Ivanhoe

Näin sanoen hän työnsi ikkunan rautaristikon auki, eikä aikaakaan, niin hän jo seisoi rintavarustuksen äärimmäisellä reunalla, missä ei ollut vähintäkään seinää hänen ja hirvittävän syvyyden välillä. Tätä hurjaa harppausta ei Bois-Guilbert ennättänyt estää, koska se tapahtui niin äkkiarvaamatta, sillä siihen saakka tyttö oli seisonut aivan liikkumatta. Ja heti kun ritari liikahti seurataksensa jäljestä, tyttö huusi: »Pysy paikallasi, ylpeä temppeliherra, tai jos tahdot, niin tule vain! Mutta jos astut askelenkaan lähemmäksi, niin heittäydyn tästä alas. Murskaantukoon ruumiini muodottomaksi pihan kiviin; — parempi sekin kuin joutua sinun petomaisen himosi uhriksi!»

Näin sanottuaan hän löi kätensä ristiin ja ojensi ne taivasta kohti, ikäänkuin anoen armoa sielullensa, ennenkuin hyppäisi alas kuoleman kitaan. Temppeliherra hämmästyi. Armosta tai säälistä hän ei vielä koskaan ollut peruuttanut päätöstään; mutta tytön pelottomuus sai nyt hänen mielensä muuttumaan. »Tule alas», sanoi hän, »hurja tyttö! — Minä vannon maan ja meren ja taivaan kautta, etten tee sinulle mitään pahaa.»

»En usko sinua, temppeliherra», virkkoi Rebekka; »sinun takiasi olen oppinut antamaan säätysi rehellisyydelle sen ansaitseman arvon. Lähin preceptoriohan vapauttaisi sinut valastasi, jonka rikkominen ei loukkaisi suurempiarvoista asiaa kuin kurjan juutalaistytön kunniaa.»

»Sinä tuomitset minua väärin», huusi temppeliherra innokkaasti, »minä vannon säätyni kautta — ristin kautta, jonka näet rinnassani — miekan kautta, joka vyölläni riippuu — minä vannon esi-isieni vanhan aateliskilven kautta, etten tee sinulle mitään pahaa! Kuule minua, jollet oman itsesi, niin ainakin isäsi tähden! Minä tahdon olla hänen turvanansa, ja tässä linnassa hän totisesti on voimallisen turvaajan tarpeessa.»

»Voi!» sanoi Rebekka, »sen tiedän liiankin hyvin — mutta voinko uskoa sinua?»

»Käännettäköön aseeni nurin ja julistettakoon nimeni kaikkialla kunniattomaksi», vakuutti Bois-Guilbert, »jos koskaan saat syytä moittia tekoani. Monta lakia, monta sääntöä olen rikkonut, mutta sanaani — en koskaan!»

»Tahdon siis uskoa sinua», virkkoi Rebekka, »tämän verran» — hän astui alas muurin reunalta, mutta pysyi aivan lähellä ampumareikää. —»Tässä», sanoi hän, »tässä tahdon seisoa. Pysy sinä paikallasi. Sillä jos yrität astua askeltakaan lähemmäksi, niin saat nähdä, että juutalaistyttö antaa mieluummin sielunsa Jumalan kuin kunniansa temppeliherran valtaan!»

Näin Rebekka lausui. Hänen rohkea, luja päätöksensä, joka niin hyvin soveltui hänen kasvojensa jaloon kauneuteen, oli nyt kirkastanut hänen katseensa ja koko ulkomuotonsa tavattomalla loistolla. Silmä ei värähtänyt, poski ei vaalennut, vaikka niin hirveä kuolema oli aivan edessä. Päinvastoin tunne siitä, että hänellä nyt oli kohtalonsa omassa vallassaan ja että hän, jos tahtoi, kuoleman avulla saattoi pelastua häpeästä, oli kohottanut vielä kirkkaammaksi posken punan ja silmän säihkyn. Bois-Guilbert. joka itsekin oli ylpeä ja rohkea, tunnusti mielessään, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt näin jaloa, näin majesteetillista naista.

»Olkoon sovinto välillämme, Rebekka», sanoi hän.

»Sovinto, jos niin tahdot», vastasi Rebekka — »sovinto — mutta näin paljon maata välillämme.»

»Sinun ei tarvitse enää pelätä minua», virkkoi Bois-Guilbert.

»En sinua pelkääkään», vastasi tyttö. »Kiitos olkoon hänelle, joka rakensi tämän tornin näin pyörryttävän korkeaksi, ettei kukaan, joka syöksyy täältä alas, voi elävinä päästä maahan. — Kiitos olkoon hänelle ja Israelin Jumalalle — minä en pelkää sinua.»

»Sinä tuomitset minua väärin», sanoi temppeliherra; »sinä tuomitset minua väärin, sen vannon maan ja meren ja taivaan kautta! Luonteeltani en ole alkujaan ollut semmoinen, jollaisena nyt olet minut nähnyt —itsekäs, kova, armoton. Nainen on tehnyt minut kovasydämiseksi, ja naisille on sentähden sydämeni kova, mutta ei sinun kaltaisillesi naisille. Kuule mitä sanon, Rebekka — ei ollut peistä kantavaa ritaria, jonka sydän olisi hartaammin rakastanut valittua neitoansa kuin Brian de Bois-Guilbertin. Tämä tyttö, jonka isällä — pienellä paronilla — ei ollut enempää, mitä kehua omaksensa, kuin tällainen tornin raunio, huono viinimäki ja muutamia Bordeaux'n rantamaan karuja kankaita, tuli kuuluisaksi joka paikassa, missä sankaritöitä tehtiin, tuli kuuluisammaksi monta korkeata neitoa, jotka perivät koko kreivikunnan. — Niin», jatkoi hän, astellen edestakaisin parvekkeella, niin innoissaan, ettei hän näyttänyt muistavankaan Rebekan läsnäoloa, »niin, minun urotyöni, kokemani vaarat, uhitellen vuodattamani veri tekivät Adelaida de Montemaren nimen kuuluisaksi hamasta Kastilian kuningashovista Bysantiumin keisaripalatsiin asti. Ja minkä palkinnon minä voitinkaan! — Kun palasin takaisin kalliisti ostetun, työllä ja verellä ansaitun maineeni kanssa — tapasin hänet naimisissa gascognelaisen maamoukan kanssa, jonka nimi ei ollut koskaan kuulunut ulommaksi hänen omien mitättömien tilustensa rajoja! Tulisesti olin häntä rakastanut, tulinen oli myös kostoni hänen petoksensa johdosta! Mutta kostoni kilpistyi omaan itseeni. Siitä päivästä alkaen erosin elämästä ja sen siteistä — miehuuteni iällä en saa nauttia kodin iloa — en saa kuulla rakastavan puolison lohduttavaa ääntä — vanhana en saa istua hauskan takan äärellä — hautani on oleva yksinäinen, eikä ainutkaan poika ole jäävä jälkeeni Bois-Guilbertin vanhan suvun jatkajaksi. Päällikköni jalkojen juureen olen laskenut vapauteni, —vallan saada itse päättää teoistani. Temppeliherra on orja kaikin puolin, ainoastaan orjan nimeä vailla. Hän ei saa omistaa maata eikä mantua, hän elää, liikkuu ja hengittää aina vain toisen miehen käskyn ja tahdon mukaan.»

