ajattele, kuinka saat minulle luvatun lunnassumman maksetuksi. Muuten varo juutalaiskurkkuasi!»

»Rosvo ja konna!» vastasi juutalainen vimmalla, jota ei mikään enää voinut hillitä, syytäen sortajalleen häväistyssanoja vasten silmiä. »Minä en maksa sinulle mitään — en maksa ainoatakaan hopearopoa, ennenkuin tyttäreni saastuttamattoman kunniallisena ja täydessä turvassa on päästetty vapauteen!»

»Onko pääsi pyörällä, Israelin mies?» sanoi normannilainen ankarasti —»vai suojeleeko noitavoima lihaasi ja vertasi kuumaa rautaa ja kiehuvaa öljyä vastaan?»

»En pelkää niitä!» vastasi juutalainen, isällisestä huolestaan aivan silmittömäksi vimmastuneena. »Tee, mitä pahinta voit keksiä! Tyttäreni on omaa lihaani ja vertani, tuhannen kertaa kalliimpi minulle kuin nämä kuihtuneet raajat, joita uhkaat kiduttaa. Hopeata en sinulle anna, paitsi jos saisin kaataa sen sulana ahneeseen kurkkuusi. — Ei, en anna sinulle ainoatakaan hopearopoa, nasarealainen, vaikka tarvitsisit sitä lunnaiksi siitä helvetin syvyydestä, johon koko elinaikasi olet pyrkinyt! Ota henkeni, jos tahdot, ja saatpa nähdä, että juutalainen, pahimmastakin kidutuksesta huolimatta, on pysyvä lujana ja tekevä kristityn toiveet tyhjäksi.»

»Sepä saadaan nähdä», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä vannon pyhän ristin kautta, jota sinun kirottu kansasi inhoaa, että nyt saat maistaa kaikkea, mitä rauta ja tuli voi tehdä! — Vaatteet pois häneltä, orjat, ja sitokaa mies kiinni halstariin.»

Varsin vähän auttoi vanhan miehen vastaanponnistelu. Saraseenit olivat jo temmanneet pois hänen mekkonsa ja rupesivat nyt riisumaan alusvaatteita. Silloinpa kuului tähän maanalaiseen vankihuoneeseen torven toitotus, kajahtaen kaksi kertaa linnan portin ulkopuolelta, ja heti sen jälkeen myös kovia huutoja, jotka kutsuivat ritari Reginald Front-de-Boeufiä. Kun ei kehdannut tulla tavatuksi näin perkeleellisestä työstä, käski julma paroni orjien jälleen pukea vaatteet Iisakin päälle ja lähti heidän kanssaan ulos vankihuoneesta. Näin juutalainen jäi taaskin yksin ja vietti nyt aikansa vuoroon ylistäen Jumalaa siitä, että oli vaarasta pelastunut, vuoroon valittaen tyttärensä kohtaloa, aina sitä myöten kuin itserakkaus tai isällinen tunne pääsi voitolle.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Siinä huoneessa, mihin Rowena-neiti oli viety, näkyi hiukan koristelun ja loiston alkua. Erityisenä kunnioituksena hänen arvoaan kohtaan, jommoista ei muille vangeille suotukaan, oli siis pidettävä sitä, että hänet suljettiin tähän paikkaan. Alkujaan oli tämä huone ollut Front-de-Boeufin puolison asuinkamarina ja tämä sen oli aikanansa koristanut. Mutta nyt lepäsi rouva jo aikoja sitten haudassa, ja ajan hammas sekä huolenpidon puute olivat turmelleet hänen kauneusaistinsa muistomerkkejä. Useasta kohdasta olivat seinäverhot jo kokonaan pudonneet pois, ja missä ne olivat vielä säilyneet, siinäkin ne riippuivat puoleksi mädäntyneinä repaleina tai olivat päivänpaisteessa menettäneet värinsä ja mustuneet. Tätä huonetta, niin rappiolla kuin se olikin, pidettiin sopivimpana rikkaalle saksilais-neidolle. Siihen hänet jätettiin miettimään kohtaloansa, niin kauan kuin ryöstäjät neuvottelivat, mikä osa kunkin heistä nyt oli suoritettava. Pitkä ja tulinen oli ollut väittely Front-de-Boeufin, de Bracyn ja temppeliherran välillä, ennenkuin he saattoivat sopia keskenään niistä erityisistä eduista, joita itsekukin vaatisi palkkioksi osallisuudestaan yhteisessä uskaliaassa yrityksessä. Viimein kuitenkin oli vankien kohtalo tullut ratkaistuksi.

Keskipäivän aikana siis de Bracy, jonka eduksi koko juoni alunperin oli keksitty, lähti kosimaan Rowenan kättä ja rikkauksia. Liittolaistensa kanssa pidetyn neuvottelun jälkeen hänellä oli vielä ollut aikaa koristaa itseänsä kaikilla senaikaisen muodin narrikoruilla. Vihreän nutun sekä naamion hän oli nyt viskannut nurkkaan. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa valui koreina kiharoina alas viitalle, joka oli päärmätty kalliilla nahalla. Partakin oli huolellisesti siivottu. Hänen takkinsa ulottui keskisääriin asti, ja vyö, joka piti sitä kiinni ja samassa myös kannatti raskasta miekkaa, oli täynnä koruompeleita ja kultaisia silauksia. Ennenkin on jo ollut puhetta senaikaisten jalkineiden eriskummallisesta kuosista; niinpä myös de Bracyn kenkien kärjet törröttivät ylöspäin kierrettyinä kuin pässin sarvet. Tällainen oli siihen aikaan nuorten aatelisherrojen juhlapuku. Tässä tilaisuudessa se näytti tavallista kauniimmalta, koska itse miehen ulkomuoto oli pulska ja koska hänen liikkeensä samalla kertaa ilmaisivat hoviherran siroutta ja sotilaan reimaa ryhtiä.

Rowenaa tervehtien hän otti pois päästään lakkinsa, jonka kultainen rivan kuva esitti pyhää Mikaelia tallaamassa pimeyden ruhtinasta. Tervehdittyänsä ritari kohteliaasti viittasi neitoa istumaan, ja kun tämä kuitenkin pysyi seisoallansa, veti hän hansikkaan oikeasta kädestään ja astui lähemmäksi aikoen taluttaa hänet istuimelle. Mutta Rowena myös käden viittauksella kieltäytyi tarjotusta avusta ja vastasi: »Jos te, herra ritari, olette vanginvartijani — ja mitä muuta voisinkaan teistä luulla — niin sopii parhaiten, että vanki seisoo, siksi kunnes hänen tuomionsa on langetettu.»

»Ah, ihana Rowena!» sanoi de Bracy; »teidän edessänne seisoo vanki eikä suinkaan vanginvartija. Teidän kauniista silmistänne de Bracy on saava tuomion, jota te suosiollisesti odotatte häneltä.»

»En tunne teitä, herra», sanoi neito oikaisten päätään loukatun aatelisnaisen ja kaunottaren ylpeimmällä ylpeydellä; »en tunne teitä, —ja hävytön rohkeutenne laususkella minulle trubaduurin loruja ei ole parhain keino puolustella väkivaltaista rosvoustanne.»

»Sinä itse, ihana neito», vastasi de Bracy jatkaen entiseen tapaan puhettaan, »juuri sinun oma ihanuutesi on ollut syynä kaikkiin tekoihini, joilla olen loukannut sydämeni valittua kuningatarta ja silmieni johtavaa tähteä.»

»Minä sanon teille vielä kerran, herra ritari, etten tunne teitä ja ettei kenenkään, jolla on oikeus kantaa kultavitjoja sekä kultakannuksia, sovi tällä tavalla väkisin tunkeutua turvattoman aatelisneidon kamariin.»

»Se, että olen teille tuntematon», sanoi de Bracy, »on kyllä minulle pahaksi onneksi. Mutta toivonpa kuitenkin, että de Bracyn nimi ei ole jäänyt mainitsematta, milloin ministrelit tai airuet ovat ylistelleet sankaritekoja, olivatpa ne suoritetut turnaustantereella tai tosisodassa.»

»Heittäkää sitten urheutenne ylisteleminen airueitten ja ministrelien toimeksi, herra ritari», vastasi Rowena; »paremmalta se heidän suussaan soi kuin teidän omassanne. Ja sanokaapa, kuka heistä on lauluissa tai turnajaiskirjoissa säilyttävä muiston siitä uroteosta, jonka te viime yönä suorititte? Mokomasta uroteosta, kun voititte vanhan miehen ja hänen harvat, pelkurimaiset orjansa ja kun veitte saaliiksi saadun, onnettoman neidon väkisin rosvolinnaanne?»

»Te olette minulle kovin ankara, Rowena-neiti», sanoi ritari purren hiukan hämmästyneenä huultansa ja kääntäen puheensa ladulle, joka hänelle oli tutumpi kuin ensin valittu teeskentelevän kohtelias; »te itse ette rakasta ja sentähden ette voi käsittää minun silmitöntä rakkauttani, vaikka se on teidän oman kauneutenne sytyttämä.»

»Pyydän teitä, herra ritari», sanoi Rowena, »jo herkeämään tästä lepertelemisestä. Sellaista saa niin usein kuulla kuljeksivain lauluniekkojen suusta, että se on liian halpaa ritarille ja aatelismiehelle. Täytyypä minun kuitenkin käydä istumaan, koska rupeatte laskettelemaan ikäloppuja loruja, joita jokaisella kurjalla viulunvinguttajallakin on varattuna niin runsaasti, että niitä piisaisi tästä päivästä jouluun asti.»

»Ylpeä neiti», sanoi de Bracy suutuksissaan siitä, ettei hän saanut koreitten puheittensa palkaksi muuta kuin pilkkaa, — »ylpeä neiti, aionpa vastata sinulle yhtä ylpeästi. Tiedä siis, että mielestäni olen kosinut sinua juuri sillä tavalla, joka sinulle parhaiten sopii. Näin ylpeää kenokaulaa kosiessa ovat miekka ja jousi paremmat keinot kuin nöyrä käytös ja ritarilliset puheet.»

»Ritarilliset puheet», vastasi Rowena, »jos niillä tahdotaan peittää halveksittavia tekoja, muistuttavat raa'an talonpojan miehustalla riippuvaa ritarivyötä. Enpä yhtään kummastele, että tällainen luontonne hillitseminen on teille kiusallista ja vaikeaa. — Paljon kunniallisempaa olisi, jos olisitte pitänyt edelleen metsäsissin puvun ja puheet, kuin että nyt koettelette kullata rosvon tekoja ritarin ulkomuodolla ja sanoilla.»

»Tahdonpa sitten noudattaa neuvoasi, kaunokaiseni», sanoi normannilainen, »ja sanon nyt sinulle rohkein sanoin, jotka parhaiten soveltuvat rohkeihin tekoihin, että et ikinä pääse tästä linnasta, ellet tahdo lähteä täältä Mauri de Bracyn puolisona. Minä en ole tottunut luopumaan päätöksistäni. Ja mitäpä normannilaisherran tarvitseekaan niin kovin tarkasti selittää käytöstänsä saksilaistytölle, jolle hän kosinnallaan osoittaa niin suuren kunnian. Sinä olet ylpeä, Rowena. No niin, sitä paremmin sovitkin minulle puolisoksi. Mikä muu keino voisi kehoittaakaan sinua korkeaan kunniaan ja melkein kuninkaalliseen arvoon, jollei avioliitto minun kanssani? Mikä muu keino voisi päästää sinut pois talonpoikaisesta savupirtistä, jossa saksilaiset ja heidän sikansa, heidän ainoa rikkautensa, asustavat yksillä pahnoilla? Ainoastaan minun kauttani voit saada ja saat kunniapaikan Englannin kauneimpien ja korkeimmanarvoisten naisten rinnalla.»

»Herra ritari», vastasi Rowena, »tuo pirtti, jota te halveksitte, on lapsuudesta asti ollut kotini. Ja sen vakuutan teille — kun siitä lähden — jos semmoinen päivä koskaan koittaa — niin lähden sellaisen miehen kumppanina, joka ei ylenkatso minun lapsuuteni kotia ja tapoja.»