»Voi!» sanoi Rebekka, »mitkä edut voivat korvata näin suurta uhria?»

»Koston voima, Rebekka», vastasi temppeliherra, »ja kunnianhimon kuvittelema vastainen korkeus.»

»Halpa korvaus», sanoi Rebekka, »sille, jonka on täytynyt luopua ihmisen rakkaimmista oikeuksista.»

»Älä puhu niin, tyttö», vastasi temppeliherra; »kosto on taivaallisten herkkua! Ja jos he, niinhän papit väittävät, ovat pitäneet kostoa yksinoikeutenaan, niin he ovat tehneet tämän juuri sen vuoksi, että sen suoma nautinto heidän mielestään on liian suloinen kuolevaisille. —Entä kunnianhimo? Sen virittämä houkutushan on niin voimallinen, että se saattaisi häiritä taivaankin autuutta.» — Tähän hän hetkeksi vaikeni, ja lisäsi sitten: »Rebekka! Se, joka mieluummin valitsee kuoleman kuin häpeän, on jalo ja voimallinen hengeltänsä. Omakseni minä tahdon sinut! — Ei, älä säikähdä, tämä on tapahtuva sinun vapaalla suostumuksellasi ja omilla ehdoillasi. Suostu ottamaan osaa toiveisiini, jotka loistavat kirkkaampina kuin kruunatun kuninkaan mieliteot! — Kuule, mitä sanon, ennenkuin vastaat, ja punnitse, ennenkuin kiellät. — Temppeliritari, niinkuin sanoit, tosin menettää ihmisoikeutensa, vapaan tahtonsa. Mutta hän pääsee jäseneksi mahtavaan veljeskuntaan, joka vapisuttaa yksin kuninkaitakin. Hän on yksinäinen sadepisara, joka putoaa mereen. Se häviää siihen erottamattomaksi osaksi, mutta se häviää valtamereen, joka tyrskyjensä vastustamattomalla voimalla murtaa kallioita ja hukuttaa kuninkaallisia sotalaivastoja. Tämmöiseen paisuvaan luode-aaltoon voi verrata meidän mahtavaa veljeskuntaamme. Ja tässä mahtavassa veljeskunnassa minä en ole pelkkä halpa jäsen. Minua pidetään jo nyt yhtenä päälliköistä, ja saattaapa koittaa se päivä, jolloin kädessäni nähdään suurmestarin komentokapula. Temppelin köyhät soturit eivät silloin tyydy siihen, että saavat jaloillaan polkea kuningasten niskaa — tekeehän samoin paljasjalkainen munkkikin. Ei, vaan meidän rautakenkämme on astuva ylös heidän valtaistuimelleen — meidän rautakintaamme on tempaava valtikan heidän käsistään. Ei edes teidän Messiaanne valta, jota kansasi hajonneet heimot turhaan odottavat, voisi tulla niin suureksi kuin se, joka loistaa minun kunnianhimoni edessä. Minulta on vain puuttunut vertaiseni henki, joka voisi olla siinä osallisena — ja sinä olet se, jota kaipasin!»

»Juutalaistytöllekö näin puhut?» vastasi Rebekka. »Muistathan — — —»

»Älä puhu minulle», lausui temppeliritari, »uskontojemme erilaisuudesta. Salaisissa kokouksissamme me nauramme tuommoisille ämmien loruille. Älä usko, että me kauankaan olemme seuranneet sokeasti säätymme perustajien joutavaa hulluutta. Suojellakseen muka karua hietikkoa, joka vain taikauskoisten hupsujen silmissä voi olla minkään arvoinen, he luopuivat kaikista elämän nautinnoista ja pitivät suurena autuutena saada surmansa nälän tai janon tai ruttotaudin tai villi-ihmisten miekan kautta. Mutta pianpa säätymme näköpiiri laajeni avarammaksi ja rohkeammaksi, ja me keksimme parempia palkintoja uhrauksistamme. Äärettömät rikkaudet, joita me omistamme kaikilla kristikunnan kulmilla, loistava sotamaineemme, joka houkuttelee veljeskuntaamme parhaat ritarit kaikista kristityistä maista — ne ovat vain välikappaleita. Niiden avulla me valmistamme asioita, jommoisia säätymme pyhät perustajat eivät ole unissaankaan nähneet; eikä niistä myöskään anneta mitään tietoa niille heikkohenkisille, jotka vanhaan tapaan pyrkivät säätyymme ja jotka silmittömässä uskossaan tulevat meidän tottelevaisiksi palvelijoiksemme. Mutta en tahdo nyt tämän enempää vetää syrjään esirippua, joka peittää meidän salaisuutemme. Tuo torventoitotus ilmoittaa kenties asian, jossa tarvitaan minuakin. Mieti siis sitä, minkä minulta kuulit. — Jää hyvästi! — En pyytele anteeksi, että uhkasin tehdä sinulle väkivaltaa; sillä sen kauttahan vasta oikein opin jaloutesi tuntemaan. Kultaa ei voi tuntea kullaksi, ellei siihen kosketa tunnuskivellä. Pian palaan takaisin puhelemaan enemmän sinun kanssasi.»

Ritari palasi tornikamariin ja astui porraskäytävää alas. Rebekka jäi taas yksikseen. Hän oli suuresti pelästynyt kuullessaan, mitä kaikkea tuo rohkea, häijy mies, jonka valtaan hän kovaksi onnekseen oli joutunut, uskalsi ajatella hurjassa kunnianhimossaan; hän olisi siitä kenties vielä enemmän pelästynyt, jollei hän vähää ennen olisi nähnyt kuolemaa edessänsä. Astuttuansa alas tornikamariin hän siis ensi työkseen lausui Jaakobin Jumalalle kiitoksen saamastaan suojeluksesta ja rukoili edelleenkin varjelusta sekä itselleen että isällensä. Livahtipa vielä lisäksi eräs nimi hänen rukoukseensa — sen haavoittuneen kristityn nimi, joka myös oli joutunut verenhimoisten vihollisten käsiin. Rebekan sydän säpsähti samassa, kun hänen puheeseensa Jumalan kanssa, hänen hartaaseen rukoukseensa siten oli sekaantunut muisto miehestä, jonka kanssa hänellä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä —muisto nasarealaisesta, juutalais-uskonnon vihollisesta. Mutta rukous nuorukaisen puolesta oli jo hiljaisena henkäyksenä kohonnut Rebekan huulilta, eikä hänen sydämensä — huolimatta kaikista uskontonsa ahdasmielisistä opeista — olisi suonutkaan, ettei se olisi tullut lausutuksi.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Onpa tuo helkkarin mutkikasta kynän koukeroittelemista; en ole vielä ikänä nähnyt mokomata!

»Hän alentuu valloittamaan.»

Linnansaliin astuessansa temppeliherra tapasi de Bracyn jo siellä. »Nähtävästi», sanoi de Bracy, »on tämä torventoitotus keskeyttänyt sinun kosintasi niinkuin minunkin. Mutta sinä saavut myöhemmin ja vastahakoisemmin; siitä tahtoisin päättää, että sinulla on ollut hauskempaa seuraa kuin minulla.»

»Onko siis», kysyi temppeliherra puolestaan, »sinun käynyt huonosti kosiessasi tuota rikasta saksilaistyttöä?»

»Tuomas Becketin pyhät luut meitä auttakoot!» vastasi de Bracy, »onpa Rowena-neiti varmaankin saanut kuulla, että tämä mies ei henno nähdä naiskyyneleiden vuotavan.»

»Hyi häpeä!» virkkoi temppeliherra. »Sinäkö, vapaan peitsimieskomppanian päällikkö, et hennoisi nähdä naisten kyyneleitä! Sitä kirkkaamminhan rakkauden tulisoihdun pitäisi palaa, kun pari kyynelpisaraa siihen pirskahtaa.»

»Suuri kiitos parin kyynelpisaran pirskoittamisesta», vastasi de Bracy; »mutta tulvasipa niitä tuon neitosen silmistä niin paljon, että olisi nuotiovalkeakin siitä sammunut. En usko, että missään maailmassa on nähty niin surkeaa käsien vääntelyä ja niin ylenpalttista kyynelten vuotoa hamasta Pyhän Nioben ajoista, josta Aymer-abotti meille kertoi. Vesihiisi on tainnut riivata koko saksilaiskaunottaren.»

»Ja kokonainen legioona piruja on tainnut ottaa asuntonsa juutalaistytön sydämeen», virkkoi puolestaan temppeliherra. »Yksi ainoa pirulainen, vaikka se olisi Apollo itse, ei olisi voinut paisuttaa häntä niin hillitsemättömän ylpeäksi ja rohkeaksi. — Mutta missä viipyykään Front-de-Boeuf? Yhä taajemmin ja kovemminhan tuo torvi soipi.»

»Hän hieroo kauppaa juutalaisäijän kanssa, luullakseni», vastasi de Bracy huolettomasti; »arvattavasti Iisak ulvoo niin kovasti, ettei torven törähdyksiä kuulukaan. Tiedäthän sen omastakin kokemuksestasi, ritari Brian, että ennenkuin juutalainen suostuu luovuttamaan pois aarteensa semmoisilla ehdoilla kuin ystävämme Front-de-Boeuf luultavasti tarjoaa, hän nostaa niin suuren äänen, että se voittaa kaksikymmentäkin torvea ja sarvea. Mutta lähettäkäämme joku palvelijoista häntä kutsumaan.»

Pian ilmaantuikin Front-de-Boeuf, jonka armoton julmuus oli ennen kerrotulla tavalla tullut estetyksi. Syynä hänen viipymiseensä oli se, että hän oli antanut moniaita asianvaatimia käskyjä miehilleen.

»Katsokaamme, mitä tuo kirottu hälinä tuolla ulkona tarkoittaa», sanoi Front-de-Boeuf. — »Tänne on tullut kirje, ja jollen erehdy, on se saksinkielinen.»

Hän katseli kirjettä käännellen sitä kädessään, ikäänkuin olisi toivonut saavansa tämmöisellä kääntelemisellä selvää paperin sisällyksestä. Lopuksi hän kuitenkin ojensi sen de Bracylle.

»Yhtähyvin se saattaisi olla täynnä noidan koukerolta», virkkoi tämä, joka oli aivan oppimaton, niinkuin melkein kaikki muutkin sen ajan ritarit. »Kappalaisemme yritti tosin opettaa minua kirjoittamaan; mutta kaikki kirjaimeni muodostuivat aina nuolenpäiden ja miekanterien muotoisiksi, ja silloin tuo kaljupää ukko viimein väsyi työhön.»

»Annas tänne», sanoi temppeliherra. »Sen verran on minussa pappismiestä, että vähä oppini voi valaista urhouttani.»

»Käytä sitten pyhä oppisi meidän hyödyksemme», sanoi de Bracy. »Mitä tuo paperiliuska tietää?»

»Sehän on täysi sodanjulistus», vastasi temppeliherra; »jollei se, Betlehemin neiti nähköön, ole hullua pilantekoa. Kummallisempaa haastekirjaa ei luullakseni vielä koskaan ole päästetty jonkin ritarilinnan laskusillan yli.»

»Pilantekoako?» virkkoi Front-de-Boeuf; »olisipa hauska tietää, kuka semmoisessa asiassa tohtii minun kustannuksellani pilaa tehdä! — Lue se, ritari Brian.»

Temppeliherra luki nyt seuraavan:

»Minä Wamba, Älyttömän poika, palveleva hovinarrina jaloa ja vapaasukuista miestä, Cedrikiä, Rotherwoodin herraa, jota myös Saksilaiseksi nimitetään — Ja minä Gurth, Beovulfin poika, sikopaimen — — —»

»Hullutteletko sinä?» keskeytti Front-de-Boeuf lukijaa.

»Pyhä Luukas auttakoon, kirje alkaa juuri noilla sanoilla», vastasi temppeliherra. Sitten hän jatkoi jälleen lukuansa: »Minä Gurth, Beovulfin poika, sikopaimen mainitun Cedrikin palveluksessa, yhdessä meidän apumiestemme ja liittoveljiemme kanssa, jotka yksissä neuvoin meidän kanssamme ovat antautuneet tähän sotaan, nimittäin se jalo ritari, jota tällä hetkellä nimitetään Mustan tyhjäntoimittajan nimellä, ja kelpo vapaa talonpoika Robert Locksley, myös Kepinhalkaisijan liikanimellä tuttu, annamme teille, Reginald Front-de-Boeuf, ja teidän liittolaisillenne ja rosvokumppaneillenne, keitä ne sitten lienevätkin, tiedoksi, että koska te syyttä ja sodanjulistuksetta, väkivallalla ja kavaluudella olette ottaneet kiinni meidän herramme ja isäntämme, yllämainitun Cedrikin; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen neidon, neiti Rowenan, Hergottstrandsteden omistajan; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen herra Athelstanin, Coningsburghin herran; ynnä myös useampia vapaita miehiä, heidän palvelijoitansa; ynnä myös useita orjia, heidän perintöorjiansa; ynnä myös juutalaisen, nimeltä Iisak Yorkilainen, ja hänen tyttärensä, juutalaistytön; ynnä myös useampia hevosia ja muuleja. Jotka jalosukuiset henkilöt, ynnä palvelijat ja orjat ynnä hevoset ja muulit ynnä yllämainittu juutalaisukko ja juutalaistyttö, olivat kaikki täydessä rauhassa kuninkaallisen majesteetin kanssa, ja uskollisina alamaisina matkustivat kuninkaan maantiellä. Siitä syystä me tahdomme ja vaadimme, että yllämainitut jalosukuiset henkilöt, nimittäin Cedrik Rotherwoodin herra, Rowena Hergottstrandsteden omistaja ja Athelstan Coningsburghin herra ynnä heidän palvelijansa ja orjansa, niin myös heidän hevosensa ja muulinsa, niin myös yllämainittu juutalaisukko sekä juutalaistyttö ja samoin kaikki heille kuuluvat tavarat annetaan meidän haltuumme tai niiden haltuun, jotka me siihen toimeen määräämme, eheinä ja vahingoittumatta, ennenkuin tunti on kulunut teidän saatuanne tämän kirjeen käsiinne. Jollette sitä tee, niin julistamme teidät rosvoiksi ja kavaltajiksi, ja tahdomme panna henkemme alttiiksi tappelemalla, piirittämällä tai muulla tavalla sotimalla teitä vastaan, ja tahdomme voimiamme myöten tehdä teille kiusaa sekä vahinkoa. Siitä Jumala teitä armollisesti varjelkoon! — Tämän me olemme allekirjoittaneet Pyhän Witholdin päivän aattona, suuren käräjätammen juurella Sarvasmäen metsässä, ja ylläolevan kirjeen on kokoonpannut se pyhä mies, joka Copmanhurstin kappelissa palvelee Jumalaa, Pyhää Neitsyttä sekä Pyhää Dunstania.»