»Kyllä arvaan, ketä tarkoitatte, neiti», sanoi de Bracy, »vaikka luulette, ettei minun älyni pysty sitä arvoitusta ratkaisemaan. Mutta turhaan te toivotte Rikhard Leijonamielen palaamista valtaistuimelleen, ja vielä turhempi teidän on toivoa saavanne hänen suosittunsa, Wilfred Ivanhoen, morsiamena kuulla kuninkaan tervehdyssanoja. Minun sijassani olisi toinen mies kenties mustasukkainen puhuessaan tästä asiasta; mutta minun päätökseni on siksi luja, ettei sen tarvitse pelätä tuota lapsellista ja toivotonta rakkautta. Tietäkää, neiti, että kilpakosijani on tässä linnassa ja että minä, milloin vain tahdon, voin ilmoittaa hänen täälläolonsa Front-de-Boeufille, jonka kiistaveljeys saattanee tulla hänelle turmiollisemmaksi kuin minun.»

»Wilfredkö täällä?» virkkoi Rowena. »Siinä on yhtä paljon totuutta kuin että Front-de-Boeuf muka on hänen kanssansa riidassa.»

De Bracy katsoi kiinteästi häneen hetken aikaa. »Etkö siis todellakaan tietänyt, että Wilfred Ivanhoeta kuljetettiin juutalaisen kantotuolissa? — Sangen sopiva matkaseura se muuten olikin ristiretkeläiselle, joka oli uhannut väkevällä käsivarrellaan valloittaa Pyhän haudan!» Ja hän naurahti pilkallisesti.

»Vaikka hän olisikin täällä», sanoi Rowena pakottaen äänensä huolettomaksi, vaikka hän vapisi hillitsemättömästä, ahdistavasta pelosta, »niin millä tapaa hän olisi Front-de-Boeufin tiellä? Ja mitä hänelle voisi sattua, paitsi että hän saa vähän aikaa istua vankina ja maksaa kunnialliset lunnaat vapaudestaan ritarisuuden lakien mukaan?»

»Rowena», sanoi de Bracy, »pettääkö sinuakin naisten tavallinen turhamainen luulo, että muka vain heidän kauneutensa voi nostattaa kiistaa? Etkö tiedä, että miehet kiistelevät vallasta ja rikkaudesta yhtä paljon kuin rakkaudesta. Älä uskokaan, että tämän linnan isäntä, Front-de-Boeuf, säästäisi sitä miestä, joka vaatisi häneltä ihanata Ivanhoen paronikartanoa takaisin. Raivaisipa hän semmoisen miehen tieltään aivan yhtä kiireesti, yhtä kiivaasti ja armottomasti, kuin jos tämä olisi sinisilmäistä neittä kosiessa onnellisempi kilpaveli. Suostu tarjoumukseeni, neiti, niin tuo haavoitettu sankari saa minusta lujan suojelijan Front-de-Boeufiä vastaan. Tai valmista itsellesi suruvaatteet, sillä armaasi on semmoisen miehen hallussa, jonka sydän ei tiedä armon tunteesta.»

»Pelastakaa hänet, Jumalan tähden!» rukoili Rowena, jonka lujuuden oli masentanut pelko rakastetun nuorukaisen puolesta.

»Sen voin — sen tahdon — se onkin aikomukseni», sanoi de Bracy. »Kun Rowena on suostunut tulemaan de Bracyn vaimoksi, niin kukapa sitten tohtisi tehdä pahaa hänen sukulaiselleen — hänen holhoojansa pojalle —hänen kasvinkumppanilleen? Mutta sinun rakkautesi, — se on hänen pelastuksensa hinta. En minä maar ole semmoinen jalomielinen hupsu, että auttaisin tai pelastaisin miehen, joka luultavasti rupeaisi hyvällä menestyksellä estämään minun pyyteitäni. Taivuta minut hänelle ystäväksi, niin hän pelastuu — hylkää minun apuni, niin Wilfred kuolee, etkä itse kuitenkaan pääse sitä pikemmin vapaaksi.»

»Ne hirveät asiat, joita huulenne puhuvat», vastasi Rowena, »eivät oikein sovi yhteen äänenne huolimattoman kylmäkiskoisuuden kanssa. En voi uskoa, että aikomuksenne todella voi olla niin ilkeä tai voimanne niin suuri.»

»Älä petä itseäsi sillä luulolla», virkkoi de Bracy; »pianpa näkisit sen aivan turhaksi. Mies, joka sinua rakastaa ja jota sinäkin rakastat, makaa haavoitettuna tässä linnassa. Hän on esteenä Front-de-Boeufin ja niiden tavarain välillä, jotka Front-de-Boeufille ovat kalliimmat kunniaa ja rakkautta. Mitäpä muuta tarvitaan kuin tikarinpisto tai peitsenheitto, niin tuo vastus on ikipäiväksi poistettu? Ja jos Front-de-Boeuf pelkäisikin joutuvansa edesvastuuseen näin julkisesta väkivallasta — mitäs sitten? Lääkäri voi erehdyksestä antaa vääriä lääkkeitä tai sairaanhoitaja voi kiskoa pois päänalaisen — ja Wilfred, niin heikkona kuin hän nyt on, toimitetaan Tuonelaan verenpisarankaan vuotamatta. Ja Cedrik myös — — —»

»Ja Cedrik myös», toisti Rowena — »jalo, rakas kasvatusisäni! Ansaitsenpa todella surkean kohtaloni, kun toisen miehen tähden, vaikka se olikin hänen oma poikansa, voin unohtaa Cedrikin vaaran!»

»Cedrikin kohtalo myös riippuu sinun päätöksestäsi», sanoi de Bracy; »ja nyt minä jätän sinut miettimään tätä asiaa.»

Tähän saakka oli Rowena tässä peloittavassa tilanteessa pysynyt lujana ja rohkeana; hän näet ei ollut voinut uskoa vaaraa niin kovin suureksi ja läheiseksi. Luonnostaan oli hänen mielenlaatunsa sellainen kuin ihmistuntijan väitteen mukaan enimmäkseen tavataan valkoverisillä ihmisillä, lempeä, kaino ja siveä. Tämä hänen alkuperäinen luonteensa oli kuitenkin kasvatuksen kautta lujentunut. Hän oli tottunut siihen, että kaikki, — itse Cedrikkin, joka muita kohtaan oli jokseenkin jäykkä, — aina taipuivat hänen tahtoonsa. Siitä hän oli saanut sen rohkeuden ja uskaliuden, joka johtuu jokapäiväisten seuralaisten alituisesta tottelevaisuudesta. Rowena tuskin käsittikään mahdolliseksi, että joku voisi vastustaa hänen tahtoaan saatikka olla panematta siihen huomiota.