Kirjeen alla oli ensimmäisenä kömpelösti piirustettu kukonpää helttoineen sekä selitys, että hieroglyfi oli Wamban, Älyttömän pojan puumerkki. Tämän arvoisan kuvan alla oli risti, joka oli selitetty Gurthin, Beovulfin pojan puumerkiksi. Sen alle olivat sanat Le Noir Fainéant (Musta Tyhjäntoimittaja) kirjoitetut rohkeilla, paksuilla kirjaimilla. Ja kaikkein viimeisenä seurasi sievästi kuvattu nuoli, jousimies Locksleyn tunnuskuva.

Ritarit kuuntelivat tämän eriskummallisen pergamentin sisällystä päästä päähän, ja sitten he katsahtivat toisiinsa äänettömällä ihmetyksellä, kuten ainakin miehet, jotka eivät ollenkaan käsitä, mitä asia tarkoittaa. De Bracy ensimmäisenä lopetti äänettömyyden purskahtamalla hillittömään naurunhohotukseen, johon temppeliherra, vaikka kohtuullisemmin, yhtyi. Mutta Front-de-Boeuf puolestansa näytti panevan heidän ilonsa pahaksi.

»Suoraan sanoen, hyvät herrat», hän sanoi, »parempi olisi nyt neuvotella, mitä meidän, asiain näin ollessa, tulee tehdä, kuin hohottaa noin narrien tavalla.»

»Front-de-Boeufin rohkeus on yhä vielä masennuksissa sen johdosta, että hänet turnajaispelissä sysättiin maahan», virkkoi de Bracy temppeliherralle. »Peloittaapa häntä nyt paljas taisteluvaatimuksen nimikin, vaikka se tuleekin vain narrin ja sikopaimenen taholta.»

»Pyhä Mikael auttakoon!» vastasi Front-de-Boeuf; »soisinpa, että saisit kaikki tämän vehkeilyn seuraukset omaan niskaasi, de Bracy. Nuo lurjukset eivät uskaltaisi osoittaa niin käsittämätöntä hävyttömyyttä, jollei heillä olisi suuri miesvoima takanansa. Salot ovat täynnä metsäsissejä, jotka vihaavat minua siksi, etten salli heidän ampua vapaasti metsäkauriita. Kerrankin, kun eräs semmoinen lurjus oli tavattu itse teosta, verissä käsin, minä luin veitikalle lyhyen lain ja sidotin hänet sarvaan sarviin, joka viidessä minuutissa puski miehen mäsäksi. Ja siitä syystä ammuttiin jälkeeni yhtä monta nuolta kuin toissapäivänä tuohon pilkkatauluun Ashbyssä. — Kuules, mies», hän lisäsi kääntyen erään palvelijansa puoleen, »onko käyty katsomassa, miten suuri miesvoima seisoo tämän julkean haastekirjeen takana?»

»Vähintään kaksisataa miestä lienee koolla metsässä», vastasi asemies.

»Tämäpä on lysti juttu!» sanoi Front-de-Boeuf. »Sen sain palkakseni siitä, että lainasin linnani teille, jotka ette osaa toimittaa asioitanne hiljaa, vaan tuotte tuommoisen vaapsahaisparven silmilleni.»

»Vaapsahaisiako?» virkkoi de Bracy; »sano pikemmin piikittömiä kuhnureita, parvi laiskoja lurjuksia, jotka ovat karanneet saloille ja havittelevat metsänriistaa, kun eivät viitsi työllä elättää henki-raiskaansa.»

»Piikittömiäkö?» vastasi Front-de-Boeuf. »Onpas heillä piikit, teräskärkiset, kolmen jalan pituiset nuolet, joilla saavat sattumaan vaikka Ranskan kruununkolikon kokoiseen pilkkaan.»

»Hävetkää toki, herra ritari!» sanoi temppeliherra. »Kutsukaamme väkemme kokoon ja rynnätkäämme ulos heitä vastaan. Yhdessä ainoassa ritarissa —vaikkapa yhdessä ainoassa sotamiehessäkin — on jo tarpeeksi vastusta kahdellekymmenelle tuommoiselle talonpojalle.»

»On tarpeeksi ja liiaksikin», lisäsi de Bracy; tuskin viitsisin mokomia vastaan ojentaa edes peistäni.»

»Niin kyllä», vastasi Front-de-Boeuf, »jos he olisivat mustia turkkilaisia tai saraseeneja, herra temppeliherra, tai pelkurimaisia ranskalaisia talonpoikia. Mutta nuo tuolla ovat englantilaisia jousimiehiä, eivätkä he ole meitä huonommat muussa suhteessa, kuin että heillä ei ole ratsuja eikä rautavarusteita; ja vähänpä apua meille niistäkään tulisi tiheässä metsässä. Rynnäkköön käsket meidän käydä! Tuskinhan meillä on tarpeeksi väkeä edes linnankaan puolustukseen. Parhaat miehistäni ovat Yorkissa; siellä on sinunkin kumppaniasi, de Bracy. Täällä ei meillä ole täyttä kahtakymmentäkään jäljellä, paitsi niitä muutamia, joiden avulla te suorititte hullun ryöstönne.»

»Ettehän toki pelänne», sanoi temppeliherra, »heitä tuolla olevan niin monta, että he uskaltaisivat käydä rynnäkköön linnaa vastaan?»

»Enpä juuri sitä, ritari Brian», vastasi Front-de-Boeuf. »Noilla metsäsisseillä tosin on uskalias päällikkö; mutta ilman koneita, tikapuita ja oppineita johtajia he eivät voi linnalleni mitään.»

»Lähettäkää sana naapureillenne», sanoi temppeliherra; »käskekää heidän koota väkensä ja tulla kolmen ritarin avuksi, joita muuan narri ja sikopaimen piirittävät Front-de-Boeufin paronilinnassa.»

»Te laskette leikkiä, herra ritari», vastasi paroni; »mutta kenelle lähettäisin sanan? — Malvoisin miehineen on nyt jo Yorkissa, ja siellähän ovat myös muut liittoveljeni. Sielläpä minäkin nyt olisin, jollei tämä pirun juttu olisi tullut väliin.»

»Lähetä sitten sana Yorkiin ja käske väkemme tänne», neuvoi de Bracy. »Jolleivät he minun lippuni liehuessa ja vapaajoukkoni päällekaratessa pötki pakoon, niin tahdon myöntää, että he ovat rohkeimmat kaikista sisseistä, jotka ikinä ovat virittäneet joustaan sinisillä saloilla.»

»Mutta kuka sen sanan veisi?» kysyi Front-de-Boeuf; »heillä tietysti on joka tienhaarassa vartijat, jotka kiskoisivat sanoman hänen rinnastaan. — Nytpä keksinkin keinon», lisäsi hän hiukan arveltuaan. »Herra temppeliritari, tehän osaatte sekä lukea että kirjoittaa, ja jos meidän onnistuisi vain löytää kappalaiseni kirjoitusneuvot, — se mies-parka kuoli vuosi takaperin kesken joulu-juominkiaan —»

»Suokaa anteeksi», virkkoi asemies, joka seisoi yhä likellä, »luulenpa vanhan Urfridan panneen ne johonkin tallelle, muistoksi rippi-isästään. Tämä oli viimeinen mies, niin olen kuullut ämmän sanovan, joka kohteli häntä sillä sävyisyydellä, millä aina pitäisi kohdella sekä nuoria että vanhoja naisia.»

»Mene sitten ja nouda ne tänne, Engelred», käski Front-de-Boeuf; »ja sitten te, herra temppeliritari, saatte kirjoittaa vastauksen tuohon rohkeaan haasteeseen.»

»Mieluimmin piirtäisin sen vastauksen miekan kuin kynän kärjellä», vastasi Bois-Guilbert; »mutta tapahtukoon teidän tahtonne.»

Hän kävi siis istumaan ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen ranskan kielellä:

»Ritari Reginald Front-de-Boeuf ynnä hänen jalosukuiset, ritarisäätyiset liittolaisensa ja apulaisensa eivät ota vastaan mitään sodanjulistusta orjilta eikä karkureilta. Ja jos sillä, joka sanoo itseään Mustaksi ritariksi, todella on oikeus kunnialliseen ritarinimeen, niin hän muistakoon, että hän nykyisellä aseveljeydellänsä on tahrannut arvonsa eikä voi siis vaatia tilinteolle aatelissukuisia miehiä. Mitä meidän vankeihimme tulee, niin me kehoitamme kristillisestä armeliaisuudesta, että lähettäisitte tänne jonkun pappismiehen heitä ripittämään ja Jumalan kanssa sovittamaan. Sillä me olemme lujasti päättäneet mestauttaa heidät tänä aamuna ennen päivällisen aikaa, jotta heidän päänsä törröttäessään muurilla seipäitten nenässä olisivat todistuksena, miten vähän me välitämme teistä, jotka olette vaivanneet itseänne tänne heidän avukseen. Lähettäkää siis, niinkuin yllä jo sanoimme, pappi sovittamaan heitä Jumalan kanssa, jolla tavalla saatte tilaisuuden antaa heille viimeisen kerran maan päällä apuanne.»

Tämä kirje käärittiin kokoon, jonka jälkeen asemies vei sen ulkona odottavalle sanansaattajalle. Tässä oli vastaus, sanottiin, hänen tuomaansa kirjeeseen.

Saatuaan asiansa toimitetuksi talonpoika palasi piirittäjien päämajaan, joka tällä hetkellä sijaitsi uhkean tammipuun juurella, noin kolmen nuolenkantaman päässä linnasta. Siellä odottivat Wamba ja Gurth, yhdessä liittolaistensa, Mustan ritarin ja Locksleyn sekä iloisen erakon kanssa, levottomasti vastausta haastekirjeeseensä. Heidän ympärillään vähän edempänä oli suuri joukko uljaita jousimiehiä, joiden metsäläisentapaiset vaatteet ja ahavoittuneet kasvot todistivat, mikä heidän tavallinen virkansa oli. Kolmattasataa oli heitä jo koolla, ja yhä vielä virtaili lisää. Nekin miehet, joita he päällikköinään tottelivat, olivat aivan samanlaisissa vaatteissa sekä aseissa; lakissa heiluva sulka oli heidän ainoa arvoansa osoittava merkki.

Paitsi tätä joukkoa oli avuksi myös saapunut toinenkin, huonommin järjestetty ja kehnommin varustettu sotavoima, nimittäin lähikylien saksilaisia asukkaita sekä useita orjia ja alustalaisia Cedrikin laajoilta tiluksilta. Harvalla näistä oli muita varustuksia kuin ne työkalut, jotka hätä toisinaan muuttaa sota-aseiksi. Kankia, viikatteita tai varstoja oli useimmilla kädessä; sillä normannilaiset, noudattaen valloittajien tavanmukaista varovaisuutta, eivät sallineet voitettujen saksilaisten pitää miekkoja tai keihäitä hallussaan. Siitä syystä tämä saksilainen apuvoima ei ollutkaan niin peloittava linnalaisille kuin se muuten olisi voinut olla heidän suuren lukunsa, ruumiillisten voimiensa ja tulisen intonsa vuoksi. Tämän kirjavan armeijan päälliköille tuotiin nyt temppeliherran vastauskirje. Kaikkein ensiksi käännyttiin sotapapin puoleen ja pyydettiin häntä selittämään sen sisällystä.

»Pyhän Dunstanin koukerosauvan kautta», sanoi arvoisa hengellinen mies, »joka on ajanut paratiisiin enemmän lampaita kuin minkään muun pyhän miehen sauva, minä vannon, etten kykene selittämään teille tätä renkutusta. Lieneekö se ranskaa vai arabian kieltä, siitäkään en voi selvää saada.»

Hän antoi sitten kirjeen Gurthille, joka pudisti vihaisesti päätään ja ojensi sen Wamballe. Narri katsasti paperin kaikkia neljää kulmaa samantapaisella ymmärtäväisellä irvistyksellä kuin apinoilla on vastaavassa tilanteessa tapana tehdä. Sitten hän heitti kuperkeikan ja antoi kirjeen Loeksleylle.

»Jos nuo pitkät piirut olisivat jousia ja lyhyet nuijapäitä nuolia, sitten minä kenties saisin asiasta vähän selkoa», sanoi kunnon jousimies. »Mutta niinkuin asia nyt on, en pysty siihen paremmin kuin nuoleni pystyisi sarvaaseen, joka on penikulman päässä täältä.»