Hänen tavallinen ylpeä, käskevä käytöksensä oli siis vain valekuori, joka ikäänkuin oli kasvanut hänen alkuperäisen luonteensa pinnalle ja peitti sen. Tämä puhkesi nyt esille, kun Rowena huomasi, miten hirveässä vaarassa hän itse oli, samoin kuin hänen rakastajansakin ja kasvatusisänsä. Hänen rohkeutensa masentui peräti, kun hän, joka oli tottunut näkemään ympärillään vain kunnioitusta ja tottelevaisuutta, joutui nyt tekemisiin lujatahtoisen, intohimoisen miehen kanssa, jolla oli valta käsissään ja joka oli päättänyt käyttää tätä valtaa eduksensa.

Rowena loi silmäyksen ympärilleen ikäänkuin etsien, eikö apua näkyisi mistään; hän huusi muutamia sanoja, joilla ei ollut minkäänlaista yhtenäisyyttä; ja sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hyrskähti hillitsemättömään, tuskalliseen itkuun. Mahdotonta oli säälimättä nähdä ihanaa naista näin julmassa tuskassa. De Bracykaan ei voinut pysyä kylmäkiskoisena, vaikka liikutus hänen sydämessään oli pikemminkin hämmästystä kuin sääliä. Näin kauas mentyään hän ei enää voinut peruuttaa päätöstänsä; mutta toiselta puolen hän myös näki, että kehoitukset niin hyvin kuin uhkauksetkin olisivat voimattomat, niin kauan kuin Rowenan nykyistä tuskan puuskaa kesti. De Bracy rupesi siis astelemaan edestakaisin lattialla vuoroin tehden turhia yrityksiä saadakseen neidon rauhoittumaan, vuoroin itsekseen miettien, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä.

»Jos», hän arveli, »tämän tuskittelevan tytön kyyneleitten ja huokausten tähden peräytyisin päätöksestäni, niin mitä siitä tulisi? Kalliit toiveeni, joiden saavuttamiseksi jo olen niin paljon vaivaa ja vaaraa nähnyt, olisivat hukassa, ja päälliseksi saisin vielä kärsiä Juhana-prinssin ja hänen iloisten viinaveikkojensa pilkkaa. Mutta enpä myöskään ole tämäntapaisiin tekoihin luotu. En henno nähdä näin ihanan muodon vääntyvän tuskasta enkä näin kirkkaitten silmien hukkuvan kyyneltulvaan. Soisinpa, että hän olisi pysynyt rohkeana ja ylpeänä niinkuin alussa tai että olisin saanut runsaamman määrän Front-de-Boeufin kolmesti karkaistun sydämen kovuutta!»

Näiden mietteitten välillä häilyen de Bracy ei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa onnetonta Rowenaa ja vakuuttaa hänelle, ettei vielä ollut lainkaan syytä näin hillittömään tuskaan. Mutta tämän lohdutustoimen keskeytti sama karkeaääninen, kauas kuuluva torven toitotus, joka oli säikähdyttänyt muitakin linnan asukkaita ja estänyt heitä täyttämästä ahneita tai hekumallisia tuumiaan. Tämä keskeytys ei de Bracystä tainnut tuntua yhtä harmilliselta kuin hänen muista kumppaneistaan. Hänen keskustelunsa Rowenan kanssa oli näet joutunut sellaiseen kohtaan, josta oli yhtä vaikea edetä kuin peräytyä.

Tahtoisin tässä muutamilla luotettavammillakin todistuksilla, kuin mitä turhanpäiväisen tarinan tapaukset ovat, todistella sitä julmaa tapojenkuvausta, jonka par'aikaa tuon lukijan silmien eteen. Surettaa ajatellessa, että nuo samat urhoolliset paronit, joille olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että he lujalla vastarinnallaan kiristivät kuninkaaltaan Englannin vapaan perustuslain, — että, sanon minä, nuo samat urhoolliset paronit ovat itse olleet niin hirveitä sortajia ja rikkojia, ei ainoastaan Englannin lakia, vaan myöskin luonnon ja ihmisyyden sääntöjä vastaan. Mutta valitettavasti ei tarvitse muuta kuin vedota yhteen niistä monista seikoista, joita ahkera tutkija Henry on kerännyt senaikaisten historioitsijain kertomuksista, ja siitä heti näemme, että kaikki kuvittelutkin ovat mietoja niiden hirmutekojen rinnalla, joita silloin todellakin tapahtui.

Saksilaisen aikakirjan-kirjoittajan kertomukset niistä julmista teoista, joihin korkeat paronit ja linnanisännät — kaikki normannilaisia —tekivät itsensä syypäiksi Tapani-kuninkaan aikana, osoittavat meille selvästi, minkälaista häijyyttä he julkenivat harjoittaa himojensa kiihkossa. »He rasittivat suuresti kansa-parkaa linnojen rakentamisella. Ja kun linnat olivat valmiiksi rakennetut, täyttivät he ne häijyillä miehillä tai, paremminkin sanoen, perkeleillä. Nämä miehet ryöstivät sekä miehiä että naisia, joilla he luulivat olevan rahaa, viskasivat ne vankikomeroihinsa ja kiduttivat heitä julmemmin kuin mitä ikänä uskonmarttyyrejä on kidutettu. Mitkä hukutettiin liejuun; mitkä ripustettiin riippumaan jaloista tai päästä tai peukaloista, ja viritettiin tulta alle. Välistä puristettiin ohimoiden ympärille sidottuja solmullisia nuoria, kunnes ne syöpyivät sisään aivoja myöten. Välistä pantiin vangit maanalaisiin kammioihin, joissa vilisi käärmeitä, kyitä ja sammakoita.» Mutta en tahdo vaivata lukijan sydäntä jatkamalla tätä kuvausta loppuun asti.