»Pitäneepä minun sitten ruveta sihteeriksi», sanoi Musta ritari. Otettuansa kirjeen Locksleyltä hän luki sen ensin läpi itsekseen ja sitten selitti liittolaisilleen sen sisällyksen saksinkielellä.

»Tahtoisivatko he mestata jalon Cedrikin?» huusi Wamba. »Pyhä risti! Olettepa varmaan lukenut väärin, herra ritari.»

»En maar, hyvä ystäväni», vastasi ritari; »olen selittänyt sanat, aivan niinkuin ne on tähän kirjoitettu.»

»No sitten, Pyhä Tuomas Canterburylainen auttakoon», huusi Gurth, »meidän pitää valloittaa linna, vaikka kynsillämme repisimme sen hajalleen.»

»Muita apukeinoja ei meillä olekaan», vastasi Wamba; »mutta tuskinpa minun hyppysistäni lienee harmaitten kivien ja kalkin hajalleen repijöiksi.»

»Se on vain veruke, jolla he tahtovat voittaa aikaa», virkkoi Locksley. »Eivät he toki tohtine tehdä semmoista tekoa, jonka minä hirveästi kostaisin.»

»Soisinpa», sanoi Musta ritari, »että joku meistä voisi päästä linnaan katsomaan, minkälainen piiritettyjen laita on. Ja minusta näyttää, koska he pyysivät sinne ripittäjää, että tämä meidän pyhä erakko voisi mennä toimittamaan pappisvirkaansa ja samassa myös hankkimaan meille tarpeellisia tietoja.»

»Perhana periköön sinut kehnoine neuvoinesi!» manasi kelpo erakko. »Niin pian kuin olen riisunut munkinmekon päältäni, sen vakuutan teille, herra Tyhjäntoimittaja ritari, olen samassa myös nakannut nurkkaan pappiuteni ja pyhyyteni, jopa latinan taitonikin. Ja puettuani viheriän nutun päälleni saisin pikemmin ammutuksi kaksikymmentä metsäkaurista kuin yhden ainoan kristityn ripitetyksi.»

»Pelkäänpä sitten», sanoi Musta ritari, »pelkäänpä sitten suuresti, että meillä ei tässä ole ketään, joka voisi tai tahtoisi toimittaa rippi-isän osaa?»

Miehet katsoivat toisiinsa eikä kukaan vastannut.

»Minä näen», sanoi Wamba vähän ajan päästä, »että hupsun tässäkin tilaisuudessa pitää ryhtyä hupsuun työhön ja pistää kaulansa solmuun, jota viisaat miehet karttavat. Saan siis teille ilmoittaa, hyvät serkut ja kansalaiset, että pidin ylläni mustaa mekkoa ennenkuin tähän kirjavaan pukeuduin. Minua kasvatettiin munkiksi, kunnes aivotauti vei minulta järkeni, jättäen ainoastaan sen verran jäljelle, että kelpasin hovinarriksi. Toivonpa siis, — kun otan avuksi meidän kelpo erakkomme mekon sekä kaiken sen pyhyyden ja opin, jotka sen viitan saumoihin ovat ommellut — kelpaavani meidän arvoisalle herrallemme Cedrikille ja hänen kumppaneilleen lohduttajaksi niin maallisessa kuin hengellisessäkin suhteessa.»

»Lieneekö hänessä tarpeeksi järkeä siihen, mitä arvelet?» kysyi Musta ritari Gurthilta.

»Enpä tiedä», vastasi Gurth; »mutta jollei ole, niin tämä ainakin olisi ensi kerta, jolloin hän ei olisi älynnyt käyttää hupsuuttansa hyödykseen.»

»Pane munkin mekko päällesi sitten, veikkonen», lausui ritari, »ja pyydä, että herrasi lähettäisi meille tietoja siitä, miltä linnan sisässä näyttää. Väkeä ei siellä mahda olla ylen paljon, ja tahtoisin panna vetoon viisi yhtä vastaan, että me äkillisellä, rohkealla rynnäköllä pääsisimme sisään. Mutta joudu matkaan — aika kuluu.»

»Ja paluutasi odotellessamme», sanoi Locksley, »me piiritämme koko linnan niin tarkoin, ettei kärpänenkään pääse sieltä ulos sanomia viemään. Voit siis, veikkonen», lisäsi hän Wamban puoleen kääntyen, »vakuuttaa noille ankaroille herroille, että he jokaisesta vangeille tehdystä väkivallasta saavat kokea mitä kovimman koston.»

»Pax vobiscum!» (rauha teille) lausui Wamba, joka jo oli täydessä pappispuvussa.

Näin sanottuaan hän rupesi astumaan munkkimaisen juhlallisin, hitain askelin ja lähti vaaralliseen lähetystoimeensa.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Pianpa narri erakon mekkoon sekä kaapuun puettuna ja solmunuora vyönä seisoi Front-de-Boeufin portin edustalla. Vartija kysyi häneltä, kuka hän oli ja millä asialla.

»Pax vobiscum», vastasi narri, »olen köyhä fransiskaanimunkki. Tulen ripittämään eräitä onnettomia, joita tässä linnassa pidetään vankeudessa.»

»Oletpa aika rohkea munkki», virkkoi vartija, »kun uskallat tähän linnaan. Täällä ei ole, jollen ota lukuun omaa juoppoa kappalaisvainajaamme, pariin kymmeneen vuoteen kuulunut sinun karvaisesi kukon kiekumista.»

»Ole kuitenkin hyvä ja sano asiani linnan isännälle», vastasi valemunkki; »olen varma, että pyyntööni mieluisasti suostutaan, ja sitten tämä kukko on kiekuva, jotta koko linna sen kuulee.»

»Suurkiitos!» sanoi vartija; »mutta jos minulle koituu pahaa siitä, että jätän tämän paikan ja lähden asiallesi, niin tahdonpa koettaa, eikö harmaan hanhen siivellä sulitettu nuoli pysty harmaan veljen mekkoon.»

Näin uhaten hän lähti kopistaan ja saattoi linnan valtasaliin sen tavattoman sanoman, että portin takana seisoi munkki, pyytäen päästä sisään. Miehen suureksi ihmeeksi isäntä käskikin, että pyhä mies oli paikalla päästettävä sisään. Vartija täytti käskyn kauan aikailematta; kuitenkin kutsui hän ensin muutamia sotamiehiä avukseen portin suulle siltä varalta, että salainen rynnäkkö voisi olla hankkeissa. Mutta olipa se hurja rohkeus, jonka innostamana Wamba-parka oli lähtenyt vaaralliseen toimeensa, aivan masentumaisillaan, kun hän näki suuresti pelätyn ja suuresti pelättävän Reginald Front-de-Boeufin edessään. Tuntien pahempaa pelkoa ja epäilystä kuin vielä koskaan eläessään hän lausui siis tervehdyksensä »pax vobiscum!», joka muka oli todistuksena hänen pappiudestaan. Mutta Front-de-Boeuf oli tottunut siihen, että kaikensäätyiset ihmiset häntä vavisten lähenivät; siksipä ei valepapin pelko herättänyt hänessä epäluuloja. »Kuka ja mistä olet, pappi?» kysyi hän.