Yksi todistus, — kenties silmäänpistävin kaikista, joka osoittaa, miten katkerat valloituksen hedelmät olivat, saakoon kuitenkin vielä tässä sijansa. Prinsessa Matildan, — vaikka hän oli Skotlannin kuninkaan tytär, Edgar Athelingin sisarentytär ja vaikka hän sittemmin tuli Englannin kuningattareksi sekä Saksan keisarin anopiksi — vaikka hän siis oli kuninkaan tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaitten äiti —täytyi kätkeytyä nunnanhuntuun siksi aikaa, kun häntä kasvatettiin Englannissa. Ainoastaan se keino pelasti hänet normannilaisherrojen irstaisuudesta. Sen hän itse Englannin kokoontuneen papiston edessä ilmoitti ainoaksi syyksi, minkätähden hän oli ruvennut nunnaksi. Ja tuo hengellinen kokous pitikin sitä selitystä riittävänä myöntäen, että syyksi ilmoitetut asianhaarat olivat yleisesti tosiksi tiettyjä. He ovat siten jättäneet meille luotettavan ja tärkeän todistuksen senaikaisten tapojen häpeällisyydestä. Jokainen tietää, he päättivät, että Wilhelm Valloittajan normannilaiset seuralaiset suuresta voitostaan paisuneina eivät pitäneet pyhänä mitään lakia paitsi omien häijyjen himojensa käskyjä. He ryöstivät voitettujen saksilaisten maat ja tavarat; vieläpä päälliseksi ryöstivät hillitsemättömällä hekumallisuudella saksilaisnaisten ja neitojen kunnian. Sen vuoksi oli tullut tavaksi, että korkeasukuiset naiset ja neidot pukeutuivat nunnanhuntuun ja läksivät luostarimuurien turvaan, ei Jumalan kutsuvan äänen tähden, vaan ainoastaan kunniansa säilyttämiseksi.

Näin irstastapaiset olivat nuo ajat, kokoontuneen papiston julkisen todistuksen mukaan, jonka Eadmer on tuonut esille. Enempää ei meidän olekaan tarvis lisätä todistaaksemme, että tässä kerrotut ja vielä kerrottavat, Wardour-käsikirjoituksen apokryyfiseen arvoon nojautuvat seikat ainakin ovat todenmukaisia.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Sillä aikaa kuin edellä kerrotut tapaukset sattuivat, sai juutalaistyttö Rebekka odottaa kohtaloansa syrjäisessä, yksinäisessä tornissa. Sinne oli hänet vienyt kaksi rosvoa, joiden kasvot yhä olivat naamioiden peitossa. Pienessä kammiossa, johon hänet työnnettiin, Rebekka tapasi vanhan akan, joka itsekseen hyräili saksinkielistä laulua, ikäänkuin olisi tahtonut antaa tahtia lattialla pyörivän kuontalonsa tanssille. Ämmä kohotti päätään, kun Rebekka astui sisään, ja silmäsi häneen sillä ilkeällä, kateellisella katseella, jolla vanhat, rumat, kurjuuteen joutuneet naiset tavallisesti katselevat sukupuolensa nuoria ja kauniita edustajia.

»Pois täältä, vanha kiuassirkka», sanoi yksi miehistä, »niin on jalon herramme käsky. — Sinä saat luovuttaa tämän kamarin kauniimmalle asukkaalle.»

»Hohoo», mutisi ämmä, »sehän on uskollisen palveluksen palkka. Muistanpa kuitenkin ajan, jolloin minun suustani lähtenyt sana olisi syössyt parhaankin henkivartijan satulastaan ja virastaan. Ja nyt minun pitää 'pois täältä' jokaisen sinunkaltaisen tallirengin käskystä.»

»Kuulepas, Urfrida-rukka», sanoi toinen miehistä, »älä tässä seiso ja lörpöttele, vaan korjaa luusi joutuin täältä. Herramme käskyjä tulee kuulla herkällä korvalla. Paistoi sinunkin päiväsi aikoinaan, muija-riepu, mutta se on jo aikaa sitten painunut mailleen. Oletpa nyt aivan samassa tilassa kuin vanha karulle kankaalle karkoitettu sotaratsu — osasit tosin aikoinasi tepastella sinäkin, mutta nyt ei siitä ole enää muuta jäljellä kuin linkis, lonkis! — Kuuletko, lonkutapas nyt, jotta saat luusi pian pois täältä!»

»Koira vieköön teidät molemmat!» äyskähti vanha vaimo, »ja koirankoppeli tulkoon teille hautakammioksi! Silpokoon paha henki Zernebock[17] minulta kaikki jäseneni toisen toisensa perästä, jos lähden omasta kamaristani, ennenkuin tästä kuontalosta hamput ovat loppuun kehrätyt.»

»Vastaa sitten itse teoistasi herralle, senkin vanha tonttu», sanoi mies ja läksi tiehensä. Rebekka jäi siis nyt yksin vanhan ämmän kanssa, jonka seuraan hän vasten tahtoaan oli tunkeutunut.

»Mitä pirun vehkeitä niillä nyt taasen lienee?» mutisi ämmä itsekseen luoden aika ajoin karsaan, pahansuovan katseen Rebekan puoleen. »Mutta helppohan tuo on arvata. Kirkkaat silmät, mustat hiukset ja iho valkea kuin paperi, jota ei pappi vielä ole ehtinyt tahria mustalla voiteellansa. — Niin, niin, helppohan tuo on arvata, miksi ne ovat lähettäneet hänet tähän syrjäiseen torniin, josta huuto ei kuulu maailmalle paremmin kuin maan povestakaan, viidensadan sylen syvyydestä. — Täällä saat nyt seurustella tarhapöllöjen kanssa, kaunokaiseni; niiden kiljumisesta pidetään juuri yhtä paljon lukua kuin sinun huudoistasi. — Ulkomaan lajia tuo onkin», hän lisäsi huomattuaan Rebekan puvun ja turbaanin; — »mistä maasta olet? — Saraseeniko? —Vai egyptiläinen? — Miksi et vastaa? — Osaathan itkeä, etkö osaa siis puhuakin?»

»Älkää suuttuko, hyvä muori», sanoi Rebekka.

»Ei tarvitsekaan pitempää puhetta», vastasi Urfrida, »jäljestä kettu, juutalainen kielestä tunnetaan.»

»Herran Jumalan tähden», sanoi Rebekka, »sanokaa minulle, mikä lopulta tullee minun osakseni, koska he väkisin ovat kuljettaneet minut tänne? Tahtovatko he ottaa henkeni rangaistukseksi siitä, etten kuulu heidän uskoonsa? Sen minä ilolla antaisin.»