»Pax vobiscum», tervehti narri vielä kerran, »olen köyhä pyhän Franciskuksen palvelija, joka tämän salon kautta matkustaessani jouduin rosvojen käsiin, tai Raamatun sanoilla puhuen 'quidam viator incidit in latrones'. Nämä rosvot nyt lähettivät minut tähän linnaan antamaan hengellistä apuani kahdelle miehelle, jotka teidän korkea päätöksenne on tuominnut hengiltä otettaviksi.»

»Aivan niin», virkkoi Front-de-Boeuf. »Ja voitko, pyhä isä, sanoa minulle, kuinka paljon noita rosvoja on?»

»Jalo herra», vastasi narri, »nomen illis legio, se on: heidän nimensä on legioona.»

»Virka minulle suorin sanoin, kuinka monta heitä on, pappi veitikka, taikka saat nähdä, ettei tässä munkin mekko eikä nuoravyö paljonkaan auta.»

»Voi!» sanoi valemunkki, »cor meum eructavit, se on: sydämeni kovasti säikähtyi! Mutta taitaapa heitä arvatakseni olla — jos luen mukaan metsäsissit ja talonpojat — vähintään viisisataa miestä.»

»Mitä?» virkkoi temppeliherra, joka juuri nyt astui saliin, »niin suurin parvinko nuo vaapsahaiset lentelevät? Onpa aika hävittää koko tuo häijy suku.» Sitten hän kuiskasi syrjään Front-de-Boeufille: »Tunnetteko tuota miestä?»

»Hän on jostakin kaukaisesta luostarista», sanoi Front-de-Boeuf; »en tunne häntä.»

»Älkää sitten uskoko hänelle asiaanne suullisesti», neuvoi temppeliherra. »Antakaamme hänelle kirje vietäväksi de Bracyn vapaakomppanialle, jolla heidät käsketään joutumaan tänne päällikkönsä avuksi. Mutta jottei tämä kaljupää saisi mitään epäluuloa mieleensä, sallikaa hänen vapaasti täyttää virkansa ja valmistaa nuo saksilaissiat teurastukseen.»

»Tehkäämme niin», sanoi Front-de-Boeuf. Hän antoi heti eräälle palvelijallensa käskyn, että Wamba saatettaisiin Cedrikin ja Athelstanin vankihuoneeseen.

Vankeus oli pikemminkin yhä kiivastuttanut kuin masentanut Cedrikin tulista mieltä. Hän asteli edestakaisin kamarissa niin kiihkeästi, kuin olisi hän marssinut vihollisen sotarintamaa vastaan tai rynnännyt piiritetyn linnan murtuneelle muurille. Näin tehden hän puheli välistä itsekseen, välistä Athelstanille hajanaisia, kiivaita sanoja. Hänen toverinsa sen sijaan odotteli vakaana ja huolettomana, minnepäin asia kallistuisi. Sillä välin hän kuitenkin aivan rauhallisesti märehti runsasta päivällisateriaansa eikä paljonkaan vaivannut päätään mietteillä, miten pitkälliseksi hänen vankeutensa tulisi. Tottahan siitäkin, hän arveli, niinkuin muista maallisista pahoista, kerran Jumalan avulla oli loppu tuleva.

»Pax vobiscum», lausui narri astuessaan sisään. »Pyhän Dunstanin, Dennisin, Duthocin ja kaikkein muiden pyhien miesten siunaus olkoon teidän kanssanne ja teidän ympärillänne.»

»Astu sisään», vastasi Cedrik valemunkille; »mistä syystä tulet tänne?»

»Tulen kehoittamaan teitä valmistautumaan kuolemaan», sanoi narri.

»Se ei ole mahdollista!» huusi Cedrik kavahtaen pystyyn. »Ei heissä tosin ole häpyä eikä pelkoa, mutta eiväthän he toki uskaltane ryhtyä niin julkiseen ja tarpeettomaan murhatyöhön!»

»Voi!» virkkoi narri; »yhtä vähän voisi silkkinuora pidättää pillastunutta hevosta kuin ihmistunto hillitä noita miehiä. Ajatelkaa siis, jalo Cedrik, ja niin myös tekin, urhokas Athelstan, syntejänne, joihin liha teidät on vietellyt; sillä tänäpäivänä teidän tulee seisoa korkeamman tuomarin edessä.»

»Kuulitkos sen, Athelstan?» sanoi Cedrik. »Rohkaiskaamme siis sydämemme tähän viimeiseen tekoon. Parempi onkin kuolla miehinä kuin elää orjina.»

»Minä olen valmis», vastasi Athelstan, »kärsimään kaikkein pahinta, mitä he ilkeydessään keksinevät, ja aion astua mestauslavalle yhtä huolettomana kuin menisin päivälliselleni.»

»Käykää siis pyhään toimeenne, hurskas isä», sanoi Cedrik.

»Maltahan vielä pikkuisen, eno-kulta», virkkoi narri luonnollisella äänellä. »Parempi on pimeässä varoa ennenkuin harppaa.»

»Niin totta kuin olen kristitty», huusi Cedrik, »kuulostaapa tuo ääni tutulta!»

»Onhan se uskollisen orjanne ja narrinne ääni», vastasi Wamba, riisuen kaappunsa. »Jos olisitte ennen totellut hupsun neuvoa, niin ette olisi tässä paikassa. Totelkaapa edes nyt hupsun neuvoa, niin pääsette pois.»

»Mitä tarkoitat, narri?» kysyi saksilainen.

»Juuri sitä mitä sanon», vastasi Wamba. »Ottakaa tämä mekko vyönuorineen, niin olette yhtä hyvä vihitty pappi kuin minä, ja marssikaa hyvässä turvassa ulos linnasta. Minä puen päälleni teidän viittanne ja vyönne ja lähden teidän sijastanne tuolle pitkälle matkalle.»

»Minäkö jättäisin sinut tänne sijaani!» sanoi Cedrik kummastuen tästä ehdotuksesta. »Hirteenhän ne sinut ripustaisivat, hupsu-parkani.»

»Tehkööt vain mitä heidän omatuntonsa sallinee», virkkoi Wamba. »Luulisinpa — sillä suinkaan tahtomatta teidän sukunne arvoa häväistä — että Älyttömän pojan kaula tulee roikkumaan hirsinuorassa yhtä suurella kunnialla kuin kultavitjat aikoinaan riippuivat hänen esi-isänsä, pormestarin kaulassa.»

»Olkoon sitten niin», vastasi Cedrik; »yhdellä ehdolla tahdon suostua tarjoukseesi, nimittäin että minun sijastani tahdot vaihtaa vaatteet herra Athelstanin kanssa.»

»Enkä, pyhä Dunstan minua auttakoon!» vastasi Wamba; »siihen ei ole mitään syytä. Oikein on, että vanhan Älyttömän poika pelastaa hengellään Herewardin pojan. Mutta sulaa hullutusta olisi, jos menisin surman suuhun miehen puolesta, jonka esi-isillä ei ole ollut mitään tekemistä minun esi-isieni kanssa.»