»Sinun henkesikö, hempukkani?» vastasi ämmä; »mitä huvia heillä olisi sinun henkesi ottamisesta? — Usko minua, ei henkesi ole vaarassa. Sama kohtalo vain tulee sinun osaksesi, joka kerran katsottiin soveliaaksi jalosukuiselle saksilaisneidollekin. Mitä syytä siis olisi sinuntapaisellasi juutalaistytöllä valittaa? Katsele minua — minä olin nuori ja kahta vertaa kauniimpi sinua, kun Front-de-Boeuf, tämän Reginaldin isä, normannilaisineen valloitti tämän linnan. Isäni ja hänen seitsemän poikaansa puolustivat perintöänsä kerros kerrokselta, kamarista kamariin. — Jokainen kamari, jokainen porrasten astinlauta oli liukkaana heidän verestään. He kaatuivat — he kaatuivat joka mies. Ja ennenkuin heidän ruumiinsa olivat kylmiksi kontistuneet ja ennenkuin heidän verensä olivat kuivuneet, olin minä joutunut valloittajan saaliiksi ja pilkaksi!»

»Eikö tässä siis ole apua? — Eikö tästä pääsisi jollakin keinolla pakoon?» tiedusteli Rebekka — »runsaasti, runsaasti maksaisin apusi.»

»Älä semmoista ajattelekaan», vastasi ämmä; »tästä ei pääse pois muuta tietä kuin kuoleman portin kautta. Ja myöhään, myöhään», lisäsi hän pudistaen harmaata päätään, »se portti meille aukeaa. — Mutta lohduttavaahan kuitenkin on tietää, että meidän jälkeemme tänne maan päälle jää toisia, jotka vuorostaan saavat kärsiä yhtä suurta kurjuutta. Jää hyvästi, kaunis juutalaistyttö! — Oletpa juutalainen tai pakana, kohtalosi kuitenkin on sama, sillä täällä olet tekemisissä semmoisten ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä mitään omastatunnosta eikä armosta. Jää hyvästi, sanon minä! Minun lankani on nyt loppuun kehrätty; sinun työsi vasta alkaa.»

»Pysy täällä, pysy täällä, Jumalan tähden!» huusi Rebekka; »pysy täällä, vaikka koko ajan kiroilisit ja haukkuisit minua! — Onhan sinun läsnäolostasi kuitenkin vähäisen turvaa.»

»Itse Pyhän Neitsyenkään läsnäolosta ei olisi sinulle mitään turvaa», vastasi ämmä. »Tuolla hän seisoo», hän viittasi kömpelösti veistettyyn Neitsyt Maarian kuvaan; »katso, voiko hän varjella sinua kohtalostasi!»

Näin puhuttuaan hän läksi ulos kamarista suu irvellänsä ilkkuvasta naurusta, joka teki hänen muotonsa vielä inhottavammaksi kuin sen tavallinen vihainen jörömäisyys. Hän lukitsi oven jäljestään, ja Rebekka kuuli, miten hän, hitaasti ja vaivalloisesti astuessaan tornin rappusia alas, kiroili jokaisen portaan jyrkkyyttä.

Rebekka näki nyt edessään kohtalon, joka oli vielä peloittavampi kuin Rowenan. Sillä hän, sorretun kansan tytär, ei voinut toivoa mitään lempeyttä tai kohteliaisuutta, jollaista ehkä olikin saksilaisneidolle osoitettu jossakin määrässä. Sen sijaan oli juutalaistytöllä se suuri etu, että hän oli tottunut puolestansa ajattelemaan ja oli mielenlaadultaan lujempi, joten hän paremmin taisi vastustaa häntä uhkaavia vaaroja. Lapsuudestansa asti oli hän ollut lujatahtoinen ja tarkkahuomioinen. Komeus ja rikkaus, jota hän näki isänsä kodissa tai muiden varakasten juutalaisten taloissa, eivät olleet lumonneet hänen silmiänsä niin sokeiksi, ettei hän olisi huomannut, miten epävakavalla kannalla koko heidän onnensa seisoi. Samoinkuin Damokles mainioissa pidoissaan näki Rebekkakin aina kesken kaikkea loistoa ja komeutta miekan, joka väikkyi hänen kansalaistensa pään yläpuolella, riippuen hienon hiuskarvan varassa. Nämä ajatukset olivat hillinneet ja johtaneet järjelliseen väylään hänen luonteensa, joka muuten kenties olisi paisunut ylpeäksi, röyhkeäksi ja itsepäiseksi.

Isänsä esimerkistä ja neuvoista oli Rebekka oppinut huomaavaisesti kohtelemaan kaikkia, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Isän matelevaa imartelua ei tytär kuitenkaan matkinut, sillä juutalaisukon halpamielisyyttä sekä alinomaista pelkoa, joista ominaisuuksista liika nöyryys saa alkunsa, ei ollut Rebekan sydämessä. Mutta hän käyttäytyi jalolla nöyryydellä. Hän ikäänkuin nöyryytti itseänsä sen halvan arvon tähden, joka hänelle, ylenkatsotun kansan tyttärenä, oli tullut osaksi, ja ikäänkuin hän samassa olisi kuitenkin tuntenut mielestään ansaitsevansa paremmankin arvon, kuin mitä uskonnollinen suvaitsemattomuus ja mielivaltaisuus hänelle soivat.

Näin tottuneena aina odottamaan vastoinkäymisiä hän oli saanut sen mielenlujuuden, joka onnettomuudenkin ahdistaessa antaa ihmiselle voimaa tehdä tehtävänsä. Rebekan nykyinen tila oli sellainen, että se vaati mielen koko neuvokkuutta, ja hän kokosikin sentähden nyt kaikki henkensä voimat.

Hänen ensimmäisenä toimenaan oli tarkastella vankityrmänsä läpikotaisin; mutta siitäkään eivät paon eikä turvan toiveet juuri enenneet. Huoneessa ei ollut mitään salaovea eikä lattialuukkua, ja sen pyöreä seinä näytti samalla olevan tornin ulkoseinänäkin, paitsi missä ovi, jonka kautta hänet oli tuotu sisään, liitti tornin linnan päärakennukseen. Ovessa ei ollut sisäpuolella lukkoa eikä teljintä. Ainoan ikkunan edessä näkyi olevan muurisakaroilla varustettu, tornista ulkoneva paikka; siitä Rebekka ensi silmäyksellä luuli pääsevänsä pakoon. Mutta pian hän näki, että tämä paikka ei ollut lainkaan yhteydessä linnan muiden rakennusten kanssa. Se oli vain yksinäinen parveke, jota tavallisuuden mukaan rintavarustus ja ampumareiät suojelivat. Se oli rakennettu sen vuoksi, jotta moniaat jousimiehet, siinä seisoen, voisivat ampumalla puolustaa tornia sekä senpuoleista ulkomuuria.

Rebekan viimeinen toivo nojautui siis nyt hänen omaan lujuuteensa sekä siihen horjumattomaan luottamukseen, jolla jalot, suuret sydämet aina turvaavat Jumalaan. Rebekkaa oli tosin väärällä tavalla opetettu käsittämään Raamatun lupauksia Herran valitulle kansalle. Siinä suhteessa hän ei kuitenkaan ollut väärässä, että hän piti nykyaikaa Siionin lasten koetus- ja rangaistusaikana, jonka kestäessä heidän velvollisuutensa oli kärsiä vaivaa ja välttää syntiä. Tällä tavoin hän oli tottunut pitämään itseänsä välttämättömän onnettomuuden uhrina ja oppinut kärsivällisesti vastaanottamaan niitä vaaroja, joiden alaiseksi hän luultavasti oli joutuva.

Hänen sydämensä säpsähti kuitenkin ja hänen poskensa vaalenivat, kun rappusilta alkoi kuulua astuntaa ja sitten tornikamarin ovi hitaasti aukeni. Sisään astui pitkä mies, verhottuna samanlaiseen pukuun kuin rosvotkin, jotka olivat saattaneet matkalaisemme tähän tukalaan tilaan. Hän astui verkalleen huoneeseen ja työnsi oven perästään kiinni. Otsalle vedetty lakki peitti silmät, ja viittaansa piti mies sillä tavalla, ettei kasvojen alipuoltakaan voinut nähdä. Tällä tavoin peitettynä, ikäänkuin valmiina tekoon, joka häntä itseäänkin hävetti, hän seisoi pelästyneen vangin edessä. Mutta vaikka hän puvusta päättäen olikin rosvo, ei hän kuitenkaan näyttänyt oikein rohkenevan lausua ilmi aikomustansa. Rebekka kerkisi siis, kooten kaiken rohkeutensa, ensimmäiseksi aloittaa puheen. Hän oli jo irroittanut yltään kaksi kallista rannerengasta ja kaulavitjansa. Ne hän nyt kiireesti ojensi otaksumalleen rosvolle, toivoen tällä tavalla, tyydyttäen toisen ahneutta, voivansa taivuttaa miehen mielen suosiolliseksi.

»Ota tämä, hyvä mies», sanoi Rebekka, »ja ole, Jumalan tähden, armollinen minulle ja vanhalle isälleni! Nämä korut ovat kallishintaisia, mutta eivät ne ole mitään siihen palkintoon verrattuna, jonka isäni antaisi, jos pääsisimme vapaasti ja eheinä tästä linnasta.»

»Ihana Palestiinan kukkanen!» vastasi rosvo; »itämaalta ovat nämä helmetkin, mutta eivät ne loista niin valkeina kuin sinun hampaasi. Kirkkaasti välkkyvät nämä timantit, mutta eivät niin kirkkaasti kuin sinun silmäsi. Ja samana hetkenä, kun rupesin nykyiseen metsäläisvirkaani, minä vannoin valan semmoisen, että aina pitäisin kauneutta kalliimpana kuin rikkautta.»

»Älä tee itsellesi niin suurta vahinkoa», sanoi Rebekka; »ota lunnaat ja armahda meitä! — Kullalla voit ostaa huvitusta — mutta jos meille teet pahaa, niin siitä ei koidu sinulle muuta kuin omantunnonvaivoja. Isäni tyydyttäisi mielellään suurimmatkin vaatimuksesi. Voisitpa, jos tahdot olla viisas, meiltä saaduilla rahoilla päästä takaisin rehellisten ihmisten seuraan, — voisit ostaa itsellesi anteeksiantokirjan ennenkin tekemistäsi pahoista teoista, ja sinulle jäisi vielä sen verran jäljellekin, ettei puute sinua enää pakottaisi uusiin rikoksiin.»

»Koreasti puhut», vastasi rosvo ranskankielellä; hänen oli luultavasti käynyt vaikeaksi jatkaa keskustelua saksinkielellä, jolla Rebekka oli sen aloittanut. »Mutta kuulepas nyt, mitä minä sanon, sinä Bakan laakson valkoinen liljankukka! Isäsi on jo taitavan alkemistin[18] käsissä, joka vankihuoneen ruostuneesta rautaristikostakin voisi puristaa kultaa ja hopeata. Kunnon Iisak on jo pantu semmoiseen tislaus-astiaan, missä hänestä siivilöidään kaikki, mikä hänelle on rakasta. Siihen ei tarvita minun vaatimusteni eikä sinun kehoitustesi apua. Mutta sinun lunnaasi ovat maksettavat rakkaudella ja kauneudella, enkä minä huoli mitään muuta sen sijaan.»

»Etpä siis olekaan metsäsissi», sanoi Rebekka samalla kielellä, jolla häntä oli puhuteltu; »ei kukaan sissi hylkäisi tämäntapaista tarjousta. Eikä kukaan metsäsissi tässä maassa puhu sitä kieltä, jota nyt käytit. Et ole metsäsissi, olet normannilainen — kenties jalosukuinenkin normannilainen. — Ah, ole sitten myös jalo teoissasi ja heitä päältäsi tuo väkivallan ja häväistyksen hirvittävä verho!»

»Ja sinä, joka olet näin terävä arvaamaan», virkkoi Brian de Bois-Guilbert laskien viitan alas, niin että se ei enää peittänyt hänen kasvojaan, »sinäkään et ole oikea Israelin tytär, vaan kaikin puolin, paitsi kauneudessa ja nuoruudessa, itse Endorin noita. Minä en olekaan metsäsissi, sinä ihana Saaronin ruusu. Minä olen mies, joka tahdon varustaa kaulasi ja ranteesi täyteen helmiä ja timantteja — siinähän niiden oikea paikka onkin — enkä suinkaan riistä niitä sinulta.»