»Konna», lausui Cedrik, »ovathan Athelstanin esi-isät olleet Englannin kuninkaita!»

»Olkoot he mitä ikinä tahansa», vastasi Wamba; »mutta min'en vain anna vääntää suoraa niskaani nurin heidän tähtensä. Sentähden, isäntä-kultani, käyttäkää te tarjoustani itse tai sallikaa minun lähteä, yhtä vapaana kuin tulin, tästä vankihuoneesta.»

»Anna vanhan puun kaatua», jatkoi Cedrik, »kunhan metsän uhkea toivo pysyy pystyssä. Pelasta jalo Athelstan, uskollinen Wambani! Se on jokaisen kelpo miehen velvollisuus, jolla on saksilaisverta suonissansa. Me molemmat jäämme tänne häijyjen vihollisten vimman alaisiksi, ja hän menköön vapaana ja eheänä rohkaisemaan kansalaisiamme kostotyöhön.»

»Ei suinkaan, isä Cedrik!» sanoi Athelstan tarttuen hänen käteensä. Hänen tunteensa ja tekonsa eivät näet olleetkaan häpeäksi hänen jalolle suvulleen, niin pian kuin vain pakko oli herättänyt hänet toimeen ja ajatteluun. »Ei suinkaan! Ennen minä istuisin tässä kamarissa kokonaisen viikon vedellä ja leivällä kuin käyttäisin omaksi hyödykseni tuota pelastuskeinoa, jonka orjasi sydämellinen kiintymys on varannut sinulle.»

»Täysijärkisiä miehiä te molemmat olette olevinanne, hyvät herrat», virkkoi narri, »ja minua sanotaan mielipuoleksi hupsuksi. Mutta tässäpä asiassa, eno Cedrik ja serkku Athelstan, hupsu aikoo tehdä päätöksen, ja te saatte säästää kilpailevat kohteliaisuutenne. Minä olen niinkuin John-a-Duckin hevoskoni, joka ei huolinut ketään muuta selkäänsä paitsi John-a-Duckin. Minä tulin tänne pelastamaan isäntääni, ja jos hän ei siitä huoli — olkoon menneeksi — sitten palaan jälleen kotiin. Ystävän apua ei käy heittäminen kädestä käteen, niinkuin palloa. Minä en mene hirteen kenenkään muun kuin oman perintöherrani puolesta.»

»Lähde nyt, jalo Cedrik», virkkoi Athelstan, »älä hylkää tätä pelastuskeinoa. Tuolla ulkona sinun läsnäolosi voi kiihoittaa ystäviemme rohkeutta meitä auttamaan. Jos tänne jäät, olisi se meille kaikille turmioksi.»

»Onko sitten jotakin toivoa saada ulkoapäin apua?» kysyi Cedrik narrilta.

»Toivoako? Onpa maar!» vastasi Wamba. »Uskokaa minua, — kun panette minun mekkoni päällenne, niin olette armeijan päällikön haarniskassa. Viisisataa miestä on koolla tuolla ulkona, ja minä olin tänä aamuna yksi heidän ylipäälliköitään. Narrinlakkini oli sotakypäränä ja puinen miekkani komentosauvana. — No niin, saadaanpa nähdä, tuleeko heille siitä etua, kun saavat viisaan miehen hupsun sijaan. Pelkään tosiaan, että sen kautta lisääntyy kyllä varovaisuus, mutta uljuus vähenee. — Ja nyt, herra, menkää Herran haltuun, ja olkaa hyvä Gurth-paralle sekä hänen koirailleen. Ja ripustakaa kukonharjani Rotherwoodin salin seinään muistoksi hänestä, joka isäntänsä pelastukseksi heitti henkensä niinkuin uskollinen — hupsu.»

Viimeistä sanaa lausuessaan hänen äänensä värisi todenteosta. Kyynelet nousivat Cedrikinkin silmiin.

»Sinun tekoasi tullaan muistamaan», hän sanoi, »niin kauan kuin uskollisuutta ja rakkautta maan päällä pidetään arvossa. Jollei minulla olisi toivoa, että ulos päästyäni voin hankkia pelastuksen Rowenalle ja sinulle, Athelstan, ja myöskin sinulle, Wamba-parkani, niin et saisi minua houkutelluksi tähän tekoon.»

He olivat jo vaihtaneet pukua, kun uusi epäilys äkisti johtui Cedrikin mieleen.

»Enhän minä osaa mitään muuta kieltä kuin omaa saksilaistemme ja muutamia sanoja tuosta normannilaisesta leperryksestä. Kuinka minä voin käydä hengellisestä miehestä?»

»Koko taika riippuu vain kahdesta sanasta», vastasi Wamba. — »Pax vobiscum kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin. Yhdentekevää, syöttekö vai juotte, siunaatteko vai soimaatte, Pax vobiscum toimittaa aina asian. Se lause on munkille yhtä tarpeellinen kuin noita-akalle luuta tai loitsijalle riimusauva. Lausukaa vain nuo sanat tällä tavalla, syvällä juhlallisella äänellä: Pax vobiscum! Se auttaa kaikesta pulasta — vahdit ja vartijat, ritarit ja asemiehet, jalkaväki ja ratsumiehet, kaikki tottelevat näitä taikasanoja. Aionpa, jos he huomenna vievät minut hirtettäväksi, mitä en kuitenkaan ota vielä oikein uskoakseni, koettaa, miten tämä lauselma vaikuttanee pyöveliin.»

»Jos siinä on koko temppu», virkkoi Cedrik, »niin olen pian täysinoppinut pappi. — Pax vobiscum! Toivonpa, etteivät nämä taikasanat minulta unohdu. Hyvästi nyt, jalo Athelstan, jolla sydän on vahvemmin varustettu kuin pää. Minä yritän pelastaa teidät tai tulen tänne takaisin teidän kanssanne kuolemaan. He eivät saa vuodattaa saksilaista kuningasverta, niin kauan kuin minun suonissani vielä veri juoksee. Eikä myöskään hiuskarvaakaan saa varista sen uskollisen orjan päästä, joka herransa pelastukseksi antautui hengenvaaraan, — jos Cedrik vain oman henkensä vaaralla voi sen estää. — Jääkää hyvästi!»

»Hyvästi, jalo Cedrik», sanoi Athelstan, »ja muista, että oikean munkin luontoon kuuluu ryypyn kunnollinen kulauttaminen, jos semmoista sinulle tarjotaan.»

»Hyvästi eno», lisäsi Wamba, »ja muista Pax vobiscum.»

Näine kehoituksineen Cedrik lähti matkalleen. Pianpa hän saikin koettaa noiden taikasanojen tehoa, joita narri oli kehunut kaikkivoipaisiksi. Matalassa, pimeässä käytävässä, jonka kautta hän koetti päästä linnan saliin, tuli nainen häntä vastaan.