»Mitä sitten minulta tahdotte», sanoi Rebekka, »joll'ette rikkauttani? — Mitä meillä voisi olla tekemistä toistemme kanssa? — Te olette kristitty — minä juutalainen. — Meidän avioliittomme olisi vastoin sekä synagogan että kristityn kirkon sääntöjä.»

»Niinpä tosiaan olisikin», vastasi temppeliherra naurahtaen; »minäkö naisin juutalaistytön? Despardieux»![19] — »Enpä, vaikka hän olisi itse Saaban kuningatar! Ja sitä paitsi täytyy minun sanoa sinulle, suloinen Siionin tytär, etten voisi solmia avioliittoa, vaikkapa kristillisin kaikista kuninkaista[20] tarjoaisi minulle kristillisimmän tyttärensä ja Languedocin maakunnan myötäjäisiksi. Valani ei salli minun rakastaa ketään tyttöä, paitsi par amours,[21] niinkuin minä sinua rakastaisin. Temppeliherrahan minä olen. Etkö näe pyhän säätyni ristiä tässä?»

»Sitäkö uskallat mainita», virkkoi Rebekka, »tämmöisessä tilanteessa?»

»Ja vaikka uskallankin», sanoi temppeliherra, »niin eihän se sinuun koske, joka et usko meidän vapautuksemme pyhään merkkiin.»

»Minun uskoni on semmoinen kuin olen sen esi-isiltäni oppinut», sanoi Rebekka, »ja Jumala suokoon minulle anteeksi, jos se on väärä! Mutta mikä sitten, herra ritari, on teidän uskonne, koska te pelkäämättä mainitsette teille pyhimmän asian samalla kuin olette rikkomaisillanne pyhimmän valan, jonka olette vannonut ritarina ja hengellisenä miehenä?»

»Tuo oli korea ja ytimekäs saarna, sinä Syrakin tytär!» vastasi temppeliherra. »Mutta, suloinen pappini, ahdasmielinen juutalaisoppisi estää sinua näkemästä meidän suuria etuoikeuksiamme. Olisi tosin raskas rikos, jos joku temppeliherra menisi naimisiin; mutta mitä hetkellisiä erehdyksiä tehnenkin, niin niistä saan helposti synninpäästön heti ensi kerralla, kun meidän ritaristomme johtokunta kokoontuu. Me Siionin temppelin köyhät soturit olemme näet palkinnoksi miehuudestamme saaneet vielä laajemmat vapaudet, kuin mitä viisain kaikista kuninkaista tai hänen isänsä vaativat itselleen — ja heidän esimerkkinsä, sen sinäkin myöntänet, ovat sangen painavat. Salomon iloinen elämä on hyvä esikuva Salomon temppelin puolustajille.»

»Sinä tunnut», sanoi juutalaistyttö, »lukevan Raamattua ainoastaan siinä mielessä, että löytäisit siitä tukea irstaudellesi ja hekumallisuudellesi. Ja se on yhtä suuri rikos, kuin jos kaikkein terveellisimmistä, hyödyllisimmistä ruohoista keittäisit myrkkyä.»

Temppeliherran silmät tulistuivat tästä moitteesta. — »Kuule, Rebekka», virkkoi hän, »tähän asti olen puhunut sinulle mesikielin; mutta saatpa nyt kuulla sanoja valloittajan suusta. Sinä olet vanki, jonka olen jousellani ja keihäälläni anastanut — sinä olet minun omani kaikkien kansojen lakien mukaan. Siitä oikeudesta en luovu tuumankaan vertaa. Ja otanpa väkisin, mitä en saa pyytämällä.»

»Älä koske minuun», sanoi Rebekka, »älä koske minuun, ja kuule minua, ennenkuin rupeat semmoiseen ankaraan kuolemansyntiin! Voimani kenties eivät riittäne sinua vastustamaan; sillä Jumala on luonut naiset heikoiksi ja uskonut ne miesten jalomielisyyden suojaan. Mutta minä aion kuuluttaa häijyä tekoasi ympäri koko kristikunnan. Sinun säätyveljiesi taikauskon avulla minä saan sen koston, jota he pelkästä sääliväisyydestä kenties eivät soisi minulle. Jokaiselle säätysi preceptoriolle, jokaiselle kapitelille minä saatan tiedoksi, että sinä olet uskonheittiönä tehnyt syntiä juutalaistytön kanssa. Nekin, joita ei itse rikoksesi inhoittaisikaan, tulevat kuitenkin kiroamaan sinua siksi, että olet häväissyt ristiäsi antautumalla erään minun kansani tyttären pariin.»

»Oletpa todella sukkela älyltäsi, juutalaistyttö!» vastasi temppeliherra, joka hyvin tiesi, että Rebekka puhui totta. Sillä hänen säätynsä säännöt kielsivät mitä ankarimmin sanoin ja kaikkein kovimpien rangaistusten uhalla tämmöisiä vehkeitä, ja olipa sellaisia syyllisiä joskus erotettu ritarikunnasta. »Sinä olet viekas! Mutta kovalla äänellä sinun pitääkin valittaa, jotta se kuuluisi tämän linnan paksujen muurien ulkopuolelle. Näiden muurien takana haihtuu voivotus ja valitus, oikeudenpyyntö ja avunhuuto aivan kuulumattomaksi. Yksi pelastuskeino sinulla vain on, Rebekka. Alistu kohtaloosi — käänny meidän uskoomme, niin pääset tästä linnasta, ja harvapa normannilaisnainen on pukujensa komeudella ja kauneudellaan voittava sitä naista, jonka temppelin peitsimiehistä paras on valinnut kullakseen.»

»Minäkö alistuisin kohtalooni!» sanoi Rebekka — »vanhurskas Jumala —minkälaiseen kohtaloon! — Ja minäkö kääntyisin sinun uskoosi! Mikähän uskokunta tunnustaa omaksensa sinuntapaisesi konnan? — Sinäkö olisit muka paras peitsimies temppeliritaristossa! — Sinä pelkuriritari! —valapattopappi! Minä syljen päällesi enkä pelkää sinua! — Aabrahamin Jumala on suonut pelastuskeinon tyttärellensä — tästäkin ilkeyden pesästä.»